sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Korento-sarja: Anne-Maija Aalto

 Korento: Anne-Maija Aalto. Otava 2020 (Korento #1)

Kansi; Johanna Junkala
 
"Vavahduttava, loisteliaasti kerrottu tarina vastarinnasta eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai ovat aina pitäneet yhtä. He ovat syntyneet internointikylään saarella, jota ennen vesien nousua kutsuttiin Japaniksi. He ovat ulkokansalaisia joiden tarkoitus on palvella kokokansalaisia.
Hyvinä iltoina he menevät yhdessä merenrantaan kahlaamaan. Se heillä sentään vielä on, vaikka heiltä vietäisiin kaikki muu.
Sitten komentaja Rafikov vie Main mukanaan Nymfiksi.
Eikä Satomi voi enää vain odottaa.

”Nyt seison tässä ja sisältä minä ratkean, noin vain. Ajattelen vain loppua.”(Otava)"

 Oma arvio: 

Jos jonkun kirjan kansi saa haukkomaan ihastuksesta henkeään, se on tämä! Johanna Junkala on loihtinut tälle Anne-Maija Aallon järjestyksessään toiselle romaanille Korento uskomattoman kauniin, kimmeltävän ja mieleenpainuvan kannen, joka on synkassa kirjan nimen - ja juonen kannalta erittäin keskeisen symbolin kanssa. En jaksa painottaa tarpeeksi kansikuvan tärkeyttä: se on kuin avain kirjan sisuksiin, se luo lukijalle etukäteen mielikuvia kirjan sisällöstä. Siksi monesti harmittaa, jos oikein hyvässä kirjassa on kökkö kansitaide. 

Aallon vuonna 2016 ilmestynyt reaalimaailmaan sijoittuva esikoisromaani Syvään veteen teki minuun vaikutuksen herkällä surun kuvauksellaan. Sana herkkyys ja kielen kauneus löytyy myös tästä dystopiseen maailmaan sijoittuvasta Korennosta, jossa on esikoisteoksen lailla vesi hyvin tärkeänä elementtinä.

Kun olimme vain vuoden ikäisiä, he leikkasivat pehmeän vauvaihomme auki ja upottivat niskaamme omat tunnistesirunsa. Siru on ihon alla piilossa, mutta arpi muistuttaa aina, että meihin on laitettu jotakin ylimääräistä. (s. 14)

Kirjan tapahtumapaikkana on saari, jonka tunnemme nimellä Japani, mutta joka kirjan maailmassa tunnetaan  Itäisten kauppaliittojen Unionin kolmantenatoista siirtokuntana. Merenpinnan nousun jälkeen  ulkokansalaisiksi nimetyt on siirretty näihin siirtokunnan internointikyliin, jossa myös kirjan minäkertoja, 17-vuotias Satomi asuu yhdessä sokeutuneen isänsä kanssa. Kylässä eletään köyhyydessä ja sairaudet vievät heikommat mennessään. Lapset lähetetään jo nuorina työhön ruokapalkalla Unionin tehtaisiin, joissa työolot eivät ole kovinkaan kummoiset. Japanin kieli on kielletty kieli, kaikkien on puhuttava Unionin kieltä. Vartijat seuraavat, ettei minkäänlaista kapinahenkeä pääse syntymään, sillä muistissa on yhä ulkokansalaisten vastarintaliikkeen, tombon, kapina, joka vei myös Satomin äidin hengen.  Hän saa tietää tästä, kun eräänä päivänä hänen isänsä vie tyttärensä luolaan, jonka seinällä on tombon symboli, korento.

"Korennot ovat selviytyneet kaikesta. Se on minusta ihmeellistä. Niitä on ollut tässä maailmassa satoja vuosia. Kuvittele sitä, Satomi. Ne ovat eläneet ja sopeutuneet, selvinneet kaikista suurista muutoksista. Me halusimme itseemme edes hieman niiden elinvoimaa ja rohkeutta. Siksi aloimme kutsua vastarintaliikettä nimellä tombo. Se tarkoittaa vanhalla kielellä sudenkorentoa." (S.58)

Satomilla on rakas sydänystävä Mai, jolla on enemmän sisaruksia kuin Satomilla. Koska heidän perheessä on jatkuva puute ruuasta ja sairaudet on viedä nuorimmaisen hengen, Mai on täysi-ikäisenä suostunut lähtemään kaupunkiin korkea-arvoisen komentaja Rafikovin Nymfiksi. Nymfit on kuvattu kirjassa moderneiksi geishoiksi, seuraneideiksi,  mutta todellisuudessa he ovat jalkavaimoja. Asetelmasta tulee minulle heti mieleeni Atwoodin Orjattaresi, jossa hedelmälliset naiset lähetetään arvovaltaisiin perheisiin synnytyskoneiksi. Ulkokansalaiset tosin eivät voi tehdä lapsia, sillä heidät on tehty hedelmättömiksi, mutta muuten he Nymfiksi jouduttuaan (vaikka ketään ei siihen pakoteta, olosuhteet kuitenkin usein pakottavat suostumaan, sillä perheet saavat Nymfi-tyttäristä paremmat ruoka-avustukset) saavat viihdyttää isäntäänsä myös seksuaalisesti.

Lupaan itselleni, että minä teen siitä vielä totta. Minä vien meidät pois. Levitän kämmeneni meidän saaremme ja uuden suurmantereen välille. Avaan sormeni niin auki kuin saatan.

Kaksi kämmenenleveydellistä vettä. Se ei ole vähän, mutta ehkei kovin paljoakaan. (s.67)

Satomin elämä romahtaa Main lähdettyä, sillä heidän ystävyytensä on ollut hyvin intensiivinen ja syvä. Jäljelle jää vain Main salassa antama vanhan Japanin kartta, jota Satomi säilyttää visusti piilossa muiden rannalta löytämiensä aarteiden joukossa. Ystävykset ovat lapsuudesta asti vannoneet vielä joskus pakenevansa saarelta, mutta Mai on se, joka luopui ensiksi ajatuksesta. Satomin elämä jatkuu internointikylässä selviytyessä päivästä toiseen. Hän takaa perheelleen toimeentulon käymällä töissä ja isä hoitaa rakkaudella vaalimaansa puutarhaa. Main isoveli Eisuke toimii jonkinlaisena lohtuna Satomin surussa, mutta kukaan ei voi saada niin isoa sijaa hänen sydämessään kuin Mai. Kun Satomi pääsee myymään puutarhansa omenoita kaupungin markkinoille, hän saattaa päästä näkemään vilaukselta Main, sillä Nymfit tuodaan usein sinne näytille. Mutta onko kohtaaminen sellainen, josta Satomi on haaveillut? Mitä he ovatkaan tehneet Maille!

Aika on kummallinen käsite. Nyt, silloin. Miten tuo hetki rannalla voi olla menneisyyttä, kun saatan aivan selvästi nähdä meidät tuolla vesirajassa kahlaamassa? Ajattelen, että ehkä nykyhetki ja menneisyys limittyvät, ehkä ne voivat olla olemassa yhtä aikaa. (s. 310)

Koska kyse on dystopiasta, Unionin ja internointikylien väliset jännitteet etenevät hiljalleen nousevaan kapinaan. Satomi saa apua Main pelastamiseen ja suunnitelmiin saarelta pakenemiseen yllättävältä taholta, sillä hänen isänsä parantajan kyvyistä on sana kiirinyt. Kirjan lopussa meinaan järsiä kynsinauhani verille, sillä niin tiivistunnelmaiseksi tapahtumat etenevät. Ehtiikö Satomi ajoissa sovittuun paikkaan? Pelastuuko Mai hirviömäisen komentajan kodista? Kohtaavatko ystävykset enää koskaan?

"Mikä antaa meille oikeuden lähteä kun kaikki muut joutuvat jäämään?" (s. 285)

Kirja loppu on minulle hyvin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Olen hetkisen ajan jopa hienoisen pettynyt, mutta tarkemmin mietittyäni sopivan avoimeksi jäänyt viimeinen luku jättää kirjan sopivan arvoitukselliseksi ja säilyttää loppuun asti pahaenteisen tunnelman, muttei syö kaikkea toivoa. Kirjan tunnelmasta tulee mieleeni hyvin vahvasti Emmi Itärannan Teemestarin kirjan tunnelma ja henki. Anne-Maija Aalto kirjoittaa kaunista tekstiä ja lukiessani halusin viipyillä mahdollisimman kauan sen tunnelmassa:

Syksy saapuu vähitellen iltojen aikaisessa hämärässä kuin mustaviittainen nainen vuorten yli. Se heittää punertavia hiuksiaan ja tanssii, tuo tullessaan ensimmäiset kuurat ja puhaltaa viileitä tuulia punaisena ja keltaisina hehkuvissa vuorenrinteen metsissä. (s. 109)

Nuorten naisten, Satomin ja Main, ystävyys on kuvattu niin kauniisti, etten ole pitkään aikaan moista syvällisyyttä kokenut. Pelkäsin hetken, että Satomin ja Eisuken välinen orastava ystävyys ja pienoinen romanttinen vire vie liikaa huomiota tarinasta, mutta onneksi se pysyy sopivan pienenä.  Japanin saarelle sijoittuva dystopinen maailma on erikoislaatuinen ja kiehtova ja juoni pysyy eheänä alusta loppuun saakka. Vaikka kirjan yhteiskunta ja sen valtarakenteet on sepitteellisiä, on niissä heijastuskohtia niin historian siirtomaavaltojen aikoihin kuin nykypäivän pakolaisten ja muiden vähemmistöjen asemaan. Korento sisältää myös hyvin samantyyppisen vahvan (nuoren) naisen asemaa käsittelevän teeman kuin tänä vuonna ilmestynyt Kim Liggettin Armonvuosi.

Kirjaa suosittelen ehdottomasti aikuislukijoillekin, eli suotta kavahtaa tätä, vaikka onkin nuortenkirjaksi luokiteltu. Nuorille, iältään 15+ lukijoille tämä sopii, jos on lukenut hieman jo ennestään, eli ihan ensikirjaksi vähän tai ei lainkaan lukeneelle en tätä kouraan tyrkkäisi. 

Uskon ja toivon, että Korento löytyy tämän vuoden Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaehdokaslistalta!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Unelmien aika

Siniset helmet

Storytaimi


Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen
 

Mistä valo pääsee sisään: Anne-Maija Aalto. Otava 2021. (Korento #2)

Kansi: Mirella Mäkilä

"Mitä ihminen on, jos häneltä viedään muisti? Huikean taidokas, vangitseva tarina kapinasta, toivosta ja ihmisyydestä.

Aleksei on nuori mies, jonka isä johtaa ihmistutkimuslaitosta osittain meren alle peittyneessä Tokiossa. Laitokseen tuodaan säännöllisesti lasti koeyksilöitä, niin myös Satomi, nuori nainen, joka on noussut vastarintaan. Häneltä on tarkoitus pyyhkiä muisti. Satomista tulee Aleksein harjoitustehtävä, sillä pojan on määrä jatkaa isänsä työtä. Mutta pinnan alla velloo jo, nuori sukupolvi näkee vanhempiensa luoman järjestelmän kauhut.

Mistä valo pääsee sisään jatkaa kiitetyn Korento-romaanin tarinaa. Korento valittiin Topelius-palkintoehdokkaaksi." (Otava)

Oma arvio:

Olen kovasti odotellut Anne-Maija Aallon Korento-dystopialle jatkoa, ja kun Mistä valo pääsee sisään -kirjan arvostelukappale viimein saapui minulle, sain vielä yllättyä iloisesti, kun blogistani oli otettu sen takakanteen sitaatti (joka oli melkein suht. järkevä jopa!) Järjestin viime vuoden lopussa Kaunein YA-kansikilpailun, jonka Korennon huikean kaunis kansi voitti ylivoimaisesti. Jatko-osan kansi, jonka on taiteillut Mirella Mäkilä, kimmeltää sinisine vesineen lähes yhtä kauniisti ja on varmasti taas vahvoilla tämän vuoden kansikisassa, jonka aion loppuvuodesta taas järjestää.

Korento loppuu siihen, kun 22-vuotias Satomi yrittää saada taas muistojaan takaisin. Hän ei muista edes omaa nimeään. Puhutaan, että hän on ollut vankeudessa ja hänen muistiaan on käsitelty jossain laitoksessa. Mitä ihmettä tapahtui? Tähän saamme nyt vastauksen. 

Iltaisin kuvittelen hänet viereeni. Sanon hänelle: Älä odota minua. Jatka elämääsi. Istuta puutarhamme ilman minua. (s. 126)

Sarjan toinen osa alkaa siitä, kun nuori Aleksei Melnikov matkustaa Moskovasta takaisin isänsä ja äitinsä luokse osittain veden alle jääneeseen Uus-Tokioon, jossa hänen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta. Juuri tuossa laitoksessa internointikylien ihmisten muistia käsitellään niin, etteivät he enää muista todellista minäänsä. Sitten näitä ihmisiä voidaan ikään kuin ohjelmoida uudelleen, luoda heille uudet muistot. Aleksei on seurannut ihmiskokeita lapsesta saakka, eikä ole osannut kyseenalaistaa toimintaa, mutta opintovuodet Moskovassa ovat saaneet hänen silmänsä avautumaan - ja hänen ajatuksensa kääntymään. Eräs ikävä tapahtuma Moskovassa sai hänet ajattelemaan, mikä oikeus on määritellä ihmisiä eri arvoisiksi. Miksi kokokansalaiksi kutsutut voivat päättää, mikä on ulko- tai puolikansalaisten hengen arvo (eli ei käytännössä mitään?) Toisinajattelijoita ei kuitenkaan suvaita, joten Aleksein on oltava hiljaa.

Katsoin miestä tarkkaan. Kymmenen sormea. Kaksi silmää. Korvalehdet, joissa kasvoi hentoa untuvaa, joka erottui vain valoa vasten. Eroa ei ollut helppo nähdä päällepäin, mutta se oli kuitenkin olemassa, tiesin sen, sillä niin minulle oli opetettu. (s. 47)

Aleksei kutsuu isäänsä sukunimellä, Melnikoviksi, sillä hän ei ole oikein koskaan saanut yhteyttä isäänsä, joka on täysin omistautunut työlleen. Aleksein äiti on taas toisaalla pojan elämästä muusta syystä, sillä hän ei juuri poistu huoneestaan: hän on uppoutunut täysin Nox-virtuaalimaailmaan, jossa hän viettää nykyisin kaiken aikansa. Ollessaan pois sieltä äiti on alkanut saada yhä rajumpia ahdistuskohtauksia, joten hän ei halua juurikaan poistua sieltä. Virtuaalitodellisuus on hänen oikeaa todellisuutta, ja oikea maailma hänelle väärä todellisuus.

Kun Melnikov lupaa pojalleen lisää vastuuta ihmiskoelaitoksessaan ja lupaa tälle oman koehenkilön, hän ei arvaa, että Aleksei on luonut kontakteja kelluvan kaupungin vastarintaliikkeeseen. Kamera kuvaa Aleksein paidankauluksessa kaikkea sitä hirveyttä, mitä laitoksessa ulkokansalaisiksi kutsutuille ihmispoloille tehdään. Aleksein koehenkilö on nuori nainen, jolta on aggressiivisuuden vuoksi poistettu sormenkynnet. Ennen kuin tämän muistot kuoritaan pois aivokuoresta pala kerrallaan, Aleksei yrittää luoda kontaktia naiseen. Hän haluaa tietää tämän nimen. Arvaatko jo? Hänen nimensä on Satomi.

Joskus luulen, että Mai istuu vuoteeni jalkopäässä ja silloin pidän silmäni kiinni, annan kuvan pysyä. Kuulen kuinka hän hengittää, mutta oikeasti se olen minä. (s. 73)

Vastarintaliikkeessä Aleksei tutustuu entissuomalaiseen Marijaan, jonka valtoimenaan ryöppyävät vaaleat hiukset  saavat nuoren miehen pään sekaisin. Aleksei joutuu kuitenkin taistelemaan asenteitaan vastaan, kun hänelle selviää Marijan ulkokansalaisuus (vain kiinalaiset ja venäläiset ovat kirjan maailmassa kokokansalaisia.) Pikku hiljaa hän opettelee ulos kaikesta totutusta, siitä mitä hänelle on lapsesta saakka uskoteltu ja opetettu.

Me nukumme sen yön toisissamme kiinni, ihot lämpiminä kuunvalo kalpeana kiilana kasvoilla. (s. 233)

Itäisten kauppaliittojen Unionissa kuohuu: pelätään Wangin hallituksen vallankaappausta. Kuilu rikkaiden ja köyhien, ulkokansalaisten ja kokokansalaisten välillä on valtaisa. Käytännössä ulkokansalaisilla ei ole mitään oikeuksia, ei edes oikeutta lisääntyä. Lopulta Melnikovin muistimanipulaatiolaitoskin valjastetaan nymfi-tehtaaksi, mistä edes Melnikov itse ei ole mielissään. 

"Minusta on häkellyttävää, että tässä maailmassa on kaikesta huolimatta vielä kauneutta jäljellä" (s.99)

Mistä valo pääsee sisään on hyvin paljon dystopiamaisempi kuin esiosansa Korento. Vaikka kirjassa on tuttu Aallon kaunis, viipyilevä kerronta, kirja on hyvin erilainen kuin sarjan aiempi osa. Kaunis, kuvaileva kerronta ei nyt pääse ihan niin hyvin oikeuksiinsa, sillä dystopisen maailman kaupunki ja sen valtarakenteet ovat kerronnan pääsosassa Aleksein, Marijan ja koehenkilön eli Satomin näkökulmien lisäksi. Kieli on kauneimmillaan ympäristön kuvauksissa ja henkilöhahmojen tuntemusten sanoittamisissa. Nyt kuvailun sävy on useimmiten hyvin synkkää ja lohdutonta, eli dystopialle ominaista.

Aamuinen taivaanranta katoaa sameaan savusumuun. Tuntuu siltä kuin taivas olisi pudonnyt yön aikana liian matalalle, sumu painuu alas kaduille ja näen vain sen kohdan, missä satun olemaan. Molemmin puolin tietä nousee talojen seinämä kuin muuri ja seuraan sitä määrätietoisesti pois suljetusta kaupunginosasta, pois laitoksesta, pois tästä seisahtuneesta maailmasta. (s. 119)

Pidän kirjan tunnelmasta, vaikka olisin tähän hetkeen kaivannut hieman valoisampaa luettavaa. Se ei ole kuitenkaan kirjan vika, itsepä valitsin luettavakseni dystopian. Nox-virtuaalimaailma, johon Aleksein äiti katoaa, on kiehtova. Aleksein äiti voi elää siellä sellaista elämää, jota hän ei nykymaailmassa voi, joten hänen valintansa on hyväksyttävä niin lukijan kuin lopulta Aleksein ja hänen isänsä mielestä. Kirjan vahvana teemana on ihmisten eriarvoisuus, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ja valtaapitävien häikäilemättömyys. On mielenkiintoista pohtia sitä, mitä ihmisestä jää jäljelle, jos häneltä viedään muistot. Satomi pitää itsepintaisesti muistimanipulaatioissa kiinni siitä, ettei anna muistoa Main kasvoista heille. Hän kuvittelee niiden tilalle aina jotain muuta. Näin hän saa pidettyä edes jotain itsellään - sen tärkeimmän muiston.

Arvosanani 4+ 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

--- 


Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kim Liggett: Armonvuosi

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
 

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

 

2 kommenttia:

Johanna kirjoitti...

Tämä kansikuva on kyllä upea, töissä tätä jo hipelöin. Nyt arvostelusi luettua olen vakuuttunut, että tämä on myös luettava. :)

Heidi P kirjoitti...

Mukavaa, Johanna, jos sain sinut innostettua tarttumaan tähän kirjaan :)