lauantai 25. maaliskuuta 2017

Kemisti: Stephenie Meyer

Kemisti: Stephenie Meyer. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Chemist. Kansi: Mario J. Pulice & Kelly Campbell.

"Työnantajaansa pakeneva ex-agentti joutuu henkensä pelastaakseen ottamaan vastaan vielä yhden tehtävän huikaisevan koukuttavassa trillerissä.

Vain harva tiesi naisen supersalaisesta tehtävästä Yhdysvaltain hallituksen palveluksessa. Varoittamatta hän sai tappajat peräänsä, kun hänen työnsä haluttiin pyyhkiä olemattomiin. Mutta nainen pääsi pakenemaan, eikä hän sen jälkeen ole pysytellyt pitkään samassa paikassa tai käyttänyt samaa nimeä. Hänen ainoa luotettunsa on surmattu, ja hän pitää nyt yksin hallussaan tietoa, joka on hallitukselle uhka. Sitten vainoajat ottavat häneen yhteyttä. Nainen saa pitää henkensä, jos suostuu vielä yhteen, entistä kammottavampaan tehtävään." (Otava)

Oma arvio:
(paljastaa osan juonesta)

Osasin jo hiukan aavistellakin, ettei minun kannata odottaa tältä Stephenie Meyerin uutuudelta samaa kuin hänen aiemmilta kirjoiltaan Twilight-saaga ja Vieras. Ei sinne päinkään. Olin silti hyvin ihmeissäni, miten tyystin erilainen tyyli Kemistissä on. Jännityskirjallisuus ei ole oikein minun ominta alaani, joten minulla ei ole käyttää arviossani vertailukohtaa juurikaan muihin saman genren kirjoihin.

Hän oli nyt se toinen, se jota osastolla kutsuttiin Kemistiksi, ja Kemisti oli kone. Säälimätön ja hellittämätön. Nyt hänen hirviönsä oli vapaana. (s. 84)

Kemisti lähtee minusta hyvin tahmeasti käyntiin, ja olin jo menettää toivoni, että tulisin koskaan nauttimaan tämän lukemisesta. Päähenkilö Alex vaikuttaa aluksi hyvin epämiellyttävän pakkomielteiseltä henkilöltä, joka nukkuu kaasunaamari tpäässään ja käy läpi monenmoiset turvarituaalit, ennen kuin uskaltaa nukahtaa - kylpyammeessa. Hänen elämänsä on viime vuodet olleet yhtä pakenemista, sillä hänen henkensä on vaarassa. Alexin (joka ei siis tietenkään ole hänen oikea nimensä) toimenkuvan paljastuttua ei tekisi mieli tutustua häneen tarkemmin, sillä ajatus kuulustelijasta, joka aiheuttaa kipua kemiallisten aineiden avulla, ei tee henkilöhahmosta kovin herttaista ja samaistuttavaa.

Pikku hiljaa alkaa hahmottua, ettei Alex ole mikään psykopaatti lääkäri, vaan hänellä on vain ollut hyvin  erikoinen ja raadollinen työnkuva, johon hän on suhtautunut viileän asiallisesti ja ammattimaisesti. Vaikka hän on satuttanut kuulustelemiaan ihmisiä, hän on ollut hyvin perillä, mitä mitkäkin lääkkeet aiheuttavat ihmiselle, eikä hän ole koskaan aiheuttanut kuulustelemilleen ihmisille pysyviä vaurioita. Lääkärinä hän on aina  tarkkaillut heidän elintoimintojaan ja huolehtinut nesteytyksestä. Kaikki nämä tuskat hän on aiheuttanut ihmisille vain yleisen hyvän nimissä, sillä nämä ihmiset ovat olleet rikollisia, jotka ovat olleet osallisia tai suunnitelleet erilaisia terroritekoja.

Alex lupautuu tekemään vielä yhden keikan, sillä eräs Daniel-niminen opettaja on mukana ketjussa, joka aikoo levittää tappavaa virusta ympäriinsä. On kiehtovaa, vaikka myös karmivaa lukea, miten huolella Alex suunnittelee kaiken: miten hän saa Danielin huumattua metrossa niin, että tämä luottaa häneen täysin ja lähtee hänen mukaansa. Alexin kidutusmenetelmät nostavat ihon kananlihalle, etenkin kun lukijalle alkaa hyvin pian valjeta, ettei Daniel taidakaan olla oikea henkilö. Alexille valkenee tämä seikka onneksi ajoissa, ja kun joku tunkeutuu hänen tukikohtaansa yllättäen, alkaa selvitä hyvin monimutkainen salajuonien vyyhti.

"Alex, Alex", Daniel huohotti hänen kaulaansa vasten. "Jää minun luokseni. Älä lähde." (s. 313)

Danielin ja Alexin välit kehittyvät melko ennalta-arvattavaan suuntaan. Onkohan Meyer tehnyt tarkoituksella tähän kirjaan täysin päinvastaisen asetelman kuin Twilightissa, eli jossa nainen on kokeneempi elämään paossa ja tavallista elämää tähän saakka elänyt mies hiukan altavastaajana? Danielin ylisuojelevaisuus Alexia kohtaan tuntuu välillä ärsyttävältä, kun hänen kaksoisveljensä Kevin ja Alex eivät saisi nokitella ollenkaan keskenään.  Alex ei ole koskaan elänyt tavallista elämää, saati luottanut elämäänsä toisen käsiin, joten hän alkuun vastustaa romanttisia tunteita Danielia kohtaan. Hän on tottunut olemaan itsenäinen, eikä haluaisi, että kiintyisi keneenkään, saati että joku olisi hänen pakomatkansa esteenä tai hidasteena. Hänen muurinsa alkaa kuitenkin murtua ja hän saa huomata, kuinka helpottavaa on nukkua yönsä huolettomana ilman turvavirityksiä.

Kevin ja Val jäävät harmittavasti hiukan yksipuolisiksi persooniksi. Olisin toivonut lukevani enemmän Kevinin ja Alexin välien kehittymisestä, sillä alkuun heillä on hyvin vahvat antipatiat toisiaan kohtaan ja lopussa he jo tekevät yhteistyötä.

Tarinan juoni on enimmäkseen melko verkkaisesti etenevä, ja välillä tuumiskelin, että tässä yli 500-sivuisessa kirjassa olisi voinut olla tiivistäminen paikallaan. Kirjan lopussa on mukavasti toimintaa ja yllättäviä käänteitä, mutta osan kirjasta olisin voinut vaikka harpata yli. En myöskään ole kovin riemuissani siitä, että lopussa 3-vuotias lapsi sotkettiin kuvioihin mukaan, vaikka häntä ei vahingoitettukaan. Kaikin puolin tämä on kuitenkin monipuolinen ja viihdyttävä jännityskirja, joka parhaimpina hetkinään pitää tiukasti otteessaan. Danielin ja Alexin välinen intohimo on uskottavaa, jota  olisin kaivannut mieluusti lisääkin. Isot plussat annan niin lääketieteellisille ja kemiallisille yksityiskohdille kuin tarkoille selostuksille Alexin mitä moninaisimmista aseista: sormuksista, laukunkahvoista jne. Se toi tarinaan jamesbondimaisuutta.

Hän otti mukaan olkalaukun sijasta salkun: olkahihnan puukoristeet saattoi napsauttaa salkun kahvaan. Salkussa oli metallisisus, ja se oli tyhjänäkin painava, joten sitä saattoi tarvittaessa käyttää lyömäaseena. Riipus ja sormukset mutta ei korvakoruja. Hän joutuisi käyttämään hiukan väkivaltaa, eikä olisi turvallista pitää korvakoruja. Kenkäveitset, leikkausveitset, huulipuikko, erilaiset suihkeet... lähes täysi varustus. (s. 56)

Arvosanani Kemistille on 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


4 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Tämä oli ihan hyvää viihdettä. Kirjan tapahtumia oli vähän hankala ottaa tosissaan. Nautin tästä kuin toimintaelokuvasta, joka ei jää mieleen pitemmäksi aikaa kummittelemaan, mutta tekee tehtävänsä: rentouttaa.

Kirsi Hietanen/Kirsin kirjanurkka kirjoitti...

Olen tätä Kemistiä vilkuillut sivusilmin, sitä kun on kovasti kehuttu. Itse olen auttamatta Twilight-sarjan ulottumattomissa keski-ikäisyyteni takia ja Vierasta sain luettua vain pari sivua, joten epäilyjä on melkoisesti. Etpä sinäkään kovin runsaasti pisteitä jakele. Ehkä tätä voisi kokeilla, joskus.

Heidi P kirjoitti...

Minulle tuli kyllä tästä hyvin elokuvamaiset vibat. Kyllä tästä varmaankin vielä leffa tulee...

Heidi P kirjoitti...

Minä kyllä rakastin Twilightia ja Vierasta vielä enemmän, mutta tämä on kai liian "aikuinen" Meyer minun makuuni t:ikilapsi 😊