maanantai 4. heinäkuuta 2016

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen.

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen. Kuvittanut Miranda Mord. Haamu 2016. Lasten kuvakirja. 99 sivua.

"Ihmeellinen satumaailma elää oman todellisuutemme ympärillä. Pikkuväen polut kulkevat ihmisten reiteillä, mutta niillä tallaavat lähes näkymättöminä kummitukset, keijukaiset, haltiat, peikot, menninkäiset, tontut ja maahiset ihan siinä silmiemme alla.
 
Pikkuväen maailmassa tehdään mukavia asioita: jutellaan, saunotaan, syödään pullaa, leikitään, hoidetaan puutarhaa, musisoidaan ja juhlitaan. 
 
Joskus eteen sattuu ongelmia, jotka ratkotaan yhteistuumin. Esimerkiksi silloin, kun kummituksia katoaa, leipomossa käy öisiä pullavarkaita tai Hiisi aiheuttaa päänvaivaa Pikkuväelle.
 
Vapaus ja vastuunkanto ovat Pikkuväelle tärkeitä arvoja, eikä suurempia selkkauksia juuri ole. Mutta joskus, äärimmäisen harvoin, kenties kerran vuosisadassa, joku painaa hälytysnappia. Ja silloin Pikkuväki valpastuu."
 
Oma arvio:
 
Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni ja 6-vuotiaan poikani kanssa, joten heidänkin äänensä pääsee kuuluviin arviossa.
 
Kirjassa on kansien välissä  yhteensä kaksikymmentäkolme napakkaa, kauniisti kuvitettua tarinaa pikkuväestä. Kirjan tarinat ovat saaneet inspiraationsa Loviisan kaupungissa tehdystä tempauksesta, jossa useaan taloon rakennettiin kulkureittejä, ovia ja kohtaamispaikkoja talojen ja alueiden pienille suojelushengille. 
 
Lapset pitävät Miranda Mordin kuvituksesta tosi paljon, kuin myös minäkin. Hänen kuvituksensa ovat tuttuja Gabriel Hullo - sekä Kummajaisten kylä -kirjoista.  Pientä narinaa tuli pojalta vain siitä, että joka tarinaan liittyvä,  sivun kokoinen kuva on aina tarinan aloitussivulla, kun taas toinen aukeama on aina kuvaton. Tyttö kehui, että kuvat ovat tosi värikkäitä ja hienoja. Minusta ne ovat mahtavan persoonallisia, ja etenkin mustapohjainen kansikuva saa mieleni hykertelemään kauneudellaan.
 
Tarinat kiinnostivat lapsia kovasti. Tytön mukaan kirja kertoo Pikkuväestä ja kaikista haamuista  ja poika lisää, että siinä on paljon jaksoja. Pojan suosikki on Kimalaiskiipeli-niminen tarina, jossa nuori tyttö nielaisee suuhunsa kimalaisen. Tyttöä jostain syystä harmittaa se kohta, kun kimalainen otetaan tarinan tytön mahasta pois houkuttelemalla. Hän pitää eniten tarinasta Puu-Ukko ja herra Hauki, jossa ilkeästä hauesta tulee lopulta kiltti. Poika ei pidä kirjan viimeisestä tarinasta Kukkaisväen jaettu ilo, joten ilmeisesti puutarhanhoito ei ole hänen heiniään. 

Minusta tämä kirja pitää sisällään sopivia iltasatuja, vaikka me kyllä luimme kirjan noin kolmessa osassa, monta tarinaa putkeen. Seuraavalla kerralla voisimmekin makustella aina yhden tarinan kerrallaan. En tiedä, riittääkö kovin pienillä mielenkiinto näiden kuuntelemiseen, mutta ainakin meidän lapset ovat sopivaa kohderyhmää. Parasta tässä on tarinoiden monipuolisuus: prinsessa- ja keijufaneille löytyy omat tarinansa, kummitusfaneille omansa, on noitia, maahisia... 
 
Minun suosikkini kirjassa on Riemumaisteri, jota luonnehditaan näin:
 
Riemumaisteri on velho, joka todella pitää opiskelusta. Aina kun sen näkee, on sillä kirja mukanaan. Riemumaisteri on sellainen, joka on kerran valmistunut maisteriksi ja viidenkymmenen vuoden kuluttua valmistuu uudelleen riemumaisteriksi.

Minäkin haluaisin ruveta riemumaisteriksi!
 
Tällaiset fiilikset lapsille jäi kirjasta:
 
Tyttö:


 
 


Poika:







Minä annan arvosanan 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa!


Ei kommentteja: