maanantai 19. maaliskuuta 2018

Minna Canthin päivän lukuhaaste ~ Sylvi

Sylvi: Minna Canth. Näytelmä neljässä näytöksessä. Otava 1893 (Teoksessa Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.) W&G 1990)

Kuva: Heidi Petrov
Oma arvio:

Oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille! 

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen. Valitsin hyllystäni Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2 -kokoelman, jossa on niin novelleja, näytelmiä kuin Canthin esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime kesänä luin Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Naistenviikkohaasteeseen kirjasta novellin Agnes. Olen myös lukenut (mutten blogannut)  novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna

ANNI: Herrat ihastuvat aina  pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. (s. 214)

Sylvi on näytelmän päähenkilö, 18-vuotias nuori nainen, joka on naimisisissa itseään oman ikänsä verran vanhemman Aksel Vahlin kanssa. Notario Vahl on ollut Sylvin holhooja tämän vanhempien kuoltua yhtäaikaisesti, ja sitten Vahl "on napannut" kauniin ja leikkisän Sylvin omakseen. Nimenomaan omakseen, sillä Akselin puheesta kaikuu jatkuvasti se, miten hän pitää nuorta vaimoaan omistuksessaan, miten lapsellinen Sylvi on ja miten hän ei edes voi olla mustasukkainen nuorikostaan, koska Aksel kuitenkin saa pitää Sylvin omaisuutenaan. Ensimmäisessä näytöksessä Sylvi kinuaa miestään jättämään työnsä ja viettämään vapaa-aikaa tylsistyneen vaimonsa kanssa, mutta Aksel viittaa Sylvin lapsellisuuteen ja kutsuu tätä leikittelevästi pikku kissimirriksi, pulmuseksi, lintuseksi, omaksi puoliskoksi, hyväksi lapseksi, lemmikiksi, muruseksi, sirkkuseksi... Lempinimiä tuntuu riittävän.  Sylvi puhuttelee miestään lähinnä (rakkahin) Akseliksi tai holhooja-sedäksi.

Koska Sylvi on niin tylsistynyt, Aksel kehottaa tätä kutsumaan vieraita luokseen. Entiset koulukaverit, Karin, Anni ja Elin saavat lähinnä puistatuksia aikaan Sylvissä, joten hän pyytää saada kutsua luokseen lapsuudenaikaisen ystävänsä, arkkitehti Viktor Hovingin ja tämän siskon Alman. Eipä Aksel arvaakaan, mikä tapahtumien vyyhti tästä lähteekään liikkeelle: lukittuja ovia, pitkiä katseita, hippaleikkiä vanhojen toverien kesken. Kaikki se sellainen on Akselista täyttä lapsellista hulluttelua, kuten Almastakin, joka heti huomaa jotain salamyhkäistä Viktorin ja Sylvin välillä, ja yrittää puuttua asiaan.

SYLVI. Viktor - nyt sinulla taas on tuo sama katse.
VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?
SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan. (s. 218)

Kirjan toisessa näytöksessä ollaan tanssiaisissa, ja kohtauksesta tulee kovasti mieleeni Jane Austenin romaanit, kuten Ylpeys ja Ennakkoluulo, jossa on paljon tanssiaisiin sijoittuvia kohtauksia. Sylvin ja Viktorin tunteet leimahtavat tanssiaisissa, joissa myös Aksel on mukana, mutta kuohahtavat tunteet saavat pian muuttua pettymykseksi ja Sylvi päätyy ryntäämään kotiin. Jotta en paljastaisi koko näytelmän juonta, kerron vain, että Sylvi tekee rakkauden epätoivossaan erikoisen ja kohtalokkaan ratkaisun, eikä kukaan päädy tarinassa voittajaksi.

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta. (s. 220)

Minna Canth ottaa selvästi tässä näytelmässä kantaa siihen, kuuluuko avioliiton perustua rakkauteen vai järkiperäisiin syihin, ja onko vaimo miehensä omaisuutta. Nuori Sylvi ei tiedä olevansa onneton rakkaudettomassa avioliitossaan kanssa, kunnes hän rakastuu Viktoriin. Hän tajuaa rakastaneensa nuorta miestä jo 12-vuotiaasta saakka, kun he joutuivat eroon toisistaan. Sylvi kyselee mieheltään naisen mahdollisuutta ottaa avioero, mutta Aksel naureskelee ja tokaisee, ettei koskaan antaisi Sylville eroa, vaikka tämä olisi uskoton, vaan pitäisi tämän edelleen omanaan. Sylvi ajautuu epätoivoiseksi, koska hänelle ei anneta mitään mahdollisuutta olla rakastamansa ihmisen kanssa. 

Mutta se on yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ett'ei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailtkoot sitten vaikka kuinka - niin - kissa vieköön - se se tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... (s. 244-245)

Pidän kovasti Sylvin tarinan romanttisuudesta ja dramaattisuudesta, se tuo minulle kovasti mieleen Shakespearen Romeon ja Julian tarinan, vaikka loppuratkaisu on hyvin erilainen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Sylvi muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:


1 kommentti:

Niina T. kirjoitti...

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Tätä Canthin teosta en ole vielä lukenut, mutta esittelysi ansiosta nousee kyllä lukulistalla korkeammalle. Tulee hieman mieleen Henrik Ibsenin Nukkekoti. Kivaa, kun otit osaa haasteeseen.