Dodo: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2020 (Dodo #1)
Kansi:
Karin Niemi
"Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.
Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään
paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan
yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain
poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on
Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä
ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen
salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.
Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka
valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt
vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.
Iina: mikä muu vois mennä pieleen?
Elämä: hold my beer" (
Myllylahti)
Oma arvio:
Luin viime vuonna
J.S. Meresmaan hämmästyttävän pienen novellikokoelman
Lintuhäkin muotoinen soittorasia, jonka nostin omassa
Blogistanian Finlandia -äänestyksessäni toiselle sijalle. Lisäksi olen lukenut joitakin hänen novellejaan eri antologioissa, ja tykännyt
kovasti
hänen tyylistään kirjoittaa. Olipa siis iloinen yllätys tämä hänen säeromaaninsa
Dodo.
Dodon karva on sileää,
lasimaista mutta pehmeää.
Se on ristiriitojen eläin,
synkkä ja musta,
mutta nyt se tarjoaa
mulle lohdutusta. (s. 49)
Dodo esittelee lukion viimeistä vuotta käyvän Iinan, joka kamppailee identiteettinsä ja poikaystävänsä Tuukan masennuksen kanssa. Lisäksi hänellä on kova huoli esihistoriallisesta lemmikistään Dodosta, jonka hän ja Tuukka löysivät romahtaneesta luolasta. Dodo ei ole enää poikanen, vaan alkaa olla jo iso otus, joka rikkoo paikkoja. Kun Iinan äiti päättää lähettää tytön maalle isänsä luo, koska tytön koulu on kärsinyt, Iina joutuu jättämään Dodon poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä Saran hoiviin. Iinaa hiukan huolettaa, koska upea Sara on Tuukan exä. Mutta kummasta hän oikeastaan on mustasukkainen?
Säeromaanissa kuvataan kauniisti Tuukan ja Iinan rakkautta, joka kestää myös Tuukan masennuskaudet. Iinalla on taito piristää synkistelevää Tuukkaa, mutta hän tietää myös sen, ettei yksin voi auttaa rakastaan. Siksi hänen on saatava poikaystävänsä hakemaan ulkopuolista apua, ennen kuin hän lähtee isänsä luo. Onneksi Tuukka suostuu ja Iina saa mielenrauhan. Ainakin hetkeksi.
Tuukka on toukkamoodissa.
Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä
ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.
Kovin ääni mikä siitä kuuluu on
kun se vetää vessan. (s.23)
Iinan ja isän suhde on saanut säröjä monestakin asiasta. Isän alkoholismi ja vanhempien ero, sekä se, ettei isä ole juurikaan ottanut Iinaan yhteyttä, pitää Iinan hyvin varautuneena isän kanssa. Pikku hiljaa Iina joutuu kuitenkin huomaamaan, että ihmiset voivat muuttua: isä ei enää juo ja hänen seurassaan on ihan mukavaa. Vannoutunut lihansyöjäisä suostuu jopa syömään Iinan vegaaniruokia. Isälläkin on lemmikki: sika nimeltä Kalervo.
Sara on aurinko.
Sara on voimasäde.
Sara on järistys
mun mannerlaattojen välissä.
Se katsoo muhun
ja hymyilee
ja mä vajoan ja kohoan
samaan aikaan (s. 76)
Eräänä kauniina päivänä Sara ajaa moottoripyörällään isän talon pihaan, ja silloin Iinan rinnassa räjähtää - hän alkaa yhtäkkiä ujostella kaunista, upeaa ystäväänsä. Jotain onkin muuttunut: he eivät enää kutsu toisiaan leikkisästi Lortoksi ja Horoksi. Iinan sisällä alkaa myllertää miljoonia ajatuksia: onko hän nyt lesbo, bi vai pan? Miten hän voisi tehdä mitään pahaa Tuukalle? Miksei hän voisi saada molemmat, Saran ja Tuukan? Tunteeko Sara edes samalla tavalla?
Sitten Iina kuulee ikäviä uutisia: Dodo on karannut. Iina saa houkuteltua isän lähtemään retkelle Förbyhyn, samaan metsään, jonka luolasta Dodo aikoinaan löytyi. Mutta kun Iina viimein löytää lemmikkinsä, hän joutuu miettimään, mikä on oikea ratkaisu.
Ja mä mietin, miten tästä eteenpäin,
mikä Dodoa odottaa.
