Päivitys Baabel-trilogiaan

Luin Richard Farrin Baabel-trilogian toisen osan Henkien metsä. Klikkaa kuvasta päästäksesi lukemaan mietteeni niin trilogian ensimmäistä kuin tästä toisestakin osasta.

Pehmolelutyttö: Jukka Behm.

Pehmolelutyttö: Jukka Behm. WSOY 2017.

Kansi: Laura Lyytinen (iStockphoto)

"Emilialla on salaisuus, jonka hän kertoo vain pehmoleluilleen. Hän myy aikaansa miehille - tuntemattomille aikuisille miehille, jotka ihailevat hänen kuviaan netissä. Rahanteko tuntuu ällistyttävän helpolta. 

Pehmolelutytön silmin raikkaan analyysin kohteeksi joutuvat niin oma perhe kuin kaveritkin, koko nykyhetki, jossa aikuiset koettavat olla nuoria ja nuoret aikuisia. Pikkuhiljaa Emilia sukeltaa yhä syvemmälle peliin, jossa kuvittelee olevansa vallankäyttäjä, kunnes on kadota itseltään."(WSOY)

Lukunäyte:  http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510427644_lukun.pdf

Oma arvio:

Kirjan takakansikuvaus saattaa äkkiseltään hätkähdyttää, niin karmeita asioita se kuvailee kirjassa  olevan. Laura Lyytisen suunnittelema kansi pehmentää kirjan ensivaikutelmaa, kun viattoman söpö pehmopupu pitelee posket punoittaen käpälää suunsa edessä. Pupulla onkin paljon salaisuuksia sisällään, joista hän ei saa hiiskuakaan, sillä hänen omistajansa, 15-vuotias Emilia uskoutuu pehmoleluilleen kamalista asioista. Hän tekee sen kuitenkin niin suorasti ja viattomasti, ettei hänelle voi olla vihainen, vaan ainoastaan surullinen. 

Nuoret  haluavat olla aikuisia ja aikuiset nuoria. Aika harva on tyytyväinen siihen, mitä hän on tällä hetkellä, enkä minäkään ole siitä tietysti poikkeus. (s. 80)

Emilia näkee kokemansa ja tekemänsä asiat teini-ikäisen tytön, vielä lapsen silmin. Hän näkee aikuisissa paljon sellaista, mitä ei ymmärrä ja mitä hän halveksuen arvostelee, mutta silti hän haluaa olla itsekin aikuinen. Sympaattinen Emilia etsii omaa seksuaalisuuttaan, hakee paikkaansa muiden nuorten keskuudessa ja toivoisi salaa vanhemmiltaan huomiota. Vanhemmilla kun tuntuu olevan ihan omat intressinsä, eikä Emilia kuulu niihin.

Siinä suhteessa poikkean isästäni. Hän lukee paljon. Hän ahmii. Kirjoja, lehtiä, mainoksia. Ihan mitä vain saa käsiinsä. (s.20)

Se, miten Emilia ajautuu kuin vahingossa myymään palveluksiaan netissä, kuvastaa sitä, kuinka helppoa on viattoman nuorten joutua vaikeuksiin ja menettää kontrolli. Emilialle on vielä epäselvää, mitä on rakkaus ja seurustelu - onko se sitä, että hän nousee selvästi itseään vanhemman nettituttavuuden autoon ja kähmii tätä syrjäisessä paikassa?  Eihän se rakkaudelta tunnu, mutta Emilia ei oikein osaa muutakaan. Hän haluaa niin kovasti olla niin kuin muut. Kun ikätoveri Santeri osoittaa kiinnostustaan Emiliaan, tyttö ei oikein tiedä, miten seurustella. Hänellä on vain pahat kokemuksensa aikuisista miehistä.

Minä olin nyt tyttöystävä.

En ollut hyvä tyttöystävä. En ollut Santerin arvoinen. En ollut puhdas. On olemassa likaa, jota ei voi pestä pois vedellä ja suihkusaippualla eikä edes niillä kaikilla kalliilla pulloilla, joita äiti ostaa apteekista ja jotka on testattu Euroopan parhaissa laboratorioissa, ja ehkä siksi minua vähän itketti, mutta pidin kyyneleeni sisälläni. (s. 161.)

Behm osaa kuvata niin hätkähdyttävän osuvasti nuoren tytön huomioita aikuisten maailmasta että omasta itsestään, etten voi kuin ihmetellä, miten hän sen tekee. Elän todellakin Emilian silmin koko tarinan, jonka lopussa koen syviä liikutuksen tunteita. Tarinan päätös tuo toivoa kaiken kauheuden keskelle. Emilian tarinassa korostuu se, kuinka 15-vuotias on vielä pehmoleluihin kiintynyt, vanhempiensa hellyyttä kaipaava lapsi, mutta toisaalta heräävä naisen alku. Hämmentävää aikaa kaikki se. 

Kirjassa nousee Emilian huomioista hyvin tärkeäksi teemaksi seksismi, jonka olemassaolon voi etenkin jo nuoret tytöt aistia. Vaivihkaisia katseita vanhemmilta miehiltä, vihjailuja, kosketuksia. Näitä asioita on hyvä käsitellä, sillä ne eivät ole mihinkään hävinneet.

Jukka Behm on voittanut tällä teoksella WSOY:n järjestämän Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailun. Lisäksi Pehmolelutyttö on yksi vuoden 2017 Finlandia Junior -palkintoehdokkaista. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä

Eniten minua kiinnostaa tie

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala

Isä Malakain silmät - Riivaustarina: Marko Hautala. Äänikirja, lukija Jarmo Mäkinen. Storytel original 2017

Kirjatraileri Instagramissa: https://www.instagram.com/p/BarQan7A-R6/

Oma arvio:

Minuun otettiin muutama viikko sitten yhteyttä Storytel-palvelusta, haluaisinko kuunnella Marko Hautalan uusimman kauhuteoksen Isä Malakain silmät - Riivaustarina. Totta kai otin tarjouksen vastaan, sillä olen lukenut ennenkin Hautalan kauhukirjallisuutta ja vaikuttunut. Sain Storyteliltä kuukauden lahjakortin, jotta ehtisin kuunnella tämän pelkästään äänikirjaksi tehdyn, kymmenosaisen kauhuteoksen. Ei muuta kuin laput korville ja lenkille hämärään metsään oikean tunnelman saavuttamiseksi!

Me olemme ne, joita ei ole olemassa. Ja meitä on monta.

Tarinan keskiössä on Anton Lavio niminen mies, joka kärvistelee heti tarinan alussa esiintymisjännityksensä kourissa. Hän on häissä bestmanin roolissa ja hänen pitäisi pitää puhe, mutta se tuottaa tuskaa johtuen miehen sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä. Kun Anton törmää häissä entiseen koulukaveriinsa Nikiin, hän hämmästyy, kuinka muuttunut tuo ennen rappiolla ollut muusikkokaveri on. Niki paljastaa syyn menestykseensä: häntä on auttanut isä Malakai, ja hän antaa Antonillekin tuon mystisen miehen yhteystiedot, jotta tämä saisi apua sosiaalisiin pelkotiloihinsa.

Anton rohkaistuu lähettämään viestin Isä Malakaille ja saa pian vastauksen. Kun hän käy tapaamassa tuota mustaan kaapuun pukeutunutta, valkokasvoista miestä, hän tulee katumapäälle - mihin ihmeeseen hän on sekaantunut. Mies antaa Antonille C-kasetteja kuunneltavakseen, ja pian Anton huomaa etsivänsä kirpputoreilta Walkmaneja. Kummallisilla kaseteilla ei ole puhetta, ei musiikkia, vain omituisia ääniä. Ihme kumma Antonin elämä alkaa sujua, sosiaaliset ongelmat kaikkoavat ja töissä ja naisasioissa tulee menestystä. Kaikella on kuitenkin hintansa. Öisin Anton huomaa saaneensa outoa seuraa makuuhuoneensa varjoihin, ja pian hän joutuu tekemään kammottavia tekoja Isä Malakain käskystä. 

Marko Hautala on tehnyt niin kammottavan psykologisen kauhutarinan, että selkäpiitäni karmii. Demoneja on kuvailtu tarpeeksi, muttei liian yksityiskohtaisesti. Yhdessä kohdassa äänikirjaa on niin kuvottava kohtaus, että lähes voin pahoin, mutta muuten teoksen kauhu on psykologista, tajuntaan tunkeutuvaa ja Danielin tuntemusten kautta hyvin voimallisesti välittyvää. Hautala taitaa psykologisen kauhun ja hänen käyttämänsä vertaukset ja kielikuvat ovat monipuolisia. Jarmo Mäkisen tumma ääni sopii teoksen tyyliin hyvin, tosin hänellä on melko tasapaksu nuotti läpi koko teoksen. 

Storytel tiedottaa, että heille on tulossa ensi vuonna samantyylisiä, pelkästään äänikirjoiksi tehtyjä kymmenosaisia teoksia jopa neljäkymmentä. Näistä noin puolet tulee olemaan käännöksiä ja puolet suomenkielisiä alkuperäisäänikirjoja. Minusta tämä on loistava idea, etenkin jos taso tulee olemaan yhtä hyvä. Niitä odotellessa!

Suosittelen Isä Malakain silmät - Riivaustarinaa ehdottomasti hyvätasoisen kauhun ystäville!

Arvosanani 4,5

Tämä äänikirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Marko Hautala 

Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala. 

 

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas.

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä: Ritva Ylönen

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen. SKS 2017.

Kannen suunnittelu: Samppa Ranta

"Kalle Päätalo on lähes myyttinen hahmo - työn, omillaan pärjäämisen ja rehellisyyden perikuva. Lukijat ja media loivat Päätalosta tuhkimotarinan sankarin, ja tätä käsitystä Päätalo itsekin vahvisti lukuisissa haastatteluissa ja Iijoki-sarjassaan. Mutta millainen oli mies myytin takana?

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä tuo esiin todellisen, inhimillisemmän Kalle Päätalon: epävarman, pikkutarkan, työhönsä liikaakin uppoutuvan miehen kirjavine naissuhteineen. Oliko Päätalo sittenkään niin keskiverto ja jokamiesmäinen kuin on ymmärretty? Tai niin rehellinen? Millaisista asioista ja tunteista laveasanainen kirjailija vaikeni?

Kalle Päätalo on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen ilmiö. Suosittu kirjailija on pysytellyt levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen. Uusi elämäkerta seuraa vaihe vaiheelta, millaisen elämän vetovoimainen kirjailija eli.(SKS)"

Oma arvio:

Kuva: Heidi Petrov

Nyt voi moni lukija hieraista hämmästyksestä silmiään: mitä ihmettä, miksi lähes vain ja ainoastaan YA-kirjoja fanittava Kirjapöllö on lukenut Kalle Päätalosta kirjoitetun elämäkerran. Niin, miksi ihmeessä? Siihen on monta syytä. Minun sukujuureni tulevat Kainuusta, vaikka olenkin koko elämäni asunut Oulussa, joten kai minä jollain tapaa sieluni sopukoissa samaistun tuon alueen ihmisten elämään. Minun suvussani on tehty aina ruumiillista töitä, pidetty lehmiä ja raivattu metsää. Isäni on kirvesmies, joten rakennusalakin on jollain tapaa tuttu. Meillä ei ole puhuttu sievistellen, vaan rumia sanoja väliin päräyttäen. Niinpä samaistumispintaa löytyy monella tapaa, vaikka ei aina niin suoraan, niin kuitenkin välillisesti.

Minä olen lukenut parikymppisenä Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan noin puoliväliin saakka. En muista, mikä oli viimeinen lukemani teos, mutta muistelisin sen olleen joko Pohjalta ponnistaen tai Nuorikkoa näyttämässä. Asia on aina hiukan kaihertanut minua, ja ehkä joku päivä luen vielä tuon sarjan loppuun. 

Kuva: Heidi Petrov

Ensikosketukseni Kalle Päätaloon sain, kun olin alakouluikäinen tyttönen, ja telkkarista tuli kirjailijan lapsuusajasta kertova, Mikko Niskasen ohjaama Elämäni vonkamies -sarja. Katsoimme sitä koko perhe yhdessä ja pidin oikein kovasti sarjan huumorista, mutta myös traagisuudesta. Oli hämmentävää, kuinka Kallen lapsuus vaikutti välillä todella kurjalta, mutta yhtä aikaa silti niin antoisalta. Myöhemmin katsoin myös Kallen nuoruusvuosista kertovan elokuvan Nuoruuteni savotat, ja se elokuva tuli katsottua sitten VHS-kasetilta niin moneen kertaan, että nauha lähes kului puhki. Jotenkin minä samaistuin tuohon sinnikkääseen Kainuun kasvattiin, joka haaveili pöllinteon keskellä kirjailijaksi tulosta, ja nautin selkosen murteesta ja maisemista. Isäni omistamia Päätalo-kirjoja lueskelin jo tuolloin, mutta todellinen kiinnostus Iijoki-sarjan lukemiseen tuli vasta parikymppisenä iltalukiolaisena. Pidin myös englannin kurssin esitelmän tuosta samaisesta sarjasta.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän postauksen kuvitukset ovat Kalle Päätalon kotitalolta Kallioniemestä, jossa kävin kesällä 2015 Päätalopäivien yhteydessä. Sain viimeinkin toteutettua haaveeni ja vierailtuani idolini kotona, nähdä Jokijärven maisemat, uuden ja vanhan pirtin, paikkaansa hakevan uunin ja Kallen ja hänen vanhempiensa, Herkon ja Riitun, henkilökohtaisia tavaroita.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä -kirjan kirjoittaja Ritva Ylönen on Suomen tällä hetkellä ainoa Päätalosta väitellyt tohtori. Joitakin tutkimuksia toki on Päätalon kirjallisesta tuotannosta tehty, ja vilahteleepa myös joukossa minulle tuttu nimi, nimittäin entinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala muiden joukossa. Ylönen on ottanut tehtäväkseen unohtaa oman faniutensa ja tutkia koko Kalle Päätalon elämänkaarta objektiivisin silmin. Hän halusi myös selvittää, mitkä kohdat omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa ovat sepitettyjä ja mitkä totta. Kukaanhan ei voi mitenkään muistaa koko omaa elämäänsä repliikkeineen kaikkineen, ei edes Kalle itse, vaikka hän on koko elämänsä pitänyt tunnollisesti muistikirjaa. Kirjan sisäkansilla onkin nähtävillä hänen tunnontarkkoja, milli-kallemaisia päivyrimerkintöjään vuosilta 1993-1994. Ei voi muuta kuin ihastella hänen kaunista ja tarkkaa käsialaansa.

Kuva: Heidi Petrov

Ylönen etenee kirjassa kronologisesti Kallen syntymästä kuolemaan, mutta hän on kuitenkin jaksotellut luvut tiettyjen teemojen ympärille niin, ettei kronologia kärsi.  Minusta tämä on hyvin toimiva rakenne ja tekee kirjasta mukavasti luettavan. Yhdessä luvussa esimerkiksi käsitellään perusteellisesti Kallen traumatisoivaa lapsuutta, yhdessä sota-aikaa, yhdessä työtä rakennusmestarina, yhdessä käydään läpi Kallen naisseikkailuja ja tietenkin myös hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen saama arvostus, kritiikki (tai sen puute) ja huomio tulee esille. 490-sivuisessa teoksessa on yhteensä kaksitoista päälukua alalukuineen, sekä lopussa kattavasti viiteitä lisätietoa haluaville, Kalle Päätalon tuotanto kokonaisuudessaan, hänen kirjallisuudestaan tehtyjä opinnäytteitä sekä laaja artikkeliluettelo, joka tuo apua mahdolliselle seuraavalle Kalle Päätaloa tutkivalle. (Harmi, että opiskeluvuoteni ovat ohi.) Lisäksi kirjan lopussa on henkilöluettelo, joka on kätevä, jos haluaa myöhemmin etsiä johonkin tiettyyn henkilöön liittyviä mainintoja. Valokuvaliite sekä myös tekstin seassa vilahtelevat kuvat esimerkiksi ensimmäisestä kustannussopimuksesta elävöittävät lukunautintoa.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalon asema kansankirjailijana korostuu läpi koko teoksen. Hän kirjoitti tekstiä, jossa oli runsain mitoin murresanoja, karskeja ilmaisuja ja häpeilemättömiä kohtauksia. Ihmiset rakastivat hänen kirjojaan, ja tuntuu, että etenkin pohjoissuomalaisten ja kainuulaisten yleissivistykseen ja velvollisuudekseen kuului lukea Kalle Päätalon kirjoja. Toinenkin puoli on silti olemassa. Joidenkin mielestä Päätalon kirjat ovat liian pikkutarkkoja, jankkaavia ja hänen kirjat olivat kuin sienirihmasto - niitä vain tuli lisää, vaikka kaikki oli jo nähty ja koettu. Kalle Päätalon kirjoihin jotkut kaipasivat enemmän korkeakirjallisia tunnusmerkkejä ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Silti niitä myytiin laatikkotolkulla joka ikinen isänpäivä ja joulunalus. Ihmiset samaistuivat Kallen rankkaan lapsuuteen ja nuoruuteen, kielenkäyttöön ja tunsivat ja elivät hänen kanssaan kaikki elämän käännekohdat.

 Menetelmä on yksinkertaisuudessaan seuraava: hidas, perinpohjainen pohjustus, näkökulman kaventaminen kaventamistaan, jolloin lukija on jo melkein Kalle itse, sitten tapahtuman huipentuma, jossa lukija on jo Kallena Kallen paikalla. Lukija kokee saman tuskan ja ahdistuksen, jonka hänkin on kokenut - ja myös laukeamisen, tuskallisesta tilanteesta selviämisen ilon. (s. 54)

Kuva: Heidi Petrov

Minä olen puhtaasti sitä mieltä, että tämä teos on suuri kunnianosoitus Kalle Päätalon elämälle. Osa asioista jää vielä hiukan mysteeriksi, mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla pelkästi paljastuskirja, vaan teoksen sävy on tasapainoisesti tutkiva ja pohdiskeleva. Ylönen on tehnyt mittavaa taustatyötä ja hänen intohimonsa Kalle Päätaloa kohtaan huokuu kirjasta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjan vuoksi
Keskisuomalainen (Hannu Niklander)
Helsingin Sanomat (Vesa Karonen)

Samantyylistä luettavaa:

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.
(Elämäkerta)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Synkät vedet -sarja: Camilla & Viveca Sten

Syvyyksissä - Synkät vedet I: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2017. (Synkät vedet #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Djupgraven. Alkuperäinen kansi: Eric Thunfors

"Suunnistustunti sumuisella saarella saa karmivan käänteen, kun poika Tuvan luokalta katoaa.
Tukholman saaristo, pimeä syksy, synkkä meri paksun sumun peitossa.

12-vuotias Tuva tuntee kotipaikkansa saaret, luodot ja vedet läpikotaisin. Mutta tänä syksynä jokin on vialla. Tuva näkee outoja hahmoja metsässä, ja tummat pelottavat varjot aaltoilevat meressä.
"Katsahdan epätoivoisesti olkani yli ja näen jonkin seuraavan venettä. Kelmeä kuiskaus vedessä, kylmä virtaus pinnan alla, paljon nopeampi kuin vene. Se ei anna minun päästä karkuun." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaiset äiti ja tytär, Camilla ja Viveca Sten, ovat kirjoittaneet yhdessä avausosan nuorten jännityssarjaan nimeltä Synkät vedet, jossa on myös  mukana Pohjoismaiden mytologiaa, fantasia-aineksia ja taustalla luonnonsuojelullinen teema. Koska tämä ensimmäinen osa sijoittuu Tukholman saaristoon, tulee tarinan myötä mainituksi myös Itämeren saastuminen. Kirjan lopussa on tarkemmin tietoa Itämerestä ja vinkkejä siihen, miten kukainenkin voi suojella Itämerta.

On kylmää ja harmaata, polttava savu tukkii kurkun. Keuhkoihin sattuu kuin ne olisivat tulessa. Pinta on kaukana ylhäällä, loputtoman kaukana.

Olen viime viikkoina nähnyt joka yö unta, että hukun.

En pääse veneestä pois tarpeeksi nopeasti. (s. 14) 

Tuva on hiukan epävarma itsestään, sillä hän on aina kokenut olevansa kummajainen. Saaristokoulun muut oppilaat hyljeksivät tuota oudon kalpeaa tyttöä, jolla on omituiset arvet korvien takana. Ihan vauvana Tuva on joutunut vanhempiensa kanssa veneonnettomuuteen, mutta hän on kuin ihmeen kaupalla pelastunut merestä ja löytynyt täysin kunnossa rannalta. Jotain hämärää Tuvan onnettomuuteen kuitenkin liittyy, eivätkä Tuvan vanhemmat ole halukkaita puhumaan tuosta ajasta.

"Kun olit nuorempi"---"Silloin ajattelin, ettei tuosta mokomasta vissiin ole oikein mihinkään..."(s. 61)

Kun koulun suunnistuspäivänä sattuu ikävä tapaus ja suosittu poika Axel katoaa, Tuva saa Rasmus-nimisestä pojasta liittolaisen ja ystävän. Kerta kerralta Tuva uskaltaa avautua enemmän pojalle, joka koki tuona onnettumuuspäivänä myös jotain kummallista, ja jota tyttö pääsi todistamaan. Yhteinen salaisuus yhdistää näitä kahta, mutta myös jonkinlainen yhteys heidän välillään.

"Tiesin, että sinussa on jotain, Tuva."(s. 219)

En halua paljastaa kirjan juonesta liikoja, sillä ainakin minulle oli lukukokemuksena mukavaa, etten tiennyt paljoa etukäteen. Tuva on henkilöhahmona ihastuttavan herkkä ja rohkea, ja hänen ja Rasmuksen välien lämpeneminen suloista. Saaristolaismiljöö sumuineen on osuva miljöö tälle jännittävälle tarinalle, jonka lukea lotaisin melko nopeaa. Mytologiset, fantasiamaiset ainekset kirjassa ovat tervetullut lisä tarinaan. Jatkuva, heti kirjan alusta saakka seuraava vaaran ja uhan tuntu tuo tarinaan tehokkaasti jännitystä.

Kuva: Pixabay

Me emme ole turvassa täällä ulkona. (s. 63)

Odotan innoissani sarjaan lisää jatkoa. Vielä jää arvoitukseksi, mikä on Axelin kohtalo ja kehittyykö Tuvan ja Rasmuksen ystävyys romanssiksi, josta pieniä viitteitä jo tässä osassa saatiin. Tätä kirjaa voin suositella erityisesti varhaisnuorille (noin 10-13-vuotiaille.) Kirjassa on vain 268 sivua ja luvut ovat mukavan lyhyitä, joten vähän lukeneille tämä voisi olla mainio kirja luettavaksi. Jännitystä, fantasiaa ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Lastenkirjahylly

Sumussa - Synkät vedet 2: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2018. (Synkät vedet #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Sjörök

" 'Sinun on aika valita puolesi, meren tytär', joku sähisee takanamme.

Hirvittävän, ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan tunnen kuinka joku repii terävästi takkiani, ja tiedän, että ne ovat kynnet jotka minuun tarraavat. Tähän me kuolemme, minä ajattelen, rauhallisesti ja kirkkaasti. Tähän me kuolemme.

Tuva on saanut selville salaisuuden: hän on vaihdokas, meren tytär. Hän on karkottanut muinaisen pahuuden meren syvyyksiin, mutta nyt kotisaariston peittää ennen näkemättömän paksu sumu. Ja sumuun kätkeytyy kammottavia olentoja." (Otava)

Oma arvio:

Ruotsalaisen äiti-tytär-kirjoittajaduon nuorille suunnatun jännärisarjan toinen osa Sumussa jatkaa Tuvan tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Tuva tietää nyt itsestään ja alkuperästään enemmän, mutta ei ole sen varmempi kuin ennenkään. Kaiken lisäksi isän juominen ja äidin häpeilevä suhtautuminen tyttärensä, merenvaihdokkaan kiduksiin ei helpota tytön epätoivoa. Koulukiusatun Tuvan ainoa ystävä Rasmuskaan ei ole lupauksistaan huolimatta viettänyt kesällä aikaa tämän kanssa, ja hän tuntee näin ollen itsensä yhä yksinäiseksi.

Tukholman saaristossa asuvia piinaa kummallinen sakea sumu, joka ei ota laantuakseen. Koska kouluvenettä kuljettava Österman on joutunut onnettomuuteen, Tuva joutuu menemään kouluun Mattiaksen äidin kyydillä. Matkalla sattuu kuitenkin kamaluuksia, kun GPS ja kännykät lakkaavat toimimasta, vene ajautuu avomerelle päin ja sumu meinaa kaapata kolmikon. Tuva pelastaa Ellinorin ja Mattiaksen, mutta tämän jälkeen kaikki on toisin. Tuva tietää, ettei sumu ole vain sattumaa, ja että hänen täytyy selvittää, mistä on kyse. Mitä Östermanille on sattunut? Miksi Rasmus on outo? Mitä apua koulun ilkein tyttö Hanna voi haluta Tuvalta? 

"Sopimus on rikottu", hän tyytyy sanomaan. Ääni voimistuu hivenen. "Sopimus on rikottu.Niin se nainen sanoi."

Yksinäinen kyynel vierähtää silmäkulmasta uurteiselle poskelle.

"Nyt hän on raivoissaan." (s. 156)

Minusta kirjan jännityselementit on taas taidokkaasti luotuja ja tarinan sekaan on sijoitettu sopivasti myös fantasiamaisuutta. En ole ihan innoissani kuitenkaan siitä, miten "pelastetaan Itämeri"-teema puskee hyvin näkyvästi esiin tarinan taustalta, vaikka se on muka ikään kuin piilotettu tarinaan. Tärkeä teema toki, mutta kirja toimisi ehkä ilman valistustakin. Jo edellistä osaa lukiessani ilahduin kirjan saaristolaismiljööstä, varsinkin kun olen laivareissulla aina ihaillut Tukholman edustan saaristoa ja miettinyt, millaista olisi siellä elää.

Tämä sarja on mainio jännityksestä pitäville nuorille (ikähaarukassa 10-14), varsinkin kun kirjat ovat melko helppolukuisia niin rakenteensa kuin tekstityylinsäkin puolesta. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En vielä löytänyt muita bloggauksia

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Veden olomuoto

Lisään tämän myös Kirjoja ulapalta - Merelliseen lukuhaasteeseen

Loimut - Synkät vedet 3: Camilla & Viveca Sten. Suomentanut Tuula Kojo. Otava 2019. (Synkät vedet #3)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Mareld

"Hyytävän jännittävän kauhusarjan päätösosa.

Kamppailtuaan merenhaltian kauhistuttavia voimia vastaan Tuva opettelee merenkansan maagisia kykyjä. Hän tuntee olevansa yksin, kun paras ystävä Rasmus on muuttanut pois saaristosta. Sitten tapahtuu jotain hirvittävää: yhteyslautta vajoaa jäihin kaikki matkustajat mukanaan. Sitä sanotaan onnettomuudeksi, mutta Tuva epäilee muuta. Meri loimuaa merieliöiden valoa, vesisäihkyä. Se on paha enne, sanovat vanhat saaristolaiset. Vaaralliset ajat odottavat.

Ennen talvipäivänseisausta, kun magia on voimakkaimmillaan, pitää Tuvan pysäyttää muinainen pahuus. (Otava)"

Oma arvio:

Synkät vedet -sarja saa päätöksensä osalla Ontot, joka sisältää näistä kolmesta kirjasta eniten kauhumaisia piirteitä. Kansikuvakin jo antaa siitä vihiä. Trilogian päätösosa on muutenkin sen verran synkkätunnelmainen ja jännittävä, etten enää tätä suosittelisi ihan alakouluikäisille.

Tuva yrittää nyt sopeutua elämään ilman mantereelle muuttanutta Markusta, joka kuitenkin viestittelee tytölle säännöllisesti ja käy myös vierailemassa saaristossa. Tytön perheasiatkin alkavat olla parempaan päin, kun alkoholiin turvautunut isä on alkanut raitistua ja olla enemmän läsnä tyttärensä asioissa. Tuvan liikkuminen veden alla alkaa olla yhä luontevampaa ja hän alkaa olla sinut oman itsensä kanssa.  Kaiken pilaa kuitenkin uudet, kamalat uutiset: ihmisiä täynnä ollut Waxholmin lautta on jumiutunut yllättäen jäätyneeseen mereen ja kaikki ihmiset ovat menehtyneet. Tuva tietää, ettei se ollut onnettomuus, vaan osa merenhaltian pahaa suunnitelmaa. Yhtäkkiä meri on alkanut loimuta omituisesti.

Minun on pakko tehdä jotain. Heti. Muita ei ole, ja sisimmässäni tiedän, että nyt on kiire. (s. 50)

Tuva on tietysti taas jatkuvasti varppeillaan eikä syyttä. Kaikenlaisia merkkejä merenhaltian pahuudesta alkaa ilmaantua, kuten koulun lucia-juhlan aikana. Onneksi Tuvalla on tukena kouluterveydenhoitaja Maria, joka on paljastunut aiemmissa osissa maagiksi. Markus perheineen tulee Tuvan perheen luokse joulua viettämään, mutta hekin joutuvat keskelle kauheuksia, kun heti ensi kättelyssä vene jäätyy kiinni yllättäen ilmestyvään jääpeitteeseen. Zombimaisten rantakalmojen pelossa Tuva kehottaa kaikkia juoksemaan karkuun lähimmälle saarelle jäätä pitkin ja sukeltaa itse veteen. Markus huomaa, ettei voi juuri auttaa tyttöä, vaan aiheuttaa vain lisäongelmia sukeltamalla perään.

En ole enää pelokas pieni ihmistyttö, joka on vähällä hukkua Kanholmsfjärdeniin. Olen Merenkansa, ja minussa elää kaikki se taikuus, joka on syntymäoikeuteni. (s. 301)

Kauhumaisten ainesten lisäksi tässä viimeisessä osassa myös kirjan fantasiapiirteet nousevat esiin. Kirjan päätös jää yllättäen osin avoimeksi. Viime osien Itämeri-valistuksellisuus huokuu yhä kirjan tapahtumien taustana, mikä häiritsee jälleen minun lukunautintoa. Nyt mukana on jopa hiukan syyllistämistä Itämeren tilasta merenhaltian välityksellä. Käytännössä voisi tulkita niin, että kaikki kirjan saariston kammottavuudet ovat ihmisten omaa syytä, josta he nyt merenhaltian toimesta saavat karvaasti maksaa, ellei merenhaltia saa jälleen uutta uhria. Julmaa.

Joku aikoo riistää sydämen Pohjanmeren rinnasta.

Tällä hetkellä oivallan, että meren taikuus on minulla. Mutta ei ole. Merenhaltiaa ei ole. Ei liioin Merenkansaa. Minä olen ainoa. Olen meren magian viimeinen perillinen. (s.324)

Tässä viimeisessä osassa on mukana uusia henkilöhahmoja, kuten Markuksen vanhemmat Linda ja Anders sekä sisarukset Moa ja Petter. Lisäksi Tuva lähentyy viimeinkin koulutoverinsa Charlotten kanssa, joka on aiemmissa osissa ollut hänen pahin kiusaajansa. Ihmissuhteet jäävät kuitenkin kirjan tiivistunnelmaisten jännitysmomenttien varjoon. Kirjassa sekoittuu perinteisen kauhun, jännityksen ja fantasian ainekset ja lopputulos on hiukan hätäinen. Olisin kaivannut lisää Tuvan ja Markuksen tunteiden syventymistä, jota kyllä osin tarina sivuaakin, mutta jää melko pintaraapaisuksi. Kirjan loppu on hyvin dramaattinen ja arvoituksellinen.

Arvosanani on 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

20. A book by two female authors

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen
(saaristolaisuus, jännitys)

Ihme: R.J. Palacio 
(koulukiusaaminen, erilaisuus, varhaisnuorille)

Veden vallassa - Väkiveriset 3: Sini Helminen
(koulukiusaaminen, erilaisuus, vedenalaiselämä, vesistönsuojelu)

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris

Rendel: Jussi Haaja & Helena Waris. Like 2017.

"Suomen ensimmäisen supersankarin kostoretki

Raastava tragedia tekee tavallisesta mikkeliläisestä perheenisästä naamioidun supersankarin. Hänestä tulee Rendel, naamioitunut supersankari, joka lähtee kostoretkelle monikansallista lääkeyhtiö VALAa vastaan.  

Rendel pohjautuu samannimiseen kotimaiseen elokuvaan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2017. Jesse Haajan unelma on parin vuoden aikana paisunut pienestä indieleffasta 1,3 miljoonan euron tuotannoksi, joka lähtee kansainväliseen levitykseen." (Like)

Oma arvio:

Olen aina pitänyt supersankareista, joiden elämän kehyskertomus on aina ollut jokseenkin sama: hieman onnettomasta, ehkä jopa hyljeksitystä tyypistä on kehkeytynyt hyvyyden puolella taisteleva sankari, joka on sankaristatuksensa ansiosta saanut vihdoinkin ihailua, itseluottamusta ja hyväksyntää. Batman, Superman, Spiderman...ja nyt joukkoon liittyy Rendel, Suomen oma nahka-asuinen, mustamaskinen sankari, joka haluaa saada lääkeyhtiö Valan vastuuseen niin perheensä, kuin kehitysmaiden koekaniinina käytettyjen lasten hengestä.

Sinä et voi pelastaa maailmaa. Ne joilla on rahaa, päättävät. (s. 31)

Periaatteessa kaikki hyvän sankaritarinan ainekset ovat kunnossa: Talousjohtajan pestistä potkut saanut Rämö katkeroituu lääkeyhtiö Valalle, joka on potkujen takana, ja rupeaa supersankariksi vaarantaen samalla perheensä. Hän toimii kylmäpäisesti saadakseen yhtiön toiminnan pysäytettyä, mutta kunnollista otetta supersankariin saati Rämöön en saa. Kirja tuntuu nopealta elokuvan juonitiivistelmältä. Olisin kaivannut enemmän Rämön tuntemuksia, ennen kuin hän päättää pukeutua sankariasuun ja lähteä nistimään yhtiön vaikutuspiirin henkilöitä. Nyt hän vain putkahtaa jostakin esiin vaimonsa ostama nahkatakki yllään ja kasvoillaan musta, erikoisaineesta tehty maski.

Kuva: Pixabay

Johtaja Erola on viimoisen päälle inhottava, niljainen lääkeyhtiö VALAn johtaja, joka psykopaattimaisesti kasvattaa poikaansa Rotikkaa alistamalla, väheksymällä ja lyömällä. Rotikka onkin sitten sen mukainen tyyppi, jolle ei ihmishenki juuri paljoa paina. Hänen vihansa isäänsä kohtaan paisuu ja paisuu, ja Erola saa vain syyttää lopusta itseään - sellainen poika, millainen isä.

Ruumis ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Isän oppi kovasta maailmasta oli vihdoin käynyt toteen. (s. 196)

Yhtenä kirjan henkilöistä on myös Niina Mikkonen, rohkea toimittaja, joka uskaltautuu kaivautumaan syvemmälle VALAn asioihin ja kyselemään Erolalta piinaavan tungettelevia kysymyksiä. Pian hänkin huomaan Rämön tavoin olevansa työtön. Hänen seuratessaan Erolan miehiä hän tulee todistaneeksi naamioituneen kaverin, Rendelin, verilöylyä, ja tuo supersankari jää askarruttamaan naista. Niina Mikkonen jää harmittavan pieneen sivurooliin kirjassa, mutta ymmärtäähän sen, kun itse teoskin on melko tiukkaan puserrettu - sivuja on vain 200.

Sinä olet lihaa ja verta, hän sanoi mielessään kuvaruudulla näkyvälle hahmolle.

Kuka sinä oikein olet?

Ja mitä sinä teet seuraavaksi? (s. 106)

Kotikaupunkini kirjakauppa kauppasi tätä kirjaa nuortenkirjana, mikä nyt minua hyvin suuresti hämmästyttää. Olivatkohan he edes lukeneet koko kirjaa? Tuskin. Vaikka kirja vaikuttaa tosi vetävältä, nuoria miehenalkuja kiinnostavalta supersankarikirjalta, on siinä sellaisia teemoja, etten tätä ainakaan yläasteikäisille nuorille kaupittelisi. Esimerkkinä mainittakoon ilotytön joukkoraiskauksen yritelmä ja muutenkin raakaa väkivaltaa, josta osa kohdistuu lapseen. (Ehkä nippa nappa 16-18-vuotiaista ylöspäin tätä suosittelisin, onhan elokuvankin ikärajakin kuitenkin K16.)

Tämä kirja toimii elokuvan tiivistyksenä ja sitä syventävänä kirjana (en tosin ole katsonut itse elokuvaa), mutta hiukan pettynyt olen tähän muuten. Mikkeliläinen supersankari ei nyt avautunut minulle pintaa syvemmältä. Suosittelen tätä sellaisille, jotka haluavat lukea suoraviivaista toimintaa.

Jesse Haajan ohjaama elokuva Rendel sai ensi-iltansa tämän vuoden syyskuussa. Trailerin perusteella kiinnostuin leffasta, joten ehkä vielä katson sen, kunhan se tulee DVD:lle.

Arvosanani 2+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Nousu (Harri Linnera)