Heidi's bookshelf: read

Heartstopper: Osa 1
Kiss My JUHANNUS
Sydämenmuotoinen kesä
Kiltin tytön murhaopas
Perfect on Paper
Lomalla kaikki on toisin
Kärsimyskukkauuteaddiktio
Stranger Things: The Other Side
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me
10 totuutta ja yksi tehtävä
Punapipoinen poika
Kiss Me - Rakkautta Mykonoksella
Counting Down with You
Laakson linnut, aavan laulut


Heidi's favorite books »
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. tammikuuta 2023

Lily & Atlas -sarja: Colleen Hoover

Se päättyy meihin: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023. (Lily & Atlas #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): It ends with us. Kansi: Jon Shireman

"Tunne, mistä puhutaan.

Se päättyy meihin on valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttanut ilmiö, jonka viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.

Lilyn elämä ei ole ollut helppo. Vaikeista perheoloista ponnistanut nuori nainen uskoo kuitenkin voittaneensa ongelmansa, kun hän valmistuu yliopistosta ja uskaltautuu perustamaan unelmiensa yrityksen. Kun hän vielä kohtaa Rylen, komean neurokirurgin, elämä tuntuu jo liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sitten Lilyn nuoruudenrakkaus ilmestyy kuvioihin ja nykyisyys alkaa muistuttaa menneisyyttä. Päätöksiä on tehtävä, eivätkä ne ole helppoja."(WSOY)

Oma arvio:

Nonnih. Nyt tiedän mistä puhutaan ja kohkataan. Olen katsellut tätä Colleen Hooverin Se päättyy meihin -kirjaa kirjasomessa jo pitkään enkunkielisenä, mutta kun näin suomennoksen olevan tulossa, päätin odottaa hetkisen. Nyt haukon happea, sillä imaisin tämän kirjan viikonlopun aikana (eikä se ole ollenkaan tavallista, että vetäisen muun elämän ohella yli 400-sivuisen romaanin parissa päivässä.) Olen ihan tietämätön kaikesta kirjailijan ympärillä pyörivästä #booktok-kohusta, sillä minua ei kiinnosta tällaiset seikat. Sen verran tiedän, että jotain kohua siis on.

En ole hirveästi lukenut tästä arvioita, joten en tiennyt juuri, mitä odottaa. Jos sinä et halua tietää liikaa juonesta, niin en suosittele lukemaan arviotani vielä, sillä avaan melko paljon juonta. Aion kirjoittaa seikoista, joita ei välttämättä alussa arvaa mukaan tulevan. 

Eivät teot ole ne, jotka satuttavat eniten, vaan rakkaus. Jos tekoon ei liittyisi rakkautta, kipu olisi helpommin siedettävissä. (s. 367)

Lily on kirjan alussa 23-vuotias nuori nainen, joka on kiivennyt erään Bostonilaisen kerrostalon kattotasanteelle tuulettamaan aivojaan isänsä hautajaisten jälkeen. Hän on pitänyt isälleen unohtumattoman muistopuheen, jossa hän ei ole keksinyt tästä mitään hyvää sanottavaa. Myöhemmin selviää, miksei. Olennaisinta on kuitenkin Lilyn ja kattoterassin tuolia vihoissaan potkivan komean miehen kohtaaminen katolla. Ryleksi esittäytyvä, neurokirurgian erikoistumisjaksolla työskentelevä  komistus toteaa suorasukaisesti haluavansa naida Lilyä, mutta Lily torppaa hänet sanoen, ettei harrasta yhdenyön suhteita - eikä Ryle taas usko parisuhteisiin. Vetovoimaa heidän välillään kuitenkin on. Parin flirttailu keskeytyy kuitenkin ikävästi ja Lily uskoo, ettei enää koskaan näe tuota miestä.

Lily on kirjoittanut teininä päiväkirjaa, jonka on osoittanut suuresti ihailemalleen Ellen DeGeneresille. Näitä päiväkirjan merkintöjä Lily alkaa käydä läpi paljastaen lukijalle jotain kamalan kipeää hänen lapsuudestaan. Lilyn isä on pahoinpidellyt tämän äitiä niin kauan, kuin Lilyn muistot kantavat. Lily kirjoittaa kuitenkin myös ihanista asioista, kuten siitä, miten hän tutustui naapurin autiotalossa majailevaan kodittomaan poikaan, Atlasiin, ja kuinka he lopulta rakastuivat. Atlasin tie vei kuitenkin pois Lilyn luota hänen enonsa luo ja armeijan palvelukseen. Jäljelle jäi vain kauniit - ja karmivat muistot, kun isä yllätti heidät heidän viimeisenä yönään.

Ehkä rakkaus ei olekaan jotain sellaista, joka kulkee täyden ympyrän. Jospa se on kuin vuoksi ja luode, virtaa sisään ja vetäytyy pois, niin kuin ihmiset elämässämme. (s. 253)

Puoli vuotta kattoepisodin jälkeen Lily on ostanut itselleen liikehuoneiston, johon hän haluaa perustaa kukkakaupan. Heti ensimmäisenä päivänä sisään marssii töitä etsivä tyylikkään näköinen nainen, Allysa, joka osoittautuu Lilylle korvaamattomaksi avuksi. Allysalla on valtavan rikas mies ja kokonainen kerrostalon yläkerros asuntonaan, eikä hänen tarvitsisi tehdä töitä, mutta hän haluaa auttaa Lilyä. Naisilla synkkaa heti ja heistä tulee korvaamattomat ystävät toisilleen. Lilyn loukattua nilkkansa  apuun rientää Allysan aviomies ja veli, joka sattuu olemaan lääkäri. No, okei, hän on neurokirurgi. Niinpä, Ryle astuu jälleen kuvioihin ja ilmoittaa, että haluaa yhä edelleen naida Lilyä.

"Koputitko sinä todella kahteenkymmeneenyhdeksään oveen vain kertoaksesi, että ajatus minusta tekee elämästäsi silkkaa helvettiä ja että minun pitäisi harrastaa seksiä sinun kanssasi, jotta sinun ei tarvitsisi enää koskaan ajatella minua? Lasketko sinä leikkiä?"(s. 85)

Kuinkas sitten käy, kun Lily huomaa ajattelevansa Ryleä yhä enemmän ja enemmän, muttei suostu satunnaiseen seksiin tämän kanssa. Ryle hokee mantraansa siitä, ettei usko parisuhteisiin, ja lopulta rukoilee, että saa harrastaa seksiä edes kerran Lilyn kanssa. Hän ei nimittäin ole pystynyt enää keskittymään mihinkään muuhun kuin Lilyn ajattelemiseen. Yhteisen nukutun yön - aivan, nukutun - jälkeen Rylen on kuitenkin alettava pyörtämään päätöksensä, sillä hän ei saa tarpeekseen tuosta punatukkaisesta naisesta. Allysa on ensin häkeltynyt, mutta sitten mielissään, kun veli on viimeinkin löytänyt naisen elämäänsä.

Ryleen ei voi olla rakastumatta, sillä hän on itse täydellisyys: yhtä aikaa hellä mutta myös melko ronski sille päälle sattuessaan. Hän menestyy hyvin neurokirurgina, on intohimoinen työssään mutta palvoo Lilyä vapaa-aikanaan. Lilyn äidinkin hän jo hurmaa. Juuri kun olen täysin rakastunut Ryleen jo itsekin, matto vedetään jalkojeni alta. Ensimmäinen lyönti tulee kuin vahingossa, ihan puun takaa. Lilyn pettymystä ja surua ja kaikkea sitä epätoivoa on kuvattu niin koskettavasti tuon tapahtuman jälkeen, että tunnen sen itsekin nahoissani. Ryle on surullinen ja ahdistunut itsekin teostaan, ja Lily antaa tälle anteeksi. 

En odottanut tuntevani näin paljon tuskaa hänen tapaamisestaan. (s. 162)

Mutta kun hän ja Ryle sattuvat tuon episodin illalliselle ravintolaan, jonka omistaa hyvin tutunnäköinen mies Lilyn menneisyydestä, välikohtaukselta ei voi välttyä. Atlas näkee Lilyn otsan, Rylen käden ja tajuaa heti. Hän antaa numeronsa Lilylle ja painottaa, että tämä voi aina soittaa tälle, jos tarvitsee apua. Lily on kuitenkin lähes vihainen, sillä eihän hänen ja Rylen tapaus ole lainkaan sama kuin hänen isänsä ja äitinsä tapaus. Tämä oli vain yksi kerta, ja sekin vahinko. Ryle ei voisi rakastaa Lilyä vähempää.

Minun pitäisi vihata häntä. Minun pitäisi olla se nainen, joka äitini ei koskaan ollut tarpeeksi vahva olemaan. (s. 280)

Se päättyy meihin menee syvälle tunteisiin, ja se on minulle juuri tärkein ominaisuus kirjassa. Muita kirjallisia seikkoja en syynää välttämättä kovin tarkasti, ellei tyylissä tai tekstissä jokin haittaa suuresti lukemistani. Hoover paljastaa kirjan lopussa, että hän nimenomaan halusi saada lukijan rakastumaan Ryleen yhtä syvästi kuin hän itse ja Lily rakastuivat. 

Kirjassa tuodaan esille se puoli, mitä parisuhdeväkivaltaa kokematon ei yleensä voi ymmärtää: miten juuri se ihminen, jota eniten rakastaa, tekee hetkittäin hirveitä tekoja. Miten hankalaa on jättää ihminen, jota rakastaa eniten, ahdinkonsa keskelle. Kirjan alussa Ryle toteaa Lilylle, ettei kukaan ihminen ole paha, vaan on vain pahoja tekoja. Vaikka ihmisten tekemiä pahuuksia ei pidä hyväksyä, niitä tehneitä ihmistä voi jollain tasolla ymmärtää. Rylestä ei ole tehty mitään hirviötä, joka olisi jatkuvasti manipuloiva tai muuten epämiellyttävä ihminen. Traumansa takia hänellä vain mustuu mieli, jolloin hän menettää kontrollin. Lily haluaisi ymmärtää ja rakastaa Ryleä, mutta tietää, ettei hän voi enää koskaan luottaa tähän. Hänen on katkaistava kierre tähän.

Ihmiset tekevät virheitä. Eivät ihmistä määritä ne virheet, joita hän tekee. Ihmisen määrittää se, kuinka hän käsittelee niitä ja oppii niistä sen sijaan, että käyttäisi niitä tekosyinä. (s. 223)


Inhoan yli kaiken mustavalkoista ajattelua ja sellaista kauhistelua, että miten-ihminen-voi-olla-niin-julma ja miten-se-ei-jo-jätä-sitä ja kerrasta-poikki-vaan. Kukaan ei koskaan voi tietää, mitä kunkin ihmisen taustalla on ja mitä kyseisen ihmisen päässä liikkuu. Ketään ei voi suoraan tuomita hyväksi tai pahaksi, sillä yllättävän moni kykenee ääriolosuhteissa pahoihin tekoihin. Joku voi kavahtaa tässä kirjassa sitä, miten väkivaltaa tekevästä miehestä on tehty niin rakastettava ja hänelle suodaan hiukan ymmärrystä avaamalla hänen menneisyyttään. Tämä on taas yksi lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden parhaita puolia - opimme ymmärtämään ihmisiä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä kaikkea.

Toivottavasti teosparin seuraava osa It starts with us suomennettaisiin pian. Siinä tuodaan mukaan Atlasin näkökulmaa. Voi olla, että malttamattomana luen sen enkuksi.

Korostan vielä tähän loppuun, että kirja ei ole YA-kirja. Suosittelen sitä new adult -ikäisille eli 16-vuotiaista ylöspäin. 

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Se päättyy meihin muualla:


Se alkaa meistä: Colleen Hoover. Suomentanut Sirpa Parviainen. WSOY 2023 (Lily & Atlas #2)

Englanninkielinen alkuteos (2022): It starts with us. Kansi: Danielle Mazzella Di Bosco

"Jokainen loppu on uusi alku.

“Hoover särkee jälleen sydämiä tällä tyrmäävällä Se päättyy meihin -menestysromaaninsa jatko-osalla. Kirjailija esittelee taitojaan hienosyisessä ja empaattisessa hahmokuvauksessa, ja fanit ilahtuvat kuullessaan Atlasin näkökulman tarinasta. Kuten tavallista, Hoover ei pelkää tutkailla rakkauden tummia ja haavoittuvaisia puolia.” ― Publishers Weekly

Lilyn elämä on kiireistä: hänen kukkakauppansa kukoistaa ja tyttärensä kasvaa kovaa vauhtia. Tuntuu siltä, että vaikeudet Rylen kanssa ovat jo takanapäin, mutta kun Lily törmää kadulla nuoruudenrakkauteensa Atlasiin, elämä heittää jälleen volttia. Samaan aikaan Atlas joutuu kasvotusten traumojensa kanssa. Voiko edes rakkaus parantaa nuorena saadut haavat?"(WSOY)

Oma arvio:

Colleen Hoover ei aikonut tehdä jatkoa Se päättyy meihin -teokselleen, mutta osin lukijoiden toiveesta teki sittenkin. Goodreadsin arvioissa muutamat ovat sitä mieltä, että jatko-osa on turha ja Hooverin olisi pitänyt jättää Lilyn tarina yhteen kirjaan. Luettuani kirjan en ole ihan samaa mieltä, mutta olisin toki pärjännyt yhdelläkin kirjalla. 

Se alkaa meistä alkaa pienellä jahkailulla, kun Lily ja Atlas miettivät tahoillansa seuraavaa yhteydenottoa. Edellinen kirja päättyy siihen, kun lastenvaunuja pukkaava Lily ja töihin suuntaava Atlas kohtaavat kadulla ja asioita jää roikkumaan ilmaan. Lily pohtii, onko kuitenkaan viisasta ottaa yhteyttä Atlasiin, kun asiat Rylen kanssa eivät ole vielä selvät, ja Atlas taas keskustelee asiasta 14-vuotiaan terapeuttinsa Theon kanssa. Theo on Atlasin työntekijän poika, jolle tämä on avautunut monista asioista, myös tästä Lilyn tapauksesta. Atlasilla on yhä vahvoja tunteita Lilya kohtaan, on aina ollut. Hänellä tuntuu vain olevan kauheaa kiirettä kahden ravintolan omistajana, etenkin kun viime päivinä ravintolat ovat kohdanneet ilkivaltaa. Seiniä on töhritty, ruokia syöty ja niin edelleen.

Lopulta lapsuuden rakastavaiset sopivat treffeistä, joista ei tule ihan sellaiset kuin he aluksi suunnittelivat. Äitiyden uuvuttama Lily ei ole pirteintä treffiseuraa, mutta se ei rakastunutta Atlasia haittaa, päinvastoin. Parin välillä on yhä sama kipinä kuin teineinäkin. Lily on kahden vaiheilla: hän haluaisi heittäytyä Atlasin syliin ja viettää tämän kanssa kaiken aikansa, mutta toisaalta hän pelkää Rylen reaktiota. Siispä hänen on salailtava Atlasin ja hänen treffailu. Ryle, joka tapaa heidän pian 1-vuotiasta Emersonia pari kertaa viikossa, on kuitenkin hyvin tarkka ja alkaa epäillä jo pienistäkin vihjeistä. Valitettavasti hänen käytöksensäkin voi yhä muuttua uhkaavaksi hetkessä, mutta mies toki tiedostaa sen, että menettäisi hetkessä tapaamisoikeutensa Emersoniin, jos kävisi Lilyyn käsiksi. Pelottavia hetkiä on kuitenkin yhä tiedossa.

Hän tuntuu aina ilmestyvän paikalle juuri, kun tarvitsen hengenpelastajan. (s. 147)

Välillä palataan taas menneisyyteen, kun Atlas pyytää saada lukea Lilyn teini-iän päiväkirjaa. Sukelletaan taas nuoren rakkauden alkulähteille, ja Atlas saa nyt lukea Lilyn tuntemuksia ja kokemuksia heidän kohtaamisistaan. Ikävistä tapahtumista, kuten siitä, kun Lilyn isä sai nuoret kiinni verekseltään, Atlas joutuu palauttamaan kurjia muistoja mieleensä. Nyt päästään myös kurkistamaan Atlasin karmeaan lapsuuteen välinpitämättömän äidin ja karmeiden isäpuolten hoteissa. Ei siis ihme, että Atlas asui autioituneessa talossa, josta Lily hänet löysi. Ja että Atlas lähti kokonaan paikkakunnalta pois täysi-ikäistyttyään. Nyt hän johtaa menestyksekkäästi kahta ravintolaa, mutta rakkausrintamalla hänellä on ollut aika hiljaista. Kunnes Lily taas palaa... Mutta valitettavasti kuvioihin palaa myös ikävä ihminen Atlasin menneisyydestä, eli hänen äitinsä Sutton. Saapa Atlas elämäänsä myös yhden uuden, yllättävän ihmisen.

"Minun olisi pitänyt suojella sinua. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän." (s. 203)

Se alkaa meistä on hyvin viihdyttävä romanttiselta puoleltaan, ja toki muutkin teemat ovat mielenkiintoisia. Tosin Rylen ja Lilyn välinen kitka alkoi jossain vaiheessa puuduttaa ja tuntua jo toisteiselta, ja ajattelin, että eikö tähän nyt saada ikinä selvyyttä. Toisaalta tämä on varmasti hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle lähisuhdeväkivallan lonkerot ulottuvat, eikä ero tee siitä välttämättä loppua. Varsinkin, kun pariskunnalla on yhteinen lapsi. 

On eri asia inhota jotakuta sen takia, miten hän kohtelee minua, mutta kun eniten ihailemaani ihmistä kohdellaan kaltoin, vihani on aivan erilaista. (s. 74-75)

Atlas on oikea unelmien prinssi, joka saapuu valkealla ratsullaan pelastamaan kaltoin kohdellun Lilynsä. Toisaalta Atlas kutsuu myös Lilyä pelastajakseen, sillä onhan Lilykin aiemmin pelastanut Atlasin ahdingosta. Tuntuu tosin hiukan hassulta, että komea, seksikäs, superhuomaavainen ja menestyksekäs mies olisi vapaana vain juuri sitä nuoruuden rakkauttaan varten eikä ole perustanut perhettä tähän mennessä. Atlas tuntuu olevan välillä liiankin täydellinen, mutta haitanneeko tuo kamalan Rylen jälkeen. Kun Atlasille valkenee kaikki se, mitä Lily sai kokea Rylen kanssa, hänet valtaa suuri raivo ja riittämättömyyden tunne. Lily havahtuu kuitenkin siihen, että vaikka Atlas olisi kuinka vihainen, hänellä ei ole koskaan vaaraa miehen seurassa. Atlas ei ikinä satuttaisi Lilyä, vaikka tämä nauraisi tälle päin naamaa tai vaikka he kuinka riitelisivät.

No olihan tämä oikein ihana pakkaus, ja taisin lukaista kirjan parissa päivässä. Hoover taitaa romanttisen ja eroottisen vireen ylläpitämisen kirjoissaan, mutta osaa sälyttää sekaan luontevasti myös vakavampaa teemaa. Ihan niin korkealle tämä kakkososa ei yltänyt kuin ensimmäinen, mutta melkein.

Arvosanaksi annan 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:



Samantyylistä tai -aiheista luettavaa:



sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood

 Viimeisenä pettää sydän: Margaret Atwood. Suomentanut Hilkka Pennanen. Otava 2020.

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Heart Goes Last. Kansi: Getty Images (kuva), David Mann (suunnittelu).

 

"The Handmaid’s Talen luoja näyttää lukijalle painajaismaisen lähitulevaisuuden. Mitä olisit valmis tekemään hyvinvointisi puolesta?


Kodittomat Stan ja Charmaine yrittävät epätoivoisesti pitää päänsä pinnalla keskellä taloudellista romahdusta. Elämä on jatkuvaa taistelua ja pelkoa. Kuin vastauksena rukouksiin Charmaine löytää ilmoituksen erikoisesta hankkeesta. Vapaaehtoiset osallistujat muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Kukaan ei ole työtön, ja kaikki saavat mukavan kodin joka toiseksi kuukaudeksi. Joka toinen vietetään vankilassa.


Aluksi uhraus ei vaikuta suurelta. Mutta sitten Stan ja Charmaine alkavat kehittää pakkomielteitä heidän kodissaan vuorokuukausin asuvasta pariskunnasta…"(Otava)

Oma arvio:

Aina kun saa käsiinsä Atwoodin tuotantoa, voi olla varma, että luvassa on jotakin hyvin tavatonta, absurdia, mutta uskomattoman viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Orjattaresi ja Testamentit sekä MaddAddam-trilogian osat Oryx ja Crake ja Uusi maa ja pitänyt kovasti hänen kirjoittamistyylistään ja kirjojen tulevaisuuteen liittyvistä teemoistaan. 

Kirjan päähenkilöt, Charmaine ja Stan nukkuvat autossa ja kituuttelevat Charmainen ankealla palkalla tulevaisuuden maailmassa, jossa kaupungin järjestys on totaalisen sekaisin, työttömyys kukoistaa, rikollisuus reuhottaa ja tuloerot kasvavat. Kaiken maailman huligaanit vaanivat kadulla autoja varastettavaksi ja naisia raiskattavaksi, joten pariskunnan on nukuttava toinen silmä raollaan. Stan tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi, ja harkitsee tosissaan ottavansa rikolliselta Conor-veljeltään jonkin keikan vastaan. Huhutaan, että rikkaat ostavat vauvojen verta pysyäkseen terveempinä.

Taas keskiyö ja uusi pysäköintialue, jo kolmas samana iltana. Edellisiltä oli pakko paeta. Nyt he ovat niin hermostuneita etteivät saa unta. (s. 22)

Eräänä päivänä Charmaine näkee telkkarimainoksen, jossa värvätään ihmisiä mukaan uuteen Consilience-kaupungin Positron-projektiin, jossa luvataan ratkaista työttömyys- ja rikollisuusongelmia uudella, mullistavalla tavalla. Charmaine saa kuin saakin houkuteltua Stanin mukaan kokeiluun, vaikka Conor-veli häntä kovasti varoittelee. Alkukarsinnan ja -perehdytyksen jälkeen Stanin ja Charmainen elämä saa uuden käänteen: vuoroviikoin pariskunta viettää aikansa vankilassa, jossa he saavat omat erityistehtävänsä, ja vuoroviikot he asuvat omassa kauniissa talossaan, jonka he jakavat vuorotellen toisen pariskunnan kanssa. Stan ei voi lakata epäilemästä, onko tämä nyt onnea vai ei, mutta Charmaine tuntuu olevan vilpittömän onnellinen uuteen elämään Stanin kanssa. Kaikki ei ole kuitenkaan ihan sitä, miltä näyttää.

Aurora hymyilee tiukkaa, rypytöntä hymyään.

Mitä jos kasvot eivät olekaan hänen omansa? Charmaine ajattelee. Mitä jos ne on vain liimattu päälle ja alla on jättiläistorakka tai jotain? Lähtisivätkö kasvot irti, jos tarttuisin molemmista korvista ja kiskoisin? (s. 261)

Kun Stan löytää jääkaapin takaa huulipunasuudelmalla sinetöidyn, seksiä tihkuvan viestilappusen Jasminelta Maxille, jotka Stan päättelee talossa vuoroviikoin asuvaksi pariskunnaksi, kaikki muuttuu. Stan alkaa kuvitella eroottisia päiväuniaan punahuulisesta Jasminesta pakkomielteenomaisesti, sillä oma Charmaine ei ole ollenkaan niin kiihkeä ja aloitteellinen seksin saralla. Stanille alkaa kuitenkin paljastua hyvin hämmentäviä asioita niin Charmainesta kuin Maxin ja Jasminen tapauksesta, ja pian hän huomaa olevansa osa todella monimutkaista vyyhtiä, johon liittyy muun muassa tilapäinen seksiorjuus ja Elvis-imitointi. Kyllä vain. Kirjan tapahtumat jaksavat yllättää ja naurattaa käänteissään ja erikoiset henkilöhahmot saavat minut pyörittelemään silmiäni.

Hän käynnistää levyn. 

Voi. Voi ei.

Kasvot lehahtavat tulipunaisiksi, televisioruutu sumenee silmissä. Kuva on hämärä ja epätarkka, mutta hän siinä on. Hän ja Max, yhdessä niistä autiotaloista. He ryntäävät toisiaan kohti, törmäävät yhteen ja heittäytyvät lattialle. Ja millaisia ääniä hänestä lähtee, kuin ansaan joutuneesta eläimestä...hirvittävää. (s. 240)

Kuten arvata saattaa, Positron-projektin johtajalla Edillä ei olekaan täysin puhtaat jauhot pussissaan ja vankilassa tapahtuu hyvin kyseenalaisia asioita. Lukija pääsee seuraamaan vankilan seksibottien laajaa tuotantoa ja valmistumista sekä Charmainen erityistehtävän kyseenalaisia menetelmiä, jossa rikoksen tehneistä ihmisistä päästään nopeaa eroon - ja myöhemmin heitä osataan hyödyntää ihan uudenlaisessa tuotannossa. Charmaine laitetaan todella kovan valinnan eteen, jossa testataan hänen sitoutuneisuutta projektiin. 

Sitten Charmaine työntää neulan lääkepulloon. Kädet liikkuvat lateksihanskoissa kuin levä meressä; käsivarret tuntuvat raskailta, ikään kuin uisi nestemäisessä liimassa. Kaikki tapahtuu hidastetusti. (s. 222)

Kirjaa lukiessa käväisi mielessäni, kuinka huippu (ja outo) leffa tästä tulisi. Pikaisella googlettelulla sain hataran tiedon siitä, että tv-elokuva olisi suunnitteilla. Toivottavasti toteutuu!

Monet ovat olleet sitä mieltä, ettei Viimeisenä pettää sydän ole Atwoodin parhaimmistoa. Minä kyllä nautin tästä kirjasta ja sen poskettoman dystopisesta tarinasta lähes täysien pisteiden verran. Kirjan loppu jää ärsyttävän ihanasti auki.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjaluotsi

Kirjallisia 

Kulttuuri kukoistaa

Samantyylistä luettavaa:

Rotukarja: Agustina Bazterrica

Joulukuun kymmenes: George Saunders

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Normaaleja ihmisiä - TV-sarja, joka herättää kirjan eloon


Yle Areenan suoratoistopalveluun tuli tämä Hulun ja BBC Three- kanavan tuottama irlantilaissarja Normaaleja ihmisiä toukokuun lopussa ja on katsottavissa siellä vuoden ajan. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen kirjaan, josta olen blogannut. Sarjan ovat ohjanneet Lenny Abrahamson ja Hettie Macdonald. Sarjan kirjoittamistiimissä ovat olleet kirjailija itse, Sally Rooney, sekä Alice Birch ja Mark O'Rowe. Sarja koostuu kahdestatoista noin puolen tunnin mittaisista jaksoista. Yle Areenan sivuilla ohjelmakuvaus on seuraavanlainen:


"Koskettava draamasarja, joka seuraa Mariannen (Daisy Edgar-Jones) ja Connellin (Paul Mescal) suhteen kehittymistä lukiovuosista aina yliopiston loppupuolelle. Marianne ja Connell asuvat pikkukaupungissa Irlannissa, mutta siihen yhtäläisyydet heidän välillään loppuvat. Connell on suosittu ja pidetty jalkapalloilija kun taas Marianne on koulussa yksin. Jokin epätodennäköistä kaksikkoa vetää yhteen. Sarja perustuu Sally Rooneyn palkittuu hittikirjaan Normal People.(Yle Areena)"
Juonikuvausta en ala nyt suuremmin tähän selostamaan, sillä olen kirjoittanut siitä jo kirja-arviossani. Sarja mukailee hämmästyttävän ja ilahduttavan uskollisesti kirjan juonta ja tapahtumia. Tästä suurin kiitokseni sarjan tekijöille. Kirjoitan tähän ajatuksiani siitä, miten sarja onnistui herättämään henkilöhahmot eloon ja vastasivatko he odotuksiani.

Sarjan toinen päähenkilö, Marienne, jota näyttelee herkän kaunis Daisy Edgar-Jones, esitellään sarjan alussa oikukkaana lukiolaistyttönä, joka silmiään räpäyttämättä, kylmänviileästi sanoo suorat sanat opettajilleen seurauksista piittaamatta. Luulisi tämän tekevän vaikutuksen muihin oppilaisiin, mutta päin vastoin: Mariannea pidetään omituisena ja hän on jatkuvan sanallisen kiusaamisen uhrina. Pahimpia ovat koulun suosituimmat pojat, joihin karismaattisen Paul Mescalin näyttelemä Connellkin kuuluu.

Minusta sarjan Marianne on kuitenkin siloitellumpi kuin minkä kuvan hänestä sain kirjaa lukiessani. Saan heti alussa hänestä hauraamman ja herkemmän vaikutelman, vaikka toisaalta hän ei näytä pilkkaajilleen koskaan heikkouttaan. Kaikkia hänen suorasukaisia kommenttejaan Connellille ei sarjassa kuulla, joten katsojalle voi jäädä ensimmäisestä osasta "Houkutus" hieman hassu olo, kun Connell sanoo Mariannea kummaksi tyypiksi sen jälkeen, kun tämä voitonriemuisena tokaisee houkuttaneensa Connellia.
Mariannen ja Connellin välinen vetovoima ei jää katsojilta huomaamatta. Ensimmäinen suudelma Mariannen kotona saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta. Paljon puhetta aiheuttaneet seksikohtaukset eivät pomppaa minun silmilleni, vaan ovat kauniita, sopivalla tavalla paljastavia ja eroottisia. Ne kuuluvat olennaisena osana tarinaa, sillä Mariannen ja Connellin seksuaalinen vetovoima on juuri se, miksi he yhteen ajautuvatkin. Tämä ei ole uusi asia ihmiskunnan historiassa. Joskus vetovoima on niin suuri ja vallitseva, että pitkiä tutustumisia ei tarvita, vaan voi mennä suoraan asiaan. Valitettavasti, kuten Mariannen ja Connellin tapauksessakin, suhde jää määrittelemättömäksi, mikä alkaa häiritä kumpaakin tavallaan. Sarja tuo minusta paremmin esille juuri sen, miten Connell ikään kuin käyttää Mariannea hyväksi, kun ei kehtaa tunnustaa koulussa suhdettaan häneen. Vaikka Marianne vakuuttaa tämän olevan ok, hänestä pian näkee, ettei se ainakaan nosta hänen itsetuntoaan.

Alastomuuteen ja seksiin sarjassa vielä palaten: olen hyvin positiivisesti yllättynyt, että yhdessä sarjan loppupään osassa nähdään kokonainen alaston miesvartalo. Tämä ei ole nyt mikään pervotätikommentti, vaan ylipäänsä ilahdus siitä, ettei olla sorruttu liikaan peittelyyn.

Sain kirjan perusteella pahemman kuvan Mariannen perheestä, kuin miten se on sarjassa esitelty. Mariannen kylmän viileä, väkivaltaisen miehensä traumatisoima äiti alussa tuntuu melkeinpä ihan mukiinmenevältä, joskin jäykähköltä, mutta sarjan edetessä huomaa, kuinka ponneton ja kylmä ihminen tämä on. Mariannen Alan-veli, jota näyttelee Frank Blake, käyttää henkistä väkivaltaa siskoaan kohtaan muun muassa nälvimällä, rajoittamalla ja halveksimalla tätä. Äiti seuraa tätä mykkänä sivusta sanomatta sanaakaan. Fyysisyyksiin veli ei kuitenkaan sorru kuin ihan sarjan lopussa, kun taas kirjassa  hän kirjaimellisesti muksii siskoaan säännöllisesti. Hyvin sarjassa on osattu kuvata perheen painostavaa tunnelmaa, mutta kuten sanoin, kirjassa tilanne oli vielä raadollisempi.
Paul Mescal onnistuu mielestäni hienosti tuomaan esille Connellin kommunikointivaikeudet. Välillä tekisi mieli ravistaa häntä olkapäistä ja pakottaa sanomaan ne asiat ulos, jota hän ajattelee. Väärinkäsityksiä syntyy, kun sanat vain juuttuvat hänen kurkkuunsa. Yksi herkimmistä ja kauneimmista kohtauksista on, kun Connell murtuu terapiavastaanotolla ja itkee viimein ulos kaiken surunsa. Katsojalla menee helposti siinä roska silmään.

En tietenkään myöskään pane pahakseni, että Mescal on ihan tajuttoman komea (tuskinpa se ketään haittaa.)

Connell on juuri niitä tyyppejä, joilla olisi paljon sanottavaa ja ajatuksia, mutta jotka he pitävät enimmäkseen itsellään. Introverttiluonteiset ihmiset varmasti saavat henkilöhahmoon samaistumispintaa. On ihanaa, kuinka TV-sarjassakin korostetaan sitä, kuinka Connell viihtyy usein kirja kädessään ja ilmaisee itseään kirjoittamalla. Pidän myös Connellin äitiä Lorrainea näyttelevää Sarah Greeneä loistavana valintana yksinhuoltajaäidin rooliin. Paras kohtaus äidin ja pojan välillä on se, kun Lorraine suivaantuu poikansa käytökseen Mariannea kohtaan, hyppää autosta ja kävelee loppumatkan kotiin. Lorrainen lämpö Mariannea, hänen entisen työnantajansa tytärtä kohtaan, välittyy ihanasti.

Sarjassa on myös joukko loistavia sivuosan esittäjiä, kuten aivan liian vähälle roolille jäänyt Mariannen Dublinin ystävää Joannaa näyttelevä Eliot Salt (yllä olevassa kuvassa kolmas oikealta) ja Peggyä näyttelevä India Mullen (kuvassa vasemmassa laidassa.) Ymmärrän kuitenkin sen, että sarjassa haluttiin keskittyä mahdollisimman paljon (kuten kirjassakin) Marianneen ja Connelliin, ettei yksikään heidän arvokkaista hetkistään joutuisi hukkaan.

Vaikka sarja keskittyy enimmäkseen Connellin ja Mariannen välien selvittelyyn, on sarjassa kirjan tavoin muitakin kantavia ja tärkeitä teemoja. Mariannen henkisen väkivallan täyttämä koti, nuorten aikuisten itsetunto-ongelmat, kommunikointivaikeudet, koulukiusaaminen ja sen jäljet myöhemmässä elämässä, sopeutumisongelmat, masennus.

Sarjan kuvauspaikkoina vaihtelevat koulun käytävät Sligossa, Mariannen perheen kaunis kartano, Connellin äidin pieni, mutta kotoisa asunto, urbaani Dublinilainen kaupunkialue ja yliopiston käytävät ja kirjasto, nuhjuiset opiskelija-asunnot, luminen ruotsalainen kaupunki ja  kartano Italiassa. Kotikaupungissaan Sligossa Marianne ja Connell nähdään usein harmaansävyisissä koulupuvuissa, Mariannen hiukset siististi letitettyinä. Kontrasti on suuri, kun opiskelukaupunki vaihtuu. Mariannen hiukset hulmuavat vapaina tai ovat siistin epäsiistillä nutturalla, silmät on meikattu tummiksi ja hän pukeutuu naisellisesti ja muodikkaasti.  Marianne puhkeaa kukkaansa. Tämän hän itsekin tokaisee sarkastisesti Connellille, kun he tapaavat sattumalta opiskelijabileissä.

Nähtäväksi jää, tuleeko sarjaan toinen tuotantokausi. Toisaalta toivon sitä kovasti, mutta toinen puoli minusta vastustaa. Mariannen ja Connellin tarina päättyy avoimeen loppuun, jossa katsoja saa itse tehdä johtopäätöksensä heistä ja heidän tulevaisuudestaan.

Jos sarjan musiikkia jää kaipaamaan, esimerkiksi BBC:n sivuilla voit kuunnella heidän valikoimat biisit sarjasta ja esimerkiksi Harpers Bazaar -sivusto on koonnut biisit kuunneltavaksi jaksoittain. Myös Spotifystä löytyy Soundtrack.

Normaaleja ihmisiä -sarja vaikutti minuun suuresti. Ensinnäkin en voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka hyvin sarjassa on osattu tuoda kirjan henki hyvin samantyylisenä esiin, kuin sen lukiessanikin koin. Asiaan varmasti vaikuttaa vahvasti Sally Rooneyn rooli käsikirjoittajatiimissä. Rakastan sarjan musiikkia, puvustusta ja valaistusta. Rakastan sitä, millaisia tunteita se saa katsojassa aikaan. Yhdestoista jakso on mielestäni kaikista vaikuttavin, sillä siinä tapahtuu parikin ratkaisevaa käännettä. Kun Connell pelastaa Mariannen veljensä kynsistä ja uhkaa lähtiessään tappaa tämän, jos ei jätä Mariannea rauhaan, katsoja saa suuren tyydytyksen, kun paha saa viimein palkkansa. Connellin Mariannelle autossa sanomat sanat saavat kyynelkanavani auki.

Arvosanani 5

Sarjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa:

Tuijata.kulttuuripohdintoja
Musiikista ja muusta
Oma huone

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2019

 Englanninkielinen alkuteos (2018): How do you like me now? Kansi: Sanna Mander

"Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Nyt hän kiertää pitämässä motivointiluentoja ja jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen. Kaiken lisäksi hänellä on täydellinen, kadehdittava parisuhde.

Mutta Tori on elänyt suuressa valheessa.

Hän ei ole harrastanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa seksiä puoleen vuoteen. Tämä ei halua edes keskustella avioliitosta, kun taas kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän kihloihin ja saavan vauvoja. Kun Torin paras ystävä Dee – hänen luottoihmisensä, ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta – sitten rakastuu, Tori pelkää jäävänsä yksin jälkeen.

Kun maailma tunkee ennaltamäärättyyn muottiin ja 30-vuotisuuden rajapyykki saa kellon tikittämään kovaa, vaatii kanttia kulkea omaa polkua. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Holly Bournen YA-kirjoja ja rakastunut hänen humoristiseen, suorasukaiseen ja feministissävyiseen tyyliinsä. Nyt sain käsiini tämän aikuisten oikeasti romaanin, jota hyvin uteliain mielin aloin lukea. Toimiiko Bournen tyyli aikuisille suunnatussa kirjassakin?

"Minusta on vain outoa, ettei kukaan tunnu tajuavan miten laumasieluista tämä koko touhu on." (s.42)

Kirjan nimi kiteyttää hyvin sen, mitä päähenkilön, 31-vuotiaan Torin elämässä on meneillään. Sosiaalinen media määrittää hänen elämäänsä tarkasti. Instagramiin hän ottaa siloiteltuja kuvia elämästään: tässä olen kuntosalilla (okei, hän on lisännyt hiukan meikkiä ja pöyhinyt hiuksiaan), tässä ihanan poikaystäväni kanssa (okei, he ovat juuri kinastelleet eivätkä ole harrastaneet toviin seksiä), tässä parempi puoleni kasvoistani.

Hänet tunnetaan rehellisestä parikymppisten elämäntapaoppaastaan KukaV*ttuMinäOlen, jonka suosio yhä vain jatkuu, ja etenkin somessa Torin suosio on kirjan siivittämänä vankkumaton. Mutta pystyykö hän olemaan faneilleen kuitenkaan täysin rehellinen, kuten ystävälleen Deelle hän voi olla. Tori on tottunut siihen, että Dee on sinkku eivätkä hänen suhdeyrityksensä tuppaa onnistumaan. Niinpä Tori ajattelee olevansa kuitenkin heistä kahdesta se onnellisempi, onhan hänellä ollut ihana Tom jo reilut kuusi vuotta.

Miten ystävyys on jatkuvaa sopeutumista yhtenään muttuviin elämäntilanteisiin. Deellä ja minulla oli kaikki hyvin, kun olimme kumpikin kyynisiä ja onnettomia. Mutta nyt Nigel on ilmaantunut ja vie hänet Shardiin, ja hän on tilapäisesti onnellinen ja minä pysyvästi en ole, ja meidän täytyy taas sopeutua. (s. 73)

Asetelma kuitenkin muuttuu, kun Tori tapaa heidän ystäviensä häissä Nigel-nimisen miehen ja rakastuu. Torin yllätykseksi Deen ja Nigelin suhde jatkuu ohi deittailuvaiheen, ja nyt hän joutuu kuuntelemaan, kuinka he harrastavat alituiseen ihanaa seksiä, ja kuinka ihana ja huomaavainen Nigel on. Dee ei olekaan aina valmis lähtemään tyttöjen rillutteluihin, vaan käpertyy Nigelinsä kainaloon. Tori joutuu miettimään tosissaan omaa suhdettaan Tomiin, joka ei tunnu enää haluavan häntä. Mutta toisaalta, hän osaa välillä taas olla tosi ihana ja sanoa rakastavansa Toria niin kovasti.

Olen mustasukkainen kissalleni.
Poikaystäväni rakastaa kissaani enemmän kuin minua.
Ainakin hän koskettelee sitä enemmän... (s. 21)

Ehkä Tori on kuitenkin vain kuvitellut ongelmansa omassa päässään? Eihän Tomillakaan tunnu olevan mitään ongelmaa, ja hän sanookin aina, että Tori on liian tarvitseva, eikä lainkaan samanlainen kuin heidän tavatessaan. Niinpä Tori menee lopulta terapiaan, vaikka tyhmempikin lukija tajuaa, että Tom taitaa olla se suurempi ongelma. Tai Tom ja Tori yhdessä. Mutta eihän Tori voi erota Vuorimiehestä (sillä nimellä hän kirjoittaa Tomista kirjassaan, jossa kuvataan heidän ensikohtaaminen vuorikiipeilyn lomassa), sehän veisi kaiken pohjan ja pettäisin fanitkin.

Tori joutuu myös pohtimaan uraansa, sillä kustantajat alkavat jo odotella kovasti Torin uutta kirjaa. Deekin jo vihjailee, että edellisen kirjan ilmestymisestä on melko kauan. Muutakin mietittävää on. Kaikki tuntuvat tekevän vauvoja, ja sitten Deekin ilmoittaa olevansa raskaana. Torihan ei missään nimessä halua lapsia, vai haluaako? Tomin kanssa asiasta ei voi puhua. Ystävyys Deen kanssa joutuu koetukselle, kun Dee vielä lopulta sanoo juuri ne kamalat asiat, kuten että mikään ura ei tarjoa samaa asiaa kuin oma lapsi, mikään ei tunnu samalta, mitään ei voi verrata siihen, eikä sitä voi tajuta, ennen kuin sinulla on oma lapsi. Tuo on se, mitä kukaan lapseton ei halua kuulla, koska lause on itsessään kumoamaton.

Tori joutuu isojen mietintöjen, valintojen ja kompromissien ääreen. Kyyneliltäkään ei voi välttyä.

"Joo, olen niin onnellinen! Katsokaa miten onnellinen olen! Katsokaa tätä tärkeää virstanpylvästä, jonka olen saavuttanut. En aio myöntää teille, miten kauhuissani ja ansassa tunnen olevani." (s. 185)


Katsokaa miten onnellinen olen on suorasukainen kuvaus kolmekymppisen ristiriidoista tänäpäivänä. Sosiaalinen media määrittää meistä monen elämäämme, ja joskus se voi ahdistaakin. Kirjassa tulee hauskasti esille juuri se, miten somen kautta ihmisestä voi välittyä ihan eri kuva kuin millainen ihminen oikeasti on. Kuvat ovat aina siloiteltuja, niihin on valittu parempi puoli. Myös perheen perustaminen taitaa olla nykyisin vilkkaimmillaan siinä kolmenkympin kieppeillä, ja jos ympäristössä useat saavat vauvoja, se voi alkaa luoda monenlaisia paineita lapsettomalle ikätoverille (joka ei ole vapaaehtoisesti, vaan olosuhteiden vuoksi lapseton.) Sitten pitäisi luoda uraa, olla yhtä onnellisessa parisuhteessa kuin muutkin vaikuttavat olevan, ainakin somepäivitysten perusteella, ja sitten pitäisi myös kestää iän tuomat muutokset. Torin kuvaukset ensimmäisestä mahamakkarasta ja otsarypyistä ovat surkuhupaisia.

Torin ja Tomin suhteen mahdottomuus avautuu lukijalle melko pian, ja välillä minua ärsyttää Torin naiivius niin paljon, että tekisi mieli huutaa ääneen. Eräs hyvin rankka kohtaus on Tomin ja Torin suuseksikohtaus, jonka jälkeen Tori joutuu miettimään, olikohan se ihan oikein ja hyväksyttävää. Minä välillä jopa inhoan Toria, mutta sitten taas tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan ja haluan hänen selvittävän ongelmansa. Iso plussa myös sille, ettei ratkaisuksi ole tupattu maailmaa järisyttävää romanssia, vaan Torin asiat lähtevät ratkeamaan muiden ihmissuhteiden ja omien oivallusten kautta. Oikein mukava ihmissuhderomaani chick lit -vivahteilla, feministisellä mausteella ja Bournen taatulla sarkastissävytteisellä huumorilla varustettuna.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Muita Holly Bournen teoksia:

Are we all lemmings & snowflakes 

It only happens in the movies 

Normaali-trilogia:  
Oonko ihan normaali?, 
Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja
Mitä tytön täytyy tehdä? 
ja extra: ...Ja onnellista uutta vuotta.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Pohjoinen lukuhaaste täyttyy kohdasta:
7. Kirja unelma-ammatistani

Popsugar-haasteessa laitan kirjan kohtaan:
 33. A book that includes a wedding

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Runosunnuntai osa 1: Eeva Heilala



Keksinpäs tässä loistavan teeman tuleville sunnuntaille, kun päätin osallistua vuoden alussa runohaasteeseen (#runo100) , jota pitää Omppu Martin Reader, why did I marry him -blogissa. Runot ovat olleet minulle tutumpia aiemmin, mutta jostain syystä ne ovat jääneet. Nyt haluan herättää runosieluni uudelleen henkiin ja nauttia kotimaista ja ulkomaista runoutta tämän kevään, tai ehkä koko vuoden ajan. Tarkoituksenani olisi myös löytää jotain fantasia- tai scifigenren runoutta sekä lueskella myös nuortenrunoja. Runoteosehdotuksia otan vastaan!

Joka sunnuntaille en runopostausta lupaa, mutta yritän ainakin kaksi runosunnuntaita viettää kuukaudessa. Mitään täydellisiä runoanalyysejä en aio (enkä osaa) tehdä, vaan kertoilen postauksissani, millaisia ajatuksia runot herättivät. Siteeraan myös joka teoksesta muutamia runoja. Runoteoksia lainaan kirjastosta ja osan nappaan omasta hyllystäni.

------------------

Kirje maalta - Kootut runot: Eeva Heilala. Tammi 2000. 


"Eeva Heilalan runous kumpuaa maaseudun naisen arjesta. Se arki on avara, siihen mahtuu tietoisuus elämän rikkaudesta, ihmisen paikasta luonnossa ja sukupolvien ketjussa. Rakastetun pohjoissuomalaisen runoilijan koottujen runojen laitos sisältää J.H Erkon palkinnon saaneen esikoiskokoelman Hyvä on maa (1976), kokoelmat Tuhat koivua (1978) ja Hellyys ei ole hukassa (1987) sekä uusien runojen osaston "Kirje maalta". (Takakansi).


Eeva Heilala syntyi 13.12.1934 Paavolassa Pohjois-Pohjanmaalla. Heilalan runoilijatyön lähtökohtia ovat pitkä työura maatilan emäntänä ja nelilapsisen perheen äitinä. Hän debytoi vuonna 1976 kokoelmalla Hyvä on maa, joka sai J. H. Erkon esikoispalkinnon. Vuonna 2005 hän sai Oulun läänin taidepalkinnon (Tammi).

Kuva: Tammi
Tuotanto:
Elämän värit
Hellyys ei ole hukassa
Hyvä on maa
Ikkunasta avautuu maailma
Kirje maalta
Kylvöaika
Omenat omasta puusta
Punaposkipuolukoita
Tuhat koivua
Tässä iässä

Oma arvio:

Kun minut piirrät
piirrä totta
piirrä pieni kysyjä tuuliselle pellolle
vanhat verryttelyhousut
vanunut pusero
hiukset vapaiksi vain.
Kuule, piirrä paljasjalkaiseksi
varpaat vasten tervettä multaa. (Kun minut piirrät, s. 35)


Olin Päätaloviikoilla Taivalkoskella kesällä 2015, jossa oli vieraana Eeva Heilala. Kesäteatterin lavalla istui vaatimattoman oloinen iäkäs nainen, joka kertoi juttuja kissastaan ja sarkastisella otteella elämänsä vääjäämättömästä päättymisestä. Vaivaantuneena haastattelija yritti johdattaa Heilalan jutusteluja kevyempiin aiheisiin, vaikkapa kissaan, mutta Heilala jatkoi "synkistelyään" pilke silmäkulmassaan. Kuuntelin tuolloin hänen runojaan ihastuneena ja ajattelin, että tutustuisin hänen tuotantoonsa. Nyt siitä on kulunut 1,5 vuotta, kun sain viimeinkin tartuttua hänen runoteokseensa.


--onnellisempaa on löytää kuolleista heinistä yksi kukka
kuin puutarhan runsaudesta valmis seppel. (Kohta neljäkymmentä viikkoa olen odottanut sinua. s.71)

Näin hienosti Eeva Heilala kiteyttää onnen määrityksen runossaan, jossa on teemana raskaus ja onnellisuus.

Kirje maalta on mainio kokoelma Heilalan alkupään tuotannosta. Hänen runonsa heijastavat maalaistalon arkea, pohjoispohjalaisuutta ja naisena ja äitinä olemista, välillä  sarkastisella otteella Runoissaan hän muistelee lapsuuttaan, tutkiskelee avioliittoaan tai kertoo kylän asukkaista -  jotkut hän joutuu hyvästelemään viimeiselle matkalleen. Hänen runoistaan kumpuaa rakkaus eläimiin, luontoon ja vaatimattomaan elämään.

Huhtikuussa

Nyt minä syötän lehmille perunoita.
Älä kaikkia kanna,
jos vaikka kauppaan ostavat, sanoo mies.
- En minä kuin muutaman ämpärillisen, 
tämä on tällaista mielenterveystyötä
kevätpoikivien keskuudessa.
Tule katsomaan miten turvat touhuavat. (s. 47)

Kirjan "uudempien runojen" osasto käsittelee enemmän ikääntymistä ja jäähyväisien jättöä. Heilala ihmettelee runoissaan uuden sukupolven aikuisia.  Hän myös miettii ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvä runo Kiitospuheet eivät kuulu meille on ajatuksia herättävä:

Kiitospuheet eivät kuulu meille
eivät mitalit kaulaamme
ennen kuin hylätyt lapset
slummeista, kaduilta
sirpaleiden seasta
on saatettu suojaan.

---

Mitä äitejä me olemme
kun syliimme mahtuvat vain omat lapsemme.
Mahtuvatko hekään? (s. 192-193)

Minun on hirveän helppo samaistua Heilalan runoihin, sillä vaikka en maalla olekaan kasvanut, minulla on maatalon elämään kytköksiä mummolastani, joka ei hirveän kaukana runoilijan kotitilasta Ruukista ole. Runoja lukiessani näen tasaiset maat, pellot, mäntymetsät ja koivikot, maatalon arjen. Aistin runoista pohjoispohjalaisen vaatimattomuuden ja jäyhyyden, joka on minulle tuttua, kotoisaa ja konstailemattoman rehellistä. Heilalan runoista kumpuaa arjen kauneus ja rumuus sopivassa suhteessa.

Taas ilta
eikä tänäänkään muuta tuliaista
toisillemme
kuin väsymys. (Taas ilta, s.  149)

Annan arvosanaksi tälle runokokoelmalle 4

Tämä kirjan lainasin kirjastosta.

________________

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja