Käärmeiden kaupunki: Katri Alatalo

Käärmeiden kaupunki: Katri Alatalo. Gummerus 2017.

Kansi: Laura Noponen

"Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.

Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua." (Gummerus)

Oma arvio:

Huoahtaen sain luettua tämän järkälemäisen, 686-sivuisen kirjan, mutta Käärmeiden kaupungin lukeminen ei suinkaan tuntunut taakalta. Päinvastoin - oli suuri nautinto lukea huolella rakennettua tarinaa sekä sujuvan eläväistä tekstiä. Vaikka astuin hiukan pois mukavuusalueeltani, sillä aavikolle sijoittuvia kirjoja en ole juuri koskaan lukenut, upposin heti ensisivuilta saakka Nineten, Sulwaenin ja Arryn taianomaiseen maailmaan. Maistoin hiekan suussani, tunsin käärmeiden suomut ihollani ja tunsin aavikon auringonlaskun punerruksen. Olen lukenut aiemmin Katri Alatalon fantasianovellikokoelman Älä riko pintaa, ja ihastuin jo tuolloin hänen luomiinsa maailmoihin.

Kirjan alussa Sulwaen, Arry ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette ovat vielä nuoria ja kukin tiensä alussa. Sulwaen on juuri lähdössä vaellukselle, sillä hän on Oryz-velhon opissa, ja vaellus kuuluu olennaisena osana velhoksi tulemista. Jokin kuitenkin varoittaa häntä vaarasta heti ensimetreillä. Sulwaen haluaa oppia hallitsemaan hiekkaa. Samitsan kaupungissa häntä alkaa kuitenkin hallita Rashaz´zna, taikakivi, hänen soluttautuduttuaan hiljaisten pappien joukkoon.

Hän ei tuntenut lattian kovuutta, ei pelkoa tulevaisuudesta. Hän ei muistanut epävarmuuttaan tai epäonnistumisiaan. Hän tunsi Rashaz' znasta hohkavan voiman ja samalla hauraudenkin, kivikudoksen heikkouden. Hänessä heräsi halu suojella Rashaz'znaa, suojella sitä vaikka oman henkensä uhalla. Huumaava lämpö levisi hänen otsallaan sykkivästä kivestä, eikä hän janonnut muuta kuin lisää jalokivisydämen loistetta, lisää, lisää, lisää. (s. 476)

Nuori Arry on savenvalajana kaupungissa. Hän on erilainen kuin muut kaupungin asukkaat, sillä hän on nimetön, eli hänen vanhemmistaan ei ole tietoa, ja valkoihoinen. Lisäksi hänellä on salainen muodonmuuttajan taito, josta koituu vielä hänelle paljon etua tarinan edetessä.

Ninette taistelee isänsä, khalin kanssa siitä, pitäisikö hänen mennä pian naimisiin. Nuori prinsessa ei koe isänsä ehdottamia sulhasehdokkaita mielekkäiksi, eikä halua avioitua vain tavan vuoksi. Ninette osaa käsitellä käärmeitä, joita hän kantaa aina mukanaan - hiuksissaan, vaatteiden alla, ranteisiinsa kietoutuneina. Kirjan tärkeä symboli, käärmeenmuna, saa myöhemmin hyvin tärkeän roolin Nineten elämässä.

Ninette kiersi kätensä käärmeenmunan ympärille. Kädet eivät yltäneet, vaikka hän koetti venyttää sormiaan koskettamaan toisiaan. Se sai Nineten tuntemaan itsensä pieneksi, lapseksi jälleen. Samalla hänen sisällään läikähteli lämmin tunne ja hän tiesi, ettei todellakaan ollut lapsi enää.

Sinä olet minun lapseni, hän sanoi mielessään samalla kun painoi poskensa aavistuksen karheaa kuorta vasten. (s. 431)

Kaikkien näiden kolmen suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun Samitsalaiset hyökkäävät kaupunkiin pelättyjen hiljaisten pappien kanssa ja ottavat Kharras-Dimin asukkaat orjiksi. Tarinassa seurataan, kuinka nämä nuoret löytävät taas toisensa, selviävät ja alkavat suunnitella Rashazna-jumalaa palvovien Samitsalaisten kukistamista ja orjien vapauttamista.

Kuva: Pixabay

Tämän kirjan vahvuus on aistittavan tarkka tunnelman ja maailman kuvaus. Henkilöiden ulkoiset olemukset taas jäävät mielestäni köykäisiksi, ja minun on kauhean vaikea saada sitä kuvaa, miltä kolme päähenkilöä, Ninette, Arry ja Sulwaen, näyttävät. Lisäksi en oikein saanut tunnetasolla samaistumispintaa keneenkään näistä kolmesta, joten en kokenut kovin suuria tunnekuohuja missään vaiheessa tarinaa. Arry jäi näistä kolmesta vahvimmin mieleeni: hänessä on kovaa päättäväisyyttä, oveluutta, tervettä itsekkyyttä, mutta kuitenkin suurta lojaaliutta. Hänen muodonmuutoksensa ovat kiehtovia, ja niiden kuvaukseen on panostettu niin, että lukija tuntee siitä aiheutuvan tuskan.

Se, mitä kharrit ehkä pitivät pelkuruutena, oli Arrylle itsesuojeluvaistoa. Usein pelkurit ovat niitä, jotka pelastuvat. Jos hän tarttuisi aseeseen, hän joko kuolisi taistellessa tai joutuisi vangiksi. Parempi oli piiloutua tai paeta. (s.36)

Romanssit jäävät kirjassa vaisuiksi, kuten  myös kirjan eroottiset kuvauksetkin, eli yksityiskohtaisempaa tunteiden ja tuntemusten kuvailua olisin kaivannut niihin. Sulwaenin, Zalihin ja Nineten välille olisi saanut kehiteltyä myös mehukkaamman kolmiodraaman, joka nyt jää melko pliisuksi. Minua häiritsee myös se, että alussa Sulwaenille hyvin tärkeäksi muodostunut aavikolta löytynyt hevonen, Nedhel, jää tarinan edetessä sivuun eikä ilmesty mukaan enää kuin ihan kirjan lopussa.

Kirjan monisäikeinen juoni ja tarinalinja ovat kuitenkin kuin loppuun asti hiottua timanttia, eikä kirjasta olisi voinut jättää sivuakaan pois. Heti alussa tarinaan ilmaantuvat käärmeenmunat, käärmeet ja niihin liittyvä mytologia, pääkolmikon erityiset kyvyt tarkkaan mietittyinä ja kuvailtuina sekä aavikkokaupunkien tunnelmat saavat tästä aivan ainutlaatuisen, ahmittavan elämyksen. On suorastaan pakko lukea, miten Nineten ja käärmeenmunan käy, miten Arry onnistuu nousemaan orjasta prinsessan mieheksi ja miten Sulwaen pystyy vastustamaan maagisen taikakiven, Rashaz'znan valtaa. Kirjan lopussa on yllättävä juonenkäänne, joka opettaa, ettei keneen tahansa voikaan luottaa.

Djabayan syntymä järisyttäisi Nineten maailmaa kovemmin kuin mikään myrsky. Ninette siveli kuoren halkeamaa ja puhui käärmevauvalle. Hän kutsui sitä luokseen, pyysi sitä kiirehtimään. (s.556)

Käärmeiden kaupunkia on markkinoitu jonkin verran nuorten aikuisten kirjana, sillä ainakin elokuussa Katri Alatalo oli nuorten aikuisten Hel-Ya-kirjallisuustapahtumassa esittelemässä kirjaansa, mutta esimerkiksi oman seutuni kirjastossa se on luokiteltu pelkästään aikuisten fantasiaosastolle. Itse olen kiikun kaakun siinä rajoilla, miellänkö tätä puhtaasti nuorten aikuisten kirjaksi, vaikka kirjan sivuilla seikkaileekin nuoria henkilöitä. Ehkä kaksoisluokitus olisi paikallaan, sillä tämä kirja sopii mainiosti niin nuorille aikuisille kuin aikuisillekin lukijoille. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja digijulkaisuissa:

Carry on Reading
ESS
Aavetaajuus
Hyvähuomen
Vuorileijonan varjossa
Luetaanko tämä?

Dysphoria-blogin nimi muuttui

Syksy tuo tullessaan muutoksen tuulia, sillä päätin pitkällisen harkinnan jälkeen muuttaa blogini nimen. Dysphoria-nimi ei oikein tuntunut enää kivalta, kun siinä on niin negatiivinen ja synkkä kaiku. Uusi nimi on Kirjapöllön huhuiluja, ja se tuntuu heti juuri sopivalta. Olen ollut pöllöfani parikymppisestä asti ja keräillyt siitä asti erilaisia pöllöjuttuja. Pöllöt ja kirjallisuus sopivat hyvin yhteen!

Suunnittelin pikaisesti tällaisen käyntikorttimallin, joka toimii samalla blogin logona. Tarkoituksena olisi vielä jalostaa tästä pöllöstä pyöreä versio, joka sopisi logon otsikon kaveriksi.

Blogini ulkoasu saattaa myös muuttua hiukan, mutta sisältö ja blogin osoite pysyy samana. 

Blogini Twitter-tilini on nykyään muotoa @kirjapollon_huh ja Facebookissa olen käyttäjätunnuksella @kirjapollonhuhuiluja. Instagramissa olen yhä sama @adelheid79

Kummallisen haikein mielin laitan nyt tämän vanhan logon tähän vielä näytille. Enpä olisi uskonut, kuinka suuria tunnemyllerryksiä voi pelkkä blogin nimen vaihtaminen aiheuttaa.

Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteen koonti

Tänään päättyy Luetaanko tämä? -blogissa puoli vuotta kestänyt lukuhaaste Lapsuuteni kirjasuosikit, jossa Kia haastoi bloggaajat muistelemaan omia lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoja.

Ikävä myöntää, mutta suureellisista aikeistani huolimatta sain luettua tähän haasteeseen vain yhden ainokaisen kirjan! Nolottaa... Paljon sellaisia kirjoja oli hyllyssä, joita oli tarkoitukseni lukea, mutta kun... kaikkea muutakin luettavaa on ollut.

Luin haasteeseen Tuisku-kirjasarjan ensimmäisen osan, jota ahmin ekaluokkalaisena tyttösenä:

Maria Louise Rudolfsson: Pikkuponi Tuisku

Olen juuri lukemassa sarjan toista osaa, Tuisku ja Nopsa, tyttärelleni, mutta se on meillä vielä kesken.

Kiitos Kialle mukavasta haasteesta!

Kansikuvataidetta ~ Keväisen kesäinen kansikuvahaaste 2017

Kuinka paljon kirjan kansikuva vaikuttaa kirjan valintaan? Minkälaisia mielikuvia kansikuva luo sisällöstä? Voiko kansikuvan perusteella saada väärän kuvan kirjasta? Mitkä värit ovat yleisimpiä kirjojen kansissa? Miten naiset esitetään kirjankansikuvissa?

Tänään päättyy Sivutiellä-blogin lanseeraama Keväisen kesäinen kirjankansihaaste, joka alkoi 16. toukokuuta. Sirri haastoi kaikki tarkastelemaan kirjojen kansia ja käsittelemään havainnoimaansa omalla tavalla blogissaan: voi analysoida, voi ottaa feministisen näkökulman jne.

Kuva: Pixabay

Minä otin haasteeseen mukaan kaikkien niiden kirjojen kannet, jotka olen postannut haasteen olemassaolon aikana blogiini, eli yhteensä 30 kantta. Mukana on niin aikuisten kaunokirjallisuutta, runoteos, novellikokoelma, nuortenkirjoja ja ya-kirjoja; fantasiaa, kauhua, dystopiaa. (Pois jätän kuitenkin lastenkirjojen kannet, sillä niitä pitäisi tarkastella omana ryhmänään.) Koska en oikein keksinyt, mistä näkökulmasta alkaisin kansikuvia katsella, ajattelin lähinnä ryhmitellä niitä ja tarkastella niiden teemoja ja kuva-aiheita pintapuolisesti. Lopuksi esittelen kesän 2017 TOP3 kannet.

Naiset ja tytöt kansikuvissa

Sirri  kirjoittaa blogissaan siitä, miten monessa naiskirjailijan kirjoittaman kirjan kannessa nainen katsoo aina poispäin kuvasta. Kiinnostuin tuosta ilmiöstä ja kokosin tähän nyt kaikki kuvat, joissa on naisia.

Kolmestakymmestä kannesta suuressa osassa eli yhdeksässätoista on nainen/tyttö. Näistä suurin osa (14) on naisen kirjoittamia kirjoja, ja suunnattu lähinnä nuorille aikuisille naisille, ja suurimmassa osassa nainen on päähenkilönä, joten asia selittyy sillä hyvin loogisesti.

Suoraan kohti katsovia  naisia kansista löytyy viisi. Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -kirjan kannessa miekoin aseistettu nuori nainen kävelee hyvin uhkaavan näköinen ilme kasvoillaan kohti. Hän onkin tuon nuorten aikuisten fantasiakirjan oikea kick-ass-sankaritar.  

Margaret Atwoodin dystopia-klassikko Orjattaresi esittelee päättäväinen ilme kasvoillaan kohti katsovan naisen, joka näyttelee HBO Nordicilla esitettävän Handmaids Tale -sarjan pääosaa. Kyseessä on siis niin sanottu elokuvakansi, mutta minusta sellaiseksi hyvin harkittu ja puhutteleva. Tosin ihmetyttää kirjan nimen sijoituspaikka suoraan naisen kasvojen keskiosan päälle. 

Atwoodin toisen dystopiakirjan Oryx ja Crake kannessa niin ikään katsoo suoraan kohti nainen, jonka kasvot on kuitenkin pikselöity ja mahtuvat vain osittain kanteen.

 C.J. Daughertyn Night School-sarjan kirjoista toisessa osassa Yön perintö nuori, tummatukkainen, kalpeakasvoinen nainen katsoo suoraan kameraan. Ilme on määrätietoinen, ja osa kasvoista on jäänyt hiusten ja ison vaahteranlehden taakse. Lukemissani sarjan kahdessa muussa osassa, Yön valitut ja Fracture, nuori nainen ei katso suoraa eteenpäin, vaan molemmissa hieman alaviistoon. Lisäksi silmät ovat kiinni ja osa kasvoista on taas hiusten peitossa. Pidän kovasti kolmannen osan Fracture kannessa olevasta särkynyt lasi -efektistä.

Anne Leinosen fantasiakirjassa Kirjanoita näkyy vain osittaisesti tytön kasvot yhden kirjaimen sisältä, ja jos tarkkoja ollaan, tyttö ei katso ihan suoraan kohti vaan hiukan yläviistoon. Kannen pääosassa on kuitenkin kirjan nimi, jonka taustaa koristaa lentävät kirjat ja taikapöly tms. 

Jay Asherin Kolmetoista syytä -kirjan elokuvakansiversiossa taas näkyy harsomaisena heijastuksena itsemurhan tehneen tytön vakava, ehkä hiukan syyttävä ilme.

Saman kirjan alkuperäinen kansi näyttää kiikussa istuvan surumielisen tytön.

Ilkka Auerin nuorille suunnatun kauhukirjan kannessa on kirjan nimihahmo, Anastasia-aave, joka on kokenut karmean kohtalon. Hän ei katso suoraan eteenpäin, vaan on silmät kiinni ja hyvin murjotun näköinen. Tämä tekee hänestä vähemmän kammottavan, kuin että tyttö tuijottaisi suoraan eteenpäin tummilla silmillään. Brocin taiteilema kansi on todella goottihenkisen kaunis.

Jane Austenin klassikkoteosten Järki & tunteet ja Ylpeys & ennakkoluulo yhteisniteen kannessa on kirjan teemaan sopiva kansi, jossa 1800-luvun leninkiin pukeutunut nainen paijaa söpöä karitsaa ja katsoo  tyynesti takaviistoon.

Kolmessa tyttörakkaudesta kertovassa kirjassa kansikuvissa on sisältöönsä viittaava teema: Salla Simukan yhteisniteenä julkaistussa Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi -romaanin kannessa on toisessa kahden tytön kädet koskettamassa toisiaan, ja toisessa kaksi ainakin ylävartalostaan paljasta naista lähekkän, mutta katsee kummallakin suunnattuna toisistaan poispäin. Kuvassa on seksuaalinen lataus, mutta myös hiukan ristiriitaa, sillä toinen näyttää hiukan ylpeältä, kun taas toinen vetäytyvältä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa -teoksen kannessa on kaksi hymyillen suutelevaa tyttöä valoa hehkuvalla nurmikolla. Kansi henkii kuplivaa iloa, nuorta rakkautta ja valoa.

Nicola Yoonin nuorille aikuisille suunnatun Kaikki Kaikessa -teoksen elokuvakannessa on lasin takaa toisiaan katsovat nuoret, jotka kuitenkaan eivät katso suoraan toisiaan kohti. Nainen katsoo alaviistoon ja lasin pinta heijastaa hänen kasvonsa kannen katsojalle. Nuori mies katsoo naista kysyvä, utelias ilme kasvoillaan. Kansikuva välittää hyvin tunnelman, miten nämä nuoret ovat niin lähellä, mutta niin kaukana toisistaan. Nuori nainen on tässä hiukan ujo, väistää katsettaan, mikä on aika perinteinen asetelma.

Brandon Sandersonin fantasiatrilogian avausosan Viimeinen valtakunta kannessa pääosassa on kaunis, harmaansävyillä maalattu kaupungin siluetti, jonka edustalla kävelee sinisen usvan seassa naishahmo viitassaan. Vaikka Vin-niminen nainen on kirjassa tosi suuressa roolissa, on kannessa fantasiakirjoille tyypillinen laajemman perspektiivin kuva ja naishahmo on vain sivuroolissa.

Kansikuvien tylsimysosastoa edustaa Kodin suuret klassikot -sarjaan kuuluvan Minna Canth kokoelman osan 2 kansi, joka on tasaisen harmaa ja oikeassa alalaidassa on nutturapäisen naisen siluetti, todennäköisesti Minna Canthin itsensä.

Edith Södergranin Runoja-kokoelman kansi on kermanvaalea, jonka keskellä istuu sivulleen haikeasti katsova, alaston nainen. Kansi sopii mielestäni yksinkertaisuudessaan ja paljaudessaan Södergranin raastavien runojen kokoelmalle. 

Nuorten dystopiajännärin The Young World - Kaaoksen päivät kannessa näkyy etäisesti viisi nuorta, joista kaksi on naisia. Toinen naisista on ryhmän kärjessä ja pitää kädessään lippua, joten hän vaikuttaa johtohahmolta. Keskimmäisenä oleva toinen nainen on hyvin pienikokoinen ja aseteltu vankkojen ja lihaksikkaitten nuorten ryhmän keskelle.

Miehet ja pojat kansikuvissa

Kuten voi päätellä, lukemieni kirjojen kansissa ei juuri miehiä ja poikia vilise. Vain kuudessa kannessa on poika, mies tai useampi, ja vain näistä kolmessa ei ole naisia mukana.

Luonnollisestikin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa näkyy pieni, tumma pojan ja hänen koiransa siluetti - onhan kirjan päähenkilönä 11-vuotias poika.

Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisen osan Kajo kannessa on piirroskuva selin olevasta nuoresta miehestä reppu selässään, ympäristönään metsää. Hahmon tunnistaa nuoreksi mieheksi lähinnä vartalon tasapaksuudesta, hartioiden ja käsien asennosta ja asiayhteydestä: kirjan toinen näkökulmahenkilö on metsään paennut nuori mies.

Fantasiakirja Aika-Arkku esittelee kannessaan lukevan pojan siluetin, mutta myös miekka ojossa ratsastavan soturin ja lyhtyä kantavan nuoren miehen. Naiset loistavat poissaolollaan tämän kirjan kannessa, vaikka heitä kyllä kirjan sivuilla esiintyy.

 Kolmetoista syytä -kirjan kansi tuli jo kertaalleen esiteltyä edellisen otsikon alla: kirjan elokuvakannen pääosassa on sivulle katsova poika kuulokkeet päässään. Kirjassa poika kuuntelee itsemurhan tehneen tytön nauhoituksia, eikä näytä kovin iloiselta.

Nicola Yoonin Kaikki kaikessa -kirjan kansi on myös elokuvakansi, ja kuten aiemmassa luvussa käsittelin tätä, nuori mies katselee lasin takaa ujoilmeistä naista hyvin uteliaana ja kiinnostuneena. 

 The Young World - Kaaoksen päivät kirjassa seikkailee nuoria, joista kolme on miehiä. Samoin kuvassa on kolme jäntevän oloista nuorta miestä, joista yksi katsoo samaan suuntaan lippua pitelevän naisen kanssa, kun taas kaksi reunimmaista miestä katsovat suoraan kohti, jalat itsevarmasti haara-asennossa ja kädet huolettomasti sivuilla.

Symbolit kansikuvassa

Tähän lajittelin sellaiset kannet, joissa ei ole ihmishahmoa eikä mitään muutakaan valokuvaa, vaan jokin kuvasymboli koristamassa muuten melko yksinkertaista kantta. Tällaisia kansia oli neljä.

John Greenin Will Grayson, Will Grayson ja Kaikki viimeiset sanat ovat molemmat hyvin simppeleitä. Toisessa on kuvituksena vain kaksi eriväristä sormenjälkeä, toisessa auringonkukka, josta on irronnut yksi terälehti. Holly Bournen Normaali-trilogian toisen osan kannessa kirjan nimi täyttää suurimman osan kannessa, katse kiinnittyy o-kirjaimesta tehtyyn nuolen lävistämään sydänsymboliin ja mustalla taustalla näkyy kirjoituksia, pikkusydämiä ja nuoli. Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjan kannessa on pilvinen taivas, kirjan nimi vallitsevana valkoisena ja sen keskimmäinen sana hauskasti ikään kuin riippuvana kylttinä kirjan kannessa.

Eläimet kansissa

Eläimiä löysin neljästä kansikuvasta.

George Orwellin satiirisen klassikon, Eläinten vallankumouksen kannessa komeilee hitler-viiksillä ja ansiomerkeillä varustettu karju. Kansikuva on minusta melko luotaantyöntävän karkeistettu, jotenkin lapsekas, ja sen takia tämä kirjan meinasi jäädä minulta lukematta.








Elina Rouhiaisen Muistojenlukija-kirjan kansi on lintuineen erikoinen, piristävä ja hauska. Nuorten aikuisten kirjoissa taitaa nuoren naisen kasvot olla melko yleinen kansikuvavalinta, joten on hienoa, että tässä kirjassa merkitsevässä asemassa olevat linnut ovat pääseet täyttämään kannen.

Aimmin mainitun Kosmoksessa tavataan kirjan kannessa on pojan kanssa koira, joka onkin kirjassa hyvin merkittävässä osassa.

 Jane Austenin kaksoisniteessä söpö karitsa on nuoren naisen paijattavana. Olen monesti hieman ihmetellyt tätä kirjan kantta: miksi ihmeessä tuo karitsa?








Aika-Arkussa seikkailevat monet eläimet, joten kannessa näkyvät norsu ja virtahepo selittyvät sillä. Ratsuhevonen taitaa olla melko yleinen eeppisten fantasiakirjojen kansissa.

Kaupungit kirjankansissa

Kolmessa kirjankannessa näkyy kaupunki.

Aiemmin mainitsinkin jo Viimeinen valtakunta -fantasiakirjan hienon, pastellimaisen kaupunkisiluetin. 

Mattias Edvardssonin romaanin Melkein tosi tarina kannessa näkyy suihkulähde ja sen takana hieno rakennus. Käsittääkseni kaupunkikuva on Ruotsin Lundista, mihin suurin osan kirjan tapahtumistakin sijoittuu.  

Gena Showalterin nuorille aikuisille suunnatun tieteisfantasian Tiimalasi kannessa on tiimalasi, jonka sisällä näkyy kaksi eri kaupunkia. Tämä kuvastaa eri ulottuvuuksia, joita kirjassa esitellään.

TOP 3 kantta

Mitkä ovat mielestäni kauneimmat kannet kesän lukemistostani? Kannessa kiinnitän yleensä huomiota väreihin ja kuvien tarkkuuteen. En ole välttämättä suttuisten kuvien ystävä, mutta joskus sellaisetkin miellyttävät silmääni. Huolelliset piirroskannet miellyttävät minua jostain syystä enemmän kuin perinteiset valokuvakannet, joissa yleensä on juuri joku kaunis nuori nainen. 

Kolmanneksi (3.) kaunein kansi on:

 Gena Showalterin Tiimalasin (HarperCollins Nordic 2017) kansi on miellyttävän sinivihreän sävyinen. Keskellä oleva tiimalasi, jossa on erilaiset kaupungit, on hieno idea ja kauniisti toteutettu. Harmi, että kirjan sisältö oli pettymys. Kansikuva on Harper Collinsin omaa tuotantoa.

Toiseksi (2.) kaunein kansi on:

Brandon Sandersonin Usvasyntyinen-trilogian (Jalava 2017) avausosan Viimeinen valtakunta kansi on toteutettu hienosti harmaan ja sinisen eri sävyillä. Tuhkan peittämä kaupunki siintää taustalla, ja sininen usva kietoutuu naishahmon ympärille. Tämä on todella kaunis, ja kirja on muutenkin valtava lukuelämys! Kansi on Sam Greenin taiteilema.

Kaunein (1.) kansi on:

Elina Pitkäkankaan nuorille aikuisille suunnatun urbaanifantasiatrilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) ihastuttaa piirroskannellaan, joka on Karin Niemen taiteilema, ihan kuten sarjan ensimmäisen osan Kuura kansi. Pidän siitä, että muuten harmaasävyisessä kannessa on ripaus violettia. Suosittelen lukemaan molemmat kirjat!

************

Kiitos vielä Sirrille mukavasta haasteesta! Olen aina kiinnittänyt huomiota kansikuviin, mutta tämän jälkeen voisin tarkastella niitä joskus syvällisemminkin. Pahoittelen vielä, etten jaksanut linkittää kaikkia kirjankansia omiin blogikirjoituksiini (ainoastaan TOP3 kansikuvakirjat on linkitetty). Jos haluat lukea bloggauksiani postauksessa mainituista kirjoista, ne löytyvät kyllä rullaamalla blogiani alaspäin tai käyttämällä vasemman sivupalkin hakutoimintoa.

Sanataidetehtäviä koululaisen kanssa: Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä

Karhu ja kaverit - tarinoita ja tehtäviä: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman. Bazar 2017.

Kansi: Sanna Pelliccioni.

"Karhu ja kaverit – Tarinoita ja tehtäviä on 8‒11-vuotiaille lapsille, heidän opettajilleen ja muille sanataidekasvattajille suunnattu sanataidekirja. Se sopii niin pojille kuin tytöillekin. Kirjailija Eppu Nuotion tarinoissa karhut seikkailevat, tanssivat, kokeilevat rajojaan ja rakastavat. Maami Snellmanin laatimat monitaiteiset sanataidetehtävät jatkavat ja syventävät kirjan tarinoita. Tehtävät ovat kirjoittamisen lisäksi mm. videokuvaamista, tarinoiden esittämistä, lautapelin kehittelyä ja valokuvaamista. Karhuteeman ympärille rakennetun kirjan on kuvittanut Sanna Pelliccioni.

Kirjan luovat ja elämykselliset sanataidetehtävät tukevat lapsen kielen kehitystä ja innostavat lukemiseen pariin uudella tavalla. Tekijöiltä on aiemmin julkaistu pienemmille lapsille suunnattu sanataidekirja Maami mustikka ‒ Satuja ja satutehtäviä." (Bazar)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=ANbQZ-fWBgQ

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan tarinoita yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa, ja hän sai myös tehdä joka tarinasta yhden tehtävän.

Eppu Nuotion kynäilemät tarinat karhulapsen elämästä osuvat mielestäni hyvin asian ytimeen: tarinoissa käsitellään yleisiä kouluikäisten elämään kuuluvia asioita, kuten kiusaamista, nukkumaanmenoa, syömistä, sitä, kun kaikilla muilla on hienompi puhelin tai sitä, kun harrastaa kirjojen lukemista tai kirjoittamista, ja hiukan häpeää kertoa sitä muille. Yhdessä tarinassa karhuperheessä kaikki menee aamusta asti pieleen, ja yhdessä käydään ihmettelemässä taidennäyttelyä.

Kunkin tarinan jälkeen on viitisen tarinan aihepiiriin liittyvää tehtävää, joista monet täydentävät toisiaan, mutta joista voi valita myös pelkästään yhden. On yksin tehtäviä, mutta myös paritehtäviä. Voi kirjoittaa lehtijuttuja, runoja, näytelmän, tarinan tai mielipidetekstin. Lisäksi joissakin tehtävissä voi piirtää, suunnitella taideteoksen, sarjakuvan tai kartan. Pidän siitä, että tehtävissä on monenlaisia tasoja, ja niinpä ne soveltuvat eri-ikäisille alakoululaisille. Tehtäviä voi mielestäni soveltaa myös esikoululaisille.

Tyttäreni oli erityisen mielissään siitä, että tarinan karhulla on sama intohimo kirjoittamiseen (Salapuuha - kirjoittajakarhu) ja lukemiseen (Maratoonari - lukijakarhu) kuin hänellä. Jotkut tarinat eivät taas uponneet ollenkaan, kuten karhun vanhusystävästä kertova tarina Tohtori Toropainen - ystävyyskarhu eikä erikoisesta enosta ja ruuanlaitosta kertova tarina Peruperu - ruokakarhu.

Mukavin tehtävä oli nukkumiseen liityvän Oventakaiskansa - nukkujakarhu -tarinaan kuuluva tehtävä, jossa tyttäreni sai piirtää sellaisen unen, jonka haluisi nähdä.

Kuvan piirtänyt: S. P.

Kiikussa keinuu lemmikkikissani Adalmiina ja pilven päällä lemmikkikissani Sameli. Minä olen sateenkaaren päällä karkkipilven vieressä. Aurinko on tosi kuuma ja iso. Karkkipilvestä sataa karkkeja ja kaikki karkit tippuvat ämpäriin, joka on sidottu sateenkaareen. Taivas on tosi lähellä maata. Tässäpäs unelmauneni on! (S.P.)

Tylsin tehtävä oli tyttäreni mielestä tarinaan Kaikilla muilla - ostoskarhu liittyvä tehtävä, jossa piti listata asioita, mitä voisi tehdä ilman älypuhelinta. Hyvin tyttäreni kuitenkin keksi tehtävään kymmenen kohtaa, vaikkei kokenut listan laatimista mielekkääksi.

Päivä ilman älypuhelinta. Silloin  voi:

1. Pelata lautapelejä
2. Leikkiä
3. Askarrella
4. Olla ulkona
5. Käydä kaupungilla leffassa tai ostoksilla
6. Lukea kirjoja
7. Ommella
8. Piirtää tai maalata
9. Tehdä maja pihalle tai sisälle
10. Mennä kavereille kylään 
(Listan laatinut: S. P.)

Tyttäreni ei ollut kovin innoissaan kirjan kuvitustyylistä, jonka hän luonnehti värikkääksi, mutta tylsäksi. (Minusta taas kuvat ovat erikoisen sööttejä.) Kirja kokonaisuudessaan on kuitenkin hänestä hauska, vaikka se olisi kuulemma saanut olla lyhyempi. Hän aikoo tehdä vielä joskus kirjan tehtäviä ja suosittelee kirjaa hiukan häntä nuoremmille tytöille ja pojille.

Tyttäreni arvosana 3

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme on 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Suomi lukee (Elma Susanna)