Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne & Elina Warsta

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne. Kuvittanut Elina Warsta. Lasten kuvakirja. 32 sivua. WSOY 2017.

"Pienen tytön on tehtävä, mikä pienen tytön on tehtävä!

Multakutri-satu vie klassisten tarinoiden juurille.

Multakutri asuu köyhien vanhempiensa kanssa suuren metsän laidalla. Eräänä yönä joku tai jokin on tunkeutunut kanalaan ja vienyt kanan. Loputkin ovat säikähdyksestä lakanneet munimasta. Enää ei riitä munia aamiaispöytään. "Mitä me nyt syömme" isä ja äiti tuskailevat.

Multakutri pakkaa mukaansa tarpeellisia tavaroita ja saapastelee metsään etsimään sieniä ja marjoja. Siellä häntä odottaa outo näky: puita on katkottu, sammalet myllätty - ja joku on hotkinut kaikki marjatkin. Pian Multakutri kohtaa hyvin omituisen otuksen... "(#kirja)

Oma arvio:

 

Luimme kirjan yhdessä lasteni kanssa: pian yhdeksänvuotiaan tytön ja seitsemänvuotiaan pojan.

Tämä kirja tarjoaa päivitetyn, erilaisen version vanhasta klassikkokansansadusta Kultakutri ja kolme karhua. Jo kansikuva hätkähdyttää, ja tiirailen sitä epäuskoisena, onko tytön selässä ihan oikeasti haulikko? Kyllä, haulikko se on, mutta vaikka sadun Multakutri on rempseä ja on päättänyt hankkia perheelleen ruokaa, hän ei aio kuitenkaan ampua yhtään eläintä. 

Kirjassa on hyvin jännittävä käänne, kun Multakutri tapaa suolla omituisen suolla asuvan hirviön, joka sanoo nimekseen "Kuklu". Pienempiä voi varmasti jopa hiukan hirvittää tuo avaruusolennon ja mustekalan risteytykseltä  näyttävä, omituisesti kurluttava otus. Tarinan sankaritar kuitenkin voittaa pelkonsa, komentaa Kuklua ja kesyttää sen lopulta paikkaamaan perheen vahtikoiran virkaa. Näin jännittävä tarina saa ihanan lohdullisen ja hauskan lopun.

 

Pidän kovasti Elina Warstan huolellisesta ja persoonallisesta kuvituksesta. 

 

Lasteni mielipiteitä kirjasta: Multakutri ja suon salaisuus on hauska ja kiinnostava kirja, jonka mukavin hahmo on Kuklu-hirviö, koska se on söpö. Kirjassa on tarpeeksi kuvia, ja ne ovat värikkäitä, hauskoja, synkkiä, epätarkkoja ja kiinnostavia. Parasta kirjan tapahtumissa on se, kun Kuklu muuttaa Multakutrin kotiin, mutta ikävää on se, kun tyttö huutaa Kuklulle ja sitä alkaa pelottaa. Tarinan kulku ei ollut täysin mieluinen, eikä Multakutrikaan saanut lasteni sympatioita (huudonko takia?), lisäksi heidän mielestä kirja on auttamattomasti liian lyhyt eikä kansikuva miellyttänyt. Tarina loppuu heidän mielestään kuitenkin mukavasti, ja jos lapseni saisivat jatkaa tarinaa, Kuklu menisi Multakutrin kotiin sisälle ja sille annettaisiin kananmunaa syötäväksi. Sillä aikaa kanat olisi syöty pihalta. 

 

Lapseni suosittelevat kirjaa ikäisilleen ja sitä nuoremmille. Poikani mielestä kirja on liian tyttömäinen pojille, mutta tyttäreni mielestä se soveltuu sekä pojille että tytöille. Kustantaja suosittelee kirjaa  yli viisivuotiaille, ja minusta ikäsuositus on ihan kohdillaan.

Arvosanamme: Tyttö 3, poika 5, minä 4

Yhteensä 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.

Multakutri ja suon salaisuus muissa blogeissa: 

Luetaanko tämä?

 

Samantyylistä luettavaa:

 

 Minä, Muru ja metsä: Lena Frölander-Ulf.

Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik

Hän sanoi nimekseen Aleia: Erika Vik. Gummerus 2017. (Kaksosauringot #1)

Kannen kuvitus: Erika Vik. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

"Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on eristäytynyt, viskiä suruunsa pahoina päivinä kiskova herrasmies, joka ennen rakasti naisilta saamaansa huomiota. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan.

Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Asenteet seleesejä kohtaan ovat koventuneet, ja Corildon pelkää tytön menehtyvän Seuran tiloihin; se lietsoisi vihaa entisestään. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Mitä luonnottomiksi muuttuneille tuulille on tapahtumassa? Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?" (Gummerus)

Oma arvio:

Heti ensimmäiseksi minun on pakko ylistää tämän kirjan kantta, joka on satumaisen kaunis ja ihana. Tämä kansi suorastaan pakottaa tarttumaan kirjaan!

Harvoin olen saanut käsiini kirjaa, joka pitää mielenkiintoni yllä tasaisesti alusta loppuun. Minun  on usein hankala päästä tarinan sisään, siihen menee yleensä useita sivuja, mutta tämä kirja kietoi minut tarinaansa heti ensisivuilta lähtien eikä päästänyt minua enää otteestaan. Pidän erityisesti kirjan alkuvaiheista, jolloin Aleia saapuu Corildonin luo, mutta heidän seikkailunsa  Dwyrissä kohti Seleesiaa on yhtä lailla koukuttavaa luettavaa. Kirja ei oikeastaan tarjoa mieltämullistavia juonenkäänteitä, mutta se ei haittaa, sillä tasalaatuisesti kiinnostava kirja tuo paremman lukutyydytyksen, kuin sellainen, jossa on  tylsistyttävät hetkensä, jotka haluaisi vain kahlata nopeaa läpi.

Amargundi lipoi tyytyväisenä huuliaan. Kultasuomuissa väreili aavistus sinistä. Se tassutti hetken ympyrää tytön sylissä, kiertyi kerälle ja ummisti silmänsä. (s. 79)

Erika Vik on luonut kokonaan uuden ihmislajin, seleesit, sekä hämmästyttävän fantasiamaailman, jota valaisee kaksi aurinkoa. Hän on myös kehitellyt mainioita sanoja, kuten aurinkojenlasit ja lajisti (vrt. rasisti).  Tarinassa vilahtaa sivuroolissa kahdessa eri ulottuvuudessa sukkuloivia olentoja, kuten  fennekki eli aavikkokettu, joka näyttää olevan tarkkailijan roolissa, sekä hämmästyttäviä amargundi-liskoja, jotka vaihtavat väriään kameleonttimaisesti. Yksi tällainen lisko on myös Corildonin asuinpaikassa, Seuran tiloissa, sillä Corildon käyttää sitä apunaan tuulien aistimisessa. Corildon hämmästyy siitä, miten hyvin amargundi viihtyy salaperäisen Aleian sylissä - ja miten se muuttuu siinä kokonaan valkoiseksi. Amargundi  katoaa häkistään juuri, kun tuulet alkavat muuttua. Näiden eläinten tarkempi merkitys tarinassa jää vielä arvoitukseksi, mutta selvinnee jatko-osissa.

Kuva: Pixabay

Fantasiaelementit eivät ole kuitenkaan niin vallitsevia, etteikö tästä kirjasta nauttisi fantasiaan tottumaton lukijakin. Näin ainakin uskoisin. Lisäksi tarinaa sävyttävät steampunk-elementit, joista huomasin nauttivani erityisen paljon - höyryvetureita ja -laivoja, kauniita asuja hattuineen, hevosvaljakoita.

Corildonin ja Aleian välillä vallitsee ensin hapuileva tutustuminen, joka on hankalaa kahden hyvin erilaisen luonteen kohdatessa: uteliaan ja kipakan Aleian ja juron ja örrimäisen Corildonin. Corildon haluaa kuitenkin auttaa mystistä nuorta naista, jonka muistot näyttävät olevan kadonneet - ja joka aistii asioita, joita tavallisen ihmisen ei kuuluisi aistia. Pidän kovasti siitä, miten kirjan lopussa tämän parivaljakon yhteys vahventuu yhteisten koettelemusten jälkeen.

Hän ei ollut nainen, jonka yksi suudelma voi suistaa sijoiltaan.

Silti hän tiesi hyvin, ettei kyse ollut vain yhdestä suudelmasta. (s. 324)

Ikävien selkkausten vuoksi Aleian ja Corildonin matkaseuraan liittyy Mateo, nuori mies, joka saa pian Aleian tunteet myllerryksiin.  Kirjan loppuun jää mukava kaipauksen kutina, ja varmasti tämän parin jatkoa on hykerryttävää seurata seuraavissakin osissa. Ainoastaan seuraava kohta kirjassa jäi minua häiritsemään: Mateolla ja Aleialla on ollut aiemmin kiihkeä hetkensä, joka ei kuitenkaan pääse täysin toteutumaan, ja tämän vuoropuhelun he käyvät kohdatessaan ensimmäistä kertaa tuon jälkeen:

"Mä en olis ikinä arvannu, että sä olet niin villi tyttö", hän mumisi Aleian otsaa vasten.

Aleia nytkähti kauemmas. Hän ei näyttänyt lainkaan siltä, mitä Mateo olisi toivonut. Hän tuuppasi Mateota. "Mitä?"

Voi pask...

"Oletko tosissasi sitä mieltä, että jos tyttö osoittaa hieman aktiivisuutta, hän on heti huora?" Aleia risti käsivartensa. Mateo ymmärsi liikkuvansa erittäin heikoilla jäillä.

"Mä en sanonut huora, mä san-"

"Se että minulla on haluja, ei tee minusta heti mitään porttoa!" (s.389)

Tämä kohtaus on minusta erehtymättömän läpinäkyvä kannanotto  naisen ja miehen seksuaalisuuden ja sen ilmentämisen  tasa-arvoisuuden puolesta. Tämä on toki mielestäni tärkeä asia, mutta minä olen sitä mieltä, että fiktiossa asiat eivät tarvitse olla aina niin justiinsa: nainen saa olla vietävissä oleva, kainosteleva ja mies saa yllättyä naisen seksuaalisuudesta. Sympatiani ovat nyt tuossa tilanteessa Mateon puolella, ja ihmettelin hiukan tuota kohtaa ja sen tarkoitusta. Pidän kuitenkin erityisesti kirjassa siitä, ettei tarinassa pelkästään miehet "jahtaa" naisia, vaan halut ja kiinnostukset ovat tasapainossa molempien sukupuolten kohdalla.

Ihastelen sitä, miten luontevaa, eläväistä ja mukavalukuista kirjan teksti on. Tarinan alkumetreillä kirjan tunnelma tuo mieleeni Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian, ja jotenkin aistin samaa henkeä pitkin lukumatkaani näissä tarinoissa ja maailmoissa - eikä vähiten sen vuoksi, että seleesejä ja Umpireja yhdistää mahdin tunne (tai tavoittelu), joka on tosin seleeseillä pulssimainen, tuuliin liittyvä voima, kun taas Umpireilla tasaisempi maahan liittyvä kaikkivoipaisuuden tunne.

---Jos soivan tuulen olisi voinut juoda ja tuntea sen leviävän nielusta koko vartaloon, se olisi saattanut tuntua samalta.

Seleesien toinen pulssi.(s. 165)

Hän kurotti vartalonsa äärien ulkopuolelle, voimisti seleesien aistin. Tietoisuus ympäristöstä laajeni aaltomaisena pulssina, jonka varassa hän tunsi limittäisen todellisuuden: kaikkialla läsnä olevan mahdin virrat. Varjomaailman. Hän valmistautui kanavoimaan mahtia haluamaansa suuntaan, käskemään elementtiä näkyvän maailman näkymättömältä kääntöpuolelta. (s.31)

Kirjan lopussa mieleeni jää vielä paljon kysymyksiä esimerkiksi liittyen Aleian lumoukseen, Seleesian kaupunkiin ja Aleian takaa-ajajiin. Onneksi seuraava osa Seleesian näkijä ilmestyy jo heinäkuussa!

Arvosanani on 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hän sanoi nimekseen Aleia muissa blogeissa:

Kirjavaras Rere
Oksan hyllyltä
Pauline Von Dahl
Lukutoukan kulttuuriblogi 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 31. Fantasiakirja

Seleesian näkijä: Erika Vik. Gummerus 2017. (Kaksosauringot #2)

 Kansi: Erika Vik

"Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta" (Gummerus) 

 Oma arvio:

Kaksosauringot-trilogian toinen osa alkaa Aleian merimatkasta kohti Seleesiaa, matkaseuranaan valkohiuksinen seleesi Corildon, josta ei kylläkään ole paljoa iloa Aleialle koko matkalla - mies ryyppää hytissään, viettää aikaansa naisten kanssa ja käyttäytyy jurosti. Myöhemmin selviää, miksi mies käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Hän kantaa mukanansa suurta surua menetettyään vaimonsa.

Jos mahdollista, Seleesian näkijä imaisi minut maailmaansa vielä napakammin kuin sarjan edellinen osa Hän sanoi nimekseen Aleia. Minusta oli kiehtovaa tutustua Corildonin erilaiseen, pehmeämpään ja siedettävämpään puoleen, joka kuoritui esiin parivaljakon saavuttua Corildonin perheen luo. Aleian mystinen lumous ja sen selvittäminen toimii punaisena lankana läpi tarinan, ja yhä mystisemmäksi kaikki tuntuu käyvän.

Parsifal oli vakuuttunut, että nuori nainen tiesi miksi lumous oli hänessä. Hän totteli lumousta yhtä lailla kuin lumous totteli häntä. Se oli hänen varjonsa. (S. 291)

Olin viehtynyt jo sarjan alkuosaa lukiessani seleesien toiseen pulssiin, ja nyt sain siihen paljon lisää selvennystä.  Se on hyvin kiehtova yksityiskohta, joka erottaa seleesit ihmisistä. Lisäksi tarinan myötä pääsen tutustumaan seleesien eri tapoihin käskeä  mahtiaan. Lukija saa myös todistaa, että toinen pulssi voi olla myös vahingollinen kantajallleen, jos ei osaa hillitä voimiaan. Corildonille on käydä huonosti suojellessaan Aleiaa sieppaajilta.

Aleia tunsi rinnassaan pistoksen kun ymmärsi, ettei Corildon ollut tästä lähtien enää kokonaan häntä varten.

Jos oli koskaan ollutkaan. (s. 105)

Olen hieman hämmentynyt Corildonin ja Aleian välisestä vetovoimasta, joka on kyllä aistittavissa. Heidän ikäeroaan korostetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt käy ilmi, että Aleian lumous estää tätä vanhenemasta. Onko hän siis kypsempi kuin miltä vaikuttaa? Mikä on hänen todellinen minuutensa, kuka hän on ja miksi hänet on lumottu? Palaako hän lopulta Mateon luo, vai onko Corildonilla ja Aleialla vahvempi side, muutakin kuin toverillinen? Corildon vaikuttaa tuntevan hyvin syvästi nuorta naista kohtaan.

Kuva: Pixabay

Seleesian näkijä tarjoaa myös tasaisesti jännitystä, varsinkin kun tulilintujen uhka vaanii Seleesian yllä. Kaikki kulminoituu suureen tulilintujen hyökkäykseen, jonka takia kaikki kynnelle kykenevät seleesit joutuvat puolustamaan maataan. Corildonin punahiuksinen sisar Tigran kärsii syvästi tulilinnun polttavasta hyökkäyksestä ja yhtä lailla ystävänsä Aleian katoamisesta, ja myös muut Ma'Bathaen perheenjäsenet haluavat kiihkeästi löytää Aleian. Hänen ympärillään on vahva arvoitus, mutta häneen on myös helppo kiintyä.

"Ei, me emme ole erehtyneet. Minä en ole erehtynyt. Sinä kannat mukanasi ovaalinmuotoista sirpaletta - juuri siinä, sillä kohdin alushameesi vyötärönauhaa. Sinä olet juuri se nainen, jota olemme jo vuosikaudet etsineet, kerran löytäneet ja kadottaneet jälleen." (s. 551)

Olen hieman pettynyt, ettei mystistä liskoeläin amargundia esiinny tässä osassa, sillä se vain hävisi ensimmäisen osan jälkeen jonnekin. Sininen aavikkokettu Fennekki kuljettaa tarinaa eteenpäin muutaman vilahduksen ajan, mutta onneksi tarina tutustuttaa lukijan mystisiin tulilintuihin ja lepakkomaiseen etelän siniseen katraakkiin nimeltä Raakku, joka on  Tigranin kouluttama otus ja jolla on hyvin merkittävä viestinviejän rooli Aleian kadottua.