Mikä oikeus mulla on
päättää sen elämästä? (s. 124)
Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista. Esihistoriallinen lemmikki Dodo symbolisoi selvästi kaikkea sitä, josta Iinan on päästettävä irti. Onko aina valittava joko tai, vai voiko saada molemmat tai kaiken? Siitä tässä kauniissa kirjassa on kyse. Tämä kirja antaa toivoa. Tämä on ihana!
Arvosanani 5-
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:
46. Kirjassa on sauna
Khimaira: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2021 (Dodo #2)
Kansi: Karin Niemi
"Khimaira on nuorista kertova säeromaani, joka viiltää ja vangitsee rakkauden voimalla.
19-vuotiaalla suomenvenäläisellä Saralla on intohimona
valokuvaaminen ja Anna Ahmatovan runot, allaan vintage-moottoripyörä ja
takana lääkiksen pääsykokeet. Käsipuolessa Saralla keikkuu uusi
tyttöystävä Iina, joka on myös Saran ex-poikaystävän tyttöystävä –
yhteisestä sopimuksesta. Monimutkaistako? Ehkä vähän, mutta milloin
elämä ei sitä olisi.
Lisämutkia matkaan tuo se, ettei Sara ole kertonut vanhoillisille
vanhemmilleen lesboudestaan saati monisuhdejärjestelyistä. Hänellä on jo
jalka oven välissä omaan, itsenäiseen elämään. Ja vaikka kotitalo on
komea, sen sisällä kaikuu tyhjyys, joka valtaa tilaa Saran sisältä päivä
päivältä enemmän. Hän tuntee seisovansa kuilun reunalla. Mitä
paljastuu, kun hiljaisuus lopulta rikkoutuu?" (Myllylahti)
Oma arvio:
Pidin ihan hirmuisesti viime vuonna ilmestyneestä J.S. Meresmaan säeromaanista Dodo.
En tiennytkään etukäteen, että tänä syksynä julkaistu Khimaira on
jatkoa Dodosta tutuksi tulleiden Iinan, Tuukan ja Saran elämään - ja
heidän polyamorisen suhteen alkutaipaleeseen. Nyt näkökulmahenkilö vain
vaihtuu, eli Iinan hyvä ystävä ja sittemmin tyttöystävä Sara saa nyt
äänensä kuuluviin.
Pahempaa kuin kuolla
on tulla
kielletyksi
hylätyksi
hävetyksi.
Jos en kelpaa mun perheelle,
kuinka voisin kelvata kenellekään toiselle? (s. 73)
Huomasin
nyt vain heti alussa, että tämän säeromaanin muoto ei ole minulle
täysin mieluinen: säkeissä on välillä loppusointuisuutta, mihin en ole
oikein säeromaaneissa tottunut enkä mieltynyt. Runot ovat asia erikseen.
Kaiken huipuksi loppusoinnut tulevat ja menevät aina
sattumanvaraisesti,mikä on jostain syystä kamalan häiritsevää. En
muistele Dodossa olleen juurikaan loppusointuja missään
vaiheessa, vaikka toki muuta kielellä leikittelyä, kuten toisteisuutta
siinäkin on, eikä se sellainen minua häiritse. Olisiko tähän syynä
sitten päähenkilön mieltyminen Anna Ahmatovan runouteen, jonka
takia hänen ajatuksiaan välillä runollistetaan loppusoinnuilla?
Toisaalta seuraaava lainaus voikin selventää tämän valinnan:
Venäjän kielessä loppusointu
asuu luontevasti kuin sielu ruumiissa.
Suomen kielessä se on pahimmillaan pakkopaita
tai norsu korsetissa. (s. 61)
Khimaira
on painottunut vahvasti päähenkilön, Saran, identiteetti-pohdintoihin:
hän miettii juuriaan, jotka ovat suomenvenäläiset, ja
sukupuoli-identiteettiään, josta hänen vanhoillisilla vanhemmillaan ei
ole aavistustakaan. Perheen odotukset ovat korkealla, mutta Sara ei
tunnusta niitä omikseen. Hän ei kuitenkaan uskalla uhmata Kuningatarta,
joksi hän omaa äitiään etäännyttävästi kutsuu. Sara ei ole siis tullut
kaapista ulos vanhemmilleen, ja tämä kalvaa niin häntä kuin Iinaakin,
jota Sara suorastaan palvoo. Sara miettii myös heidän polyamorista
suhdettaan, joka tuntuu ulkopuolisista olevan pelkkää
ryhmäseksisessiota, vaikka Sara ei edes seurustele Tuukan kanssa. Tuukka
ja Iina ovat yhdessä, mutta niin myös Sara ja Iina. Ja he haluavat
saada tämän combon toimimaan.
Me ollaan kimeeri.
Me ollaan hirviö.
Me ollaan taruolento.
Ja silti me ollaan totta. (s. 10)
Sara
haluaa ilmoittaa vanhemmilleen lesboudestaan ja suhteestaan Iinaan
kirjeitse, mutta jotakin menee auttamattomasti pieleen, ja Sara romahtaa
täysin. Hän huolestuttaa rakkaansa katoamalla hetkeksi teilleen,
hyljättynä ja pettyneenä. Voiko hän tulla koskaan hyväksytyksi
perheessään omana itsenään?
Tiedän rikkovani niiltä kuvajaisen
jonkin tärkeän, jonkin tulevaisuuden.
Mutta onko sekään oikein,
ettei ne tiedä kuka olen.
Ettei ne tunne omaa tytärtään.
vaan pelkän kuvitelman hänestä.
Mä haluan, että ne näkee tosiminän
minut
vaikka Kuningattaren katse olis jäätä. (s.37)
Saran
elämään mahtuu surua, josta hän ei ole Iinallekaan kertonut. Rakkaan
mummon eli babushkan kuolema, siskon kehitysvammaisuus ja kuolema, nämä
kaikki kulkevat hänen mukanaan. Hänen on vain oltava valmis jakamaan
surunsa Iinan kanssa, jotta he voivat olla vahvoina yhdessä.
Primus tarkoittaa ensimmäistä.
Vera oli meidän perheen esikko.
Ensimmäinen joka syntyi,
ensimmäinen joka kuihtui. (s.139)
Khimaira ei valitettavasti koskettanut minua niin kovasti kuin sen itsenäinen alkuosa Dodo.
Säeromaani on traaginen kaapistatuloromaani, mutta myös tarina surusta,
odotuksista ja tietysti rakkaudesta. On hienoa, että tuodaan myös
ei-niin-tavallinen suhdemuoto, polyamoria, hyvin luontevasti esille. Meresmaa
taitaa myös kauniin kielellisen leikittelyn taidon, mikä toimii
erityisesti säeromaaneissa, vaikka en nyt niistä muutamista
loppusoinnuista innostunutkaan.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
---
Kerberos: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2022 (Dodo #3)
Kansi: Karin Niemi
"Kerberos on nuorista kertova säeromaani, joka kuohuu kaipuuta ja kipua, mutta hehkuu myös elämän lämpöä.
Tuukka on aloittanut geotieteiden opiskelun yliopistossa ja käy terapiassa masennuksen vuoksi – saman sairauden, joka on vienyt häneltä äidin ja muistot tästä. Black metal raikuu usein kuulokkeissa, sillä Tuukan tyttöystävän Iinan tyttöystävä Sara on muuttanut samaan asuntoon, eikä kahden vastarakastuneen tytön kanssa elämisestä puutu ääntä saati käänteitä. Elämän kolhima mutta läheisyyden voimistama kolmikko elää polyamorisessa suhteessa keskenään.
Syksyn turbulenssien jälkeen trio odottaa tulevaa joululomaa innolla. Vihdoin aikaa löhötä yhdessä leffojen ja sarjojen äärellä! Sitten naapurissa alkaa haukkua salamyhkäinen koira, jota kukaan ei ole nähnyt, ja kun joulu koittaa, paljastuu yllätyksiä muualtakin kuin lahjakääreiden sisältä." (
Myllylahti)
Oma arvio:
J.S. Meresmaan säeromaanisarjan kolmas osa päästää nyt ääneen Tuukan, joka on Iinan poikaystävä ja Saran ex-poikaystävä - ja kämppis. Kolmikko päätti ensimmäisessä osassa Dodo kokeilla polyamorista suhdetta, ja tämä Kerberos kuvaakin nyt sitä yhteisen asumisen arkea, mitä he opettelevat elämään niin Tuukan masennuksen varjostamana.
Jos tämä ei ole rakkautta,
aitoa ja totta,
en tiedä mikä on (s.111)
Tuukalla on parempia ja huonompia jaksoja, sillä masennusta sairastavalla olotila ei ole aina vakio. Tuukka käy välillä opiskelemassa, välillä purkamassa tuntojaan terapiassa ja välillä hän hautautuu huoneeseensa, kun pimeys ottaa vallan. Kaiken lisäksi hän on viimein oivaltanut oman seksuaalisen identiteettinsä laidan. Iinan voi olla hieman hankala sulattaa, että hänen poikaystävänsä on aseksuaali, eli henkilö, joka ei koe tarvetta harrastaa seksiä. On mielenkiintoista, että kirja tuo esille miespuolisen henkilön aseksuaalisuuden, koska usein on vallalla ajatus, että miehet haluavat aina seksiä ja ovat aina valmiita siihen.
Iinaa yhä nolottaa, jos Tuukka yllättää hänet ja Saran suutelemasta. Tuukalle ja Saralle se on ihan ok, mutta Iinalla on vielä hankalaa tämä puoli. Tuukan paljastus aseksuaalisuudesta ei helpota asiaa. Sara ja Tuukka haluavat piristää Iinaa ja järjestää tälle oikean joulun, vaikka kumpikaan heistä ei itse välittäisi koko juhlasta. Mutta kun alkuperäinen suunnitelma menee mönkään, eli Iinan äiti ei pääsekään heidän kämppäänsä joulun viettoon, päättävät he lähteä kolmisin ajamaan aatonaattona Iinan isän mökille ja yllättää tämän. He taitavat kuitenkin perillä yllättyä itse pahemman kerran, eikä lainkaan positiivisesti.
Kerberos ei vaikuttanut minuun mitenkään kauhean syvällisen koskettavasti, mutta viihdyin sen parissa kiitettävästi. Kirjasta voi poimia monia todella tärkeitä teemoja, joista aseksuaalisuuden ja polyamorian lisäksi lopussa nousi herkullisesti esiin Tuukan ja Iinan isän keskusteluista sukupolvien välinen kuilu ja ajattelun erilaisuus. Siinä oli hieman viitteitä myös nykyajan some-öyhötykseen, johon tietynikäiset ja tiettyä sukupuolta olevat varsinkin intoutuvat. Minusta oli mukava lukea siitä, miten kuitenkin eri lailla asioista ajatteleva nuori ja aikuinen löytävät kuitenkin yllättävän yhteyden väliltään. Kaikki ei ole niin mustavalkoista, miltä se näyttää.
Ei aikuisuus tarkoita sitä
että on valmis
että tietää kaiken ja osaa kaiken
että virheille ei olisi sijaa
että tunteet eivät vaikuttaisi (s. 196)
Tuukan masennus on seksuaali-identiteetin etsimisen lisäksi kirjassa hyvin vahvasti esillä - onhan se osa Tuukan, ja samalla myös Saran ja Iinan elämää. Tuukka käy terapiassa läpi lapsuuttaan ja perimäänsä taipumusta masentua, sillä hänen äitinsä kohtaloksi kävi juuri paha masennus. Lisäksi häntä kalvaa se, kuinka hänen isänsä vaikuttaa onnelliselta uuden perheensä kanssa.
vituttaa että välitän
haluaisin unohtaa ne
yhtä helposti kuin
ne on unohtaneet mut (s. 90)
Viime vuosina on tullut aika paljon nuortenkirjallisuutta mielenterveysteemalla, joten minulla on hiukan iskenyt jo väsymys tähän aiheeseen. Tärkeä asia ja ajankohtainen, ei sillä. Ja jollekin tämä kirja voi olla se ainoa, joka tätä asiaa käsittelee, joten hyvä näin.
mä kuolen
mä kuolen
mä kuolen
mä kuolen nyt
tältäkö se tuntui, äiti? (s. 141)
Meresmaan säeromaanikolmikon nimissä Dodo, Khimaira ja Kerberos, on kaikissa ripaus esihistoriaa tai Kreikan mytologiaa. Kerberos on Kreikan mytologiassa manalan porttia vartioiva kolmipäinen koira. Tuukka kuulee välillä naapurista rasittavaa rescue-koiran räksytystä, ja siitä Sara saa kimmokkeen kertoa aasinsiltana tarinaa Kerberoksesta, jonka ohi välillä viekkaudella ja vääryydellä pääsivät muutamat sankarit kuolleita manalaan tapaamaan. Minä luin nyt tämän säeromaanin sen verran pinnallisesti, etten osannut hienosti yhdistää tätä vertausta kirjan henkilöiden elämään ja tarinaan, mutta joku nokkelampi sen takuulla sieltä löytänee.
Arvosanani 4+
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:
Booklist Queen: Literary fiction
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti