Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Kärsimyskukkauuteaddiktio: Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli

 Kärsimyskukkauuteaddiktio: Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli. Otava 2022

Kansi: Iida Pohjolainen

"Kaksi maailmaa, kaksi eksynyttä nuorta. Huumaavan jännittävä tarina omien voimien etsimisestä.

Noituuttaan maaseudulla salaillut Juno muuttaa suurkaupunkiin ja liittyy noitapiiriin, mutta elämä uudessa paikassa on karua. Noitia vainoavat ihmiset tuhoavat ympäristöä ja uhkaavat luonnosta kumpuavaa valkoista magiaa. Noitapiirin kapinallinen Sadin tuntee vetoa pelättyyn mustaan magiaan, joka saa energiansa tuonpuoleisesta. Luonnon energian ehtyessä pimeät voimat houkuttavat Junonkin mukaansa. Mutta onko valkoinen magia täysin viatonta tai kielletty musta magia läpeensä pahaa?

Vangitseva romaani on ylistys luonnolle, nuoruudelle ja maailman pimeälle yöpuolelle."(Otava)

Oma arvio:

Onpas mukavaa lukea pitkästä aikaa YA-kirja noidista! Monenlaista taikuutta, magiaa ja yliluonnollisuutta toki on aiheena YA:ssa tasaisesti koko ajan, mutta näin selkästi noita-aiheisia tulee enää harvemmin. Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -sarja muistuu muista kotimaisista ensimmäisenä mieleen.

Kärsimyskukkauuteaddiktio (mikä upea yhdyssana kirjan nimessä!) tuli minulle taas jostain puun takaa. Tiedä, katselinko taas Otavan kevään 2022 uutusluetteloa huolimattomasti vai oliko tätä siinä ollenkaan, mutta onneksi bongasin tämän kauniin kansikuvan ennakkoon jossakin somessa ja kiinnostuin heti. Kirjailijakaksikko Sevimli ja Pohjolainen on ennestään tuntematon, ja tämä onkin heidän yhteinen esikoiskirjansa.

"Sun metsästä saamasi energia alkaa vähitellen taas haihtua. Sä et ole koskaan ennen ollut näin kauan yhtäjaksoisesti poissa luonnon läheisyydestä. Siksi sä tunnet oireet erityisen voimakkaasti." (s. 159)

Kirjassa on kaksi näkökulmahenkilöä, Juno ja Sadin. Vastavalmistunut Juno on juuri muuttanut maalta kuvitteelliseen Pilmontin kaupunkiin, pois vanhempiensa hoteista, jotka eivät ole koskaan täysillä tukeneet hänen noituuttaan, vaan pikemminkin kehottaneet salaamaan tämän. Aivan, Juno on noita, ja elämä sellaisena sisäänpäin kääntyneessä maalaiskunnassa ei ole kovin hääviä, vaikka toisaalta siellä luonto on aina lähellä. Juno ei ole koskaan oppinut käyttämään voimiaan oikein, eli loitsimisen taito on häneltä hukassa, sillä kukaan ei ole häntä oikein opettanut, sillä hän ei tiedä suvussaan olevan yhtään noitaa. Nyt hän yrittää itsenäistyä oudossa kaupungissa ja löytää ystäviä. Hän aloittaa työt Old Rosie -kahvilassa, jossa hän tutustuu heti söpöön Simoneen ja ynseään Sadiniin. Simonen kanssa Junolla tulee hyvinkin lämpöiset välit, kun taas Sadinin on hirveän hankala hyväksyä tämä uusi noita, joka ei osaa edes loitsia, ystäväpiiriinsä.

Ennen kuolemaansa äitini kysyi, mikä tekee minut onnelliseksi, mitä minä haluaisin elämässäni tehdä. Silloin en osannut vastata hänelle mitään. Mutta nyt vastaus on tässä, kirkkaana mielessäni. Se on tämä, lävitseni kulkeva energia. Paras tunne, jonka olen koskaan kokenut. (s. 142)

Sadin on myös noita, ja hänellä on onnekseen oma noitapiiri, johon kuuluvat Tomas, Hosein, Renata ja Emina. Heillä on hyvin vahva yhteys ja luja ystävyys, ja yhdessä he käyvät välillä ammentamassa voimaa metsästä. Heille tärkein ajankohta vuodesta on Samhain, jolloin he uhraavat viiniä ja ruokaa maahan, jotta luonto antaa heille taas lisää voimia. Sadin on kuitenkin viime aikoina tuntenut vieraantuvansa omasta piiristään, sillä hän kokee, etteivät heidän rituaalinsa ole tarpeeksi. Sadinin isoäiti ja  isä harjoittivat mustaa magiaa hyvin kohtalokkain seurauksin, mutta jotenkin oudosti myös Sadinia kiehtoo tuo pimeämpi taikuus. Hän törmääkin yllättäen hurmaavaan Maxiin, joka lupaa johdattaa Sadinin mustan magian rituaaleihin ja vakuuttaa, että niistä saatava voima on paljon parempaa kuin valkoisesta magiasta. 

"Sä siis haluaisit kulkea isoäitisi jalanjäljissä, tehdä samaa taikuutta, jota se teki?"(s. 55)

Juno loksahtaa aika luontevasti osaksi Tomasin noitapiiriä, ja Sadininkin on tämä nieltävä. Hän houkuttelee kuitenkin myöhemmin myös Junon mustan magian piiriin, sillä tämä on utelias kaikelle, joka voisi auttaa häntä käyttämään omia noitavoimiaan. Juno viihtyy hyvinkin paljon Simonen kanssa, mutta tämän veli Noa on uhkaava - monet Pilmontissakaan eivät pidä noidista, ja Noa kuuluu juuri niihin. Lisäksi Junosta tuntuu, kuin joku stalkkaisi häntä somessa ja muutenkin.

Kirjassa luonto on hyvin vahvasti läsnä, onhan noitien elinvoima kiinni siitä. Yrtit ovat tärkeitä rituaaleissa ja hyvinvoinnissa, ja kärsimyskukkauutteesta tehty tee rauhoittaa noitien mieltä. Tomasin noitapiiri on kuitenkin huolissaan siitä, miten heille ja muille kaupungin noidille riittää elinvoimaa metsästä, joka kokoajan kutistuu ihmisen toiminnan takia. Seuraavan Samhainin lähestyessä noidat kuulevatkin ikäviä uutisia ja joutuvat miettimään, miten he pysyvät enää jatkossa voimissaan. 

"Mitä ikinä näetkään, älä katso sitä silmiin. Älä tuijota, älä vilkuile ympärillesi. Älä puhu, älä edes avaa suutasi, seuraa vain mun esimerkkiä." (s. 140)

Kärsimyskukkauuteaddiktio on viehkeä ja viihdyttävä kirja, josta luonnon arvostus suorastaan huokuu. Samalla mukana kulkee huoli tulevasta luonnon tilasta, kun saasteet ja ihmisen toiminta kutistaa metsäalueita ja valjastaa koskia. Tärkeänä teemana kirjassa on valkoisen ja mustan magian välinen tasapainottelu, joka tuntuu välillä kääntävän suuntaansa, mutta kallistuu aina hyvän eli valkoisen magian puolelle. Kirjan henkilöistä Sadin tulee ehkä tutummaksi ja lähemmäksi, kun taas Juno jää minulle vieraammaksi. Pidän kovasti siitä, miten kirjassa kuvataan tunteita, joita valkoisen ja mustan magian aiheuttamat energiaryöpyt aiheuttavat. Romantiikka ei saanut kovin suurta roolia kirjassa, mutta eipä tuo oikeastaan minua haitannut. En ihan osaa sanoa, pidänkö kirjan loppuratkaisusta. Se oli toki hiukan yllättävä, ja herätti monia kysymyksiä. Ehkä hitusen jotain kaipasin lisää kirjaan, jotta olisin sukeltanut ihan täydellä tunteella sen maailman syvyyksiin.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

--

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Seinäjoen kaupunginkirjasto: 22. Kirjassa ollaan puistossa tai puutarhassa

Popsugar haaste: A Book about witches

Loppu: Mats Strandberg

Loppu: Mats Strandberg. Suomentanut Sirje Niitepõld. Like 2019

 Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Slutet

"Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä? 

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat."(Like)

Oma arvio: 

Kauhukirjailijana tunnettu (Risteily, Hoivakoti) ruotsalainen Mats Strandberg on kirjoittanut ilokseni taas nuortenkirjan. Pidin kovasti hänen nuorille suunnatusta Engelsfors-fantasiasarjasta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa. Olen lukenut myös toisen hänen kauhukirjoistaan, Risteilyn, jossa pidin kovasti hänen monipuolisista ihmissuhdekuvauksistaan.

Loppu on nimensä mukaisesti tarina siitä, mitä tehdä, kun tietää lopun häämöttävän nurkan takana. Foxworthiksi nimetty komeetta on lähestymässä maata, eikä maailmanloppua voida enää estää. Ihmisille on annettu tarkka päivämäärä, milloin tämä kauheus tapahtuu: loppuun on aikaa 4 viikkoa ja 5 päivää, ja luvut etenevät kirjassa päivä kerrallaan.

Se on jossain tuolla. (s. 6)

Meneekö koko maailma sekasortoon tiedosta, vai elävätkö ihmiset normaalia elämäänsä loppuun saakka? Sekä että. Lääkärit jatkavat työtään ja lapset pakotetaan kouluun. Kuitenkin loppuun valmistaudutaan vääjäämättä: raha menettää merkityksensä ja suunnitellaan suurta viimeistä maailmanluokan konserttia. Syntyy myös vastarintaliikkeitä, jotka eivät usko maailmanloppuun. Uusia uskonnollisia lahkoja perustetaan, kuten Totuuden kirkko. Osa kirjoittaa omia kokemuksiaan muistiin TellUs-sovellukseen, jonka on tarkoitus tallentaa viimeisten ihmisten tekstejä satelliitteihin.

Jos millään ei ole väliä, kaikesta tulee merkityksetöntä. (s. 384)

Kirjan päähenkilö ja toinen näkökulmahenkilöistä on 17-vuotias Simon, joka on suunnitellut viettävänsä viimeiset hetkensä ihanan tyttöystävänsä Tildan kanssa. Tilda alkaa käyttäytyä kuitenkin kummallisesti ja kaiken huipuksi jättää Simonin. Simon ei meinaa päästä yli Tildasta, joka ärsyyntyy pojan kyttäämisestä. Hän haluaa elää loppuelämänsä täysillä ja on alkanut käyttää huumeita. Yllättäin Tilda löydetään kuolleena kadulta erään suuren jalkapallotapahtuman jälkeen, ja Simonia aletaan syyttää tytön surmaamisesta. Simon saa viimein tukea Tildan entiseltä bestikseltä Lucindalta, joka syöpään sairastettuaan on katkaissut välinsä kaikkiin ikätovereihinsa. Lucinda on myös toinen näkökulmahenkilöistä - hänen näkemyksensä tulevat esille hänen TellUs-kirjoitusten muodossa. Yhdessä nuoret lähtevät selvittämään sitä, mitä Tildalle tapahtui. He saavat esimerkiksi kuulla, että Tildan isä Klas on liittynyt Totuuden kirkkoon.

Simon on asunut viime ajat yhdessä äitinsä Judetten kanssa, mutta hänen toinen äitinsä Stina muuttaa takaisin kotiin asumuserosta huolimatta, jotta he saavat viettää viime hetkensä yhdessä. Äitejä ärsyttää se, ettei Simon tunnu viihtyvän kotona, vaan on aina jossain muualla. He kuitenkin tukevat poikaansa täysillä, kun Tilda-tapaus tulee julki. Kaikki Simonin kaveripiiristä eivät ole niinkään lojaaleja, vaan osa jopa alkaa uskoa tosissaan Simonin murhanneet Tildan. Ainoa ystävistä, joka uskoo Simonin syyttömyyteen, on Johannes, joka tulee tunnustamaan Simonille uskomattoman asian ja muuttaa Tukholmaan. Simonilla ei ole oikein enää ketään muuta kuin Lucinda ja äidit.

"Itse asiassa ihmiset ei halua puhua kuolemasta niin paljon kuin voisi kuvitella. Me puhutaan enemmänkin elämästä, ja siitä, miten näille viimeisille viikoille löytäisi merkityksen."(s. 170)

Olisin kaivannut kirjasta enemmän dystopiahenkistä, kun nyt asteroidi on vain taustalla häilyvä uhka itse ihmissuhdekiemuroiden ja murhamysteerin selvittelyn taustalla. En genrettäisi kirjaa ehkä ollenkaan dystopiaksi. Pidän kuitenkin kovasti kirjan henkilöistä ja etenkin Simonin ja Lucindan näkökulmien dynamiikasta. Maailmanlopulla olisi voinut kuitenkin mässäillä enemmänkin. Intertekstuaaliset viittaukset katastrofielokuvaan Armageddon ja animaatioelokuvaan/lastenkirjaan Muumipeikko ja pyrstötähti ovat hauska lisä. Osittain kirjan  tarina on turhan tylsä ja pitkäveteinen ja liika kristillisyys lopussa ei myöskään saa minua puolelleen, vaikka se osin selittyy sillä, että Stina on ammatiltaan pappi ja pitää viimeisen jumalanpalveluksen.

Kirjassa on kuitenkin yksi hyvä pääpointti, josta pidän erityisesti: se, miten merkityksettömiä me loppujen lopuksi ollaan koko universumissa. Miten kannattaisi elää koko ajan tätä päivää kuin viimeistään, koska joku päivä loppu voi tulla äkimpää kuin arvaatkaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Lisään kirjan YA-lukuhaasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjalija (ei Suomi)

Siilon saaga -trilogia: Hugh Howey

Siilo: Hugh Howey. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2013.

 Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt vuosina 2011-2012 viitenä pienoisromaanina; (2013): Wool 


"Mikä on velvollisuutesi siilossa?
Pitää yllä järjestystä.
Mitä suojelet ennen kaikkea?
Elämää ja isien perintöä.
Mitä se vaatii?
Uhrauksia.

Ihmiskunnan rippeet elävät valtavassa maanalaisessa siiloissa. Maailma on saastunut elinkelvottomaksi ja ulkoilma on myrkyllistä hengittää. Ihmiset elävät siilossa ankarien sääntöjen ja rajoitusten armoilla. Mutta jotkut uskaltavat kyseenalaistaa vallitsevan järjestyksen ja unelmoida.

Yksi heistä on Jules.

Hän on valmis paljastamaan siilon salaisuudet."

Oma arvio: 

Pitkään olen pyöritellyt tätä kirjaa käsissäni, vaan ikinä en ole muka löytänyt aikaa Siilon lukemiselle. Onneksi sain viimein itseäni niskasta kiinni, sillä kyllähän tämä pitää jokaisen dystopioista pitävän lukea! 

"Me olemme jyviä",mies sanoi. "Tämä on siilo. Meidät laitettiin tänne pahan päivän varalle."---"Mutta se meni mönkään." Mies pudisti päätään, sitten hän istahti lattialle ja tihrusti kookkaan kirjan kuvia. "Jyviä ei voi jättää näin pitkäksi aikaa oman onnensa nojaan", hän sanoi. "Tällä tavalla pimeään. Ei."

Kirjan omintakeinen elämänmeno ja pahaenteinen tunnelma pitää otteessaan: ihmiset asuvat korkeassa siilossa, sillä ulkopuolinen maailma on saastunut. Siilossa ei ole hissiä, vaan sadan kerroksen väliä taitetaan uuvuttavilla portaiden kiipeämis- tai laskeutumisrupeamilla. Siilon asukkaat on jaettu eri ryhmiin osaamisensa ja tehtäviensä mukaan: on koneosasto, IT-osasto, seimiosasto, seriffinvirasto jne. Lisäksi ihmiset on jaoteltu eri asuintasoihin: on ylätasolaiset, keskitasolaiset ja alatasolaiset. Ihmisten lisääntyminen siilossa estetään ehkäisykapseleilla, mutta joka vuosi pidetään arvonta, jolloin yksi onnellinen pariskunta saa yrittää lasta. 

Kaikista ylimpänä siilossa on seriffinvirasto, jonka pidätysselliin joutuvat rikkeen tehneet, puhdistustuomion saaneet - siitä koittaa matka ulos myrkylliseen ulkoilmaan siilon "turvasta" erikoisvalmisteinen puku päällä, joka kestää vain sen ajan, että tuomion saanut suorittaa viimeisen tehtävänsä, eli puhdistaa ulkonäkymän mahdollistavat linssit. Kukaan ei ole koskaan jättänyt puhdistamatta linssejä, ja siihen koko siilon suurin salaisuus perustuu. Kun linssit on puhdistettu, puvun eristykset alkavat pettää ja tuomittu kuolee tuskallisesti ilman toksiineihin. Puhdistustuomion saamiseen riittää esimerkiksi se, että epäilee ääneen siilojärjestelmään liittyviä asioita - toisin sanoen yrittää lietsoa epäilyksiä siilolaisissa.

"Kun ilmaisee halunsa lähteä...Kyllä. Se on vakava rikkomus. Etkö ymmärrä miksi? Miksi se on niin kiellettyä? Koska kaikki kapinat puhkesivat halusta lähteä, sen takia."

Siilon tunnelma on kuvattu niin hyvin, että ihan kuin olisin itsekin kavunnut hengästyksissäni ja pohkeet kipeänä noita portaita edes takaisin. Tarinassa on myös monia mielenkiintoisia henkilöitä: Juliette saa yllättävän ylennyksen pormestariksi, mutta ei ehdi toimia kauaa tehtävässään, kun saa puhdistustuomion. Hänen tuomionsa ei menekään ihan suunnitelmien mukaan, sillä hän saa liittolaisen koneosaston veteraanista, Watsonista. Lukas taas "pääsee" IT-osaston pahiksen, Bernardin varjoksi eli seuraajaksi tämän perittyä Julietten pormestarinpaikan. Lukas ehti tutustua Julesiin hyvin lyhyen aikaa, ja järkyttyi tämän saatua puhdistustuomion. Toivoa ei ole kuitenkaan menetetty, sen tarina paljastaa.

Juliette istui pidätyssellin lattialla ja nojasi teräskaltereihin viheliäinen maailma seinänäytöllä edessään.---Julietten mielestä näkymässä ei ollut mitään innoittavaa, ei mitään uteliaisuutta kiihottavaa. Hän näki pelkkää asuinkelvotonta ja hyödytöntä joutomaata.--- Hän näki nyt, että kielletyt unelmat ulkomaailmasta olivat murheellisia ja tyhjiä. Kuolleita unelmia. Ylätason ihmiset, jotka palvoivat tätä näkymää, ajattelivat nurinkurisesti - oikeasti tulevaisuus oli alhaalla.

Kirjan loppupuolella jännitys on käsin kosketeltavaa ja hermoja raastavaa. Loppuratkaisu on toki minulle mieluinen, ja jättää silti monia asioita avoimeksi. Seuraava osa Siirros valottaa enemmän siilon perustamisvaiheita ja aikaa, jolloin maailma saastuu asuinkelvottomaksi. Se kaikki on varmasti ihan yhtä kiehtovaa luettavaa kuin Siilon ajanjakso.

Arvosanani 4,5


Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Siilo muissa blogeissa:

Kirjailijan kellarissa
Pekan porstua  
Tarinoiden syvyydet
Yöpöydän kirjat
Notko, se lukeva peikko

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Beth Revis: Across the Universe -trilogia

Siirros: Hugh Howey. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2014.

 Englanninkielinen alkuteos (2013): Shift

 

"Nuori kongressiedustaja Donald Keene saa tehtäväkseen valvoa jättimäistä maanalaista rakennushanketta, ja vähittäin rakennuksen todellinen tarkoitus alkaa selvitä hänelle. Keene aikoo paljastaa siilon salaisuuden, jota Yhdysvaltain hallitus tarkoin varjelee, mutta joutuu maksamaan aikeistaan kalliin hinnan.

Maailmanlaajuiseksi menestystarinaksi kohonneen Siilon saagan toinen kirja, Siirros, kertoo Siilon maailman synnystä. Elämä maanpinnalla on käymässä mahdottomaksi, ja ihmiskunta pakenee siiloon, jossa uusi elämä on täynnä sääntöjä, uhrauksia ja mukautumista. Muisto maanpäällisestä elämästä kummittelee ihmisten mielissä, ja pinnan alla kytee kipinä, joka voi hetkessä muuttaa siilon palavaksi ruutitynnyriksi."

Oma arvio:

 "Sinun tehtäväsi on varmistaa, ettei mikään mene vikaan."

Tämän Siilon saagan toisen osan tunnelma on niin järkyttävän tunkkainen, klaustrofobinen ja pahaenteinen, että sen maailmaan uppoaa helposti lukija itsekin. Tuntuu, kuin tarinan nanot juoksisivat minunkin verisuonissani.

Pidän erityisesti siitä, että tässä osassa esitellään siilojen syntyhistoriaa, sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Tässä osassa on mukana ihan uusia henkilöitä, kuten siilojen perustaja Truman, siilot tietämättään suunnitellut Donald sekä nuori Mission, joka on siilon numero 18 kantaja. Hänen tarinansa ei kiinnostanut minua kovinkaan paljon ja nämä hänen osuutensa söivät hetkellisesti minun innostustani kirjaan. Onneksi kirja sai minut kuitenkin uudelleen otteeseensa, kun tarina ja henkilöt alkoivat avata minulle ensimmäisen osan tapahtumia, ja tupsahtivathan sieltä tutut henkilötkin lopulta mukaan tapahtumiin.

Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä ulos. Viime aikoina käytäviltä ei ollut kuulunut mitään, eikä kukaan ollut yrittänyt päästä palvelinsaliin. Silti huone, joka oli aikaisemmin ollut kuin vankila, tuntui nyt ainoalta turvalliselta paikalta.

Siirros esittelee nyt myös Siilo-osassa tutuksi tulleen Solon eli Jimmyn tarinan siitä päivästä lähtien, kun hänen siilossaan numero 17 puhkesi kapina, hän menetti vanhempansa ja jäi ansaan viestintäkeskukseen. Vuodet vierivät ja lopulta hän uskaltautuu ulos ulosteelta lemuavasta turvapaikastaan. Jimmy puhelee itsekseen, jotta kuulisi edes joskus oman äänensä. Hän löytää Siilosta kissan, jonka nimeksi hän antaa Varjo. Jimmyn suurin pelko on, että siilossa on vielä muita eloonjääneitä. Kirjan lopussa hän tapaa Julieten, joka on paennut siilosta 18 - ja tarinan jatko onkin tuttu ensimmäisestä osasta. Minusta Jimmyn yksinäisyys, pelot ja kauhu on kuvattu kirjassa hyvin uskottavasti.

"Mitä tekisit, jos saisit tietää, että kaikki päättyy?" Hän kysyi. "Mitä tekisit?"

"JOs mitä? Tarkoitatko meitä? Ai, tarkoitat elämää. Kulta, onko joku kuollut? Kerro, mistä oikein on kysymys?"

"Ei, ei joku. Vaan kaikki. Koko maailma."

Donald on mahtava henkilöhahmo. Hän joutuu ennen tuhoa tahtomattaan suunnittelemaan siilot, tai siis häneltä on evätty koko totuus siitä, mihin tarkoitukseen ne tulevat. Kun maailmaan iskee tuho, hän kadottaa vaimonsa Helenin ja herää vuosien kuluttua syväjäädytyksestä - muistamattomana. Hän saa huomata, ettei tämä ole hänen ensimmäinen vuoronsa Siilossa 1, josta johdetaan kaikkia muita viittäkymmentä siiloa. Ihmiset tekevät tietyn vuoron siilossa, saavat juomavedessä lääkettä, joka estää muistamasta ja sitten heidät taas syväjäädytetään odottamaan seuraavaa vuoroa. Truman on siilossa 1 johtajana, paimen, joka voi yhdellä napin painalluksella päättää siilojen kohtaloista. 

Donaldille alkaa valjeta koko totuus Trumanin aikeista ja siitä, miten hänen vaimolleen kävi. Hän ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa muuttaa siilojen kohtaloa. 

Enhän minä nyt millään malta olla lukematta kolmatta osaa Kohtalo heti tähän perään. Vaikka tämä toinen osa ei ollut minusta ihan niin mahtava kuin ensimmäinen, sai sen minun aatokseni kuohuksiin. 

Arvosanani tälle 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Siirros muissa blogeissa:

Kirjakaapin  kummitus 
Yöpöydän kirjat
Notko, se lukeva peikko
Kirjakko ruispellossa
Kirjaneidon tornihuone 

Kohtalo: Hugh Howey. Suomentanut Einari Aaltonen. Like 2015.

 Englanninkielinen alkuteos (2013): Dust

"Kohtalo jatkaa siitä, mihin Siilon saagan ensimmäinen osa päättyi. Ilma on niin saastunutta, että ihmiset ovat jo usean sukupolven ajan eläneet maan povessa. Takaisin maan päälle ajetaan vain sääntöjen rikkojat ja rikolliset. Hierarkkisessa ja tarkasti säännellyssä maanalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin nousemassa kapinahenki."

Oma arvio:

"Olen syypää tähän", hän sanoi. Hän irrottautui isästään ja kääntyi katsomaan hyvin tuntemiaan kaivajia. hän kääntyi ja puhui pimeään onkaloon, josta oli juuri tullut. "Minä olen syypää!" Hän huusi keuhkojensa pohjasta, puski sanansa kiroamiensa ja tuomitsemiensa ihmisten korviin.

Tätä viimeistä Siilon Saagan osaa luin kaikista kauimmin, vaikka en voi moittia, etteikö tämä(kin) olisi ollut kiinnostava ja vangitseva. Jotekin sellaista tästä kuitenkin puuttui, joka piti minut nenä kiinni kirjassa, kuten kahta ensimmäistä osaa lukiessani.

 Oli toki mielenkiintoista päästä lukemaan jatkoa Julietten tarinalle. Hän huomaa hakkaavansa päätä seinään yrittäessään vakuuttaa siilon 18 asukkaille, että ulkona voi kävellä tuhoutumatta, jos vain puhdistuspuku on ehjä ja kunnollinen. Hänellä on tavoitteena pelastaa siiloon 17 jääneet ystävänsä maanalaisen kaivurin avulla, mutta kaikki siilon 18 asukkaat eivät pidä ajatuksesta. Juliette on päässyt rakkaan Lukasinsa luokse, mutta heidän välillä kaihertaa pieni etäisyys. Julieten ja hänen lääkäri-isänsä lähentyminen on miellyttävä käänne tarinassa.

 Juliette kääntyi katsomaan tyhjää seinänäyttöä. Hän pohti, oliko tämä kaikki unta. Näin kävi kuolevalle sielulle. Se tarrasi johonkin, yritti pysytellä askelmilla, olla putoamatta. 

Donaldin tarinassa tapahtuu mielenkiintoinen käänne, sillä hän huomaa herättyään taas kerran syväjäädytyksestä olevansa ihan eri henkilö kuin oma itsensä. Hän päättää sulattaa syväjäädytyskapseleista itselleen apuvoimaa, siskonsa Charlotten. Yhdessä he piilottelevat asevarastossa ja korjaavat kauko-ohjattavia lennokkeja toimintakuntoon. Kun he pääsevät testailemaan lennokkeja käytännössä, heille paljastuu eräs hyvin yllättävä seikka ympäröivästä maailmasta.

Kirjan loppua kohti jännitys alkaa tiivistyä sen verran, että lukuintoni kirjaa kohtaan taas kasvaa hetkellisen lukulaiskuuteni jälkeen. Tunnen ihan selkäpiissäni, kuinka ratkaisevat hetket ovat käsillä. Kuka kuolee, kuka jää henkiin? Mitä siilojen ulkopuolella on? Tuhotaanko siilo numero 1 vai ei? 

Tarinan loppu on ihan jotain muuta mitä odotin. Se jää hyvin avoimeksi, mutta siilojen kohtalo ei jää lukijalle epäselväksi. Muutamalle keskeiselle henkilölle saa jättää haikeat jäähyväiset, mutta onneksi ei kaikille. 

Arvosanani tälle 3,5

Sain tämän kirjan lainaa sukulaiselta.

Kohtalo muissa blogeissa: 

Yöpöydän kirjat
Kirjavinkit ( Mikko Saari)
Eksynyt kirjojen maailmaan
Kirjakaapin kummitus
Järjellä ja tunteella
Morren maailma