Halloweenhaasteen koonti

Osallistuin Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen, johon sai lukea kaikenlaista kauhu- ja fantasiakirjallisuutta. Minulla oli hyvin suureelliset suunnitelmat lukea haasteeseen neljä kirjaa, mutta - (käytän nyt inhokkisanontaani) life happened - eli opiskelut ja perhe-elämä tulivat lukuharrastukseni tielle. Sain kuitenkin ahmittua haasteeseen pari kauhistuttavaa teosta:

Hanna Morre: Tuonen tahto. Osuuskumma 2016. 

Arvioni kirjasta voit lukea tästä.

Mats Strandberg: Risteily. Suomentanut Stella Vuoma. Like 2016.

Arvioni kirjasta voit lukea tästä.









Kiitos Niina T:lle mukavan kammottavasta haasteesta!

Myös seuraava postaukseni liittyy kauhukirjallisuuteen, sillä parin päivän päästä päättyy myös Hämärän jälkeen -lukuhaaste. Niissä merkeissä tavataan!

Haltiaelämää: Muriel Barbery

Haltiaelämää: Muriel Barbery. Suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus 2016.

Ranskankielinen alkuteos (2015): La vie des elfes

"Pienessä burgundilaiskylässä asuva Maria-tyttö oivaltaa, että hänellä on erityinen lahja: hän osaa puhua puille, kiville ja kannoille; hän ymmärtää, mitä kukat kertovat. Satojen kilometrien päässä Italiassa kymmenvuotias Clara soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti, ja hänet lähetetään maaseudun rauhasta ruhtinaitten Roomaan kehittämään taitojaan. Yliluonnolliset lahjat johdattavat nämä kaksi löytölasta yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa. Jos he löytävät toisensa, voi maailmankin tulevaisuus olla toinen."

Oma arvio:

Minä etukäteen mietin ja punnitsin, haluanko lukea tämän Muriel Barberyn uutuusteoksen, mutta kirjan kannen kaunis, herkkä tunnelma ja takakannen mielenkiintoinen kuvaus houkuttelivat minua ottamaan tämä tarina haltuun. Muriel Barbery on minulle ennestään tuntematon kirjailija, vaikka hänen aiempia teoksia Kulinaristin kuolema ja Siilin eleganssi on kehuttu paljon.

Tarinan keskiössä on kaksi mystistä tyttöä: pianoa ilmiömäisen kauniisti soittava Clara, joka viedään italialaisesta kasvattikodistaan pappilasta erään maestron oppiin sekä mystinen Maria, joka ilmestyy erääseen espanjalaisperheeseen ja osoittaa olevansa mystisessä yhteydessä luontoon.

Vaikka ihminen ei olisi koskaan hyväilyjä kokenut, hän aistii syntyjään rakkauden, ja vaikka ihminen ei vielä rakastaisi ketään, hän löytää rakkauden muististaan, joka yltää yli aikain ja ruumiiden.

 

Maestro Gustave sattuu olemaan haltia, aivan kuten Clarakin. Clara haluaa kovasti tietää, keitä ovat hänen oikeat vanhempansa, mutta hän viihtyy silti mainiosti myös omalaatuisen Gustavon ja hänen vaimonsa, Leonoran seurassa. Clara alkaa pian nähdä omituisten näkyjen kautta katkelmia Espanjassa asti asuvan Marian elämästä, joka on ilmestynyt kasvattivanhemmilleen kuin tyhjästä samoihin aikoihin kuin Clarakin. Kirjan juoni perustuu pitkälti siihen jännitteeseen ja odotukseen, kohtaavatko nämä "sisaret" koskaan.

"Sinä olet parantanut minut, pikkuinen."

Tarinan lomassa on katkelmia usvamaailman neuvoston keskusteluista, jotka selaan - noloa myöntää - melko rivakasti ohitse. En oikein pääse missään vaiheessa kärryille Usvamaailman syvemmästä tarkoituksesta.  Usvamaailma on jokin kolmas ulottuvuus, jonne haltiat haaveilevat vielä pääsevänsä eräänlaisten siltojen avulla. He uskovat Marian olevan silta. Hän on osannut jo lapsesta pitäen puhua Usvamaailman hahmojen kanssa, jotka esiintyvät hänelle metsässä hiirakon, jänikset, valkoisen hevosen ja villisian hahmossa. Tällä neidolla on ilmiömäinen yhteys luonnon ja luonnonvoimien kanssa ja tarinan lopussa hänen kyvyt saavat tarkoituksensa.

Melko varhaisessa  vaiheessa lukemistani huomaan, ettei kirjoittajan korkealentoinen, uneliaanomainen kirjoitustyyli miellytä minua. Pitkääkin pitemmät lauseet saavat minut helposti hengästymään ja juonesta ja henkilöistä on alussa vaikea päästä selville. Ehkä jossakin toisessa elämänvaiheessa olisin nauttinut tästä hengästyttävän utuisesta ja vieraannuttavasta tyylistä, mutta nyt olisin kaivannut hiukan selkeämpää kerrontaa. Tarina itsessään on kaunis ja pysyn juonessa lopulta hyvin mukana, mutta se ei tällä kertaa ollut minusta kovinkaan kiinnostava.

Vaikka Haltiaelämää ei nyt ihan ollut minun heiniäni, enkä siitä innostunut suuremmin, se on herkkä ja kaunis kunnianosoitus taiteelle ja luonnolle. Kirjan parasta kuvausta on Claran pianonsoittotuokiot, joiden aikana melkein kuulen hänen soittonsa korvissani.  Jos tykkää lukea tyyliteltyä tekstiä, joka vaatii tavallista tarkempaa keskittymistä, tämä kirja voi avautua paremmin kuin minulle. Minun sydämeni ei nyt juuri lämmennyt Marian ja Claren tarinalle.

Claran katse pyyhkäisi nopeasti ja tiiviisti yli nuottivihon aukeaman - yksi ripsien räpäytys, toinen, kolmas - ja maestron kasvoilla kävi vaikeasti tulkittava ilme. Sitten Clara soitti. Hän soitti niin hitaasti,  niin tuskaisesti, niin täydellisesti, hän soitti niin rajattoman pehmeästi ja virheettömästi, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Hän lakkasi soittamasta, eikä kukaan saanut sanaa suustaan.

Arvosanani 2,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Haltiaelämää muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Mustetta paperilla
Kaisa Reetta T
Kirjakirppu
Kirjasähkökäyrä
Tekstiluola


Samantyylisiä kirjoja:

Kun kuulet laulun varjojen: Annmari Dannebey

Risteily: Mats Strandberg

Risteily: Mats Strandberg. Suomentanut Stella Vuoma. Like 2016.

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): Färjan

"Tervetuloa elämäsi viimeiselle risteilylle

Hilpeät risteilymatkustajat nousevat Tukholmassa laivaan suurin odotuksin. Kummallinen nainen ja hänen poikansa herättävät kuitenkin levottomuutta, sillä parivaljakossa on jotain outoa, jotain uhkaavaa.

Kun äidin silmä välttää, poika käynnistää karmivan tapahtumaketjun, ja risteily muuttuu verilöylyksi veden päällä. Laiva lipuu vääjäämättä kohti Suomea ja aamua, joka voi muuttaa ihmiskunnan historian lopullisesti. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan."

Oma arvio:

Jo ajatuskin laivalla tapahtuvista kauhuteoista kutkuttaa lukuhermojani. Laiva  keskellä merta kelluvana suljettuna tilana on mitä otollisin kauhukirjan miljöö - aivan kuten erimerkiksi saari tai suljettu rakennus. Karmaiseva, verinen kansikuva ja kirjan takakansitekstit antavat vihiä verisistä tapahtumista, joten psykologista kauhua kaipaaville tämä ei ole tarkoitettu.

