KlassikkoKeskiviikko ~ Norwegian wood: Haruki Murakami

Norwegian wood: Haruki Murakami. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2012

Japaninkielinen alkuteos (1987): Noruwei no mori. Kansi: Elokuvasta Norwegian Wood @Cinema Mondo / Tran Anh Hung

"Rakkausromaani joka jokaisen pitäisi lukea

Norwegian Wood, The Beatles. Aina kuullessaan lempikappaleensa Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän.

Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, jossa hän ajelehti ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. Hän muistaa myös Midorin, päättäväisen nuoren naisen, joka marssi hänen elämäänsä ja pakotti hänet valitsemaan menneen ja tulevaisuuden välillä. Kertomus kulkee kuin elämä itse, täynnä kipua ja komiikkaa rakkauden vaikeudesta. The Guardian on valinnut tämän Murakamin kansainvälisen läpimurtoteoksen listalle kirjoista, jotka jokaisen pitäisi lukea." (Tammi)

Oma arvio:

Aloitan nyt blogissani uuden sarjan nimeltä KlassikkoKeskiviikko. Se on sukua Runosunnuntaille, eli tiettynä viikonpäivänä tulee tietynlaisia postauksia. En nyt tietenkään voi luvata KK-postauksia joka viikolle saati kuukaudelle, eli näitä tulee lähinnä satunnaisesti ja silloin tällöin. Olen nyt lukemassa  läjäpäin nuorille sopivia klassikoita tulevaa ysiluokkalaisten klassikkovinkkausta varten, ja tietysti haluan jakaa lukukokemukseni myös blogissa.

Olen iloinen siitä, että aloitin klassikkolukemiseni tästä Haruki Murakamin Norwegian Woodista. Olen tätä useasti silmäillyt ja pidän kovasti elokuvakannesta (olen sitä koulukuntaa, joka ei tajua, miksi kirjojen elokuvakansia parjataan. Yleensä ne ovat hyviä ja saavat kiinnostumaan kirjasta paremmin kuin kustantajan alkuperäiskannet.) Luin tämän 400-sivuisen mötkylän ihan muutamassa päivässä, sillä kirjan juoni veti minua kuin pässiä narusta. Eikä kirjassa periaatteessa tapahtunut mitään kovin ihmeellistä, mutta kuitenkin siinä on kaikkea. Norwegian Wood on yhtä aikaa iloinen ja surullinen kirja, ja ehdottomasti kirja rakkaudesta, mutta myös nuoruudesta, aikuistumisesta ja ystävyydestä. 

Kirjan kertojaäänenä on aikuinen mies, 37-vuotias Toru Watanabe, joka alkaa muistella lentokoneessa matkustaessaan nuoruudenrakkauttaan Naokoa. Naoko muistuu aina Torun mieleen hänen kuullessaan The Beatlesin biisin Norwegian Wood, ja tämä biisin ja tytön yhteys paljastuu tarinan edetessä. 

 

Toru alkaa kertoa lukijalle, miten hän tuli 17-vuotiaana nuorena miehenä tutustuneeksi tuohon tyttöön: Naoko oli Torun ystävän Kizukin tyttöystävä tuolloin. He viettivät paljon aikaa kolmestaan, ja sitten yhtäkkiä Kizuki teki itsemurhan. Naoko ja Toru surivat ystävänsä poismenoa kukin tahoillaan, kunnes Naoko otti uudelleen yhteyttä 18-vuotiaaseen, opiskelunsa yliopistossa aloittaneeseen Toruun ja pyysi tätä sunnuntaikävelylle. Surumielinen Naoko pyysi, voisivatko he tavata joka sunnuntai, heillä kun tuntui olevan paljon juteltavaa ja he viihtyivät yhdessä. Toru ei vastustellut, sillä hän oli aina ihaillut kaunista Naokoa.

Kirjassa eletään 60-luvun Tokiossa, jossa vaikuttaa hyvin vahvasti länsimainen populaarikulttuuri. Tuon ajan musiikki elää kappaleiden niminä kirjan sivuilla, kuten muutkin popilmiöt. Toru asuu asuntolassa omituisen, ylisiistin ja säntillisen kämppiksensä kanssa, jonka hän on leikillisesti nimennyt Kamikazeksi, ja josta riittää viihdettä myös Naokolle kerrottavissa jutuissa. Toru pääsee töihin paikalliseen levykauppaan. Välillä yliopistolla leijuu vallankumousten ja mellakoiden uhka, jotka yleensä kuitenkin Torun harmiksi kuivuvat kokoon. Toru on kova lukemaan ja erityisesti hän lukee klassikoita. Hänet tunnetaan vaatimattoman oloisena kaverina, joka kuitenkin puhuu hassusti ja tölväisee asiat ulos omalaatuisella tavallaan. 

Naoko alkaa kuitenkin menettää elämäniloaan ja muuttua surumieliseksi. Eräänä iltana,  syntymäpäivänään hän rohkenee puhumaan Torulle tuntikausia, saa hysteerisen itkukohtauksen ja päätyy Torun syliin itkemään. Toru ja Naoko päätyvät sänkyyn tuona yönä, mutta sitten Naokosta ei enää juuri kuulu mitään - kunnes Toru saa kirjeen, jossa Naoko kertoo lopettaneensa opiskelun ja siirtyneensä lääkärin suosituksesta Kioton vuoristoseudulla sijaitsevaan parantolaan lepuuttamaan hermojaan. Toru ei osaa enää keskittyä oikein mihinkään, Kamikazekin katoaa omituisesti jälkiä jättämättä, mutta nuori mies tutustuu sitten onneksi simpsakkaan Midoriin, josta tulee hänelle korvaamaton ystävä. Suosittu naistenkaataja Nagasawa tutustuttaa Torun useisiin tyttöihin, mutta vaikka hetken hurmio kelpaa nuorukaiselle, hän sisimmässään kaipaa Naokoa. 

Toru kirjoittaa epätoivoisesti Naokolle, ja viimein neljän kuukauden kuluttua hän saa vastauskirjeen, jossa hänet myös kutsutaan vierailulle   tuohon syrjäiseen parantolaan, Ami-kotiin. Torun muutaman päivän vierailun aikana hän saa taas nähdä jälleen Naokon kauniit kasvot ja tutustua tämän liki nelikymppiseen kämppäkaveriin Reikoon, joka osaa soittaa kitaralla biisejä Bachista Beatlesiin. Yhdessä he istuvat iltaisin, juovat viiniä ja Reiko soittaa kitaraa. Norwegian Wood on yksi Naokon lempibiiseistä, mutta se saa hänet kuitenkin hiukan surulliseksi. Toru huomaa vierailunsa aikana, ettei Naoko olekaan vielä täysin ehjä, ja että Kizukin itsemurha ei ole ainut tragedia hänen elämässään. Hän tutustuu myös Reikoon, joka kertoo oman historiansa.

 

"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua. Siksi Reiko ei ikinä soita sitä, ellen pyydä." (s. 162) 

Toru jatkaa elämäänsä Tokiossa, kirjoittelee Naokon kanssa ja viettää aikaa Midorin ja Nagasawan kanssa. Hän ei voi enää kuitenkaan sekstailla kenenkään muun naisen kanssa, sillä hän ei saa Naokoa mielestään eikä hänelle antamaansa lupausta. Midori alkaa osoittaa muunlaistakin kuin ystävyyspohjaista kiinnostusta Torua kohtaan, vaikka hänellä on poikaystävä. Toru ehtii myös tutustua sairaalassa makaavaan Midorin isään, joka tekee kuolemaa aivokasvaimen takia. Hänen käyntinsä jälkeen Midorin isä menehtyy. 

 

En halua paljastaa Torun ja Naokon saati Midorin tarinasta enempää. Alkuasetelmasta lukija voi toki jo arvailla paljon. Olen todella vaikuttunut tästä tarinasta, joka oli yhtä aikaa todella kevyt ja viihdyttävä lukea, mutta toisaalta hyvin surumielisesti sävyttynyt ja ahdistavakin. Kattavampaa nuoren miehen kasvukertomusta seksikokemuksineen ja rakkauden- ja epätoivontuntemuksineen saa hakea.  Kirjassa on sitä paitsi aivan huippu viimeinen kappale ja etenkin sen viimeinen lause, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Minulle oli myös iloinen yllätys huomata, että Forrest Gump -elokuvassa käytetty elämän vertaaminen suklaarasiaan on ilmeisesti peräisin tästä teoksesta.

"Muista, että elämä on suklaarasia."

---

"Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat.---" (s. 366)

Tämän kirjan lukeminen aiheuttaa Norwegian Wood -korvamadon. Seuraavaksi minulla on suunnitelmissa katsoa vuoden 2010 elokuvafilmatisointi.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

 

Muissa blogeissa:

 

Kirsin kirjanurkka

Kirjavarkaan tunnustuksia

Lumiomena

Sallan lukupäiväkirja

Anna minun lukea enemmän

Oksan hyllyltä

Ullan luetut kirjat

 

Samantyylistä luettavaa:

 

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 

 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

 

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

 

13. Kirja, jossa käydään kirjastossa, antikvariaatissa tai kirjakaupassa

 

Popsugar-haasteessa solautan kirjan kohtaan:

 

A Book set in Japan, host of the 2020 olympics 

Spotify-soittolista: https://open.spotify.com/playlist/3oN8FhiistRarRyRVo6z3Z