Päivänvalolla ei näe: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2023 (Muista minut #1)
Saksankielinen alkuteos (2021):
Vergissmeinnicht. Was man bei Licht nicht sehen kann. Kansi:
Eva Schöffmann-Davidov
"Quinnin parhaan kaverin Lassen 18-vuotisbileisiin ilmestyy Kim, lävistetty ja vahvasti meikattu vanhempi tyttö, jota kukaan ei tunne. Kim lähestyy Quinnia juhlissa ja vetää hänet mukaansa pelottavaan seikkailuun: auttaessaan Kimiä pakenemaan karmivia olentoja Quinn loukkaantuu vakavasti.
Kenelle Quinn voi uskoutua, kun hän yhtäkkiä alkaa nähdä asioita, jotka eivät voi olla tästä maailmasta – kehnoja riimejä lausuvia patsaita ja tuttavallisesti virnuilevia pääkalloja? Naapurissa asuva fantasiaromaaneita rakastava Matilda ei ole ollenkaan Quinnin tyyppiä, mutta ainoastaan hän ymmärtää Quinnin kokemuksia. Yhdessä he päätyvät maagiseen seikkailuun, ja yllätyksekseen Quinn huomaa tunteidensa heräävän..." (
Gummerus)
Oma arvio:
Luettuani putkeen kaksi aikuisille suunnattua, melko synkkää fantasiaa, on ihana tarttua välillä nuorten hupsuun fantasiaan. Sillä mitä olen aiemmin lukenut
Kerstin Gieriltä, hupsu on juuri oikea sana kuvaamaan hänen romaaniensa tyyliä. Olen siis lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa:
Rakkaus ei katso aikaa -trilogian,
Unien kirjat -trilogian sekä yksittäisen teoksen
Pilvilinna. Ensimmäiseksi kirjan käteen saatuani ihastelin ääneen sen uskomattoman kaunista, monia yksityiskohtia sisältävää kantta.
Heti kirjan alussa tapahtuu onnettomuus. Päähenkilö, 17-vuotias Quinn seuraa outoa, lävistettyä tyttöä ulos kaverinsa synttäribileistä ja jää omituisten otusten jahtaamana auton alle. Hän loukkaantuu pahasti, mutta lääkärit ovat ihmeissään, sillä heidän mielestä on suoranainen ihme, ettei hän menettänyt henkeään onnettomuudessa. Paras ystävä Lasse ihmettelee Quinnin höpinöitä sairaalavuoteella ja alkaa karttaa tämän seuraa, koska uskoo kaiken johtuvan ystävänsä aivovammasta. Mutta totta se on: Quinn on alkanut nähdä hahmoja, joita muut eivät näe. Hän näkee kasvoja paikoissa, missä niitä ei pitäisi olla. Hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kukaan muu ei näe.
"Minäkin olen huolissani", Quinn vastasi kireänä. "Nimittäin siitä, ettet ole pystynyt puhumaan minun onnettomuuteni jälkeen kokonaisia lauseita." (s. 314)
Quinnin kotiuduttua hän vetäytyy omiin oloihinsa. Lilly-tyttöystävää hän ei halua nähdä, varsinkaan kun hän oli juuri aikonut jättää tämän ennen onnettomuutta. Lasse loistaa poissaolollaan ja Quinnin elämää rytmittää lähinnä niin psyko- kuin fysioterapiakäynnit. Psykoterapeutti tuntuu tosin vain lannistavan poikaa, kun taas fysioterapeutti uskoo tämän vielä nousevan pyörätuolista kävelemään.
"Näetkö sinäkin toisinaan asioita, joita ei oikeastaan voi olla olemassa?" (s. 113)
Quinnin harmiksi (myöhemmin iloksi) hänen äitinsä palkkaa naapurin rasittavan uskistytön, hymykuoppanaaman eli Matildan pitämään pojalleen seuraa ja kuskaamaan tätä fyssarille ja terapiaan. Tosin Quinn ei tiedä, että äiti on maksanut Matildalle, vaan uskoo tämän auttavan hyvää, katolilaisen kasvatuksen ansioittamaa hyvyyttään. Heistä tulee alkukähinän jälkeen hyvät liittolaiset, sillä Matilda joutuu sotkeutumaan Quinnin mukana hyvin maagisiin asioihin. Quinn haluaa selvittää, kuka oli tuo sinitukkainen tyttö bileissä ja tämän jälkeen ulkona ilmestynyt hattupäämies, josta kaikki vaikeudet alkoivat. Asioita alkaa lähistön kukkakaupasta, jossa hääräävät erikoiset Fee ja Hyasintti. Quinnille alkaa paljastua, miksi hän näkee asioita, joita muut eivät, ja mitä erikoista hänessä on.
"Minun pitäisi siis...pelastaa maailma? Eikö siinä ole hiukan liian liikaa vastuuta pyörätuolissa istuvalle pojalle?"(s. 305)
Matilda on kirjan toinen näkökulmahenkilö ja mielestäni valloittava, nerokas persoona, jonka fantasiakirjatietämyksestä on hyötyä parivaljakon seikkailuissa. Hän on hyvin uskonnollisesta perheestä, mutta kokee olevansa suvun musta lammas, ja lisäksi häntä ärsyttää, miten kaikki sotkevat hänet aina ärsyttävään, täydelliseen Luise-serkkuun. Luise ja Leopold -serkut ovatkin melkoisia tekopyhiä piikkejä Matildan lihassa, jotka kyttäävät tämän tekemisiä jatkuvasti, jotta pääsevät juoruamaan tästä. Matilda hämmentyy Quinnin äidin pyynnöstä pitää pojalle seuraa, etenkin koska hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut saavuttamattomaan naapurin hulivilipoikaan. Mutta pikku hiljaa, tutustuttuaan poikaan, hän ei ehkä edes haluaisi ottaa maksua tämän tapaamisesta. Pientä, mukavaa kipinää alkaa syttyä parivaljakon välille seikkailun tiimellyksessä.
Minusta tämä oli samaa taattua, mukavan rentoa, hupsua ja viihdyttävää Kerstin Gieriä, mitä odotinkin. Ajan trendien mukaisesti nähdään kuolleita, löydetään piileviä erikoisvoimia ja seikkaillaan hautausmaalla. Romanttiset kuviot Matildan ja Quinnin välillä toimivat oikein kivasti. Muutenkin päähenkilöt olivat mukavia persoonia ja heidän mukana oli miellyttävää viettää reilut 400 sivua. Vaikka Matilda on uskovaisesta perheestä, ei uskonnollisuus näy kirjan sivuilla muuten kuin hänen perheensä tavoissa toimia. Pidän myös kirjan huumorista, joka ei ole yliampuvaa, mutta kulkee sopivasti mukana tuomassa pilkettä silmäkulmaan. Saatoin jopa ääneen hörähtää jossakin kohtaa. Toivotaan, että jatkoa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Juuri tällaista hyvän mielen fantasiaa olenkin kaivannut luettavakseni.
Tätä voi huoletta vinkata jo seiskaluokkalaisille romanttisen fantasian ystäville.
Arvosanaksi annan 4,5
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
Muualla:
Jo kadotettua: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2025 (Muista minut #2)
Saksankielinen alkuteos (2023):
Was Bisher Verloren War - Vergissmeinnicht 2. Kansi:
Eva Schöffmann-Davidov
"Ystävyyttä, supervoimia ja keijuja
Häikäisevä fantasiaseikkailu jatkuu
Supervoimia omaava Quinn on tottunut viettämään aikaa keijujen kanssa ja kävelemään portaalien kautta rinnakkaiseen maailmaan. Harmi kyllä jokainen hänen paljastamansa salaisuus tuo eteen aina vain uusia pulmia.
Ilman Matildaa ja tämän ylivertaista neuvokkuutta Quinn olisi täysin eksyksissä. Hän haluaisi suojella Matildaa kaikkialla uhkaavilta vaaroilta, mutta se ei riitä estämään Matildaa syöksymästä suin päin seikkailuun. Kaksikolla on selvitettävänään joukko kysymyksiä: Onko Quinnin isän kuoleman takana salaseura? Entä kuinka kesyttää sfinksi ja juoniva uusi luokkatoveri?" (
Gummerus)
Oma arvio:
*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***
Kerstin Gier on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että hän osaa kirjoittaa viihdyttävää, hauskaa ja persoonallista fantasiaa. Tämä Muista minut -trilogian kakkososa on jo yhdeksäs lukemani Gierin kirja, enkä vieläkään ole hänen tyyliinsä kyllästynyt.
Ja katsokaa nyt, mikä ihana kansi tässä kirjassa on! Kuvan yksityiskohtia voisi tuijotella ikuisuuden.
Quinn totuttelee uusiin supervoimiinsa ensimmäisen osan järisyttävien tapahtumien jälkeen. Hän viihtyy Reunalla, eräänlaisessa toisen ulottuvuuden maailmassa, missä hän voi parkourata sielunsa kyllyydestä, koska siellä hänen jaloissaan ei ole mitään vikaa. Siellä hän voi myös yrittää unohtaa ikävänsä naapurin Matildaa kohtaan, jonka kanssa heillä tuli ero kaikkien järkyttävien tapahtumien päätteeksi, vieläpä Quinnin aloitteesta. Nyt häntä on hiukan alkanut kaduttaa. Reunan pahamaineisessa Varjokaupungissa tosin on joka nurkan takana vaanivia, mustiin pukeutuneita nexejä, joita Quinn joutuu väistelemään parhaansa mukaan. Yksi sellainen on aikanaan surmannut hänen isänsäkin.
"Minäpä kerron sinulle nyt salaisuuden, Kiharapää." Se alensi merkitsevästi ääntään ja katsoi minua syvälle silmiin jatkaessaan: "Söpöt ovat aina kaikkein vaarallisimpia." (s. 200)
Matildalla on uusi erikoinen ystävä, nimittäin suloinen räystäpiru Bax ilmestyy tuon tuostakin hänen seuraansa. Muut eivät tietenkään näe tätä erikoista otusta. Matildalla on viime aikoina ollut hankaluuksia vältellä naapurissa asuvaa Quinnia, ja kotiinsakin hän joutuu menemään erikoisia kiertoreittejä pitkin. Ikävä kalvaa häntä kovasti. Lisäksi hän palaa halusta tietää lisää maagisesta Reunasta, vielä pelottavammasta Pohjasta ja kaikesta siitä, mikä liittyy valitun Quinnin elämään nykyään.
Kaiken mullistaa Jeanne D'Arcin ilmestyminen Quinnin ja Matildan koululle uudeksi oppilaaksi tekeytyneenä. Samainen historiasta tuttu tyttönenhän meinasi tappaa Matildan viime osassa. Hän kuitenkin yrittää vakuuttaa Quinnille olevansa hyödyksi hänelle. Quinn ei oikein uskalla luottaa tuohon tyttöön, joka on kietonut pian koko koulun pikkusormensa ympärille.
Pikku hiljaa Matildan ja Quinnin on kohdattava toisensa ja tunnustettua yhä olemassa olevat tunteensa. Yhteinen sävel löytyy sinitukkaisen Kimin myötä, sillä tämän kautta he tulevat tutustuneeksi erääseen salattua portaalia vartioivaan kolmikkoon. Quinn saa myös selville, mitä hänen isälleen Yurille aikoinaan tapahtui, sillä Kimillä on hallussaan eräs tärkeä videotallenne. Pääsisikö Matildakin pian Reunalle? Quinn on ehdottomasti tätä vastaan, mikä luo uutta kitkaa heidän välille. Matildan ystävyyssuhde Julieenkin alkaa rakoilla, koska ei pysty olemaan tälle rehellinen. Eihän hän missään tapauksessa voisi edes uskoa puolta siitä, mitä Matilda on kokenut. Matildalla on onneksi keinonsa, sillä onhan hänellä Bax apunaan ja seuranaan.
Pakko myöntää, että tuntui ihan viihtyisältä, kun Bax kierähti viereeni tyytyväisesti hyristen ja siivet huolellisesti kokoon taitettuina ja kiersi lohikäärmeenhännän ympärilleen. (s. 224)
Tässä osassa tulee myös hauska intertekstuaalisuus Gierin aiempaan kirjasarjaan
Unien kirjat, sillä Matilda pääsee Baxin avustamana seikkailemaan Pohjalla, jossa sijaitsevat kaikkien ihmisten persoonalliset uniovet. Samanlaisista uniovista kuljettiin nimittäin myös tuossa mainitsemassani trilogiassa. Tällä kertaa Matilda ei kuitenkaan seikkaile muiden uniovien takana, vaan kohtaa käytävällä arvoituksia heittelevän sfinksin. Onneksi Matilda on haka arvoituksissa, muuten hänelle kävisi kalpaten.
"Olisihan se pitänyt arvata. Sinä olet...ihme!", sanoin. Vähät siitä, etten enää hallinnut suupieliäni, vaan hymyilin Matildalle aivan haltioissani. Hän oli ihme. Tarkemmin sanottuna minun ihmeeni. (s. 84)
Quinn löytää tarinan edetessä myös uuden kyvyn itsestään. Sama kyky saattaa olla myös Matildallakin. Hänen ja Matildan uudelleen syttyvä suhde on kiva lisämauste kiehtovan fantasiajuonen ohella, mutta liikaa tässä ei romantiikalla herkutella. Olisi jopa voinut olla minun makuuni hiukan enemmän. Matildan katolilainen perhe ja suku herättää hilpeyttä erikoisine perinteineen ja uskonto on Matildan arjessa läsnä, vaikka hän itse ei kovin harras olekaan. Quinnin perhe taas on hyvin erilainen, rennompi, joten tosi kiva kontrasti tulee näiden kahden kotioloista.
Kaikesta tänään kuulemastani minua oli kiehtonyt eniten Tunteiden panttilainaamo. Siellä saattoi kuulemma vaihtaa epämiellyttävät tunteet, kuten rakkaussurut ja kaikenlaiset pelot mieluisampiin, pulloihin ja purnukoihin pakattuihin tunteisiin. (s. 222)
Kirjan kiehtovinta antia on Quinnin ja muiden seikkailut Reunalla, minkä paremmalla puolella voi esimerkiksi matkustaa zeppeliinivalaan kyydissä. Toivon mukaan viimeisessä osassa seikkailtaisiin Reunalla vielä enemmän.
Kuten sanoin aiemmin, viihdyn Gierin kirjojen maailmassa ja pidän hänen tyylistään. Jo kadotettua ei kärsi trilogian toisen kirjan syndroomasta, vaan on hauska, viihdyttävä ja yllättävä paketti. Odotan innokkaasti trilogian päätösosaa Mikä pitää maailman koossa.
Annan arvosanaksi tälle 4,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Samantyylistä luettavaa: