Luin Ulla Onervan Oikukkaiden romantikkojen piiri -trilogian toisen osan Karamellikatastrofi. Tästä linkistä pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.
sunnuntai 24. toukokuuta 2026
Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen
Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2026
" 'Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut.'
Maagisrealistisen kerronnan mestarin uusi nuortenromaani vie kartalta kadonneen kylän aavemaiseen tunnelmaan. Mykkien lintujen museo on tarina pahuudesta ja kostosta mutta myös selviytymisestä.
On elokuu 1985. Takaristin kyläkoulua on johtanut sama opettaja jo vuosikymmenten ajan. Kun kylään muuttaa kaksi tuntematonta tyttöä undulaatteineen ja umpimielisine hymyineen, kaikki menee sekaisin. Käynnistyy tapahtumasarja, jossa jokainen on osallinen, mutta jota kukaan ei hallitse.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Paikka näyttää ensin rykelmältä raunioita mutta sitten unet ja todellisuus alkavat sekoittua. Joku kuvaa Veronikaa vanhanaikaiselle videonauhalle. Ja tappaa undulaatteja.
Mykkien lintujen museo on kauhuun vivahtava maaginen tarina lapsuudesta ja vallasta. Se on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet."(WSOY)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Jos jotakin kirjaa olen odotellut kieli pitkällä tänä keväänä, on se tämä Marisha Rasi-Koskisen uusin Mykkien lintujen museo. Hänen aiemmat nuorten aikuisten romaaninsa Auringon pimeä puoli ja Pudonneet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja osasin aavistella, että tulisin rakastamaan tätä uusintakin, joka on tavallaan kolmas osa trilogiaa. Kaikki teokset ovat kuitenkin ihan omia, itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistää maagisrealistinen kerronta ja aikaulottuvuuksilla leikittely.
Nuori Veronika tupsahtaa keskelle lähes kuollutta kylää. Hän haluaa tehdä podcast-jakson Kadonneiden kylien salaisuudet ison valtatien alle hautautuneesta Takaristin kylästä, josta joku Anonyymi86 postasi videon wastenet404-sivulle. Video oli hylätystä Takaristin koulusta, ja siitä Veronika sai idean lähteä itsekin kuvaamaan kylää. Mukaansa hän ei halunnut ketään, ei edes tyttöystäväänsä Marttaa, sillä salaa hän halusi hiukan etäisyyttä täydelliseen ihanaan tyttöystäväänsä. Hän haluaa tehdä tämän ihan itse.
Näistä linnuista ei voi sanoa mitä ne ovat, mutta ainakaan ne eivät liiku. Ne istuvat ja odottavat, ovat paikoillaan kuin unessa. Tai kuin olisivat täytettyjä ennemmin kuin eläviä. (s. 215)
Takaristin kylässä on aavemainen tunnelma. Veronikan hämmästykseksi koulurakennus onkin pahoin palanut, vaikka videolla se on vielä ihan kunnossa, ränsistynyt toki kyllä. Läheltä löytyy talon perustukset, mutta navettarakennus on yhä pystyssä. Siellä Veronika voisi yöpyä. Kaikki tuntuu kuitenkin todella kummalliselta, ja lähistöltä löytyy jonkun väsäämiä linnunpelättimiä. Ja kun Veronika tarkemmin kuuntelee, alueella ei kuulu linnunlaulua ollenkaan. Sitten hän löytää vielä keltaisen undulaatin raadon. Onko alueella joku vaarallinen tyyppi? Anonyymi86:n videot katoaa netistä saman tien, kun Veronika on ehtinyt ne katsoa. Martta väittää Veronikan laittaneet hänelle jotakin outoja kuvia, joita hän ei itse muista laittaneensa. Mitä ihmettä tapahtuu?
Toisessa tarinalinjassa eletään vuotta 1985, jolloin Takaristi on vielä elinvoimainen pikku kylä. Sen keskiössä on pieni koulu, jossa kaikki 19 oppilasta ykkösestä kuutoseen opiskelevat samassa luokassa. Nyt tapahtuukin jotakin jännittävää, sillä luokkaan on tulossa kaksi uutta tyttöä: Anna ja Karina. He muuttavat Mutapohjan autiotaloon, ja kylässä ollaan hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Perheen äiti on hiukan erikoinen, taiteellinen. Anna on vanhempi ja osaa laulaa kauniisti, mutta ei ensimmäisen päivän laulukokeessa pääse täydellisesti korkeaan nuottiin. Opettaja maisteri Jylhä pyytää tyttöä ystävällisesti yrittämään uudelleen, niin kauan että se onnistuu. Lopulta nuorempi, vilkkaamman oloinen Karina käy laulamassa luokan edessä Ukko Nooan.
Kirjassa vaihtuvat näkökulmahenkilöt tiuhaan tahtiin, sillä lähes kaikki luokan oppilaat saavat oman vuoronsa: Tiina, joka toivoo Karinasta uutta ystävää, Floora, jolla on kaikkein uusimmat levyt ja hienoimmat Barbiet, Piia, joka kuulee tuoreimmat juorut vanhempiensa kaupalla (ja on open mukaan liian pullea), Jouko ja Ville, luokan urheilulliset pojat ja metsästäjät, Tommi, jonka status luokan parhaimpana on nyt vaarassa (ope varoitti tästä heti), Taina, joka on tottunut olemaan näkymätön (ope jaksaa muistuttaa Tainan mielisairaasta äidistä), Santeri, joka kerää pakkomielteisesti tavaroita, Hilja, joka on löytänyt syvän uskon ja ilahtuu, kun Anna valitsee eka laulukseen virren, Petri, joka on koukussa Donkey Kong -elektroniikkapeliin, Annika, joka on herkkä puhkeamaan kyyneliin (ja jonka pisamat johtuvat open mielestä siitä, että hän on pienenä tippunut huussin reiästä) ja Jani, joka on liian tyttömäinen. Sitten on tietysti eka-tokaluokkalaiset, Puutarhatontut, joilla ei ole omaa nimeä - sillä he ovat vain puutarhatonttuja siihen saakka, että ovat vähintäänkin kolmosella.
"Miksi kukaan ei koskaan puhu opettajasta?" (s. 282)
Kuten jo saattaa aavistaa, opettaja Maisteri Jylhä on kamala. Hän verhoaa kaiken tekemisensä hyvyyden alle ja pitää koko kylää vallassaan manipuloidessaan kaikkea taitavasti ja ovelasti. Hän väittää taistelleensa jatkosodassa ja Vietnamin sodassa, luokan seinällä on kunniamerkit todisteena. Hän on säveltänyt hienoa musiikkia ja onpa jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin yksi hahmoista. Vanhemmat eivät puhu opettajasta, joka on ollut aiemmin myös heidän opettajansa. Jotakin kamalaa häneen liittyy, sen aistii heti kirjan alkusivuilta saakka.
Uusien kyläläisten tulo sekoittaa koulun ja koko kylän dynamiikkaa. Kyläläiset ovat huolissaan heidän suunnitelmista perustaa kylään omaa liiketoimintaa, kioskia sun muuta. Ovatpa uudet asukkaat myös bonganneet uhanalaisen lintulajin ja raportoineet siitä, jolloin heidän maista tehtäisiin suojelualue. Sehän ei käy, sillä mailla on metsästetty ja poltettu perinteinen Unohtamisen juhlan kokko joka marraskuu. Siellä jokainen polttaa itselleen tärkeimpiä tavaroita, oli se sitten lintujen tunnistusopas, elektroniikkapeli, Kissin levy tai mummon rukousnauha. Lisäksi on olemassa Karkausyön juhla joka neljäs vuosi. Se on myös opettajan syntymäyö.
"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti." (s. 204)
Uusista tytöistä Karina uskaltaa kyseenalaistaa opettajan valheellisia tarinointeja, jotka opettaja tietenkin kääntää kuitenkin omaksi edukseen. Anna on lahjakas oppilas, mutta kärsii jatkuvista migreeneistä. Opettaja antaa sen vuoksi Annalle koko ajan lisätehtäviä, koska tämä on niin paljon poissa. Annan migreenit vain pahenevat ja lisätehtävät kasaantuvat.
Nykyajassa Veronika joutuu yhä hämmästyttävimpien tapahtumien kieputukseen. Hän ei enää välillä tiedä, mikä on unta ja mikä on totta. Miksi keltainen undulaatti löytyy välillä kuolleena, välillä elävänä? Miksi yhtäkkiä sataa lunta? Miksi läheisen lammen rannalla on vain mökin perustukset, mutta toisella kertaa siellä on täysin pystyssä oleva huvila? Läheiset alkavat huolestua, niin Martta kuin Veronikan vanhemmat.
