Lumola-sarja: J.S. Meresmaa

Pimeänkynsi: J.S. Meresmaa. Kuvittanut Elina Äijälä. Karisto 2024 (Lumola #1)

Kansi: Elina Äijälä (kuvitus)

"Kutkuttavan karmiva, upeasti kuvitettu nuorten kauhusarja alkaa.

13-vuotias Aapo on muuttanut Mustakolun kylään. Eräänä päivänä hän näkee salaperäisen tyypin, jolla on samannäköinen tatuointi kuin hänen hiljattain kuolleella vaarillaan. Voiko se olla sattumaa? Kun Aapo päätyy frisbeegolfia pelatessaan Lumolan kartanon pihaan, alkaa kylässä vaikuttaa olevan muutakin outoa. Aapo kohtaa ensimmäisen hirviönsä - joita kartano on pullollaan.

Vaikka kaikki kartanossa asuvat hirviöt eivät ole vaarallisia, jotkin niistä ovat. Aapo alkaa nähdä painajaisia uhkaavasta pimeydestä. Pian hän huomaa tempautuvansa keskelle tapahtumia, joissa unet ja totuus sekoittuvat vastustamattomaksi pyörteeksi." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Kaipaan kasien genrevinkkauksiin jatkuvasti helppoja kirjoja suomen toisena kielenä opiskeleville ja muillekin, joilla on lukemisessa haasteita. Nykyään heitä on yhä enemmän, ja kirjavinkkauksissa lainaan lähtee yhä enemmän ohuemmat ja helpommat kirjat. Niinpä innostuin kovasti tästä Meresmaan uudesta kuvitetusta Lumola-kauhusarjasta. Jännärit ja kauhut kun ovat niitä genreistä suosituimpia, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa Mustakoluun ihan vasta, ja Aapoa jännittää aloittaa kasiluokka uudessa koulussa. Nyt on kuitenkin vielä kesäloma, ja Aapon täytyy tehdä töitä isänsä kaupalla. Hän törmää kaupassa mystiseen tyyppiin, jolla on hämmästyttävän samanlainen tatuinti ranteessaan kuin kaivosonnettomuudessa menehtyneellä vaarilla. Aapo nimeää tyypin Tiikeritassuksi, ja mokaa itsensä ottaessaan kuvan muka huomaamattomasti tämän tatuoinnista - käyttäen salamaa! Pakeneminen pilkkopimeään takahuoneeseen ei ole hyvä idea, sillä Aapo pelkää kuollakseen pimeää. 

Aapo yrittää unohtaa välikohtauksen nakkelemalla kiekkoja frisbeegolfradalla, mutta tietysti hänen paras ja uusin kiekkonsa Enigma lentää Pimiäjoen toiselle puolen. Sitten alkaa tapahtua kummia: outo zombisilmäinen, mustaleukainen orava varastaa hänen lenkkarinsa, johdattaa hänet veneelle, jolla Aapo pääsee joen toiselle puolen. Ja joen toisella puolella on lisää omituisia otuksia, nimittäin mustaleukainen kettu nappaa frisbeen suuhunsa ja jolkottelee menemään. Ja sitten Aapo huomaa olevansa keltaisen kartanon pihalla, jonka ikkunasta kettu hyppää sisään kiekko suussaan.

- Pieni lapsi, joka näkee ensimmäisen hirviönsä, ei välttämättä tunne lainkaan pelkoa. Eikä se oo ihme, koska lapselle kaikki on uutta. Se kohtaa uusia asioita koko ajan, ei se voisikaan pelätä joka ikistä vastaan tulevaa asiaa. Pelko tulee myöhemmin. Se opitaan. (s. 69)

Lumolan kartano ei ole mikä tahansa kartano, sillä se on täynnä hirviöitä. Tämä valkenee Aapolle pian, sillä kartanossa työskentelevät Immu ja Molla luulevat pojan olevan tulossa sinne töihin hoitamaan hirviöitä. Aapo ei saa sanottua totuutta, sillä hänellä on välillä vaikeuksia ilmaista itseään. Jäisikö hän kiinni siitä, että onkin tunkeilija eikä työntekijä? Millainen on arvostettu Elviira eli Elvis, joka johtaa paikkaa? Entä Isoäiti, joka ilmoittaa löytyneistä hirviöistä? Miksi Aapo näkee kammottavia unia, joissa pimeys imaisee hänet mustuuteensa sisälle?

Pimeys liikahti häntä kohti.

Se tulvahti päin kuin musta aalto,

ja sen kynnet viilsivät ilmaa. (s. 105)

Pimeänkynsi aloittaa hyvin kiehtovan fantasiamaisen kauhusarjan, jossa ensin viattomilta vaikuttavat hirviöt muuttuvat Aapon painajaisunien veroisiksi. Juoni tarjoaa yllätyksiä ja jännittäviä tilanteita sopivaan tahtiin. Lumolan kartanoon ja hirviöihin liittyy monia kiehtovia yksityiskohtia, joita paljastuu varmasti lisää jatko-osissa. Loppu jättää hyvin uteliaaksi ja suorastaan pakottaa tarttumaan jatko-osaan. Parhaiten tämä kirja uppoaa varmastikin varhaisnuoriin lukijoihin noin 10-vuotiaista ylöspäin, mutta voisin vinkata tätä helppona kaseillekin, vaikka onkin ehkä hiukan lapsekas heille. Elina Äijälän kivat kuvitukset eivät ole kuitenkaan mielestäni liian lapsekkaita ja kauhun tunnelma tiivistyy loppua kohti pelottavammaksi. 

Erityisesti plussaa vielä muunsukupuolisesta henkilöhahmosta, jota Usva ilmiselvästi edustaa ainakin oman tulkintani mukaan. Muutenkin hahmoissa on otettu huomioon erilaiset kehot ja ihonvärit.

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Frisbeegolfmedia

Kirjojen keskellä

Lastenkirjahylly

Yökirjeitä: Mila Teräs

 Yökirjeitä: Mila Teräs. Otava 2022

Kansi: Tuuli Juusela, Getty Images / Secret Agent Mike

"Vavahduttava romaani tyttönä olemisen vaikeudesta ja ilosta, jonka voi löytää uudelleen.

15-vuotias Frida on tehnyt niin kuin muutkin: ladannut someen kuvia, viekoittelevia ja ihania. Hän on saanut tykkäyksiä, seuraajia, viestejä. Ällöttäviltä ukoilta, mutta myös Nikolta, vain muutamaa vuotta vanhemmalta ja tosi suloiselta. Niko on pyytänyt vartalokuvaa, halunnut tavata.

Kaikki mitä sitten tapahtui on niin inhottavaa, että Frida on sulkenut sen mielestään. Mutta ruumis muistaa, se on turvaton, ei tunnu enää kuuluvan hänelle eikä ainakaan tuota iloa.

Ahdistavat muistot valvottavat. Itselleen kirjoittamissaan yökirjeissä Frida uskaltaa lähestyä totuutta ja alkaa taas hyväksyä itsensä." (Otava)

Oma arvio:

Mila Teräksen Yökirjeitä on ohut kirja, joka kätkee sisälleen niin paljon kipeää mutta tärkeää sanomaa tyttöydestä, seksuaalisuudesta, itsetunnosta ja somen tuomista ulkonäköpaineista ja oikeudesta omaan kehoon.

Jos sanon, että miehet ahdistavat, 

tarkoitan siis aivan kaikkia.

Aina on sellainen pelko mielessä, 

että entä jos. (s. 64)

Frida kantaa sisällään salaisuutta, jonka hän purkaa vain päiväkirjanomaisiin yökirjeisiinsä. Häntä vanhempi Niko on aiheuttanut Fridaan kipeän särön, joka on lukkiuttanut hänen koko kehonsa. Nykyään häntä ällöttää kaikki kommentit, joita hän saa ulkonäöstään. Häntä ahdistaa myös kaikki miehet. Someen hän ei halua enää ladata samanlaisia kuvia, mitä hänen luokkansa suositut tytöt lataavat. Heidän elämänsä näyttää niin mutkattomalta somepäivitysten perusteella. 

Miksi ihmisten on pakko muuttua? Tyypit, joita hän oli aikaisemmin pitänyt hauskoina ja hyvinä ystävinä, olivat nykyään ainoastaan outoja. (s. 17)

Fridan entinen hyvä ystävä Armi viihtyy nykyään uusien kavereiden kanssa eikä tunnu huomaavan Fridaa. Eniten loukkaa se, ettei Armi voi sanoa suoraan, ettei Frida enää kiinnosta. Äiti tuntuu tosi ärsyttävältä ja nololta somepostauksineen. Burleskia harrastava mummo taas on vapaamielinen ja puhuisi Fridan kanssa seksistä ja seksuaalisuudesta enemmän kuin mielellään, mutta Frida ei halua kuulla. Sukulaiset ja luokkakaverit kommentoi Fridan laihuutta ja niukkaa syömistä. Äiti motkottaa Fridan löysistä vaatevalinnoista. Mitä se kellekään kuuluu? Tuntuu, ettei Fridalla ole maailmassa ketään.

Mitä Frida sanoisi? Miten hän kertoisi, että hänellä oli viime kuukausina ollut tosi paha olla, toisin sanoen, hän oli ollut aika sekaisin. (s. 96)

Pitkään Frida yrittää vältellä koulun toista yksinäistä, Neoa, mutta antaa tälle lopulta periksi yhteisen ryhmätyönkin takia. Onneksi, sillä Neosta Frida saa ystävän. Neoa ja Fridaa yhdistää kepparit, niiden tekeminen ja niillä harrastaminen, mikä ei ehkä ole muiden samanikäisten mielestä kovin cool harrastus. Neo houkuttelee Fridan ratsastamaan, joka osoittautuu alkuun tytölle haastavaksi, koska hän ei osaa rentouttaa vartaloaan hevosen selässä. Frida on niin lukossa, että se vaikuttaa kaikkeen. 

Uskaltaako Frida luottaa Lumi-hevoseen ja vapauttaa vartalonsa tämän liikkeisiin? Uskaltaako hän paljastaa yökirjeidensä salat ystävälleen? Uskaltaako hän luottaa äitiinsä ja kertoa, mitä Niko teki, vai syyttääkö äiti häntä typeryydestä? Uskaltaako Frida koskaan ihastua, tai nauttia omasta kehostaan ja seksistä? Atso katsoo häntä sillain kivasti ja puolustaa koulussa tyttöjen oikeuksia, ja se jos mikä tekee vaikutuksen.

Sanon vaan, että saakeli

sellaisesta tyypistä menee todellakin maku, 

joka alkaa täysin yllättäen lähettää kuvia haarovälistään. (s. 106)

Yökirjeitä on herkkä, kaunis mutta myös rankka ja surullinen kirja. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen. Fridan yökirjeet tekstin välissä tuovat säeromaanin tyylisiä paljastuksia siitä, mikä Fridaa painaa: mitkä asiat pitävät häntä öisin hereillä. Minusta on tuotu hienosti esille ratsastusharrastuksen kautta se, miten moneen asiaan vaikuttaa, jos keho on lukossa. Olen myös erityisen ilahtunut keppariharrastuksen esiintuomisesta, sillä sitä ei kovin useassa nuortenkirjassa vieläkään näy. Rankkojen teemojen vuoksi suosittelisin tätä yli 14-vuotiaille.

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Elina Kilkku: Ihana tyttö

Jennifer Mathieu: Näpit irti!

Candace Bushnell & Katie Cotugno: Tyttönä olemisen säännöt

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Nordic Horror -sarja: A.R.S. Horkka

 Jäätävää: A.R.S. Horkka. Tammi 2022 (Nordic Horror #1)

"En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä – demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Nonnih. Olen odotellut kovasti tämän Nordic Horror -sarjan ensimmäisiä osia, joista nyt tähän mennessä tämä ensimmäinen osa Jäätävää tuli kesällä (nimi kuvaa hyvin myös Suomen kesäkelejä, hehheh.) Seuraavat osat Korvaaja ja  Kellopelikuiskaaja ilmestynevät piakkoin. Mystisen kuuloinen kirjailijanimi A.R.S. Horkka kätkee taakseen Riina ja Sami Kaarlan sekä Anders Vacklinin. Kolmikko on  yhdessä kirjoittanut ja kuvittanut alakouluikäisille suunnattua Pet Agents -sarjaa, ja lisäksi Vacklin tunnetaan nuorille aikuisille suunnatusta Sensored Reality -trilogiasta. Olen siis ollut hyvin odottavainen tämän sarjan suhteen, sillä nuorille suunnattua kauhua ei tule joka tuutista. Olen ollut myös innostunut siitä, etteivät nämä kirjat ole kovin paksuja, ja näissä on vaikuttavat kannet sekä upeat sisäkansien kuvitukset (ilmeisesti Kaarlan pariskunnan käsialaa nekin.)

Kirjan prologi antaa jo vihiä siitä, ettei kauheita tapahtumia tule kirjasta puuttumaan, kun Tytti-nimistä tyttöä painaa veden alle jokin hirveän näköinen olento. Sitten siirrytään varsinaiseen tarinalinjaan, jossa päähenkilönä ja minäkertojana on 6-vuotiaana orvoksi jäänyt poika, Armas Ukkonen. Ilmeetön soutaja nimeltä Naava on viemässä häntä nyt Lapin erämaassa sijaitsevaan Kanervamäen orpokotiin. Orpokodin johtaja Lumi on hyvin hyytävä henkilö, kirjaimellisesti kuurassa olevine ripsineen ja valkoisine hiuksineen. Armas aistii, ettei orpokodissa kaikki ole niin kuin pitäisi. Onneksi Seita-niminen tyttö vaikuttaa mukavalta ja söpöltä. Seita näyttää pojalle salaisen luolan, jossa on kesyjä susia. Yhden niistä nimi on Rakkaus. Sitten eräänä päivänä Seita katoaa, Lumi käyttäytyy hyvin omituisesti ja Naava käskee poikaa pakkaamaan kamppeensa ja karkaamaan tämän kanssa erämaahan, koska on vaarassa. Totuus kaikessa raadollisuudessaan alkaa paljastua Armakselle.

"Lumi ei lepää, ennen kuin on tappanut sinut." (s. 67)

Seuraavaksi kirjassa alkaa melkoisen toiminnallinen osuus. On pelottavia demoneita, jotka örisevät ja valuttavat mönjää. On takaa-ajoa, pakoilua ja piilottelua. Kirja etenee runsain aikahyppäyksin, sillä Armas on lopulta Naavan kanssa piilottelemassa kymmenen vuotta, eli lopun tapahtumissa Armas on on jo 16-vuotias nuorukainen. Tunteet ovat tässä kirjassa hyvin suuressa roolissa, sillä demonikuningatar Lumileidi on varastanut niitä jääpiikin avulla lapsista. Siksipä Armas ei oikein pysty tuntemaan mitään. Hänen täytyy saada omat tunteensa takaisin ja voitettava Lumileidi, joka piilottelee yhä tyhjentyneessä orpokodissa. Armas joutuu kokemaan taas uuden menetyksen, mutta saa myös yllättävää - ja toivottua - seuraa.

Pitelen nystyräistä kouraa ja kosketan hurjapiirteisiä kasvoja. Niissä on jotain rapumaista. Sitten silmien valo sammuu, ne lasittuvat ja jäävät osoittamaan tyhjinä kohti taivasta. (s. 90)

Voi että. Olisin halunnut tykätä tästä, mutta en oikein saanut tästä kunnollista selkoa. (Jouduin tätäkin postausta varten selaamaan kirjaa uudelleen, koska olin vähän pihalla siitä, mitä alussa tapahtuikaan.) Kirjaan on tupattu toimintaa, taistelua ja pelottavuutta mahdollisimman paljon, mutta lopputulos on kuin pelaisi jotakin räiskintäpeliä: örkki tulee tuolta, toinen tuolta, kuvausta, kuinka kammottavan iljettävä se onkaan, mustaa mönjää lentää suusta. Onko se pelottavaa? Ei minusta, sillä kauhussa psykologiset elementit toimivat yleensä paremmin pelon luomisessa, ei toiminta ja hirviöiden kuvailu. 

Demoni nousee pystyyn, kohottautuu koko pituuteensa ja koukistelee saksimaisia etujalkojaan. ylhäällä latvassa keikkuu leveä ja irvokas ihmismäinen naama, jonka pienet pistävät silmät sijaitsevat kaukana toisistaan. Se ölisee kaiken aikaa kuin ihminen, joka ei osaa puhua. (s. 92)

Olen hiukan hämmentynyt siitä, että kustantajan mukaan tämä olisi YA-materiaalia (ikäsuositus 15+). Minusta tämän tyylinen toimintakauhupläjäys voisi mennä 11-13-vuotiaille, mutta toisaalta lopussa kirja taas vaikuttaa hieman isommille suunnatulta, kun Seita astuu kuvioihin. En tarkoita seksiä, sillä sitä ei kirjassa ole, mutta muuten. Lopussa annoin jo kirjalle hieman enemmän toivoa, kun Armas ja Seita alkavat etsiä ja kerätä kadonneita tunteita takaisin. Se on ihan hauska osuus, kun heille selviää erilaisten tunteiden merkitys ja tarkoitus. 

"Tältäkö tunteet tuntuvat? Miten voimakas olo! Ihan kuin leijuisin!" (s. 130)

Aion tutustua vielä seuraaviin osiin ja antaa mahdollisuuden sarjalle, jota olisi kyllä niin kiva vinkata nuorille. Kirjan takakannen mukaan kausi 1 tulisi pitämään mainitsemani mukaan lukien seitsemän eri kirjaa, ja olisikohan sitten tulossa lisääkin kausia? En nyt vielä manaa koko sarjaa. Toivottavasti tästä nuoret lukijat innostuvat minua enemmän. Aionkin antaa tämän 12-vuotiaan poikani testattavaksi.

Arvosanani 2,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Agnes af Forsellesin Kymnaasi orvoille ja hyljeksityille tytöille: Ilkka Auer

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 16. Kirjassa ollaan kylmissä oloissa

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

 Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen. Otava 2021

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Mustia pilviä ja ilon pisaroita. Novelleja nuoruudesta.

Irina kadehtii umpirakastunutta Ellaa. Felix saa sanottua suorat sanat ex-tyttöystävälleen epäonnisella festarikeikalla. Viljami tempautuu riparileirillä irti takertuvasta äidistä. Ayshan vapaudella ei ole rajoja, kun hän tanssii kuulokkeet korvillaan yksin sateessa. Veljekset ihastuvat reppureissulla kumpikin Sabineen, joka vie toiselta sydämen, toiselta poikuuden. Veli-Matti tajuaa karvaan hiihtokisatappion jälkeen, mitä isä hänelle merkitsee.

Nuoria eri lähtökohdista. Nuoria joita perhesiteet puhuttavat ja tunteet riepottavat. Ärtymys ja kiukku. Kaipuu, suru ja kateus. Ilo ja hurmos. Rakkaus."(Otava)

Oma arvio:

Oi mikä ihana keltainen piristys minulle saapui kesälomani aikana! Nadja Sumasen nuorten novellikokoelma Sade on kaikille sama pitää sisällään parikymmentä sopivanmittaista novellia, jotka ovat pääosin omia tarinoitaan, mutta muutaman novellin välillä on jonkinasteinen kytkös.

Saara oli mokannut. Hän tajusi sen heti, kun näki miehen. Mies muistutti vain etäisesti  nettikuvien ja teostensa takaliepeiden runoilijaa. Ilmeisesti pressikuvat oli otettu parikymmentä vuotta sitten. (s. 123)

Minulla oli odotuksena, että novellien pääteemana olisi ihastuminen ja rakkaus, mutta näin ei ollutkaan, vaan nämä lyhyet tarinat kertovat välähdyksiä nuoruudesta ja kipukohdista, joista toki rakkaus on myös näkyvässä roolissa - eri muodoissaan. Novellit pistävät miettimään, herättävät kysymyksiä, osa myös hämmentää tai jopa ahdistaa aiheellaan. Aiheina voi olla esimerkiksi tukahduttava ja valheellinen äidinrakkaus (Äidinrakkaus), salainen ihailija, jonka kirjelappuset käyvät ahdistaviksi (Kateus), kammottavat treffit nettideitin kanssa (Runo) tai kotioloihin kyllästyneen tytön karkaaminen läheiseen autiotaloon (Valse triste.) Monissa on avoin loppu, joka antaa lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa omassa mielessään. Pidän siitä, miten erilaiset tunteet tulevat hyvin monipuolisesti käsitellyiksi.

Omiksi suosikeiksi nousivat seuraavat novellit:

Valse triste, josta kerroinkin jo tuossa ylempänä. Siinä nuori tyttö on karannut kotoaan ja majoittunut autiotaloon. Hänen paras ystävänsä Aura tietää hänen olinpaikkansa, jotta hän voi tuoda ystävälleen ruokaa ja muita tarvikkeita. Jostain ilmestyy kissa, jonka hän nimeää Lohduksi. Toinen viikko alkaa olla jo raskas kylmässä talossa, etenkin kun Lohtu alkaa sairastaa. Samalla mieleen nousee kamalat muistot kotoa.

Kunpa en tuntisi sellaista enää koskaan! Kunpa en kuulisi Valse tristeä enää ikinä! Siksihän olen täällä. Että en kuulisi enää koskaan. (s. 73)

Valinta on minusta hieno kuvaus isän ja pojan yhteisestä yhdistävästä tekijästä, pojan kilpahiihtoharrastuksesta. Miten poika haluaa pitää kiinni siitä, että isä pysyy mukana tukemassa häntä, vaikka vanhenevan isän itsetunto välillä järkkyy.

Kokeilin kaikkien suksiparien pitoa, laskin vauhditta loivaa alamäkeä ja arvioin luistoa. Sekä Swixin että isän voitelemat Fischerit veivät yhtä pitkälle. Valitsin isän voitelemat. (s. 105)

Häikäistynyt nainen novellissa on päähenkilönä  parikymppinen Frans-Emil, joka vilahtaa sivuhenkilönä myös novellissa Kateus. Frans-Emil tutustuu kolmikymppiseen mieheen, joka asuu kommuunissa ja majoittaa Frans-Emilin välillä patjalle. Mitään isompaa heidän välillään ei tapahdu, vaikka Frans-Emil sitä salaa toivoisi. Kunnes eräänä päivänä...

Niitä näitä puhellessaan ja sikaria patjalla poltellessaan mies vain siveli Frans-Emilin olkapäätä ja käsivartta niin kauan, että ihoa alkoi vihloa ihan kuin Frans-Emiliä olisi kidutettu. (s 65)

Pidän siitä, että novellit antavat realistisen kuvan nuorista tunteista, rakkaudesta ja seksistä. Mikään ei ole kiiltokuvamaista, suudelmat eivät aina maistu mansikalle ja seksi tulivuoren juurella ei ole välttämättä räjähtävää, vaan nopea tupsaus.

Novellit soveltuvat mielestäni upeasti yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi, sillä ne todellakin herättävät paljon kysymyksiä ja niissä riittää keskusteltavaa. Toivottavasti äidinkielen opettajat ottavat tästä kopin!

Arvosanani on 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa: 

-

Samantyylistä luettavaa:

Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot! 

 

Ruksaan Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -haasteesta kohdan:

Kotimainen

Vardari-trilogia: Siri Pettersen

Rautasusi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2021 (Vardari #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Jernulven (Vardari 1). Kansi ja kartat: Siri Pettersen

"Vangitseva pohjoinen mysteeri verestä, halusta ja riippuvuudesta.

Juva inhoaa verenlukijoita. Heitä ihaillaan ja ylistetään kyvyistään, mutta he ovat pelkkiä rahan- ja vallanjanoisia huijareita. Juva tietää tämän varsin hyvin, koska hän on syntynyt verenlukijoiden sukuun.

Kun Juvan perhettä uhkaavat vardarit, kammottavat olennot jotka eivät vanhene, hän sotkeutuu mukaan kamppailuun verenlukijoiden perinnöstä: synkästä salaisuudesta, joka kerran mullisti koko maailman - ja saattaa tehdä niin uudestaan. Selviytyäkseen Juvan on kohdattava lapsuusmuistonsa, jonka hän on yrittänyt unohtaa: hän on nähnyt paholaisen.

Rautasusi aloittaa itsenäisen Vardari-trilogian, joka sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin palkintoja ja kansainvälistä ylistystä kahminut Korpinkehät-sarja" (Jalava) 

Voit katsoa kirjatrailerin tästä.

Oma arvio:

Olen jankuttanut parin viime vuoden ajan kyllästymisestäni ja pettymyksistäni fantasiaan. Olen jättänyt monia aloittamiani sarjoja kesken, muun muassa siksi, että keskittymiseni ei ole riittänyt monimutkaisiin fantasiamaailmoihin, mutta myös siksi, että niissä on toistunut usein samat lainalaisuudet. Olen silti odottanut tätä Siri Pettersenin uutta Vardari-trilogian avausosaa Rautasusi kuumeisesti. Rakastin kirjailijan Korpinkehät-trilogiaa, enkä ole lukenut sen veroista ennen enkä jälkeen. Vielä kun kuulin, että tämä uusi eeppinen sarja sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät, en voinut olla innostuneempi. Palauttaako Rautasusi jälleen uskoni ja intoni fantasiaan?

Juva ei tappanut susia rahasta eikä varsinkaan metsästämisen ilosta. Hän tappoi, koska hänen oli pakko. Koska maailma olisi ratkennut liitoksistaan, jos hän olisi lopettanut. (s. 24)

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltä Juva, on tarinan alussa vaarallisessa susijahdissa, joka valitettavasti menee pahasti pieleen erään osaamattoman tulokkaan takia, joka paljastuu vieläpä veritrokariksi. Nämä myyvät sudenverta niitä janoaville, vaikka metsästettyjen susien veri kuuluu ehdottomasti kiville. Juvan pisteliäs ja päämäärätietoinen luonne tulee heti alussa selväksi, kun hän antaa mielipiteensä moisesta tunaroinnista. Susijahti on Juvalle kaikki kaikessa, mutta kaikkein eniten hän haluaisi olla tukijansa Broddmarin mukana metsästämässä kaupungin susitautisia. Siihen sairastuvat ne, jotka ovat nauttineet saastuttavaa sudenverta huumaustarkoituksessa. Broddmar kuitenkin kieltäytyy jyrkästi ottamasta nuorta Juvaa niin vaaralliseen hommaan.

---Nuorin sisarista, punapukuinen, ymmärsi paholaisen olevan kaikkialla. Kaikissa sydämissä. Hän ei tehnyt mitään, ja jäi eloon. Siitä saakka verenlukijat ovat aina tienneet, missä paholainen on. (s. 53)

Juvan äiti, Lagalune, on kohuttu verenlukija ja kunnioitetun Verenlukijain killan puheenjohtaja. Juva ei voi arvostaa äitinsä ammattia, koska hän kokee sen huijauksena: eivät verenlukijat osaa lukea ihmisiä oikeasti. Juvalla on skyky lukea ihmisiä, mutta sen hän pitää omana tietonaan. Hänellä on muitakin murheita: eräs Rugen jätti hänet aiemmin kuin nallin kalliolle, Broddmar ei ota häntä susitautisten jahtiin ja oudot sydämentykytykset vaativat häntä käyttämään hermoja rauhoittavaa juomaa, Torapiikkiä. Kun Juvan 16-vuotias sisar Solde hakee Juvan sairaan äitinsä luo, lähtee Juva melko ynseästi äitiään tapaamaan. Äiti haluaa Juvan muuttavan takaisin luokseen ja perivän äitinsä aseman tämän kuoltua. Juvaa vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten kylällä tapahtuu kummia. Paikallaan pysyneet kivikehät ovat liikahtaneet ja niiden keskellä oleva Todistaja-patsas on alkanut liikkua. Huhutaan, että Mahti on palannut. Kivikehiä vartioidaan nyt entistä tiukemmin.

Hän veti henkeä ja keräsi ajatuksensa sydämestään. Hän tukahdutti pelon, jonka sydämentykytys aina nosti pintaan, ja keskittyi hauraaseen yhteyden tunteeseen. Siihen, että oli jonkin vaarallisen lähellä. Jonkin, joka haisteli hänen sydäntään. (s. 97)

Todistajan liikkumisen jälkeen alkaa monimutkaisten vyyhtien ketju: Sen jälkeen kun Juva näkee äitinsä kiistelemässä pelätyn vardarin, Nafraímin kanssa, Lagalune menehtyy. Hän saa koristua viimeisillä voimillaan Juvalle, että tämä perisi kaiken eikä saa ikinä antaa Paholaista muille.  Paholaista, jota Juva on lapsesta saakka pelännyt, ja jonka on vannottu hänelle olevan pötyä. Äiti sanoo nyt sen olevan totta. Soldesta ei olisi Verenlukijain killan johtajaksi, äiti varoittelee Juvaa.  Juva tajuaa, että jotain vaarallista on nyt meneillään, mutta häneltä kestää aikaa tajuta, mikä ja missä on tuo paholainen, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Hän ei haluaisi myöskään jatkaa äitinsä perintöä ja tuhoaa siksi äitinsä testamentin, jotta Solde saisi haluamansa perinnön. Kaikki ei mene kuitenkaan Juvan suunnitelmien mukaan, sillä moni muukin saa surmansa Lagalunen jälkeen. Kuka on murhaaja, Nafraímko?

Haluaisin kertoa niin paljon enemmän tästä kirjasta, mutta en voi alkaa kuitenkaan spoilata enempää. Voin vain kertoa, miten nerokkaalla tavalla puuttuvat palaset alkavat loksahdella kohdalleen: Juva tekee hyvin merkittävän löydön kotoaan ja saa viimein selville merkillisten sydämentykytystensä syyn. Juva joutuu punnitsemaan sitä, keneen voi luottaa ja mitkä ovat oikeamielisiä ratkaisuja. Hänen perässään ovat  kuolemattomat vardarit, jotka havittelevat häneltä yhtä asiaa. Tätä Juva ei aio missään nimessä heille antaa. 

Hän etsi katseellaan Nafraímia, mutta tiesi ettei löytäisi tätä. Tiesi sen, sillä hänen ruumiissaan oli vain yksi sydän, eikä se ollut milloinkaan ollut niin pieni. Hauras, murtuva kuori ja yksinäinen pulssi. Kipeä ja herkkä, kuin henkäys. (s. 476)

Siri Pettersen on onnistunut jälleen luomaan kiehtovan ja omalaatuisen fantasiakirjan, jonka luin ahmimalla. Mukana on sopivasti vaaran ja intohimon tunteita, jotka sekoittuvat kirjan pahaenteiseen tunnelmaan. Vaikka kirja ei suoranaisesti kytkeydy Korpinkehät-trilogian tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin, se antaa viitteitä siitä, miten samassa maailmassa liikutaan. Korpinkehissä puhutaan muun muassa ihmisistä, unohdetuista, jotka ovat saaneet saastutettua verta ja elävät ikuisesti, mutta kärsivät janotessaan lisää. Ovatko he juuri vardareita, mietiskelin lukiessani. Uskon, että kytköksiä tulee olemaan vielä enemmän, jos seuraavissa osissa matkataan toisiin ulottuvuuksiin. En vain tiedä, miten ihmeessä maltan odottaa seuraavaa osaa. (Täytyy kai opetella lukemaan norjaksi.)

En ole ehkä ihan samaa mieltä kirjaston kanssa, että kirja olisi lasten ja nuorten aineistoa. Jalava-kustannuksen ja Risingshadow -sivuston mukaan kirja on aikuisten fantasiaa, ja komppaan kyllä tätä. Vaikka päähenkilö on nuori, on kuumimmat seksisävytteiset kohtaukset mielestäni kuvailultaan enemmän aikuistasoa. Muutenkaan en mieltäisi kirjaa luonteeltaan YA:ksi, kuten en Korpinkehiäkään. Miksei selkeästi aikuisille suunnattu fantasiasarja voisi olla kirjastossa aikuisten fantasiahyllyssä? 

Suosittelen tätä erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole  aiemmin uskaltautunut lukemaan fantasiaa. Pettersen osaa kirjoittaa hyvin kiehtovalla tavalla, hänen luomaansa fantasiamaailmaan on helppo astua ja siinä viihtyy. Lisämausteena on kiehtovia hahmoja ja kuumia kohtauksia, jotka antavat lupausta jostain vieläkin kuumemmasta jatkossa. Ikäsuositukseni on 16+

En ole pitkään aikaan antanut täysiä pisteitä kirjalle. Mutta nyt...

Annan arvosanaksi 5+  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan Booklist Queen haasteen kohtaan:

A Highly Anticipated Book

Hopeakurkku: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Hertta 2024 (Vardari #2)

Norjankielinen alkuteos (2023): Vardari 2: Sølvstrupen. Kansi: Siri Pettersen

"Juva on saanut elinikäisen arven mieheltä, jonka hän itse päästi vapaaksi. Surun ja raivon lisäksi hän on hukkumassa ongelmiin: vardareilta on riistetty ikuisen elämänsä lähde, ja susitautisia on aina vain enemmän.

Kun levottomuus kaupungissa yltyy, Náklavissa alkavat levitä uudet, fanaattisen uskonnolliset voimat. Juvalle valkenee, että hän on aloittanut sodan, jonka seurauksia hän ei osaa aavistaa.

Hopeakurkku jatkaa Rautasuden aloittamaa Vardari-trilogiaa, synkän vangitsevaa pohjoista fantasiamysteeriä verestä ja vallasta, haluista ja pakkomielteistä." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Olin niin hullaantunut Pettersenin Vardari-trilogian aloitusosasta Rautasusi, että seuraavan osan odottelu on ollut yhtä tuskaa. Viimein viime syksynä odotus palkittiin, vaikka pääsinkin kirjan kimppuun vasta tämän vuoden puolella. Nyt tämän toisen osan luettuani voin vielä vahvemmin sanoa, että tämä trilogia on enemmän aikuisille suunnattua fantasiaa. Ihmettelen kovasti, miksi kirjastossamme tämä on laitettu lanu-puolelle.

Mies pani otsansa Juvan reittä vasten. Kylmän, mutta hikisen. Hän avasi suunsa ja painoi huulensa haavalle. Hän imi verta kuin pieni porsas. Juva tunsi miehen hampaiden ja kielen liikkuvan ihollaan, ja äkkiä Gríf oli taas läsnä hänen ajatuksissaan. (s. 154)

Juva jatkaa susitautisten metsästämistä tutun Nahkahallissa majailevan porukkansa kanssa, mutta muistot Grífistä vaivaavat häntä. Siitä, miten tämä viime hetkillä, ennen kuin katosi kivikehän kautta, petti Juvan ja kävi tämän kimppuun. Rinnassa olevat arvet muistuttavat Juvaa siitä, miten hölmö hän oli luottaessaan moiseen petoon. Juvan seurana kulkee uskollinen Skarr-susi ja hän majoittaa salaa myös pelastamaansa 12-vuotiasta Keflaa, josta on Juvalle niin seuraa kuin apuakin. Loput sydämenlukijakyvyn omaavat lapset Juva majoitti viime osassa turvaan Talvipuutarha-nimiseen paikkaan.

Mutta hän tiesi valehtelevansa itselleen. Hän oli tavannut Grífin. Hän oli vapauttanut hirviön, eikä mikään palaisi koskaan ennalleen. (s. 30)

Sitten Juvan korviin kantautuu tieto Náklaviin ilmestyneestä Hopeakurkku-nimisestä fanaattisesta uskovaisesta, joka on tullut pelastamaan kaupungin pelätyiltä vardareilta, iäisiltä. Vaikka eihän heitä pitäisi olla olemassakaan. Hän julistaa saavansa jumalilta kuvia tuhottavista vardareista, ja kuinkas kummaa, myös Juva on todistamassa tilaisuutta, jossa metallilevylle ilmestyy ihmeellisesti aina jonkin tuhottavan kuva. Hopeakurkku saa heti joukkoonsa yhä enemmän öyhöttäjiä, jotka osaltaan lietsovat kaupungissa sekasortoa ja paniikkia. Kaiken lisäksi jonkun epäillään levittävän susitautia tahallaan, sillä sairastuneita on yhä enemmän.

Tämä lipevä mies eli Hopeakurkku, jonka Juva muistaa aiemmin tavanneensakin, haluaa Juvan yhteistyöhön metsästämään kaikki vardarit kaupungista. Vardareita ei kuitenkaan tapeta, vaan heille suoritetaan ikiaikainen upotus - eli heidät lähtetään Nákla-kehän kivien kautta Druknaan jumalten luo. Juvalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin suostua tämän kamalan, irstaanoloisen sekavan höyrypään leipiin. Tämä aiheuttaa närää Juvan pitkäaikaisten metsästäjäkavereissa ja Juva ajaantuukin surukseen heistä erilleen, sillä Hopeakurkku on määrännyt Juvalle uudet vardarinmetsästyskaverit. 

"Olen elänyt koko elämäni pelossa, ja se on sinun syytäsi!"

"Eli aiot elää loppuikäsi vihaisena?"

"Minä aion kuolla vihaisena!" (s. 230)

Vardareita, onko heitä? No onhan heitä, ja sen Juva tietää. Hän ei vielä tiedä, että hänen pahin vihollisensa Nafraím on yhä elossa, itse luomansa julman vardarin Eldredin vankina ja kidutettavana. Vardarit ovat huolissaan joukkojensa vähenemisestä, sillä ihmeellisten hopealevyille ilmestyvien kuvien takia heitä alkaa kuolla. Kun Nafraím viimein pääsee pakenemaan vankeudestaan, hänen on vakuutettava Juva siitä, että Hopeakurkku on pysäytettävä. Kaiken järjen mukaan Juvan olisi kuitenkin tapettava tuo luopio, joka oli vastuussa Grifin vangitsemisesta kellariin ja Juvan isän kuolemasta. Juvalle alkaa kuitenkin paljastua, mistä nuo Hopeakurkun kuvat ovat peräisin. Hän myös alkaa ymmärtää enemmän vardareita, ja siihenkin on eräs hyvin ratkaiseva syy. 

Juva nojasi päätään seinään. Hän kertoi itselleen jokaisena kirottuna päivänä, ettei rintaan kasvanut solmu ollut oikea tunne. Se ei ollut surua tai rakkautta vaan kiukkua. Ja häpeää, koska hän oli antanut käyttää itseään hyväksi. Mitä muutakaan se olisi ollut? (s. 178-179)

Tämä Vardari-trilogian kakkososa ei ehkä  ollut minulle niin upea kokemus kuin sarjan avausosa, muun muassa koska en ollut niin innoissani tästä uskontoteemasta, ja muutenkin pääsin aika nihkeästi sisään tarinaan pitkähkön tauon jälkeen. Toki tämä on maailmaltaan niin uskomatonta fantasiaa, ja päähenkilö Juva kaiken kaikkiaan mahtava tyyppi, ettei lukukokemukseni ollut huonokaan.  Saatoin hiukan kaivata Juvan tavoin Grifiä mukaan, sillä ensimmäisen osan romanttiset osuudet olivat se juttu. Grif kulkee mukana Juvan katkerissa muistoissa, mutta myöhemmin Juvalle paljastuu myös toinen näkökulma tämän ihanan pedon poistumiseen liittyvistä tapahtumista. Kirjan loppu on uskomattoman lohdullinen, ja viimeinen lause kruunaa kaiken. Minun on luettava seuraava osa!

Hän oli saanut tarpeekseen salailusta ja halusi näyttää minkä vuoksi taisteli. Sota oli sotaa ja hän voittaisi sen rakkautensa vuoksi. (s. 304)

Kuten aiemmin mainitsin, tämä trilogia ei mene minusta YA-kategoriaan vaan on aikuisempaa fantasiaa. Mukana on kuitenkin niin ruumiillista kuin henkistä alistamista ja jopa kohtaus, jossa tapahtuu melkein nekrofiliaa. Kirjan tunnelma on toivottoman harmaa, juuri samansävyinen kuin kirjan kannen värityskin. Pettersenin luoma maailma on uskomattoman kiehtova, siinä on uniikkia pohjoismaalaista henkeä. Suosittelen tätä ja sarjan aiempaa osaa kaikille synkähkön fantasian ystäville.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Perhosten aika: Emma Luoma

 Perhosten aika: Emma Luoma. Myllylahti 2021

Kansi: Kaisu Sandberg

"Kiehtova nuorille aikuisille suunnattu romaani elämän muuttavasta luonnonvitsauksesta, nuorten miesten ystävyydestä ja rakkaudesta kotikaupunkiin. Sen piti olla paras kesä ikinä, mutta sitten saapuivat toukat.

Karvaiset, vaaleanharmaat toukat valtaavat Kuopion talo kerrallaan, ja asukkaat häädetään pois tuholaiskäsittelyjen alta. Myös tatuointistudiossa työskentelevä Viima joutuu evakkomatkalle majapaikasta toiseen parhaan ystävänsä Oulan ja tyttökaverinsa Tuikun kanssa. Pian yösijaa on vaikea löytää edes sukulaisten luota menneisyyden salaisuuksien sulkiessa ovia.

Syksyn edetessä toukat kehittyvät perhosiksi, karanteenialue laajenee ja kaupungin asukkaille alkaa ilmaantua outoja oireita, jotka tuntuvat liittyvän vitsaukseen. Tutkijaryhmät käyvät kilpajuoksua aikaa vastaan löytääkseen parannuksen perhostautiin, ja sosiaalinen media yrittää pitää ihmiset jatkuvasti muuttuvan tilanteen tasalla. Lopulta Viiman ja Oulan on pakko ryhtyä epätoivoiseen taisteluun perhosia vastaan – kotikaupunkinsa ja läheistensä puolesta."(Myllylahti)

Oma arvio: 

Inhoatko tai kammoatko perhosia? Jos vastasit kyllä tai ehkä, ei tämä kirja ole välttämättä sinulle. Niin lähelle tunkevat perhoset, jotka saavat lähes sivuhenkilön osan  tässä Kuopioon sijoittuvassa nuorten aikuisten kirjassa, jossa on ilahduttavasti keskiössä nuorten miesten välinen ystävyys (ilman seksuaalisia jännitteitä.) Kirjan perhospandemia heijastuu pelottavasti tähän aikaan, kun erilaisin rajoituksin taistelemme koronaa vastaan. Jos siis kaipaat pakoa koronakurimuksesta, ei tämä kirja välttämättä myöskään auta siihen, sillä ainakin itse ajauduin hyvin usein vertailemaan kirjan tapahtumia nykyaikaan.

Viima ja Oula, kaverukset 4-ever, ovat olleet toistensa tukena vaikeina aikoina, joita aletaan tarinan edetessä avata: Viimalla on ollut ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja Oula on taas ollut aiemmin sairaalassa toipumassa auto-onnettomuudesta.. Viimalla on ollut sutinaa Oulan isosiskon Saagan kanssa, mutta Oula ei tiedä tästä, saati Viiman nykyinen tyttöystävä Tua, jota Viima kutsuu hellitellen Tuikuksi. (Okei, nyt jo tässä vaiheessa minun täytyy myöntää, että minua hermostuttaa ihan hirveästi kaikki nämä lempinimet, mitä kirjassa vilisee. On runkkaria, hellua, pupua (aargh), pimua, kamua, junnua, Vimpua, Willietä, Vilpuria, Vimpulaa, Oukkaa jne. )

Perhosia. Vitusti perhosia. Parvekkeella lepatti lauma harmaanmustia isosiipisiä kuvotuksia. Ne napsahtelivat ikkunaa vasten, törmäsivät siihen uudelleen ja uudelleen. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Ei Suomessa ollut tällaisia perhosia. Eivät ne voineet olla todellisia. (s. 85)

Kun oudot perhoset toukkineen valtaavat Viiman kämpän, on hänen mentävä evakkoon Oulan ja tämän uuden tyttöystävän Adan luokse. Tuikku matkaa ystävänsä Rean luo, mutta pian selviää, että sielläkin on toukkia. Toukkien valtaamia kämppiä asetetaan karanteeniin ja kaikki luonnonkuituiset kankaat pitää käsitellä, jotta toukat kuolevat niistä. Kouluihin järjestetään hätämajoituksia ja osa yöpyy teltoissa ja matkailuautoissa. Jos löytää ihottumaa kaulaltaan tai irronneet perhosen siivet sängystään, on pulassa: nämä ällöt perhoset nimittäin pudottavat siipensä ja kiinnittyvät ihmisen tai eläimen nieluun munimaan. Vielä ei tiedetä, miten kantajalle käy toukkien kuoriuduttua. Mutta aika pian sekin selviää, lähinnä Rontti-nimisen kissan ansiosta, joka kuolee kouluun järjestetyssä hätämajoituksessa. Perhosten aiheuttama tauti nimetään Rontin taudiksi, ja yksi tautia tutkivista on juuri tämä Viiman ex-tyttis Saaga, joka käyttää koe-eläiminään sikoja.

Toivon, ettei kissan kohtalo voi tapahtua ihmisille. (s. 156)

Viimalla on onneksi vielä työnsä Inkinaattori-nimisessä tatuointiliikkeessä, jossa hän on ollut oppipoikana. Pomo Bossi ja työkaveri Jade tietävät Viiman mielenterveysongelma-taustat ja ovat hyvin ymmärtäväisiä hänelle. Kun hän eräänä päivänä näkee myös liikkeen lattialla toukkia, Viima päättää työpaikan menettämisen pelossa vaieta asiasta. Siitä hän joutuu myöhemmin kantamaan syyllisyyden taakkaa.

Kirjassa vuorottelee Viiman näkökulman lisäksi Gotsu just nyt -nimisen keskustelupalstan toukka-aiheiset jutustelut ja Saagan kirjoittamat Toukkatutkijan päiväkirjan sivut. Ne tuovat luontevasti tietoa toukkaepidemian vaiheista, sen aiheuttamasta Rontin taudista ja erilaisista karanteenitoimenpiteistä, joihin kaupungissa ryhdytään. Kun Tuikun ääni käheytyy ja Viima haistaa sieltä tutun, makean arsenikin tuoksun, joka lähtee perhosista,  ei jää epäselväksi, että myös hän on saanut perhosen kurkkuunsa. Ajatuskin kurkkuun telakoituneesta perhosesta inhottaa Viimaa, joka on aina pelännyt perhosia paniikkikohtauksiin asti, mutta rakkaus Tuikkuun voittaa. Minua hermostuttaa juuri se, miten huolettomasti Viima suutelee tyttöystäväänsä ja nukkuu tämän vieressä ilman suusuojaa, vaikka tietää perhosen majailevan tyttiksensä nielussa. 

Tuikku sätki kuin kuoleva hyönteinen. Hän oli perhonen, jolta oli revitty siivet, kipeä ja onneton. (s. 292)

Kirjan vahvuuksia on sen hyytävä tunnelma, minkä Luoma on onnistunut loihtimaan toukkien ilmestymisestä saakka. Päähenkilön kammo perhosiin välittyy myös lukijalle ja tuo inhon väreitä useaan kertaan. Ajatus perhosista munineen ja toukkineen ihmisen nielussa aiheuttaa kehokauhun väristyksiä lukukokemuksen aikana. Hyvin on siis onnistunut kirjailija tekemään tästä pandemiasta oikeasti uhkaavan tuntuisen. Lisäksi peukutan kovasti sitä, että kirjan keskeisiä henkilöitä ovat nuoret miehet, joiden ystävyys saa suuren siivun juonesta.

Voisiko Oula oikeasti pelastaa minut vielä kerran? Voisiko hän tehdä elämästäni elämisen arvoista, vaikka elämä ilman Tuikkua tuntui totaalisen väärältä? (s.360)

Kirjassa en kuitenkaan ihan kaikesta pitänyt. Nuo rasittavat lempinimet ja nimittelyt jo mainitsikin, ja myös henkilöhahmojen välisistä suhteista paljastuvat menneisyyden varjot jäivät minusta hieman liian pitkään tarinassa epäselviksi ja niitä purettiin liian epämääräisesti. Menneisyyden mysteerejä on mielestäni myös hieman liikaa, kun olisi voinut enemmän keskittyä olemassaolevaan pandemiaan ja sen aiheuttamiin pelkoihin. Tokihan menneisyyden haamut tuovat syvyyttä tarinaan, ja esimerkiksi Viiman mielenterveysongelmat on ihan hyvä ottaa käsittelyyn tarinan edetessä, etenkin kun hän tuppaa saamaan paniikkikohtauksia perhosten takia.

Keskeisistä henkilöhahmoista Viiman ja Saagan välinen jännite jää tavoittamattomaksi ja Oulan tyttöystävä Ada hyvin pintapuoliseksi. Puhumattakaan "puputtelevasta" Viiman tyttöystävästä Tuikusta, joka jostain syytä ottaa minua aivoon. Viiman lääkärinä työskentelevä isosisko Veera taas on järjen ääni ja lopulta suuri tuki ja turva Tuikun sairauden edetessä.

Perhosten aika tuo hieman mieleeni Tuomo Jäntin kauhuromaanin Verso, jossa ihmisen sisällä alkaa kasvaa nimenmukaisesti kasvinversoja, ja sisältää samantyylistä kehokauhua. Tässä kirjassa on hyvin omintakeinen idea, jollaiseen en ole tainnut aiemmin YA-kirjallisuudessa törmätä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Tuomo Jäntti: Verso

Filigraanityttö: Anu Holopainen

Filigraanityttö: Anu Holopainen. Karisto 2021

 Kansi: Mari Villanen

"Rohkea nuortenromaani painajaismaisista mielen koukeroista

Kaksi asiaa pitää Ennin elämän oikeilla raiteilla: filigraanisormus ja leluhylly, jossa lapsuusvuosien pehmot istuvat aina tietyssä järjestyksessä. Jos järjestys menee sekaisin, Enni uskoo jonkin vaaran uhkaavan häntä itseään tai hänen läheisiään. Sormusta Enni pyörittää hädän hetkellä kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Silloin Varoittaja hänen päässään vaikenee ja olo on turvallinen. Kukaan ei sitä ymmärrä. Mutta sitten Enni näkee jotakin. Kohtalotoverin?"(Karisto)

Oma arvio: 

Olen lukenut Holopaiselta aiemmin dystopiset YA-kirjat Ihon alaiset ja Molemmin jaloin sekä realistisen Sydänhengitystä. Filigraanityttö on perinteisempi nuortenkirja, jossa on kuitenkin painava aihe, kuten kaikissa lukemissani kyseisen kirjailijan teoksissa. 

Kirjan päähenkilö on seiska- ja kasiluokan välistä kesää viettävä Enni, jolla on muutamia sellaisia omia juttuja, joista hän ei ole kertonut ystävilleen eikä vanhemmilleen. Hänellä on nimittäin oma Varoittaja, joka kulkee aina hänen mukanaan ja varoittelee kaikesta, mikä voi mennä pieleen ja aiheuttaa jotain pahaa tapahtuvaksi - ihan kuten se eräs puhelu, kun äidille soitettiin vaarin joutuneen onnettomuuteen ja kuolleen siihen. Onneksi Ennillä on keinoja, joilla vaientaa Varoittaja hetkeksi ja estää pahoja tapahtumasta; filigraanisormusta pyöräyttämällä tietyn määrän hän voi vaikuttaa asioihin, ja myös kirjahyllyn pehmolelujen pysyessä järjestyksessä kaikki menee hyvin.

Ei Varoittaja Ennin vihollinen ollut, ei pahantahtoinen, mutta sen alttius pitää huolta kaikista ja kaikesta, kaiken aikaa, kävi toisinaan raskaaksi. Sillä Varoittaja ei kyennyt itse estämään mitään, se kykeni vain varoittamaan, ja Ennin tehtävä oli kuunnella sitä ja toimia kuten tarve vaati. (s.31)

Enni uskoo tosissaan Varoittajan olevan totta, mutta epäilee kuitenkin, ettei näistä asioista kannata muille puhua. Kaverit hieman ihmettelevät Ennin lotraamista käsidesiä piknikillä ja huomauttavat, kuinka paljon likaa sormuksen alle voi kertyä. Tämän jälkeen Ennin on pestävä sormusta joka päivä kuuman veden alla ainakin 20 sekuntia. Vai riittääkö sekään? Saako hän mitenkään pidettyä pahoja asioita poissa, kun Varoittaja kuiskii niitä silti hänen korvaansa? Jatkuva huolissaan oleminen on rankkaa, mutta Enni ei koe sen olevan mitenkään sellaista, josta pitäisi mainita kenellekään.

Jotain tapahtuu. Jotain pahaa tulee vielä tapahtumaan, saat nähdä. (s. 79)

Mutta sitten eräänä päivänä Ennin pelko toteutuu ja jotain pahaa tapahtuu! Koko perhe kuitenkin selviää säikähdyksellä, mutta kaikki alkaa tosissaan mennä pieleen, kun isosisko Kaisa huomaa filigraanisormuksen alla olevan tulehtuneen ihottuman. Enni tutustuu onnekseen naapurin lippispäiseen poikaan, jolla näyttää olevan samantyyppisiä juttuja kuin Ennillä. Lauri avaa Ennin silmät näkemään, että hänen juttu voikin oikeasti olla sairaus, johon voi saada apua. 

"Mutta pelkään niin kovasti, että jotain kamalaa tapahtuu, jos kerron", Enni sanoi hiljaa. (s. 135)

Filigraanityttö on hyvin perinteikäs nuortenkirja, niin hyvässä kuin pahassa. Ennin perhe-elämä tuntuu minun mittapuullani hiukan epäuskottavan siloitellulta: teini-ikäisten siskosten halailu, äidin "kullittelu" aamupalapöydässä ja semmoinen elokuvamainen perhe-elämän kuvaus vieraannuttaa minut lukijana. Vai onko jossain perheessä muka oikeasti tuollaista? Olisin ehkä kaivannut hieman realistisempaa eikä niin helppoa ja kaiken ymmärtävää perhekuvausta. 

Kirja on hyvin kirjoitettu kuvaus nuoren tytön pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä (diagnoosi on omani, sillä sitä ei missään vaiheessa kirjaa annettu.) Samaa aihetta käsitellään Holly Bournen Normaali-trilogiassa, joskin siinä päähenkilö on diagnosoituna enemmän sinut sairautensa kanssa. Enni on vielä seiskaluokkalaisena hyvin lapsekas, niin kuin varmasti tosi moni sen ikäinen on, vaikka yrittää esittää muuta. Ennillä ei ole tarvetta olla isompi kuin onkaan, mutta sen verran hän haluaa pitää kaikkea hyvää tarkoittavaa äitiä loitolla, ettei tämä pääse hänen salaisuudestaan selville. Lukija pääsee hyvin sisälle siihen, millaista on olla jatkuvasti huolissaan ja peloissaan siitä, että jotakin voi sattua, ja kuinka niitä koettaa estää erilaisilla pakkokeinoilla.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

Samantyylistä luettavaa:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali? 

Holly Bourne: Are we all lemmings and snowflakes?

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa 

Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Suomalainen naiskirjailija

 

Lisäksi kirjassa on pinkki kansi, joten se on osa #luepinkkejäkirjoja haastetta.

 

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen

 Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita: Mikko Toiviainen. Otava 2020

 

"Tappavia sähköposteja, pahoja koneita, pelejä joita ei kannata pelata, käyttäjiä joille ei kannata vastata somessa.
Kokoelma internet-ajan urbaanilegendoja, kauhutarinoita ja karmivia myyttejä. Hiuksia nostattavia kertomuksia nykyajan leirinuotioilta."(Otava)

Lukunäyte: https://issuu.com/otavankirjat/docs/pime__peili_lukun_yte_001-012

Oma arvio: 

Mikko Toiviainen arveli Helsingin kirjamessujen haastattelussaan, että tulevaisuudessa suosittaneen lyhyttä tarinamuotoa nuortenkirjallisuudessa. Tällaista muotoa hän esittelee myös uudessa kauhukokoelmassaan Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita hyvin toimivasti. Kauhutarinat ovat toki toimineet kautta aikojen lyhyinä novelleina, ja Toiviainen kertoi haastattelussaan itsekin lukeneensa nuorena taskulampun valossa esimerkiksi Pirkko-Liisa Perttulan kauhutarinakokoelmia. Kauhukirjallisuus kiehtoo varhaisnuoria ja nuoria lukijoita, ja Toiviaisen mukaan tällaiset teokset tukevat nuorten turvallista pelkäämisen tarvetta. 

"Minä täällä", sanoi  tumman hahmon tuttu kylmä ääni. "Miksi sammutit valot? Luuletko, etten minä näe pimeässä?" ("Facetime" s.24)

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita sisältää 25 lyhyttä, muutaman sivun mittaista kauhutarinaa, joita kaikkia yhdistää nykymaailman ja tulevaisuuden teknologia. Kauhun ainekset liittyvät siis kaikeen siihen, mitä teknologia ja virtuaalitodellisuus voi aiheuttaa: on kamalia TikTok-videoita, liiankin älykäs Apple iCar -älyauto, Pokemon Go -pelin mustempi versio Pokemon Black, identiteettivarkauksia ja Netflixin pelottavampi versio Netflix Snaff. Joissakin tarinoissa teknologia ja sovellukset ovat tärkeässä roolissam, vaikkakaan eivät kauhun aineksena. Esimerkiksi novellissa Wilma-merkinnät Eetu-nimisen pojan kohtalo selviää Wilma-merkintöjen kautta. Myös monia ihmisille arkipäiväisiä asioita, kuten deja-vu-kokemus, on selitetty uudella, kammottavalla tavalla. 

Et voi lopettaa pelaamista. Peli on pelattava loppuun saakka. ("Delfoi tietää kaiken", s.77)

Kauhukertomukset jättävät aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Pidän juuri siitä, että novelli loppuu hieman hämmentäväksi, jolloin itselle jää tilaa selittää asiat - joko parhain päin tai pahimmalla tilalla. Sillä tavalla novellit ovat myös juuri sitä turvallista kauhua, kun kaikkea ei läväytetä silmille valmiina, vaan lukijan oma mielikuvitus saa täydentää tarinan itselle sopivalla tavalla. Siksipä uskallan antaa kokoelman seuraavaksi pian 11-vuotiaan, kauhusta kiinnostuneen poikani luettavaksi. Pääsääntöisesti suosittelisin novelleja kuitenkin 12-14-vuotiaille.

Tip tip tip.

He tuijottivat häntä.

He tuijottivat ja nauroivat.

Tuijottivat.

Ja nauroivat. ("Netflix Snaff", s. 133)

Toiviainen on jatkojalostanut osan novelleista netin syövereistä kaivetuista tarinoista, joiden alkulähteet hän mainitsee kirjan lopussa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

Lisään tämän kirjan viimeisenä osallistumisenani Yöpöydän kirjat -blogin Halloween lukuhaasteeseen.

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker

Ihmeiden aika: Karen Thompson Walker. Suomentanut Pirkko Biström. Bazar 2020

Englanninkielinen alkuteos (2012): The Age of Miracles. Kansi: Satu Kontinen

"Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.

Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa

Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.

Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.(Bazar)"

Lukunäyte: https://www.bazarkustannus.fi/wp-content/uploads/2020/07/9789525637915_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Miten suhtautuisit, jos saisit kuulla maapallon pyörimisliikkeen alkaneen hidastua ja että se tulisi hidastumaan päivä päivältä enemmän? Herättäisikö se sinussa pakokauhua vai ottaisitko asian tyynesti vastaan? Alussa voisi ajatella, että mitäs haittaa siitä on, kun päivänvalon aika pitenee muutaman minuutin, samoin kuin pimeä aika. Mutta mitäs sitten, kun on kulunut viikkoja, kuukausia, kellonajat eivät enää voi näyttää suuntaa arjen sujumiselle, linnut alkavat reagoida oudosti, kasvit alkavat kärsiä pitkistä pimeistä jaksoista ja toisaalta pitkistä paahteisista päivistä, painovoima alkaa voimistua ja jotkut ihmiset alkavat sairastua niin sanottuun painovoimatautiin.

Ihmeiden aika kertoo tapahtumista alkaen maan pyörimisen hidastumisen havaitsemisesta ja loppuen siihen, kun tarinan kertoja, Julia, on jo nuori aikuinen. Kirja käy kuitenkin pääsääntöisesti läpi reilun vuoden mittaisen ajanjakson 11-vuotiaan, lopussa 12-vuotiaan, Julian elämästä ja hänen havainnoistaan muuttuvassa maailmassa. Julia on juuri lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, ja joutuu käymään muutoksen läpi kaiken kaaoksen keskellä. Vuodessa ehtii tapahtua paljon: Julia kokee ensirakkauden, menettää ystävän, saa isänsä kiinni aviorikoksesta, näkee äitinsä kärsivän sairauden kourissa, kadottaa isoisänsä ja näkee ympäröivän luonnon kuolevan pikku hiljaa.

Kuviteltavaksi mahdoton oli kuviteltu, uskomaton uskottu. Nyt minusta tuntui, että kaikkialla vaani vaaroja. Joka rakosessa tuntui piilevän uhkaa. (s. 34)

Kun päivien pidentymistä aletaan mitata muutamissa minuuteissa, sitten tunneissa, todetaan kellonaikojen mukaan elämisen olevan mahdotonta. Joka päivä koulu alkaa hieman eri aikaan, jotta se osuisi päivänvalon aikaan. Mutta kun vuorokaudet alkavat venyä yhä enemmän, päätetään ottaa 24-tuntinen vuorokausisysteemi eli perinteiset kellonajat taas käyttöön riippumatta siitä, osuuko valveillaolon aika pimeään vai valoisaan aikaan. Sopeutuminen on vaikeaa, eivätkä kaikki suostu noudattamaan kellonaikoja, vaan haluavat jatkaa aurinkoajassa. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät nämä tosiaikalaisiksi itseään kutsuvat voi enää elää normaalin elämänmenon tahtiin, käydä töissä tai koulussa, he saattavat valvoa kun muut nukkuivat,  ja heidän yöunensa ja valveillaoloaikansa venyvät pidemmiksi kuin kelloaikalaisilla. Tosiaikalaisia aletaan myös hyljeksiä ja pitää omituisina. Osa muuttaa pois siirtokuntiin, kuten keskellä aavikkoa sijaitsevaan Cirkadiaan, jossa tosiaikalaiset elävät omaa elämäänsä.

On vaikea uskoa, että tässä maassa on ollut aika - eikä kovin kauan sitten - jolloin joka vuosi painettiin paksuja almanakkoja ja niissä lueteltiin muiden asiatietojen ohella joka ainoan auringonnousun ja joka ainoan auringonlaskun tarkka kellonaika vuodeksi eteenpäin. Minusta tuntuu, että menetimme muutakin, kun niiden selkeä rytmi katosi: menetimme jonkinlaisen yhteisen ja yleisen uskon siihen, että tiettyihin asioihin saattoi luottaa. (s. 113-114)

Julia tarkkailee muutoksia niin ihmisissä kuin luonnossakin. Viljelykasvit alkavat kärsiä, joten viljelyksiä aletaan kattaa kasvihuoneisiin ja keinovalosta tulee auringon korvike pimeille jaksoille. Nurmikot vaihdetaan tekonurmiksi niiden kuihtuessa pitkien valoisien jaksojen aikana. Unilääkkeitä ja pimennysverhoja myydään mielettömiä määriä. Julian entinen pianonsoitonopettaja Sylvia päättää luopua omalta osaltaan kellonajoista, ja Julia tarkkailee tätä yhä riutuneemmalta näyttävää naapuria isältä saamallaan kaukoputkella. Julia tulee nähneeksi myös jotain pöyristyttävää tapahtuvan Sylvian kodissa, josta hän kertoo myöhemmin poikaystävälleen Sethille.

Niin, muuttuvan maailman tapahtumat tekevät Juliasta hyvin yksinäisen. Paras ystävä Hanna muuttaa perheineen katastrofin alussa muiden mormonien tavoin Utahiin, ja palattuaan lyöttäytyykin yksiin toisen mormonitytön, Traceyn, kanssa. Naapurin Gabby alkaa käyttäytyä omituisesti, ja karkaa myöhemmin pojan perässä Cirkadiaan, joten tästäkään ei ole Julialle seuraa. Michaela kutsuu Julian yökylään vain äitinsä pakottamana. Julian äiti on vuoroin hysteerinen, vuoroin sairas painovoimataudissaan, isän aika kuluu työssään sairaalassa (tai sitten jossain muualla) ja skeittaava Seth Moreno ei tunnu alkuun noteeraavan Juliaa kuin satunnaisesti. Varmuusvarastoja koonnut isoisä katoaa mystisesti Julian 12-vuotissyntymäpäivänä. Futistreenit ei enää nappaa Juliaa, pallokin käy yhä raskaammaksi potkia, mutta isä on sitä mieltä, ettei treenejä jätetä väliin. Onneksi ajan myötä  kiinnostus luonnossa tapahtuviin muutoksiin yhdistää Sethin ja Julian, he ystävystyvät ja ihastuvat toisiinsa.

"Saattepa nähdä", sanoi Josh. "Kun jonain päivänä menette ruokakauppaan, kaikki hyllyt onkin tyhjiä." (s. 205)

Kirja on miellyttävän sujuvalukuinen, Julian kertoma raportti siitä, miten asiat etenevät ja muuttuvat. Tunnelmaltaan se on yhtä aikaa lohdullinen ja hyytävä. Lukija odottaa koko ajan jotain kamalaa tapahtuvaksi, mutta tapahtumat pysyvät yllättävän tasaisina. Kertoja-Julia ei hysterisoi, vaikka kertoo avoimesti peloistaan, mutta myös toteaa tasaiseen tyyliinsä kaiken tapahtuneen, tarkkailee ja havainnoi ympäristöään.  Tuo vuosi on hänelle todellakin muutosten vuosi.

Ihmeiden aika sopii mainiosti luettavaksi tähän ajankohtaan, kun koronavirus on aiheuttanut monenlaista sekasortoa yhteiskunnassamme. Samalla on pieni pelko olemassa, että ilmastonmuutos tuo tullessaan lisää muutosta, kaaosta ja turvattomuutta. Dystopiakuvauksissaan kirja on erittäin onnistunut ja ne lomittuvat luontevasti kehyskertomukseen. Kirjan kieli on kaunista ja huoletonta lukea. Myös Satu Kontisen taiteilema, häkellyttävän kaunis kansikuva saa minulta kiitoksensa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjasähkökäyrä


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

28. Tulevaisuudesta kertova kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book by or about a journalist

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai

Kuolleiden kirja - paluu Uhriniituntakaiseen: Magdalena Hai. Karisto 2020

 Kansi: Satu Ketola

"Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016). " (Karisto)

Oma arvio:

Veikkaanpa, että tätä kirjaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Hain aiempi kauhunovellikokoelma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta toi muutamia vuosia sitten nuorille kauhunystäville jotain ihan uutta: ehtaa nuorten kauhua, jota ei ole selitetty parhain päin. Goosebumps-sarjan tunteville Hain novelleissa on paljon samaa, mutta hänen tekstinsä ovat paremmin kirjoitettuja, eivät kehnoja suomennoksia, ja hän käsittelee kauhutarinoiden ohella myös muita teemoja. Olen lukenut Haisevaa kättä puoleenväliin, mutta koska se jäi aikoinaan kesken, en ole siitä koskaan blogannut.  

Kuolleiden kirja päästää lukijansa takaisin Haisevasta kädestä tutuksi tulleeseen, kuvitteelliseen Uhriniituntakaisen kylään, jossa on aina tapahtunut selittämättömiä kauheuksia. Ensimmäisessä tarinassa tutustutaan Ragemutsiin, joka on hermostunut poikansa koulukiusaamisesta niin, että päättää kostaa kaikille koulukiusaajille tappamalla heidät lapiollaan ja pitämällä heitä vankinaan elämän ja kuoleman välimaastossa. Kuten tässä tarinassa, myös muissa on mukana jokin pohdiskeleva, opettavainenkin teema. Tiedä sitten, karkottaako se ehtaa kauhua janoavia nuoria lukijoita, vai olisiko pelkkä kauhuteema tarinoissa riittänyt.

Uhriniituntakainen - paras paikka elää ja kuolla! - Uhriniituntakaisen kuntamotto (s. 6)

Minun ehdoton lempitarina on Kepponen, jossa kaksi siskosta inhoaa toisiaan niin syvästi, että keksivät toisilleen toinen toistaan kamalampia kepposia. Lopulta he tulevat saattaneensa vanhempansa kriittiseen tilaan lasimurskapannukakulla ja tappaneensa sosiaalityöntekijän itse aiheutetussa autokolarissa. Tämän tarinan opettavaisuus on siinä, että paha saa aina palkkansa, sillä vanhemmilla on toivuttuaan lasimurskasta tyttöjen päänmenoksi kammottava rangaistus. Tämä tarina oli minusta niin hulvattoman kamala, että aloin innoissani selostaa sitä 11-vuotiaalle tyttärelleni. Myös Kivi, paperi, sakset on mielestäni niin karmea, että kerroin siitä tyttärelleni: tarinassa kerrotaan pojasta, joka hävisi aina kyseisessä leikissä. Kerran hän teki kivi, paperi, sakset peilikuvalleen, jolloin peilikuvakin voitti ja sieppasi pojan peilin sisälle. Tätä tarinaa tytöt kertovat heppaleirillä tallinvintillä, kun vintin peiliin ilmestyy yhtäkkiä kauhistuttava näky: tyyppi käsi valmiina haastamaan kivi, paperi, sakset -peliin.

Kaupunkilaistyttö alkoi kirkua.

13-vuotias könysi taaksepäin raputyyliin. Kuulin, kun sen selkä kolahti seinään mun takana. Se tuntui koomiselta, kunnes katsoin, mitä se pakeni.

Peilissä seisoi poika.

Sen käsi oli leikin alkuasennossa: nyrkissä. Se odotti. (Kivi, paperi, sakset: s. 27)

Joissakin tarinoissa on mukana romanttinen juoni, kuten esimerkiksi tarinassa Korppikesä, jossa hautausmaalla kesätöissä oleva Sunniva rakastuu mystiseen poikaan. Suomalainen tonttukansanperinne saa uuden vivahteen tarinassa Musta tonttu, jossa kouluun ilmestyy näitä pahantahtoisia otuksia. Humoristia sävyjä on tarinassa Hemmetin nimeen, Ruu, jossa Ruu-niminen tyttö yrittää manata paholaista karkottamaan demonia omasta papastaan, mutta koska ei pysty kiroilemaan, tulee kutsuneeksi Perkeleen sijasta hänen siskonsa Penteleen. 

Päästä sisään metsän henki

Lähteen neiti

Sienihattu

mutta älä koskaan päästä taloosi

Mustaa tonttua (Musta tonttu: s. 109)

Tarinoiden pituus kirjassa vaihtelee. Osa tarinoista on ihan parin-kolmen sivun mittaisia, kuten Äitini vihasi voikukkia tai Kawaii, kun taas osa pidempiä, kuten 26-sivuinen Hemmetin nimeen, Ruu. Pidän kovasti tarinoiden monipuolisuudesta. Muutamia harrastuksia on edustettuna, kuten PC-pelaaminen, ratsastus ja kepparit. Kirjan niminovelli Kuolleiden kirja sisältää mielestäni vahvoja Goosebumps-vivahteita, kun kirjasta astuu esiin vihalla elävä nahkapiru, joka on vienyt aikoinaan päähenkilö Teemun äidin. Pelastuakseen nahkapirulta Teemun on haudattava vihansa uusperheensä jäseniä, äitipuolta ja siskopuoltaan kohtaan. Kirjan lopussa on hassuna kevennyksenä vielä muutama uudelleensanoitettu joululaulu Uhriniituntakaisesta.

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? Ainakin kirja oli tehnyt hirviön hänestä. (Kuolleiden kirja: s. 138)

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on lahja nuorille kauhunystäville. Kirjaa on helppo lukea tarina kerrallaan, ja jokaiselle löytyy takuulla sopivan kammottava kertomus. Kauhuja ei ole tosiaankaan selitetty hyväksi, vaan monissa tarinoissa on avoin loppu. Pieni pilke silmäkulmassa keventää kuitenkin tarinoita ja se, että tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen kylään. Kirjaa suosittelisin noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa: 

Sammuta valot!/Sytytä valot!: Salla Simukka

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

16. Kirja, josta minulla on ennakkokäsitys, millainen se tulee olemaan

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book that's published in 2020

Lintuhäkki-sarja: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019 (Lintuhäkki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.

Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)

 

Malorie - Älä katso, älä kosketa: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2021. (Lintuhäkki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Malorie. Kansi:@blacksheep-uk.com, Mari Villanen, @Shutterstock / Depositphotos (kuvat)

"Piinallisen jännittävän Bird Boxin tarina jatkuu

Malorie elää teini-ikäisten lastensa kanssa side silmillään Camp Yadinissa, entisellä kesäleirialueella. Maailma ympärillä on hengenvaarallinen, sillä kaikkialla on olioita, joiden katsominen tai koskettaminen suistaa hulluuteen ja itsemurhaan. Eräänä päivänä Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat kenties sittenkin selviytyneet, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa riskin ja lähteä lapsineen kohti tuntematonta." (Karisto)

Oma arvio:

Eipä käynyt mielessänikään, että Josh Malermanin Lintuhäkki olisi saanut jatkoa. Se tosin loppui sen verran epämääräiseen kohtaan, että jatko-osa on enemmän kuin tervetullut. Malorie - Älä katso, älä kosketa jatkaa tarinaa maailmasta, jossa silmien aukaisu vie ihmiseltä järjen ja sitä myötä myös hengen. Kun ihmisjärjen käsittämättömissä olevat oliot valtaavat maan, ei ihmisillä ole muuta keinoa kuin selviytyä - sokkona. Mutta riittääkö sekään? Voiko olion kosketuksestakin menettää järkensä?

Lintuhäkki päättyi siihen, kun Malorie pääsi kahden lapsensa, Tomin ja Olympian kanssa turvaan Jane Tuckerin Sokeainkouluun. Tämä toinen osa alkaa samasta paikasta, mutta nyt jokin on hullusti - tai kaikki. Joku on menettänyt järkensä nähtyään olion ja Malorien on löydettävä kuusivuotiaat lapsensa kaaoksen keskeltä ja vietävä heidät pois. Kaiken lisäksi, miten sokea Annette voi menettää järkensä, kun hän ei näe? Malorie on kauhuissaan, sillä sehän merkitsee sitä, että oliot voivat sekoittaa ihmisen mielen myös koskettamalla. Heidän on paettava ja pian!

Sitten hypätäänkin kymmenen vuotta eteenpäin. Malorie asuu 16-vuotiaiden Olympian ja Tomin kanssa Camp Yadinin leirikeskuksessa rutiininomaista ja tarkkaanharkittua elämää. Nuoriso toimii Malorien korvina, sillä he pystyvät kuulon perusteella päättelemään olioiden sijainnit. Heidän aistinsa on kehittynyt pakon edessä. Malorie on hysteerisen tarkka suojatoimista: käsivarret on oltava peitettyinä huppareilla, silmäside on oltava aina paikallaan ulkona. Teinit ovat kuitenkin teinejä: he ihan vain hiukkasen haluavat uhmata sääntöjä ja kokeilla asioita omin päin. Tom on perheen keksijä: hän on pienestä pitäen kehitellyt menetelmiä ja laitteita, joiden avulla olioilta voisi suojautua ilman, että silmiä tarvisi pitää kiinni. Erityisen ylpeä hän on kehittämistään laseista, joista taas Malorie ei halua kuullakaan. Malorie muistaa vielä sen, mihin liika optimismi voi johtaa. Pelko Garyn saapumisesta leiriin on joka päivä läsnä.

Me emme tee mitään muuta kuin pysymme hengissä!

Ei kehu. Vaan moite. (s. 106)

Kaikki järkkyy sinä päivänä, kun ovelle koputtaa outo mies, joka väittää olevansa väestönlaskija. Malorie ei anna lasten päästää miestä sisään, vaikka Tom haluaisi luottaa mieheen, mutta mies jättää nipun papereita kuistille ja huikkaa ennen lähtöään jostain sokeasta junasta, jonka kyytiin voisi kuka vaan hypätä. Papereista käy ilmi monenlaisia asioita: listoja ihmisistä, joita vielä on elossa, kokeiluja olioiden kiinni saamiseksi, uskomuksia olioiden vaarattomuuteen. Tom ja Olympia lukevat niitä ilman lupaa, mutta eräs asia kiinnittää heidän huomionsa. Malorie järkyttyy kuullessaan listalta löytyvän hänen vanhempiensa nimet ja olinpaikan. Hänen on saatava lisätietoa sokeasta junasta, joten hän käy kylässä erään Ron Handyn luona. Eräänä päivänä Malorie tekee päätöksen, käskee teinien pakata mukaan tarpeelliset ja he lähtevät vaaralliselle matkalle kohti mahdollista junaa. 

Hän kyllä ymmärtää, että Malorie kasvoi sellaisessa maailmassa, missä oli normaalia katsella ulkoilmassa, nähdä lato ja havaita siten kaikki vaaran merkit. Mutta Tomin mielestä Malorie ei oikeasti ymmärrä, että hän ja Olympia pystyvät samaan korvillaan. (s. 107)

Kirjan juoni tarjoaa hyvin herkullisia käänteitä matkan edetessä. Olympia kantaa mukanaan salaisuutta, joka kääntää päälaelleen monta asiaa. Tomin ja Malorien näkemyserot aiheuttavat kahnausta heti matkan alusta saakka ja saavat aikaan melkoisen käänteen porukan matkalla. Malorien pahimmat pelot meinaavat toteutua. Näiden kolmen matkassa lukija saa kokea todellista pimeyttä, pelkoa tulevasta ja ymmärtämättömyyden tunnetta selittämättömissä olevien olioiden vallatessa maailmaa. Mitä nuo oliot ovat, miksi ne ovat, vai ovatko ne? 

Hän lukee avoimen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta:

AJATUKSIA SIITÄ KUINKA TÄMÄ KAIKKI ALKOI:

LAUMAHYSTERIAA (s. 225)

Minusta kirjan asetelma tuo hieman mieleen nykyiset ajat koronaviruksen kurituksessa. Osa ihmisistä noudattaa sääntöjä ja rajoituksia orjallisesti, jotkut jopa hysteerisesti, kun taas jotkut uskovat, ettei todellista vaaraa ole ja lipsuvat rajoituksista oman hyvän nimissä. Samaa tapahtuu kirjan maailmassa, jossa radikaaleimmat yrittävät todistella suojausten olevan liioittelua ja kehittelevät menetelmiä, jotta voivat nähdä ja hyväksyä oliot ympärillään turvallisesti ja menettämättä järkeään. Monelle voi olla hankala varoa ja pelätä sellaista, mitä ei ole koskaan nähnytkään. 

Kirjan oliot tuovat minulle mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian, jossa suuri osa tuntemattomasta jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvituksen varaan. Jännitin kirjan loppuun saakka, saanko kuvailun siitä, miltä nämä järjettömät oliot näyttävät, mutta toisaalta pelkäsin, viekö se kaikelta tarkoituksen. Enpä paljasta, miten kävi. Lue itse. 

Kirjan loppu on mielestäni nerokas ja oivaltava ja jollain tapaa toiveikaskin, muttei paljasta liikaa. Elokuvaa odotellessa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi 

Punainen piano: Josh Malerman

Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa