Yle Areenan suoratoistopalveluun tuli tämä Hulun ja BBC Three- kanavan tuottama irlantilaissarja Normaaleja ihmisiä toukokuun lopussa ja on katsottavissa siellä vuoden ajan. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen kirjaan, josta olen blogannut. Sarjan ovat ohjanneet Lenny Abrahamson ja Hettie Macdonald. Sarjan kirjoittamistiimissä ovat olleet kirjailija itse, Sally Rooney, sekä Alice Birch ja Mark O'Rowe. Sarja koostuu kahdestatoista noin puolen tunnin mittaisista jaksoista. Yle Areenan sivuilla ohjelmakuvaus on seuraavanlainen:
"Koskettava
draamasarja, joka seuraa Mariannen (Daisy Edgar-Jones) ja Connellin
(Paul Mescal) suhteen kehittymistä lukiovuosista aina yliopiston
loppupuolelle. Marianne ja Connell asuvat pikkukaupungissa Irlannissa,
mutta siihen yhtäläisyydet heidän välillään loppuvat. Connell on
suosittu ja pidetty jalkapalloilija kun taas Marianne on koulussa yksin.
Jokin epätodennäköistä kaksikkoa vetää yhteen. Sarja perustuu Sally
Rooneyn palkittuu hittikirjaan Normal People.(Yle Areena)"
Juonikuvausta en ala nyt suuremmin tähän selostamaan, sillä olen kirjoittanut siitä jo kirja-arviossani. Sarja mukailee hämmästyttävän ja ilahduttavan uskollisesti kirjan juonta ja tapahtumia. Tästä suurin kiitokseni sarjan tekijöille. Kirjoitan tähän ajatuksiani siitä, miten sarja onnistui herättämään henkilöhahmot eloon ja vastasivatko he odotuksiani.
Sarjan toinen päähenkilö, Marienne, jota näyttelee herkän kaunis Daisy Edgar-Jones, esitellään sarjan alussa oikukkaana lukiolaistyttönä, joka silmiään räpäyttämättä, kylmänviileästi sanoo suorat sanat opettajilleen seurauksista piittaamatta. Luulisi tämän tekevän vaikutuksen muihin oppilaisiin, mutta päin vastoin: Mariannea pidetään omituisena ja hän on jatkuvan sanallisen kiusaamisen uhrina. Pahimpia ovat koulun suosituimmat pojat, joihin karismaattisen Paul Mescalin näyttelemä Connellkin kuuluu.
Minusta sarjan Marianne on kuitenkin siloitellumpi kuin minkä kuvan hänestä sain kirjaa lukiessani. Saan heti alussa hänestä hauraamman ja herkemmän vaikutelman, vaikka toisaalta hän ei näytä pilkkaajilleen koskaan heikkouttaan. Kaikkia hänen suorasukaisia kommenttejaan Connellille ei sarjassa kuulla, joten katsojalle voi jäädä ensimmäisestä osasta "Houkutus" hieman hassu olo, kun Connell sanoo Mariannea kummaksi tyypiksi sen jälkeen, kun tämä voitonriemuisena tokaisee houkuttaneensa Connellia.
Mariannen ja Connellin välinen vetovoima ei jää katsojilta huomaamatta. Ensimmäinen suudelma Mariannen kotona saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta. Paljon puhetta aiheuttaneet seksikohtaukset eivät pomppaa minun silmilleni, vaan ovat kauniita, sopivalla tavalla paljastavia ja eroottisia. Ne kuuluvat olennaisena osana tarinaa, sillä Mariannen ja Connellin seksuaalinen vetovoima on juuri se, miksi he yhteen ajautuvatkin. Tämä ei ole uusi asia ihmiskunnan historiassa. Joskus vetovoima on niin suuri ja vallitseva, että pitkiä tutustumisia ei tarvita, vaan voi mennä suoraan asiaan. Valitettavasti, kuten Mariannen ja Connellin tapauksessakin, suhde jää määrittelemättömäksi, mikä alkaa häiritä kumpaakin tavallaan. Sarja tuo minusta paremmin esille juuri sen, miten Connell ikään kuin käyttää Mariannea hyväksi, kun ei kehtaa tunnustaa koulussa suhdettaan häneen. Vaikka Marianne vakuuttaa tämän olevan ok, hänestä pian näkee, ettei se ainakaan nosta hänen itsetuntoaan.
Alastomuuteen ja seksiin sarjassa vielä palaten: olen hyvin positiivisesti yllättynyt, että yhdessä sarjan loppupään osassa nähdään kokonainen alaston miesvartalo. Tämä ei ole nyt mikään pervotätikommentti, vaan ylipäänsä ilahdus siitä, ettei olla sorruttu liikaan peittelyyn.
Sain kirjan perusteella pahemman kuvan Mariannen perheestä, kuin miten se on sarjassa esitelty. Mariannen kylmän viileä, väkivaltaisen miehensä traumatisoima äiti alussa tuntuu melkeinpä ihan mukiinmenevältä, joskin jäykähköltä, mutta sarjan edetessä huomaa, kuinka ponneton ja kylmä ihminen tämä on. Mariannen Alan-veli, jota näyttelee Frank Blake, käyttää henkistä väkivaltaa siskoaan kohtaan muun muassa nälvimällä, rajoittamalla ja halveksimalla tätä. Äiti seuraa tätä mykkänä sivusta sanomatta sanaakaan. Fyysisyyksiin veli ei kuitenkaan sorru kuin ihan sarjan lopussa, kun taas kirjassa hän kirjaimellisesti muksii siskoaan säännöllisesti. Hyvin sarjassa on osattu kuvata perheen painostavaa tunnelmaa, mutta kuten sanoin, kirjassa tilanne oli vielä raadollisempi.
Paul Mescal onnistuu mielestäni hienosti tuomaan esille Connellin kommunikointivaikeudet. Välillä tekisi mieli ravistaa häntä olkapäistä ja pakottaa sanomaan ne asiat ulos, jota hän ajattelee. Väärinkäsityksiä syntyy, kun sanat vain juuttuvat hänen kurkkuunsa. Yksi herkimmistä ja kauneimmista kohtauksista on, kun Connell murtuu terapiavastaanotolla ja itkee viimein ulos kaiken surunsa. Katsojalla menee helposti siinä roska silmään.
En tietenkään myöskään pane pahakseni, että Mescal on ihan tajuttoman komea (tuskinpa se ketään haittaa.)
Connell on juuri niitä tyyppejä, joilla olisi paljon sanottavaa ja ajatuksia, mutta jotka he pitävät enimmäkseen itsellään. Introverttiluonteiset ihmiset varmasti saavat henkilöhahmoon samaistumispintaa. On ihanaa, kuinka TV-sarjassakin korostetaan sitä, kuinka Connell viihtyy usein kirja kädessään ja ilmaisee itseään kirjoittamalla. Pidän myös Connellin äitiä Lorrainea näyttelevää Sarah Greeneä loistavana valintana yksinhuoltajaäidin rooliin. Paras kohtaus äidin ja pojan välillä on se, kun Lorraine suivaantuu poikansa käytökseen Mariannea kohtaan, hyppää autosta ja kävelee loppumatkan kotiin. Lorrainen lämpö Mariannea, hänen entisen työnantajansa tytärtä kohtaan, välittyy ihanasti.
Sarjassa on myös joukko loistavia sivuosan esittäjiä, kuten aivan liian vähälle roolille jäänyt Mariannen Dublinin ystävää Joannaa näyttelevä Eliot Salt (yllä olevassa kuvassa kolmas oikealta) ja Peggyä näyttelevä India Mullen (kuvassa vasemmassa laidassa.) Ymmärrän kuitenkin sen, että sarjassa haluttiin keskittyä mahdollisimman paljon (kuten kirjassakin) Marianneen ja Connelliin, ettei yksikään heidän arvokkaista hetkistään joutuisi hukkaan.
Vaikka sarja keskittyy enimmäkseen Connellin ja Mariannen välien selvittelyyn, on sarjassa kirjan tavoin muitakin kantavia ja tärkeitä teemoja. Mariannen henkisen väkivallan täyttämä koti, nuorten aikuisten itsetunto-ongelmat, kommunikointivaikeudet, koulukiusaaminen ja sen jäljet myöhemmässä elämässä, sopeutumisongelmat, masennus.
Sarjan kuvauspaikkoina vaihtelevat koulun käytävät Sligossa, Mariannen perheen kaunis kartano, Connellin äidin pieni, mutta kotoisa asunto, urbaani Dublinilainen kaupunkialue ja yliopiston käytävät ja kirjasto, nuhjuiset opiskelija-asunnot, luminen ruotsalainen kaupunki ja kartano Italiassa. Kotikaupungissaan Sligossa Marianne ja Connell nähdään usein harmaansävyisissä koulupuvuissa, Mariannen hiukset siististi letitettyinä. Kontrasti on suuri, kun opiskelukaupunki vaihtuu. Mariannen hiukset hulmuavat vapaina tai ovat siistin epäsiistillä nutturalla, silmät on meikattu tummiksi ja hän pukeutuu naisellisesti ja muodikkaasti. Marianne puhkeaa kukkaansa. Tämän hän itsekin tokaisee sarkastisesti Connellille, kun he tapaavat sattumalta opiskelijabileissä.
Nähtäväksi jää, tuleeko sarjaan toinen tuotantokausi. Toisaalta toivon sitä kovasti, mutta toinen puoli minusta vastustaa. Mariannen ja Connellin tarina päättyy avoimeen loppuun, jossa katsoja saa itse tehdä johtopäätöksensä heistä ja heidän tulevaisuudestaan.
Jos sarjan musiikkia jää kaipaamaan, esimerkiksi BBC:n sivuilla voit kuunnella heidän valikoimat biisit sarjasta ja esimerkiksi Harpers Bazaar -sivusto on koonnut biisit kuunneltavaksi jaksoittain. Myös Spotifystä löytyy Soundtrack.
Normaaleja ihmisiä -sarja vaikutti minuun suuresti. Ensinnäkin en voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka hyvin sarjassa on osattu tuoda kirjan henki hyvin samantyylisenä esiin, kuin sen lukiessanikin koin. Asiaan varmasti vaikuttaa vahvasti Sally Rooneyn rooli käsikirjoittajatiimissä. Rakastan sarjan musiikkia, puvustusta ja valaistusta. Rakastan sitä, millaisia tunteita se saa katsojassa aikaan. Yhdestoista jakso on mielestäni kaikista vaikuttavin, sillä siinä tapahtuu parikin ratkaisevaa käännettä. Kun Connell pelastaa Mariannen veljensä kynsistä ja uhkaa lähtiessään tappaa tämän, jos ei jätä Mariannea rauhaan, katsoja saa suuren tyydytyksen, kun paha saa viimein palkkansa. Connellin Mariannelle autossa sanomat sanat saavat kyynelkanavani auki.
Arvosanani 5
Sarjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa:
Tuijata.kulttuuripohdintoja
Musiikista ja muusta
Oma huone
Sarjan toinen päähenkilö, Marienne, jota näyttelee herkän kaunis Daisy Edgar-Jones, esitellään sarjan alussa oikukkaana lukiolaistyttönä, joka silmiään räpäyttämättä, kylmänviileästi sanoo suorat sanat opettajilleen seurauksista piittaamatta. Luulisi tämän tekevän vaikutuksen muihin oppilaisiin, mutta päin vastoin: Mariannea pidetään omituisena ja hän on jatkuvan sanallisen kiusaamisen uhrina. Pahimpia ovat koulun suosituimmat pojat, joihin karismaattisen Paul Mescalin näyttelemä Connellkin kuuluu.
Minusta sarjan Marianne on kuitenkin siloitellumpi kuin minkä kuvan hänestä sain kirjaa lukiessani. Saan heti alussa hänestä hauraamman ja herkemmän vaikutelman, vaikka toisaalta hän ei näytä pilkkaajilleen koskaan heikkouttaan. Kaikkia hänen suorasukaisia kommenttejaan Connellille ei sarjassa kuulla, joten katsojalle voi jäädä ensimmäisestä osasta "Houkutus" hieman hassu olo, kun Connell sanoo Mariannea kummaksi tyypiksi sen jälkeen, kun tämä voitonriemuisena tokaisee houkuttaneensa Connellia.
Alastomuuteen ja seksiin sarjassa vielä palaten: olen hyvin positiivisesti yllättynyt, että yhdessä sarjan loppupään osassa nähdään kokonainen alaston miesvartalo. Tämä ei ole nyt mikään pervotätikommentti, vaan ylipäänsä ilahdus siitä, ettei olla sorruttu liikaan peittelyyn.
Sain kirjan perusteella pahemman kuvan Mariannen perheestä, kuin miten se on sarjassa esitelty. Mariannen kylmän viileä, väkivaltaisen miehensä traumatisoima äiti alussa tuntuu melkeinpä ihan mukiinmenevältä, joskin jäykähköltä, mutta sarjan edetessä huomaa, kuinka ponneton ja kylmä ihminen tämä on. Mariannen Alan-veli, jota näyttelee Frank Blake, käyttää henkistä väkivaltaa siskoaan kohtaan muun muassa nälvimällä, rajoittamalla ja halveksimalla tätä. Äiti seuraa tätä mykkänä sivusta sanomatta sanaakaan. Fyysisyyksiin veli ei kuitenkaan sorru kuin ihan sarjan lopussa, kun taas kirjassa hän kirjaimellisesti muksii siskoaan säännöllisesti. Hyvin sarjassa on osattu kuvata perheen painostavaa tunnelmaa, mutta kuten sanoin, kirjassa tilanne oli vielä raadollisempi.
En tietenkään myöskään pane pahakseni, että Mescal on ihan tajuttoman komea (tuskinpa se ketään haittaa.)
Connell on juuri niitä tyyppejä, joilla olisi paljon sanottavaa ja ajatuksia, mutta jotka he pitävät enimmäkseen itsellään. Introverttiluonteiset ihmiset varmasti saavat henkilöhahmoon samaistumispintaa. On ihanaa, kuinka TV-sarjassakin korostetaan sitä, kuinka Connell viihtyy usein kirja kädessään ja ilmaisee itseään kirjoittamalla. Pidän myös Connellin äitiä Lorrainea näyttelevää Sarah Greeneä loistavana valintana yksinhuoltajaäidin rooliin. Paras kohtaus äidin ja pojan välillä on se, kun Lorraine suivaantuu poikansa käytökseen Mariannea kohtaan, hyppää autosta ja kävelee loppumatkan kotiin. Lorrainen lämpö Mariannea, hänen entisen työnantajansa tytärtä kohtaan, välittyy ihanasti.
Vaikka sarja keskittyy enimmäkseen Connellin ja Mariannen välien selvittelyyn, on sarjassa kirjan tavoin muitakin kantavia ja tärkeitä teemoja. Mariannen henkisen väkivallan täyttämä koti, nuorten aikuisten itsetunto-ongelmat, kommunikointivaikeudet, koulukiusaaminen ja sen jäljet myöhemmässä elämässä, sopeutumisongelmat, masennus.
Nähtäväksi jää, tuleeko sarjaan toinen tuotantokausi. Toisaalta toivon sitä kovasti, mutta toinen puoli minusta vastustaa. Mariannen ja Connellin tarina päättyy avoimeen loppuun, jossa katsoja saa itse tehdä johtopäätöksensä heistä ja heidän tulevaisuudestaan.
Jos sarjan musiikkia jää kaipaamaan, esimerkiksi BBC:n sivuilla voit kuunnella heidän valikoimat biisit sarjasta ja esimerkiksi Harpers Bazaar -sivusto on koonnut biisit kuunneltavaksi jaksoittain. Myös Spotifystä löytyy Soundtrack.
Normaaleja ihmisiä -sarja vaikutti minuun suuresti. Ensinnäkin en voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka hyvin sarjassa on osattu tuoda kirjan henki hyvin samantyylisenä esiin, kuin sen lukiessanikin koin. Asiaan varmasti vaikuttaa vahvasti Sally Rooneyn rooli käsikirjoittajatiimissä. Rakastan sarjan musiikkia, puvustusta ja valaistusta. Rakastan sitä, millaisia tunteita se saa katsojassa aikaan. Yhdestoista jakso on mielestäni kaikista vaikuttavin, sillä siinä tapahtuu parikin ratkaisevaa käännettä. Kun Connell pelastaa Mariannen veljensä kynsistä ja uhkaa lähtiessään tappaa tämän, jos ei jätä Mariannea rauhaan, katsoja saa suuren tyydytyksen, kun paha saa viimein palkkansa. Connellin Mariannelle autossa sanomat sanat saavat kyynelkanavani auki.
Arvosanani 5
Sarjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa:
Tuijata.kulttuuripohdintoja
Musiikista ja muusta
Oma huone
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti