Minna Canth -lukuhaaste ~ Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth

Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth. Toim. Minna Maijala. Gummerus 2019. 

 Kannen suunnittelu: Saana-Reeta Meilahti

"Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?" (Gummerus)

Sisältää novellit:

Kuoleva lapsi (1887)

Epäluulo (1891)

Lääkäri (1891-92)

Ystävykset (1890)

Agnes (1892)

Kauppias Roller (1887)

Missä onni? (1895)

Hullu-suutari (ajoittamaton)

Eräänä sunnuntaina (1888)

Oma arvio:

Ihan ensimmäiseksi oikein hyvää  Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Teen tämän postauksen Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteen innoittamana. Tänäö keväänä ilmestyneessä Ihmisen kuvia -novellikokoelmassa on minulle ennestään tuntemattomia novelleja, paitsi aiemmin bloggaamani Agnes, jonka siis jätin tällä kertaa lukematta. 

Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat

 "Luulen että heistä kovin moni kärsii siveellistä mielivikaisuutta siinä määrässä, ettei heitä voi pitää edesvastauksen alaisina töistään."

"Vaikka ajatuksen juoksussa ei mitään tuntuvaa sekaannusta ilmestyisikään?" (Lääkäri: s.94)

Heti muutaman novellin luettuani minulle kävi selväksi, että mielenterveys on hyvin vahva teema tässä kokoelmassa. Se kulminoituu erityisesti novellissa Lääkäri, jossa tohtori Hammar uskaltaa esittää väitteen, että moni rikollisista kuuluisi ennemmin mielisairaalaan kuin vankilaan. Että joskus rikoksentekijästä ei hetimmiten näe päälle päin, että hän olisi mieleltään sairas, ja olisi sen tähden tehnyt tekonsa. Onko siis oikein vangita tällainen henkilö? Hammar alkaa jopa menettää potilaitaan näiden väitteiden vuoksi. Eräs tapaus häntä erityisesti kiinnostaa: Sohvi Rantala, joka tuomittiin isäntäväeltä varastelusta ja lopulta tuhopoltosta. Sohvi ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja Hammar haluaisi vakuuttua siitä, että Sohvi on mieleltään sairas. Hankala on kuitenkin saada muut sitä uskomaan, sillä mielenterveyden ongelmat ja niiden tunnistaminen ovat vielä tuolloin niin lapsenkengissä. Tämä novelli on mielestäni oivallista pohdintaa siitä, voiko rikoksentekijän todistaa syyntakeettomaksi henkisen vakautensa perusteella.

Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?

 Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli sieluton elämä?

Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin? (Epäluulo: s. 75)

Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta kertovat novellit Epäluulo ja Ystävykset. Ensimmäisessä kauppiaan vaimo Elli menee vainoharhaisuudessaan niin pitkälle, että hänen henkinen terveytensä järkkyy ja hän päätyy traagisiin tekoihin ja lopulliseen ratkaisuun. Jälkimmäisessä taas on kyseessä ystävien keskeinen solidaarisuus ja mustasukkaisuus, kun toinen rakastuukin mieheen ja jättää toisen kolmanneksi pyöräksi. Tässä novellissa on kuitenkin ihastuttavan onnellinen loppu.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi. (Kauppias Roller: s. 249)

Lyhyehkö novelli Kauppias Roller on traaginen tarina siitä, miten miehen mielen täyttää tylsämielisyys ja lopulta elämänhaluttomuus. Hänen vaimollaan tuntuu olevan ystäviä ja huvituksia, mutta kauppiasta itseään ei huvita mikään. Loppu on Canthin tyyliin traaginen. Missä Onni? -novellissa pohdiskellaan nimensä mukaisesti onnea ja etenkin sitä, tuoko yltäkylläisyys onnen. Esimerkkitapauksessa kertojan tuntema Hilma pääsee varakkaisiin naimisiin Tampereelle, mutta masentuu juhlavassa elämässään täysin, Myöhemmin, miehensä konkurssin jälkeen Hilma joutuu  elämään köyhästi ja sairaskin hän on, mutta kertojan ihmetykseksi nainen onkin onnellisempi kuin koskaan.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. --- Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. (Kuoleva lapsi: s. 42)

Loppupään novellit Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina jäivät minulle vähän vaisummiksi lukukokemuksiksi. Kokoelman avausnovelli Kuoleva lapsi on riipaiseva mutta myös kaunis tarina seitsenvuotiaasta, kuolemansairaasta Eevistä, joka sängyssään odottaa kivun lakkaamista. Sitä odottaa myös hänen äitinsä, jonka sydän on särkyä lapsensa sairastelusta. Minunkin sydämeni särkyy novellin lopussa.

Ihmisen kuvia tarjoaa mukavan valikoiman tuntemattomampia Canthin novelleja. Omia suosikkejani on Lääkäri, Kuoleva lapsi ja Ystävykset. Laajassa esipuheessa kirjan toimittanut Minna Maijala avaa novellien taustoja, se kannattaa myös lukea. Pidän erityisesti myös kirjan hempeäsävyisestä ulkoasusta, joka on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.

Arvosana 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta

Muissa blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Lisää Minna Canthia blogissani:

Sylvi
Agnes

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

19. Novellikokoelma

Minna Canthin päivän lukuhaaste ~ Sylvi

Sylvi: Minna Canth. Näytelmä neljässä näytöksessä. Otava 1893 (Teoksessa Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.) W&G 1990)

Kuva: Heidi Petrov

Oma arvio:

Oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille! 

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen. Valitsin hyllystäni Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2 -kokoelman, jossa on niin novelleja, näytelmiä kuin Canthin esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime kesänä luin Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Naistenviikkohaasteeseen kirjasta novellin Agnes. Olen myös lukenut (mutten blogannut)  novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna. 

ANNI: Herrat ihastuvat aina  pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. (s. 214)

Sylvi on näytelmän päähenkilö, 18-vuotias nuori nainen, joka on naimisisissa itseään oman ikänsä verran vanhemman Aksel Vahlin kanssa. Notario Vahl on ollut Sylvin holhooja tämän vanhempien kuoltua yhtäaikaisesti, ja sitten Vahl "on napannut" kauniin ja leikkisän Sylvin omakseen. Nimenomaan omakseen, sillä Akselin puheesta kaikuu jatkuvasti se, miten hän pitää nuorta vaimoaan omistuksessaan, miten lapsellinen Sylvi on ja miten hän ei edes voi olla mustasukkainen nuorikostaan, koska Aksel kuitenkin saa pitää Sylvin omaisuutenaan. Ensimmäisessä näytöksessä Sylvi kinuaa miestään jättämään työnsä ja viettämään vapaa-aikaa tylsistyneen vaimonsa kanssa, mutta Aksel viittaa Sylvin lapsellisuuteen ja kutsuu tätä leikittelevästi pikku kissimirriksi, pulmuseksi, lintuseksi, omaksi puoliskoksi, hyväksi lapseksi, lemmikiksi, muruseksi, sirkkuseksi... Lempinimiä tuntuu riittävän.  Sylvi puhuttelee miestään lähinnä (rakkahin) Akseliksi tai holhooja-sedäksi.

Koska Sylvi on niin tylsistynyt, Aksel kehottaa tätä kutsumaan vieraita luokseen. Entiset koulukaverit, Karin, Anni ja Elin saavat lähinnä puistatuksia aikaan Sylvissä, joten hän pyytää saada kutsua luokseen lapsuudenaikaisen ystävänsä, arkkitehti Viktor Hovingin ja tämän siskon Alman. Eipä Aksel arvaakaan, mikä tapahtumien vyyhti tästä lähteekään liikkeelle: lukittuja ovia, pitkiä katseita, hippaleikkiä vanhojen toverien kesken. Kaikki se sellainen on Akselista täyttä lapsellista hulluttelua, kuten Almastakin, joka heti huomaa jotain salamyhkäistä Viktorin ja Sylvin välillä, ja yrittää puuttua asiaan.

SYLVI. Viktor - nyt sinulla taas on tuo sama katse.

VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?

SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan. (s. 218)

Kirjan toisessa näytöksessä ollaan tanssiaisissa, ja kohtauksesta tulee kovasti mieleeni Jane Austenin romaanit, kuten Ylpeys ja Ennakkoluulo, jossa on paljon tanssiaisiin sijoittuvia kohtauksia. Sylvin ja Viktorin tunteet leimahtavat tanssiaisissa, joissa myös Aksel on mukana, mutta kuohahtavat tunteet saavat pian muuttua pettymykseksi ja Sylvi päätyy ryntäämään kotiin. Jotta en paljastaisi koko näytelmän juonta, kerron vain, että Sylvi tekee rakkauden epätoivossaan erikoisen ja kohtalokkaan ratkaisun, eikä kukaan päädy tarinassa voittajaksi.

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta. (s. 220)

Minna Canth ottaa selvästi tässä näytelmässä kantaa siihen, kuuluuko avioliiton perustua rakkauteen vai järkiperäisiin syihin, ja onko vaimo miehensä omaisuutta. Nuori Sylvi ei tiedä olevansa onneton rakkaudettomassa avioliitossaan kanssa, kunnes hän rakastuu Viktoriin. Hän tajuaa rakastaneensa nuorta miestä jo 12-vuotiaasta saakka, kun he joutuivat eroon toisistaan. Sylvi kyselee mieheltään naisen mahdollisuutta ottaa avioero, mutta Aksel naureskelee ja tokaisee, ettei koskaan antaisi Sylville eroa, vaikka tämä olisi uskoton, vaan pitäisi tämän edelleen omanaan. Sylvi ajautuu epätoivoiseksi, koska hänelle ei anneta mitään mahdollisuutta olla rakastamansa ihmisen kanssa. 

Mutta se on yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ett'ei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailtkoot sitten vaikka kuinka - niin - kissa vieköön - se se tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... (s. 244-245)

Pidän kovasti Sylvin tarinan romanttisuudesta ja dramaattisuudesta, se tuo minulle kovasti mieleen Shakespearen Romeon ja Julian tarinan, vaikka loppuratkaisu on hyvin erilainen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Sylvi muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus

Samantyylistä luettavaa:

Ylpeys ja ennakkoluulo: Jane Austen

Agnes: Minna Canth