Olen lukenut aiemmin Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogian, joka on nuorille aikuisille suunnattua urbaania fantasiaa. Kirjasarjan vahvuus on sen monipuoliset henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa. Samasta asiasta nautin nyt myös Risteilyä lukiessa. Kirjan alussa saan tutustua kattavasti monenlaisiin matkustajiin, kuten iäkkääseen Marianneen, joka kaipaa vaihtelua elämäänsä, remuavaan miesporukkaan, joista Göran lyöttäytyy Mariannen seuraan, teini-ikäiseen Albiniin, joka lähtee risteilylle monista ongelmista kärsivän perheensä sekä tätinsä ja tämän teini-ikäisen tyttärensä Lon kanssa. Lisäksi tarinaan sekoittuu laivan henkilökuntaa, niin baarityöntekijä, karaoke-isäntä, entinen iskelmätähti Dan Appelgren ja monia muita. Vaikka en nyt erityisemmin kiinny keneenkään henkilöön, sillä heitä on niin mahdottoman paljon, minua alkaa harmittaa jo etukäteen mahdolliset kauheudet laivalla, niin mukava on lueskella laivaelämästä niin henkilökunnan kuin matkustajienkin näkökulmasta.

Varoitan nyt spoilereista, sillä minun on mahdoton paljastaa ajatuksiani kirjasta ja sen juonesta, jos en kerro oleellisia seikkoja. 

tämä on mahdotonta tämä on mahdotonta minä näen varmasti unta minun täytyy herätä 

Kauhuelementit hiipivät tarinaan mukaan kuin varkain. Alku tuntuu lupaavalta, kun omituinen pikkupoika houkuttelee ensimmäisen uhrinsa hyttiinsä. Tämän jälkeen alkaa hyvin verinen ja toiminnallinen tapahtumaketju. Pureman saaneet ihmiset muuntuvat hirviöiksi ja  alkavat tartuttaa tautiaan kaikkialle aivottomina, zombimaisina olentoina. Zombeja he eivät kuitenkaan varsinaisesti ole, vaan eräänlaisia verenhimoisia vampyyrejä, joskaan ei ihan klassisessa merkityksessä: näille raatelijoille maistuu myös liha ja he ovat muuten täysin tiedottomia olentoja, jotka seuraavat johtajaansa. Heidät voi myös surmata tuhoamalla joko sydän tai aivot.

Mies nuuskuttaa ympäriinsä. Hänen aivojensa täytyy olla täysin viinan liottamat. Vain liskoaivot ovat jäljellä. Kun hän kääntää katseensa ja näkee Danin, jokin tyhjissä silmissä näyttää kirkastuvan. Katse terävöityy. Hän ei puhu enää itsekseen, vaan näkee Danin. Hän jauhaa leukojaan kuin pureskelisi jotain.

Täytyy myöntää, että olin aavistuksen pettynyt siitä, kuinka dynaamiseksi kirjan tapahtumat menivät. Olen enemmän psykologisen kauhun ystävä, vaikka en nyt kammoksu veriroiskeitakaan. Toiminnallisen kauhun ystäville tämä kirja tarjoaa varmasti huomattavasti enemmän.

Naisen tyhjissä silmissä pilkahtaa viha. Hän on kuin hullu eläin luolassaan, eläin joka vartioi saalistaan eikä haluaa jakaa sitä vain kilpailijoiden kanssa. Hän naksuttaa hampaitaan ja lähestyy.

Pidän kuitenkin siitä, miten tämän 500-sivuisen kauhupaketin tarina ja juoni pysyy koko ajan mainiosti koossa, miten siinä seurataan monipuolisesti kaikkien henkilöiden vaiheet - usein hamaan loppuun saakka - ja tarinan loppu tarjoaa samaan aikaan helpotuksen ja kauhistuttavat enteet tulevasta. Laivalla riehuvien olentojen kauhistuttavuus on aistittavissa, sillä heidän leuoistaan ja hampaistaan kuuluvaa lonksuttavaa, leikkaavaa ja naksuttavaa ääntä kuvaillaan tiuhaan. Toisaalta kaikkialta kuuluu maiskutusta ja veren litinää, mikä taas tekee lukijalle helposti etovan, ei kauhistuneen olon.

Arvosanani on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Osallistun tällä kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen sekä Orfeuksen kääntöpiiri -blogin Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.  Tämä jäänee molempien haasteiden viimeiseksi kirjaksi.


Risteily muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin

Järjellä ja tunteella

Lumi: Seita Vuorela

Lumi: Seita Vuorela. Viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen. WSOY 2016.

"En siis lupaa teille rakkaustarinaa. Pikemminkin tämä on kertomus petoksesta, ja tytöstä joka pelastaa pojan. 

Teheran on ensimmäinen luku 15-vuotiaan Siamakin elämässä, Pohjoisen maan itäinen lähiö toinen. Molemmissa paikoissa vaikeudet tuntuvat seuraavan poikaa, vaikka hän ei niitä etsi. Siamak on nimetty Iranissa sankarina kuolleen setänsä mukaan: haaste josta on mahdoton selvitä. Pohjoinen on nyt koti - Siamak rakastaa lunta ja on kaukalon jäällä kaikkia muita nopeampi.

Heidän perheeseensä muuttaa Atisha, naapurintyttö Iranista, joka on paennut maasta kielletyn bloginsa vuoksi. Atisha ei ole nähnyt lunta, mutta hän tuntee sadun Lumikuningattaresta, jonka suudelma totuttaa uhrinsa kylmään ja saa tämän unohtamaan mistä on tullut. Atisha haluaa Siamakin muistavan jälleen juurensa.

Lumi on koskettava tarina maahanmuuttajien lapsista, jotka kantavat perheissään vastuuta uuden kotimaansa tulkkeina ja kasvavat eri kansallisuuteen kuin vanhempansa."

Oma arvio:

Lumi on juuri tähän ajankohtaan sopiva, elämänmakuinen tarina, jossa vuorottelee suomalaistuneen Siamakin ja juuri Iranista Pohjoisen maan kylmyyteen paenneen Atishan  näkökulmat. Tarinaa siivittävät satufantasiajaksot, joissa Atisha kertoo omaa mukailtua tarinaansa, jossa on aineksia Lumikuningattaresta ja persialaisesta kansansadusta. Tarinan sankaritar, Rubadeh, on  Atishan esikuva. Vaikka ymmärrän näiden satujaksojen merkityksen, ne olivat mielestäni välillä turhan pitkiä varsinaisen tarinan välissä enkä ja luin ne melko puolihuolimattomasti läpi, että pääsin taas varsinaiseen juoneen kiinni.

Mun elämää määrääviä johtotähtiä on kolme. Kunnia on niistä yksi, ylpeys toinen ja viha kolmas. Ilman niitä sä et voi elää yhtään päivää. Sun täytyy olla kaiken aikaa valppaana. Kunnioitus jätkäporukassa nojaa siihen, ettet sä ota vastaan päänaukomista, keneltäkään.

Siamakin kertojaäänestä tulee hyvin esille hänen tukahdetut tunteet synnyinmaataan kohtaan, mikä heijastuu myös hänen asennoitumiseensa Atishan tuloon. Häntä ärsyttää tuo huivipäinen tyttö, joka tuo tulleessaan tuulahduksen kaukaisesta maasta, jota Siamak ei enää muista - tai ei halua muistaa. Pojan kuori on kova murrettavaksi. Häntä myös ärsyttää vanhempansa, jotka yhä elävät Iranin muistoissa eivätkä tajua, etteivät he enää koskaan palaisi sinne. Siamak ja hänen pikku siskonsa Zhira ovat sulautuneet Pohjoisen maan elämään, mikä surettaa heidän äitiään. Miksi se kävi heiltä niin helposti?

Meikkaaminen on tyttöjen kapinaa, joten kaikki tekevät sitä, vetävät kajalit silmien alle, maalaavat huulet ja kynnet punaisiksi. Atishankin kohdalla laittautuminen on vastalause, huulipuna kapinaa, poskipuna isku vasten vallanpitäjien kasvoja, kynsilakka anarkistin merkki.

