Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Laura Liimatainen. Tammi 2024

Englanninkielinen alkuteos (2021): The Ex Talk. Kansi: Vi-An Nguyen

"Kutkuttavaa kemiaa ja tahattomia tunteita livelähetyksessä

Mitä tekisit, jos pomosi antaisi sinulle kaksi vaihtoehtoa: 1) esitä inhokkikollegasi ex-rakastajaa radiossa tai 2) pakkaa kamasi ja häivy?

Podcastidea: kaksi eksää ruotii raadollisen avoimesti parisuhdettaan ja sitä, miksi kipinä sammui. Ei paha, paitsi että ohjelmaa juontamaan pakotetaan radiossa työskentelevät kollegat Shay ja Dominic, jotka inhoavat toisiaan sydämensä pohjasta. Eivätkä todellakaan ole ikinä tapailleet, saati sitten seurustelleet! Mikäpä voisi mennä pieleen? Ex Talk – rakkautta radioaalloilla on tarina kiivaista vihamiehistä, odottamattomista tunteista ja riskialttiista salaisuudesta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Kesän romcom-kiintiöni ei ollut sittenkään vielä täynnä, sillä vielä mahtui lukemistooni yksi sellainen. Rachel Lynn Solomonin Ex talk - Rakkautta radioaalloilla on näkynyt ja kuulunut somessa pitkään, ja minua kiinnosti siinä erityisesti radioteema. Podcastit, somevaikuttaminen ja lehtitoimitus ovat olleet aika monessa kirjassa keskiössä, mutta enpä muista lukeneeni kirjaa, jossa työskenneltäisiin yleisradiossa.

Kuvitelmani aikuisuudesta olivat aivan erilaisia. Kaikilla elämäni tärkeillä ihmisillä on kumppaninsa. Minulla on tyhjä talo ja oletettavasti unelmatyö, jolta en suinkaan aina saa vastarakkautta. (s. 34)

Kymmenisen vuotta Pacific Public Radiossa tuottajana työskennellyt Shay ei voi sietää kollegaansa Dominic Yunia. Tuo pitkänhuiskea, melko vasta valmistunut tyylikäs kaveri, joka muistuttaa kaikille olevansa maisteri, kehtaa vieläpä vallata Shayn vakioäänityskopin eikä vaikuta olevan siitä lainkaan pahoillaan. Kun  sitten Dominic häikäisee koko työyhteisön, varsinkin seksistisen pomon Kentin, shokkiuutisellaan, Shay joutuu nielemään kiukkuaan. Etenkin, kun hänen oma lemmikkiaiheinen ohjelmansa saa väistyä Kentin mielestä paremman idean tieltä. Suunnittelupalaverissa Kent ehdottaa, että heidän on tehtävä nyt jotakin tyystin erilaista saadakseen lisää kuuntelijoita. Ja siitä Shayn puolihuolimattomasta heitosta kaikki lähtee käyntiin: mitä jos perustettaisiin ihmissuhdeohjelma, jossa Shay ja Dominic esittäisivät ex-rakastettuja? Heidän välinen jännite kun on tullut huomatuksi jo koko työyhteisössä.

En minä halunnut pyörittää koko paikkaa. Halusin vain kertoa hyviä tarinoita.

Ja nyt Dominic, vasta valmistunut maisteri ja talon uusin työntekijä, esiintyy jo suorassa lähetyksessä. (s. 17)

Shay jopa alkaa innostua ideasta, vaikka toki kuulijoille valehteleminen tuntuu väärältä, mutta vakavasti uransa ottava Dominic on hankalampi saada taivutettua. Siihen vaaditaan yhteinen lounas korelaisessa ravintolassa. Tutustuessaan Dominiciin Shay huomaa, ettei tämä olekaan niin ärsyttävä kuin ajatteli, ja Dominicille taas selviää, miksi ohjelma olisi niin tärkeä Shaylle. Niinpä Ex talk alkakoon. Ja siitähän tulee heti menestys.

"Ihan vain että tiedät", hän sanoo puoliksi ovesta ulkona, "niin meillä olisi taatusti ollut hyvä seksielämä." (s. 101)

Entisten rakastavaisten esittäminen ei ole ollenkaan vaikeaa Shaylle ja Dominicille, joilla alkaa synkata tosissaan. Silti, kun eräs kuulija soittaa lähetykseen ja kertoo epäilyksensä siitä, ovatko Shay ja Dom oikeasti edes seurustelleet, pomo Kent vaatii juontajaparia viettämään yhteisen viikonlopun firman piikkiin. Shayta hermostuttaa, sillä hän on alkanut tuntea vetoa juontajapariaan kohtaan. Hän on kuitenkin varovainen tunteiden ilmaisussaan, sillä aiemmissa suhteissaan hän ei olekaan saanut vastakaikua rakkaudentunnustuksilleen. 

"Nyt tehdään näin", Kent sanoo. Hän osoittaa meitä, vaikka huoneessa ei ole ketään muuta. "Te kaksi saatte viettää yön yhdessä."

Minä suorastaan hyppään tuolista. "Anteeksi kuinka?" (s. 195)

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla on minusta oikein edukseen erottuva, yhtä aikaa hauska ja vakava viihderomaani. Yleisradiomiljöö on kiinnostava ja erilainen ja Shayn ja Dominicin välinen kemia loistava. Kirjassa tulee myös esille Kent-pomon harjoittama, hyvin (huonosti) piilotettu seksistinen käytös ja sivutaan myös feminististen asioiden lisäksi hiukan rodullistamista ja rasismia. Nämä eivät kuitenkaan nouse kovinkaan suureen rooliin muuten hyvin viihteellisesti etenevässä romaanissa. 

Shayn perhesuhteissa on myös mullistusta meneillään, sillä hänen äitinsä on avioitumassa afrikkalaisen Philin kanssa. Shayn rakas isä, joka on pitänyt omaa pienkonekorjausliikettään, ja jolta Shay on perinyt rakkautensa radioon, on menehtynyt aiemmin. Phil on ihana, mutta Shaylla kestää aikaa sopeutua asiaan, että äiti menee uudelleen naimisiin. Ameena-ystävä on tärkeänä tukena Shaylle, mutta sitten hänkin ilmoittaa jymyuutisen, joka vaikuttaa heidän ystävyyteensä.

Kuten nykyviihderomaanien henkeen kuuluu, tämäkin kirja sisältää melko roiseja ja graafisesti kuvattuja seksikohtauksia, mutta sanoisinko, että eivät nämä olleet pahimmasta päästä. Tai sitten olen jo turtunut.

Annan tälle arvosanaksi 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

---

Samantyylistä:

Ana Huang: Kings of Sin - Viha

Rajaton: Tiffany D. Jackson

Rajaton: Tiffany D. Jackson. Suomentanut Peikko Pitkänen. Karisto 2022

Englanninkielinen alkuteos (2020): Crown. Kansi: Rachelle Baker (kuva), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Palkitun kirjailijan hyytävä mysteeri paljastaa salaisuudet parrasvalojen ulottumattomissa.

Legendaarinen R&B-tähti Korey Fields bongaa koe-esiintymisessä Enchantedin, nuoren laulajanalun, ja tytön unelma tähteydestä lähtee liitoon. Enchanted on Koreyn luksuselämän lumoissa, mutta pian unelma muuttuu painajaiseksi. Miehen charmin takana piilee jotain synkkää, jotain mitä Enchanted ei ymmärrä ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun Enchanted herää kädet veren peitossa ja ammottava aukko muistissaan, hän tietää vain, että kaikki on mennyt kammottavasti pieleen. Korey oli Enchantedin avain menestykseen, mutta nyt hän on kuollut ja poliisi koputtaa oven takana. Kuka tappoi Korey Fieldsin?" (Karisto)

Oma arvio:

Rajaton on minulle yksi odotetuimmista syksyn kirjoista. Kirja on niitä tapauksia, jotka voidaan luokitella joko aikuisten tai lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolelle. Kariston uutuusluettelossa tämä on sijoitettuna aikuisten käännetyn kaunokirjallisuuden puolelle. Jos minulta kysytään, tämä on selkeästi nuorten aikuisten kirja. Onhan tässä rankka aihe ja kyseenalaisia asioita, mutta noin 15+ ikäisille nuorille aikuisille tämä on selkeästi suunnattu. Kirja alkaa sisältövaroituksilla, joissa varoitellaan kirjan sisältävän seksuaalista hyväksikäyttöä, raiskauksia, pahoinpitelyä, alaikäisten kaltoinkohtelua, vapaudenriistoa sekä opioidiriippuvuutta.

Kirjan kansi on aivan upea ja sopii täydellisesti kirjan sisältöön. Olen keltaisen ystävä, joten senkin vuoksi rakastuin tähän ulkoasuun!

Jo kirjan alku on pysäyttävä. Tokkurainen minäkertoja herää veren tahrimalta kokolattiamatolta. Hän uskottelee sen olevan punajuurimehua, vaikka sisimmässään tietää, ettei se ole. Jotakin kamalaa on tapahtunut, eikä hän muista mitä. Poliisi takoo oven takana. Sitten mennään itse Enchantedin tarinaan. Tämä seitsemäntoistavuotias tyttö rakastaa laulamista, hänen idoleitaan ovat Whitney Houston, Mariah Carey, Aretha Franklin, Diana Ross ja monet muut klassikkolaulajat. Enchanted tunnetaan siitä, että hän saattaa laulaa luikauttaa vaikka kesken uintitreenien tai koulun käytävällä. Hänen rakas mummonsa on aina kannustanut tätä laulamaan, ja laulaminen tuo mieleen kauempana asuvan isoäidin, jonka luota Enchantedin perhe muutti taannoin pois. 

Säännöllisesti kaljuksi päänsä ajava Enchanted on oman tiensä kulkija. Ystäviä hänellä ei liiaksi asti ole, vain Gabrielle on hänen tukenaan. Gab seurustelee häntä vanhemman, 21-vuotiaan miehen kanssa, mutta hänen vanhempansa vastustavat rakastuneen parin suhdetta. Gab tukee ja kannustaa Enchantedia menemään kykykilpailuun, ja nyt tämä viimein toteuttaa haaveensa. Esiintymistilaisuus jännittää ja meinaa jäädyttää laulajan, etenkin kun yleisöön ilmestyy kuuluisa ja kuuma R&B-laulaja Korey Fields, joka tulee takahuoneeseen kehumaan esitykseensä pettynyttä Enchantedia. Kun 28-vuotias supertähti osoittaa kiinnostusta nuoreen laulajalupaukseen ja kutsuu hänen perheensä keikalleen, Enchanted menee sekaisin. 

En olisi ikinä arvannut, että rakkaus tuntuu tältä. Siltä kuin uisin ja sukeltelisin valtameressä päivät pitkät. Kuulen korvissani meren kohinan. Maistan meren suolan. Koreyn kanssa tunnen olevani kotonani. Todellisessa kodissani. Ainoastaan merenneidot voivat uida näin syvissä tunteissa. (s. 111)

Näin Korey Fields ujuttautuu pikku hiljaa Enchantedin ja tämän perheen elämään. Viattomasta viestittelystä seuraa yhteisiä levytyssessioita lukittujen ovien takana ja pian mukaan tulee romanttisia kuvioita. Korey lupaa nostaa Enchantedin tähdeksi ja ottaa tämän mukaan kiertueelleen. Enchantedin perhe allekirjoittaa vastahakoisesti pinon sopimuksia, mutta eivät arvaa, mihin kaikkeen heidän alaikäinen tyttärensä ja koko perhe vielä joutuu. 

Kirja menee hyvin ahdistavaksi, kun Koreyn todellinen luonne paljastuu. Hän on manipuloiva, narsistinen, valtaa väärin käyttävä hirviö. Enchanted on rakastunut mieheen, joka osaa puhua oikein sopivalla hetkellä, mutta kun hän huomaa olevansa pulassa, on myöhäistä. Korey osaa uhkailla juuri sopivilla asioilla ja tietää, mitä asiat ovat Enchantedille tärkeitä: perhe, Gab, laulaminen. Koreyn tarjoama sininen juoma tuo sentään helpotusta koti-ikävää pohtivan tytön ahdistukseen. Sitä on vain saatava aina vain lisää ja lisää. Gabriela on kadonnut kuin taivaan tuuliin, eikä Enchanted saa pitää vanhempiinsa yhteyttä. 

Ja jos vain rakastan Koreya riittävän lujasti, ehkä onnistun pitämään hänen pimeän puolensa loitolla. (s. 173)

En tiedä onko tämä enemmän #metoo-kirja kuin jännäri, mutta toki lopun veriset surmakuviot sekä Koreyn piinaava käytös tekevät kirjaan psykologisen jännityksen aineksia myös. Minä olisin jotenkin toivonut, ettei kirja olisi teemasta huolimatta julistanut niin paljon #metoo:ta vaan pääpaino olisi ollut Enchantedin tuntemuksissa. Hän jäi päähenkilönä hiukan etäiseksi. Myös sivuhenkilöt jäivät aika tyhjiksi. Vaikka sisältövaroituksissa mainitaan raiskaukset ja väkivalta, ei niitä kuvata kauhean graafisesti eikä perinpohjaisesti. Näin ollen kirjan ahdistavuus syntyy lähinnä siitä toivottomuudesta, jota Enchanted ja lukija kokevat aikoina, jolloin Korey pitää tyttöä vallassaan. 

Olen läjä pudonneita lehtiä, mustuneita, kosteita, homeenhajuisia. Mätiä omenoita, kuihtuvaa ruohoa, varhain laskeutuvaa pimeyttä, joka karkottaa auringon. (s. 240)

Kirjailija on saanut sysäyksen kirjansa aiheelle amerikkalaisen R&B ja soul-laulaja R. Kellyn tapauksesta. Kyseinen mies on saanut useita syytteitä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä (Wiki). Jackson on myös itse tapaillut 15-vuotiaana parikymppistä miestä, joten hänellä itselläänkin on kokemusta salaisesta seurustelusta ikäistään vanhemman kanssa. Hän painottaa, että vastuu on aina aikuisella miehellä. Kirjan lopussa on kattava yhteystietojen lista väkivallan uhreille.

_____________________________________________________________________

Eikö niiden tyttöjen sana riitä? Miksei naisten sanaan IKINÄ uskota?

_____________________________________________________________________

Miksei se mimmi vain häipynyt? (s.278)

_____________________________________________________________________

Rajaton muistuttaa Juno Dawsonin Mallikappaletta, jossa nuori nainen joutuu raadollisen mallimaailman musertamaksi. Tässä kuitenkin tulee vielä rankemmin esille se, miten jotkut käyttävät valtaa mitä kamalimmalla tavalla. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran rasismia ja naisten kokemaa seksismiä ja syrjintää. 

Vastasiko kirja odotuksiani? Sanotaanko näin, että tämä oli vetävä, herätti ajatuksia ja loppu säväytti (vaikkei hirveänä yllättänyt), vaikka ei ollut ihan niin wau kuin olisin ajatellut. Kirjassa on myös yksi hämmentävä kohta, jossa Enchanted alkaa epäillä omaa mielenterveyttään, ja lukijaa johdetaan hieman harhaan tässä. Minä ainakin meinasin hetken uskoa samaa kuin minäkertoja. Pidin myös kovasti mereen ja veteen liittyvistä metaforista, jotka viittaavat Enchantedin rakkauteen uimista kohtaan ja kaipuuseen synnyinseudulleen veden ääreen, mummonsa luo. Monesti viitataan myös Pieni merenneito -elokuvaan, joka on yksi Disney-fani Encantedin suosikeista. 

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Juno Dawson; Mallikappale

Courtney Summers: Sadie

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Ripley - Nopea yhteys: Annukka Salama

 Ripley - Nopea yhteys: Annukka Salama. WSOY 2022

Kansi: Annukka ja Tommi Salama, Shutterstock

"Ahmittava gaming-romaani.

"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.

Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen."(WSOY)

Lukunäyte

Traileri

Oma arvio:

Olipas tässä taas sellainen kirja, jonka luin lähes yhdeltä istumalta. En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä Annukka Salaman uutukaiselta Ripley - Nopea yhteys, muuta kuin että pelaaminen, koodaaminen, hakkerointi ja muu, josta tiedän käytännössä melko vähän, on tässä kirjassa tosi vahvasti mukana. Yllätyin iloisesti, miten tämä nappasi minut mukaansa. Erityisen suuressa roolissa ovat kuumat kohtaukset Islan ja Antonin välillä, jotka on hyvin taidokkaasti kirjoitettu niin, etteivät ne vaikuta liian korneilta, mutta saavat minutkin punastumaan.

En sitten ollutkaan yksi jätkistä. Olin vaan yksi hutsuista. (s. 181)

17-vuotias Isla käy Tampereella koodaukseen painottavaa lukiota, haluaa opiskella pelisuunnittelijaksi ja vapaa-aikanaan pelaa ja chattaa Ripley-nimimerkillään hyvän nettiystävänsä Damienin kanssa. He eivät ole koskaan tavanneet, mutta ovat oikeasti tosi läheisiä. Isla on kuitenkin varovainen ja vaihtaa IP-osoitteensa joka kerta eri paikkaan. Välillä Damienin ja Islan flirtti käy melko kuumana pelien lomassa. Kun Damien kyselee, voisiko Isla tulla seuraavaan GameConiin, hän kuitenkin epäröi. Isla pohtii, onko ruudun toisella puolella joku tosi syrjäytynyt nörtti vai tosi kuuma tyyppi. Tai onko hän edes poika, voiko hän olla muunsukupuolinen? Onko sillä väliä, sillä he ovat toisilleen tärkeitä ja heidän välillään selvästi kipinöi.

<damien> Hyppää mun päälle tai me ei päästä muuten ton kallion yli.

<ripley> Hyppää sun päälle? Wau, suoraan asiaan vai? (s.11)

Uusi lukukausi alkaa ja Isla epäonnekseen törmää koulun parkkipaikalla jonkun tyypin autoon, joka myöhemmin paljastuu uudeksi oppilaaksi heidän koulussaan. Anton Cajander on paikkakunnalla kuuluisan ja rikkaan suvun vesa, jonka kaksoissiskon Olivian kanssa Isla ja hänen ystävänsä Adele tutustuvat. Anton tuntuu vihaavan kömpelöä Islaa, joka sattumoisin vielä törmää tähän käytävällä ja vihastuksissaan kaataa kahvit pojan päälle. Mutta hölmömpikin lukija tietää nämä haters-to-lovers-kuviot. Kun Olivia kutsuu Islan luokseen, tyttö ajautuu pelaamaan Antonin kanssa WarCrytä. Ihan kuin sujauksessa heillä kuluu pitkä tovi pelatessa ja Anton on vaikuttunut Islan pelitaidoista. Olivia yllättääkin parin kuumahkosta kanssakäymisestä Antonin huoneesta. Tämä oli myös ehdottomasti kirjan hauskin kohta. Toinen kohta, joka sai virneen naamalleni, oli Antonin ja Islan Discordissa käymä flirttaileva sananvaihto, jota joukkueen muut jäsenet joutuivat kuuntelemaan pelin tiimellyksessä.

"Mitä te teette?" Olivia napauttaa.

"Öö", sanon ja vilkaisen Antonia. "Mä etsin vessaa."

Olivia vetää kätensä puuskaan. "Antonin housuista? No löytyikö?"(s. 66)

Isla tasapainottelee kuumien tunteidensa kanssa ja sen, mitä hän sanoisi Damienille, jonka kanssa hän on ollut ystävä ja ehkä jotain muutakin jo kauemmin. Damien tuntuu olevan linjoilla yhä vähemmän ja on jotenkin outo. Islaa huolettaa. Toisaalta hän on niin ihastunut Antoniin, ettei osaa ajatella enää muuta. Lanit rasittavan luokkakaverin, Jonin, luona meinaavat mennä ihan muuksi kuin pelaamiseksi, kun Anton ja Isla päästetään kahdestaan. Isla haluaisi tehdä Antonin kanssa monenlaisia asioita, mutta Anton tuntuu olevan pidättyväisempi. Olivia neuvookin antamaan tälle aikaa, sillä edellinen suhde päättyi hiukan ikävästi. Lisäksi Islan riesana on Camilla, Antonin pitkäaikainen ystävä, joka kokee toisen tytön peliporukoissa uhaksi. Camilla edustaa sellaisia "hyviä jätkiä", jotka sanovat tulevansa toimeen vain poikien kanssa, koska eivät kestä tyttöjen draamaa. 

"Pitääkö sulle laittaa kortsut mukaan, jos aiot yöpyä siellä?"

"Kiusallista."

"Ja vakavaa. Pitääkö?"

"No ei todellakaan", tuhahdan. "Vihaan niitä kaikkia." (s. 122)

Saako Isla kerrottua Damienille Antonista ja miten heidän ystävyytensä käy? Saako Isla murrettua Antonin tunnelukot? Isla saa kokea myös pelaavan tytön negatiiviset puolet eli syrjinnän poikavaltaisessa harrastuksessa. Kirjaan on saatu myös mahdutettua seksuaalista ahdistelua ja pelaamisen demonisointia. Nämä edustavat toki olemassa olevia asenteita ja ovat tärkeitä teemoja ottaa esille, mutta tuntuivat minusta hiukan turhan opettavaisilta muuten tosi viihdyttävän tarinan seassa. Myös Islan kommentti ilmaisesta ehkäisystä oli kuin jostakin terveydenhoitajan oppaasta liimattu. 

Toisaalta pidän siitä, että kirjassa Isla on seksuaalisesti aloitteellisempi kuin Anton, kun useimmiten se on juuri toisin päin. Pidän myös siitä, miten herkästi Isla ja Anton reagoivat laneissa Jonin muka-hauskoihin ahdisteleviin heittoihin, antavat tämän kuulla kunniansa ja poistuvat paikalta. Onneksi nykyään on tietoisuus siitä, ettei tyttöjen tarvitse kuunnella mitään tuollaista, joka tuo turvattoman olon. 

"Tollasta kaikki tytöt saa kuulla, ja se pitää vaan kestää. Ei pidä olla niin tosikko." (s.180)

Kuten jo alussa kehuin, kirjan kuuma flirtti ja kuhertelu saavat minulta korkeat pisteet. Sekstailuja ei ole kuvattu liian graafisesti, mutta ne on kuitenkin hyvin punastuttavia. Olisin kyllä toivonut, että Isla ja Anton olisivat olleen hieman kauemmin kyräilylinjalla, ennen kuin olisivat iskeneet toisiinsa kiinni. Haters-to-lovers-tyylissä on tärkeää, että vihanpito jatkuu tarpeeksi kauan, ennen kuin toisenlaiset tunteet astuvat peliin. 

"No sori. En ehtinyt näyttää seksikkäältä sua varten tänään. Mutta hei, ei hätää. Mä teen pari tietomurtoa, niin eiköhän se sillä korjaannu. Sitä vartenhan mä näitä juttuja opettelen." (s. 118)

Kirjassa käytetään paljon pelislangia, johon kuuluu myös englannin ja suomen sekaisin puhuminen. Minulla vilisi suuri osa sanoista ohi, mutta aika hyvin pysyin kärryillä Damienin ja Islan keskusteluissa kuitenkin. Oli mukavaa, miten tarkkaan pelitilanteita kuvattiin kirjassa. Kun Isla meni Jonin laneihin, tyyppien innostus yhdessä pelaamisesta tarttuu lukijaan. Ajattelin heti, että pelaaminen ja siinä käytettävä kieli tuntui tosi uskottavalta (vaikka se ei olekaan minulle tuttua), ja että kirjailijalla täytyy olla jotain kokemusta aiheesta. Kirjan kiitoksissa paljastuukin, että Salama on itse pelannut lapsesta saakka ja hänen lapsensakin ovat gamereita ja koodareita. Ilmankos. Kirjassa puhutaan myös jonkin verran ruotsia, sillä se on Antonin ja Olivian toinen kotikieli.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Myös näissä kirjoissa pelataan, koodataan tai hakkeroidaan:

J.S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä

Ernest Cline: Armada

Sini Helminen: Väkiveriset 2: Kiven sisässä

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Sensored reality 1: Beta

Michelle gagnon: Persefone-trilogia

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 34: Kirjailijan nimessä on luontosana

Booklist Queen: Makes you laugh

Popsugar: A book that features two languages

YA-spefihaaste: Kirjassa ollaan koulussa

Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. 

 

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame. Suomentanut Maija Van De Pavert. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Wrong Side of Kai. Kansi: Shutterstock

"Mitä käy, kun koko koulu on nähnyt sinut alasti?

Vanessa ei usko vakaviin parisuhteisiin. Oikeastaan hän ei usko minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kun hänen kevyt juttunsa Harrisonin kanssa päättyy siihen, että Vanessasta kuvattu video on koko koulun katseltavana, Vanessa on raivoissaan. Hän aikoo kostaa, kävi miten kävi.

Onneksi Vanessalla on suunnitelma, ja sopiva rikoskumppanikin löytyy. Eikä Vanessaa haittaa lainkaan se, että hänen rikoskumppaninsa on pitkä, hauska ja häkellyttävän hyvännäköinen… Kuka olisi arvannut, että kosto voi olla näin suloinen?" (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Estelle Maskamen suomennetut YA-romaanit, joista olen ilokseni nähnyt hyvin vahvasti sen, miten hän on koko ajan kehittynyt kirjailijana. Paljon on tapahtunut epäuskottavan "kielletyn" rakkaustarinatrilogia DIMILY:n jälkeen. Maskamen kaikkia romaaneja yhdistää yksi hyvin vahva teema: perhe, sen ongelmat ja kipupisteet. Niin myös tässä uusimmassa, joka on yhtä lailla perhe- kuin rakkaustarina. 

Vanessa on seksuaalisesti hyvin avomielinen ja rento, ja tämän tietää jo kaikki hänen koulussaan. Hän ei halua seurustella vakavasti, vaan pitää ainoastaan hauskaa. Tällä kertaa Vanessalla on kierroksessa koulun pelipoika Harrison, jonka kanssa tämä taas rientää bileissä yläkertaan muhinoimaan. Harrison pilaa tunnelman kysymällä Vanessaa mukaan laskettelureissulle, mistä Vanessa tyrmistyy ja muistuttaa Harrisonia, kuinka heidän juttunsa on tarkoitus pitää kevyenä. Pari saa sovittua asian ja palkinnoksi Vanessa järjestää strippausesityksen komistukselleen, joka (tietenkin) kuvaa koko session. Noh, arvaahan sen, miten siinä käy. Kun myöhemmin Vanessa lemppaa Harrisonin, sillä ei saa pojan laskettelureissupyyntöä mielestään, Vanessan strippausvideo leviää kaikkien nähtäville.

Mitä tekee Vanessa? Hän on kuolla raivoon ja epätoivoon, muttei voi kertoa isälleen, joka on nykyään kuin varjo entisestä. Äidin kuoleman jälkeen isä ei ole huomannut Vanessaa eikä tämän pikkusiskoa Kennedyä, vaan tuntuu olevan aivan omissa maailmoissaan. Vanessa kaipaisi isällisiä neuvoja ja aikuista, joka asettaisi hänelle rajat. Isää ei kiinnosta, tuleeko Van kännissä kotiin tai onko tämä ja sisko syönyt kunnolla. Isä vain haikailee äidin perään ja vaalii tämän muistoa kummallisin yksityiskohdin.

Isä on poissa, eksynyt omiin huoliinsa niin, ettei hän tunnu enää edes huomaavan minua. Hän ei välitä. (s. 25)

Onneksi Vanessa löytää apua yllättävältä taholta. Vanessa törmäsi noissa kovan onnen bileissä naapurikoulusta muuttaneeseen Kai Washingtoniin ja läikytti vahingossa drinkin tämän päälle. Nyt tuo sama komistus ehdottaa Vanessalle yhteystyötä, jotta he voivat kostaa Harrisonille. Kailla on omat syynsä vihata tätä. Näin alkaa Vanessan ja Kain kumppanuus ja yhteystyö, joka muuttuu pikkuhiljaa pienehköstä flirtistä syvemmiksi tunteiksi. Vanessa ei kuitenkaan usko suhteisiin. Kannattaisi ehkä kuitenkin yrittää. Yhtäkkiä hän ei voi nimittäin muuta ajatellakaan kuin Kain suutelemista. Yllättäin Kai alkaa tuntua enemmän kuin pelkän hauskanpidon arvoiselta, mutta Vanessa ei voi tätä tietenkään myöntää itselleen, ennen kuin on löytänyt kipupisteensä ja käsitellyt sen.

Miten hän tekee tuon? Miten hän osaa tehdä kaiken oikein, vaikka on juuri tekemässä kaikkea väärää? Hän on niin huolettoman hurmaava, säkenöi sarkasmia ja älyä, mutta on myös oikeasti mukava, kun sitä tarvitaan. (s. 145)

Onko kostaminen kuitenkaan hyvä ratkaisu? Vanessan ja Kain kostotoimenpiteet onnistuvat, mutta Vanessa ei tunne itseään sen onnellisemmaksi. Lisäksi Harrison ystävineen ahdistelee Vanessaa ja yrittävät painostaa lopettamaan kostotoimenpiteet. Van kokee epäreiluksi sen, että koulussa kaikki paheksuvat Vanessan strippausvideota, vaikka Harrison on se, joka teki väärin jakaessaan sen. Miksi Vanessaa nimitetään hutsuksi ja helpoksi, vaikka ihan yhtä lailla pojatkin pitävät hauskaa eri tyttöjen kanssa? Kirja sisältääkin paljon #metoo-henkistä pohdintaa seksismistä ja epätasa-arvosta. Vanessan tapaus muistuttaa Jennifer Hanin Pojille, joita joskus rakastin -trilogian tapausta, jossa päähenkilöstä Lara Jeanista ja tämän poikakaveristaan leviää netissä poreammepusutteluvideo.

Ansaitsenko todellakin ikuisen nöyryytyksen, koska olin pojan kanssa, josta tykkäsin? Kaikkien mielestä näköjään ansaitsen. (s. 99)

Kirjassa läpikäydään monenlaisia tunteita ja huomaan liikuttuvani varsinkin sen loppuvaiheilla, kun Vanessa suree äitiään, sanoo viimeinkin isälleen ääneen, mitä häneltä kaipaisi ja uskaltaa lopulta avata itsensä Kaille. Vanessan isän reaktio tyttärensä avautumiselle on ehkä jopa epärealistisen toivottu ja onnistunut, mutta ihanan liikuttava. Hiukan minusta haiskahtaa taustalta sellainen tätimäinen opettavaisuus siitä, kuinka tärkeää on, että aikuinen asettaa rajat nuorelle, vaikka ne tuntuisivat ikävältä. Vanessa ottaa ehkä vähän liiankin innokkaasti ja kuuliaisesti heti vastaan uudistuneen ja heränneen isänsä rajoitukset.

Miksi kukaan edes haluaisi sielunkumppani, kun tietää sydämensä särkyvän, kun hänet menettää? (s. 111)

Oikealla tavalla vääränlainen on mielestäni paras Maskamen kirja tähänastisista. Viihdyin kirjan parissa, ja vaikka Vanessan valinnat tuntuivat suurimmalti osin typeriltä, samaistuin hänen tunteisiinsa ja ymmärsin, mikä ajoi hänet tekemään väärin. Kain ja Vanessan romanssi on ennalta-arvattavan ihana kaikkine käänteineen. Vaikka tällaisia asetelmia, joissa jompi kumpi päähenkilöistä ei usko rakkauteen, on ollut YA:ssa jo aika paljon (esim. Holly Bournen Niin käy vain elokuvissa ja Nicole Yoonin Aurinko on tähti -romaaneissa), on aina yhtä sykähdyttävää lukea tarina, jossa rakkaus on sittenkin se oikea vaihtoehto. Siihen lopputulokseen en koskaan kyllästy.

Tämä tarina voisi toimia loistavasti myös elokuvana.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Estelle Maskame: Heittäydy jos uskallat


Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

A Book written by an author in their 20s

Mun vuoro: Angie Thomas

Mun vuoro: Angie Thomas. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Räplyriikat suomentanut Niko Toiskallio. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2019): On the come up. Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie design (suunnittelu), Juho Toiskallio (tekstaus), iStock ja Shutterstoc (kuvat)

"Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto. Viha jonka kylvät -tekijän vahva uusi romaani hip hopin maailmasta.

Kuusitoistavuotias Bri haluaa tulla yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista räppäreistä – tai ainakin päästä pois kotikulmiltaan. Hänen isänsä oli räpin underground-legenda, joka kuoli juuri ennen läpimurtoaan.

Brin ensimmäisestä kappaleesta tulee kuitenkin viraali hitti aivan vääristä syistä. Kun samaan aikaan äiti on menettänyt työnsä ja perhettä uhkaa kodittomuus, Bri ei enää vain haaveile menestymisestä – hänen on pakko onnistua."(Otava)

Oma arvio:

Pyörittelin tätä Angie Thomasin kirjaa käsissäni jo viime vuonna, jolloin alkuteos On the come up ilmestyi, mutta päätin malttaa mieleni ja odotella suomennosta. Nyt tarkemmin ajateltuna alkuteos olisi varmasti toiminut paremmin, sillä amerikanenglannin puhekieli kääntyy aina tönkösti suomeksi, vaikka toki kääntäjä Ilkka Rekikallio on parhaansa tehnyt.  Mc Nikke T:nä ja Chydeonena tunnettu Niko Toiskallio vastaa (mielestäni hyvin onnistuneesti) räplyriikoiden käännöksistä.

Mun vuoro sijoittaa kirjan tapahtumat suurimmalta osin Thomasin aiemmasta Viha jonka kylvät -kirjasta tutulle Garden Heights -asuinalueelle, jossa päähenkilö ja minäkertoja Brianna asuu ex-narkomaaniäitinsä Jayn ja isoveljensä Trentin kanssa. (Bri välillä sivuaa Garden Heightsin aiempia mellakoita ja tapahtumaa, jossa poliisit ampuivat syyttä nuoren miehenalun.) Myös Brin isovanhemmat asuvat alueella ja Brille rakas reilu parikymppinen Pooh-täti pyörittää omaa Garden Disciple -jengiään. Bri käy kuitenkin äitinsä tahdon mukaisesti parempaa taidepainotteista koulua alueen ulkopuolella, jossa myös Brin parhaat ystävät Sonny ja Malik käyvät. Sonny on aikoja sitten astunut ulos kaapista ystävilleen, ja Malik ja Bri flirttailevat toisilleen, mutteivät ole koskaan tehneet ratkaisevaa siirtoa.

Kirjan alussa Bri odottaa niin malttamattomana erästä viestiä, että hänen kokeensa menee ihan pieleen. Pooh on nimittäin ilmoittanut tytön DJ Hypen Kehällä tapahtuvaan battleen, jossa jokainen itseään kunnioittava räppäri haluaa päästä ottamaan mittaa toisistaan. Lopulta viesti tulee ja Brianna pääsee jännityksestä kihisten valmistautumaan elämänsä ensimmäiseen battleen. Äidilleen, jota Bri sanoo aina vain Jayksi, ei hän uskalla sanoa mitään, koska äiti ei halua tytöstään räppäriä. Briannan isä Lawlessille räppärin ura kun on aikoinaan koitunut kohtaloksi. 

Siksi me meidän tavoitetta kutsutaan, mun vuoroksi. Se on hetki, jolloin mä vihdoin onnistun tän räppijutun kanssa.  (s. 79)

Ensimmäinen battle nostaa Brin Garden Heightsin julkkikseksi, vaikka alussa hän meinaa jäätyä vastaräppääjä Milezin pahoista riimeistä. Milez sattuu vielä olemaan Brin isän ex-managerin, Supremen, poika. Pian Supreme lähestyykin Briannaa ja lahjoo tätä uusilla Timseillä, joihin tytöllä ei olisi koskaan uutena varaa. Kirppikseltä ostetut Timsit alkavatkin jo irvistää. Supremellä on tietenkin takaa-ajatus: hän haluaisi alkaa Brin manageriksi, mutta Bri ei haluaisi aiheuttaa managerinvirkaa hoitaneelle tädilleen pettymystä.. Supreme kehottaa Britä tekemään mahdollisimman pian oman biisin ja lataamaan sen nettiin. Bri onkin jo kirjoittanut omia riimejään ylös ja yhdessä Poohin avustuksella hän pääsee studioon purkittamaan ihka omaa biisiään Mun vuoro. Pooh-täti ei vain totuttuun tapaansa pidä lupauksiaan, vaan häipyy studiosta kesken kaiken juuri, kun Bri olisi tarvinnut hänen tukeaan.

Brianna joutuu hoitamaa musabisneksiään edelleen salassa Jay-äidiltään, joka yrittää elättää perhettään jäätyään työttömäksi. Ruoka on vähissä ja Jay joutuu vastoin luontoaan turvautumaan ruoka-apuun ja sosiaalitoimiston palveluihin. Välillä talosta katkaistaan sähkötkin, kun lasku jää maksamatta. Bri joutuu punnitsemaan omia arvojaan ja miettii, ottaisiko Supremen tarjouksen vastaan, jotta saisi perheelle rahaa. Myös Trent on joutunut uhraamaan yliopisto-opintonsa ja palaamaan Garden Heightsiin pizzalähetiksi, koska hän huolehtii äitinsä ja siskonsa puolesta.

On kaksi eri asiaa haluta tehdä jotain ja uskoa, että se on mahdollista. Olen haaveillut räppäämisestä vaikka kuinka kauan, mutta pelkkä unelmointi ei tee siitä vielä totta. Unelmista ennen pitkää herää, tai sitten todellisuus saa ne näyttämään typeriltä. Uskokaa pois - aina kun meidän jääkaappi on melkein tyhjä, mun kaikki unelmat tuntuu typeriltä. (s. 49)

Mun vuoro muistuttaa tosi paljon tänä vuonna ilmestynyttä Juno Dawsonin Mallikappale-kirjaa, jossa seurataan nuoren naisen nousua malliuransa huipulle. Vaikka malliuran tilalla tässä kirjassa on räp-artistin aloitteleva ura, kuvio on samantyylinen: miten aikuiset pyörittävät omaa bisnestään dollarinkuvat silmissä, kun taas nuori aloitteleva sanataiteilija haluaisi päästä pinnalle omalla persoonallisella tyylillä, eikä feikata jotain muuta. Bri ei halua ratsastaa isänsä maineella, esittää slummirottaa eikä räpätä muiden kirjoittamia hittihakuisia lyriikoita. Suhteet ystävien kanssa joutuvat koetukselle, kun nuori nainen pyrkii kohti päämääräänsä. Bri joutuu myös valehtelemaan äidilleen ja pettämään ystävänsä. Hän löytää onneksi myös ihmisen, joka on prameilevan ulkokuorensa alla ihan jotain muuta kuin luulisi. Bri löytää lopulta omat riiminsä ja saa oman äänensä kuuluviin.

"Vedit roolia hyvin", se sanoo. "Hitto, miten hyvin sä vedit."

Mutta en mä vetänyt  roolia. Tällainen musta on tullut. (s. 314)

Kuten Thomasin aiemmassa teoksessa, myös tässä on vahvasti mukana rasismi ja rodullistettujen eriarvoinen kohtelu Amerikassa. Eräs hyvin oleellinen käännekohta on se, kun vartijat pysäyttävät Brin koulunsa ovelle ja vaativat tätä avaamaan reppunsa. Tytön kieltäydyttyä (hän myy koulussa salaa karkkia tienatakseen rahat uusiin Timseihin) hänet paiskataan rajusti maahan. Tästä lähtee avautumaan sellainen vyyhti, jotka Bri käsittelee aggressiivisesti myös omassa räp-biisissään. 

Mokasit, ku painoit mut maahan, ääliö

Luulit et oon pois pelist, ja sä oot päällikkö

Jos tekisin niinku tekis mieli, sut kääris jo

ambulanssikuski pakettiin, ääliö. (s.122)

Bri joutuu myös käsittelemään suhdettaan äitiinsä, jota hän ei koskaan sano äidikseen, koska tämä jätti Brin ja Trentin isovanhempien hoiviin narkkariaikoinaan. Välillä Bri ja Trent joutuvat tarkkailemaan äitinsä käytöstä, ja aina kun tämä vetäytyy huoneeseensa, on nuorilla pelko siitä, että äiti alkaa taas vetää huumeita. Bri miettii myös edesmennyttä isäänsä, mutta ei erityisesti ikävöi tätä. Kirjassa ehditään käsitellä hämmästyttävän paljon isoja asioita, mutta se ei tunnu silti raskaalta tai liian synkältä lukea. Pidän siitä, että kirja jättää joitakin asioita avoimeksi ja lukijan oman mielikuvituksen jatkettavaksi: tekeekö Pooh-täti parannuksen, kuka räppäri lopussa twiittaa Brin biisin eteenpäin, miten Brin äiti saa edistettyä koulun asioita jne. Pidän tästä kirjasta juuri sen vuoksi jopa himpun verran enemmän kuin Viha jonka kylvät -romaanista, joka oli välillä turhankin raskas ja ahdistava. Pidän kovasti myöstämän kirjan katu-uskottavasta kannesta.

---

Pois tieltä, nyt on mun vuoro.

Pois tieltä, pois pois pois. (s. 101)

Kirjasta on tulossa elokuva, jonka melkein osasinkin arvata. Näen jo sieluni silmin  hiphop-musiikkia pursuavan leffan, joka muistuttaa 2000-luvun alun hittiä, Eminemin tähdittämää 8 Mile -leffaa. Angie Thomas itse on ollut nuorena räp-artisti, joten hän osaa kirjoittaa luontevasti hiphop-kulttuurista ja siitä, miten räppärit ammentavat riimejä lyriikoihinsa ympäristästään ja arkipäivän tapahtumista. (Jos haluat kuulla kirjailijan räppiä, klikkaa tästä.)

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita postauksia.


Samantyylistä luettavaa: 

Juno Dawson: Mallikappale
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Nic Stone: Dear Martin
Elisabeth Acevedo:  Runoilija X
Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by a WOC (= Women of Colour)

Mallikappale: Juno Dawson

Mallikappale: Juno Dawson. Suomentanut Aura Nurmi. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Meat Market. Kansi: Daniil Kontorovich / Trevillion images

"Jana Novak on pitkä ja hontelo lontoolaistyttö, joka ei halua kuulla enää ainuttakaan kommenttia androgyynistä ulkonäöstään. Sitten hänet värvätään arvostetun mallitoimiston listoille, ja ruman ankanpoikasen sijaan Jana onkin yhtäkkiä kansainvälinen supermalli.

Muotimaailma osoittautuu yhtä likaiseksi kuin loisteliaaksikin, ja jokaisen kulman takana vaanii petoja. Jana saa kokea niin huimaavia huippuja kuin syviä pohjakosketuksiakin. Miten kauneus voi olla niin rumaa?

Mallikappale on sekä häikäisevä ryysyistä rikkauksiin -kertomus että raju paljastustarina muotiteollisuuden pimeistä puolista."(Gummerus)

Oma arvio: 

Kirjavuosi 2020 pärähtää käyntiin voimallisesti täydellisellä kirjalla! Juno Dawsonin Mallikappale sävähdyttää jo kansikuvallaan, jossa mallitytön kasvojen päällä kimmeltää kirjan nimi kauniin hopeanhohtoisena, kirjailijan nimi muodikkaan keltaisella ja muutenkin kannessa on kaikki kohdallaan houkutellakseen tarttumaan siihen. Vaikka kirja on paksu, reilut 400-sivuinen möhkäle, se on fontiltaan ja löyhältä ladonnaltaan kevyt lukea.

Kuka muka ei haluaisi olla malli? Nimityshän sen varmaan jo kertoo: malli on vähän kuin ihmisen mallikappale - edustaa sitä, miltä ihmisen kuuluisi näyttää. (s. 22)

Mallikappale alkaa vaikuttavasti dokumenttikuvauksella, jossa kirjan päähenkilö Jana alkaa kertoa omaa tarinaansa kameralle. Nämä lyhyet dokumenttipätkät esiintyvät läpi kirjan tarinan ja tuovat tarinan entistä lähemmäs ja  todentuntuisemmaksi.

Jana Novak on  lukiovuottaan aloittava lontoolaistyttö, jonka  mallitoimiston agentti bongaa kadulta ja antaa tälle Prestige-mallitoimiston käyntikortin. Jana ei meinaa millään uskoa, että mies on tosissaan, sillä häntä on aina pidetty kummajaisena: hän on 186 cm pitkä, laiha ja androgyynin näköinen. Uskottava se kuitenkin on: mallitoimisto haluaa hänet kuollakseen listoilleen, ja kun Jana viimein äitinsä kanssa käy toimistolla,  sopimus on pian  allekirjoitettu ja nuoren tytön matka malliksi alkaa. Jana ei voi mitenkään aavistaa, mitä kaikkea on edessä.

1. Näytän ihan vieraalta.

2. Näytän tosi siistiltä!

3. Näkyvätkö tuossa mun nännit?

4. Nuo todellakin on mun nännit.

5. Miksi vitussa kukaan ei kertonut, että t-paidasta näkyy läpi? (s. 192)

Alussa mallintyöt tuntuvat hohdokkaalta ja sadunomaiselta: kehuja satelee, rahaa virtaa ja merkkivaatteita saa ilmaiseksi. Kuuluisista malleista tulee Janalle tuttuja. Janan tukena ovat ystävät Laurel ja Sabah sekä poikaystävä Kai Ferdinand eli Ferdy. Hollytonin lukion rehtori on ymmärtäväinen ja antaa aluksi vapaata kuvauksiin, mutta kuvausten ja castingien lisääntyessä Janan on tehtävä rankka päätös ja valittava joko lukio tai mallinura. Kuvauksia on ympäri maailmaa, mutta Jana ei juurikaan ehdi nauttimaan eri maiden nähtävyyksistä uuvuttavilla reissuillaan. Reissut venyvät ja koti-ikävä vaivaa. Ferdy on kärsivällinen, mutta pikku hiljaa Janan poissaolot alkavat luonnollisesti hiertää heidän suhdettaan. Laurel alkaa hengailla Janaa pilkanneiden tyttöjen kanssa ja Sabahkin tuntuu olevan nyreissään.

Ei varsinaisesti hyvä merkki, jos rakkaudentunnustukseen vastataan "jee." Vai mitä? (s. 236)

Jana tutustuu New Yorkissa huippumiesmalli Westley Bryceen, josta tulee yksi tytön tukipilareista. Muilta malleilta Jana saa vinkkejä jaksamiseen. Lien-niminen malli tarjoaa hänelle Xanax-nimisiä pillereitä, joita saa kuulemma tilattua netistä lisää. Rauhoittavat lääkkeet ovat syystäkin reseptilääkkeitä, mutta muotiviikoista ja aikaeroista väsynyt Jana ei jaksa ottaa asioista selvää, koska lääkkeet tuntuvat selvästi lievittävän ahdistusta. Jana tulee vielä huomaamaan, että vähäiset unet, rauhoittavien ja unilääkkeiden popsiminen ja niukka syöminen vievät hänet todella huonoon kuntoon.

- Taika raukeaa, kun kello lyö kaksitoista. (s.181)

Kirjan pamauttavin käännekohta tapahtuu, kun Jana lähetetään maineikkaan kuvaajan Lucas Blon kuvattavaksi. Janaa yritetään varoittaa miehestä. Hotellihuoneessa tapahtuneissa kuvauksissa tapahtuu hyvin paljon outouksia ja Jana pakenee hotellista itkun kanssa. Hän ei uskalla puhua tapahtuneesta kenellekään, ja lähipiiri, etenkin Ferdy, ovat ihmeissään tytön käytöksestä tämän jälkeen. Jana saa tarpeekseen siinä vaiheessa, kun Prestigen johtaja Maggie aikoo lähettää 14-vuotiaan mallin samaisen kuvaajan kynsiin. Jana alkaa pikku hiljaa kertoa tapahtuneesta muille malleille, ja lopuksi ystävälleen Sabahille, joka passittaa tytön tekemään rikosilmoitusta. Mallitoimistossa ollaan hermona, mutta yllättäen monet muut mallit ilmoittavat Lucas Blon tehneen erilaisia inhottavia asioita myös heille ja haluavat saada miehen vastuuseen teoistaan.

Jana Novak on ihana, uskottava ja samaistuttava henkilöhahmo. Janan ja Ferdyn suhde on myös hyvin realistinen seksikohtauksia myöten: seksi ei ole täydellistä, vaan Ferdyn ennenaikainen laukeaminen on pienoinen ongelma nuorten touhuiluissa. Se ei kuitenkaan jää hiertämään nuorten välejä, sillä Jana on hyvin ymmärtäväinen.

Mun kroppani on kokonaan muiden.

Mä olen pelkkä keho.

Mä olen lihaksia ja ihoa.

Mä olen lihaa. (s. 288)

Mallikappale tempaa mukaansa mallimaailman pyörteisiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Huomaa, että kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä saadakseen mallimaailman kuvauksesta todentuntuisen. Itsellä nousee karvat pystyyn, kun jo ennestään laihoja tyttöjä käsketään laihduttamaan, inhottavat setämiehet "ostavat" malleja seuralaisikseen ja kuvaajat ja castaajat käyttävät mielivaltaansa nuoriin tyttöihin. Kaikki se, mikä alussa tuntuu hohdokkaalta, kätkee taaksensa joukon likaisia ja häikäilemättömiä ihmisiä ja yhtiöitä. Jana tekee pahoja virheitä, nuori ja naiivi kun vielä on, mutta kasvaa ihmisenä ja tekee lopuksi ainoan asian, joka on oikein.

Mä en ole ylpeä.

Mä en ole tuon näköinen.

Kukaan oikea ihminen ei ole tuon näköinen.

Mietin, montakohan tuhatta tai miljoonaa naista, montako pikkutyttöä on kävellyt kuvan ohi ja tuntenut olevansa vääränlainen. Moniko nainen on katsonut kädessään pitelemäänsä patonkia ja ajatellut: äh, ei olisi pitänyt ostaa leipää, pitää ruvata mehudieetille.

Ja silloin muhun jysähtää ajatus: mä olen osa ongelmaa. (s. 333)

Suosittelen kirjaa noin 15+ ikäisistä aikuisiin. Ilahduttava uutinen on se, että kirjasta on tulossa myös TV-sarja, joka Dawson itse käsikirjoittaa! Kirjailijalta on ilmestynyt kotimaassaan Iso-Britanniassa lukuisia YA- ja HLBTQ-kirjoja (katso tästä Goodreads-sivuston kirjailijaesittely), joita toivottavasti suomennettaisiin Mallikappaleen siivittämänä. Sillä uskon ja toivon, että tämä kirja ja kirjailija saa ansaitsemaansa huomiota Suomessa. Itse sormet syyhyten ajattelin käydä nettikaupasta selailemassa itselleni jotakin hänen enkunkielisestä tuotannostaan.

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

4.   Kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi

Popsugar-haasteesta ruksin kohdan:

A book by a trans or nonbinary author

Sontaa: Ulla Donner

Sontaa: Ulla Donner. Suomentanut Sinna Virtanen. S&S 2019.

 

Ruotsinkielinen alkuteos: Skiten

"Kapitalismista, perunatuotteista ja vapaudesta 

Kaikki ovat ilmastovegaaneja, intersektionaalisia feministejä, poliittisesti valveutuneita aktivisteja, ja tekevät työtä asioiden parissa, joihin todella uskovat. Vai onko kaikki sittenkin vain samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa?

Mainostoimistossa käydään yt-neuvotteluja ja after workissa puretaan tuntoja. Dream Hackers Disruption Agencyn työkaverukset puhuvat keskenään siitä, miten paljon vapautta heillä oikeastaan on. Ovatko he itse valinneet työnsä ja elämäntapansa? Voivatko he edes vaikuttaa siihen, miltä oma elämä tulevaisuudessa näyttää?

Töissä on käynnissä uuden perunapohjaisen makkaran lanseeraus. Innovatiivisen lihankorvikkeen ongelmana vain on, että perunassa ei ole juurikaan proteiinia. Ratkaisu löytyy, mutta siinä piilee omat vaaransa.

Sontaa kertoo kapitalismista, perunoista ja halusta vetää itsensä alas vessanpöntöstä." (S&S)

Oma arvio:

Luin aiemmin Sarjakuvametro-haasteen hengessä Ulla Donnerin aiemman sarjakuvateoksen Spleenish (S&S 2017), jossa on vahvoina teemoina yhteiskunnalliset epäkohdat, ja päähenkilön itsesäälissä rypeminen, melankolia ja lievä masennustila. Pidin kovasti hänen kantaaottavasta tyylistään ja persoonallisesta piirrosjäljestään. Niinpä kiinnostui heti tästä uutukaisesta sarjakuvasta Sontaa, jonka harmoninen pinkki-harmaa kansi on jotain muuta kuin kirjan sisältö.

Kirjan keskiössä on Dream Hackers Disruption Agency -niminen mainostoimiston työntekijät, jotka ovat suunnittelemassa uuden lihankorviketuotteen, perunasta kehitellyn makkaran eli Pekkaran mainoskampanjaa. Mainostoimiston pomo on oikea karikatyyri: yli-innokas, lääppiväinen, outoja metaforia käyttävä kouhottaja. Kun mainostoimiston työntekijöille selviää, että heidät ehkä tullaan irtisanomaan kampanjan jälkeen, päättävät he porukalla lähteä afterworkille. Baarissa he tapaavat luovaa kirjoittamistyötä tekevän tuttavansa, jota he yhtä aikaa ihailevat ja paheksuvat. 

Yhdessä tuopposten ääressä jutellaan Pekkarasta ja sen järjettömyydestä (eihän perunassa ole proteiinia!), entisistä suhteistaan, seksismistä, samalla kun coloradonkuoriaiset valtaavat pikku hiljaa kaupunkia. Pekkaran kehittäneet ihmiset ovat näet ratkaisseet tuotteensa protskuongelman lisäämällä siihen murskattuja kuoriaisia. Homma meinaa levitä käsiin.

Tarinan lomassa käydään läpi monia mielenkiintoisia ilmiöitä. Yllä olevassa kohtauksessa Dream Hackersin miespuolinen työntekijä on hämmentänyt naiskollegaansa puristelemalla tätä ratikassa takapuolesta, ihan vaivihkaa. Naisen reaktio on hämmennys, ihmettely ja sitten viha. Reaktio tulee vasta tapahtuneen jälkeen, ja siitä huokuu syyllisyys siitä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain asialle. Lisäksi baarikeskusteluissa yksi työntekijöistä kertoo aiemmasta suhteestaan narsistisen miehen kanssa. Baarissa jutellaan myös työstä, vapaudesta ja omista valinnoista.

Sontaa on yhtä aikaa vakava, hauska, ahdistava ja ehdottomasti ajatuksia herättävä sarjakuvateos. Ulla Donnerin kynänjälki on persoonallista ja helppoa seurattavaa tällaiselle sarjakuvanoviisille. Sarjakuvan aiheet ovat ajankohtaisia, kuten se, miten erilaisia vaihtoehtoja lihansyönnille on jatkuvasti kehitteillä - ovatko lihattomat tuotteetkaan aina niin eettisiä ja terveellisiä? Missä menee se raja, kun huomaa parisuhteen olevan kaikkea muuta kuin terve? Mihin kaikkeen työntekijöiden tulee työssään taipua?

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja nettijulkaisuissa:

Kulttuuritoimitus (Riikka Oksanen)

Kohtisuora

Älä ota sitä niin vakavasti 

Oksan hyllyltä

Samantyylistä luettavaa:

Spleenish: Ulla Donner