Dear Martin: Nic Stone

Dear Martin: Nic Stone. Crown Books 2017. Ei suomennettu.

Kansi: Nigel Livingstone (kuva), Angela Carlino (suunnittelu)

"Justyce McAllister is a good kid, an honor student, and always there to help a friend—but none of that matters to the police officer who just put him in handcuffs. Despite leaving his rough neighborhood behind, he can’t escape the scorn of his former peers or the ridicule of his new classmates.

Justyce looks to the teachings of Dr. Martin Luther King Jr. for answers. But do they hold up anymore? He starts a journal to Dr. King to find out.

Then comes the day Justyce goes driving with his best friend, Manny, windows rolled down, music turned up—way up, sparking the fury of a white off-duty cop beside them. Words fly. Shots are fired. Justyce and Manny are caught in the crosshairs. In the media fallout, it’s Justyce who is under attack."(Crown Books)

Oma arvio:

Tykästyin kovasti Nic Stonen tänä keväänä (2019) suomennettuun, suorasukaiseen YA-kirjaan Kolme on parillinen luku, joten ilahduin kovasti huomatessani tämän suomentamattoman kirjan kirjastomme kokoelmissa.

Dear Martin muistuttaa aihepiiriltään hyvin paljon Angie Thomasin järisyttävän vaikuttavaa kirjaa Viha jonka kylvät, eli keskiössä on afrikan(ja aasian)amerikkalaisten nuorten kokemuksia epäreiluista ennakkoasenteista ja kohtelusta heidän ihonväriinsä liittyen -  niin koulutovereilta kuin viranomaisilta. Karvaimmin tämän saa kokea kirjan päähenkilö, seniorivuottaan opiskeleva nuorimies Justyce McAllister, tuttavallisemmin Jus, joka pidätetään ilman perusteita epäiltynä tyttöystävänsä Melon raiskausyrityksestä, vaikka tämä yrittää vain saada kännisen tyttöystävänsä ulos autosta. Jus selviää säikähdyksellä, mutta tuo tapahtuma jättää ikuisen arven kunnollisen ja tunnollisen, Yaleen hyväksytyn pojan sieluun. Jus alkaa kirjoittaa kirjeitä Martin Luther King Juniorille ja pohtia niissä kaikkia epäkohtia, joita afrikanamerikkalaiset joutuvat edelleen kohtaamaan arjessaan.

"Don't you say shit to me, you son of a bitch. I knew your punk ass was up to no good when I saw you walking down the road with that goddamn hood on." (s. 8)

Jusilla on aasianamerikkalainen ystävä Emmanuel eli Manny, joka hengailee Justycen inhoamien tyyppien kanssa. Näiden tyyppien läppä on enimmäkseen rasistista ja mautonta. Siksipä Justyceä riepoo se, että hänen ystävänsä on ikään kuin myynyt sielunsa eikä välitä. Etenkin typeriä mielipiteitään laukova Jared käy Jusin hermoille, ja tämän pukeutuminen KKK-klaanin jäseneksi halloweeninä ylittää mauttomuusrajat. Manny ei taas voi tajuta, miksei Jus vain voi ottaa rennosti.

Jus on ollut pitkään on-off-suhteessa puoleksi tummaihoisen, erittäin kuuman Melon kanssa, joka kuitenkin riepottelee poikaa miten sattuu. Jusin ystävä ja koulukaveri Sarah-Jane eli SJ alkaa kuitenkin kiehtoa poikaa ihan erilaisella tavalla. Asiassa on vain yksi iso mutta: SJ on valkoinen, eikä Jusin äiti voisi ikinä hyväksyä sitä, että hänen poikansa toisi kotiin valkoisen tytön.

Kirjan suurin kliimaksi tapahtuu Justycen ja Mannyn autokruisailulla, kun poikien äänekkääseen räpinsoittoon hermostunut, ei virantoimituksessa ollut poliisi ampuu Mannyn. Tämän jälkeen Jusin on enää vaikea uskoa mihinkään, eikä hän hetkeen voi enää kirjoittaa kirjeitään Martinille. Hän on menettänyt rakkaan ystävänsä tapahtumaketjun takia, joka alkoi siitä, kun poliisi pidätti hänet Melon ahdistelusta epäiltynä - sama poliisi nimittäin joutuu myöhemmin Mannyn serkun Quanin ampumaksi (tai näin epäillään), ja sattuu olemaan Mannyn ampuneen poliisin entinen työpari. Onko Jusin jatkettava vihan kierrettä vai annettava olla? Hän joutuu kamppailemaan monenlaisten moraalikysymysten äärellä.

It's like I'm trying to climb a mountain, but I've got one fool trying to shove me down so I won't be on this level, and another fool tugging at my leg, trying to pull me to the ground refuses to leave. (s.66)

Dear Martin on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättelevä kirja, joka kuuluu ehdottomasti lukea Thomasin Viha jonka kylvät -kirjan rinnalla. Valkoihoinen, länsimaalainen lukija tuntee kirjaa lukiessaan itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi, mutta se on varmasti tarkoituskin ja hyväksi opiksi lukijalle. Justyce on symppis päähenkilö ja hänen kokemuksiinsa on helppo samaistua kulttuurierosta huolimatta.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kourtni reads
Booked J
Edel's Book, beauty, Life Blog
Novel Ink
ASunnySpot


Samantyylistä luettavaa:

Kolme on parillinen luku: Nic Stone
Viha jonka kylvät: Angie Thomas
Runoilija X: Elisabeth Acevedo

Ruksin Kirjankansibingosta kohdan:

Mies

Ya-lukuhaasteesta ruksin kohdan:

Rodullistettu kirjailija

Osasto 23: Eva Frantz

Osasto 23: Eva Frantz. Suomentanut Anu Koivunen. S&S 2019

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Hallonbacken. Kansi: Anders Carpelan

"Piinaavan jännittävä kauhutarina

 

Autiolla maaseudulla, Vadelmarinteen keuhkoparantolassa, hoidetaan köyhiä kaupunkilaislapsia. Raikkaan ulkoilman uskotaan olevan hyödyksi yskiville lapsille. Stinalle laitos on pikemminkin kuin kartano, mutta hän kaipaa kotiin viiden siskonsa luo, ahtaan makuuhuoneen kerrossänkyyn.

Salaperäinen potilas Ruben auttaa Stinaa sopeutumaan, ja yhdessä he vaeltavat öisin parantolan tyhjillä käytävillä.

Ruben kertoo myös oudosta tulipalosta itäsiivessä. Stina havaitsee, että osastolla on käynnissä jotakin merkillistä lääkärien käytös alkaa kummastuttaa. Pian Stina ymmärtää, että hän on itsekin suuressa vaarassa. 

Osasto 23 on palkitun dekkaristin ensimmäinen lastenromaani. Se palkittiin Runeberg Junior -palkinnolla 2019. Aiemmin Eva Frantzilta on ilmestynyt suomeksi Anna Glad -rikosromaanisarjan kaksi osaa, Sininen huvila (2017) ja Kahdeksas neito (2018), joka voitti Vuoden Johtolanka -palkinnon 2019. (S&S)

Oma arvio:

Tämä Eva Frantzin varhaisnuorille suunnattu, 139-sivuinen jännityskirja Osasto 23 on mukavan jännittävä välipala paksumpien järkälekirjojen välissä. Kirjan kansi ja takakansiteksti lupailee kauhumaista tunnelmaa, mutta kirjan yleissävy on enemmänkin surumielinen, toki myös pahaenteinen ja lopussa kauhumainenkin.

Toisinaan näen unta, että pystyn juoksemaan vähääkään väsymättä vaikka kuinka nopeasti ja pitkälle. Mutta sitten herään aina ja olen sama heikko Stiina, joka hädin tuskin pystyy kävelemään hengästymättä. (s.123)

Kirjan päähenkilö Stiina on herttainen tyttö (olisikohan noin 11-vuotias, en hoksannut ainakaan tarkkaa ikää missään mainittavan), joka on sairastunut tuberkuloosiin ja on jo sinut ajatuksen kanssa, että tulisi kuolemaan pian. Hän hämmästyykin, kun hänet lähetetään yleensä rikkaille lapsille tarkoitettuun keuhkoparantolaan, Vadelmarinteelle, jossa hän saa oikein hyvää kohtelua. Tosin jotkut hoitajat ovat hiukan pelottavia, kuten kylmäkiskoinen sisar Emerentia. Lisäksi tuntuu, ettei parantolassa ole juuri muita lapsipotilaita. Stiina saa kuitenkin uuden ystävän, kun osastolla 23 asusteleva Ruben tulee häntä aina salaa tapaamaan. Mutta sitten Stiina saa kuulla, että osasto 23 on palanut aiemmin, eikä siellä siis asusta ketään. Pelottava, valkosilmäinen vanhus pelottelee Stiinaa ulkona, ja muutenkin parantolassa on paljon omituisuuksia. Kauheuksia on luvassa kirjan loppuvaiheilla, kun asiat alkavat paljastua Stiinalle.

Kuu paistoi sisään ikkunasta, valo osui suoraan kasvoihin, mutta en kääntänyt päätäni. Sama se, koska en kuitenkaan saisi nukuttua. Minusta tuntui, että tämä saattoi olla viimeinen yöni elossa, enkä halunnut tuhlata sitä nukkumiseen. (s. 108)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vanhaan aikaan, ja se näkyy ihanasti Stiinan ajatuksissa, kirjan sanavalinnoissa (automobiili jne.) ja hoitohenkilökunnan kolmannen persoonan puhutteluissa. Stiina kaipaa perhettään, mutta ei saa vastakaikua kirjeilleen. Lopulta hän ajattelee, että ehkä onkin hyvä niin, että hän kuolee sairauteensa. Eihän häntä kukaan edes kaipaa. Kirjassa onkin haikea ja surullinen sävy, koska Stiinan kuoleman mahdollisuus on koko ajan läsnä. Kirjan loppu on kuitenkin lohdullinen. Stiina saa lohtua rakkaimmasta esineestään, Robinson Crusoe -kirjastaan, jonka sai isoveljeltään Ollilta. Hän myös ajattelee rakkaita sisaruksiaan paljon ja tämä lämmittää hänen mieltään.

On kai ihan hyvä, että he tottuvat poissaolooni, koska sellaista se sitten on kun olen kuollut. (s. 14)

Suosittelen kirjaa noin 10-12-vuotiaille jännityksen ja kauhun ystäville.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Anun ihmeelliset matkat


Samantyylistä luettavaa:

Satu Mattila-Laine: Parantola

Ruksaan kirjankansibingosta kohdan: 

Kirja

Aurinko on tähti: Nicole Yoon

Aurinko on tähti: Nicola Yoon. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2019

Englanninkielinen alkuteos: The Sun is also a Star

"Tyttö, poika ja maailmankaikkeus

Natasha uskoo tieteeseen ja tosiasioihin. Ei kohtaloon eikä toteutumattomiin unelmiin. Kun hän tapaa New Yorkissa Danielin, hänen perhettään odottaa maasta karkotus samana iltana, eikä rakastuminen ole vaihtoehto. Daniel on ollut aina hyvä oppilas ja tehnyt mitä häneltä odotetaan. Hän ei ole ollut runoilija, saati unelmoija. Mutta kun hän näkee Natashan, kaikki muu unohtuu. Jokin tytössä saa Danielin uskomaan, että kohtalo tarjoaa heille kahdelle poikkeuksellista tarinaa. Jokainen elämän hetki on johtanut tähän yhteen tuokioon. Edessä on miljoona erilaista tulevaisuutta: mikä niistä toteutuu?" (Tammi)

Elokuvatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=3On0BXzGnuI

Oma arvio:

Nicola Yoonin aiempi teos, Kaikki kaikessa, sykähdytti minua niin kamalan paljon, että olen odottanut intopiukeana tätä hänen toista YA-romaaniaan Aurinko on tähti. Hiukan tätä on joutunut odottamaan, sillä julkaisua on siirretty muutamaan otteeseen, johtuen varmaankin siitä, että kirja on haluttu julkaista synkassa siitä tehdyn elokuvaensi-illan kanssa. Elokuvakannet herättävät monenlaisia mielipiteitä, ja itse asiassa minäkin olisin tykännyt ennakkotiedoissa vilahtaneesta mustapohjaisesta kannesta enemmän kuin tästä.

"Onko teillä aavistustakaan, millaista on kun ei kuulu mihinkään?" (s. 28-29)

Kirjan alku on töksähtelevä, jopa mielestäni tylsä. Kirjan päähenkilöiden, Natashan ja Danielin näkökulmat vuorottelevat niin tiuhaan, että heihin on hyvin hankala ja työläs päästä sisälle. Kaiken huipuksi väliin tunkeutuu random-tyyppien lyhyet näkökulmakappaleet, kuten maahanmuuttovirastossa työskentelevät Irenen, sekä soppaan sekaan heitettyjä hämmentäviä tietopläjäyksiä. Mutta ei hätää, onneksi en viskannut kirjaani mereen, sillä Natashan ja Danielin tarinaan pääsee kuin pääseekin alun sekavuuden jälkeen sisälle. 

Kirjan kuvio on siis seuraava: Natasha yrittää epätoivoisesti saada vielä kumottua maastakarkotuspäätöstään Jamaikalle, sillä hän kokee olevansa amerikkalainen eikä halua mihinkään kotimaastaan. Natashan isä on törttöilyillään aiheuttanut perheen karkotuksen, sillä tämä jäi vasta kiinni rattijuopumuksesta, ja paljasti samalla viranomaisille, että he ovat paperittomia ja laittomia siirtolaisia. Natasha ei voi antaa isälleen tätä anteeksi. Hänen kaikki tulevaisuudensuunnitelmansa liittyvät Amerikkaan, jossa hän on viettänyt suurimman osan elämästään.

Daniel elää tiukkakuristen amerikankorealaisten vanhempiensa puristuksessa, ja juuri nyt hänet on suorastaan pakotettu Yalen haastatteluun puku päällä ja kravatti kaulassa, sillä vanhemmat toivovat hänestä lääkäriä. Perheen vanhempi poika Charlie on aiheuttanut pettymyksen hankittuaan väliaikaisen erotuksen Harvardista. Daniel ei siis uskalla väittää vastaan vanhemmilleen, vaikka oikeasti hän ei halua lääkäriksi. Daniel tykkää kirjoittaa runoja ja uskoo kohtaloon. Nähdessään afrotukkaisen, kauniin Natashan kadulla luurit päässä ja DEUX EX MACHINA -takki päällään, hänen on pakko seurata tuota tyttöä levykauppaan.

Kukaan ei halua uskoa, että elämä on sattumanvaraista. (s. 40)

Natasha ei usko Danielin tavoin kohtaloon, vaan hän on puhtaasti tieteeseen perustava ihminen. Tai näin hän ainakin aluksi uskoo olevansa. Niinpä tyttö ei usko rakkauteenkaan tunteena, vaan ainoastaan kemiana. Daniel, ikuinen runoilija ja romantikko, asettaa tytölle haasteen ja saada hänet rakastumaan itsensä ennalta määritettyjen kysymysten avulla, samojen, joita on käytetty eräässä tutkimuksessa. Natasha jättää kertomatta, mihin hän on muutaman tunnin kuluttua menossa: erään asianajajan luo, joka saattaa ehkä pelastaa Natashan tulevaisuuden ja kumota maastakarkotuksen. Natasha siis antaa tuo jäljelläolevan ajan pojalle rakastumistutkimukseensa.

MEILLÄ ON HETKI, jollaista en kaipaa.

Kun ihmiset sanovat sydämen haluavan mitä se haluaa, he puhuvat runollisesta sydämestä - rakkauslaulujen ja monologien sydämestä, siitä joka voi särkyä kuin kaikkein haurain lasi. 

He eivät puhu oikeasta sydämestä, siitä joka ei tarvitse muuta kuin terveellistä ravintoa ja aerobista liikuntaa. (s. 110)

Alun tönkköytensä jälkeen kirjaa on oikein mukavaa ja suorastaan ahmittavaa lukea. Runopoika-Danielin ja tiedetyttö-Natashan hauskaa ja nokkelaa sanailua on nautinto lukea, ja samalla he tulevat paljastaneeksi paljon itsestään niin toisilleen kuin lukijallekin. Kirjan sivuhenkilötkin saavat jalansijansa tarinassa, osa jopa hyvin merkittävässä roolisssa. Kirjan loppu on sydäntäraastavan riipaiseva. Lopusta olisi vain voinut jättää Irenen näkökulmasta kerrotun epilogin pois, sillä se vähän pilaa dramaattista ja avointa loppua.

Kirjasta tehty elokuva vaikuttaa myös kivalta ja aionkin sen katsoa heti, kun se tulee DVD:lle.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Ei vielä löytynyt


Samantyylistä luettavaa:

Heittäydy jos uskallat: Estelle Maskame
It only Happens into Movies: Holly Bourne
Kaikki kaikessa: Nicola Yoon


Lisään kirjan Kirjankansibingon kohtaan:

Romantiikka

YA-haasteessa kirjan ruksaan kohtaan:

Kirjasta tullut elokuva

Helmet-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

6. Rakkausromaani

Kirja sopii mainiosti Popsugar-haasteen kohtaan:

 1. A book becoming a movie in 2019