Atisha on pitänyt kotimaassaan blogia, minkä takia hän on joutunut vaikeuksiin. Kaikkea kokemaansa tyttö ei paljasta heti tarinan alussa, vaan kätkee salaisuuden vielä sisälleen. Hän haluaa epätoivoisesti löytää isoveljensä Omidin, joka on lähetetty myös Pohjoiseen maahan. Atisha matkaa Turkin kautta väärennetty passi ja veitsi laukussaan. Perillä hän pettyy, kun hänen entinen ystävänsä Siamak ei näytä tuntevan häntä ja näyttää jopa nolostelevan hänen seuraansa. Perheen aikuiset haluavat kuulla toivomiaan tarinoita Teheranista, ja perheen äiti näyttää pettyvän, kun Atishakin sopeutuu Suomeen yllättävän äkkiä: hän alkaa kulkea kaupungilla, opettelee luistelemaan, löytää ystäviä.

Yllättävä juonenkäänne tapahtuu Siamakin ex-tyttöystävän, Nooran bileissä, kun Atisha joutuu erään pojan ahdistelemaksi ja puolustaa itseään. Nooran ja Siamakin on lähdettävä yhdessä etsimään Atishaa, jottei tämä pääse toteuttamaan epätoivoisia suunnitelmiaan. Loppu tarjoaa melkoisen hätkähdyttävän yllästyksen, joka jättää minut miettimään, mikä siinä on totta ja mikä kuvitelmaa.  Jos rehellisesti sanon, olisi toivonut erilaista loppua enkä ollut tyytyväinen siihen, mihin kaikki päättyi. Tai mitä siitä alkoi.

Kun me muutettiin pohjoiseen, oli marraskuu. Kone laskeutui kentälle yöllä, joten kaikki oli mustaa kuin meri tai avaruus, kimaltavat valonauhat vain kertoivat missä tiet kulkivat, ne olivat kapeampia kuin kotona. Kun mä heräsin aamulla ennen muita, syöksyin heti katsomaan ikkunasta, puiden välissä näkyi pelkkää valkoista. Yön tunteina oli satanut ensilumi ja sitä satoi lisää edelleen, mä menin parvekkeelle ja annoin lumen sataa paljaille käsivarsille.

Kuten kirjan nimikin antaa viitteitä, lumi on hyvin tärkeä teema läpi kirjan. Lumi on ensimmäinen asia, jota tulokkaat Pohjoisen maassa  ihmettelevät; Atisha katselee lumisadetta huoneensa ikkunasta, lumi peittää talvella pysäköidyt autot alleen, kaupungin ulkopuolella, teollisuusalueella lumi on likaista. Heti kirjan ensivuilla on lueteltu kaikki lukuisat suomen kielen 'lunta' tarkoittavat sanat, ja perässä on kaksi 'lunta' tarkoittavaa sanaa (ilmeisesti) farsin kielellä.

Lumi jäi nuortenkirjailja Seita Vuorelan viimeiseksi kirjaksi, sillä hän menehtyi sairauteen vuonna 2015. Hänen kollegansa ja ystävänsä Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli teoksen, jonka Vuorela halusi vielä julkaistavan. Lumi avaa lukijalle aidon herkällä tavalla oven maahanmuuttajaperheen tuntemuksiin, pelkoihin ja toiveisiin.

Arvosanaksi annan 4.

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lumi muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

Sivutiellä

Samantyylisiä kirjoja:

 Et kävele yksin: Juuli Niemi

Kivaan kipuun - kirjallisen viestinnän tähtihetkiä. Osa 3 (Deluxe edition): Miska Rantanen (toim.)

Kivaan kipuun - kirjallisen viestinnän tähtihetkiä. Osa 3 (deluxe edition): Miska Rantanen (toim.) S&S 2016.

"Nyt Luxus-editio kovissa kansissa!!!


Rakastettujen mediamokien kavalkadi ei ota loppuakseen! Lisää mediamokia kokonaisen kirjan verran, nyt deluxe-lahjalaitoksena – mukana Kukkivan syyspervon ja Kaikki ranteet auki -teosten parhaimmisto sekä uusimmat älynväläykset ihmiskunnan kirjallisen tuotannon ehtymättömästä runsaudensarvesta. Lupaamme lopettaa tähän. (Tai siis, lähettäkää vain lisää löydöksiä osoitteeseen viestinnantahtihetkia@gmail.com)."

Oma arvio:

Tämä kirja poikkeaa täysin bloggaamieni kirjojen tyylistä, mutta minun oli ihan pakko kirjoittaa tästä hulvattomasta naurupakkauksesta tänne. Syystä että, rakastan kielimokia ja niitä lukiessani saan taattuja huutonaurukohtauksia. Tämän olen testannut muun muassa ollessani töissä kirjastossa, kun erehdyin selailemaan Miska Rantasen toimittamaa Kaikki ranteet auki -teosta niin, etten voinut enää kuin hihitellä hervottomasti ja päästellä niin noloja naurunpyrskähdyksiä, että suljin äkkiä kirjan ja kävin lainaamassa sen itselleni mukaan. Mikään ei ole nimittäin hauskempaa kuin ne väärinkäsitykset, mitä voi kirjoitusmokista syntyä, tai vaikkapa siitä, että asiaohjelmaan, kuten vaalivalvojaisiin, tuleekin ihan väärät tekstitykset:

Joku voi nyt nokkelana tokaista, että näitähän vilisee netissä tuon tuostakin. Tiedänhän sen, mutta välillä haluaa sellaisen rentouttavan pitkäkestoisen naurutuokion, jolloin hyrinästä ei meinaa tulla loppua, ja siihen tämä kokoelma on aivan täydellinen. Minua ainakin jaksavat naurattaa samat mokat yhä uudelleen ja uudelleen. Lisähauskuutta tuovat kuvien kommentoinnit, jotka saattavat vain lisätä hihittelyn määrää.

Kirjoitus- tai kielioppivirhe naurattaa, oli se missä hyvänsä: lehtikirjoituksessa, mainoksessa, TV-ohjelman tekstityksessä, taloyhtiön ilmoitustaulun lappusessa, lääkereseptissä. Aina kyse ei ole yllä mainituista virheistä, vaan hauskuus voi syntyä esimerkiksi hassusta sanavalinnasta tai metaforasta ("kätilö koskettaa syvältä"), vertauksesta, kököstä käännöksestä, "lainausmerkkien" käytöstä tai vaikka ylipäänsä hauskasta sattumasta.

Kivaan kipuun on sellainen paketti huumoria, että tätä en suosittele missään nimessä yleisellä paikalla luettavaksi - esimerkiksi bussiin en uskalla ottaa kirjaa mukaan, sillä herättäisin hekottelullani liikaa huomiota. Tämä olkoon itsepiristyskirjani: kun oikein tympii ja ärsyttää, otan tämän käteeni ja kohta saan jo pyyhkiä silmäkulmiani nauruntyrskäysten säestelemänä. Suosittelen myös vaikkapa tylsien bileiden tunnelmannostattajaksi.

En nyt poikkeuksellisesti anna tästä arvosanaa, sillä se on jotenkin vaikeaa tämän tyylilajin kirjasta. Ainoastaan suosittelen!

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Kivaan kipuun muissa blogeissa: 

Suvikukkasia

Hamelnin pillipiipari: Russell Brand

Hamelnin pillipiipari: Russell Brand. Kuvittanut Chris Riddell. Suomentanut Tuomas Nevanlinna. Jalava 2016. 128 sivua. Lastenkertomus.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Pied Piper of Hamelin (Trickster Tales)

"Kun tulee aika, hän tulee.
Tämä tarkoittaa, että tilanteen vaatiessa paikalle ilmestyy oikea henkilö – se voi olla myös nainen huolimatta siitä, mitä sovinisti-Dave väittää.
Nyt tuli aika, ja tässä tapauksessa tuli Piipari.
Pillipiipari. 

Russell Brand ja Chris Riddell ovat päivittäneet Hamelnin kylän nykyaikaan. Näyttämölle marssivat hävyttömän omintakeisina anarkistinen, polygamiassa elävä ja maailman tuleen sytyttävä rottalauma, joukko ylimielisiä ja ilkeitä kyläläisiä, terävänäköinen Sam ja hyvän ja pahan, ilon ja surun yläpuolella oleva Pillipiipari itse. Lopputulos on hillitön, paikoin räävitön ja samalla häkellyttävän herkkä kertomus ihmisluonnosta.

Mutta ennen kuin Pillipiipari ja lapset katoavat taivaanrannan taa, pannaan ranttaliksi!

Hamelnin pillipiipari koettelee – samalla tavoin kuin Roald Dahlin lastenkirjat aikanaan – sen rajoja, mitä lapsille on hyväksyttyä ja sopivaa sanoa. Käsillä on omaperäisyydellään ja terävällä otteellaan omaan luokkaansa nouseva teos, joka saa lukijansa pöyristymään ja ihastumaan yhä uudelleen."



Oma arvio:


Luimme tämän kirjan yhdessä lasteni kanssa (tyttö 8 vuotta ja poika 6 vuotta.)


Odotin tältä kirjalta melkoisen suuria, kun tämän luvattiin rikkovan lastenkirjallisuuden rajoja Roald Dahlin tyyliin. Äkkiseltään katsottuna kirjan kuvitukset herättivät niin lasten kuin minunkin kiinnostukseni, ovat ne sen verran ratkiriemukkaan irvokkaita.

(Pixabay)

En oikein osaa sanoa, mitä mieltä kirjan juonesta olen, sillä se on välillä melko sekamelskainen ja omituinen. Tarinahan on kirjoitettu uusiksi samannimisestä saksalaisesta kansansadusta, jonka ovat tehneet tunnetuimmaksi Grimmin veljekset. Minulle tämä tarina rottien valtaamasta kaupungista on ennestään tuntematon. Tarinan sekaan on ujutettu paljon erikoisia sanoja ja niiden selityksiä. Ajattelin, josko lapset jaksavat kuunnella sanojen selityksiä tarinan lomassa ja lopussa, mutta toisin kävi. Pojan mielestä oli kivaa, kun sanoihin oli annettu selityksiä ja tytön mielestä monet sanat olivat ennestään tuttuja. Onkin hienoa, että lastenkirjasta voi oppia uusia, ei niin lastenkirjalle  tavanomaisia sanoja, kuten kalabaliikki, ahava, haaskio, rahtu ja pompöösi.

 Piiparin musiikki oli kuin kirjoitus taivaalla. Se kiinnitti huomion puoleensa ja hidasti hengityksen.

Pillipiipari on kuvattu kirjassa melkoiseksi kummajaiseksi, eikä hän oikein kylmän viileällä olemuksellaan miellyttänyt tyttöä. Hänestä kirjan paras kohta on rottien hyökkäys kaupunkiin - ja pillipiiparin lähtö. Poika taas tykkäsi tuosta erikoisesta pillipiiparista, koska hän soitteli pillillään. Minusta hän näyttää kuvissa aika kammottavalta tyypiltä, joka aiheuttaa väristyksiä selkäpiissäni.

Kaiken kaikkiaan pahisrotat näyttivät miellyttävän lapsiani eniten, eivätkä he oikein välittäneet muista Hamelnin törkeästi käyttäytyvistä asukkaista - poikkeuksen teki raajarikko, muista syrjäytynyt Sami-poika, joka säästyy kirjan lopussa pillipiiparin julmalta kostolta.

Hamelnin asukkaat ovat kyllä melkoisen huonokäytöksisiä, ja tuntuu, että heidän hahmojen kehittelyssä on vedetty överin överiksi. On  suursyömäri Pulla-Pena, hemaiseva Kerttu, seksisti-Reiska... Rotat, jotka rikkovat kaiken tielleen osuvan ja kakkivat joka suuntaan vievät kuitenkin varastavat kuitenkin koko shown. Heidän johtajansa Kasper elää polygamiassa kahden vaimonsa kanssa, joista toinen on kaiken lisäksi mies. On hienoa, että tällaisia perinteisten rajojen rikkomista on lastenkirjassa, eivätkä lapseni edes juuri hätkähtäneet tätä.

EI SÄÄNTÖJÄ!

Rottakaksikko, jonka kanssa Kasper oli mennyt naimisiin, olivat itse asiassa veli ja sisar eivätkä muut rotat koskaan puhuneet tästä.

Chris Riddellin kuvitus on kyllä huikean hieno ja kaikin puolin kirjan lukeminen ja katseleminen on visuaalisesti miellyttävää. Pidän myös siitä, miten kertojaääni ottaa välillä lapset mukaan tarinaan kysymyksillä. Vaikka onhan kirja todella överi - mihin Brand on tähdännytkin - on se hyvin viihdyttävä, hämmentävä, omituinen ja hauska tarina kokonaisuudessaan.

Lasten mielipiteet kirjasta:

Poika:

(tosi hyvä)


Tyttö:

(ok)


Minä annan arvosanan 4-


Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Hamelnin pillipiipari muissa blogeissa:

Lastenkulttuurin vinkkari 
Kirjojen keskellä 
Hurja Hassu Lukija

Blogini logo ja käyntikortti

Eräänä päivänä huomasin blogissani olevan suuren puutteen: sillä ei ole omaa logoa. Jotenkin vain ei ole käynyt mielessäkään. Aloin pyöritellä sopivaa logon symbolia mielessäni. Heti aluksi päätin, että logooni tulee puusymboli, sillä kuvastaa todella paljon Dysphoria-blogin henkeä. Puu symbolina edustaa minulle jatkuvaa kasvua, tiedon haaroittumista, ylöspäin kurkottamista juuret silti syvällä maan alla. Logoni puu ei saanut olla mikään vehreä puska, vaan nimenomaan postapokalyptisen  karu, lehdetön puu, jossa on paljon haaroittuvia oksia, mutta joka silti seisoo paikallaan myllerryksistä huolimatta.

Olin ensin mustavalkoisen logon kannalla, mutta en oikein osannut toteuttaa sitä. Se olisi pitänyt kai itse osata piirtää köpöllä Paint-versiollani, joka koneellani on, eikä minun tärisevällä kädellä tehdä hienoa puusilhuettia. Kokeilin kyllä. Juu ei. Sitten löysin aivan mahtavan, juuri logoon sopivan kuvan ilmaisten kuvien paratiisista Pixabaysta. Jatkojalostin kuvaa mm. Photofiltre 7:lla (ilmainen kuvankäsittelyohjelma), Paintilla ja Powerpointilla. Jotta sain logon taustan läpinäkyväksi, pyysin apua bloggaajakollegaltani Riikalta, joka kirjoittaa Lukijan roolissa -blogia. Kiitos Riikka vielä kerran avusta!

Tässä se nyt sitten on:

Lisäksi tein käyntikortin, jota nyt alkuun käytän lähinnä sähköisesti esimerkiksi sähköpostien perässä, mutta mikäpä etten joskus painattaisi korttejakin.

Päivitys Punaisen luostarin kronikoita -sarjaan

Luin Maria Turtschaninoffiin Punaisen luostarin kronikoita -sarjan toisen osan Naondel. Lue tästä linkistä, mitä mieltä olen.

Päivitys Valinta-sarjaan

Luin Kiera Cassin Valinta-sarjan toisen osan Eliitti, ja voit lukea arvioni tästä linkistä.

Aavepoika Aapeli & Mörkölinna: Antti Saarnio

 Oikein hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 



Mikäpäs sen parempi tapa juhlistaa tätä päivää kuin bloggaamalla uutukaisesta suomalaisesta lastenkirjasta. Bloggaus on tuttuun tapaan tehty yhteistyössä lasteni, kahdeksanvuotiaan tytön ja kuusivuotiaan pojan kanssa.


Aavepoika Aapeli & Mörkölinna: Antti Saarnio. Kuvitus Cata Ahlbäck. Haamu 2016. 95 sivua. Lastenkertomus.

"Tähtien valossa kaukana ihmisasumuksista istuu ongella pikkuaave Aapeli. Se on ihan tavallinen maalaiskummituspoika, joka elää seesteistä elämää hylätyssä aitassa villiintyneen jokiniityn laidassa. Kaikki olisi ihan hyvin, mutta kummituspoika on levoton. Sillä on unelma. Se haluaa linnankummitukseksi. Vanhempien vastusteluista huolimatta se päättää toteuttaa haaveensa. Maailma kotiaitan ulkopuolella on vaaroja täynnä, mutta viimein Aapeli löytää ränsistyneen linnan, joka on kuin unelmien täyttymys. Pian Aapeli huomaa, että linnaa piinaa kirous, jonka valtaan Aapelikin joutuu. Riittääkö pikkuaaveen neuvokkuus voittamaan pimeän mahdin, joka on saanut pauloihinsa kaikki linnan kummitukset?"

Kirjatraileri:  https://youtu.be/wvmePlyiTB0

Oma arvio:

Tämä kirja on sympaattinen, mutta myös melkoisen jännä tarina kummituspojasta, joka viäntää vieläpä iloksemme savvoo. Kirjaa on melkoisen ratkiriemukasta lukea ääneen, kun saa puhella Aapelin repliikit savon murteella. Tarinassa vilahtaa myös stadin slangia puhuva Jäbä, mutta muut hahmot kuin Aapeli vanhempineen puhuvat yleiskieltä. Tyttäreni piti erityisesti Aapelin murteesta, mutta poika harmitteli, ettei oikein saanut sen puheesta tolkkua. Jäbän slangista hän piti ja sanoi ymmärtävänsä sitä, koska serkkupoika puhuu sitä myös.

Cata Ahlbäckin kuvitus on konstailemattoman naivistinen (en ole taiteen asiantuntija, joten pahoitteluni, jos käytän termiä väärin), ja kuvat olivat lasteni mielestä hienoja. Tyttöä tosin harmitti se, että Aapeli näytti enemmänkin vauvalta kuin nuorelta kummituspojalta.

Kirjan juoni on alkuun melko tasapaksu, mutta kun Aapeli menee Mörkölinnaan ja jää sinne vangiksi, alkaa tapahtua jännittäviä asioita. Mukaan tulee myös paljon kivoja hahmoja sekä tietenkin pelottava Mörkö Mem, joka tummana mököttää nurkassa, ja jonka puhe kuuluu kammottavasti aaveiden pään sisällä. Kaikki kummitukset ovat karmean mörköjuoman pauloissa, mikä tekee heistä tahdottomia ja Mörkö Memiä tottelevia hissukoita. Mieleeni juolahti, onko tässä nyt jotain piilotettua alkoholivalistusta, sillä Mörköjuoma ja sen vaikutus tuntuu olevan todella suuressa roolissa tarinassa.

Tarina päättyy tietenkin hyvin ja Aapeli saa toteutettua unelmansa: erityisesti tyttäreni mielestä parasta oli, kun Aapelista tehtiin uusi linnankummitus, mistä hän oli haaveillut pienestä pitäen. Tytärtäni vain jäi harmittamaan se, että Aapeli voitti Mörkö Memin liian helposti - hän olisi ilmeisesti kaivannut isompaa taistelua tuota kammottavaa linnanherraa vastaan. Tyttö myös nokkelana löysi tarinasta pienen epäjohdonmukaisuuden: vaikka kenenkään ei pitänyt päästä linnasta ulos, Aapeli kävi poimimassa Mörköjuoman kumoamiseen tarvittavia kasveja linnan puutarhasta.

Poikani mieleen jäi miellyttävänä tapahtumana kirjan alusta kohta, jossa Aapeli kävi isänsä kanssa kalalla. Molempien lasten mielestä tarina on juuri sopivan pituinen, tosin emme toki lukeneet tätä kerralla.

- Näinkö minusta tul linnankummitus, voeko tämä olla totta? Olenko minä toen perrää oikea linnankummitus? Tällastako tämä nyt on?

Aavepoika Aapelin tarina on opettavainen ja lohdullinen: kun jaksaa tavoitella omaa unelmaansa, kaikki lopulta onnistuu. Lisäksi valo voittaa aina pimeyden; hyvä pahan.

Molempien lasten mielipide kirjasta:

(tosi hyvä)

Minä annan arvosanan 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Aavepoika Aapeli & Mörkölinna muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

Samantyylisiä kirjoja:

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen 
Gabriel Hullo ja Hirveä Hekla: Juha-Pekka Koskinen
Hurjalinna: Katja Krekelä

Tuonen tahto: Hanna Morre.

Tuonen tahto: Hanna Morre. Osuuskumma 2016.

"Espoolaispariskunnan avioliitto järkkyy, kun heidän tyttärensä menehtyy rattijuopon uhrina. Tytti ja Timo yrittävät kumpikin selvitä menetyksessä omalla tavallaan – hinnasta välittämättä.

Tuonen tahto kertoo parisuhteesta, vanhemmuudesta ja syyllisyydestä. Teoksessa kauhuelementit yhdistyvät suomalaiseen mytologiaan."

Oma arvio: 

Hiukan pelkäsin kirjan nimen perusteella, että tarina veisi lukijansa jonnekin Tuonelan pyörteisiin, kuten esimerkiksi Anne Leinosen Vaskinainen -romaanissa, mutta onneksi näin ei ollut. Kirjan tarina on melko arkisesti kuvailtu kahden eri henkilön näkökulmasta, mutta menee loppua kohti yhä tummasävyisemmäksi ja sivuaa hieman suomalaista mytologiaa menemättä kuitenkaan siihen liian syvälle. Puhtaaksi kauhuromaaniksi en tätä luonnehtisi, vaan pääosassa on Tytin ja Timon avioliitto sekä sen murros lapsen kuoltua ja vasta lopussa hiipii sekaan kauhuelementtejä.

Tuonen tahto on hyvin väkevä kuvaus parisuhteesta, jossa molemmat osapuolet ovat hyvin  erilaisia: Tytti on lapsenkasvatuksessa huolettomampi, ehkä myös hiukan enemmän itselleen elävä persoona kuin Timo, jolla tuntuu olevan melkoinen määrä pelkoja, huolenaiheita ja rajoituksia. Timon neuroosit saavatkin hänet käyttäytymään Ainon kuoltua vaimoaan kohtaan tavalla, joka on anteeksiantamatonta. Lapsen kuoleman jälkeen tapahtuu kuitenkin käänne, joka saa Tytin sekoamaan johonkin sellaiseen, josta ei ole paluuta, kun taas Timo alkaa tasaantumaan ja osoittamaan katumuksen merkkejä aiempaan käytökseensä.

Kosketin sairaalassa Ainon elotonta kättä. Vastahan se käsi oli puristanut pikkusormeani Jorvin sairaalan ihan toisella osastolla. Silloin käsi oli ollut lämmin, punainen ja ryppyinen. Se oli juuri ja juuri ylettänyt sormeni ympärille. Nyt käsi oli kylmä, valkoinen ja sileä. Se lepäsi voimattomana kämmenelläni kuin lintu pesässään. 

Morre on kuvaillut pariskunnan surun niin elävästi, että lukiessani nieleskelin myötätunnon kyyneliä. Kirjan vahvuus onkin erittäin aidon tuntuisessa surutyön  sekä avioliiton kiemuroiden  kuvauksessa. Vaikka kirjan alussa annetaan jo vihiä tulevasta kauhusta hämähäkein, minulle oli hienoinen pettymys, miten vähäiseksi kauhun osuus kirjassa jäi. Koko ajan odotin ja odotin jotain saapuvaksi, mutta kuitenkaan ei tunnelma ehtinyt päästä täyteen huippuunsa. Kauhuelementteinä kirjassa esiintyy hämähäkkien lisäksi muun muassa lapsen naurua ja laulua, ovien aukeamista ja kalmamaisia hajuja, jotka ovat kyllä aina tehokkaita ja karmaisevia.

Huoneen lattialla on tummanpunaisia, verenpunaisia lehtiä, jotka muodostavat enkelin hahmon. Kyykistyn katsomaan tarkemmin. Korvissani kaikuu lehtien voimistuva kahina ja kuulen Ainon kikatusta. Ilma on ummehtunutta ja turpeen tuoksuista. Äkkiä tuulenpyörre puuskauttaa lehtien kuvion rikki. Märkä, limainen lehti lävähtää poskeeni.

Naapurin Ulpu Liekkiö jää tarinassa etäiseksi sivuhenkilöksi, jota Timo vihaa yli kaiken, sillä hän edustaa juuri sellaista boheemia huolettomuutta, johon Timo ei kykene. Timon menneisyyttä valotetaan sen verran, että hän on lapsena eksynyt metsään ja sen takia pelkää niin paljon metsää. Jotenkin uskoisin, että myös jotain muita traumoja täytyy hänellä olla, koska hänestä on tullut niin rajoittunut ja alituiseen huolestunut ihminen. Juuri Ulpu on kiinnostunut suomalaisesta mytologiasta ja johdattaa Tytin mystisten voimien äärelle. Kirjan loppu tarjoaa melkoisen käänteen, joka jättää mielikuvituksen liitelemään.

Magdalena Hain suunnittelema mustavalkosävyinen kansi on todella teemaan sopiva ja kammottava.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Tällä kirjalla osallistun kahteen lukuhaasteeseen: Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, johon olen nyt lukenut viisi kirjaa ja saavuttanut Ihmissuden arvonimen, sekä Halloween-lukuhaasteeseen, johon luin nyt ensimmäisen kirjan.

Tuonen tahto muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi

Nörttitytöt (Minna Mari Leivo)

Hyllytontun höpinöitä

Kulttuuri kukoistaa

Kirjavinkit (Mikko Saari)

Samantyylisiä kirjoja:

Jääkaksoset: S.K. Tremayne

Talven hallava hevonen: Tuomo Jäntti

Punaisen luostarin kronikoita -sarja: Maria Turtschaninoff

Maresi. Punaisen luostarin kronikoita: Maria Turtschaninoff.  Suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2014. (Punaisen luostarin kronikoita #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2014): Maresi. Krönikor från Röda klostret.

"Punainen luostari on naisten ja tyttöjen yhteisö ja turvapaikka, jossa kaikki saavat kehittää itseään taipumustensa mukaisesti. Nuori Maresi on jo huomannut, että häntä kiinnostavat eniten kirjat ja lukeminen, uuden oppiminen. Eräänä päivänä luostariin saapuu säikähtäneen oloinen nuori tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä raivoa. Hurja tapahtumasarja alkaa siitä, kun suuri purjelaiva ilmestyy horisonttiin -- onko Jain isä sotajoukkoineen tulossa? Maresin ja hänen tovereidensa neuvokkuus ja rohkeus pannaan kovalle koetukselle. He joutuvat yhdistämään voimansa äärimmilleen puolustaessaan ihmisen itsemääräämisoikeutta. "

Oma arvio:

Maria Turtschaninoff (maailman vaikein sukunimi kirjoittaa) on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Hän kirjoittaa nuorten fantasiaa, ja olen kuullut Maresista paljon ylistyksiä - onhan teos myös vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja. 

Maresi on hieno tarina matriarkaalisesta, saarelle eristäytyneestä yhteisöstä, jonka  tarinaa kuusitoistavuotias Maresi-niminen neitokainen kertoo. Saarelle kätkeytyy paljon mystisiä voimia ja legendoja, ja kaikilla saaren naisilla on jokin oma kutsumuksensa. Maresi viihtyy sisar O:N kanssa Tiedon talossa, joka on täynnä kirjoja ja tarinoita saaren historiasta. Kun saarelle saapuu laivalla resuinen ja vaitonainen Jai, tällöin kolmetoistavuotias Maresi saa tytöstä lukukaverin ja opastettavan. Jai alkaa pikku hiljaa valottaa menneisyyttään ja kokemiaan kauhuja, joilta hän ei usko olevansa luostarisaarellakaan turvassa.

Verisimpukasta Luostari on saanut nimensäkin, vaikka sisar O kyllä huomautti mainitessani siitä, että syitä on muitakin. Pyhä elämänveri ja sen sellainen, mutta niistä minulla ei vielä oikein ole käsitystä.

Saaren naisten hiuksiin on kätkeytynyt valtavasti voimaa, jota he saavat esiin erityisellä kuparikammalla. He elävät lähes kokonaan omavaraisesti, ja saavat tuloja harvinaisilla verisimpukoilla värjätyistä, kaikkialla himottavan punaisista kankaista. Heidän jumalansa on Alkuäiti, jonka sanotaan olevan jokaisessa naisessa sisällä ja jakaantuvan Neitoon, Äitiin ja Akkaan. Akka on pimein puoli, itse kuolema, ja Maresi eri toten pelkää Akan kutsua, sillä se on vienyt hänen pikkusisarensa.

Se oli ovi, korkea ja kapea ovi, ja se hohti hopeisena kuun voimakkaassa valossa. Se oli suljettu, mutta aistin sen takana odottavan pimeyden. Pimeyden niin tiheän, ettei edes kuunvalo päässyt tunkeutumaan sen läpi. Se oli nälkätalven ovi, jonka takana odotti Akka.

Kirjan miljöö ja tunnelma tuo kovasti mieleeni Siiri Enorannan fantasiaromaanin Surunhauras, lasinterävä, joka oli sattumoisin viime vuonna (2015) Finlandia Junior -ehdokkaana. Maresi on siitä erikoinen kirja, että minkäänlaista romanssia, ei edes sen viritelmää ei ole havaittavissa. Harmi, sillä minä aina kaipaan jotain säpinää tarinaan kuin tarinaan. Maresin ja Jain hiljalleen syvenevä ystävyyden kuvaus on kuitenkin mukavaa luettavaa, samoin kuin ylipäänsä elämä luostarisaarella päivän askareineen, myytteineen ja lopun jännittävine käänteineen.

Kirjat ja niihin kätkeytyvät tarinat ja tieto ovat kirjassa hyvin tärkeä teema, samoin naisista kumpuava Alkuvoima. Tarina kätkee sisäänsä paljon, vaikka onkin melko nopeaa luettu. Alkujaan naisten kerrotaan paenneen miehiä saarelle, eikä siksi saarelle ole miehillä edelleenkään asiaa. Tästä saaren naisyhteisön syntytarinasta olisi mieluusti lukenut lisää.

"Mutta kaikki voima maailmassa on peräisin Alkuäidistä, joka maailman aikoinaan synnytti", Sisar O jatkoi."Hänen voimansa virtaa maassa kuin  veri meidän suonissamme.---"

Sain hiljattain arvostelukappaleen sarjan itsenäisestä jatko-osasta Naondel, joka oikeastaan kertoo ajasta ennen Maresin tapahtumia. Aionkin lukea sen mielenkiinnolla heti tähän perään.

Arvosanani tälle 4+

Tämän kirjan ostin uuden veroisena nettikirppikseltä.

Maresi muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)
Taikakirjaimet
Mari A:n kirjablogi
Morren maailma
Sekaisin kirjoista
Kirjaneidon tornihuone
Ullan Luetut Kirjat
Eniten minua kiinnostaa tie



Naondel. Punaisen luostarin kronikoita: Maria Turtschaninoff. Suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2016. (Punaisen Luostarin kronikoita #2)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Naondel. Krönikor från det Röda Klostret.


"Palkitun Maresin itsenäinen jatko-osa Naondel palaa ajassa taaksepäin, Punaisen luostarin perustamista edeltäviin tapahtumiin.Nuorille aikuisille suunnatussa kirjassa päähenkilöt, naiset ja tytöt kertovat kukin oman, ravisuttavan tarinansa. Kaikkia yhdistää sama kohtalo: joutuminen julman Iskanin haaremiin. Kaunis mutta säälimätön romaani vangitsee lukijan tiukkaan nyrkkiinsä, josta on vaikea ravistella itseään irti. Upeasti kirjoitetulle, intensiiviselle tekstille voi kuitenkin vain antautua.

Ensimmäisenä ääneen pääsee Kabira. Tytön elämäntehtäväksi on annettu vaalia Anjia, lähdettä, jonka suunnattoman voiman niin hyvään kuin pahaan vain hän tuntee. Hyvässä perheessä kasvanut nuori Kabira rakastuu visiirin poikaan, Iskaniin, ja huumassaan hän tulee paljastaneeksi miehelle lähteen salaiset voimat. Vallanhaluinen Iskan tajuaa heti voivansa hyödyntää lähdettä ja tyttöä omiin, paholaismaisiin tarkoituksiinsa.

Muut naiset saapuvat haaremiin kuka mistäkin syystä. Nomadiheimosta tuleva Garai on joutunut myytäväksi orjamarkkinoilla. Orseola taas kuuluu puissa elävään kansaan, unienkutojana hän pystyy vaikuttamaan toisten uniin ja niiden sisältöön. Voimakkaaseen naissoturi Sulaniin Iskanin väkivaltaisuus kohdistuu erityisen raakana. Sisarellinen yhteishenki ja tahto ei synny hetkessä, mutta naisten ja tyttöjen voima on suunnaton, kun on oikea hetki toimia."

Oma arvio:


Jäin Maresi-kirjan luettuani kaipaamaan lisää tietoa siitä, miten naiset alunperin joutuivat Menosin saarelle, mitä pahaa he joutuivat kohtaamaan, joka sai heidät jättämään kaiken taakseen ja purjehtimaan Naondel-laivalla asumattomalle saarelle? Nyt sain vastauksia, ja olen erittäin onnellinen.

Sen jälkeen yksikään meistä ei ollut sama kuin ennen.Tunsin sen sisälläni, voiman, joka oli ottanut minut haltuunsa. Näin täysin uudella tavalla. Näin, mikä mahti oli lähteen vedessä. Näin sen yhtä selkeästi kuin näin että veri on punaista. Kun katsoin toisia naisia, näin, että voima oli nyt heissä, kaikissa eri tavoin.

Naondel on minusta syvällisempi, raadollisempi, tunteikkaampi kuin edeltäjänsä. Pidän oikein kovasti siitä, miten se esittelee kaikkien näiden naisten tarinan mitään säästelemättä ja tuo synkkiä sävyjä mukaan. Kirjassa on välillä melko rankkoja kohtaloita, eikä tarinan miehistä ole hirveästi hyvää sanottavaa. Lohtua tuo kuitenkin naisten voima, heidän yhteen hiileen puhaltaminen (vaikkei se alussa heti luonnistukaan) ja omien voimiensa löytäminen.

Kun alkuun aloin lukea Kabiran tarinaa, ajattelin, että nyt pääsen kunnon romanttisen tarinan pauloihin, mutta juoni kääntyikin aivan erilaiseen suuntaan. Iskan, joka alussa vaikuttaa hurmaavalta mieheltä, onkin tarinan pahis, joka joutuu mystisen anji-lähteen pauloihin ja käyttää tästä saatua voimaa vääryyksiin. Hänen ensimmäinen vaimonsa Kabira saa hyvin pian huomata, ettei häntä tarvita kuin poikien synnyttämiseen - kun taas Kabiran sisar Lehan saa lämmittää miehen vuodetta. Iskan alkaa haalia jalkavaimoja, joilla kaikilla on hiukan eri tarkoituksensa.

Garai on ensimmäinen jalkavaimo, jonka Iskan ottaa. Hänellä on parantajan kyky ja taito käyttää kasveja, ja Kabira huomaa tämän, joten hän auttaa tätä kokoamaan omaa kasviota. Muuten naisten välit ovat yleensä melko etäisen viileät, mutta tosi paikan tullen he seisovat toistensa rinnalla.

En sure. Minussa ei ole tilaa surulle. Olen luomassa nahkaani. Vanhan alla on vielä vanhempi. Kova ja sitkeä, ja hyvin kestävä. Siinä nahassa ranteeni ovat täynnä arpia. Arpi jokaista uhria kohden.

Sulani ei ole tottunut katsomaan sivusta, kun miehet taistelevat. Hän on tappavan vaarallinen soturinainen, joka on syntynyt joesta. Iskan nappaa myös hänet jalakavaimokseen eräällä sotareissullaan. Sulani tuntee syvää yhteyttää palatsi palvelijattareen, Estegiin, ja heidän tarinaansa tulee melkoinen yllätyspaljastus lopussa.

Joskus kun katselin heitä, toivoin, että joku koskettaisi minuakin noin. Miehen jäljiltä taas toivoin, ettei kukaan koskettaisi minua enää koskaan.

On nautinto lukea näin monisäikeistä tarinaa, jossa jokainen hahmo on loppuun asti rakennettu. Erityisen mielenkiintoinen on Orseolan tarina: hän on kotoisin suistomaalta, jossa ihmiset asuvat puissa. Orseolalla on unienpunojan kyky, ihan kuten hänen äidillään ja isoäidilläänkin on. Se on hänelle niin siunaus kuin vitsauskin, sillä hän ei voi estää ajautumasta muiden ihmisten uniin, ja se on hyvin kuluttavaa. Iskan on hyvin mielissään saadessaan jalkavaimon, joka kutoo hänelle juuri mieluisimmat unet.

Orseola istui itsekseen nurkassa mumisemassa. Joskus unet käyvät hänelle liian raskaiksi. Olen ryhtynyt keittämään hänelle lientä sowanesta ja auliumista. Se antaa syvän ja rauhallisen unen. Mutta en pysty auttamaan häntä, kun hän on hereillä ja kun muiden unet pysyttelevät läsnä ja ahdistelevat häntä.

 Iskan ei hyväksy tyttölapsia, joten hän pyrkii niistä eroon. Kabira onnistuu kuitenkin synnyttämään mieheltään salassa tyttölapsen, jota hän naamioi pojaksi: Orano muille, Esiko äidilleen. Mukaan naisjoukkoon tulee  epämuodostunut ilotyttö Glarás sekä neitsytuhri Iona, joka ei salli Iskanin kajota häneen. Hän kutsuu isäntäänsä Hirviökseen, joka on hänen uskomuksensa mukaan hänen kuolemakseen.

Tarina soljuu luonteikkaasti kohti lopullista käännettä, joka yhdistää nämä kaikki naiset ja johdattaa heidät uuteen alkuun. Luostarisaaren alkuvuosista en ikävä kyllä saa tällä kertaa lukea, mutta ehkäpä ensi vuonna ilmestyvässä sarjan kolmannessa osassa kerrottaisiin jotain niiltä ajoilta. Toivoisin myös, että saisin tietää, mitä Maresille kuuluu: saiko hän perustettua koulun ja palasiko hän Menosiin enää koskaan?

Arvosanani tälle hienolle tarinalle 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Naondel muissa blogeissa:

Sekaisin kirjoista
Luetaanko tämä?
Kirjoihin kadonnut

Maresin voima: Maria Turtschaninoff. Suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2018 (Punaisen luostarin kronikoita #3)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Breven från Maresi. Krönikor från det Röda klostret. Kansi: Laura Lyytinen/Istockphoto


"Nuori Maresi on jättänyt Punaisen luostarin. Hän taivaltaa kohti kotikyläänsä, josta hänet lähetettiin aikoinaan nälänhätää pakoon. Luostarin sisaret ovat varustaneet Maresin paitsi vankoilla tiedoilla ja taidoilla myös hopearahoilla, jotta hän voi toteuttaa haaveensa: perustaa koulun kotiseutunsa tytöille.
Maresin perhe on suunniltaan onnesta, kun varttunut neito palaa pohjoiseen kotimaahansa, joka kärsii hallitsijoiden mielivallasta. Tytön sopeutuminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä Maresi on aivan erilainen kuin seudun muut nuoret naiset.

Vähitellen Maresi kypsyy tajuamaan omien voimiensa laajuuden. Hän saa myös käyttää niitä täysillä kansansa hyväksi, kun kauhistuttava uhka lähestyy heidän kaikkein pyhintään. Järisyttävän jännittävien tapahtumien myötä Maresi myös ymmärtää, että hänen ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Hän kohtaa myös syntymän ja kuoleman - sekä suuren rakkauden." (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520401740_lukun.pdf

Oma arvio: 

Punaisen luostarin kronikoita -trilogia on piinannut lukijoitaan ilmestymällä harvakseltaan kahden vuoden välein. Ehkä se on ihan hyväkin, sillä trilogian jokainen osa on osoittautunut huippuunsa hiotuksi timantiksi, huolella ja ajan kanssa tehdyksi teokseksi, joita on ilo lukea. Jokainen sarjan teos on hiukan erilainen, vaikka ne tukevat samaa tarinaa ja sanomaa: naisten voimaa, yhteishenkeä ja arvokkuutta. Kun avausosassa Maresi ollaan luostarisaarella Menosissa, toinen osa Naondel palaa aikaan ennen luostarisaaren perustamista. Nyt trilogia päättyy mihinkäs muuhunkaan kuin Maresin tarinaan, joka jäi avausosassa siihen, kun hän poistuu hopearahoinensa saarelta palatakseen takaisin kotikyläänsä Rovasiin perustaakseen koulun  ja siirtämään oppinsa kotikylänsä lapsille.

Kaikkein eniten pelkään sitä, mikä on vastassa, kun löydän kotikyläni. Ovatko kaikki elossa? (s. 21)

Kaikki ei kuitenkaan suju niin mutkattomasti, senhän arvaa. Vaikka Maresi otetaan kotonaan avosylin ja rakkaudella vastaan, eivät muut ilahdu hänen koulunperustamisaikeistaan. Mihin sellaista tarvittaisiin? Mitä tarvetta on lukutaidolla kylässä, jossa kaikki aika menee päivän puhdetöissä, niin lapsilla kuin aikuisillakin? Kylää on piinattu ankarilla verotuksilla, ja ruoka uhkaa olla jatkuvasti lopussa. Perheet pelkäävät kylää kiertäviä sotilaita, jotka saattavat viedä talon tyttäret ja naiset. Maresin äiti suhtautuu tyttäreensä oudosti, ja Maresi tuntee, ettei kuulu enää joukkoon.

Minä olen Akan, vaikka minusta ei koskaan tullutkaan sisar O:n noviisia, oikeasti. Ja Akka on kaikkea sitä mitä Neito ei ole, loppu, lahoaminen, kuolema. Kevät tuntuu minusta monin tavoin nurinkuriselta ja väärältä. Tai sitten minä olen nurinkurinen ja väärä ja tahdon vain syyttää kevättä. (s. 77)

Maresin voima on kirjemuotoinen teos, jossa on pelkästää Maresin saarelle kirjoittamia kirjeitä. Hän lähettää niitä aina kokoelmissa, kukin kirje osoitettuna eri henkilöille: Sisar O:lle, Jaille ja Ennikeruusulle. Maresi pohdiskelee niissä avoimesti sitä, miltä hänen paluunsa tuntuu, mutta myös potee tunnontuskia siitä, ettei ole edennyt kouluasiassa tai jos tuntee hyvin kihelmöiviä tunteita erästä miestä kohtaan. Hän hakee hyväksyntää teoilleen ja ajatuksilleen, mutta myös puolustelee tekemisiään. Välillä hän ei usko kirjeidensä koskaan edes pääsevät perille saarelle, saati että saisi koskaan niihin vastausta.

"Lupaa, ettet viskaa kaikkea pois miehen vuoksi. Lupaa se minulle."

Ja yhtäkkiä se lupaus oli helppo antaa.

"Lupaan, etten anna rakkaudelle paikkaa elämässäni , ennen kuin olen saanut jotain aikaan."

Siihen hän sai tyytyä. (s. 125-126)

Tämä viimeinen kirja on myös näistä kolmesta romanttisin. Alkuun Maresi pelkää kuollakseen kaikkia miehiä, sillä hänellä on vielä muistissa kamalat Menosin saaren tapahtumat, jossa saarelle tunkeutuneet miehet tekivät naisille pahaa. Pikku hiljaa Maresi kuitenkin oppii luottamaan miehiin, etenkin erääseen tiettyyn, joka teoillaan osoittaa todellista rakkautta ja välittämistä. Hän on ainoita, joiden mielestä Maresin ajatus koulusta on hyvä. Hän hyväksyy sen, ettei Maresi halua taipua koskaan kylän naisten tavoin perinteisen naisen rooliin, vaan että hänelle on tärkeää myös saada opettaa.

Fantasiaelementit tulevat esille oikeastaan vasta kirjan loppuvaiheilla, kun Maresi viimein löytää omat kykynsä ja joutuu niitä myös käyttämään pelastaakseen kylänsä kuningattaren julmien sotilaiden kynsistä. Kuten kirjan nimikin viittaa, Maresin ihmeelliset erikoiskyvyt ovat keskeisessä asemassa, kun kylän pyhiä, vainajien uhraamiseen tarkoitettuja metsiä suojellaan puunhakkaajilta. Samalla Maresi valjastaa myös muiden kylän naisien voiman yhteen, kun he alkavat kammata muuten tiukkaan palmikoituja hiuksiaan.

Minun  on ikävä sinua, teitä kaikkia, niin että rintani ratkeaa! Siitä on ikuisuus, kun näin teidät viimeksi, kun vene lähti purjehtimaan Luostarin pienestä satamasta ja kun te kaikki, sisaret ja noviisit, seisoitte portailla ja kallioilla ja lauloitte minulle lähtölaulua. Näin, kuinka sinun vaaleat hiuksesi aaltoilivat tuulessa, samoin Enniken ruskeat kiharat, ja pikku Heon tikkusuorat mustat suortuvat.  Se näky jäi silmiini viimeiseksi. 

Sinun unohdettu ystäväsi, 

Maresi (s. 150)

Maresin voima on tasaisesti voimakas tarina, jossa päähenkilön, Maresin, itsetunto alkuun horjuu erilaisuuden tunteen vuoksi, mutta nostaa sitten vaikeuksien kautta päätään ja tekee Maresista todellisen voimanaisen. Metsä ja sen luonto on Maresille antaa kotikylästään vieraantuneelle Maresille voimaa. Kirjeisiin hän voi purkaa kaiken ikävänsä ja kaupuunsa luostarisaarelle jääviä kohtaan. Kirjojen kautta hän avaa kyläläisille kokonaisen maailman, ja saa viimein kyläläiset tajuamaan lukutaidon merkityksen. Pidän kovasti tästä koko Punaisen luostarin kronikoita -trilogiasta, ja se saa mielestäni parhaan mahdollisen päätöksen.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?


Samantyylistä luettavaa: 

Maresin voima: Tulen tyttäriä: Maria Carole
Naondel:  Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Maresi:  Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä