Paha: Ingvild Bjerkeland

Paha: Ingvild Bjerkeland. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Otava 2025

Norjankielinen alkuteos (2023): Udyr. Kansi: Perttu Lämsä.

"Palkittu, hyytävän koukuttava nuorten kauhuromaani vangitsee lukijansa.

Pakene henkesi edestä. Kaikkialla vaanii selittämätön paha…

Abdi on pakomatkalla pikkusiskonsa Alvan kanssa. Monien muiden tapaan heidän äitinsä on joutunut karmivien petojen uhriksi. Koko sivilisaatio on romahtanut, yhteiskunta hajonnut pirstaleiksi. Yhä elossa olevat ihmiset piileskelevät – sekä pedoilta että toisiltaan.

Abdi ja Alva rämpivät halki metsän kohti merenrantaa, jossa huhujen mukaan odottaa pakolaiva. Voiko yhteenkään ihmiseen matkan varrella luottaa? Pääsevätkö he koskaan enää turvaan?" (Otava)

Oma arvio: 

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ohut kauhukirja nuorille. Juhuu! Kirjavinkkarina sitä aina innostuu, kun tällaisia julkaistaan. Tietysti minulla oli kovat odotukset tähän ladattuna, että onhan tämä nyt oikeasti hyvä ja mikä tärkeintä - oikeasti pelottava. Sillä kauhua rakastaville nuorille ei mitä tahansa kehtaa vinkata.

Abdi ja Alva ovat matkalla kohti Syvälahtea, jossa kuuleman mukaan olisi laiva odottamassa. Sillä pääsisi Skotlannin edustalle Fair Islelle, jossa heidän isänsä olisi. Ja jossa ei olisi varmaankaan petoja. Maailma on mennyt sekaisin sen jälkeen, kun julmat, kahdella sorkkajalalla kulkevat pedot levisivät alueelle. Ne tappavat kaikki tielleen osuvat. Myös Abdin ja Alvan äidin ne tappoivat, sen jälkeen kun isä lähti etsimään heille turvallista paikkaa saarelta. Nyt 13-vuotiaan Abdin on pidettävä huolta 5-vuotiaasta pikkusiskostaan ja saatava heidät laivaan. Kaikkiin ihmisiinkään ei ole luottamista, sillä ihmiset ovat kääntyneet pelossaan toisia vastaan.

Kun tuollainen suuttuu, kynnet oikenevat pitkiksi, teräviksi miekoiksi.

Olen nähnyt sen, kun oliot tappoivat äidin. (s. 10)

Kirjan hyvin post-apokalyptinen tunnelma muistuttaa tosi paljon Walking Dead -sarjan tai Cormac McGarthyn Tie-romaania. Ihmiset ovat enimmäkseen toisille uhka, pedot pitävät kaikkia vallassa ja ruokaa joutuu etsimään hylätyistä taloista. Pedot näyttäisivät löytävän ihmiset äänten perusteella, ja ne ovat sen verran älykkäitä, että osaavat koputtaa oviin. Muuten petojen alkuperää ei selitetä, ne ovat vain ilmestyneet jostakin eräänä päivänä.

Kirja on selviytymistä hetki kerrallaan: Alvan vatsataudista, nälästä, kylmyydestä, väsymyksestä, epätoivosta, pelosta, äidin ja isän ikävästä. Abdi yrittää olla järkevä, mutta välillä hänenkin ote lipsuu ja hän huomaa huutavansa pikkusisarelleen. Suloista, että hän yrittää löytää siskolleen uutta nallea kadonneen tilalle, ja löytääkin hiukan rähjäisen nuken. Välillä Alvankin on otettava hiukan vastuuta ja laitettava ruokaa sillä aikaa, kun Abdi rakentaa heille suojaisaa nukkumapaikkaa. Tölkkiä hän ei kuitenkaan osaa avata.

Juoksimme, kunnes lihaksia särki ja rintaa poltti.

Juoksimme, kunnes taivas vaaleni ja aamu-usva leijui peltojen yllä. (s. 59)

Kirja loppuu hyvin avoimesti. Se ei vie kaikkea toivoa mennessään, mutta ei lupaile liikojakaan. Lukija saa itse päättää, mikä olisi paras ratkaisu.

Kirjan ohuus ja selkeä kerronta tekee tästä suhteellisen helpon kauhukirjan, jota aion ainakin minä vinkata kasien genrevinkkauksissa.  Rohkeille vitos-kutosille käy yhtä lailla. Olisin kyllä toivonut, että tässä olisi ollut pikkaisen vanhempi päähenkilö kaseja ajatellen, mutta menköön. Plussaa myös Perttu Lämsän taiteilemalle kannelle, joka on hyvin vakuuttava. Mietin tosin hiukan, onko vaarallista kuvittaa kanteen kirjan pääpetoa, sillä sen olisi aina parasta olla lukijan mielikuvituksen muovaama. Kuva on onneksi siluettimainen, eli ei vie ihan kokonaan tilaa mielikuvitukselta.

Pidin itse kirjan kauhun tunnelmasta ja dystopiahenkisyydestä, mutta kirja ei ihan yltänyt huippupisteisiin minun arvoasteikoissani. Olisiko sitten niin, että kirjan lyhyys jättää tarinan kuitenkin liian köykäiseksi.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Korahduksia kirjoista

Seelanti: Kirsti Kuronen

 Seelanti: Kirsti Kuronen. Karisto 2023

Kansi: ?

"Vangitseva kertomus nuorista, jotka osallistuvat tosi-tv-ohjelmaan autiolla saarella.

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Kuusi nuorta on valittu tosi-tv-ohjelmaan, jonka järjestäjä vaatii osallistujilta ehdotonta vaitioloa. Vene kuljettaa nuoret kuvauksiin pienelle Seelannin saarelle. Siellä heitä odottaa ankea majoitus ja viesti, jonka mukaan tuotantotiimi saapuu seuraavana päivänä.

Pian alkaa tapahtua selittämättömiä asioita. Onko karulla saarella muitakin? Salaako joku nuorista jotain? Ja ennen kaikkea, miksi juuri heidät on valittu ohjelmaan?

Taidokkaasti tihenevän tunnelman taustalla kaihertavat teot, joita ei voi enää perua. Lopulta mikään ei ole sitä, miltä näyttää. (Karisto)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Kirsti Kurosen säeromaanit Merikki ja Pönttö, joista pidin kyllä. Seelanti ei yllättäen olekaan säeromaani, vaikka muutamia säkeitäkin sivuilta löytyy. Oletin tämän kirjan tarjoavan jotain tavattoman yllätyksellistä loppua, sillä törmäsin joihinkin salamyhkäisiin arvioihin, mutta jouduin kuitenkin pettymään suhteellisen tavanomaiseen ja ennalta-arvattavaan ratkaisuun. Olisin kaivannut jotakin rajumpaa loppua, kuten romaaneissa Me olimme valehtelijoita tai Minne katosit, Monday?, joissa yllätyin täysin.

Ehkä mummo ymmärtää, miten tärkeää on olla kuuluisa. (s. 17)

Joukko nuoria saa kutsun tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. Kuuluisuus tai pako arjesta houkuttaa monia, niin myös kirjan keskeisiä henkilöitä, eli Annaa, Minkaa, Nelliä, Eerikaa, Justusta ja Roopea. Henkilöt ja heidän tarkoitusperänsä esitellään lyhyesti, ennen kuin he lähtevät salaiseen kohtaamispaikkaan Vänvikin satamaan, josta tuotantoryhmä olisi heitä vastassa. Jo bussissa tyypit pääsevät pälyilemään toisiaan vaivihkaa: kitaraa kantava Roope haluaa päästä soittamaan musiikkiaan ja nimittää mielessään äkäisen oloisen Eerikan Miss Blue:ksi, Minka näkee pystynenäisessä Nellissä jotain tuttua, muttei tajua, mistä voisi tuntea tämän, ja Nelli taas miettii sen lisäksi, psytyykö mummo pitämään salaisuuttaan Nellin osallistumisesta tosi-tv-kuvauksiin, miksi Minka on vilkuillut häntä koko matkan. Justus pohtii, miten hänen sairas isänsä pärjää ilman häntä. 

Satamassa heitä odottaakin vain pieni vene kuljettajineen: nuoret viedään Seelannin saarelle, jossa ei odottelekaan kukaan. Vaatimattomista majoitustiloista löytyy sentään ruokaa ja lappu, että kuvausryhmä pääsee paikalle vasta seuraavana päivänä. Tehtävänä on jokaisella käydä kuvaamassa esittelyvideo itsestään.

Ai niin, kaduttaako jokin. En tahtoisi katua mitään. Ehkä nuorempana tuli tehtyä juttuja, jotka olisi saanut jäädä tekemättä.  (s. 45)

Heti ekana yönä alkaa tapahtua kummia. Porukan puhelimet katoavat latureistaan ja kammottava nukke roikkuu ovenrivassa. Seuraavan päivän myrsky nostattaa tunteita pintaan, etenkin kun huussin seinät kaatuvat. Muita välttelevä Eerika on pisteliäs, Nelli ihailee salaa Annaa ja tämän kaunista, treenattua vartaloa. Mutta missä viipyy kuvausryhmä? Mihin katosivat puhelimet? Juttu ei tunnukaan enää niin kivalta kuuluisuutta janoavista nuorista.

Vihasitko minua niin paljon, 

että minulle sai tehdä mitä tahansa?(s. 54)

Odotin tosiaan jotain kammottavampaa loppuratkaisua, kuin mitä Seelanti tarjosi. Melko äkkiä vihjeiden tiputtua aloin aavistella, mikä homma on, mutta toki joistain asioista yllätyin minäkin. Olisin toivonut jotenkin, ettei loppu olisi ollut niin selitettävissä, ei olisi niin…opettavainen ja kesy ratkaisu. Nuorille voisi ihan hyvin kirjoittaa lohduttomampiakin loppuja psykologisen jännityksen piirissä. Hyvänä esimerkkinä nuo yllämainitut käännöskirjat.

Jotenkin tästä kirjasta jäi outo olo. Tai joistakin sen tapahtumista. Sen kummemmin spoilaamatta tarkemmin, kun eräs henkilö kuvailee hänelle aiemmin sattuneita, tosi hämmentäviä tapahtumia, (jollaisia voi toki tapahtua ja on hyvä tuoda esille), kohta jäi minusta vähän oudoksi. Etenkin, kun teon tehnyt ei itse muistanut ikinä tehneensä moista. Tai ei halunnut muistaa. 

Ymmärrän toki, mitä kirjalla haetaan: jokaisella teolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, mutta kauna tai kosto ei helpota ikävien tekojen kohteen elämää millään lailla. Ihmiset voivat myös muuttua, ja aiemmin tehdyt pahat teot painua unholaan. Ei ole mukavaa kohdata silmästä silmään inhottavia asioita, jotka on halunnut unohtaa tai jotka oma mieli on muuttanut ajan saatossa erilaisiksi, kuin millaisina joku toinen ne kokee. Katkeruus voi kuitenkin sairastuttaa kantajansa.

Ei näitä voi painaa villalla, 

ei unohtaa eikä antaa anteeksi. (s. 125)

Seelanti on tyypillinen suljetun paikan mysteeri ja selviytymistarina, jossa on paljon samaa kuin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanissa. Siihen viitataankin jossain vaiheessa kirjan tapahtumia. Tämä on hyvän napakka jännityskirja nuorelle kohderyhmälleen, mutta minulle tämä ei tarjonnut nyt suuria elämyksiä.

Arvosanaksi annan 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Hämeen sanomat

Kirjafile

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta: Jukka-Pekka Palviainen

Tarpeeksi reilua: Jukka-Pekka Palviainen

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Blackout: Dhonielle Clayton, Tiffany D. Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk ja Nicola Yoon

Blackout: Dhonielle Clayton, Tiffany D. Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk ja Nicola Yoon. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2022

Englanninkielinen alkuteos (2021): Blackout. Kansi: ?

"Ensikohtaamisia. Katkeria exiä. Ikuista ystävyyttä. Kuusi hurmaavaa rakkaustarinaa New Yorkin tähtitaivaan alta. Kun kaupungin sähköt katkeavat, iskevät toisenlaiset kipinät. Äkillisen helleaallon pimentämä New York City saa salaisuudet paljastumaan ‒ rakkaudet alkavat ja päättyvät, ystävyydet syvenevät ja ovet avautuvat uusille mahdollisuuksille. Newyorkilaiset nuoret kohtaavat suuria tunteita, mutta myös pieniä oivalluksia itsestään. Jokainen novellikokoelman tarina on ylistys nuoruuden ainutlaatuisille hetkille. Kuuden säkenöivän taidokkaan kirjailijan tekstit kietoutuvat yhteen lumoavasti, hehkuen lempeyttä kuin lämmin kesäilta."(Otava)

Oma arvio:

Olipas ihana aloittaa kirjavuosi tällaisella romanttisten novellien kokoelmalla. Blackout koostuu kuuden eri kirjoittajan novellista, jotka kytkeytyvät osaksi samaa tarinaa: kun eräänä päivänä koko New Yorkista katkeaa sähköt, monenlaista voi tapahtua. 

Kirjassa on kehyskertomuksena Tiffany D. Jacksonin novelli Pitkä marssi, joka on jaettu viiteen eri näytökseen. Nämä viisi muuta novellia sitten lomittuvat hyvin luontevasti tämän kehystarinan väleihin. Kaikissa novelleissa keskeisinä henkilöinä on ruskeita nuoria, jotka joko ihastuvat, rakastuvat, tai surevat menetettyä rakkauttaan. Kaikkien päämääränä on lopulta Twig-nimisen tyypin järkkäämät korttelibileet Brooklynissä. Kirjassa tärkeintä ei kuitenkaan ole määränpää, vaan matka sinne.

Tammi on menossa tutustumaan Harlemissa sijaitsevaan uuteen työharjoittelupaikkaansa, josta hän on hyvin mielissään. Mutta mitenkäs ihmeessä hänen exänsä Kareem tulee myös saman firman vastaanottoaulaan? Käy ilmi, että hyväksymiskirje on lähtenyt erehdyksessä molemmille, eivätkä he valitettavasti voi palkata kuin toisen heistä. Tammia kismittää, sillä hänen mielestään Kareem ei todellakaan ansaitse paikkaa. Mutta sitten, kuin taikaiskusta, valot sammuvat ja käy ilmi, että koko New York on pimeänä. Ei siis kirjaimellisesti, sillä on helteinen iltapäivä, mutta sähköt ovat totaalisesti poikki koko kaupungista. Kareemin kännykästä on akku lähes loppu, joten hän pyytää Tammin puhelinta lainaa. Vastentahtoisesti he lähtevät yhdessä kävelemään kohti Brooklyniä: Kareem on menossa korttelibileisiin, kun taas Tammi haluaa kotiinsa. Matkalla he joutuvat juttelemaan siitä, mikä heidän välillään meni oikein pieleen? Tunteita kun tuntuu olevan yhä...

"Tiedätkö, vähän huvittavaa että sulla on yhtäkkiä noin paljon sanottavaa mulle, vaikka oot tähän asti elänyt niinku mua ei olisi olemassakaan!" (s.61)

Muut tarinat jatkavat ajassa lineaarisesti toisaalla siitä, mitä kaikkea muille voi tapahtuakaan sähkökatkoksen aikaan: 

Sisään nenän kautta. Ulos suun kautta.

Mun päässä pyörii ne tennarit.

Kaikkia juttuja ei vain saa vaiennettua. (Valot pois. s. 29)

Nic Stonen novellissa Valot pois urheilijanuorukainen JJ Harding on juuri metrossa, kun sähkökatkos tapahtuu. Hän on menossa Brooklynin korttelibileisiin tapaamaan Tashaa, tyttöä, joka on kertonut olevansa hänestä kiinnostunut. Samassa metrovaunussa on sattumoisin Tremaine, tyyppi, jonka JJ tietää kammoavan suljettuja paikkoja, ja jonka hän 12-vuotiaana pelasti komerosta, kun koulun kiusaajatyypit hänet sinne sulloi. Niin ja on heillä vähän muutakin yhteistä...

Hän lausuu nimeni ensimmäistä kertaa, ja se kuulostaa niin ihanalta, että minulle tulee kuuma. Punastun entisestään ja olen kiitollinen siitä, että huone on ahdas ja ihoni hyvin tummaa sävyä. Hän ei varmasti huomaa mitään. (Yhteensopivat, s.79)

Ashley Woodfolkin novellissa Yhteensopivat Nella on vanhusten yhteisökodissa Althea Housessa tapaamassa Ike-pappaansa, kun sähköt katkeavat. Juuri kun Nella on sammuttamassa alkavaa tulipaloa, joka on meinannut saada alkunsa kynttilästä, rientää sisään tyttö terapiakoiransa Ziggyn kanssa. Jocelyn eli Joss on kauneinta, mitä Nella on ikinä nähnyt. Kun pappa huomaa hukanneensa edesmenneen mummin kuvan lompakostaan, tytöt lähtevät sitä yhdessä etsimään. Samalla he tutustuvat toisiinsa.

En minä pysty. Sanat ovat solmussa sisälläni. (Suuria rakkaustarinoita...ja pölyä, s. 126)

Dhonielle Claytonin novellissa Suuria rakkaustarinoita...ja pölyä seikkaillaan New Yorkin kaupunginkirjastossa, ja kello on jo raksuttanut iltakahdeksaan. Kirjastoa ollaan sulkemassa, mutta hyvät ystävykset Lana ja Tristán jäävät vielä seikkailemaan kirjaston käytäville (lähinnä Lanan toiveesta) ja pakoilemaan vartijaa, ennen kuin suuntaavat korttelibileisiin. Lanaa vaivaa eräs asia, jonka hän haluaisi Tristánille tunnustaa.

Mä sain nimittäin siltä viestin muutama tunti sitten.

Onko mulla mitään mahiksia?

Luin sen, mutta en vastannut.

Koska en tiedä, mitä vastaisin.

Mikä tekee musta paskan tyttöystävän. (No sleep till Brooklyn. s. 168)

Samaan aikaan, iltayhdeksältä turistibussi maleksii pitkin sekasorron vallassa olevia New Yorkin katuja lastinaan luokkaretkellä olevia lukiolaisia, jotka ovat tulleet Jacksonin kaupungista saakka. Angie Thomasin novellissa No sleep till Brooklyn Kaylalla on ongelma: hän rakastaa kyllä vieressä istuvaa poikaystäväänsä Tre'Shawnia, joka kyllä välillä kohtelee häntä kehnosti, mutta on salaa rakastunut Micahiin, joka istuu myös samassa bussissa. Bussissa on siis melkoisen kuumat paikat, sen voi taata.

Kolme Abba-biisiä, ja haluan jo epätoivoisesti päästä pakoon omasta autosta. Ihan oikein mulle, koska suututin klassisen primadonna-matkustajan näillä filosofiapuheilla. ( Seymour & Grace, s.212)

Iltakymmenen aikaan Grace istuu taksissa matkalla bileisiin, kun hän ajautuu erikoiseen, filosofiseen keskusteluun kuuman (ja nuoren) taksikuskinsa Seymourin kanssa Nicola Yoonin novellissa Seymour ja Grace. Harmillisesti taksista loppuu bensa ja taksikuski lupaa kohteliaasti saattaa kävellen Gracen bileisiin. Tässä novellissa vuorottelevat sekä Gracen että Seymourin näkökulmat.

Novellikokoelman tapahtumat kiteytyvät noihin korttelibileisiin, joissa kuumat katutyyliset rytmit, helteisen päivän kaiku ja sähkökatkon aiheuttama epävarmuus saavat ihmiset juhlimaan ja nauttimaan toisensa seurasta. 

Kirjassa on tosi ihana idea, joka toimii minusta hyvin. Novellit ovat melko samantyylisiä ja -tasoisia. Yoonin novelli jäi hiukan valjuksi, enkä innostunut myöskään Claytonin novellista alaviitteineen. Eniten pidin Woodfolkin novellista Yhteensopivat, vaikka siinä onkin kieltämättä hiukan kliseinen asetelma: pappa järjestää lapsenlapsensa yhteen nätin tytön kanssa, jonka tietää myös tykkäävän tytöistä.  Romansseihin on saatu kivasti sateenkaaren kirjavuutta mukaan. Hyvin ennalta-arvattaviahan nämä kaikki ovat ja odotin ehkä hieman enemmän tunnekuohuja tältä kokoelmalta, sillä nyt jäi hiukan vaisuksi kokonaisuus. Rasismia käsiteltiin jonkin verran lähinnä sivumennen, ja perheen ja yhteisön merkitys tuli esille, sillä monilla oli sähkökatkon sattuessa huoli perheenjäsenistään. Ukkeja ja mummoja käytiin katsomassa vanhainkodeissa, ja heidän rakkaustarinoitaan muisteltiin vastaavan sähkökatkon sattuessa aiemmin vuonna 1977. Kaikki pitävät huolta toisistaan, kaunoja saadaan sovittua, rakkaudentunnustuksia sanottua ja väärinkäsityksiä oikaistua. 

Tämä on tosi ihana lisä nuorten aikuisten novelleihin, ja lähtee ehdottomasti yläkoululaisten vinkkauspakettiin edustamaan romanttista luettavaa. Tätä voi tavallaan käsitellä kokonaisena romaanina tai sitten novellikokoelmana.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

-

Muita romanttisia YA-novellikokoelmia:

My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Novellikokoelma

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

About a Difficult choice

Seinäjoen kirjaston haaste saa merkinnän kohtaan:

Kirjassa ollaan kulkuvälineessä

Popsugar haaste saa ruksin kohtaan:

A Book featuring a party

YA-spefihaasteen ruksin kohdasta:

Rodullistettu kirjailija

Huimaa-trilogia: Vuokko Hurme

Kiepaus: Vuokko Hurme. Kuvat Susanna Iivanainen. S&S 2017. (Huimaa #1)

"Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?" (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kiepaus kiehtoi minua ideallaan jo ennen kuin ehdin tarttua siihen, sillä olen aina ollut innoissani väärinpäin kiepsahtaneen maailman ajatuksesta. Se on jotain, mikä on meillä varmasti käynyt mielessä jo lapsena: miksei maapallon toisella puolella asuvat roiku pää alaspäin, jos kerran maapallo on pyöreä.

Kiepaus on tarina postapokalyptisesta maailmasta. Kirjan minäkertoja, Lenna, kertoo heti kirjan alussa Kiepauksesta eli suuresta kamalasta tapahtumasta, joka kiepsautti kaiken ylösalaisin. Hänellä on asiasta tosin vain toisen käden tietoa, äitinsä ja isänsä kertomaa. Lennalle nurinpäin roikkuva kaupunki, Kardum, on aivan normaali kaupunki, sillä hän on syntynyt siellä. Hän harjoittelee talojen välillä kulkevilla vaijereilla kulkemista, syö kokeneesti kärpäsentoukkakakkuja, osaa säännöstellä vettä, varoo avonaisia ikkunoita, ettei putoaisi alhaalla avautuvalle taivaalle. 

Kuva: Susanna Iivanainen

Nautin eniten huolella ajatelluista yksityiskohdista, jotka tekevät riippuvassa kaupungissa elämisestä mahdollista. Aikuiset rakentavat uusia vaijeriratoja, hakevat vettä jäljellä olevista säiliöistä, yrittävät löytää vielä penkomattomia varastoja, tekevät kauppaa ruokatarvikkeista ja muista hyödykkeistä. Lennan perheen Newton-kana on heille kultaakin kalliimpi proteiininlähde, ja kärpäsentoukkien kasvatus toinen. Vaatteet käytetään loppuun asti, eikä vettä tuhlata niiden pesemiseen, vaan käyttökelvottomat vaatteet nakataan loputtomaan roskakuiluun - ikkunasta ulos, alas taivaalle.

Lennan perhe pitää ihanasti yhtä. Hänellä on pikkusisko Rousku sekä ihana ystävä Jaan, joka joutuu usein olemaan Lennan perheen luona yötä. (Hassua, mutta luulimme häntä kirjan puoliväliin saakka tytöksi, ja kun tekstistä kävi ilmi hänen sukupuolensa, olimme kumpikin hiukan ällikällä lyötyjä.) Silti Lennan perheessä ei kaikki ole aina satumaisen ihanaa, vaan perheen äiti reagoi välillä tuleviin huolenaiheisiin hyvin kiukkuisesti ja äreästi. Perheyhteisön lisäksi koko Kardumin kaupunki vetää yhtä köyttä. 

"Lenna, sinun pitää muistaa aina mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä." (s.165)

 Lenna joutuu kuitenkin kohtaamaan hyvin pelottavan tilanteen toisella vaijerireissullaan kaupalla, kun perheen tuttu ja luottokauppias Ondan on heitä vastassa vihaisena, veitsi ojossa. Tämä kohtaus vaikutti selvästi tyttäreeni niin, että hän meinasi menettää kiinnostuksensa koko kirjaan. Lisäksi tunnelmat muuttuvat loppua kohti melko synkiksi ja masentaviksi, niin että minuakin alkoi jo puuduttaa moinen. Synkkyys ja toivottomuus meinaa ottaa vallan tarinasta veden alkaessa loppua, Lennan äidin lähdettyä tutkimusmatkalle ja osan kaupungista alettua romahtaa. Lennan ajatuksista huokuu lapsen voimattomuus isojen asioiden äärellä, kun aikuiset päättävät asioista ilman lasten mielipidettä. Onneksi tunnelin päässä on valoa ja kirja päättyy hyvin toiveikkaasti.

Kuva: Susanna Iivanainen

Tyttäreni mielestä Kiepaus on hauska ja kiinnostava kirja, jossa olisi saanut olla kuitenkin enemmän kuvia. Mustavalkoisia kuvia hän luonnehtii hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Hän piti kovasti Lennasta "koska se oli vaan niin kiva ja rohkea." Parasta kirjassa oli  "kun ne meni toiseen maailmaan joka oli taivaassa." Yllättävää ei ole se, että Ondan oli hänen mielestään ikävä henkilöhahmo. Kirjan kansikuva  ei saanut pisteitä tyttäreltäni, ja lisäksi kirja olisi saanut olla pidempi. Hän oli kovin pettynyt, kun Jaan paljastuikin pojaksi, ja ehdotti minulle, että ajattelisimme yhä hänen olevan tyttö.

Kirjan toiveikas ja muutoksellinen loppu oli tyttäreni mieleen. Hän suosittelee kirjaa yli yhdeksänvuotiaille lapsille. Hänen mielestään kirja kiinnostaa enemmän tyttöjä, koska päähenkilönä on tyttö. Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudelleen, ja kyseli jo minulta, milloin tähän tulee jatkoa. Kirja jää kyllä kutkuttavan jännään kohtaan.

Kiepaus on huikean kiehtova tarina rohkeudesta ja selviytymisestä murenevassa kaupungissa. Sarjan jatko-osaa odotan innolla minäkin: Kaipaus ilmestyy vuonna 2018.

Tyttäreni arvosana 5

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly
Minityyli
Lähiömutsi


Kaipaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2018 (Huimaa #2)

"Kiepauksen jälkeen kaipaus!

Vesi oli niin hirveän tuntuista. Ja sitten minä lipesin. Valuin avomeren puolelle ja kellahdin kylki edellä veteen.

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.
Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

Kaipaus jatkaa lasten Huimaa-fantasiasarjaa, jonka ensimmäinen osa Kiepaus ilmestyi 2017." (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan, kuten aiemmankin Huimaa-sarjan osan, yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa. Alussa tyttäreni ei innostunut ollenkaan  tarinasta, joka sijoittuu nyt Mabalin saarelle. Hänellä kun oli vielä niin tuoreessa mielessä kiehtova Kardumin ylösalaisinmaailma. Loppua kohti kirjan jännittävät juonenkäänteet veivät kuitenkin mennessään, ja tyttäreni pitikin loppujen lopuksi tästä kirjasta enemmän kuin aloitusosasta Kiepaus.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Lenna, Rousku ja isä ovat laskeutuneet nurin päin kiepahtaneesta ja pian murenevasta Kardumista laskuvarjoillaan ihan uuteen maailmaan, Mabaliin. Lennan järkytykseksi hänen rakasta ystäväänsä Jaania ja tämän isää Teoa ei näy missään! Lennan perhe sijoitetaan Suljetulle rannalle, eräänlaiseen tulokkaiden karanteeniin, jossa varmistetaan, etteivät he esimerkiksi tuo mitään sairauksia Kardumiin. Lennalla on tajuton ikävä äitiänsä, joka on hypännyt saarelle jo aiemmin, mutta pian hän saa nähdäkin hänet - tosin aluksi vain eristyslasin läpi.

Kirjan alku kuulostaa ihan dystopiamaiselta, mutta tilanne hieman normalisoituu, kun Lennan ja muiden karanteeniaika päättyy ja yhdessä äidin ja opastajansa, yrmeän Severon  kyydillä he matkaavat saaren toiseen päähän, tulevaan kotipaikkaansa. Hallin kylässä on hyvin tarkat säännöt, mikä jopa hiukan kammoksuttaa Lennaa. Kylää johtaa seesteinen ja pidetty, minusta hiukan pahaenteinen ja luotaantyöntävä, Frida. Minulle tulee hänestä mieleen joku uskonnollinen johtaja, vaikka kirjan tekijä on ilmeisesti tarkoittanut Fridan jotenkin turvalliseksi ja miellyttäväksi johtajaksi. Myöhemmin tulee ilmi, että Frida on hyvin ennakkoluuloinen Hallin kylän ulkopuolisen alueen asukkaita kohtaan, ja syynä tuntuu olevan se, etteivät he halua noudattaa Hallin nipotiukkoja sääntöjä.

Hallissa kaikilla tulokkailla oli auttajat. Fridan mukaan tulijat tarvitsivat tietoa siitä, miten kaikki kylässä toimi ja miten asioita oli tapana tehdä. Tiedon oli parasta "tulla vain yhdestä suusta", kuten Frida asian ilmaisi. Tyydyin pian siihen, että Severo ohjasi meitä. (s.85)

Lapsia ei juuri Hallissa ole, vaan kaikki pyörii aikuisten ehdoilla, mikä Lennaa välillä jurppii tosissaan. Toki lapsille on perustettu ihan koulu, ja jokaisella lapselle tehty oma huone. Lenna ja Rousku tutustuvat eristäytyvään Patel-poikaan, joka puhuu hiukan hassusti. Patel on menettänyt omat vanhempansa. Myöhemmin Halliin tulee myös Rouskun ikäinen Omi. Lenna kuitenkin kaipaa päivä päivältä enemmän Jaania, eikä voi tajuta sitä, etteivät aikuiset usko tämän olevan elossa. Lenna haluaisi lähteä etsimään ystäväänsä, mutta kun aikuiset... Minua hieman ihmetyttää sarjan aikuiset, jotka on kaikki jossain määrin omituisesti käyttäytyviä. Johtuuko se siitä, että aikuiset on kuvattu niin vahvasti lapsen näkökulmasta?

Kuva: Susanna Iivanainen

Kun Kardumissa olivat huolenaiheina putoaminen, murenevat rakennukset ja ruuan ja veden loppuminen, Mabalissa suurin pelko on se, että taivas putoaa niskaan. No ei ihan kirjaimellisesti, mutta koska Kardumista kaikki putoaa saarelle, asukkaat suojautuvat mahdollisilta taivaalta putoavilta tavaroilta liikkumalla taivasalla harkiten ja puiden suojaa hyväksi käyttäen. Lapset pitävät suojakypäriä. Silti onnettomuuksia välillä sattuu, kuten eräänä päivänä Hallissa, kun kokonainen lasten liukumäki putoaa erään asukkaan päälle.

Mabalin metsissä ei ollut tietenkään samalla tavoin hiljaista kuin Kardumissa. Linnut liversivät ja rapistelivat, ja hyönteiset surisivat ja pörisivät. Olin jo oppinut, ettei sen suurempiin, eikä järin vaarallisiin eläimiin voinut Mabalissa törmätä. Suuret nisäkkäät eivät olleet selviytyneet kiepauksesta, vain kalat ja linnut ja hyönteiset. (s. 126)

Taivaalta putoavat tavarat ovat uhan lisäksi kuitenkin myös aarteita - asukkaat saavat paljon hyödyllistä tavaraa, kuten vaatteita, työkaluja, rakennustarpeita. Luonnonvaroja Mabalissa riittää, ja Lennasta ja Rouskusta onkin outoa, kun vettä on riittämiin ja siinä voi jopa peseytyä. Lenna viihtyy metsässä yksistään, vaikka vanhempia kauhistuttaa päästää hänet sinne. Eräällä retkellään Lenna löytää metsästä uuden asukkaan, Glorian. Glorian menneisyydestä paljastuu yllättävä asia. Pian Lenna huomaa olevansa osana jännittävää seikkailua, johon liittyy Laituri-niminen lautta, Mabalin ulkopuoliset saaret ja kadoksissa oleva ystävä. Löytyykö Jaan, se on tämän tarinan polttavin kysymys.

Kuva: Susanna Iivanainen

Kirjan maailmankuvaa ei juurikaan selitetä, tai suurin osa kiepauksesta on selitetty vain sillä, että se vain eräänä päivänä tapahtui. Tässä jatko-osassa heitetään ilmaan sellainen epäily, että maailma olisikin nykyisin litteä, eli Mabalin asukkaat uskovat, että tarpeeksi pitkälle mentäessä tulee raja vastaan, ja liian syvään kaivaessa putoaakin pois. Tällainen kerroksittainen maailmankuva on ajatuksena kiehtova.

Tyttäreni mielestä Kaipaus on jännittävä, hauska ja kiinnostava kirja. Hänestä päähenkilö, Lenna, on kirjan kiinnostavin persoona. Mieleenpainuvinta tarinassa on se, kun Lenna lähtee salaa Laiturin mukana pelastusretkelle. Hänestä tapahtumat siinä on kerrottu mukavan tarkasti. Kirjassa olisi saanut olla enemmän kuvia, jotka ovat tarkkoja ja kiinnostavia. Kansikuva ei tosin oikein innosta häntä. Tytärtäni kirjan alun kankeus ei innostanut, eli tapahtumat lähtivät vasta myöhemmin kunnolla käyntiin. Kirjan päätökseen hän on tyytyväinen, ja seuraavassa osassa hän haluaisi lukea enemmän siitä, mitä kaikkea Lenna ja Jaan leikkivät saarella, kiipeilevät puissa jne. Tyttöni suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille tytöille. Hän aikoo ehkä lukea kirjan vielä joskus itse uudelleen.

Minulla on hieman ristiriitaiset ajatukset, minkä ikäisille Kaipausta suosittelisin. Kirja voi olla vielä hieman hankala 9-vuotiaalle lukijalle, joten itse ehkä vinkkaisin tätä viides-kuudesluokkalaisille.  Yllätyin, että sarja jatkuukin vielä tänä vuonna osalla Keikaus. Spekuloimme jo tyttäreni kanssa nimen perusteella, että kääntyykö Mabali nyt seuraavaksi nurinpäin. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Tyttäreni arvosana 5
Minun arvosanani 3,5
Yhteisarvosana 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

4. A book you think should be turned into a movie


Keikaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2019 (Huimaa #3)

"Lennan elämä Mabalissa on alkanut asettua uomiinsa: paras ystävä Jaan on vihdoin löytynyt ja kotikylä muuttunut monin tavoin turvallisemmaksi. Hallin kylän niukka elämä kuitenkin kyseenalaistuu, kun kylän rantaan putoaa uusi saari, jonka tavarantäyteinen maa osoittautuu oikeaksi aarreaitaksi. Kun kyläläiset alkavat kaivella uutta maata, Lenna ja Jaan tahtovat esineistä osansa. Senkin uhalla, että se on lapsilta kiellettyä.

Kaivamiseen liittyy kuitenkin suuria riskejä. Kerrotaan, että Mabalin pohjaan on paikoin matkaa vain metrejä.

Mitä tapahtuu Pohjan läpi pudonneille, sitä ei kukaan tiedä. Putoavatko maankaivajat avaruuteen vai häviävätkö vain jonnekin?

Lenna ja Jaan saavat näihin kysymyksiin vastaukset, kun he päätyvät uuteen maailmaan. Kaupunki kuitenkin vaikuttaa hämärästi tutulta ja tunnistettavalta myös lukijalle. Mutta missä Lenna ja Jaan ovat? Ja kuuluuko lasten pelastaa maailma?" (S&S)


Oma arvio:

Olen lukenut aiemmat Huimaa-trilogian osat tyttäreni kanssa, mutta nyt häntä ei enää kiinnostanutkaan ja niinpä luin tämän sarjan päätösosan Keikaus ihan yksinäni. Harmi vain, sillä tämä osa oli ainakin minun mielestäni kaikista osista kiinnostavin ja juoneltaan vetävin lukea.

Jos on elänyt vaarojen keskellä, ei lakkaa koskaan ihan täysin pelkäämästä. (s. 11)

Ehkä osasyynä siihen, että nautin enemmän kirjan lukemisesta on päähenkilöisen kasvaminen lapsista varhaisteineiksi. Lenna on nyt kirjan alussa jo 11-vuotias eli edellisen kirjan Kaipaus tapahtumista on kulunut pikakelauksella neljä vuotta. Lennan ja  häntä hiukan vanhemman Jaanin ystävyys on ennallaan, ja lisäksi Lennalla on muitakin ystäviä Mabalin saarella. Saarta kuohuttaa nyt maa-aines, joka putosi roppakaupalla taivaalta mereen, aivan heidän kotikylänsä rannikon lähettyville. Aikuiset lähtevät vaaroja uhmaten kaivamaan aarteita uudelta saarelta, ja huimapäinen Jaan saa houkuteltua myös Lennan saarelle salassa aikuisilta. Jaan on nimittäin päättänyt vakaasti muuttaa omilleen, rakentaa oman asumuksen ja pyytää Lennaa asumaan luokseen. Lenna on hiukan skeptinen, mutta myötäilee ystäväänsä.

"Uskon, että Uusi maailma on litteä, että pyöreiden maailmojen aika on mennyt." (s. 45)

Aikuiset puhuvat pelonsekaisesti Pohjan läpi putoamisen vaarasta, ja tämä tietenkin kiehtoo Jaania, hiukan Lennaakin. Ja niinhän siinä sitten käy, että he humpsahtavat ihan vahingossa itsekin kaivamaansa kuoppaan ja päätyvät ihan ihmeelliseen paikkaan. Tuo paikka esittäytyy lukijalle heti ihan normaalina nykyajan yhteiskuntana kouluineen, liikenteineen, kauppoineen ja älykännyköineen.

Lennalle ja Jaanille tämä on tietenkin ihan outoa. He näyttävät kaupunkilaisille kummajaisina itsetehtyine vaatteine ja kenkineen. Nuoret joutuvat oppimaan kantapään kautta, että kaupasta saa ruokaa vain maksamalla rahalla, ja rahaa saa vain tienaamalla sitä - vaikkapa katulaulajana. Mutta mikä on tuo paikka, mihin ystävykset putosivat? En tahdo spoilata enempää, mutta vihjaan sen verran, että kirjassa leikitellään kovasti perinteisellä maailman- ja ajankuvalla. Paikka on tutumpi, kuin Jaan ja Lenna ovat osanneet arvatakaan.

Pidän kovasti Keikauksen juonivetoisuudesta ja aikatasoilla leikittelystä, joka näyttää olevan nyt kova trendi lasten- ja nuortenkirjoissa. Lennan ja Jaanin ystävyys on syventynyt entisestään, mutta ei etene romanssiin asti, mutta lukijan mielikuvitushan voi jatkaa kirjan avointa loppua mielesekseen. Toisaalta, miksipä aina pitäisi tytön ja pojan ystävyyden itsestäänselvästi edetä romanssiksi? Ei miksikään. Eli hyvä näin.

"Jaan, sinä kuuntelet nyt minua. Nyt me juostaan - ja kovaa." (s. 152)

Kirjan loppuvaiheilla on melkoisen apokalyptinen tunnelma ja Jaan ja Lenna ryhtyvät  maailmanpelastajiksi, mutta kirjan loppu on onneksi toiveikas ja avoin erilaisille vaihtoehdoille. Hieman surumieliseksikin tunnelma menee, mutta kirjan ihan viimeinen lause tuo takaisin kaiken toivon. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa: 

Sisarla - seikkailu toisessa maailmassa: Salla Simukka

The Young World -trilogia: Chris Weitz

Kaaoksen päivät - The Young World: Chris Weitz. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): The Young World. Kansi: Steve Stone & Adam Swaab

"Kun tauti tappaa koko muun väestön, henkiin jäävät vain nuoret. 

Piinaavan jännittävän toiminta-trilogian avaus.

New York on kaaoksessa. Kaduilla liikkuminen on jatkuvaa venäläistä rulettia. Arkipäivää ovat myrkkysavu, tulipalot, raivohullut sekopäät jotka eivät enää välitä mistään.

Nuoret selviytyjät kerääntyvät heimoihin. Jefferson, vastentahtoinen johtaja, ja Donna, tyttö jota hän salaa rakastaa, yrittävät luoda kaaoksen keskelle epävakaan turvasataman. Kun yksi heimon jäsenistä löytää taudin nujertamisen jäljille, viiden nuoren ryhmä lähtee hengenvaaralliselle matkalle…"(Otava)

Oma arvio: 

Kun pahin nuorten aikuisten dystopiakirjabuumi alkaa hälvetä, ilmestyy Otavalta yllättäin uusi  post-apokalyptiseen maailman sijoittuva trilogia, jonka on kirjoittanut aiemmin elokuvakäsikirjoittajana ja -ohjaajana tunnettu Chris Weitz (Twilight, American Pie). Koska minä olen suuri dystopioiden ystävä, enkä soisi niiden väistyvän tieteisfantasioiden tieltä, innostuin tästä kovasti.

Kaaoksen päivät tuo kovasti mieleen suomalaisen K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian, josta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa. Tässäkin kirjassa eletään maailmassa, jossa yhtään aikuista ei ole jäänyt henkiin - eikä myöskään lapsia. Syy tähän kuitenkin selviää melko alussa, sillä tämän joukkotuhon on aiheuttanut virus, tai kuten nuoret kutsuvat Tauti, joka aktivoituu vain tiettyjen hormonien vaikutuksesta, eli yleensä 18 vuoden paikkeilla  saa sanoa hyvästit elämälleen. Kovasti tässä Taudin syntymisessä ja aktivoitumisessa on minusta epäuskottavuutta.

Ja niinpä - Washington saa oireita täsmälleen syntymäpäivänään. Se on kummallista, koska ei se yleensä ihan niin säännöllistä ole. Jokainen potkaisee tyhjää noin kahdeksantoistavuotiaina, mutta jotkut alle, jotkut yli. Sitä ei koskaan tiedä. Jotenkin se liittyy hormoneihin. (s. 35)

Kirjan keskiössä ovat New Yorkissa elelevät nuoret, jotka ovat jo sopeutuneet jollakin tavalla elämäänsä ilman aikuisia. He jopa vitsailevat apokalypsistä tuon tuostakin, joka minusta syö hiukan tarinalta pohjaa. Nuoret ovat kauhean tiedostavia post-apokalyptiseen maailmaan sijoittuvien tarinoiden kliseistä, mikä voisi olla ajatuksena ihan hauskaa, mutta kun minusta noissa sutkauksissa kirjailijan oma ääni tulee liiaksi läpi. En tiedä, onko jatkuva selittely vastaisku viime aikoina puhututtaneelle moraalisesti arveluttavalle nuorten aikuisten kirjallisuudelle (morally complicated YA), kuka ties.

Todellisuudessa on melko sattumanvaraista, onnistuuko kalauttamaan toiselta tajun vai saako koko pään halkeamaan niinku melonin ja aivot lentämään ympäriinsä. Ja vaikka se kalauttaminen onnistuisikin,kalautettu saattaa silti saada aivoverenvuodon ja vajota vaikka koomaan. (Donna, s. 216)

 

Kirjassa on  kaksi minäkertojaa: aasialaistaustainen Jefferson, jonka isoveli Washington kuolee tarinan alussa Tautiin, sekä teräväkielinen Donna. Jefferson on ihastunut Donnaan, joka on ollut hänen ystävänsä jo ennen aikuissivilisaation tuhoa eli Tapahtumaa. Kertojaäänet on eroteltu toisistaan käyttämällä eri fontteja, mutta myös tyyli on erilainen: siinä missä Jeffersonin kerronta on neutraalimpaa, Donnan kerronnasta huokuu sarkasmi ja hän puhuttelee lukijaa suoraan.

Kuva: Pixabay

Jos tarina kerrottaisiin koko ajan suoraan Jeffersonin näkökulmasta, pitäisin kirjasta enemmän. Nyt Donna saa minut hyvin äkkiä ärsyyntymään nokkavalla ja lapsellisella tyylillään. Hän on muutenkin hyvin vastenmielinen henkilö, mikä tulee viimeistään esille siinä vaiheessa, kun Jefferson tunnustaa tunteensa tälle. Donnan tyly ja suorastaan tollomainen vastaus on jotain sellaista, mitä ei soisi koskaan pahimmalle vihamiehellekään. Ei, ei ja ei, noin ei vain vastata! Hän nimittelee myös myöhemmin kuvioihin tulevaa tyttöä mustasukkaisuuksissaan halveksivasti muun muassa Povipommiksi.

Sisäpolitiikkamme: Otetaan iisisti.

Ulkopolitiikkamme: Painukaa vittuun. (Jefferson, s.41)

Mielenkiintoisinta on lukea kaikesta siitä, miten nuoret ovat kehittäneet keinoja selviytyä. Kaikki eivät missään nimessä ole ystäviä keskenään, vaan nuoret ovat jakautuneet ryhmiin, joiden välille tulee monenlaisia kahnauksia. Kirjan päähenkilöviisikko, eli Jefferson, Donna, Brainbox, Peter ja SeeThrough (kääk, mikä nimi!) kuuluvat Washington Squaren jengiin ja halveksuvat syvästi Keskustan jengiä, jossa muun muassa kaupitellaan ryhmän tyttöjä. Jotkut jengit ovat kehitelleet uskonlahkon ja harrastavat kannibalismia. Kaikesta käydään kovaa kauppaa eikä mitään saa ilmaiseksi. Kaupungissa liikkuu myös huhu, että yksi aikuinen olisi selvinnyt hengissä. Tuo Vanhukseksi kutsuttu hiippari on silti monien mielestä urbaanilegenda.

Kuva: Pixabay

Kirjastossa asuva, nörttimäinen Brainbox on saanut vihiä jostain, että virukseen olisi ollut kehitteillä parannuskeino, ja yhdessä nuoret lähtevät vaaralliselle tiedonhakumatkalle kirjastoon ja myöhemmin viruksen kehittäjän alkulähteille. Matkalla he joutuvat Harlemin jengin kynsiin, joiden vahvuus on 3D-tulostimella valmistetut aseet. Kyllä, ja materiaalina heillä on vanhat legopalikat, joista he sulattavat muovin. Juoni tiivistyy, kun Washington Squaren seikkailijat pääsevät selville totuudesta.

Hämmästyttävää kyllä, kirja loppuu lähes samanlaiseen tilanteeseen kuin Kevätuhrien toinen osa Ansassa. Jatko-osan aion lukea kyllä, jotta selviää, kehittyykö tämä sarja tästä. Parhaimmillaan tämä kirja tarjoaa jännitystä ja toimintaa, mutta esimerkiksi henkilöhahmot jäivät etäisiksi. Nyt tästä jäi hiukan laskelmoivan ja kliseitä henkilöhahmoillaan ja lajityypillään viljelevän teoksen maku.

Arvosana 3-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Samantyylistä luettavaa:

K.K. Alongi: Kevätuhrit-trilogia 

Amber Kizer: A Matter of Days

Salla Simukka: Jäljellä/Toisaalla