Kolmas osa paljastanee Aleian lopullisen kohtalon, jahka hänet löydetään sieppaajiensa hoteista. Olen hyvin ilahtunut tästä lukunautinnosta ja kirjan sivut viuhahtelivat kuin itsestään eteenpäin. Erika Vikin itse kuvittamat kannet ovat myös lumoavan kauniita.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Hyllytontun höpinöitä
Mustetta paperilla
Minun mielessä
Kirjavinkit (Mikko)
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjojen keskellä


Nefrin tytär: Erika Vik. Gummerus 2018. (Kaksosauringot #3)

Kansi: Erika Vik

"Kaksosauringot-trilogian fantastinen kertomus kahtia jakautuneesta maailmasta huipentuu kiihkeästi odotettuun, spektaakkelimaiseen päätösosaan.

Tulilinnut ja kartaagit ovat hyökänneet Seleesiaan, ja Klaani on kaapannut Aleian Thelluriaan. Corildon lähtee Seuran varjojen kanssa hänen peräänsä ja värvää mukaansa Mateon, joka osaa avata thellurialaisia lukkoja. Kun Aleia kohtaa viimein Thelluriassa etsijänsä, Klaanin värvänneen tahon, hän törmää toisenlaisiin totuuksiin, jotka pakottavat hänet kyseenalaistamaan kaiken seleesien keskuudessa kokemansa. Kenen puoleen Aleian lojaliteetti kallistuu? Voiko hän hallita lumousta sisällään vai onko sillä oma tahtonsa? Entä miten käy Corildonin ja vainottujen seleesien?"(Gummerus)

Oma arvio:

Kaksosauringot-trilogia on tarjonnut tähän mennessä kahdella ensimmäisellä osallaan (Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä) minulle jotain ihan uutta, tavattoman kiehtovaa ja viihdyttävää kotimaista luettavaa, jossa Erika Vikin visualisoima fantasiamaailma steampunk-aineksineen ja erikoisine hahmoineen ja eläinlajeineen on imaissut minut täysin mukaansa. Tänä syksynä ilmestynyt trilogian päätösosa Nefrin tytär oli siis kovin odotettu. Se aiheutti minulle valitettavasti kuitenkin hienoisen pettymyksen, sillä kirjan juoni ja tarina ei jaksanut pitää minua niin hyvin imussaan kuin edellisissä osissa ja muuttui lopussa hämmentävän sekavaksi. Kirjan loppuratkaisu ei mennyt odottamiani polkuja pitkin enkä oikein päässyt kärryille, mitä ihmettä oikein loppumetreillä tapahtuikaan. En oikein saanut kirjasta kunnollista tunnetta, vaan se jätti melko kylmäksi.

****Arvioni sisältää jonkin tason  juonipaljastuksia, joten jos et ole lukenut kirjaa, ei ehkä kannata lukea tästä eteenpäin!****

Kirjan keskeisin tarinalinja keskittyy Aleian löytymiseen, joka kaapattiin viime osan Seleesian näkijä lopussa. Corildonin mielen täyttää hirmuinen tuska, sillä hän tuntee erittäin syviä tunteita Aleiaa kohtaan. Mateolle, joka myös kaipaa Aleiaa, tarjotaan tilaisuutta lähteä etsintäpartion mukaan lukkojen tiirikoimistaitoineen. Toisaalla seurataan Aleian edesottamuksia kaappaajiensa kynsissä eräällä aluksella. Ry-niminen mies on saanut korkeamman tahon käskyn keisari Aleiksikselta ottaa Aleia kiinni ja viedä hänet palatsiin. Naisella näyttää olevan jokin hyvin tärkeä tehtävä, josta hänellä itsellään ei ole lumouksensa takia minkäänlaista hajua. Hän tuntee vain syvää vihaa kaappaajaansa kohtaan, jonka kuulee olevan ystäviensä surman takana.

Keisari Aleiksis  tuntuu tuntevan Aleian, mikä hämmentää nuorta naista. Aleiksis, kartaagien julma kuningatar Solai ja hänen luotettunsa Ulrik kertovat Aleialle solairisten aaltojen tarpeellisuudesta, (joita seleesit kutsuvat huonoiksi tuuliksi ja jotka ovat aiheuttaneet seleeseille tuskia.) He vakuuttavat Aleiaa, että huonot tuulet eivät ole haitallisia seleeseille ja kertovat omia totuuksiaan tuosta ihmislajista, jota on totuttu pitämään heidän piireissään muita huonompana, sotaisana ja arvottomana. He uskottelevat, että seleesit ovat juuri vahingoittaneet Aleiaa ja ehkä myös lumonneet hänet. Aleia ei voi uskoa korviaan, eikä sitä, ettei Aleiksis voi millään tajuta huonojen tuulten vahingollisuutta, vaikka lähes kaikki kaupungin seleesit ovat sairastuneet ja kuolleet viime aikoina.  Tuolla nuorella naisella on jotain, mitä hän tarvitsee, kuten myös julma ja kieroutunut kuningatar Solai, joka on aivopessyt Aleiksiksen seleesi-vihallaan. Huonot tuuletkin on nimetty Solain mukaan solairisiksi aalloiksi.

Kirjassa paljastetaan myös hitunen edellisessä osassa tutuksi tulleiden Tigranin ja Matiuksen vaiheista, mutta he ovat harmikseni muuten syrjässä juonenkulusta. Myöskään Esme ei enää esiinny tarinassa kuin kirjan alussa. Mukaan tulee kuitenkin pari uutta keskeistä henkilöä: seleesipariskunta Laureln ja Marjun, jotka ovat mukana Aleian etsintäoperaatiossa, ja joista jälkimmäiseen Corildon tuntee hämmentävän paljon veroa. Myös Sendalon ja Arata Erren ovat mukana sivuhenkilöinä. Uusiin henkilöhahmoihin en juurikaan saa kummempaa otetta, mutta onnekseni Corildon on oma hurmaava, määrätietoinen itsensä, joka hankkiutuu vaikeuksiin rakasta Aleiaa pelastaessaan keisarillisesta palatsista. Voi että, häneen ja Aleiaan  uskoin niin viime osasta saakka, mutta...

Minusta kiehtovinta koko sarjassa on ollut seleesien kuiskausluu, joka sijaitsee niskassa ja on heille yhtä aikaa seksuaalinen että perhesidettä korostava kohta, josta tunteen jokaisen seleesin henkilökohtaisen pulssin, eräänlaisen erikoisvoiman.

Kaikki mitä kuningatar oli sanonut kieppui Corildonin mielessä, mutta mistään siitä hän ei saanut otetta. Corildon alkoi vapista holtittomasti eikä voinut enää pidätellä nyyhkäyksiään. Itkien hän hivutti kummatkin kätensä niskaan, suojasi herkän kohdan ja tunsi haavan poltteen ihollaan. (s. 370)

Toki kaikista tärkein kysymys on ollut koko kirjasarjan alusta saakka, mikä on Aleian lopullinen tarina. Miksi hänet on lumottu, kuka hänet lumosi, miksi hän ajautui susiturkki päällään tuona talvisena päivänä Corildonin mökille? Tähän kaikkeen saadaan onnekseni vastaus, ja paljon enempäänkin. Kirjan loppu menee jopa hyvin korkealentoisen sekavaksi, kun Aleia valjastaa todellisen sisältänsä kumpuvan voiman ja astuu eri todellisuuteen, jossa hän kohtaa vanhoja tuttujaan. Aleia löytää myös itselleen hyvin rakkaan henkilön, joka on seurannut häntä fennekin kanssa koko ajan. Kuten aiemmin sanoin, kirjan lopun sekavuus etäännytti minut ja sai minut selaamaan loppusivut pikavauhtia, sillä en vain enää jaksanut keskittyä. Suorastaan juoksin tarinan loppuun.

***

Kaksosauringot-trilogia on kokonaisuutena kiehtova fantasiatarina, jonka päähenkilöt Corildon ja Aleia ovat mielenkiintoisia, voimakkaita ja  rohkeita, mutta myös tunteikkaita. Vaikka tämä trilogian päätös ei yllä lempparikseni, kannustan lukemaan koko sarjan. Kaksosauringot-trilogia sopii niin aikuisille kuin nuorille aikuisille, varsinkin jos haluaa kevyen tutustumisen fantasiakirjallisuuteen.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Nefrin tytär muissa blogeissa: 

Kirjavinkit (Mikko)
Aamusta yöhön...

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Tästä linkistä pääset tutustumaan tarkemmin Erika Vikin luomaan ja kuvittamaan huikeaan Seleesien maailmaan, sekä näet, millaiselta Corildon, Aleia ja Mateo näyttävät hänen kuvituksissaan.

 

Erika Vik. Kuva: Liisa Valonen

Runosunnuntai osa 2 ~ Pönttö: Kirsti Kuronen

Pönttö: Kirsti Kuronen. Säeromaani. Karisto 2017.

Kansi: Aino Ahtiainen

"Tiheää, paljonpuhuvaa tekstiä nuoruudesta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.
Neljänneksi eniten pelkään täytekakkuja.
Kolmanneksi eniten pelkään sotaa.
Toiseksi eniten pelkään rakkautta.
Eniten, ylivoimaisesti eniten, pelkään aikuiseksi tulemista.

Ylioppilaskevät – kaikki on mahdollista. Toiset tietävät jo, mitä aikovat ja mihin lähtevät. Luna haluaisi vain valokuvata vettä, mutta eihän sellaista voi sanoa ääneen. Edessä aikuisuus ja töihin-kotiin-töihin-kotiin-rata, ja se pelottaa. Isä on virittänyt pihan lintupönttöön kameravalvonnan, ja Arja-tiaisen elämää seuratessaan Luna kelaa omaansa.

Pönttö kuvaa ainutkertaisen herkästi sitä lyhyttä hetkeä, jolloin on lennettävä pesästä ja luotettava omiin siipiinsä. Kirsti Kuronen on tutustuttanut suomalaiset maailmalla nuortenkirjallisuudessa suosittuun säeromaaniin: Paha puuska sai komeat arvostelut ja valittiin Suomen edustajaksi IBBY:n kunnialistalle. Pönttö jatkaa samaa linjaa ja tavoittaa tiiviissä ilmaisussaan upeasti nuoruuden pakahduttavat tunteet." (Karisto)

Oma arvio:

Luna miettii, mitä on aikuistuminen. Hän miettii, mitä on olla nuori. Hän palaa välillä menneisiin, ikäviin hetkiin, vaikka ei haluaisi. Hän löytää menneisyydestään ihmisen, jonka kanssa voi ehkä rakentaa nykyisyyttäkin. Pidän siitä, miten Kirsti Kurosen säeromaani Pönttö tuo esille konstailematta nuoren tytön pelkoja, toiveita ja intohimon kohteita: valokuvaamista, lukemista, tanssimista silloin, kun kukaan ei katso ja linnunpöntön tapahtumien seuraamista.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin

kun ei itsekään tiedä

mistä tyhjyys, miksi puristaa

mitä kaipaa, mikä painaa (s. 9)

Nuoren elämä voi olla epävarmuuksien vuoristorataa: Lunaa surettaa mummo, joka ei enää muista shakkipelin siirtoja.  Luna on epävarma vartalostaan, mikä voi osittain olla jäänne hänen 14-vuotiaana kokemastaan, nöyryyttävästä seksikokeilusta, joka päättyi ennen kuin alkoikaan. Sen Luna paljastaa tarinan edetessä hampaat irvessä. Sivuilta voi aistia sen häpeän ja nöyryytyksen, mitä Luna koki - hän odotti Jereltä rakkautta ja hellyyttä, mutta Jere odotti jotain ihan muuta. 

En tiedä vielä

kuuluvatko merenneitous,

tintit, tanssi ja valokuvat

aikuiselämään. (s. 19)

Kirjan nimi tulee linnunpöntöstä, joka on oleellinen osa tarinaa. Lunan isä on kiinnittänyt kameran lintujen pesimäpönttöön ja Luna alkaa seurata kerhohuoneen näytöltä pöntön elämää. Munia hautova lintu saa nimekseen Arja. Kun munat kuoriutuvat, Lunalla on yhtä lailla huoli poikasista kuin emollaan. Luna hieman häpeää pönttö-innostustaan, eikä tohtisi paljastaa lapsuudenystävälleen Samulle, missä aikansa viettää. 

Sekin on mahdollista

että en kelpaa aikuiseksi. (s. 36)

Luna kasvaa tarinan myötä ja saa tarvittavan rohkeuden hyväksyä itsensä - ja hyväksyä Samin kutsu. Pönttö on ihanan rohkaiseva, riipaiseva ja toiveikas ote nuoren elämästä.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Pönttö muissa blogeissa:

Kirjahilla

Osallistun tällä kirjalla Reader Why Did I Marry Him -blogin runohaasteeseen.  

Tämä postaus on samalla blogini Runosunnuntai-sarjan toinen osa.

The Cruelty -sarja: Scott Bergstrom

The Cruelty - Nyt olet yksin: Scott Bergstrom. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Cruelty. Kansi: Päivi Puustinen/ Able Images/ Nordic Photos, Shutterstock

"Kuumottavan jännittävä, timanttinen toimintatrilleri James Bondin ja Jason Bournen hengessä. Gwen Bloom on kickass -sankari!

New York, Pariisi, Berliini, Praha: kadonnutta diplomaatti-isäänsä jäljittäessään 17-vuotias Gwen joutuu jahdatuksi ja silmäkkäin Euroopan pelätyimpien rikollisliigojen kanssa. Jäljet vievät hänet Pariisin rähjäisistä lähiöistä Berliinin klubeille ja Prahan pelätyimmän rikollisperheen kannoille. Kaikki mihin hän uskoo on koetuksella – eikä hän tiedä, keneen voi luottaa." (Otava)

Oma arvio:

The Cruelty - Nyt olet yksin voidaan määritellä moraalisesti arveluttavaksi (morally complicated) nuorten aikuisten kirjaksi. Tämä on minulle ihan uusi alalaji, ja yllätyksekseni myös Victoria Aveyardin Punainen kuningatar lokeroidaan tähän kategoriaan. Esimerkiksi Buzzfeed on listannut joitakin moraalisesti arveluttavia kirjoja. Scott Bergstrom on aiheuttanut paljon kohua  esikoisteoksellaan sekä  haastatteluissaan antamilla kommenteilla, joissa hän on arvostellut yleisesti nuorten aikuisten kirjallisuutta. Hänen tarkoituksenaan on puhaltaa uutta tuulta YA-kirjallisuuteen, mutta monet soimaavat hänen kompastuneen omaan nokkeluuteensa. Ainakin hänen teoksensa on saanut paljon huomiota osakseen, sen voi todeta pikaisella googlettelulla.

En yleensä lue kirjasta arvioita, ennen kuin olen tehnyt omani, sillä haluan muodostaa täysin omat mielipiteeni kirjasta. Tällä kertaa minun oli ihan pakko käydä vilkaisemassa kirjan ja kirjailijan aiheuttamaa kohua, josta sain vihiä jo ennen kuin olin kirjaa aloittanut. Minusta näyttää siltä, että monet ovat loukkaantuneet kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö Gwendolyn lukee metrossa nuorten aikuisten dystopiaa. Gwenin mielipiteiden takaa väistämättä tuntuu puskevan esiin kirjailijan oma mielipide kyseisen genren kirjoista, sillä hän on haastatteluissa antanut viitteitä samanmoisista ajatuksista. YA-fanit vaikuttavat hyvin loukkaantuneilta tuosta kohdasta, johon on viitattu  useissa blogeissa, enkä ihmettele.

Kaivan kirjan repusta ja nojaan oveen, kun juna syöksyy läpi joenalisen tunnelin kohti Queensia. Valintani on dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa on nuori sankaritar. Kirjalla itsellään ei ole varsinaisesti väliä, koska ne kaikki ovat samanlaisia. Sankaritarparka, jonka täytyy marssia sotaan, vaikka oikeasti hänen tekisi vain mieli karata sen kauniin pojan kanssa ja elää villimarjoista ja rakkauden voimasta. Paperimaailmoja, joissa sankarit ovat todellisia. (s.20)

(Yritän tehdä objektiivisen arvion kirjasta, vaikka olenkin lukenut sitä koskevia kirjoituksia. Suurin osa ajatuksistani on kuitenkin virinnyt kirjaa lukiessa, ennen kuin olen ollut tietoinen muiden mielipiteistä tai itse kirjaan liittymättömistä seikoista.)

Kun aloin lukea kirjaa, olin hyvin innostunut: mahtavaa, toimintahenkinen nuorten aikuisten kirja.  Päähenkilönä nuori nainen, jossa on mukavasti potkua. Hiukan romantiikkaa, mukava isäsuhde. Erikoinen, maailmaa nähneen nuoren elämä isän diplomaatti-ammatin takia. Matkailua: Pariisin kautta Berliiniin ja sieltä Prahaan. Kirjan alkumetreillä viihdyn kovasti tarinan parissa ja odotukseni ovat korkealla.

Mutta.  Sivu sivulta teemat muuttuvat raadollisimmaksi ja synkemmiksi, ja Gwen alkaa muuttua  oudon nopeasti hapuilevasta diplomaatin tyttärestä kylmäpäiseksi taistelijaksi, joka pyörii rikollispiireissä kuin kotonaan. Mietin, miten tämä eroaa esimerkiksi Nälkäpelin Katnissin tai Outolinnun Trisin teoista ja valinnoista, jotka nekin ovat useassa kohtaa moraalisesti arveluttavia? Onko se, että tämän kirjan tapahtumat on sijoitettu reaalimaailmaa vastaavaan ympäristöön, jotenkin vähemmän hyväksyttävää kuin dystopiseen maailmaan sijoitetut tapahtumat? Pitihän Sally Greenin Puoliksi paha -trilogian kirjatkin sisällään todella raakaa väkivaltaa, mutta sen tapahtumat sijoittuivat osin fantasiamaailmaan.

Olen varma, että isäni on täällä. Pystyn yhä haistamaan hänet, tai uskon pystyväni, tai kuvittelen pystyväni. Hajuun on sekoittunut kauhua ja kärsimystä, ja vannon isäni elämän ja äitini muiston kautta, että päästän tästä vastuussa olevan henkilön päiviltä. (s. 226)

Gwen joutuu sellaiseen maailmaan, mihin nuoren naisenalun ei kuuluisi joutua.  Hän joutuu tekemään kammottavia tekoja pelastaakseen siepatun isänsä. Siinä vaiheessa, kun mukaan tulee ihmiskauppaa, ajattelen ahdistuneena, että joko tämä kirja loppuisi. Jos Gwenin pään sisälle olisi päässyt paremmin, kirjan tapahtumat olisi voinut sulattaa helpommin. Hänestä ei vain tunnu saavan mitään irti, vaikka jotain pieniä hetkittäisiä, inhimillisiä katumuksen ja surun tunteenpilkahduksia hänellä on. Odotin jossain  vaiheessa totaalista romahdusta, mutta ei. Jotenkin lukiessa sen hyväksyy, että Gwenin on tehtävä moraalisesti hyvinkin arveluttavia ratkaisuja isänsä pelastamiseksi, mutta... jokin mättää. Kirjan sivuhenkilöinä on tunnekylmiä rikollispiireihin kuuluvia tyyppejä ja ilotyttöjä,  joten olo alkaa sivu sivulta turraantua.

Yelin ääni kajahtaa jälleen: "Tee se."

Ja minä teen. (s. 150)

Kirjan juoni on sinänsä vetävä eikä tylsiä hetkiä juuri koeta. On mielenkiintoista seurata, miten Gwen löytää aina tiensä kohti ratkaisua ja keksii keinot, niinkin kamalia kuin ne ovatkin. Kirjan loppu on onnistunut, se antaa hiukan toivoa mutta jättää paljon kysymyksiä vastausta vaille - jatko-osissa Gwen jatkaa uudella identiteetillään. Minä tuskin luen sarjaa pidemmälle, tämä ei vain ollut minun sydämen asiani. Väkivaltaisuus ja raadolliset aiheet eivät ole siihen pääasiallisia syitä, vaan se, että kirjasta puuttuu nuorten aikuisten kirjalle ominaista tunnetta ja toiveikkuutta.

Arvosanani 2

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!

The Cruelty - Nyt olet yksin muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Kemisti: Stephenie Meyer 
Puoliksi paha -trilogia: Sally Green

Päivitys Valinta-sarjaan

Luin Kiera Cassin Valinta-sarjan kolmannen osan Ainoa. Lue tästä, mitä tykkäsin.

Pieni urheilukirja: Mauri Kunnas

Pieni urheilukirja: Mauri Kunnas. 32 sivua. Lasten kuvakirja. Otava 2017.

Kirjan kuvitus on peräisin kirjasta Mauri Kunnas: Suuri Urheilukirja (1983)

"Jokaisen pienen urheilijan toivekirja esittelee parikymmentä urheilulajia humorististen kuvitusten kera. Jalkapallo, jääkiekko, voimistelu, pyöräily, uinti – mikä näistä on sinun lajisi?" (Otava)

Oma arvio: 

Ihanaa, että myös pienetkin urheilun ystävät otetaan huomioon! Mauri Kunnaksen typistetty versio vuonna 1983 ilmestyneestä Suuresta urheilukirjasta on mukavan napakka paketti, johon on valikoitu sopiva määrä erilaisia urheilulajeja. Myös minun eskari-ikäinen poikani tykkäsi tästä, vaikka olemme lukeneet myös Suurta urheilukirjaa. Tämän lukee helposti iltasaduksi ilman, että ääni muuttuu korpin raakunnaksi. Suositusikä kirjalle on kustantajan sivuilla kolmesta vuodesta eteenpäin.

s. 4

Poikani mielestä Pieni urheilukirja on hauska ja hupsu. Eniten häntä kiinnosti freestylehiihto, koska siinä tehdään temppuja. Kuvat ovat hänen mielestään värikkäitä, tarkkoja ja kiinnostavia - vaikka lisääkin niitä olisi voinut olla. Kaikista mieleenpainuvin on kuulemma kohta, jossa koripallonpelaaja on tunkenut päänsä koriin. Poikani suosittelee kirjaa kaiken ikäisille tytöille ja pojille. 

Annamme molemmat arvosanaksi 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

22. Kuvitettu kirja

Surullisia uutisia

Lukutoukan kulttuuriblogista ja Suomi lukee -sivustolta tuttu, iloa kupliva ja kirjoja rakastava Krista Airola on menehtynyt eilen sairaskohtaukseen. Haluan välittää syvimmät osanottoni hänen omaisilleen. Lepää rauhassa, Krista!

Kemisti: Stephenie Meyer

Kemisti: Stephenie Meyer. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Chemist. Kansi: Mario J. Pulice & Kelly Campbell.

"Työnantajaansa pakeneva ex-agentti joutuu henkensä pelastaakseen ottamaan vastaan vielä yhden tehtävän huikaisevan koukuttavassa trillerissä.

Vain harva tiesi naisen supersalaisesta tehtävästä Yhdysvaltain hallituksen palveluksessa. Varoittamatta hän sai tappajat peräänsä, kun hänen työnsä haluttiin pyyhkiä olemattomiin. Mutta nainen pääsi pakenemaan, eikä hän sen jälkeen ole pysytellyt pitkään samassa paikassa tai käyttänyt samaa nimeä. Hänen ainoa luotettunsa on surmattu, ja hän pitää nyt yksin hallussaan tietoa, joka on hallitukselle uhka. Sitten vainoajat ottavat häneen yhteyttä. Nainen saa pitää henkensä, jos suostuu vielä yhteen, entistä kammottavampaan tehtävään." (Otava)

Oma arvio:
(paljastaa osan juonesta)

Osasin jo hiukan aavistellakin, ettei minun kannata odottaa tältä Stephenie Meyerin uutuudelta samaa kuin hänen aiemmilta kirjoiltaan Twilight-saaga ja Vieras. Ei sinne päinkään. Olin silti hyvin ihmeissäni, miten tyystin erilainen tyyli Kemistissä on. Jännityskirjallisuus ei ole oikein minun ominta alaani, joten minulla ei ole käyttää arviossani vertailukohtaa juurikaan muihin saman genren kirjoihin.

Hän oli nyt se toinen, se jota osastolla kutsuttiin Kemistiksi, ja Kemisti oli kone. Säälimätön ja hellittämätön. Nyt hänen hirviönsä oli vapaana. (s. 84)

Kemisti lähtee minusta hyvin tahmeasti käyntiin, ja olin jo menettää toivoni, että tulisin koskaan nauttimaan tämän lukemisesta. Päähenkilö Alex vaikuttaa aluksi hyvin epämiellyttävän pakkomielteiseltä henkilöltä, joka nukkuu kaasunaamari tpäässään ja käy läpi monenmoiset turvarituaalit, ennen kuin uskaltaa nukahtaa - kylpyammeessa. Hänen elämänsä on viime vuodet olleet yhtä pakenemista, sillä hänen henkensä on vaarassa. Alexin (joka ei siis tietenkään ole hänen oikea nimensä) toimenkuvan paljastuttua ei tekisi mieli tutustua häneen tarkemmin, sillä ajatus kuulustelijasta, joka aiheuttaa kipua kemiallisten aineiden avulla, ei tee henkilöhahmosta kovin herttaista ja samaistuttavaa.

Pikku hiljaa alkaa hahmottua, ettei Alex ole mikään psykopaatti lääkäri, vaan hänellä on vain ollut hyvin  erikoinen ja raadollinen työnkuva, johon hän on suhtautunut viileän asiallisesti ja ammattimaisesti. Vaikka hän on satuttanut kuulustelemiaan ihmisiä, hän on ollut hyvin perillä, mitä mitkäkin lääkkeet aiheuttavat ihmiselle, eikä hän ole koskaan aiheuttanut kuulustelemilleen ihmisille pysyviä vaurioita. Lääkärinä hän on aina  tarkkaillut heidän elintoimintojaan ja huolehtinut nesteytyksestä. Kaikki nämä tuskat hän on aiheuttanut ihmisille vain yleisen hyvän nimissä, sillä nämä ihmiset ovat olleet rikollisia, jotka ovat olleet osallisia tai suunnitelleet erilaisia terroritekoja.

Alex lupautuu tekemään vielä yhden keikan, sillä eräs Daniel-niminen opettaja on mukana ketjussa, joka aikoo levittää tappavaa virusta ympäriinsä. On kiehtovaa, vaikka myös karmivaa lukea, miten huolella Alex suunnittelee kaiken: miten hän saa Danielin huumattua metrossa niin, että tämä luottaa häneen täysin ja lähtee hänen mukaansa. Alexin kidutusmenetelmät nostavat ihon kananlihalle, etenkin kun lukijalle alkaa hyvin pian valjeta, ettei Daniel taidakaan olla oikea henkilö. Alexille valkenee tämä seikka onneksi ajoissa, ja kun joku tunkeutuu hänen tukikohtaansa yllättäen, alkaa selvitä hyvin monimutkainen salajuonien vyyhti.

"Alex, Alex", Daniel huohotti hänen kaulaansa vasten. "Jää minun luokseni. Älä lähde." (s. 313)

Danielin ja Alexin välit kehittyvät melko ennalta-arvattavaan suuntaan. Onkohan Meyer tehnyt tarkoituksella tähän kirjaan täysin päinvastaisen asetelman kuin Twilightissa, eli jossa nainen on kokeneempi elämään paossa ja tavallista elämää tähän saakka elänyt mies hiukan altavastaajana? Danielin ylisuojelevaisuus Alexia kohtaan tuntuu välillä ärsyttävältä, kun hänen kaksoisveljensä Kevin ja Alex eivät saisi nokitella ollenkaan keskenään.  Alex ei ole koskaan elänyt tavallista elämää, saati luottanut elämäänsä toisen käsiin, joten hän alkuun vastustaa romanttisia tunteita Danielia kohtaan. Hän on tottunut olemaan itsenäinen, eikä haluaisi, että kiintyisi keneenkään, saati että joku olisi hänen pakomatkansa esteenä tai hidasteena. Hänen muurinsa alkaa kuitenkin murtua ja hän saa huomata, kuinka helpottavaa on nukkua yönsä huolettomana ilman turvavirityksiä.

Kevin ja Val jäävät harmittavasti hiukan yksipuolisiksi persooniksi. Olisin toivonut lukevani enemmän Kevinin ja Alexin välien kehittymisestä, sillä alkuun heillä on hyvin vahvat antipatiat toisiaan kohtaan ja lopussa he jo tekevät yhteistyötä.

Tarinan juoni on enimmäkseen melko verkkaisesti etenevä, ja välillä tuumiskelin, että tässä yli 500-sivuisessa kirjassa olisi voinut olla tiivistäminen paikallaan. Kirjan lopussa on mukavasti toimintaa ja yllättäviä käänteitä, mutta osan kirjasta olisin voinut vaikka harpata yli. En myöskään ole kovin riemuissani siitä, että lopussa 3-vuotias lapsi sotkettiin kuvioihin mukaan, vaikka häntä ei vahingoitettukaan. Kaikin puolin tämä on kuitenkin monipuolinen ja viihdyttävä jännityskirja, joka parhaimpina hetkinään pitää tiukasti otteessaan. Danielin ja Alexin välinen intohimo on uskottavaa, jota  olisin kaivannut mieluusti lisääkin. Isot plussat annan niin lääketieteellisille ja kemiallisille yksityiskohdille kuin tarkoille selostuksille Alexin mitä moninaisimmista aseista: sormuksista, laukunkahvoista jne. Se toi tarinaan jamesbondimaisuutta.

Hän otti mukaan olkalaukun sijasta salkun: olkahihnan puukoristeet saattoi napsauttaa salkun kahvaan. Salkussa oli metallisisus, ja se oli tyhjänäkin painava, joten sitä saattoi tarvittaessa käyttää lyömäaseena. Riipus ja sormukset mutta ei korvakoruja. Hän joutuisi käyttämään hiukan väkivaltaa, eikä olisi turvallista pitää korvakoruja. Kenkäveitset, leikkausveitset, huulipuikko, erilaiset suihkeet... lähes täysi varustus. (s. 56)

Arvosanani Kemistille on 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kemisti muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Ullan luetut kirjat
Usva
Lillin kirjataivas

My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.) Macmillan 2014. Ei suomennettu.

 Kansikuva: Anna Gorovoy

"On the first day of Christmas, my true love gave to me ...This beautiful collection features twelve gorgeously romantic stories set during the festive period, by some of the most talented and exciting YA authors writing today. The stories are filled with the magic of first love and the magic of the holidays."

Oma arvio:

Myönnettäkään, että tuntui hiukan hassulta lukea maaliskuussa jouluisia tarinoita. Löysin tämän ihanan nuorten aikuisten novellikokoelman kirjastoni kokoelmista, kun etsin Rainbow Rowellin tuotantoa. Häneltä tässä on siis yksi kahdestatoista novellista, mutta sainpahan kaupan päälle paljon  muidenkin kirjoittamia romanttisia tarinoita. Tämän kirjan luettuani siirappi valuu jo korvistani ja näen kaiken vaaleanpunaisena, mutta muuten olenkin viime aikoina lukenut melko raadollisia tarinoita, ja tämä on ehdottomasti kevään piristys.

Koska on mahdottomuus pitää jokaisesta kahdestatoista kirjan novellista yhtä paljon, päätin käydä jokaisen novellin tässä arviossani lyhyesti läpi erikseen. Pisteytän siis joka novellin erikseen ja kirjan lopullinen arvosana on näiden keskiarvo.

Midnights: Rainbow Rowell.

"I never saved your life, Noel."(s. 16 )

Tämä novelli on täydellinen avaus ja se edustaa Rowellin taattua huumoripitoista, suoraa ja mutkatonta kerrontatyyliä. Muista tarinoista poiketen tässä ajankohtana on uudenvuodenaatto, tai oikeastaan viisi uudenvuodenaattoa. Mags on ollut jo kauan ihastunut ystäväänsä Noeliin, ja joka uusivuosi hän jää ilman suudelmaa, sillä aina väliin ehtii joku toinen. Rowell tykkää käsitellä aina jotain ongelmaa kirjoituksissaan, ja tässä Noelilla on paha pähkinäallergia, josta Magsilla ja Noelilla on joka uusivuosi hauskaa sanailua. Tarina päättyy suloisesti.

Arvosana 5

The Lady and the Fox: Kelly Link

On the plane, she falls asleep and dreams that it's snowing. (s. 47) 

Tässä tarinassa on ripaus maagista realismia, kun Mirandan elämään putkahtaa outo nuorukainen aina jouluaattoisin, vain lumisateen aikaan. Vaikka tarina pursuaa intohimoista romantiikkaa ja maagista tunnelmaa, en kokenut tätä lempparikseni. Liian outo loppu.

Arvosana 3- 

Angels in the Snow: Matt de la Peña.

"I don't know why I just told you that," Haley said. "I don't think I've shared that with anyone before. Not even my closest girlfriends." (s. 74)

Hellyttävä tarina siitä, miten kahden nuoren tiet kohtaavat sattumien kautta. Shy on luvannut pitää joulunpyhinä huolta ystävänsä Miken kissoista, mutta joutuu kärsimään nälästä, sillä asunnossa ei ole tarpeeksi ruokaa, eikä Shylla ole rahaa. Kun yläkerran Haley tulee pyytämään suihkua lainaa, sillä hänen asunnostaan ei tule vettä, Shy alkaa viihtyä kissavahtina ihmeen hyvin. Haley päättää helpottaa Shyn nälkää ja loihtii tälle illallisen. Oikein viihdyttävä tarina.

Arvosana 4,5

Polaris is Where You'll Find Me: Jenny Han.

"Are you and your dad robbers?" He asked me. I gasped. So he did speak English! "Excuse me, but my father gives people gifts, he doesn't steal them. He's Santa." (s. 100)

Tämä on kokoelman kummallisin tarina, sillä siinä ollaan joulupukin ja tonttujen maailmassa. Natty kokee itsensä erilaiseksi tonttujen joukossa, sillä hän on ihminen, jonka joulupukki on adoptoinut. Natty on rakastunut Flynn-tonttuun, mutta tietää, ettei voi ihmisenä koskaan saada tätä. Hän muistelee myös ruotsalaista poikaa, jonka kanssa hän on kokenut ensisuudelmansa, kun hän oli isänsä kanssa lahjanjakoreissulla. Flynn järjestää Nattylle  ihanimmista ihanimman jouluyllätyksen. No joo, onhan tämä tosi hassu ja ihana tarina, vaikka melko outo onkin.

Arvosana 3,5

It´s a Yuletide Miracle, Charlie Brown: Stephanie Perkins.

"Of course you're going to make me" - Marigold grunted - "regret your help forever." (s 121)

Tämä tarina on toinen suosikkini. Se kertoo tarinan Marigoldista, joka on joutunut äitinsä kanssa muuttamaan pois kodistaan, koska hänen isänsä on löytänyt uuden perheen. Marigold tekee vapaa-aikanaan animaatioita ja rakastuu joulukuusia myyvän pojan ääneen. Hän ei vain millään kehtaa kysyä pojalta, haluaisiko poika tulla hänelle ääneksi, joten hän norkoilee joulukuusien seassa - ja tulee vahingossa ostaneeksi yhden. North lähtee kantamaan kuusta Marigoldin kotiin, ja tästä alkaa heidän kuuma romanssinsa kehittyä. Ihana, luin tätä varpaat sykkyrällä! Tarinassa on myös hauskaa sanailua, ja huumori on toki aina plussaa.

Arvosana 5-

Your Temporary Santa: David Levithan

I'm worried about being in love, because it involves asking so much. I am worried that my life will never fit into his. That I will never know him. That he will never know me. (s.162)

Tässä tarinassa Connor pyytää poikaystäväänsä tekemään perheelleen joulupukkikeikan. Tarkoituksena on viedä lahjat yöllä herättämättä ketään, mutta Connorin pikkusisar Riley herää tietenkin ja haluaa jututtaa pukkia. Myös toinen Connorin sisar tulee alakertaan, piikikäs Lana, joka ei voi sietää Connorin poikaystävää. Valepukin täytyy päästä tukahduttavasta tilanteesta, ja samalla hän tulee miettineeksi omaa suhdettaan Connoriin. Minusta tämä tarina oli melko tylsä, enkä kovin siis innostunut tästä.

Arvosana 2,5

Krampuslauf: Holly Black

Scramble the letters S-A-N-T-A and you get S-A-T-A-N. (s 173)

Tässä toinen novelli, jonka lukeminen oli minulle suoranaista pakkopullaa. Saatanalliset juhlat sarvineen kaikkineen ja epäonnistuneet uudenvuodenbileet fantasiahahmokuokkavieraineen eivät nyt vakuuttaneet minua.

Arvosana 2

 What the Hell Have You Done, Sophie Roth?: Gayle Forman

"You never had apple pie with cheese?" (s. 207)

Sophie on muuttanut opiskelemaan syrjäseudulle, eikä hänellä ole varaa matkustaa edes kotiin jouluksi. Tai oikeastaan hanukaksi. Onnekseen hän tapaa Russelin joululaulutapahtumassa, ja he huomaavat, että heillä on yhtä mainio huumorintaju. Yhdessä he päättävät pelastaa Sophien hanukan. Tykkäsin tästä tarinasta, etenkin sen huumoripitoisesta vuoropuhelusta.

Arvosana 4+

Beer Buckets and Baby Jesus: Myra McEntire

"Are you trying to find a way to make your father accept me or something?" I didn't think so, but I had to ask."Are you trying to fix me?"

"Why? Are you broken?" (s. 245)

Tarinan pääosassa on poika, joka on tottunut aina tekemään kolttosia. Kun hän vahingossa polttaa kirkon tarvikevaraston, pappi antaa hänelle tilaisuuden hyvittää tekonsa suostumalla auttamaan raivauksessa ja joulunäytelmän valmistelussa. Vaughn saa kaverikseen pastorin tyttären Gracien, jonka kanssa yhteistyö alkaa alkukankeuden jälkeen sujua yllättävän hyvin. Mukava tarina, jossa on myös muutakin sisältöä kuin romantiikka.

Arvosana 4,5

Welcome to Christmas, CA: Kiersten White

"How will you know what home feels like?" It hangs in the air between us, as frozen as our breaths. I don't have an answer. (s. 277)

Aww, tämä on suorastaan nerokkaan ihanan oivaltava tarina. Ripaus maagista realismia, mutta myös arkisia ongelmia ja kauniisti etenevä romanssi tarjoilijana työskentelevän Marian ja uuden kokin Benin välillä. Benillä on maaginen kyky loihtia asiakkaille juuri sitä ruokaa, mitä he tarvitsevat, ilman että he olisivat ehtineet tilata mitään. Maria kokee, ettei hänen uusperheessään kukaan välitä hänestä, vaikka totuus onkin toinen. Marian sydän on puhdasta kultaa, kun hän auttaa työkaveriaan Candyä, jolla on väkivaltainen poikaystävä.

Arvosana 5

Star of Betlehem: Ally Carter

 "Now I know what real stars look like," I told him. "I'm sick of the imitations." (s. 322)

Ihanaa maalaisromantiikkaa pitää tämä loistava tarina sisällään. Yllättävä juonenkäänne tarinan lopussa  paljastaa, kuka islantilaiseksi vaihto-oppilaaksi tekeytynyt tyttö lopulta onkaan.

Arvosana 5-

The Girl Who Woke the Dreamer: Laini Taylor

"I will lift you..." (s. 355)

Mukavaa, että novellikokoelmassa on yksi ehta fantasianovellikin. Höyhensaarilla asuva Neve ei halua samaa kuin muut tytöt - aviomiestä ja  vauvoja. Saaren jouluperinteisiin kuuluu, että miehet vievät joulukuun ensimmäisestä päivästä jouluaattoon saakka rakastamalleen neidolle lahjan kotiportaille, ja jos nuori nainen kieltäytyy kosinnasta, hän jättää portaille kuolleen kukan. Neve huomaa kauhukseen portaillaan Raamatun, joka on kylän papilta, Spearilta. Neve tulee kutsuneeksi hätiin yhden saaren nukahtaneista jumalista, Dreamerin. Tämä rakastuu Neveen ja jättää hänen portailleen paljon houkuttelevampia lahjoja kuin pastori. Tarinan loppu on lähes jumalallisen hieno.

Arvosana 4,5

Yllättävän erilaisia tarinoita sain lukea, vaikka kaikissa toki on toki joulutarinoihin liittyvät kliseet ja romanttiset ennalta-arvattavuudet. Ihanaa hömppälukemista ja romantiikan räiskettä talveen.

Koko kokoelma saa arvosanaksi 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta. (Sori, kun myöhästyi!)

My True Love Gave To Me muissa blogeissa:

Christina Reads YA
Caught Read H&nded
Pretty Books
Snuggly Oranges
Book Nerd Reviews

Samantyylistä luettavaa:

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle.

Lisään tämän kirjan Reader, Why Did I Marry Him? -blogin pitämään Novellihaasteeseen, sekä Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Lumoava luonto -luontokirjahaaste ~ Suomen lasten luontokirja: Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola.

Tänään, maailman vesipäivänä päättyy Oksan hyllyltä -blogin Lumoava luonto -lukuhaaste, jossa tavoitteena oli lukea ainakin yksi luontokirja ja blogata siitä tänään. Minä löysin lasteni kirjahyllystä mainion kirjan, joka sopii hyvin tähän haasteeseen.


Suomen lasten luontokirja: Lasse J. Laine ja Iiris Kalliola. Lasten tietokirja. 232 sivua. Otava 2010.

 Kannen kuvat: Jari Peltomäki, Emmi Kyytsönen, Lasse J. Laine

 "Mikä on ainoa hyönteislaji, joka näkee punaisen värin? Kuinka monta kasvilajia on löydetty Helsingin tuomiokirkon portailta? Miksi vesilinnut pesivät mielellään meluisan lokkiyhdyskunnan lähellä? Mitä kannattaa pakata rinkkaan talviretkelle?

Monipuolinen luontokirja opastaa liikkumaan luonnossa kaikkina vuodenaikoina ja rohkaisee nauttimaan yhtä lailla kaupungin kivierämaan kuin ikimetsienkin luonnosta. Kirjasta löytyy paljon kiinnostavaa tietoa, jota koulukirjoissa harvoin näkee: Suomen eläinmaailman ennätyksiä, syitä eläinten käyttäytymiselle, esimerkkejä tulokaslajeista.

Kotimaan ainutlaatuinen luonto tulee tutuksi eri ympäristötyyppien ja pätevien tekstien avulla luonnossa liikkuja oppii tunnistamaan eri lajeja ja havainnoimaan ympäristöä avoimin mielin." (Otava)

Oma arvio:

Järvestä nostettu vesiämpärillinen näyttää "pelkältä vedeltä", mutta se on ihme nestettä. Vesi on luonnonvara. Sitä tarvitaan juoma- ja pesuvedeksi. Se kantaa, siinä uidaan ja kellutaan, sitä pitkin kuljetaan, siihen voi sukeltaa ja siihen voi upota. Vesi kiertää ja kerrostuu, jäätyy ja sulaa. Siinä on aineita ja se kihisee eliöitä. (s. 130)

Suomen lasten luontokirjan nimi on mielestäni harhaanjohtava, sillä mielestäni tämä ei kalpene yhtään aikuisten luontokirjanakaan. Huomasin kirjaa lukiessani, että minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän luontokirjoja, sillä niiden lukeminen rentouttaa mieltä kummasti. Tunsin, miten hengitykseni syveni ja mieleni rauhoittui, kun katselin taidokkaita kuvia Suomen metsistä, soista ja tuntureilta. Pääsin kesäisille niityille, järvien rannoille, kuusimetsiin, hillasoille, karuille tuntureille. Sain ihastella nisäkkäitä, lintuja, kauniita perhosia, inhottavia ötököitä, metsiemme marjoja.  Kirjan lukeminen oli minulle todellista sielunhoitoa!

S. 71. Kuvat: Markku Varesvuo, Jarkko Mäkineva ja Lasse J. Laine

Kirjassa on käsitelty mainiolla tavalla Suomen luontoa vaiheittain: ensin aloitetaan taajamien luonnosta ja eläimistä, siitä siirrytään erilaisiin metsiin, niittyihin, vesistöihin, soille ja lopuksi tuntureille esitellen niille tyypillisiä kasveja ja eläimiä ytimekkäästi, mutta hyvin perinpohjaisesti. Sain lukiessani hyvin paljon uutta tai unohtunutta tietoa. Kirjan kuvitus on silmiä hivelevän kaunista. Olen nyt jonkinlaisessa Suomi-luontohuumassa tämän jälkeen.

S. 73. Kuvat: Lasse J. Laine

Olen erittäin tyytyväinen, että sain luettua kannesta kanteen tämän monipuolisen ja luonnon rikkauksia ylistävän luontokirjan.  Tämä kirja on voittanut ilmestymisvuonnaan WWF:n Vuoden luontokirja -palkinnon, eikä suotta.

Kiitos Marika Oksa haasteesta! 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on lasteni kirjahyllystä.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Tassu-trio-sarja: Helena Meripaasi

Tassu-trio - Kuriton koiranpentu: Helena Meripaasi. Lastenkertomus. 157 sivua. Otava 2017.

Kansi: Mirjami Manninen


"Unelmien koiranpentu saa Allun elämän sekaisin. Eläinystävien uusi koukuttava toivesarja!

Allu on ruikuttanut koiraa jo kauan, mutta äidin vastaus on ollut ehdoton ei. Ei paimenkoiraa, ei terrieriä, ei spanielia, ei edes chihuahuaa dobermannista puhumattakaan! Mutta siinä se nyt on, tekemässä tuhojaan heidän olohuoneensa matolla: kääpiöpinseri-pentu Kirppu, väri kuin dobermannilla, sukutaulu täynnä muotovalioita.

Allu ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta pian hän törmää Christaan, joka on suuri kissojenystävä, ja Erikaan, jonka upean valkoisen koiran hän pelastaa tieltä harhailemasta. Heitä kaikkia yhdistää rakkaus eläimiin." (Otava)

Oma arvio:

Luimme kirjan yhdessä kohta yhdeksänvuotiaan tyttäreni kanssa.

Tämä uusi sarja on nappivalinta koiria ja kissoja rakastavalle lapselle, etupäässä tytölle. Tarinan lomassa saa kuin vahingossa tietoa monista eri koira- ja kissaroduista, koira-agilitystä ja koirien ja kissojen hoidosta ja hankkimisesta ylipäänsä.

Tarinan päähenkilöinä on kolme tyttöä, joilla kaikilla on hiukan erilaiset kotiolot. Erikan äiti pitää eläinlääkärivastaanottoa kotonaan ja heillä on paljon koiria ja kissoja, joten Erikalla on mahtavat mahdollisuudet harrastaa agilityä. Kuitenkin hän kaipaa isäänsä, joka on muuttanut Ruotsiin uuden perheensä luo. Allu taas on tottunut pärjäämään yksin  kotona, koska hänen äitinsä keikkailee lastenmusiikkibändin kanssa ympäri Suomea, ja silloin kun äiti ei ole keikalla, hän tekee ilta- ja yövuoroja läheisessä pizzeriassa. Allun isosisko on huolissaan pikkusisarestaan, ja myös Erikan äiti alkaa huolestua, kun saa tietää Allun tilanteesta.

Kolmas päähenkilötyttö, Christa, suree kuollutta kissaansa ja kaipaisi aikaa ja ymmärrystä isältään, joka ei voi sietää kissoja, eikä siksi suostuisi ottamaan heille enää uutta kissaa. Isän huomio tuntuu menevän vain Christan veljelle, jota tämä kuskaa harrastuksiin. Onneksi Christalla on neuvokas äiti, joka pitää tyttärensä puolia ja keksii lopulta keinon, miten Christa voi saada uuden kissan - täytyy vain löytää kissarotu, josta ei lähde paljoa karvaa.

Kuva: Pixabay

Näiden kaikkien tyttöjen tiet risteävät tarinan myötä ja he alkavat pikku hiljaa ystävystyä, vaikka alku onkin hankalaa. Allun kotiasiat jäävät vielä epämääräisiksi, eikä hänen Kirppu-koiransakaan osaa vielä käyttäytyä kirjan loppuun mennessä, joten jatko-osiin jää vielä paljon mielenkiintoisia aiheita käsiteltäväksi.

Tyttäreni mieleen oli eniten Erika ja Allu. Hänestä Allu on mukava ja hänellä on söpö koira, ja Erika on kiva, kun opettaa Allua kouluttamaan Kirppua. Parasta tyttärestäni on, kun Erika ei enää ollutkaan ilkeä Allulle ja alkoi ystävystyä tämän kanssa.  Christasta hän ei oikein pitänyt. Kaikin puolin hän luonnehtii kirjaa hauskaksi ja kiinnostavaksi. Kuvien puute ei haittaa häntä ollenkaan. Kirjan loppu on kuulemma mieluinen, ja jos tyttäreni saisi jatkaa tarinaa, kaksi kuukautta olisi kulunut, ja Christa olisi saanut jo Mäyrä-kissan koeajan jälkeen omakseen. Hänestä kirja sopii 8-vuotiaille ja sitä vanhemmille tytöille. Hän tuumailee, etteivät pojat välttämättä ole niin kiinnostuneita eläimistä eikä siitä, että kirjan pääosissa on vain tyttöjä. Tyttäreni aikoo lukea kirjan vielä uudelleen.

Kuva: Pixabay

Itse en ole koiraihminen alkuunkaan, saati että innostuisin agilitystä, joten huomasin välillä puutuvani koira-aiheeseen, mutta muuten nautin mielenkiintoisesta ja syvällekin pureutuvasta tarinasta. Tyttäreni ei välttämättä vielä ymmärrä ihan kaikkia kirjan perhekiemuroiden asioita, mutta tykkäsi kovasti eläinteemasta, etenkin kun häntä kiinnostavat nykyään koirat.

Tyttäreni arvosana kirjalle on 5, minä annan arvosanan 4+,
yhteisarvosana on siis 4,5

Tämä kirja on  arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tassu-trio seikkailee muissa blogeissa:

Jiipeenetti.fi (Pinja Jylhävuori)
Venlan maailma

Samantyylistä luettavaa:

Bella saa pentuja: Henna Helmi Heinonen ja Reetta Niemensivu
Tepsu joutuu pulaan: Holly Webb
Paula saa ystävän: Katja Reider
Onnentyttö Dunne: Rose Lagercrantz
Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (agility ja koirarodut)