Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lukutoukan luetut sivut

Pikkuuset kirjat

Siniset helmet

Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Unelmien aika

Kirjavinkit

Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson.

Annan sinulle auringon: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2014): I´ll Give You the Sun. Kansi: Theresa Evangelista

"Myrskyn lailla mukaansa tempaava tarina kaksosina kasvamisesta, rakkaudesta, menetyksestä ja taiteesta.

Ennen Jude ja hänen kaksoisveljensä Noah olivat erottamattomat. Noah sai vetäytyä omiin oloihinsa piirtämään ja Jude puhui heidän kummankin puolesta.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, he tuskin sanovat sanaakaan toisilleen. Jotain on tapahtunut ja muuttanut kaksoset eri tavoin, mutta musertavasti. Kun Jude tapaa vastustamattoman pojan ja salamyhkäisen mentorin, lukot alkavat aueta.

Noah kertoo ajasta ennen, Jude nykyhetkestä. Molemmilla on vain puolikas tarinasta ja vain, jos he löytävät tiensä takaisin toistensa luo, he voivat luoda maailmansa uudestaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Viime vuonna yksi parhaimmista lukukokemuksistani oli Jandy Nelsonin maagisrealistinen Kun maailma keinahtaa radaltaan. Nyt pääsin nauttimaan hänen toisesta suomennetusta teoksestaan Annan sinulle auringon, joka on julkaistu alkukielellä jo 12 vuotta sitten ja on kirjailijan toisinkoinen. Syksyllä saankin sitten herkutella hänen esikoisteoksellaan, kun Taivas on kaikkialla ilmestyy. Siitä on tehty myös musikaalielokuva vuonna 2022, jonka olenkin joskus (muistaakseni) katsonut.

Ja sinä aiheutat minussa ilmastonmuutoksen! (s. 217)

Annan sinulle auringon kertoo kaksosten, Juden ja Noahin tarinaa kahdessa eri aikatasossa. 13-vuotiaina heidän yhteytensä on vielä vankkumaton. Noah on juuri kokemassa ahaa-elämyksiä omasta seksuaalisuudestaan, mikä ei varmastikaan ole perheen maskuliinisyyden huipentuma isän mieleen. Häntä kiusaavat lukiolaispojat Zephyr ja Fry  löytävät taiteellisen Noahin piirtämät alastoman miehen kuvat ja "hinttari"-nimittelyt senkun yltyvät. 

Jude taas on ihastunut erääseen tyyppiin, jonka nimeä ei halua paljastaa edes läheiselle kaksoselleen. Hän alkaa pukeutua paljastavammin ja joutuu kahnauksiin äidin kanssa.  Muutenkin äidin ja Juden välit ovat alkaneet huonontua, kun taas Noah ja äiti tuntuvat olevan läheisempiä. Äiti kannustaa Noahia hakemaan paikalliseen kuvataidelukioon CSA:han, sillä poika on ilmiömäisen lahjakas. Hän ei ole nähnyt Juden upeita hiekkanaisveistoksia, joita tämä taiteilee rannalle. Eikä tule koskaan näkemäänkään.

Noah hiipii salaa koulurakennuksen ikkunan taakse, jossa on meneillään alastonmallin piirtämisharjoitukset. Samoihin aikoihin hän myös tutustuu omituiseen naapurin uuteen poikaan, joka kulkee meteoriittikiviä laukussaan hassu hattu päässään. Juden mukaan hän oli vieläkin omituisempi kuin kaksoisveljensä, joka sentään oli oikea omituisuus. Tätä myös Noahin isä jaksaa jankuttaa: miten hän ei aina voinut uskoa, että Noah olisi hänen oma poikansa. Muka vitsillä tietenkin.

Onko sinun pakko olla kaiken aikaa niin sinä, Noah? (s. 91)

Kuusitoistavuotiaat Noah ja Jude eivät ole oikein missään väleissä. Jude on päässyt opiskelemaan CSA:han, Noah ei. Noah ei ymmärrä, miten näin pääsi käymään. Millään ei ole muutenkaan mitään väliä, sillä äitiä ei enää ole. Noah tietää edesmenneestä äidistä sellaisen puolen, josta Judella ei ole aavistustakaan. Noah ei ole enää maalannut aikoihin, eikä hän ole saanut viesteistään huolimatta vastakaikua Brianilta, naapurin pojalta, jonka kanssa asiat jäivät selvittämättä vuosia sitten.

Hänestä on tullut todelliset silmäni. On kuin en olisi koskaan piirtänyt tai maalannut mitään ennen kuin hän näkee sen,  on kuin kaikki olisi näkymätöntä, kunnes hänen kasvoilleen kohoaa tuo ilme ja hän sanoo: " Sinä luot maailman uusiksi, Noah. Piirros piirrokselta." (s. 130)

Judella menee taidelukiossa huonosti, sillä äiti on saapunut haudan takaa rikkomaan kaikki hänen savityönsä. Myös kuollut isoäiti piinaa Judea jatkuvasti neuvoillaan, eikä Jude tiedä mitä tekisi. Kun opettaja ehdottaa Judea pyytämään mentorointiapua paikalliselta veistäjäkuuluisuudelta Guillermolta, hän päättää yrittää. Paikan päällä hän kohtaakin täysin ryvettyneen, humalaisen ja vastahakoisen ukkelin sekä tajuttoman komean brittipojan, johon hän on jo aiemmin törmännyt. Hänen olisi kuitenkin saatava apua lopputyön tekemiseen kivestä, sillä sitä äiti ei voisi rikkoa. 

Huh. Annan sinulle auringon oli huikea matka kaksosten väliseen suhteeseen, ensirakkauteen, identiteetin etsintään, suruun, kateuteen, salaisuuksiin - näin muutamia mainitakseni. Keskiössä on Juden ja Noahin välinen sisaruus, joka on kokenut suuren särön sattuneista syistä. Takana on paljon salaisuuksia niin puolin kuin toisin, jotka loppua kohti paljastuvat ja avaavat asioita. Samalla koetaan molempien rakastumiset: Noahin ensirakkaus Brianiin ja siitä seuraava pettymys, joista olisi selvitty heti alkuunsa, jos osapuolet olisivat puhuneet toisilleen. Juden haparoiva rakastuminen Guillermon suojattiin, Oscariin, joka ei välttämättä ole luottamuksen arvoinen. Jude on sitä paitsi vannonut olevansa ikuisesti poikalakossa sen jälkeen, mitä tapahtui kolmisen vuotta sitten hänen ensi-ihastuksensa kanssa. Hankalaa se on, kun Oscar on niin upea.

Tämä boikotti ei ole päähänpisto. Minun nenääni pojat eivät enää tuoksu saippualta tai sampoolta tai leikatulta nurmelta tai futistreenien hieltä tai aurinkovoiteelta tai aallon vihreässä ontelossa vietetyiltä tunnelta, he haisevat kuolemalta. (s. 59)

Jude on reagoinut äitinsä kuolemaan hurahtamalla taikauskoon. Erilaiset uskomukset ja taikakalut ovat hänen arkipäiväänsä ja rytmittävät hänen elämäänsä. Noah taas on sulkeutunut, unohtanut taiteen ja tekemällä uhkarohkeita tekoja, kuten hyppimällä alas Devil's Drop -nimiseltä kalliokielekkeeltä veteen. Juuri sieltä, missä isä kerran hänet nakkasi vasten Noahin tahtoa veteen, koska tällä ei ollut rohkeutta itsellä hypätä. Tällaista isä aina teki, nakersi aran ja taiteellisen Noahin itsetuntoa. Isä ei taas tee enää muuta kuin käy pitkillä kävelyillä.

Pidän siitä, miten loppua kohti epämääräiset tapahtumat ja asiat saavat selityksensä ja merkityksensä, tavalla tai toisella. Pidän siitä, että ikäviä tekoja tehneet ihmiset saavat mahdollisuuden kehittyä. Pidän siitä, miten asiat lopulta järjestyvät, vaikka kaikki ei menekään ihan täydellisesti. Olisin halunnut toki olla kokemassa lopuksi Brianin ja Noahin jälleennäkemisen, joka sivuutettiin täysin, vaikka se oli minulle juuri se juttu tässä kirjassa. Pöh.

Kuten aiemmin lukemani Kun aurinko keinahtaa radaltaan, ei myöskään Annan sinulle auringon ole rakenteensa ja tyylinsä puolesta kaikista helppolukuisin kirja nuorelle lukijalle, mutta paljon lukeneille nuorille (14+) tätä voin ehdottomasti suositella. Sivumäärä tässä on aiempaa armollisempi, noin 400 sivua. 

Tästä soisi olevan elokuva olemassa, mutta googletteluni perusteella elokuvaprojekti ei ole edennyt sitten kirjan julkaisuvuonna  Warner Brosille myytyjen elokuvaoikeuksien jälkeen mihinkään. Harmi.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Jandy Nelson: Kun maailma keinahtaa radaltaan

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme

Kittilä rewind: Daniela Hakulinen

Kittilä rewind: Daniela Hakulinen. Tammi 2026

Kansi: Laura Lyytinen

"  `Oletko sie koskaan ollut rakastunut?`

Herkkävireinen ja oivaltava romaani rakkaudesta, tarinoiden voimasta ja oman paikan löytämisestä.

Loppu on täydellinen, enkä halua tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Kelaan elokuvaa taaksepäin, katson lopun uudelleen. Ja uudelleen.

Baby, you're gonna miss that plane.

Kun 17-vuotiaan Joonatanin äiti yllättäen kuolee, hän päättää muuttaa Helsingistä lähes tuntemattomaksi jääneen isänsä luokse Kittilään. Uusi alku pohjoisessa nostaa pintaan kipeitä muistoja ja kysymyksen, mitä todella tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä ja äiti kohtasivat ensimmäisen kerran valoisassa kesäyössä.

Apunaan online-kriisiterapeutti ja isän hyllystä löytyvät Richard Linklaterin elokuvat Joonatan yrittää selvittää, oliko äidin kertoma tarina heidän elämästään sittenkin vain puoliksi totta. Pakkaa sekoittaa pikkukylän sosiaalinen pelikenttä, jossa erilaisuutta vihaavat Raunot pitävät yllä pelon ilmapiiriä samaan aikaan, kun heitä vastaan taistelevan ystäväporukan johtaja, harmaasilmäinen ja sopeutumaton Susi, saa Joonatanin sydämen lyömään kovemmin. Voiko rakkaus yhdistää tarinan palaset? (Tammi)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka nimessä on Kittilä, herätti oitis kiinnostukseni. Tuo pieni lappilainen paikkakunta, jonka väkiluku paisuu moninkertaiseksi talven sesonkikauden aikana Levi-laskettelukeskuksen ansiosta, on minullekin tuttu. Muutamat mökkireissut ja jopa yksi nuorten leiri on tullut siellä koettua, joten siksikin kiinnostuin tästä Daniela Hakulisen kirjasta. On myös virkistävää, etteivät kaikki nuortenkirjat sijoitu Etelä-Suomeen.

Joonatan on uuden edessä, kun hänen äitinsä on kuollut äkilliseen aivoverenvuotoon. Isovanhempiensa toiveesta huolimatta hän ei jää Helsinkiin, vaan haluaa muuttaa Kittilässä asuvan isänsä luo. Isän, jonka kanssa Joonatan ei ole ollut vuosiin tekemisissä, sillä heidän tapaamiset alkoivat vuosi vuoden jälkeen olemaan vaivaannuttavampia. Nyt Joonatan haluaa kuitenkin yrittää. Lisäksi häntä kalvaa se, miksei äiti viihtynyt Kittilässä kauempaa. 

Isä on elokuvafani, ja juuri Sodankylän elokuvafestareilla he äidin kanssa aikoinaan tapasivatkin. Isä ei ole kovin hyvä puhumaan, mutta Joonatan haluaisi vastauksia: jos he äidin kanssa rakastivat toisiaan, mikseivät he voineet olla yhdessä? Jos äiti ei sopeutunut Kittilään, miksei isä voinut yrittää elää Helsingissä? Isä suosittelee pojalleen elokuvaa Before sunrise, joka oli äidin lempielokuva. 

- Se on sitte turha kuvitella olevansa jotakin vaan koska on Hesasta, se sanoo ja jää odottamaan mun reaktiota. (s. 33)

Lukiossa etelän tulokkaalta yritetään ottaa heti luulot pois. Tai ainakin koulun Raunot, kovanaamatyypit, jotka eivät suvaitse minkäänlaista erilaisuutta ympärillään. Onneksi Joonatan soluttautuu luontevasti lukion sateenkaarevaan porukkaan, johon kuuluu teatterikorkeakoulusta haaveileva muunsukupuolinen Susi, Amerikassa asunut Derek sekä pojista tykkäävä Mouka. Mikäs siinä, sillä Joonatan on avoimesti panseksuaali. Hän ihastuu persoonalliseen Suteen välittömästi. 

- Sie niinku ihan tosissas ajattelet, että jos mie tykkään sinusta ja sie tykkäät minusta, niin kaikki vaan järjestyy. (s. 95)

Lukion ja uuden kaveriporukan kanssa vietetyn ajan ohella Joonatan yrittää selvitä äidin kuoleman jättämästä surusta sekä saada isästä enemmän irti, mikä heidän suhteessaan meni pieleen. Terapian etäistunnoista hän saa tukea, mutta isä on myös yllättävän hyvä tuki nuorelle pojalleen, vaikka ei aina löydä hienoja sanoja. Isä on tekojen mies. Isä on läsnä. Joskus se riittää paremmin kuin oikeat sanat.

- Miten siitä pääsee yli?

- Mistä?

- Kun joku kuolee.

- Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. (s. 80)

Viihdyin ihan mukavasti Kittilä rewindin parissa. Kirjaan on saatu mahdutettua yllättävän paljon ajatuksia, vaikka se on 154-sivuinen. Pääteemana kirjassa on rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen. Ikäviä asioita tapahtuu, kun kaikki Kittilän lukiolaiset (ja heidän vanhempansa) eivät innostu sateenkaarinuorten olemassaolosta. Joonatan kokee myös itse kantapään kautta, ettei rakkaus ole aina niin yksiselitteistä. Joonatanin isän suhtautuminen asioihin on ihanan luontevaa, rennon letkeää ja hyväksyvää. Fanitan häntä eniten koko kirjassa. Leffaviittaukset olivat myös kiva lisä. Ainoastaan sieniensyöntireissu metsässä sai minut hiukan kohottelemaan kulmiani. 

Kirja sopii parhaiten new adult -ikäisille eli kuten kustantajan suosituksissakin lukee, noin 17-vuotiaista ylöspäin.

Annan arvosanaksi tälle 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Amiraali: Mila Teräs

Perhoshuuto: Annika Perkiö

 Perhoshuuto: Annika Perkiö. Haamu 2026

Kansi: Broci

"Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.

Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.

Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu! Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.

Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan." (Haamu)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Oijoi, rakastuin viime vuonna Annika Perkiön esikoisteokseen Herra Wolterin karnevaali, joten tietysti odottelin intopiukeana tätä hänen seuraavaa teostaan Perhoshuuto. Mikä ihana kansi tässä onkaan, kiitos taitavan Brocin! 

Lukiolaisen Tytin elämä tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu muiden kuin hänen itsensä toimesta: enkelinkiharainen Joonas on oikea unelmavävy, jonka Tytin vanhemmat ovat ottaneet lähes omakseen. Joonas olettaa tytin nauttivan heidän yhteisistä harrastuksistaan, kuten Joonaksen lempilajista frisbeekiekosta. Etsiessään pusikkoon lentänyttä kiekkoa Tytti löytää metsästä oudon esineen: se näyttää ihan muinaiselta amuletilta. Hän aikoo pitää tuon esineen omana salaisuutenaan.

Kaikki lähtee liikkeelle unohtuneesta suojauksesta ja jälkiehkäisypilleristä, jonka Tytti päättää napata metsälammen rannalla. Yhtäkkiä lammen yli ui mitä uskomattomin olento: leiskuvapunatukkainen, suippokorvainen menninkäistyttö, joka tulee juttusille ja ihmettelemään Tytin tekosia. Onhan Tytti tiennyt lähinnä Lapissa asuvista menninkäisistä, jotka elävät siellä omissa yhteisöissään. Mitä ihmettä tuo menninkäistyttö, joka kertoo nimekseen Ruutana eli Ruu, tekee Keski-Suomessa? Ruu esittelee oman leirinsä metsän keskellä. Se on hyvin vaatimaton, mutta Tytti on hyvin vaikuttunut - niin Ruusta kuin tämän leiristä.

Tytti alkaa viettää aikaa yhä enemmän metsässä Ruun kanssa. Hän vie Ruulle ruokaa ja juttelee tämän kanssa itselleen itsestäänselvistä asioista, joita taas Ruu ihmettelee. Ihmiset ovat hänen mielestään hyvin kummallisia. Joonas alkaa epäillä, että Tytillä on joku toinen mies, joten Tytti kertoo löytäneensä uuden ystävän - joka ei ole mies. Joonas on helpottunut, sillä hänen ajattelunsa on Tytin mielestä hyvin mustavalkoista. Tytti on pitkään käynyt sisäistä kamppailua identiteettinsä kanssa ja kohtaaminen Ruun kanssa on vahvistanut hänen ajatuksiaan omista mieltymyksistään.

Tytti - sekä melkein ihminen että melkein menninkäinen. Ehkä tänä kesänä hieman lähempänä menninkäistä kuin ihmistä. (s. 86)

Tytin vanhemmat yrittävät puuttua hänen käytökseensä, sillä eiväthän he voi sallia sitä, että tämä loukkaisi heidän lempivävyään. Pöyristyttävää, miten Tytti käyttäytyy! Tytti ei ole koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kotonaan, että voisi ottaa puheeksi pohdintansa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kaikki on hänen kohdallaan ennalta määritetty.

Miten ottaa menninkäisen kanssa puheeksi, että ihmistä ei saa viiltää naamaan? (s. 41)

Tytin ja Ruun välillä on lämmin ystävyys, jossa Ruu on villimpi ja lapsenomaisempi,  suoraviivaisempi puolisko. Tytti huomaa myös Ruusta toisen, epämiellyttävämmän puolen, joka saa menninkäisen joko vetäytymään kuoreensa tai käyttäytymään arvaamattomasti. Miksi ylipäänsä Ruu on lähtenyt vaeltamaan perheensä luota ja miksi hän reagoi niin voimakkaasti ahdistaviin tilanteisiin? Mitä salaisuutta hän kantaa sisällään?

Tuijotan Ruun väsyneitä silmiä ja tajuan, että olennon pään sisään on mahdotonta päästä. Miten joku voi tuntua siltä, että hän antaa minulle samaan aikaan kaiken eikä yhtään mitään? (s. 61-62)

Tytin ja Ruun ystävyys- ja rakkaustarina on yhtä lailla kaunis, mutta myös surullinen kuvaus siitä, miten erilaiset painolastit vaikuttavat niin ihmisten kuin menninkäistenkin käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Tunnetaidot ovat siis vahvassa roolissa heidän tarinassaan. Erityisesti pidän siitä, miten Joonaksesta ei tehdä tarinan pahista, vaikka Tytti onkin välillä hyvin kypsä tätä kohtaan. Oli nautinnollista lukea, miten pettymyksestään huolimatta Joonas on hyvä, välittävä ihminen Tytin elämässä. Miten heidän välinsä jopa hiukan syvenevät sen jälkeen, kun he eivät ole enää seurusteleva pari. Kaikki ulkoapäin asetetut paineet on pois.

Tytin vanhemmat ovat asenteeltaan hyvin konservatiivisen oloisia eivätkä osaa ajatella tyttärestään muuta kuin omien odotustensa mukaista. Heille on kova pala kuulla tytön rakastuneen sekä samaa sukupuolta olevaan, että vieläpä menninkäiseen. Tytti yrittää olla välittämättä vanhempiensa mielipiteestä, mutta kyllähän se satuttaa, etteivät he edes soita hänen peräänsä.

Perhoshuuto ei tehnyt minuun tunnetasolla ihan niin suurta vaikutusta kuin Herra Wolterin karnevaali, mutta tarjosi toki oikein mukavan lukukokemuksen. Menninkäistyttö Ruu on hyvin sympaattinen lapsenomaisen suoraviivaisine kysymyksineen ja toteamuksineen ja nautin kovasti Ruun ja Tytin lyhyistä juttelutuokioista. Perkiön kauniisti soljuvaa tekstiä on ilo lukea ja hän käsittelee toisinkoisessaan tärkeitä teemoja, kuten identiteettiä, hyväksytyksi tulemista, vaikeiden tunteiden käsittely ja erilaisuuden hyväksymistä. Minusta tässä on myös aika paljon samantyylistä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja erilaisuuden käsittelyä kuin alkuvuodesta ilmestyneessä Elina Vahvaselän teoksessa Kolmesti viety sielu. 

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Siniset helmet

Samantyylistä:

Herra Wolterin karnevaali: Annika Perkiö

Kuuden karaatin huijaus: Karen M. McManus

Kuuden karaatin huijaus: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2026

Englanninkielinen alkuteos (2024): Such Charming Liars. Kansi: Melissa Four

"YA-trillerin kuningattaren kahdeksannessa kirjassa äiti ja tytär yrittävät päästä eroon huijarimenneisyydestään. Tarkoitus on tehdä enää yksi keikka – mutta se osoittautuu hengenvaaralliseksi ja henkilökohtaiseksi...

Kat on aina ollut kahdestaan äitinsä Jamien kanssa, lukuun ottamatta äidin 48 tunnin Las Vegas -avioliittoa toisen ammattihuijarin kanssa. Paras muisto siitä oli se, että Katrinalla oli velipuoli Liam kahden vuorokauden ajan.

Kat päätyy mukaan Jamien viimeiselle keikalle. Jamie on osa catering-tiimiä miljardööri Ross Sutherlandin syntymäpäiväjuhlissa, ja heidän on tarkoitus vaihtaa miljoonien timanttikoru jäljennökseen. Perillä on vastassa iso yllätys: Liam ja hänen isänsä, joka seurustelee miljardöörin nuoremman tyttären kanssa.

Kun yksi isäntäväestä kuolee, Liam ja Kat ymmärtävät, että itse asiassa he ovat tappajan tähtäimessä. He voivat luottaa vain toisiinsa - vai voivatko? Molemmat ovat mestarivalehtelijoita ja saaneet oppinsa parhailta." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

YA-kirjavuosi alkaa aina poikkeuksetta Karen M. McManusin uusimmalla jännärillä, niin myös tämä vuosi. (Viime keväänä tein tosin poikkeuksen enkä arvioinut blogissani vuoden -25 uutuutta Viittä vaille kuolema, koskapa olin lukenut sen jo aiemmin enkuksi.) Tämä vuosi alkoi taas turvallisesti McManusin uusimman suomennetun jännärin Kuuden karaatin huijaus parissa. Enkä joutunut taaskaan pettymään! Pidän muuten valtavasti tästä numeroteemaisesta ratkaisusta, joka on tehty ainoastaan suomennettujen kirjojen nimiin. Se on nerokas. 

Nyt ollaankin sitten huijauksien ja varkauksien parissa vähän samaan tyyliin kuin Kayvion Lewisin Varkaiden valtias -kirjaparissa. Katin äiti Jamie on nimittäin ammattimainen varas, joka tekee keikkaa Gem-nimiselle iäkkäälle naiselle, joka on ottanut äidin ja tyttären hoiviinsa Katin ollessa neljä. Gemin erikoisuutena on uskomattoman taidokkaat kopiot koruista, jotka vaihdetaan aina aitojen tilalle. Kat onkin tällä kertaa Gemin mukana, kun tämä varastaa koruliikkeestä upean käärmesormuksen. Tästä Jamie kuitenkin suivaantuu, koska hän ei missään nimessä halua sotkea tytärtään tähän puuhaan. Hänellä tulee mitta täyteen ja hän ilmoittaa eroavansa Gemin palveluksesta. Gem ehdottaa Jamielle kuitenkin vielä yhtä keikkaa, sen jälkeen hän ja Kat olisivat vapaat menemään.

"Juuri tämä on meidän ongelmamme. Olet kaiken aikaa hyökkäystilassa! Ei sillä lailla voi elää." (s. 306)

Jamien olisi soluttautuva vaikutusvaltaisen Sutherlandin suvun juhlien henkilökuntaan ja vaihdettava Annalise Sutherlandin kaulakääty kopioon. Homma vaikuttaa helpolta. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan: Kat, joka kokee olevansa vastuussa äidistään, huijaa itsensä mukaan Ross Sutherlandin tiluksille. Kaiken huipuksi juhliin tulee myös Luke, romanssihuijari, joka sai huijattua nuoren Jamien naimisiin kanssaan Katin ollessa neljä. Tämän jälkeen hän jätti Katin ja oman poikansa Liamin keskenään hotellihuoneeseen, josta nämä karkasivat omille teilleen, ja suivaantunut Jamie otti saman tien eron vastuuttomasta Lukesta. Nyt Luke tulee juhliin Liamin kanssa, koska hänellä on suhde Annalise Sutherlandin kanssa. 

Minut on viime aikoina pitänyt käynnissä puhdas halveksunta, ja ainoa harrastukseni on vuorotellen kusettaa ja vuorotellen matkia isääni. (s. 55)

Liam haluaa uskoa, että huijari-isä olisi nyt ihan oikeasti rakastunut Annaliseen, kuten tämä väittää, mutta on kovin epäileväinen. Hän on jo aiemmin tonkinut isän First Comes Love -sovellusta ja ilmoitellut siellä naisille isän petollisuudesta. Liamin äiti on kuollut, minkä vuoksi hänen on pitänyt muuttaa isänsä luo asumaan. Vielä on kuitenkin tekemistä heidän isä-poika-suhteen rakentamisessa. Liam ilostuu kun tapaakin oman melkein-siskopuolensa Katin. Lisäksi hänelle aiheuttaa erikoisia tuntemuksia Sutherlandien nuorimies Augustus.

Asiat alkavat mennä ihan eri urille kuin suunniteltiin, kun Jamie sairastuu vatsatautiin ja on siis pois pelistä. Koska äiti ja tytär ovat kuin kaksi marjaa, Kat pukeutuu tarjoilijan asuun ja tekeytyy Jamieksi. Hänen pitäisi vielä vielä käydä vaihtamassa feikkikoru aitoon ja homma olisi selvä. Mutta sitten hänestä tuleekin murhan silminnäkijä ja hän sotkee Liamin ja Augustuksen mukaan vaarallisiin kuvioihin. Kuka huijaa ketä? Juoni kieputtelee lukijaa ja tarjoaa viihdyttävää jännitystä. Samalla tutustutaan monenmuotoisiin perhetragedioihin ja onnettomiin rakkaustarinoihin. 

"Onneksi hän ei ampunut renkaitasi tyhjiksi, kun pysäköi viereesi", sanon. "Niin minä olisin tehnyt." 

"Olet virallisesti kaikkien aikojen kiinnostavin ystäväni", Augustus sanoo, ja kaikesta huolimatta se saa minut hymyilemään. (s. 251)

Kirjassa on jonkin verran karkeaa kielenkäyttöä varsinkin loppuosassa, lähinnä v-sanoja ja jopa h**rittelua. Ne eivät kuitenkaan valtaa tilaa kovin suuresti, mutta ajattelin mainita, jos joku miettii, minkä ikäiselle / millaiselle nuorelle tätä haluaa suositella. Itse pidättäytyisin 15+-suosituksessa tämän kanssa, vaikka kustantajan suositus on 12+. Kiroilujen lisäksi tässä on jonkin verran väkivaltaa, myös ihmisen kuolemaan johtavaa, eli ei pelkkää korujen varastelua ole tämä kirja. Myös hyvin rankkoja teemoja sivutaan, kuten vanhemman alkoholismia ja perheväkivaltaa.

Kuuden karaatin huijaus on mitä mainioin jännäri, jossa on vauhtia, vaarallisia tilanteita ja juonittelua. Tykkäsin! Juonittelu ja huijaukset taitaa ollakin nyt tämän päivän juttu nuorten jännäreissä. Romanttisia juonenkäänteitäkin on kirjassa toki kaiken toiminnan ohella mukana, mutta esimerkiksi Katille ei ole tupattu romanssikuvioita ollenkaan mukaan. Pääosassa on siis Augustuksen ja Liamin itsestäänselvästi nokkelasta sanailusta kehkeytyvä sateenkaareva romanssi. Rakkauskuviot ovat olleet McManusin kirjojen vahvuus, joten olisin toki toivonut sitä puolta enemmänkin, mutta toisaalta ihan positiivista, ettei päähenkilötytölle ole keksitty väkisillä poikakaverikuviota mukaan. Kat on oikein säpäkkä ja neuvokas päähenkilö, mutta myös Liam ja Augustus ovat oikein persoonallisia ja hauskoja tyyppejä.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muut Karen M. McManusin kirjat löydät täältä.

Samantyylistä:

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance Games -sarja ja Debutantit-sarja

Sulamispiste: Annukka Salama

 Sulamispiste: Annukka Salama. WSOY 2025

Kansi: Satu Ovaskainen (kuva), Kaisu Sandberg (suunnittelu)

"Niin kuumaa että jää sulaa!

Koukuttavien romanssien mestari Annukka Salama hengästyttää nyt lätkäkaukalossa! Oliver ja Niklas ovat jääkiekon superlupauksia – ja toistensa vihollisia junnumaajoukkueissa lahden molemmin puolin. Poikien joutuessa samaan joukkueeseen alkaa Suomi-Ruotsi maaottelu, jollaista ei ole ennen lätkässä nähty.

Oliver Järvinen singahtaa täydestä tuntemattomuudesta koeajalle maajoukkueeseen. Kaikki hänen hurjimmat unelmansa ovat toteutumassa, kunnes hänen elämäänsä luistelee Niklas Gauffin, ruotsinsuomalainen tähtikiekkoilija ja totaalinen kiusankappale. NHL-ykkösvaraukseksi povattu Niklas on vaihtanut Tre Kronor -pelipaidan yltään ja muuttanut Suomeen – ja kaiken huipuksi Oliverin huonekaveriksi lukion asuntolaan.

Kohtalon heittäessä heidät samaan kaukaloon peli ja otteet kuumenevat sietämättömiksi. Nuorten yksityisasiat ovat suurennuslasin alla, kun media seuraa heidän kauttaan ennen NHL-varauksia, ja pojat joutuvat isojen valintojen eteen taistellessaan tulevaisuutensa puolesta." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tältä Annukka Salaman uutuudelta ei ole voinut välttyä somessa, niin ahkerasti ja taitavasti kirjailija on sitä siellä promonnut. Olen ihaillut myös keräilybokseja, joita on saanut tilata ennakkoon tai joita on voinut voittaa arvonnassa. Satu Ovaskaisen upeat kuvitukset ovat näkyneet myös etukäteen somessa ja lisänneet kiinnostusta kirjaan. Lisää tämmöistä! 

Olen saanut arvostelukappaleen jo aikoja sitten, mutta kiltisti olen malttanut olla tarttumatta tähän, koska jonossa on ollut muita kirjoja ensin. Kun viimeinkin annoin itselleni luvan lukea tämän kirjan, arvatkaapa kauanko tässä meni? Noin vuorokausi, ja kirja oli luettu. Sitä ennen olin tahkonnut erästä toista samanpaksuista kirjaa, joka oli minulle hyvin nihkeä lukukokemus, ja sen lukemiseen meni minulla 2 viikkoa. Tässä siis oiva esimerkki taas siitä, miten jotkut kirjat vetävät kuin itsestään, kun toiset taas eivät. Mutta nyt pitkän alkujaaritteluni jälkeen itse kirjaan ja arviooni siitä.

Oliver Järvisen aamurutiinit ovat aina samanlaiset: puurolla höystettyä smoothieta naamaan, hiihtokamppeet päälle ja aamutreenit vetämään ennen koulua. Oliver on lupaava ampumahiihtäjä, ja saa täyden kannustuksen ja tuen vanhemmiltaan, entiseltä kilpahiihtäjä-äidiltään ja Rasmukselta. He ovat varmoja siitä, että Oliver rakastaa hiihtämistä. He eivät kuitenkaan tiedä, että Oliver hiihtää tasan vanhalle avolouhokselle, johon kertynyt vesi on jäätynyt sopivasti, ja pukee hokkarit jalkaansa. Siellä hän treenaa kikkojaan ja haaveilee olevansa huippujääkiekkoilija, ihan kuten hänen vihaamansa täydellisyys, Ruotsin nuorten lupaus Niklas Gauffin, jonka kuva hänellä on näytönsäästäjänään. Ihan vain, jotta hän voi vihata ja kadehtia tätä tarpeeksi.

"Sanoitko sä jääkiekon? Ei ikinä. Vain mun kuolleen ruumiini yli."(s. 22)

Kun Oliverin todelliset haaveet paljastuvat, äiti saa hepulin. Ei missään nimessä, jääkiekko on toksisin laji ikinä ja Oliver syötäisiin siellä elävältä! Rasmus tukee kuitenkin Oliveria äidiltä salaa ja kannustaa tätä jääkiekkoharrastuksen pariin. Rasmuksen kuvaamat videot tulevat viraaliksi ja yhtäkkiä Oliverilla on hämmentävä kutsu kädessään: hänen kykynsä on huomattu ja hänelle tarjotaan paikkaa Holm Eliten Urheilulukiossa, jossa opiskelevista muodostuu maajoukkue U18. Oliver ei ole uskoa silmiään. Äiti sanoo tietysti heti ei, mutta Oliver päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja karkaa Holmiin. 

Holmissa Oliver pääsee asumaan muiden Mini-Jellonien kanssa hulppeaan asuntolaan, josta hän saa jopa oman huoneen. Hän tutustuu heti persoonalliseen joukkueen kapteeniin Häikkään, joka osoittautuu feministiksi henkeen ja vereen, sekä moniin muihin pelaajiin. Vaikka vastaanotto asuntolassa on hyvä, kaikkialla ei ole niin. Valmentaja Repe Rahkonen kohtelee Oliveria erityisen ankarasti, eikä Oliver ymmärrä miksi. Ensimmäisessä pelissä Ruotsia vastaan Oliver tulee todella pahasti taklatuksi, eikä anna juuri armoa anteeksipyytelevälle taklaajalle.

"Sun elinajanodote on nolla tolla hupparilla tässä talossa", sanon ja kohotan leukaani.Tajuan sillä hetkellä, että istun sängylläni ilman paitaa, kun hänen katseensa käy ensin hauiksellani ja sitten rinnallani. Mietin mittaileeko hän kannattaako kanssani tapella. (s. 123)

Kun Oliver saa kuulla saavansa huonetoverin, hän ei osaa arvatakaan, että juuri hänet taklannut tyyppi muuttaa samaan huoneeseen hänen kanssaan. Ja hän on Niklas Gauffin, kaksoiskansalaisuutensa vuoksi siirron Suomen joukkueeseen saanut täydellisyys. Poikien välillä alkaa armoton nokittelu, joka johtuu pääosin kateudesta: Oliver kadehtii Niklaksen vuosien kokemusta, kun taas Niklasta ärsyttää Oliverin nousu huipulle lähes tyhjästä. Muut joukkueen pojat joutuvat kestämään parivaljakon riitelyä jatkuvasti ja Häikkä on hermoromahduksen partaalla. Silti poikien välillä tuntuu olevan jotain muutakin, sen aistivat myös asuntolan muut pojat. 

"Voi jumankauta. En mä halua sua."

"Joo. Et tietenkään. Niinpä niin." (s.205)

Ai että minä viihdyin tämän kirjan parissa! Kuten alussa sanoin, luin tämän päivässä enkä vain voinut laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain sen loppuun. Vaikka finglismi paikoin ärsytti minua, hyväksyin sen osana kirjan tyyliä (ja nuorille se ei särähdä varmastikaan niin paljon korvaan.) Kirjassa on paljon samaa kuin esimerkiksi Alice Osemanin Heartstopperissa, Hannah Gracen Icebreakerissa ja Ana Huangin Maalintekijässä, mutta kyllä Sulamispiste on oma persoonallinen teoksensa.  Tulisuusaste on nuorille lukijoille sopiva, joten ei pelkoa, että tämä olisi liian härski kuten kaksi viimeksi mainittua, aikuisille suunnattua urheiluromanssia. Salama ei selvästikään halua piilotella suosivansa tiettyjä trooppeja kirjoissaan, erityisesti vihollisista rakastavaisiksi -trooppia. Se onkin minusta oikein toimiva asetelma, vaikka joskus alkaa tuntua parivaljakon riidat jo liiankin hakemalla haetuilta. Sulamispistettä lukiessani minä hiukan jo tuhahtelin Oliverin riidanhakuisuudelle, joka lähti fritsusta. Onneksi tilanne tasoittui pian. 

"Oliko se parempaa kuin supermegaburgeri ekstra ananasrenkaalla ja aurajuustokastikkeella?" Hän mumisee kaulaani vasten. (s. 238)

Salama kirjoittaa loppusanoissaan koskettavasti edesmenneestä Janne Puhakasta, jota hän haastatteli kirjaa varten. Hän sanoo kirjan lähentelevän utopiaa siitä, millaista toksiseksi luonnehditussa jääkiekkomaailmassa voisi olla. Utopia tulikin lähinnä mieleeni, sillä minijellonien pojat ottivat Oliverin ja Niklaksen suhteen vastaan epäilyttävän hienosti. Muutenkin feminismin henkeen hönkivä kapteeni Häikkä on hiukkasen epäuskottavan puolelle menevä hahmo, mutta oikeasti vain niin hulvattoman ihana ja symppis.

Olin iloisesti yllättynyt, miten paljon kuvitusta kirjassa on. Satu Ovaskaisen piirroskuvat tukevat kivasti tarinaa ja ovat muutenkin upeita.

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Morren kirjablogi

Siniset helmet

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Hannah Grace: Icebreaker - Sulavaa jäätä (K18)

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** 

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Armottomat valat: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen. WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #2)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Ruthless Vows. Kansi: Kelley McMorris /  Shannon Associates

"Romanttisen tarinan tiivistunnelmainen päätös.

Jumalainen vastustaja -kirjan jatko-osa saa sydämen tykyttämään ja silmät kyyneliin.

Iris on palannut rintamalta ruhjeilla ja sydän murtuneena. Sota ei ole vielä läheskään ohi, ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa valmistautumattoman Oathin kaupungin.

Roman on jäänyt vihollislinjojen taakse vailla muistikuvia menneisyydestään. Hän alkaa jälleen kirjoittaa lehtijuttuja – mutta tällä kertaa viholliselle. Yllättäen hänen huoneensa lattialle ilmestyy kirje, jonka lähettäjä vaikuttaa yhtä aikaa vieraalta ja oudon tutulta.

Kohtalo heittelee Irisia ja Romania vääjäämättä lähemmäs toisiaan. Kun tilanne kiristyy, he vaarantavat rakkautensa ja tulevaisuutensa muuttaakseen sodan kulun.

Lukijat äänestivät kirjan vuoden 2024 Goodreads Choice Award -voittajaksi YA-fantasia-sarjassa." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

!!!JUONIPALJASTUKSIA!!!

Olipas mukavaa saada Lumotut kirjeet -kirjaparin molemmat osat saman vuoden aikana. Odottelin Jumalainen vastustaja -aloitusosalle kovasti jatkoa saadakseni tietää, miten kahden jumalan välisessä sodassa käykään, ja ennen kaikkea, miten Iriksen ja Romanin ihana rakkaustarinan kävisi. Ensimmäinen osahan päättyi hyvin dramaattisiin tunnelmiin...

Takaisin Oathiin palannut Iris työskentelee ystävänsä Attien kanssa Inkridden Tribunen leivissä. Säpäkkä mutta empaattinen lehden johtaja Helena haluaa julkaista rehellistä ja sodan toisen osapuolen, Enva-Jumalaa puoltavaa tietoutta, vaikka kaikki eivät siitä pidäkään. Iris on onnellinen saatuaan veljensä Forestin takaisin, mutta sydän kaipaa Romania, jonka sodan pahis-osapuoli Dacre kaappasi joukkoihinsa. Dacre tyhjentää sotilaidensa muistin edellisestä elämästään, joten Iris pahoin pelkää, ettei Roman enää muistaisi häntä. Lumottu kirjeenvaihtokaan ei onnistu, koska Iris on menettänyt hienon perintökirjoituskoneensa, eikä Romanillakaan varmasti ole pääsyä maagisen Alouette-kirjoituskoneen ääreen - onhan niitä olemassa enää neljä kappaletta. Joista yksi on Oathin museossa. Siitä Iris saakin ajatuksen, joka edellyttää pientä murtokeikkaa.

"En halua taistella puolella sydämellä, vaan koko sydämelläni." (s. 160)

Roman ei muista edellisestä elämästään mitään, kiitos Dacre-jumalan, joka on nyt hänen pomonsa. Roman saa yhä hyödyntää kirjoitustaitoaan, sillä hänestä on tehty Alisten kirjeenvaihtaja. Sattumalta hänelle tarjotaan kirjoituskonetta, joka onkin Iriksen vanha Alouette. Ensimmäinen vaatehuoneen lattialle ilmestynyt kirje hämmentää Romania. Kuka kumma hänelle kirjoittelee nimimerkillä "E"? Hän päättää pitää kirjeet salassa, vaikka hänellä ei vielä ole aavistustakaan vaimostaan Iriksestä. Unissa hänelle kuitenkin alkaa ilmestyä kaunis nuori neito nimeltä Iris Winnow, joka tupsahtaa Romanin työpaikalle Gazette-lehden toimitukseen. Roman ei kuitenkaan vielä ymmärrä unen tarkoitusta.

Irikselle ja Attielle tulee taas uusi keikka lähelle sotatanteretta, eikä Forest ole tästä ollenkaan riemuissaan. Sotakirjeenvaihtajakaksikko pääsee kuitenkin taas tapaamaan rakasta Marisolia ja tämän sotilasvaimoaan Keegania, mutta joutuu myös melkoiseen vaaraan jälleen kerran. Iris ei kuitenkaan kadu vaarallista reissuaan, sillä hänelle ja Romanille tulee yllättävä kohtaaminen, joka voi pikku hiljaa palauttaa Romanin muistoja. Kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kaksikko tutustuu myös mukavaan autokuskiinsa Tobiakseen, josta tulee Attielle hyvinkin tärkeä henkilö. 

Tänä iltana tapahtuisi jotain. Jotain, mikä halkaisisi maailman kahtia. (s. 332)

Armottomat valat on mielestäni edeltäjäänsä monipuolisempi ja mukaansatempaavampi kirja, jossa on myös enemmän fantasiaelementtejä mukana. Sodan vastapuolet, alisten jumala Dacre ja taivaallinen jumala Enva pääsevät isompaan rooliin, tosin Enva on lähinnä varjoissa piileskelevänä, kun taas Dacre näkyy ja kuuluu hurttineen ja etiireineen. Päästäänpä kirjassa kurkistamaan Dacren valtakuntaan eli aliseen maailmaan, ja matkustamaan kammottavan etiirin kyydissä. 

Kaiken tämän sodan takanahan on siis Dacren ja Envan onneton rakkaustarina, jossa maanaliseen valtakuntaan vangittu Enva on vapautunut soittamalla erityistä kehtolauluaan, joka on vaivuttanut kaikki uneen, ja vapautunut Dacren toksisesta rakkaudesta. Siitä suuttuneena Dacre on käynnistänyt sotatoimet ja valjastunut väkipakolla mukaan ihmisiä, joiden muistoja hän on pyyhkinyt pois. Tämän takia viulu on ollut kielletty soitin siitä asti Dacren käskystä. Enva on kuitenkin ihmisten puolella ja haluaa lopettaa sodan. Siihen hän tarvitsee kuitenkin hiukan apua.

Rakas Iris,

Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että olin rakastumassa sinuun toisen kerran? Pitäisikö minun olla yllättynyt siitä, että sanasi löysivät minut täältä, jopa tässä pimeydessä? Että olen kantanut E-kirjeitäsi lähellä sydäntäni kuin suojakilpeä? --- (s. 223)

Romanin ja Iriksen rakkaustarina on tietysti tämänkin osan keskiössä, vaikka se kaiken sodan ja melskeen jalkoihin meinaakin jäädä. Maaginen kirjeenvaihto on tässäkin osassa isossa roolissa, kun Iris yrittää mahdollisimman salamyhkäisesti saada Romanin taas muistamaan hänet. Kiinnijäämisen pelko on suuri, sillä kirjeet eivät saa päätyä Dacren hyppysiin. Iriksen ja Forestin sisarellisia välejä on myös kuvattu ihanalla tavalla. 

Armottomat valat jaksoi pitää minut otteessaan alusta loppuun saakka. Siinä on juuri sopivassa suhteessa romantiikkaa, toimintaa, maagisia elementtejä ja traagisia kohtauksia. Oikein hyvä lopetus tälle duologialle!

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Kadonneet tytöt eivät kantele: Jenni Multisilta. Myllylahti 2026 (Buriedpodies #2)

Kansi: Riikka Pihlajamaa, Pexels, Shutterstock

"@buriedpodies-podcastia tekevä Rafael saa pyynnön tutkia vanhaa katoamistapausta, ja Oona lupautuu avuksi ystävänsä Kaislan kanssa. Viisi vuotta sitten Mari Kaski, lahjakas porilainen taiteilijanalku, katosi jäljettömiin lakkiaispäivänään. Nyt Marin perhe on saanut viisi vuotta sitten lähetetyn kortin, jossa lukee: Kadonneet tytöt eivät kantele.

Oona ja Rafael alkavat selvitellä Marin taustoja ja katoamista edeltäneitä tapahtumia, mutta Kaisla vaikuttaa poissaolevalta. Oonaa heidän viileät välinsä häiritsevät, mutta sopivaa hetkeä kiusalliselle keskustelulle eräästä suudelmasta ei tahdo löytyä. Niinpä Oona heittäytyy täysillä ratkomaan tapausta ja pyrkii unohtamaan ihmissuhdesotkut.

Pormestarinluodon lukiossa kiertää urbaani legenda salaisesta portaikosta, josta myös Mari Kaski oli ennen katoamistaan pakkomielteisen kiinnostunut. Minkälaista salaisuutta Mari varjeli, ja mitä hänelle tapahtui?

Kun totuus hiljalleen kiertyy auki, Oona ymmärtää, että Marin lailla hänkin on saattanut luottaa vääriin ihmisiin. Ja joskus virheistään joutuu maksamaan liian kovan hinnan…" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Onpa mukavaa, kun tämä oikein mukiinmenevä kotimainen nuorten Buriedpodies-jännärisarja sai jatkoa. Pikkuisen minulta oli jo päässyt unohtumaan, miten edellinen osa päättyi, mutta se ei menoa haitannut.

Nauroimme ja juttelimme, eikä elämässäni ollut draamaa tai murheita.

Tai no, okei. Pari selvittämätöntä murhaa ja niin poispäin, mutta kuka niitä nyt muistelee. (s. 214)

Edellisessä osassa selvitettiin Oonan isosiskon Roosan tapausta, mutta nyt on selvittelyssä toinen mystinen tapaus liittyen Oonan lukioon eli Pormestarinluotoon. Taiteellinen Mari Kaski katosi viitisen vuotta sitten lakkiaspäivänsä jälkeen. Buriedpodies-podcastia pitävä Rafael on saanut yhteydenoton Marin veljeltä Paavolta: perheelle on ilmestynyt yllättäin postikortti, joka on lähetetty Espanjasta ja jossa lukee "Kadonneet tytöt eivät kantele." Kaisla ja Oona jututtavat Paavoa, joka uskoo siskonsa olevan yhä elossa, mutta jonkinlaisessa vaarassa. Hän ei halua uskoa, että Mari olisi lähtenyt noin vain vapaasta tahdostaan kertomatta veljelleen mitään. 

Tutkiessaan Marin tapausta Oona ja kumppanit törmäävät mainintoihin salaisesta käytävästä ja siivestä, jonka uskotaan koulun tiloissa olevan, mutta josta kukaan ei tiedä mitään. Ei edes talossa pitkään työskennellyt vahtimestari Tuominen, joka meinaa hermostua Oonan kyselyistä. Mari on ollut ilmeisesti yhtä kiinnostunut salaisen käytävän tapauksesta, sillä myös hän on kysellyt Tuomiselta sen sijainnista. Salaperäinen käytävä esiintyy myös Marin maalauksissa. Onko Mari oikeasti löytänyt salaisen siiven? Onko hän yhtä siellä, elävänä vai kuolleena? Kenellä on Marilta löytyneen sydänkaulakorun puolikas?

Pakko. Hengittää...

Vaikka.

Se.

Olisi.

Myrkkyä... (s. 242)

Oona kaivautuu yhä syvemmälle arvoituksen syövereihin, samalla kun hän yrittää selviytyä toisen lukiovuotensa alusta, selvittää mikä hänen ja Kaislan tilanne tällä hetkellä on (he eivät ole nimittäin suudelleet enää toista kertaa, saati puhuneet siitä mitään) ja pitää siskoaan kaipaava Paavo rauhallisena. Kaislasta ei tunnu olevan tutkimuksissa paljoa apua, sillä tämä on oudon poissaoleva, selailee kännykkäänsä jatkuvasti ja tapailee kaikkia muita ystäviään paitsi hämmentynyttä Oonaa. Oona ei kehtaa ottaa asiaa puheeksi, eikä etenkään sitä, että hän tuntee vetoa Kaislaa kohtaan ja janoaa toista suudelmaa.

Kirjan juoni etenee oikein koukuttavasti johtolangasta toiseen. Sivujuonteena oleva Kaislan ja Oonan romanssikuvio jää taka-alalle, vaikka lopussa toki alkaa enemmän tapahtua, kun osapuolet tajuavat jutella asiasta. Näin aina: lukija kyllä tietää, että kyse on väärinymmärryksestä ja siitä, etteivät tyypit vain tajua puhua toisilleen asioista. Hiukan minua häiritsi samankaltaisuus Kiltin tytön murhaoppaan -kanssa, lähinnä juuri tuo Oonan pakkomielteinen omistautuneisuus mysteerin selvittämiselle ja vanhempien huoli. 

Toimivan jännärijuonen lisäksi mukana kulkee jälleen Oonan ja ystäviensä normaali lukioarki vanhojentanssitreeneineen. Oonan tanssiharrastus ei saa juuri isoa roolia tässä osassa, mutta isona käänteenä on uusi tanssinope, joka jonkinlaisena somejulkkiksena tunnetaan. 

Erityisesti pidin tässä kirjassa lopusta, joka käänsi jälleen kaiken päälaelleen. Enpä olisi arvannut ollenkaan, mikä on lopputulema Mari Kasken tapaukselle. Pääsenkin sitten melko pian lukemaan sarjan kolmannen osan Kirotut tytöt eivät kuole, kunhan saan sen kirjastosta.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Unelmien aika

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia