Lasienkeli: Marja Aho. Myllylahti 2021
Kansi: Kaisu Sandberg
"Valon ja varjon rajalla kulkeva nuortenromaani kertoo mielen särkymisestä, ystävyydestä ja toivosta. Juuri kun kaikki näyttää olevan hyvin, elämä kiskaisee maton jalkojen alta.
Killin elämässä on ongelmia, jotka ovat kokoa XXL. Hän on hukannut itsensä pimeyteen ja yrittänyt itsemurhaa. Siksi hän on psykiatrisessa sairaalassa, osasto koovitosella, etsimässä valoa ja syitä elää.
Sairaalan pihalla Killi tapaa Iiriksen, ylilääkärin tyttären. He ystävystyvät, ja Iiris tutustuttaa Killin sairaalan hautausmaahan, karmiviin kummitusjuttuihin ja lähellä virtaavaan synkkään Kalmajokeen. Iiriksen avulla Killi saa roikuttua kiinni elämän langassa.
Kun Killi pääsee pois osastolta, yhteys Iirikseen katkeaa. Vain kuva sinipukuisesta hauraan kauniista tytöstä muistuttaa menneestä. Yrittäessään löytää ystävänsä uudelleen Killi saa kuulla jotakin sellaista, mitä hän ei olisi ikinä uskonut kuulevansa." (Myllylahti)
Oma arvio:
Kirjan alussa suljetulta osastolta psykiatsiselle siirretty Killi on yhteistyöhaluton, tympääntynyt ja äreä. Osaston lempeä Ritva ei saa Killiltä armoa, eikä taideterapia tunnu Killistä auttavan. Lastenkodilta käyvät Tuomas ja paras ystävä Moona katsomassa Killiä, mutta eivät he tunnu tajuavan, miltä hänestä tuntuu. Ei masentuneelle auta sanoa, että ottaa itseään niskasta kiinni, eikä Killi tajua, miten Tuomaksen laatima biisilista auttaisi hänen olitilaansa, jossa kaikki tuntuu paskalta.
- En mä oikein usko, että enkelistä olis mulle apua, sanon ja tökin sandaalinkärjellä lattiaa.
- Ei enkeli tulekaan luoksesi, ellet itse sitä halua. Enkeli antaa merkin ja kysyy, oletko valmis ottamaan hänet vastaan --- (s. 16)
Sairaalapappi puhuu Killille suojelusenkeleistä, ja vaikka Killi on skeptinen moisiin, hän haluaisi uskoa, että hänen maasta löytämänsä höyhen voisi olla merkki enkeliltä. Sitten Killi tapaa hauraan, mustatukkaisen Iiriksen, joka tuntuu ymmärtävän tätä ilman sanoja ja on erityisen kiinnostunut suomalaisesta kuolemaan liittyvästä kansanperinteestä. Onko Iiris hänen suojelusenkelinsä? Killi alkaa selvästi piristyä, osin Iiriksen ansiosta, mutta myös Ritvan lempeyden ja myös erikoisen taideterapian avulla - vaikka Killi pitää taideterapiaa pitävää Pirkkoa kahjompana kuin itseään.
Mitä väliä, ajattelen sitten. Mitä väliä sillä on, vaikka en pystykään. Millään ei ole enää mitään väliä. (s. 100)
Sitten ikäviä uutisia kantautuu lastenkodista, eikä Killi meinaa kestää. Onneksi Iiris ja Ritva auttavat häntä pahimman yli ja jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin Killi saa palata kotiinsa, eli lastenkotiin. Se vain tietää hyvästejä Iirikselle. Onneksi ne ei ole kuitenkaan lopulliset hyvästit. Eihän?
Pyörittelen kukkaa käsissäni vaivautuneena. Vilkaisen varovasti Iirikseen. Hän hymyilee, nappaa lumpeenkukan käsistäni ja laittaa sen hiuksiinsa korvan taakse. (s. 117)
Lasienkeli on tarina toipumisesta, eheytymisestä ja menettämisestä. Tärkeässä roolissa on myös syvä ystävyys, joka syventyy rakkaudeksi, mutta kokee surullisen, katkeransuloisen lopun. Pelkäsin vähän papin alkaessa puhua enkeleistä, että kirja menee liian uskonnolliseksi paatokseksi, mutta jäivät onneksi suojelusenkeli-tasolle. Iiriksen ja Killin ystävyys ja siitä syventynyt rakkaus on kuvattu (turhankin) hienovaraisesti ja paljon jää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Toisaalta, rakkautta se on täydentymätönkin rakkaus.
- Ai että miten ihana nähdä, kun sä hymyilet. Oikein sydäntä lämmittää --- (s. 122)
169-sivuinen kirja on nopsaa luettu, mutta hiukan epätasapainoinen: kirjan alkuosa on hiukan tylsä, kun taas tapahtumat on pakkautuneet loppuosaan. Mielenterveysteemaisia nuortenkirjoja ei ole koskaan liikaa, ja tämä voisi antaa toivoa jollekin, joka kipuilee samojen asioiden kanssa. Tosin minua hiukkasen ärsytti Killin ajattelemat alkuosan valistavat mietteet siitä, miten masentuneiden kanssa kuuluisi käyttäytyä. Ne kun olivat melko läpinäkyvästi kuin suoraan jostakin mielenterveyspotilaiden omaisille -oppaasta.
Arvosanani 3,5
Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.
Muissa blogeissa:
Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:
39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
2 kommenttia:
Harvemmin tulee nuortenkirjoja enää luettua, mutta tämä alkoi kiinnostaa!
itse aloitin juuri lukemaan kirjaa, enkä meinaa päästä kirjaimellisesti ensimmäisestä luvusta yli.
henkilönä, joka on viettänyt aika runsaasti aikaa nuorisopsykiatrian osastoilla, kuvaus osastosta ei ole ainakaan oman kokemukseni mukaan oikea. omat puhelimet sai pitää (ei tarvinnut käyttää sairaalapuhelinta, puhelinaika oli vain rajattua), emme syöneet yhdessä sairaalapapin, lääkärin, psykologin tms kanssa (osastohoitajat kyllä söivät kanssamme.)
Lähetä kommentti