Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen.

 Vihreän lohikäärmeen risteys: Leena Lehtolainen. Tammi 2022.

Kansi: Laura Lyytinen, istockphoto

"Miksi vihreän lohikäärmeen kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan?

Vihreän lohikäärmeen risteys on nuortenjännäri menetyksestä ja ystävyyden voimasta. Asioista, joita ei haluta paljastaa aikuisille. Maailmasta, jossa pelko ja toivo kietoutuvat toisiinsa, eikä kukaan lopulta pärjää yksin.

Kuka on maalannut kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin lentoon lähdössä olevan vihreän lohikäärmeen? Miksi kuva ilmestyy seinään yhä uudestaan, vaikka se maalataan peittoon tai koetetaan pestä pois?

Juuri lukion aloittanut Viggo tietää, että alkuperäisen maalauksen teki hänen veljensä Joel. Joel harrasti mahjongin japanilaista versiota riichiä ja vihreä lohikäärme oli hänen lempitiilensä pelissä. Joel on ollut kadoksissa yli kaksi vuotta, eikä poliisilla ole minkäänlaista johtolankaa. Onko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai joutunut rikoksen uhriksi?

Selma ja hänen ystävänsä Sennu Koivu kävivät usein katsomassa lohikäärmettä. Vietnaminkiinalaisen äidin tytär Sennu oli heidän leikeissään itäinen lohikäärme, Selma läntinen. Tytöt keksivät yhdessä lohikäärmeiden kielen, jota ei ymmärtänyt kukaan muu kuin he. Nyt Sennua ei enää ole, mutta Selma käy lohikäärmeen luona etsimässä yhteyttä kuolleeseen ystäväänsä.

Selman sisaruksella Savulla on omat huolensa. Roadman-kulttuuria ihannoiva jengi on saanut kiristettyä hänet mukaan ryöstelemään merkkivaatteita. Selma ei halua katsoa vierestä, kuinka Savu tuhoutuu. Uskaltaako hän kertoa murheestaan Sennun isälle Pekka Koivulle, joka on töissä Länsi-Uudenmaan poliisin nuortenyksikössä? Minkä neuvon Vihreä lohikäärme antaa Selmalle ja Viggolle?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Leena Lehtolainen on tullut tunnetuksi muun muassa Henkivartija- ja Maria Kallio -dekkarisarjoistaan, mutta nyt hän on kirjoittanut - ja hyvä niin - jännärin myös nuorille lukijoille. Vihreän lohikäärmeen risteys on itse asiassa Lehtolaisen kolmas nuortenromaani, sillä hän on uransa alkuvaiheilla kirjoittanut kaksi nuortenkirjaa: Ja äkkiä onkin toukokuu (1976) ja Kitara on rakkauteni (1981) (Lähde: Wikipedia.) Tämä kirja on minulle ihka ensimmäinen kirjailijalta luettu kirja, sillä kotimaiset dekkarit eivät ole minua erityisesti koskaan kutsuneet puoleensa. 

Lukiolainen Viggo näkee kirjan alussa, miten oranssitukkainen tyttö seisoo kynttilä kädessään sähkökaappiin maalatun lohikäärmekuvan edessä, jonka on maalannut hänen Joel-veljensä ennen katoamistaan. Viggo ei ehdi sanoa tytölle mitään, kun tämä on jo poistunut paikalta. Tästä lähtien Viggoa kiehtoo tuo tyttö, joka saattaisi mahdollisesti olla se mystinen tyyppi, joka maalaa tuhritun lohikäärmeen aina uudelleen kuosiinsa. Tunsiko tuo tyttö Joelin? Viggon on päästävä tytön puheille. Eräänä toisena päivänä hän näkee tytön hiippailemassa pusikossa, aivan kuin tämä olisi ottanut Viggosta kuvan kännykällään.

Oli ärsyttävää ja väärin, että että hän joutui sepittelemään valheita Savun suojelemiseksi! (s. 98)

Ysiluokkalainen Selma ei tiedä, kuka lohikäärmeen käy maalaamassa aina uudelleen. Maalaus on hänen muistopaikkansa, jossa hän käy sytyttämässä kynttilän syöpään menehtyneen Sennu-ystävänsä muistolle. Lohikäärmeet olivat heidän yhteinen juttunsa, joten maalaus on oikein oiva muistoalttari. Selmalla on ystävän menetyksen lisäksi toinenkin huoli, nimittäin hän uskoo, että hänen Savu-sisaruksensa on sekaantunut johonkin rikosvyyhtiin. Savu ilmestyy kotiin murjottuna, hänen huoneestaan löytyy merkkitavaraa ja hän vaikuttaa erilaiselta. Äidillä ei tunnu olevan aikaa eikä silmää huomata, mistä on kyse. Sisarus vannottaa Selmaa pitämään huolta omista asioistaan. Niinpä Selmalla on melkoinen taakka yksin kannettavanaan. Onneksi hänellä on muistonsa Sennusta, parhaasta ystävästään, ja hän käy yhä tämän kanssa keskusteluja mielessään. 

Mitä hän oikein oli kuvitellut? Että kynttilän polttaminen Selma-nimiseksi osoittautuneen tytön kanssa Vihreän lohikäärmeen luona toisi jotenkin Joelin takaisin? (s. 53)

Viggo ja Selma alkavat tutustua ja sopivat myöhemmin tapaamisen lohikäärmemaalaukselle. He päättävät selvittää maalauksen ja Joelin katoamiseen liittyvän arvoituksen yhdessä. Samalla he tulevat jakaneeksi omat huolenaiheensa: Selma ystävänsä menetyksen ja sisaruksensa oudot puuhat, Viggo taas sen epätietoisuuden, jonka veljen äkillinen katoaminen on aiheuttanut niin hänessä kuin koko perheessä. Viggo tuntee, että veljen katoamisen jälkeen häntä ei ole huomattu enää kotonaan. Äiti saa romahduskohtauksia ja isä on kiireinen ja etäinen. 

Pyhä Joel, tahraton ja kuuliainen. Sellaisena vanhemmat nyt veljen esittää. Viggo ei ollut edes kuvitellut pystyvänsä täyttämään Joelin saappaita. (s. 207)

Vihreän lohikäärmeen risteys on huolella ja vetävästi rakennettu nuortenjännäri, jossa vilahtaa myös Maria Kallio -sarjasta tutut rikospoliisit. Kirja muistuttaa mukavalla tavalla perinteistä nuortenkirjaa, mutta siinä on toki nykyaikaan sopivat elementit kunnossa, kuten Savusta käytetty sukupuolineutraali sisarus-termi ja kulttuurinen inklusiivisuus. Viggon ja Selman ystävyys kehittyy omaan tahtiinsa, syvenee joksikin muuksi - ihastumiskuviot on hyvin kesysti kirjoitettuja, joten kirjaa voi hyvin suositella vaikka jo kutosista eteenpäin. Erittäin kantavana teemana on se, miten käy, kun nuori pitää kaiken huolen sisällään, ja miten vastuulliset aikuiset voivat ottaa ohjat käsiinsä ja vähentää näin nuoren huolitaakkaa.

Minä viihdyin kovasti kirjan parissa ja pidin kovasti Lehtolaisen selkeästä, lyhyitä virkkeitä suosivasta ja mukaansatempaavasta tyylistä. Aion ottaa tämän yläkoulun vinkkauksiin mukaan ehdottomasti!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän

KlassikkoKeskiviikko ~ Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2019 (ensimmäinen (Helka Varhon) suomennos 1940)

Englanninkielinen alkuteos (1939): Ten Little Niggers / (1940) And Then There Were None. Kansi: Martti Ruokonen / fergregory

"Nerokkaan kekseliäs suljetun tilan arvoitus! 

Eikä yksikään pelastunut -dekkari julkaistiin ensi kertaa jo 80 vuotta sitten. Dekkaria on ylistetty Christien parhaaksi.

Syrjäiselle saarelle on kutsuttu kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta. Isäntää vain ei näy. Heti tuloiltana vieraille soitetaan gramofonilevyltä viesti, joka syyttää jokaista vierasta vuoron perään murhasta. Sitten alkaa tapahtua. Vieraista yksi toisensa perään murhataan. Pöydällä on aluksi kymmenen posliinista sotilaspoikaa rivissä, mutta jokaisen uhrin myötä pöydältä katoaa yksi sotilas. Koska ulkopuolisia ei ole, joku huoneessa olijoista on syyllinen. Kuka? "(WSOY)

Oma arvio:

Pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, oli ensimmäinen ajatus tämän kirjan lopetettuani. Onkohan kukaan välttynyt yläkoulussa lukemasta tätä brittiläiskirjailijan tunnetuinta teosta? Minä taisin lukea kirjan ensimmäistä kertaa jo alakoululaisena, kun isosiskoni tätä kovasti hehkutti. Silloin kirja tunnettiin vielä nyttemmin rasistisena tunnetulla nimellään. Muistan, kuinka vaikuttunut olin kirjan luettuani, enkä kuitenkaan saanut mitään traumoja, vaikka luinkin murhia pursuavan teoksen alakoululaisena nassikkana. Eikä yksikään pelastunut on siis minulle uudelleenluettu teos.

"Kyllä vain. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että meidät on kutsunut tänne mielipuoli - luultavasti joku vaarallinen, murhanhimoinen hullu." (s. 65)

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka sivut vain kääntyilevät kuin huomaamatta eikä lukija saa hetken rauhaa, ennen kuin on päässyt loppuun. Kirjassa on haastavasti kymmenen henkilöhahmoa, joihin pitäisi tutustua jännittävän tarinan edetessä. Tosin muutamat putoilevat jo melko varhaisessa vaiheessa, joten huolta ei sen osalta ole. Tutuimmaksi tulevat viimeiseksi saarelle jääneet nuori sihteeri Vera Claythorne, kapteeni Philip Lombard, tohtori Armstrong sekä poliisi herra Blore. Juonen kannalta ei ole kuitenkaan pakollista syventyä kaikkien henkilöiden persoonaan niin syvällisesti, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi alkaa tehdä omaa salapoliisityötään omassa päässään. Kaikilla henkilöillä kun on jokin salaisuus kannettavanaan.

Murhaajasta valitettavasti minulla oli aavistus, vai oliko se jokin ikimuistoinen muistijälki viimelukemastani vuosikymmenten takaa? Osasin kuitenkin aavistaa sen hänen käytöksestään ja olemuksestaan. Tämä oli minusta vähän harmillista.

Kymmenen pientä sotilaspoikaa paistin söi lämpimän.

Yksi kun luuhun tukehtui, jäi jäljelle yhdeksän. (s. 39)

Kirjassa on paljon loistavia elementtejä, kuten toistuva sotilas-teema: huoneentauluissa esiintyvä lastenloru Kymmenen pientä sotilaspoikaa, jonka mukaan murhat tapahtuvat; oleskeluhuoneen kymmenen posliinista sotilaspatsasta, jotka hupenevat murhien myötä ja itse saaren nimi, Soldier Island. Kaikilla kymmenellä vieraalla on kontollaan jonkin ihmisen kuolema. Alkuun he osaavat vakuutella syyttömyyttään, mutta tarinan edetessä alkaa paljastua, että jokainen on enempi tai vähempi murhaaja. Se tekee jokaisesta potentiaalisen syyllisen saaren murhiin.

Eikä yksikään pelastunut ei ole syyttä roikkunut yläkoululaisille suositeltujen klassikkoromaanien listalla vuosikymmenestä toiseen.  Jännitystä lietsova ja helppolukuinen rakenne tekee kirjasta sujuvalukuisen. Suosittelen tarttumaan tähän nimenomaiseen Jaakko Kankaanpään uudistettuun suomennokseen, jossa myös lastenloru on suomennettu Alicen alasin suomennospajassa sovinnaisempaan muotoon. Uusia suomennoksia on ilmestynyt viime vuosina myös muista Christien teoksista, kuten niin ikään klassikkodekkarista  Idän pikajunan arvoitus.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Sanoissa ja sivuilla

Kirjoista ja muista kertomuksista

Jeenin kirjablogi

Sallan lukupäiväkirja

Kirjoihin kadonnut

Kirjahyllyn kätköistä

Lintusen kirjablogi

Kirjoihin kadonnut

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirjassa ollaan saarella

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

9.   Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with more than 20 letter in its title

Kuiskaaja: Alex North

Kuiskaaja: Alex North. Suomentanut Irmeli Ruuska. Otava 2019.

Englanninkielinen alkuteos: The Whisper Man. Kansi: Hanka Steidle/ Arcangel Images, Getty Images ja Shutterstock

"Vuoden pelottavin trilleri, jonka luettuasi jätät yövalon palamaan.

Tom Kennedy muuttaa 7-vuotiaan poikansa Jaken kanssa Featherbankin uneliaaseen pikkukaupunkiin. Jake on menettänyt äitinsä ja Tom vaimonsa, ja perhe kaipaa uutta alkua. Featherbankilla on silläkin oma raskas laahuksensa: 20 vuotta aiemmin sairas sarjamurhaaja kaappasi ja murhasi siellä viisi poikaa. Viimeistä uhria ei koskaan löydetty. Ennen kiinni jäämistään tappaja sai lisänimen Kuiskaaja. 

Tomin ja Jaken elämä uudessa kodissa tuntuu jo asettuneen uomiinsa, kun Jake alkaa käyttäytyä kummallisesti. Hän kertoo tytöstä, jota kukaan muu ei näe, ja iltaisin ikkunan takaa kuuluvasta oudosta kuiskeesta. 

Yksi poika on jälleen kateissa." (Otava)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa blogiini tupsahtaa jännäriarvio. Minulla oli kovat odotukset tästä kirjasta, ja saatoin ehkä joutua osittain (karmean) kauniin kansikuvan uhriksi. Olen aiemmin mainostanut pitäväni kovasti psykologisista jännäreistä, mutta en niinkään perus dekkareista. Odotin Kuiskaajan olevan kauhusekoitteista, piinaavaa psykologista jännitystä, mutta kallistuisin kuitenkin enemmän dekkarin puolelle kirjaa määritellessäni. Eikä kirjan luettuani ollut todellakaan tarvetta yövalolle, kuten takakannessa peloteltiin.

Kirjassa näkökulmahenkilöinä vuorottelee enimmäkseen rikoskomisario Pete Willis, joka saa jälleen tutkittavakseen lapsen katoamisen Featherbank-nimisellä paikkakunnalla; kuusivuotias Jake, joka juttelee mielikuvitusystävänsä kanssa ja Jaken isä Tom Kennedy, joka on juuri muuttanut poikansa kanssa omituiseen taloon Featherbankiin perheen äidin, Rebeccan, kuoltua. Kun Jake alkaa kuulla uudessa talossa kuiskausta, ja kun lopulta Tom näkee jonkun juttelevan pojalleen postiluukun kautta keskellä yötä, poliisit astuvat kuvioihin. Kaikkea muutakin omituista tapahtuu: Jake juttelee jatkuvasti tytölle, jota kukaan muu ei nää, joku outo mies hiippailee talon pihalla ja Tom yllättää hänet pyrkimästä talon autotalliin, ja sitten Tom löytää autotallin pahvilaatikosta jotain kammottavaa.

Minä olen hiukan karttanut jännäreitä, joissa aiheena on lapsiin kohdistuvat rikokset (jollaisia tuntuu tulevan nykyään aika usein). Olisi pitänyt lukea kirjan kuvaus tarkemmin, sillä Kuiskaajassa keskiössä on Featherbankissa tapahtuneet lasten sieppaukset ja murhat. Lisäksi useassa jännärikirjassa tuntuu olevan nykyään keskeisessä roolissa lapsi, jolla on jonkinasteisia yliluonnollisia kokemuksia ja usein myös  autistisia piirteitä. Niin myös kirjan Jake-pojalla, joka kantaa outoa erikoistavarapakkiaan joka paikkaan, piirtelee outoja taistelusuttupiirroksia ja joutuu ongelmiin  koulussa äkkipikaisuutensa takia. Tällainen alkaa tuntua jo loppuunkulutetulta.

Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä oli käheä ja luonnoton ja kuulosti aivan liian aikuismaiselta.

"Haluan pelotella sinua", hän sanoi. (s. 141)

Minulle tulee tästä kirjasta kovasti mieleen Uhrilampaat, niin vahvan perhosteeman että päärikollisen Frank Carterin psykopaattimaisuuden kautta. Jotenkin vain tuntuu, että moni asia jää kirjassa hiukan puolitiehen, mikä jättää minut hämmästelemään ja kummastelemaan. Esimerkiksi Kennedyn perheen äidin kuolema jättää paljon kysymyksia, samoin kuin pienet yliluonnolliset elementit, kuten Jaken mielikuvitusystävä ja hänen kuulemat kuiskailut. Valitettavasti nuo jäävät hyvin irrallisiksi eivätkä ole omiaan ainakaan minua pelottelemaan. Henkilöhahmojen pahimpia pelkoja tuodaan esiin painajaisunien ja muistikuvien kautta. Tomin muistikuva hänen äitinsä ja isänsä viimeisestä yhteenotosta osoittautuu hämmentäväksi, mutta tuokin seikka jää turhan irralliseksi juonen kannalta.

Lasin helinää.

Äiti huutaa. 

Mies karjuu.

Herää, Tom.

Herää nyt heti. (s. 131)

Henkilöhahmot ovat lähtökohtaisesti ihan mielenkiintoisia, mutta heidän väliset kohtaamiset jäävät melko pintapuolisiksi. Pete Willisin elämää varjostaa alkoholismista toipuminen, Tom Kennedy taas tuntuu olevan paremmin toipunut vaimonsa kuolemasta kuin Jake-poika, ja reportteri Karen, jonka poika Adam on samassa koulussa Jaken kanssa, on juuri sopiva tuki sopivaan aikaan Tomille. Kirjassa paljastuu myös Peten ja Tomin välinen yllättävä kytkös.

Kaiken kaikkiaan Kuiskaaja on ihan kelpo ja hyvin kirjoitettu jännäri, mutta ei kuitenkaan vastannut täysin odotuksiani.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjasähkökäyrä


Samantyylistä luettavaa: 

Liitu-Ukko: C.J. Tudor
Ennen kuolemaani: S.K. Tremayne
Annoin sinun mennä: Claire Mackintosh
Mersumies: Stephen King
Jääkaksoset: S.K. Tremayne 

Lisään kirjan Pohjoinen lukuhaasteen kohtaan:

6. Kirja, jonka valitsin kannen perusteella

Yksi meistä -trilogia: Karen M. McManus

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2018. (Yksi meistä #1)

Englanninkielinen alkuteos: One of Us is Lying. Kansi: Melissa Four

"Esikoistrilleri Yksi meistä valehtelee pitää lukijansa kiehtovassa piinassa alusta loppuun.

Viisi oppilasta jää jälki-istuntoon, vain neljä selviää siitä hengissä. Jokainen on epäilty ja kaikilla on jotain salattavaa. 

Bronwyn tähtää Yalen yliopistoon eikä ole koskaan rikkonut yhtäkään sääntöä. Koko koulun lemmikki Cooper on tähti baseballkentällä. Nate on paha poika ja ottaa jo ensiaskelia rikollisuralla. Tanssiaisten kuningatar Addy yrittää pitää kasassa täydellistä elämäänsä. Simon on luonut koulun pahamaineisen juoru-appin: hän tuntuu tietävän kaikkien pimeimmätkin salaisuudet. Simon kuolee vuorokausi ennen kuin aikoi paljastaa jotain synkkää Bronwynin, Cooperin, Naten ja Addyn elämästä. Kuolinsyy ei ole onnettomuus, ja he kaikki ovat epäiltyjä. 

Kaikilla on salaisuuksia. Vain sillä on merkitystä, kuinka pitkälle on valmis menemään niitä suojellakseen" (WSOY) 

Oma arvio:

Kun sain tämän kirjan käsiini, oivalsin heti, että nuorten aikuisten kirjallisuudessa on ollut valtava jännäreiden mentävä aukko. Kun fantasia- ja dystopiapainotteiset YA-kirjat ovat vallanneet alaa, perinteisiä, dekkarimaisia jännäreitä on julkaistu (ja suomennettu) yllättävän vähän. Tarkoitan nyt siis selkeästi YA-jännäreitä, sillä kyllähän varhaisnuorille suunnattuja jännäreitä julkaistaan jonkin verran. Vuoden alussa suomennettu Cara Delevingnen Mirror mirror tekee tästä poikkeuksen, ja nyt tämä huikea yhdysvaltalaisen Karen M. McManusen esikoiskirja Yksi meistä valehtelee, joka saa minulta täydet hehkutukset.

"Minä olen kaikkitietävä kertoja", Simon tokaisee. (s.17) 

Alkuun kirjan henkilöt ja juoni vaikuttaa tyypilliseltä, kliseiseltä amerikkalaiselta peruskauralta: on perus lukiomeininkiä, suosittu baseballpelaaja Cooper, kaunis tanssiaiskuningatar Addy, rasittava juorupalstan pitäjä Simon, joka yrittää päästä muiden suosioon julkaisemalla pöyristyttäviä juoruja, pahis-poika Nate ja koulun priimus Bronwyn. Heti alussa tapahtuu kuitenkin kamala onnettomuus, kun pahasti pähkinäallerginen Simon saa jälki-istunnossa (johon nämä nuoret joutuvat oudon sattuman kautta) allergisen reaktion, eikä hänen epi-kynäänsä löydy mistään. Niinpä kohtaus on hänelle kohtalokas. Nämä neljä muuta nuorta joutuvat tiukan syynin ja mediasirkuksen kohteeksi, eikä asiaa helpota outo Tumbrl-tili, jossa joku nimetön tyyppi julistaa olevansa Simonin murhaaja eli ehkä jopa joku näistä neljästä. Vai onko hän joku muu?

En usko, että kukaan heistä teki sitä. (s. 270)

Tarina seuraa tasapuolisesti kaikkien näiden neljän jälki-istunnossa olleen nuoren elämää, ja jokaisella heistä on suuri salaisuus, jonka Simon on juuri aikonut julkaista. Onko joku heistä halunnut vaientaa Simonin? Kirjan henkilöhahmot alkavat näyttää itsestään muitakin puolia kuin alussa annetut perusolettamuksia. Suosikikseni nousevat koulun priimus, latinalaistaustainen Bronwyn ja paha poika Nate, jotka ovat ihan täysin eri maata, mutta alkavat ikään kuin vahingossa tutustua tämän onnettomuuden takia. Koska Bronwynin vanhemmat eivät päästä Natea lähellekään tytärtään, joutuvat nämä nuoret juttelemaan prepaid-puhelimien kautta yömyöhäisellä. Nate ei olekaan mikään toivoton tapaus, vaan ihan tavallinen poika, jonka isällä on ongelmia alkoholin kanssa ja äiti on kuollut tämän ollessa pieni. Bronwyn taas ei ole pelkkä pänttääjä, vaan hänellä on huumorintajua ja ymmärtävä sydän. Bronwynin pianonsoittokohtaus tuo mieleeni Stephenie Meyerin Houkutuksen, jossa Edward soittaa Bellalle pianoa. Samoin Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulossa on kohtaus, jossa Elisabeth tekee vaikutuksen herra Darcyyn soittaessaan. Tässä asetelma on toisinpäin, mutta vaikutus sama.

Nate nojaa kirjahyllyyn käsivarret ristissä, ja kerrankaan hän ei näytä ikävystyneeltä tai siltä, että aikoo pian pottuilla. "En ole koskaan kuullut mitään noin hienoa", hän sanoo.(s.62)

Tapahtumien edetessä ja salaisuuksien paljastuessa syntyy monenlaista draamaa. Addy on ollut kuin paita ja peppu täydellisen poikaystävänsä Jaken kanssa, joka on kuitenkin kontrolloinut tyttöystäväänsä pukeutumista myöten. Addyn ihana isosisko Ashton on tarkkanäköinen ja huomauttelee siskolleen kynnysmattona olosta. Hän on myös siskonsa tukena, kun tämän on viimein kerrottava Jakelle totuus, ennen kuin hän saa kuulla sen muualta. Cooper on menestynyt hyvin baseballissa ja hänen isänsä hykertelee, kun kykyjenetsijät seurailevat poikansa pelejä ja huimasti parantuneita syöttönopeuksia ja -tekniikoita. Mutta onko edistystä tullut liiankin nopeaa? Kuka on se, joka saa Cooperin kasvoille valaisevan hymyn tekstareillaan, koska selvästikin tyttöystävä Keelyn seura näyttää lähes ahdistavan? Mikä on Cooperin salaisuus?

Sillä voi luoja, miten kauniisti tuo poika hymyilee. (s.242)

Yksi meistä valehtelee oli pakko ahmaista viikonlopun aikana (päivässäkin tämä olisi mennyt, jos ei olisi ollut muuta elämää.) Tarina imaisee mukaansa kuin superimuri ja lopputulos on pakko saada selville -  täysin onnistunut jännärin juoni. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia, mutta heitä kuitenkin yhdistää lopulta monikin asia. Kirjassa on myös hyvin ihana, onnistunut romanttinen lataus, ja kirjan pääpari saa minut huokailemaan ihastuksesta. Kirja on kuitenkin hyvin kesy, eli suudelmia pidemmälle ei kuvailussa juuri edetä. Tämä toimii kuitenkin mainiosti. Olen erittäin onnellinen tästä kirjasta ja aion heti ensi kädessä vinkata tätä yläkouluikäisille. Iloisena yllätyksenä kirjasta on tekeillä TV-sarja!

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Satunurkka
Kirjojen keskellä
Lintusen kirjablogi
Hurja Hassu Lukija
Ikuinen lukutoukka


Yksi meistä on seuraava: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020 (Yksi meistä #2)

Englanninkielinen alkuteos: One of Us is next. Kansi: Melissa Four, iStockphoto LP

"Totuus vai tehtävä? 

Kumman sinä valitsisit: nöyryyttävän salaisuuden paljastumisen vai kohtalokkaan vaarallisen tehtävän?

Bayview’n lukiota alkaa piinata uusi oppilaiden menneisyyttä syynäävä painajainen. Tällä kertaa kyseessä on peli - totuus vai tehtävä. Kun ensimmäinen uhri ei halua pelata, hänen puolestaan valitaan totuus. Erityisen synkkä paljastus tekee kerralla selväksi, että tässä pelissä valitaan aina tehtävä.

Lopulta peliin mukaan pakotetut joutuvat taistelemaan jopa hengestään. Nuoret ovat omillaan, sillä Maeve on oppinut sisarensa Bronwenin kohtalosta: poliisin apuun ei kannata luottaa. (WSOY)"

Oma arvio:

Olen odottanut jatko-osaa Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee -jännärille kieli pitkällä. Hain tämän Yksi meistä on seuraava -kirjan eilen postista, ja tänään olin jo lukenut sen.  Se kertoo jo aika paljon kirjan koukuttavuudesta ja mielenkiintoisuudesta! En vain yksinkertaisesti voinut laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin olin lukenut sen loppuun ja saanut selville kirjaa kannattelevan mysteerin.

Kirja alkaa dramaattisesti pätkällä Channel Seven Newsin uutistoimittajan haastattelua, jossa kysellään paikallisen koulun oppilaiden tuntemuksia sen jälkeen, kun heidän luokkatoverinsa on menehtynyt. On kulunut puolitoista vuotta Simonin kuolemasta, ja nyt Bayview High -nimisessä lukiossa taas kuohuu. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Phoebe Lawton, sinä olet ensimmäinen! Lähetä valintasi: Paljastanko totuuden, vai otatko vastaan tehtävän? (S. 38)

Kirjassa hypätään kymmenisen viikkoa taaksepäin tarkastelemaan, mistä kaikki sai alkunsa. Joku aktivoi nettiin jälleen vihamielisen foorumin sitten Simonin tapauksen. Kosto on minun -foorumissa lähinnä Bayview 2020 ja Darkestmind -nimiset tyypit hautovat kostoa ja haluavat aloittaa jotain konkreettista kostotoimenpiteikseen. Pian kirjan päähenkilöiden, kolmannen vuoden lukio-opiskelijoiden kännyköihin alkaa tulla omituisia viestejä uudesta Totuutta vai tehtävää -haasteesta, jossa nimensä mukaisesti valitun henkilön pitää valita jompi kumpi vaihtoehto määräaikaan mennessä. Jos valintaa ei tee, lävähtää kaikkien nähtäville jokin salaisuus kyseisestä henkilöstä. Peli kuohuttaa ja kiehtookin Bayview High:n oppilaita, vaikka pidemmän päälle peli menee aivan liian rankaksi.

Jos lähetän sinulle Totuus vai tehtävä  -kysymyksen, sinulla on 24 tuntia aikaa tehdä valintasi. (s. 122)

Tässä osassa esitellään uusia lukion kolmosluokkalaisia, mutta myös ensimmäisestä osasta tutut vanhat Addy, Nate, Bronwyn ja Cooper ovat osa tarinaa. Pääosassa ovat kuitenkin  Bronwynin hakkerointitaitoinen pikkusisko Maeve, Maeven ex-poikaystävä ja nykyinen hyvä ystävä Knox, keskeisessä tapahtumapaikassa, Café Contigossa työskentelevä Phoebe, joka on menettänyt isänsä kolmisen vuotta sitten onnettomuudessa, sekä hottis Luis Santos, kahvilanomistajan poika, joka käy kuumana Maeveen. Lisäksi kirjassa toki vilisee myös muutamia keskeisiä sivuhenkilöitä, kuten Addyn isosisko Ashton ja juristi Eli, jotka ovat pian menossa naimisiin ja joiden häävalmisteluihin myös Phoebe joutuu äitinsä kautta osallistumaan.

Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousee introverttiluonteinen Maeve, joka viettää kaiken vapaa-aikansa Café Contigossa seuranaan läppäri ja kahvikupponen. Toki Knox pitää hänelle myös usein seuraa. Maeve ikävöi isosiskoaan Bronwyniä, joka on opiskelemassa eri kaupungissa. Lisäksi Maevella on varjonaan uusi huoli: nenäverenvuodot ja oudot mustelmat saattavat tarkoittaa sitä, että hänen leukemiansa on uusinut. Hän ei uskalla puhua asiasta kenellekään. Komea Luis flirttailee Maevelle, joka ei alkuun tajua pojan olevan tosissaan. Viimein poika saa houkuteltua tytön ulos ja pian heidän välillään roihahtaa, mutta sitten Maeven huoli omasta terveydestään ja Totuutta ja tehtävää -haasteen tuomat paljastukset saavat tytön käyttäytymään väärällä tavalla, eikä jutusta meinaakaan tulla mitään.

Kaunis Phoebe on tottunut saamaan pojan kuin pojan. Tällä erää hän sekstailee koulun kuumimman ja tyhjäpäisimmän pelinrakentajan Brandonin kanssa kaiken liikenevän aikansa. Sitten Totuutta ja tehtävää -haasteen tuoma paljastus sotkee Phoeben elämän: koko kansalle ja hänen siskolleen Emmalle paljastuu, että hän on maannut siskonsa exän Derekin kanssa. Välit Emmaan menevät lopullisesti ja koulussa kaikki alkavat juoruta ja naljailla siskosten tarjoamasta kimppakivasta. Brandonkaan ei jaksa enää kiinnostaa, etenkin kun hän alkaa turhan kovakouraiseksi. Phoebe tutustuu vaivihkaa uusiin ihmiseen hänen bestiksensä Julesin alkaessa liikkua muiden kanssa. Muun muassa Maeve vaikuttaa ihan mukavalta tytöltä, ja hintelä ja huomaamaton Knox tekee vaikutuksen pelaamalla Phoeben yksinäisen pikkuveljen Owenin kanssa videopeliä. Phoeben ja Knoxin välit alkavat lämmetä yhteisten vastoinkäymisten myötä.

Knox työskentelee koulun ohessa Until Proven -asianajotoimiston apulaisena. Hän järkyttyy siitä, millaisia tappouhkauksia hänen ihailemansa lakimies Eli saa. Knox tulee myös kärsimään nahoissaan Totuutta ja tehtävää -haasteen myötä, sillä kaikille selviää inhottava yksityiskohta hänen ja Maeven seurusteluajoilta. Tämä paljastus myös rikkoo ystävysten välejä. Knox on aina tunnettu mukavana ja miellyttävänä poikana, josta mummot tykkäävät, mutta jonka perään tytöt eivät kuolaa. Siksi hän uskoo painivansa ihan eri sarjassa kuin Phoebe. Mutta kuinkas käykään?

Mitä nyt, Bayview? Ettekö muka tienneet?

Sääli. Ette selvästi ole ajan tasalla. 

Tässä on pikku neuvo seuraavaa pelikertaa varten: 

Valitkaa aina tehtävä. (s. 48)

Totuutta ja tehtävää -haaste johtaa traagisiin tapahtumiin, jonka johdosta yksi oppilas menehtyy ja Knox saa naamansa täyteen ruhjeita. Maeve, Knox ja Phoebe alkavat tutkia asiaa ja alkavat päästä viestejä lähettäneen Tuntemattoman jäljille. Juoni kieputtuu loppua kohti melkoiseksi vyyhdeksi, epäillyt vaihtuvat ja piina alkaa olla kestämätöntä. Kuka on kaiken takana ja miksi? Juonenkäänteet ja viestit Tuntemattomalta tuovat hyvin vahvasti mieleen Valehtelevat viettelijät -sarjan, jota en ole siis kirjan muodossa lukenut, mutta sarjan kaikki kaudet katsonut.

Loppuratkaisu aiheuttaa minulle melkoisen leuan loksahduksen ja osittaisen pettymyksenkin. En toivonut ihan tällaista loppua. Siksi en antanut arvosanaksi täyttä vitosta. Muuten kirja on lähes täydellisen viihdyttävä niin henkilöhahmojen, romanttisten kuvioiden kuin jännittävien juonenkäänteiden osalta.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Unelmien aika

Kirjakko ruispellossa

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book about or involving social media

Yksi meistä on palannut: Karen M. McManus. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2024 (Yksi meistä #3)

Englanninkielinen alkuteos ( 2023): One of Us is Back. Kansi: Melissa Four.

"Bayview’n murhien ensimmäinen uhri Simon oli oikeassa yhdestä asiasta: salaisuudet paljastuvat aina lopulta. Menestyskirjailija palaa ensimmäisen kirjansa maisemiin ja henkilöhahmoihin.

Kaikki alkoi siitä, kun Simon kuoli jälki-istunnossa ja Bronwyn, Nate, Addy ja Cooper joutuivat todistamaan syyttömyytensä. Seuraavana vuonna kostonhimoinen jäljittelijä iski uusiin uhreihin.Ja nyt kaikki alkaa alusta. Ensin se vaikuttaa vain mauttomalta vitsiltä, mainostaululla teksti Aika aloittaa uusi peli, Bayview. Mutta kun yksi alkuperäisjengistä katoaa, on selvää että peli on otettava vakavasti. Kukaan ei vain tiedä kieroutuneen pelin sääntöjä. Kun odottamattomin hahmo menneisyydestä palaa kaupunkiin, peli muuttuu kuolettavaksi ja joka ikinen on kohde." (WSOY)

Oma arvio:

On kulunut neljä vuotta siitä, kun Karen M. McManusin Yksi meistä -sarja sai toisen suomennetun osansa. Luulin sarjan päättyvän siihen, mutta vielä mitä. Kirjailija täydentää Bayview High -lukiolaisten ympärille kietoutuvan piinaavan jännitysnäytelmän kolmannella osalla Yksi meistä on palannut. Kiehtovaa! En tiedä, olisinko kaivannut sarjaan enää jatkoa, mutta yhtä varmasti kuin vuosi vaihtuu, luen aina kevätpuolella kirjailijan uusimman YA-jännärin, koska ne ovat vain niin hyviä.

Trilogian päätösosassa ovat nyt mukana sekä kakkososasta tutuksi tulleen Maeve, Luis, Knox ja Phoebe, että ensimmäisen osan keskeiset henkilöt Bronwyn, Nate, Addy, Cooper ja Kris. Lisäksi toki näiden henkilöiden perheenjäsenet, kuten pikku- ja isosisarukset heittävät lusikkansa soppaan. Minun täytyy myöntää, etten millään muistanut enää, kuka on yksi näkökulmahenkilöinä kirjassa esiintyvistä, nimittäin Phoebe. Täytyi luntata omasta edellisen osan blogipostauksesta. 

Phoebe sai tietää edellisessä osassa, että hänen isosiskolla Emmalla ja pikkuveljellä Owenilla oli näppinsä pelissä Brandon-nimisen nuorukaisen hengen vieneessä Totuus vai tehtävä -pelissä. Emma ja Phoebe haluavat varjella pikkuveljeään, eivätkä ole hiiskuneet siitä mitään, että tämä päätti tehdä yhteistyötä Jared Jacksonin kanssa Emman lopetettua. Nyt tämä Murhakerhoksi itseään kutsuva, kovia kokeneiden nuorten porukka seuraa kauhuissaan uutisia, joissa kerrotaan Addyn kamalan ex-poikaystävän Jake Riordanin pääseen ehdonalaiseen. Miksi ihmeessä hänet vapautettiin?

"---Totuttele elämään olkasi yli vilkuillen, koska jonain päivänä minä olen siellä." (s. 162)

Samaan aikaan kaupungin mainostaulussa näkyy pelottava viestisarja, jossa pelotellaan uudesta pelistä. Joku on hakkeroinut mainostaulun, mutta kuka? Eräiden bileiden jälkeen kukaan ei saa yhteyttä Phoebeen. Mihin hän katosi bileiltana, jolloin näytti ottaneen vähän liikaa ilolientä? Pientä kinaakin oli Addyn ja Phoeben välillä. Phoebe löytyy lopulta käsivarressaan teksti: HARJOITUS. Nuoret ovat ymmällään ja peloissaan. Kohta katoaa Naten kämppäkaveri Reggie. 

"Teit ison virheen."

Mitä niistä tarkoitat? mietin.

Sitten kaikki menee mustaksi. (s. 96)

Phoeben lisäksi keskeisiä näkökulmahenkilöitä ovat Nate ja Addy, jotka ovat aiempien tapahtumien vuoksi hitsautuneet todella hyviksi ystäviksi. Nate työskentelee baarissa, jossa Jaken äiti käy jatkuvasti hukuttamassa murheitaan Chardonney-lasillisiin, on mielettömän rakastunut Bronwyniin ja iloitsee siitä, että hänen isällään ja äidillään alkaa olla asiat viimeinkin hallinnassa. Silti hänellä on jatkuva epäilys siitä, että jompi kumpi pettää vielä hänen luottamuksensa. Addy taas yrittää rakentaa välejään aiemmin täydellisyyttä vaatineeseen äitiinsä, joka katuu syvästi sitä, ettei nähnyt tyttärensä ex-poikaystävän petollisuutta aiemmin. Addyn mielessä on myös suudelma ystävänsä Keelyn kanssa. Sitä hän ei vielä tiedä, johtaako suudelma mihinkään syvempään, mutta mukavalta muisto tuntuu.

Kirjassa sukelletaan myös välillä menneisyyteen, kuuden vuoden takaisiin tapahtumiin, jolloin Simon ja Jake olivat vielä ystäviä. Tosin Jake on alkanut tuntea lähinnä ärsytystä kummallisesti käyttäytyvää ja ei-niin-suosittua Simonia kohtaan. Nämä takaumat alkavat valottaa kaikkia niitä tapahtumia, mitä tapahtui Yksi meistä -sarjan ensimmäisessä ja toisessa osassa. Minkä kauhean teon Jake tekikään suojellakseen isäänsä ja olisiko siellä menneissä tapahtumissa jokin johtolanka nykyisiin Bayviewn kamaliin tapahtumiin, joissa lopulta yksi nuori menettää taas henkensä. Tai oikeastaan kaksi.

"Hyvä luoja!" Bronwynin käsi lennähtää suulle, ja hänen eilen ostamansa uusi puhelin putoaa lattialle niin että kalahtaa. Onnistun pitämään omastani kiinni, vaikka vatsaani vääntääkin tuijottaessani edessämme avautuvaa näkyä. (s. 188)

Yksi meistä on palannut on hieno täydennys sarjaan, mutta en tiedä, olisiko tämä ollut niin välttämätön. En kokenut tällä kertaa myöskään niin kovaa lukemisen imua kuin aiempien osien kanssa. Loppua kohti tapahtumat toki tiivistyvät toki niin, että mielenkiinto pysyy paremmin yllä, ja tämän vuoksi arvosananikin nousi kolmosella alkavasta nelosella alkavaan. Henkilöhahmojen kautta en saanut juuri mitään suuria tunne-elämyksiä ja romanttiset kuviot olivat aika minimissä. Naten ja Bronwynin lähes täydellisyyttä hipova romanssi ei jaksanut innostaa. Parasta minusta olikin Naten ja Addyn ystävyys ja huolenpito toisistaan ja ylipäänsä Nate henkilöhahmona.

Annan arvosanaksi 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa:

Kolme pahan perii: Karen M. McManus

Kaksi voi säilyttää salaisuuden: Karen M. McManus

You´ll Be the Death of Me: Karen M. McManus

Neljä askelta murhaan: Karen M. McManus

Mirror mirror: Cara Delevingne
Kolmetoista syytä: Jay Asher 
Poika - murha seitsemännellä luokalla: L.K.Valmu 

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson  

The Magpie Society -sarja: Zoe Sugg ja amy McCullogh

Me olimme valehtelijoita -sarja: E. Lockhart

Sadie: Courtney Summers

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017) : Mirror, mirror.

"Ystävä, rakastaja, uhri, petturi - mitä näet, kun katsot peiliin?

Supertähti Cara Delevingnen väkevä esikoisromaani ystävyydestä, identiteetistä ja ulkokuoren petollisuudesta

Red, Leo, Rose ja Naomi ovat sopeutumattomia - jokaisella on omat mustat pisteensä ja tapansa selvitä niistä. Turvallisuutta tuo bändi, Mirror, Mirror, ja treenit ovatkin ainoa paikka, missä nuoret saavat olla oma itsensä.

Sitten Naomi löydetään puolikuolleena Thames-joen saastan joukosta, ja poliisi uskoo hänen yrittäneen itsemurhaa. Ystävät ovat järkyttyneitä, heidän piti suojella toisiaan, mutta kukaan ei tajunnut, kuinka rikki Naomi oli. Kuinka hyvin he loppujen lopuksi tuntevat toisensa?

Asiat eivät kuitenkaan ole niin kuin niiden halutaan uskotella olevan: matkalla totuuteen Red, Leo ja Rose joutuvat kääntymään kohti itseään, toisiaan ja pahuutta, joka väijyy pinnan alla."(WSOY)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=_2PaK90z3qc&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510431382_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Minua hieman hämäsi tämän kirjan kansi, kun sain sen käsiini. Kirjan tekijäksi on merkitty isoin kirjaimin Cara Delevingne, jota kirjan liepeessä tituleerataan sukupolvensa vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Minä olisin ollut täysin tietämätön, kuka hän on, mutta onneksi minua valistettiin kirjan sisäkannessa, että hän on sekä menestyksekäs malli että näyttelijä, joka on tähdittänyt muun muassa elokuvaa Paper Town. Nyt hän on myös kirjailija, joka tosin on tehnyt tämän esikoisteoksensa yhdessä Rowan Colemanin kanssa. Colemanin nimi on kannessa pikkuriikkisillä kirjaimilla kirjoitettuna, ja on hiukan epäselvää, kuinka suuri rooli hänellä on ollut kirjan teossa. Se jäänee arvoitukseksi.

Karkotan kuitenkin alkuhämmennykseni pian, sillä minä todella viihdyn Mirror, mirrorin parissa. Minulle tulee sen hengestä mieleen lempiteinisarjani Skins - Liekeissä, joka sijoittuu Bristoliin, ja jossa myös kuvataan hyvin todentuntuisesti ja kaunistelemattomasti nuorten elämää. Mirror, mirror taas sijoittuu Lontooseen, tuohon persoonalliseen ja hämmentävään suurkaupunkiin. Kirjan minäkertojana toimiva Red onnistuu myös hämmentämään minut totaalisesti, sillä... no, enpä kerrokaan, jos vaikka joku muukin menisi samaan kuin minä. (Älä siis myöskään lue tunnisteita bloggauksen lopusta.)

Luulin, että tuntisin jotain, kun me saataisiin Naomi takaisin. Onnea tai surua, jotain! Sen sijaan me kolme vain istutaan hänen vuoteensa vierellä tuppisuina, tuntien...ei mitään. Me ollaan tyhjiössä. (s.73)

Kirjan nimi viittaa samannimiseen bändiin, joka on nyt murroksessa, koska sen lahjakas basisti makaa koomassa sairaalassa. Red, Rose ja Leo päättävät kuitenkin soittaa hyväntekeväisyyskeikan Naomin vuoksi ja pestaavat mukaan basistiksi Lecraj'n. Nuoret ovat hämmennyksissä ja sekaisin ystävänsä tilasta, eivätkä tiedä uskoako Naomin olleen masentunut ja yrittäneen itsemurhaa, vai uskoako jonku tehneen hänelle pahaa. Red, epävarmasta punapäästä hiukan rohkaistunut ja tyylinsä räväköittänyt, uskoo jälkimmäiseen ja saa liittolaisekseen Naomin isosiskon, huippuhakkeritaitoisen Ashin.

En halua enää palata siksi punatukkaiseksi, ruipeloksi mitättömyydeksi, joka ei merkinnyt mitään kenellekään. En halua olla enää näkymätön. Voi jumalauta, välillä oksetan itseänikin! (s. 123)

Kirjassa on hyvin paljon dekkarimaisia aineksia, mutta myös nuorten aikuisten identiteettihapuilua, rakkauden etsimistä ja perustavanlaatuista kipuilua. Kaikkien näiden nuorten elämässä tapahtuu hämmentäviä asioita: Redin kotona on alkoholiongelmaa ja uskottomuutta, Rosen kotona uusperheen sopeutumattomuutta ja Leon kotona kuohuu, kun hänen veljensä palaa kotiin vankilasta. Nämä hyvin erilaisten asioiden kanssa kipuilevat nuoret yrittävät puhaltaa yhteen hiileen Nain vuoksi, mutta heidän välinsä ovat rakoilemassa. Leo ja Red ovat molemmat rakastuneet kuvankauniiseen Roseen, joka taas tapailee jotain mystistä, vanhempaa miestä. Rose ei voi sietää isänsä uutta, nuorta naisystävää, mutta Leo ja Red eivät voi tajuta, miksi yltäkylläisyydessä elävä Rose viitsii valittaa. Red kadehtii lisäksi Leoa, joka saa kaikki naiset lakoamaan jalkoihinsa. Red taas kokee olevansa liian omituinen, liian punapää, liian erikoislaatuinen... eikä hänen oma äitinsäkään hyväksy tätä sellaisena kuin tämä on.

Me seistään kylki kyljessä ja katsotaan huoneeseen, jossa tuo meille rakas, kaunis, eloisa tyttö makaa kuoleman kaltaisessa horroksessa , enkä keksi yhtikäs mitään sanottavaa, mistä olisi apua.(s. 210)

Kirjan lopussa paljastuu inhottavia asioita, jotka horjuttavat näiden nuorten turvallisuudentunnetta, mutta kulminoivat heidän ystävyytensä uuteen uskoon. Jotkut henkilöhahmot ovat tässä kirjassa hyvin vahvoja, kuten Red ja Ash, mutta Rose, Leo ja Lecraj jäävät mielestäni turhan ohkaisiksi ja ontoiksi persooniksi.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mirror, mirror muissa blogeissa:

The Good Morning 

Mustetta paperilla
 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Sinua kiinnostava aika/paikka

Poika - murha seitsemännellä luokalla: L.K. Valmu

Poika - murha seitsemännellä luokalla: L. K. Valmu. Karisto 2017

Kansi: Lasse Rantanen

"Hätkähdyttävä rikosdraama koulumaailmassa: tämän jälkeen kukaan opettajista ja oppilaista ei ole entisellään.

Kun Hege aloittaa yläasteen Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, hän kuulee ensimmäisen kerran Teemu Vallasta. Silloin tämä on jo kuollut. Historian opettajan ja koulun terveydenhoitajan poika on menehtynyt kesällä insuliinin yliannostukseen koulun opettajien perinteisellä mökkireissulla, jolle on tällä kertaa osallistunut poikkeuksellisesti myös Teemu ystävänsä Elian kanssa. Omia teitään kulkeva Hege tutustuu uudessa koulussaan taideluokalla opiskelevan Eliaan, jonka kanssa päätyy pohtimaan Teemun kuolemaa. Oliko se sittenkään tapaturma? Hegen on pakko puhua asiasta enolleen Olalle, joka toimii Helsingin poliisin murharyhmässä rikostutkijana." (Karisto)

Kirjatraileri

Oma arvio: 

Mitä ihmettä siellä oli tapahtunut? Miksi Teemu oli pistänyt insuliinia ylimäärin? Miten Teemun kuolema oli havaittu? Ja mitä sen jälkeen oli tehty? (s. 39)

Poika - murha seitsemännellä luokalla on juuri sitä, mitä kirjan nimikin antaa ymmärtää: koulumaailmaan sijoittuva murhamysteeri, nuorten oma puhdasverinen dekkari, jossa rikosta ratkovat niin muutamat KLYK:in oppilaat kuin ammattilaiset, kuten Olavi Kujala, rikosylikonstaapeli ja päähenkilön Hege Kujalan eno, sekä Marja-Leena Pankakoski, Hegen kummitäti, joka toimii kemistinä oikeuslääketieteen laitoksella.

"---Tyttö vaan tuntuu ottaneen Teemun kuoleman jotenkin omaksi asiakseen. Vähän niinkuin eläisi omaa dekkariaan. En välttämättä tykkää ajatuksesta." (s. 159)

Kirjan päähenkilö, Helkanoora eli Hege Kujala, tuntee olonsa eksyneeksi aloittaessaan yläkoulun uusissa ympyröissä, Helsingin Klassisessa Yhtenäiskoulussa, jossa kaiken lisäksi ollaan kuohuksissa kesällä tapahtuneen oppilaan kuoleman takia. Teemu Valla on saanut kehoonsa liikaa insuliinia perinteisellä opettajien mökkireissulla, ja niin Teemun ystävä Elia kuin Hegekin alkavat epäillä, onko Teemun kuolema ollut vahinko. Erikoisena pidetty, taiteellinen Elia ja outolinnuksi itsensä tunteva, poikien kanssa viihtyvä Hege lyöttäytyvät yhteen ja päättävät onkia tietoja Teemun hypotettisesta murhasta englanninesitelmän varjolla. Kirjan juoni etenee hyvin dekkarimaisesti spekulaatioita, vääriä päätelmiä, johtolankoja ja lopussa tiivistyvää jännitystä tarjoten. Etenkin viimeksimainittu loistaa kirjassa edukseen. Romantiikkaa eikä kovin syvällisiä tunnekuvauksia kirjassa ei juuri ole.

Kuva: Pixabay

Kirjassa on todella monta näkökulmaa mukana, niin monien KLYK:in opettajien, oppilaiden kuin rikostutkinnassa mukana olevan Olan ja Mallankin. Sen ansioista lukijalle tulee hyvin monipuolinen kuva henkilöistä ja kirjan juonesta. Aikuislukijana nautin siitä, että sekä nuorten että aikuisten näkökulmat pääsevät esille. Toisaalta, koska henkilöitä on niin paljon, moni niistä jää melko ohueksi. Hegen kontrolloivasta äidistä on annettu melko yksipuolinen kuva, ja olisin kaivannut mieluusti myös hänen näkökulmaansa tarinaan. Myös tunnepuolella tarina jättää minut melko kylmäksi, enkä  siis koe minkäänlaisia tunnemyrskyjä tätä lukiessani. Ehkä en niitä toisaalta kaivannutkaan, vaan uppouduin murhamysteerin jännittävään imuun.

Hege tuijotti seitsemää opettajan kuvaa tietokoneensa ruudulla.

Yksi heistä oli tappanut Teemun, mutta kuka? (s. 235)

Kirja tarjoaa tasaista, laadukasta jännitystä, ja on hienoa, että nuorillekin tehdään dekkarikirjallisuutta. Kirjailija L.K. Valmu on minulle ennestään tuntematon, mutta nimellä Leena Valmu hän on tehnyt muutamia lastenkirjoja. Hauskaa, olisin voinut vannoa, että nimikirjaimien takana olisi ollut mieskirjailija.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Poika - murha seitsemännellä luokalla muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): I Let You Go

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. 

Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman pahinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. 

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin.
Tämä vangitseva, nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle. Varaudu tyrmäävään juonenkäänteeseen, jota on kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen nerokkaimmista.(Gummerus)"

Oma arvio:

Enpä muista, milloin olisin viimeksi jännittänyt näin paljon, kuin tämän kirjan loppumetreillä.  Clare Mackintosh näyttää kyntensä psykologisen jännityksen saralla, sillä tämä kirja kyllä menee jokaiseen hermosäikeeseen.

Kaikki on muuttunut. Koko elämäni muuttui sillä hetkellä,  kun auto liukui märällä asfaltilla. Näen kaiken selvästi aivan kuin seuraisin tilannetta syrjästä. En voi jatkaa tällä tavalla. (s. 19)

Annoin sinun mennä -kirjan alussa seurataan kahta tarinalinjaa, joista toisessa onnettoman törmäyksen jälkeen Jenna pakenee Walesiin, pieneen vetoisaan mökkipahaseen, jossa yrittää toipua järkytyksestään. Eläinlääkäri Patrick saa askel askeleelta Jennan itsetunnon kohenemaan, mutta huomaa tämän salaavan paljon menneisyydestään. Entinen kuvanveistäjä Jenna saa toteuttaa itseään valokuvataiteen parissa ja tienaa sillä elantonsa, mutta ei pääse syyllisyydestään eroon.

 Olen kertonut hänelle enemmän kuin olin koskaan aikonut, mutta en voi kertoa hänelle kaikkea. Jos teen sen, hän lähtee, eikä minulla ole ketään, joka estää minua putoamasta. (s. 174.)

Toinen tarinalinja seuraa Ray nimistä rikoskomisariota, joka yhdessä Kate-nimisen rikosetsiväharjoittelijan kanssa alkaa tutkia liikennepakotapausta, jossa viisivuotias Jacob sai henkensä. Ray on hyvin  kunnianhimoinen työnsä suhteen, mutta vaimo ei ole aina tästä kovin mielissään, sillä hän haluaisi viettää enemmän aikaa miehensä kanssa. Lisäksi heidän teini-ikäisellä Tom-pojalla on hankaluuksia koulussa, eikä Raylla meinaa riittää aika pojan huomioimiseen. Ray alkaa tuntea työtoveruutta syvempia tunteita Katea kohtaan ja on tästä hyvin hämillään. 

Näiden kaikkien henkilöiden tarinat nivoutuvat lopulta yhteen, kun tutkinnassa edetään viimein siihen, että syyllinen paljastuu. Jenna tuntuu silti salaavan kuulusteluissa jotakin.

 Joka kerta, kun uusi pelon aalto pyyhkäisee ylitseni, muistutan itseäni siitä, mitä tein, ja siitä, ettei minulla ole oikeutta olla peloissani. (s. 273.)

 Kirjan toisessa osassa alkaa kolmas tarinalinja, jonka minäkertojana on Ian Petersen -niminen mies. Pikku hiljaa alkaa lukijalle selvitä, millainen menneisyys Jennalla on ollut hänen miehensä Ianin kanssa. Ian on pesunkestävä esimerkki narsistista, joka osaa miellyttää silloin kun tarvitsee, mutta joka tarpeen tullen voi olla oikea hirviö - niin henkisellä kuin fyysiselläkin tavalla. Vatsani tuntuu välillä kääntyvän nurinpäin, kun luen kaikesta Jennan kokemasta. Ikävä kyllä Ian ei ole pelkästään menneisyyttä, ja hänen ilmestymisensä Jennan tarinaan saa aikaan minussa kylmiä väreitä.

Suutelin otsaasi, mutta itkusi ei hellittänyt, ja toivoin niin, ettet olisi pilannut ensimmäistä iltaamme. Olin luullut, että olisit erilainen, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi tuntea sellaista purkausta: sitä tappelun aikaansaamaa tyydyttävää rauhantunnetta. Olin pettynyt nähdessäni, että loppujen lopuksi olit aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. (s. 291.)

Clare Mackintosh on toiminut poliisina ennen kirjailijanuraansa kahdentoista vuoden ajan, ja sen kyllä huomaa. Vaikken rikostutkinnan asiantuntija olekaan,  kaikki rikospoliisin työhön viittaava kirjassa tuntuu hyvin uskottavalta. Kirjailija on myös kokenut oman lapsensa kuoleman, joten hän osaa kuvata Jacobin äidin surua koskettavasti. Kaikin puolin Annoin sinun mennä on toimiva jännityskirja, mutta myös paljon muutakin. Suosittelen!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Annoin sinun mennä muissa blogeissa:

Leena Lumi

Rakkaudesta kirjoihin

Kirsin Book Club

Lukutoukan kulttuuriblogi

Sinisen linnan kirjasto

Ullan Luetut kirjat

Järjellä ja tunteella

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

24. Kirjassa selvitetään rikos

Bill Hodges -trilogia: Stephen King

Mersumies: Stephen King. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2014): Mr. Mercedes


" 'Tuhat varmaa työpaikkaa!' kaupunki lupaa. Lukemattomia työttömiä, jotka aamuyön harmaina tunteina jonottavat niitä kadulla. Varastettu mersu, joka törmää heihin tahallaan. Kahdeksan kuollutta. Tappaja pakenee. Kuukausia myöhemmin eläköitynyt rikosetsivä Bill Hodges saa kirjeen.

Mersumieheksi itseään kutsuva tappaja haluaa keskustella hänen kanssaan Sinisen sateenvarjon alla -nimisellä chattisivustolla. Hodgesin on suostuttava, vaikka tietokoneen käynnistäminen on kuin avaisi ikkunan omaan elämäänsä. Kuka tahansa voi kurkistaa sisälle."

Oma arvio:

Stephen Kingin teoksia on suomennettu yli kuusikymmentä ja hänen kirjoistaan on tehty satoja elokuvia ja myös tv-sarjoja, joita hän on myös itse käsikirjoittanut. King tunnetaan lähinnä kauhukirjailijana, mutta tämä uusin Bill Hodges-trilogia  ei pidä sisällään mitään yliluonnollista tai kauhuelementtejä, vaan on tyylilajiltaan dekkarimaista jännitystä. Olen viimeksi yläasteikäisenä lukenut joitain Kingin kauhukirjoja, kuten Christine, tappaja-auton ja Uinu, uinu lemmikkini, mutta sen jälkeen hänen tuotantonsa on minulle vierasta. Toki olen katsonut paljon hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja, joista suosikkini on Hohto ja Kuvun alla.

Tässä trilogian avausosassa seurataan vuoroin eläkkeelle jäänyttä Bill Hodgesia ja vuoroin häiriintynyttä, aimmin karmean rikoksen tehnyttä "Mersumiestä",  Brady Hartsfieldiä, joka päättää ottaa yhteyttä häntä jahdanneeseen poliisiin ja tuhota tämän elämän.

 Hodges päättää napata tuon paskiaisen hinnalla millä hyvänsä. Hän on ollut itsetuhon partaalla eläkkeelle jäätyään: istunut päivät telkkarin ääressä, syönyt epäterveellisesti ja miettinyt, ettei hänen elämässään ole mitään sisältöä. Mersumiehen kirjeen myötä hänen elämänsä saa uuden suunnan ja hän lyöttäytyy yksiin Mersumiehen erään uhrin sisaren, Janey Pattersonin kanssa, jolla on sama tavoite, eli saada tuo rikollinen kiinni. Myös nuori Jerome, joka käy leikkaamassa Hodgesin nurmikkoa, osoittautuu mainioksi apuriksi, sillä hän tajuaa tietokoneiden päälle. Hodgesin ja Janeyn välille syttyy kipinää, vaikka Janey on Hodgesia paljon nuorempi. Ylensyönnistä turvonneen ex-poliisin itsetunto kohoaa lähes pilviin.

Hän huristelee työkseen jäätelöautolla ja usein myös Bittinikkarien kuplavolkkarilla tehdessään kotikäyntejä, mutta tänä kesänä hänen varsinainen työnsä on eläkkeelle jäänyt rikosetsivä K. William Hodges. Ja siitä huolehtiminen, että etsivä Hodges vetää revolverin liipaisimesta.

Brady on kaikin puolin häiriintynyt: hän tuntee seksuaalista vetoa äitiinsä, joka "lohduttaa" poikaansa kyseenalaisin keinoin. Hän on osallinen pikkuveljensä kuolemaan, mikä on kuitattu vahingoksi. Hän haluaa saada mainetta ja kunniaa mahdollisimman suuren väkijoukon surmaamisesta, mutta ennen sitä hän haluaa saada lihavan ex-kytän, Hodgesin tappamaan itsensä. Hänen suunnitelmansa eivät vain mene oikein putkeen, kun Hodges piristyy ja alkaa tapailla vetävän näköistä Janeytä.

Brady on rakentanut salaisen atk-tukikeskuksen hänen ja äitinsä asuttaman talon kellariin, ja hän on myös jemmannut sinne räjähteitä. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata, kuinka sairas Brady on, sillä hän työskentelee arkisin kodeissa kiertävänä atk-tukihenkilönä ja iltaisin vielä jäätelöauton kuljettajana: kukapa voisi  uskoa, että tuo mukava heppu suunnittelee vapaa-ajallaan joukkomurhaa.

Brady myöntää itselleen olevansa mielisairas, totta kai hän on, terveet ihmiset eivät aja tahallaan väkijoukkoon eivätkä ajattele presidentin tappamista itsemurhaiskulla. Terveet ihmiset eivät surmaa pikkuveljeään. Terveet miehet eivät pysähdy äitinsä ovella ja mieti, onko äiti alasti.

Mutta sairaat miehet eivät halua muiden tietävän, että he ovat sairaita.

Mersumies on kammottava tarina siitä, miten murhaaja voi olla kuka vaan. Tarina ei vain vetänyt minun kiinnostustani puoleensa ihan koko aikaa, etenkin kirjan alkupuolisko oli melko tahmeaa ja pitkäveteistä luettavaa. En millään osannut samaistua eläke-ikäisen miehen elämään, saati että lukisin kauhean innoissani ikäihmisten romanttisesta suhteesta. Lopussa juoni alkaa tiivistyä ja lukuintoni nousee hiukan. Välillä koin melkoisia inhon väristyksiä, sillä on enemmän kuin kammottavaa lukea tarinaa  psykopaattisen Bradyn näkökulmasta. Hyih.

Voiko häntä syyttää siitä, että hän kosti maailmalle, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on?

Uskon kuitenkin, että dekkarien ystävät saavat tästä enemmän irti kuin minä.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mersumies muissa blogeissa: 

Opus eka
Rakkaudesta kirjoihin
Mummo matkalla
Hemulin kirjahylly
Kirjojen keskellä

The Body Jumper -trilogia: Elena Mady

Vaihdokas: Elena Mady. WSOY 2015 (The Body Jumper #1)

"Rakkaustrilleri kuoleman ja elämän rajamailta

Onko elämä elämisen arvoista, jos kukaan ei näe sinua, et edes sinä itse?

The Body Jumper -sarjan avaus Vaihdokas on tarina ulkokuoren alle haudatusta salaisuudesta. Päähenkilö on nuoren naisen mieli, aave elämästä joka päättyi liian varhain. Hän on vihainen ja pysyy mieluummin kuolleena kuin elää jonkun toisen elämää.

Mutta päädyttyään hohdokkaan Alex Winterin nahkoihin, vaihdokas saa kosketuksen ystävyyteen ja rakkauteen. Voisiko hän jäädä ja silti pitää kiinni itsestään? Pian kaiken sekoittaa murha, ja kuolemaa pakopaikkanaan pitänyt Alex joutuu taistelemaan elämänsä ja rakkaidensa puolesta."

Oma arvio:

Olin innokas nähdessäni tämän uuden trilogian avausosan esittelyn kustantajan sivuilla. Mahtavaa, samanhenkinen tarina toisen tytön ruumiiseen asettuneesta vaihdokkaasta kuin yhdessä suurimmassa lempikirjassani, Stephenie Meyerin Vieraassa. Romantiikkaa ja jännitystäkin kirjassa luvattiin olevan. Pidin heti ensinäkemältä myös kansikuvasta (iStockphoto), joka on selkeä, konstailematon ja tyylikäs. 

Tarina alkaa lupaavasti vaihdokkaan, nuoren tytön haamun hämmästellessä elämäänsä Saran ruumiissa. Heti alkuun Alex (siksi hän haluaa itseään kutsuttavan) tapaa komean Jessen, ja jokainen varmasti arvaa, mihin suuntaan hänen tunteensa lähtevät vaeltelemaan. Juttu ei ole tietenkään niin yksinkertainen, että Alex saisi heti haluamansa, vaan tämä joutuu tuskailemaan ja kärvistelemään tunteidensa kanssa. Lisää tuskaa tuottaa se, että Sara on menettänyt vanhempansa autokolarissa, ja Alex joutuu nyt esittämään surevan tyttären osaa, vaikkei tunnekaan mitään.

Kun murhaepäilykset pääsevät valloilleen, huomaan tylsistyväni. En millään olisi jaksanut lukea Alexin spekulointeja siitä, kuka murhasi hänen vanhempansa ja miksi. Tämän kirjan parasta antia onkin mielestäni Alexin sopeutuminen vieraan tytön elämään ja painiminen tunteidensa kanssa. Lisää soppaa hämmentää myös Jessen kaveri Lukas, joka on rakastunut Alexiin, kun taas Alexin uusi ystävä Kristiina on rakastunut Lukasiin. Huhhuh, mikä soppa. Tarinan romanttinen puoli tekee tästä kirjasta melko kevyttä viihdettä, melkeinpä chick litiä. Eikä se ole mikään paha juttu, sillä viihdyin hyvin kirjan parissa!

Hiukan minulle jää epäselväksi tämä vaihdokas-juttu, sillä kirjassa ei oikein avata kunnolla sitä, miksi tämä tytön aave vaeltelee ruumiista toiseen. Onko hänellä jokin tehtävä? Tähän puoleen olisi ollut mukavampi syventyä enemmän.

Loppu on aika ennalta-arvattava niin murhatutkimuksen kuin romanttisen puolenkin osalta. Olin osannut jo arvata, kuka todellinen murhaaja oli, joten sen puoleen loppu oli, noh,  tylsä. Kaikki päättyi vähän liiankin hyvin, ja mietin, miten tarina pysyy jatkossa mielenkiintoisena, ettei se menisi pelkäksi kevyeksi romanttiseksi viihteeksi. Epilogin viimeiset sanat onneksi täräyttävät ilmoille jotain sellaista, että ehkä vielä jännittäviä ja mielenkiintoisia kuvioita on luvassa.

Laulujen sanat niin lukujen alussa kuin väleissäkin on mukava piriste, vaikka ne vaikuttaa hiukkasen korneilta mahtipontisuudessaan. Elena Madyn kirjoitustyyli on yleisesti ottaen aika kepeää ja puhekielimäistä, mikä välillä häiritsi lukunautintoani.

Arvosanani kirjalle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Vaihdokas muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 
Kirjaston kummitus
Ullan luetut kirjat
Katinkan kirjasto

Varjo: Elena Mady. WSOY 2016.(The Body Jumper #2)

"Jos elämä on kuin dekkarin sivuilta, ongelmat eivät pääty yhteen täydelliseen suudelmaan.

Onko sinulla mitään käsitystä siitä, millaista on elää jonkun toisen elämää, joka ikinen päivä?

Jos selviää sarjamurhaajan kynsistä naapurin hakkerikomistuksen syliin, elämän pitäisi olla mallillaan. Vaihdokas Alex saa kuitenkin kokea keinonahoissaan, että mikään ei ole niin kuin toivoisi. Hänen henkeään uhataan, ja jokainen askel kohti omaa identiteettiä tuntuu painajaisen tavoin johtavankin kauemmaksi siitä. Kukaan ei myöskään tunnu haluavan ottaa käyttöön Alexin perimän yhtiön teknologiaa, joka olisi askel eroon fossiilisista polttoaineista.

Kintereillä lymyävä pahuus uhkaa jokaista, jota Alex rakastaa. Onko jäljellä muuta vaihtoehtoa kuin jättää kaikki taakseen?"

Oma arvio:

Alex jatkaa tässä trilogian toisessa osassa elämäänsä Saran ruumiissa, tekee rakastamaansa musiikkia Lukasin kanssa ja seurustelee ihanaakin ihanamman Jessen kanssa. Jesse lähtee opiskelemaan ja Alex joutuu opettelemaan  etäsuhteen kiemuroita. Alexia ei yhtään rauhoita se, että myös rasittava Jenna on lähdössä samaan paikkaan opiskelemaan kuin Jesse. Alex on perinyt kylmäfuusioon keskittyvän yrityksen, jonka saloihin hän yrittää vihkiytyä hänen palkkaamansa Markuksen avulla.

Elämässäni oli arkipäivinä Jessen mentävä aukko, jota ei paikattu esiintymisten, lenkkien, musiikin, Skypen eikä puheluiden avulla. Kun hän tuli viikonlopuksi kotiin, mutta lähti taas sunnuntai-iltana pois, oli kuin sydämeni olisi aina revitty rinnastani uudestaan ja uudestaan - mutta kyyneleet pysyivät poissa. Ja kun painajaiset tulivat, kohtasin ne yksin. (s.95)

Varjo on juoneltaan hyvin dekkarimainen, kun Alex alkaa selvittää muistijälkiensä perusteella omaa alkuperäänsä. Hän huomaa kauhukseen, että hänen kohtalonsa on saattanut olla traagistakin traagisempi, ja hänen isänsä saattaisi olla väkivaltainen nuorten ääri-isänmaallisjärjestön johtaja. Alex tekeytyy viisitoistavuotiaan Pihlan kiipeilykurssin oppilaaksi, jotta tutustuisi mahdolliseen sisareensa. Harmikseen Alex ei tunnu  muistavan siskokandidaattiaan saati isäänsä, mutta Mannermaan talossa hänelle alkaa välähdellä kummallisia muistoja.

Pidän kovasti kirjan juonesta, joka on onnistuneesti rakennettua jännitystä. Alexin tuskaiset muistamisyritykset ja oman identiteetin selvittelyt ovat mielenkiintoisinta luettavaa, mutta jokin kirjan kerronnassa ja tyylissä paikka paikoin tökkii. Henkilöiden dialogit tuntuvat välillä hupsuilta ja epäuskottavilta sekä metaforat ovat välillä töksöjä:("---Mutta kysymykset juuttuivat kurkkuun kuin kala katiskaan, pelkuri kun olin." s.121). Etenkin kirjan alkuvaiheilla, kun Alex opettelee kylmäfuusion perusteita, teksti on hiukan kankeaa eikä mielenkiintoni meinaa pysyä vireillä.

 

Ensimmäinen osa Vaihdokas ei täysin valottanut minulle, mikä hyppääjien merkitys on, eikä ikävä kyllä tämä jatko-osakaan selventänyt asiaa minulle sen paremmin. Jäin miettimään, miksi ihmeessä Alex oli hypännyt juuri Saran ruumiseen? Toivoisin viimein ymmärtäväni, mitä nämä hyppääjät ovat ja kuinka monta heitä on. Kirjan lopussa ainakin yksi Alexin lähipiiristä epäili olevansa myös hyppääjä.

Sillä kodiksi minä sen tunsin - Jessen mumin talon. Koin kodikseni myös Saran. Nämä luut, tämä keho ja nämä kasvot, ne olivat nyt minun. Elämä, jota olin joskus elänyt, sen olin unohtanut. Olin hukannut itseni ja äitini, siskoni ja perheeni oudon matkani aikana.  Silmäni sumenivat ja tunsin jotain kuumaa ja märkää valuvan poskilleni. (s.121)

Markuksen kohtalo jää avoimeksi, ja toivon hänen ilmestyvän kolmannessa osassa Varjelus takaisin, vaikka en erityisemmin kiintynyt häneen. Oikeastaan en saanut kenestäkään henkilöhahmosta kunnollista otetta, ja Alexin ja Jessen suhde jää harmillisen pintapuoliseksi.

Kirjan lopussa paljastuu totuus Alexin perheestä ja hän päättää jättää kaiken taakseen, sillä seuraavassa osassa Alex etsii äitiään Lontoossa. Kirjan  mielenkiintoisen juonirakenteen ansiosta aion jatkaa sarjan lukemisen loppuun ja toivon saavani vastauksia kysymyksiini.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Varjo muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Ikuinen lukutoukka
Yöpöydän kirjat

Varjelija: Elena Mady. WSOY 2018 ( The Body Jumper #3)

Kansi: Laura Lyytinen & Riikka Turkulainen (iStockphoto)

"Alex Winter on ottanut kiinni menneisyytensä varjon - nyt hänen on valittava tulevaisuutensa.

Lontoossa koivut ja palmut kasvavat sulassa sovussa, ja vaihdokas, tyttö vieraassa elämässä sulautuu joukkoon siinä missä muutkin kapinalliset.

Tilaisuus aloittaa alusta houkuttelee Alexia. Mutta osaksi saatu rakkaus ja ymmärrys vahvistavat ja velvoittavat. Alex janoaa saada murhaajan vastuuseen teoistaan ja oikeutta Wintereille.

Eikä mikään korvaa Jesseä...
Mystisen rakkaustrillerin kolmas osa vie Alex Winterin jälleen elämän ja kuoleman rajamaille - ja panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Ottaako Alex roolinsa varjelijana?" (WSOY)

Oma arvio:

Kotimaisen The Body Jumper -sarjan päätososassa  Saran ruumiissa asuva Alex Winter (joka on siis oikeasti saanut tietää olevansa Lili) on matkalla Lukas-ystävänsä kanssa Lontooseen etsimään oikeaa äitiään - ja samalla pakenemaan hirviöksi paljastunutta Laura tätiä. Alex uskoo voivansa suojella rakastaan Jesseä pakenemalla eri mantereelle, joten asetelma tässä kirjassa on hyvin samantyyppinen kuin Elina Rouhiaisen Väki-sarjan toisessa osassa Aistienvartija. Molemmissa kirjoissa käy myös hyvin selväksi se, ettei ongelmista pääse pakenemalla, eikä rakkaimmista kannata olla erossa heitä suojellakseen.

Olen vaarassa, me kaikki olemme!  Katsoin äitiä ja Ruusua ja haukoin ilmaa keuhkoihini kuin kultakala, mutta tuntui kuin olisin tukehtunut. (s. 95)

Varjelija on hyvin jännityskirjamainen - minusta erittäin hyvä asia. Tarina ei olisi ehkä kantanut näin pitkälle kiinnostavana, jos se olisi keskittynyt pelkästään Alexin (tai Lilin) ruumisvaellukseen, joka on minulle ollut sarjan alusta saakka jotenkin hankala hahmottaa. Tämäkään osa ei täysin avaa sitä, miksi juuri Alexin kohtalona on hyppääminen isäntäruumiista toiseen, ja miksi se on väistämätöntä, jos hän kertoo kohtalostaan jollekin. Viime osan lopussa Alex kuitenkin vältti hyppäämisen tietoisesti, vaikka poikkis Jesse sai tietää, ettei Sara olekaan Sara vaan Alex Saran ruumiissa. Kirjassa pohdiskellaan hiukan sitäkin, että onko hyppääjiä loppujen lopuksi enemmänkin kuin Alex ja Lukas osaavat aavistaa.  - Niin, viime osassa myös Lukas paljastui hyppääjäksi.

Samassa tunsin vanhan tutun, hyppäämistä edeltävän tunteen, jossa minua kiskottiin irti itsestäni, kuin valtava imuri olisi imenyt sisintäni ulos ihosta.Tarrasin kaikella tahdonvoimallani kiinni luihini ja vastustin parhaani mukaan. Oloni oli kuitenkin heikko ja otteeni kummallisen hauras... (s. 98-99)

Tämän kirjan vahvana teemana on omien juurien löytyminen ja oman perheen merkitys, sillä Alex on päättänyt tosissaan löytää oman äitinsä. Näin käykin, ja Alex hankkiutuu perheeseen au pairiksi hoitamaan pikkuista Ruusu-vauvaa. Tietenkään Alex ei voi paljastaa olevansa kuolleeksi luultu Lili-tytär, mutta hän tekee kaikkensa, jotta äiti arvaisi tämän. Hän laulaa tuttuja lauluja, antaa kaiken rakkautensa Ruusulle ja heittelee pieniä vihjeitä. Alexin sydän on välillä pakahtua kaikesta siitä äidin kaipuusta, sillä äiti on niin lähellä, mutta niin kaukana. Tämä kirja onkin hyvin tunteikas, ja Alexin tunteet välittyvät minusta hienosti lukijalle asti.

Entä kuka minä olin sisimmässäni? Olimme kaikki jotain syvemmin ja enemmän kuin mitään muuta.

"Varjelija", kuiskasin, ja se tuntui todelta ja oikealta. (s. 273)

Alex myös yrittää edetä laulajan urallaan yhdessä Lukasin kanssa, mutta huomaa pian viihdemaailman raadollisuuden, eikä tunne ehkä niin suurta paloa menestykseen kuin Lukas.  Alexin kaikki voima menee siihen, että saisi äitinsä takaisin ja siihen, ettei miettisi koko ajan Jesseä. Kaiken huipuksi Laura on yhä vapaalla jalalla, ja Alexin on oltava varppeillaan. Hän ei tiedäkään, että häntä koko ajan tarkkailee psykopaattinen tyyppi, joka saa välillä kirjasta sivun tai pari sairaille höpinöilleen.

Kaikin puolin minusta Varjelija on trilogian onnistunein osa, joka viihdyttää niin jännärimäisillä kuin viihteellisimmillä aineksillaan. Laulujensanat tarinan lomassa syventävät kirjan sanomaa ja Alexin tarina saa ansaitsemansa, tunteikkaan päätöksen.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Stephenie Meyer: Vieras
David Levithan: Every day