Veronika on yksin. Hänen seuranaan on vain täytettyjä lintuja vitriineissä. Olen unessa, hän sanoo itselleen, tämä ei tapahdu oikeasti. Alakerrassa ei ole harmonia. Tässä huoneessa ei ole lintuja eikä täällä missään tapauksessa ole ovea, jossa ei ole kahvaa. Silti hän ei voi mitään itselleen. Hän alkaa hakata ovea kunnes hänen käteensä sattuu. (s. 267)
En tietystikään paljasta enempää kirjan juonesta, enkä kyllä osaisikaan, niin taitavasti se kieputtelee lukijaansa aikasilmukoissaan. Olin jälleen kerran täysin mykistynyt lukiessani Rasi-Koskisen taitavaa kerrontaa, jossa aika ei todellakaan kulje tavallista reittiään. Alussa lukuisa määrä lapsiminäkertojia hämmästytti, mutta yllättävän hyvin pääsin sisälle tapahtumiin niiden kautta. Erityisen ilahduttavaa kirjassa on myös kasarille sijoittuva nostalgiatrippi, jossa monet sen ajan ilmiöt tulevat tutuiksi. Valitettavasti myös asenteet ja suhtautuminen erilaisuuteen, nepsy-kirjoon ja sairauksiin, kuten migreeniin ja masennukseen. Lukuisten lapsinäkökulmahenkilöiden kautta tulevat esille todella monet nykypäivänä paremmin tiedostetut oppilaiden haasteet, jotka sadistinen Maisteri Jylhä nyt valjastaa omiksi vallankäytön välineikseen. Pahaenteisyys kirjassa tuo siihen kauhusäväyksiä ja lopussa jopa jännärimäisiä tunnelmia.
Mykkien lintujen museo ei ole helppo kirja nuorelle, vähän lukeneelle lukijalle, mutta kokeneille lukijoille tätä voi ehdottomasti suositella. Kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on sekä nuorten (aikuisten) että aikuisten kirja. Minä suosittelen tätä upeaa mielenmyllertävää kirjaa kaikille, jotka eivät säiky hiukan haasteellisempaa aikaulottuvuuksien käsittelyä kirjassa.
Minun täytyy nyt saada lukea lisää Rasi-Koskista, joten olen laittanut tbr-listalleni myös hänen aikuistenkirjallisuutta, mm. uusimman Kesuuran, joka sai juuri Tähtivaeltaja-palkinnon.
Annan arvosanaksi täydet 5+
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
tai Savon sanomat (vaativat kirjautumisen, maksuton)
Samantyylistä:
sunnuntai 17. toukokuuta 2026
Kittilä rewind: Daniela Hakulinen
Kittilä rewind: Daniela Hakulinen. Tammi 2026
" `Oletko sie koskaan ollut rakastunut?`
Herkkävireinen ja oivaltava romaani rakkaudesta, tarinoiden voimasta ja oman paikan löytämisestä.
Loppu on täydellinen, enkä halua tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Kelaan elokuvaa taaksepäin, katson lopun uudelleen. Ja uudelleen.
Baby, you're gonna miss that plane.
Kun 17-vuotiaan Joonatanin äiti yllättäen kuolee, hän päättää muuttaa Helsingistä lähes tuntemattomaksi jääneen isänsä luokse Kittilään. Uusi alku pohjoisessa nostaa pintaan kipeitä muistoja ja kysymyksen, mitä todella tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä ja äiti kohtasivat ensimmäisen kerran valoisassa kesäyössä.
Apunaan online-kriisiterapeutti ja isän hyllystä löytyvät Richard Linklaterin elokuvat Joonatan yrittää selvittää, oliko äidin kertoma tarina heidän elämästään sittenkin vain puoliksi totta. Pakkaa sekoittaa pikkukylän sosiaalinen pelikenttä, jossa erilaisuutta vihaavat Raunot pitävät yllä pelon ilmapiiriä samaan aikaan, kun heitä vastaan taistelevan ystäväporukan johtaja, harmaasilmäinen ja sopeutumaton Susi, saa Joonatanin sydämen lyömään kovemmin. Voiko rakkaus yhdistää tarinan palaset? (Tammi)"
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Kirja, jonka nimessä on Kittilä, herätti oitis kiinnostukseni. Tuo pieni lappilainen paikkakunta, jonka väkiluku paisuu moninkertaiseksi talven sesonkikauden aikana Levi-laskettelukeskuksen ansiosta, on minullekin tuttu. Muutamat mökkireissut ja jopa yksi nuorten leiri on tullut siellä koettua, joten siksikin kiinnostuin tästä Daniela Hakulisen kirjasta. On myös virkistävää, etteivät kaikki nuortenkirjat sijoitu Etelä-Suomeen.
Joonatan on uuden edessä, kun hänen äitinsä on kuollut äkilliseen aivoverenvuotoon. Isovanhempiensa toiveesta huolimatta hän ei jää Helsinkiin, vaan haluaa muuttaa Kittilässä asuvan isänsä luo. Isän, jonka kanssa Joonatan ei ole ollut vuosiin tekemisissä, sillä heidän tapaamiset alkoivat vuosi vuoden jälkeen olemaan vaivaannuttavampia. Nyt Joonatan haluaa kuitenkin yrittää. Lisäksi häntä kalvaa se, miksei äiti viihtynyt Kittilässä kauempaa.
Isä on elokuvafani, ja juuri Sodankylän elokuvafestareilla he äidin kanssa aikoinaan tapasivatkin. Isä ei ole kovin hyvä puhumaan, mutta Joonatan haluaisi vastauksia: jos he äidin kanssa rakastivat toisiaan, mikseivät he voineet olla yhdessä? Jos äiti ei sopeutunut Kittilään, miksei isä voinut yrittää elää Helsingissä? Isä suosittelee pojalleen elokuvaa Before sunrise, joka oli äidin lempielokuva.
- Se on sitte turha kuvitella olevansa jotakin vaan koska on Hesasta, se sanoo ja jää odottamaan mun reaktiota. (s. 33)
Lukiossa etelän tulokkaalta yritetään ottaa heti luulot pois. Tai ainakin koulun Raunot, kovanaamatyypit, jotka eivät suvaitse minkäänlaista erilaisuutta ympärillään. Onneksi Joonatan soluttautuu luontevasti lukion sateenkaarevaan porukkaan, johon kuuluu teatterikorkeakoulusta haaveileva muunsukupuolinen Susi, Amerikassa asunut Derek sekä pojista tykkäävä Mouka. Mikäs siinä, sillä Joonatan on avoimesti panseksuaali. Hän ihastuu persoonalliseen Suteen välittömästi.
- Sie niinku ihan tosissas ajattelet, että jos mie tykkään sinusta ja sie tykkäät minusta, niin kaikki vaan järjestyy. (s. 95)
Lukion ja uuden kaveriporukan kanssa vietetyn ajan ohella Joonatan yrittää selvitä äidin kuoleman jättämästä surusta sekä saada isästä enemmän irti, mikä heidän suhteessaan meni pieleen. Terapian etäistunnoista hän saa tukea, mutta isä on myös yllättävän hyvä tuki nuorelle pojalleen, vaikka ei aina löydä hienoja sanoja. Isä on tekojen mies. Isä on läsnä. Joskus se riittää paremmin kuin oikeat sanat.
- Miten siitä pääsee yli?- Mistä?- Kun joku kuolee.- Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. (s. 80)
Viihdyin ihan mukavasti Kittilä rewindin parissa. Kirjaan on saatu mahdutettua yllättävän paljon ajatuksia, vaikka se on 154-sivuinen. Pääteemana kirjassa on rakkaus ja hyväksytyksi tuleminen. Ikäviä asioita tapahtuu, kun kaikki Kittilän lukiolaiset (ja heidän vanhempansa) eivät innostu sateenkaarinuorten olemassaolosta. Joonatan kokee myös itse kantapään kautta, ettei rakkaus ole aina niin yksiselitteistä. Joonatanin isän suhtautuminen asioihin on ihanan luontevaa, rennon letkeää ja hyväksyvää. Fanitan häntä eniten koko kirjassa. Leffaviittaukset olivat myös kiva lisä. Ainoastaan sieniensyöntireissu metsässä sai minut hiukan kohottelemaan kulmiani.
Kirja sopii parhaiten new adult -ikäisille eli kuten kustantajan suosituksissakin lukee, noin 17-vuotiaista ylöspäin.
Annan arvosanaksi tälle 4
Kiitos arvostelukappaleesta.
Muualla:
Samantyylistä:
sunnuntai 10. toukokuuta 2026
Perhoshuuto: Annika Perkiö
Perhoshuuto: Annika Perkiö. Haamu 2026
"Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.
Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.
Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu! Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.
Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan." (Haamu)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Oijoi, rakastuin viime vuonna Annika Perkiön esikoisteokseen Herra Wolterin karnevaali, joten tietysti odottelin intopiukeana tätä hänen seuraavaa teostaan Perhoshuuto. Mikä ihana kansi tässä onkaan, kiitos taitavan Brocin!
Lukiolaisen Tytin elämä tuntuu olevan valmiiksi suunniteltu muiden kuin hänen itsensä toimesta: enkelinkiharainen Joonas on oikea unelmavävy, jonka Tytin vanhemmat ovat ottaneet lähes omakseen. Joonas olettaa tytin nauttivan heidän yhteisistä harrastuksistaan, kuten Joonaksen lempilajista frisbeekiekosta. Etsiessään pusikkoon lentänyttä kiekkoa Tytti löytää metsästä oudon esineen: se näyttää ihan muinaiselta amuletilta. Hän aikoo pitää tuon esineen omana salaisuutenaan.
Kaikki lähtee liikkeelle unohtuneesta suojauksesta ja jälkiehkäisypilleristä, jonka Tytti päättää napata metsälammen rannalla. Yhtäkkiä lammen yli ui mitä uskomattomin olento: leiskuvapunatukkainen, suippokorvainen menninkäistyttö, joka tulee juttusille ja ihmettelemään Tytin tekosia. Onhan Tytti tiennyt lähinnä Lapissa asuvista menninkäisistä, jotka elävät siellä omissa yhteisöissään. Mitä ihmettä tuo menninkäistyttö, joka kertoo nimekseen Ruutana eli Ruu, tekee Keski-Suomessa? Ruu esittelee oman leirinsä metsän keskellä. Se on hyvin vaatimaton, mutta Tytti on hyvin vaikuttunut - niin Ruusta kuin tämän leiristä.
Tytti alkaa viettää aikaa yhä enemmän metsässä Ruun kanssa. Hän vie Ruulle ruokaa ja juttelee tämän kanssa itselleen itsestäänselvistä asioista, joita taas Ruu ihmettelee. Ihmiset ovat hänen mielestään hyvin kummallisia. Joonas alkaa epäillä, että Tytillä on joku toinen mies, joten Tytti kertoo löytäneensä uuden ystävän - joka ei ole mies. Joonas on helpottunut, sillä hänen ajattelunsa on Tytin mielestä hyvin mustavalkoista. Tytti on pitkään käynyt sisäistä kamppailua identiteettinsä kanssa ja kohtaaminen Ruun kanssa on vahvistanut hänen ajatuksiaan omista mieltymyksistään.
Tytti - sekä melkein ihminen että melkein menninkäinen. Ehkä tänä kesänä hieman lähempänä menninkäistä kuin ihmistä. (s. 86)
Tytin vanhemmat yrittävät puuttua hänen käytökseensä, sillä eiväthän he voi sallia sitä, että tämä loukkaisi heidän lempivävyään. Pöyristyttävää, miten Tytti käyttäytyy! Tytti ei ole koskaan tuntenut oloaan niin turvalliseksi kotonaan, että voisi ottaa puheeksi pohdintansa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Kaikki on hänen kohdallaan ennalta määritetty.
Miten ottaa menninkäisen kanssa puheeksi, että ihmistä ei saa viiltää naamaan? (s. 41)
Tytin ja Ruun välillä on lämmin ystävyys, jossa Ruu on villimpi ja lapsenomaisempi, suoraviivaisempi puolisko. Tytti huomaa myös Ruusta toisen, epämiellyttävämmän puolen, joka saa menninkäisen joko vetäytymään kuoreensa tai käyttäytymään arvaamattomasti. Miksi ylipäänsä Ruu on lähtenyt vaeltamaan perheensä luota ja miksi hän reagoi niin voimakkaasti ahdistaviin tilanteisiin? Mitä salaisuutta hän kantaa sisällään?
Tuijotan Ruun väsyneitä silmiä ja tajuan, että olennon pään sisään on mahdotonta päästä. Miten joku voi tuntua siltä, että hän antaa minulle samaan aikaan kaiken eikä yhtään mitään? (s. 61-62)
Tytin ja Ruun ystävyys- ja rakkaustarina on yhtä lailla kaunis, mutta myös surullinen kuvaus siitä, miten erilaiset painolastit vaikuttavat niin ihmisten kuin menninkäistenkin käyttäytymiseen erilaisissa tilanteissa. Tunnetaidot ovat siis vahvassa roolissa heidän tarinassaan. Erityisesti pidän siitä, miten Joonaksesta ei tehdä tarinan pahista, vaikka Tytti onkin välillä hyvin kypsä tätä kohtaan. Oli nautinnollista lukea, miten pettymyksestään huolimatta Joonas on hyvä, välittävä ihminen Tytin elämässä. Miten heidän välinsä jopa hiukan syvenevät sen jälkeen, kun he eivät ole enää seurusteleva pari. Kaikki ulkoapäin asetetut paineet on pois.
Tytin vanhemmat ovat asenteeltaan hyvin konservatiivisen oloisia eivätkä osaa ajatella tyttärestään muuta kuin omien odotustensa mukaista. Heille on kova pala kuulla tytön rakastuneen sekä samaa sukupuolta olevaan, että vieläpä menninkäiseen. Tytti yrittää olla välittämättä vanhempiensa mielipiteestä, mutta kyllähän se satuttaa, etteivät he edes soita hänen peräänsä.
Perhoshuuto ei tehnyt minuun tunnetasolla ihan niin suurta vaikutusta kuin Herra Wolterin karnevaali, mutta tarjosi toki oikein mukavan lukukokemuksen. Menninkäistyttö Ruu on hyvin sympaattinen lapsenomaisen suoraviivaisine kysymyksineen ja toteamuksineen ja nautin kovasti Ruun ja Tytin lyhyistä juttelutuokioista. Perkiön kauniisti soljuvaa tekstiä on ilo lukea ja hän käsittelee toisinkoisessaan tärkeitä teemoja, kuten identiteettiä, hyväksytyksi tulemista, vaikeiden tunteiden käsittely ja erilaisuuden hyväksymistä. Minusta tässä on myös aika paljon samantyylistä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja erilaisuuden käsittelyä kuin alkuvuodesta ilmestyneessä Elina Vahvaselän teoksessa Kolmesti viety sielu.
Annan tälle arvosanaksi 4-
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
Yöjuoksu: Hildur Knútsdóttir
Yöjuoksu: Hildur Knútsdóttir. Suomentanut Eeva-Kaisa Suhonen. Haamu 2026
Mutta joka aamu Iðunn herää lopen uupuneena. Lääkärikäynneiltä ei apua löydy. Veriarvot ovat kunnossa. Lähipiiriltä satelee neuvoja, mutta niistä ei ole hyötyä. Aamuisin iholta löytyy outoja ruhjeita. Jalat ovat likaiset. Pimeyskin tuntuu erilaiselta, pimeämmältä kuin koskaan aiemmin.
Mitä öisin tapahtuu? Miksi aktiivisuusrannekkeeseen on ilmestynyt yön aikana 40 000 lisäaskelta?
Palkittu islantilaiskirjailija Hildur Knútsdóttir vie lukijan mustan huumorin ja piinaavan jännityksen kautta Reykjavíkin syvimpiin varjoihin. Yöjuoksu on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Islantilaisen Hildur Knútsdóttirin Yöjuoksu vaikutti minusta heti kuvailunsa perusteella hyvin mielenkiintoiselta korkokenkäkansineen. Oli muutenkin mukava ottaa luettavaksi tähän väliin hiukan lyhyempi teos pitkien fantasiakirjojen jälkeen.
Iðunn on huolissaan terveydestään ja on siksi hakeutunut lääkärin vastaanotolle. Aamuisin hän ei meinaa päästä sängystään ylös, koska on ihan uupunut yön jäljiltä. Hänen kehostaan on myös löytynyt outoja ruhjeita, joita ei ole ollut vielä nukkumaan mennessä. Voisiko hänellä olla jokin puutos? Tai joku kamala sairaus, esimerkiksi ALS tai leukemia? Verikokeista ei kuitenkaan löydy mitään poikkeavaa. Iðunn ostaa itselleen älykellon voidakseen seurata omaa nukkumistaan. Se tosin taitaa olla epäkunnossa, sillä se näyttää aamuisin uskomattomia askellukemia.
Se tässä on pahinta. Epävarmuus. Pelko, että ehkä tämä ei olekaan mitään. Ehkä kaikki on vain pääni sisällä. (s. 84)
Iðunnin väsymys vain jatkuu ja aamulla ruhjeet ovat yhä pahempia, samoin askelmittarin lukemat. Käveleekö hän unissaan? Minne hän oikein menee? Miksi kujan kissat ovat alkaneet käyttäytyä oudosti hänet nähdessään?
Zoomaan kasvoihini. Ne ovat varjojen peitossa, mutta näen silti silmäni.
Ne ovat auki. Ne näyttävät valppailta. (s. 62)
Iðunn on menettänyt pari vuotta vanhemman isosiskonsa teini-ikäisenä, ja törmää nyt baarissa Már-nimiseen mieheen, joka on lukiossa seurustellut siskon kanssa. Hän häkeltyy siitä, miten samannäköinen Iðunn on. Suhteen kehittyessä Iðunn joutuu taas uuden tilanteen eteen, kun hänen on keksittävä selityksiä Márille, miksei voi nukkua tämän luona. Mitä jos hän tekee jotain miehelle unissaan? Hän on saanut selville, mihin hän vaeltaa aina öisin nukkuessaan, ja alkaa tutkia asiaa. Hän ei voi mitenkään valmistautua siihen, mitä on edessä.
"Jos menen osastolle, voinko pyytää, että he laittaisivat minut pakkopaitaan." (s. 90)
Yöjuoksu oli oikein näpsäkkälukuinen kauhun, jännityksen ja mustan huumorin sekoitus. Tarina piti otteessaan hyvin, sillä paloin halusta tietää, mitä ihmettä Iðunn puuhaili öisin. Totuus oli aika karmea, ja voisin periaatteessa laittaa tähän sisältövaroituksen, jos se ei paljastaisi liikaa kirjan loppua. Kaikki eivät ole oikein pitäneet siitä, mitä olen esim. Goodreadsissa arvioita lukenut. Minusta lopun paljastukset toivat toivottua karmeutta loppuun, vaikka eihän ne kivaa luettavaa olleetkaan. Kirjan synkkää teemaa sävyttää päähenkilön huumori
Annan tälle arvosanaksi 4+
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
sunnuntai 3. toukokuuta 2026
Lightlark-sarja: Alex Aster
Lightlark - Valonkiuru: Alex Aster. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Lightlark #1)
"Palkitun kirjailijan ja somemaailman supertähden vangitseva YA-romantasia.
”Lightlark on kuohuva, nopeatempoinen fantasia, jonka kauniisti kuvattu maailma kihisee juonittelua, romantiikkaa ja jännitettä.” – New York Times #1 bestsellerkirjailija Sabaa Tahir
Vuosisadan välein Lightlarkin saari ilmaantuu näkyville hengenvaarallisen pelin ajaksi. Kuuden valtakunnan hallitsijat kohtaavat ja taistelevat murtaakseen kirouksensa ja voittaakseen ylivertaisen vallan. Jokaisella on jotain piiloteltavaa, jokainen kirous on ainutkertaisen paha. Jotta kiroukset murtuvat ja hallitsijat pystyvät pelastamaan valtakuntansa, yhden heistä on kuoltava.
Selviytyäkseen Isla Crownin täytyy valehdella, huijata ja pettää – vaikka panoksena olisi rakkaus." (WSOY)
Oma arvio:
*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***
Hyvin suurella uteliaisuudella odottelin tätä Alex Asterin Lightlark-fantasiasarjan aloitusta. Vertaukset Nälkäpeliin alkoivat hiukan arveluttaa minua, sillä aiemmin viime syksynä luin Lauren Robertsin Powerlessin, jossa oli aika paljon otettu vaikutteita kyseisestä hittidystopiasta. Olisiko Valonkiuru hiukan omaperäisempi? Pointsit annan tietysti heti alkuun aivan uskomattoman kauniille kannelle ja kirjan ruusuaiheisille syrjäväreille. Ihanaa, tämä on nyt mun eka syrjävärjätty kirja ja saa ehdottomasti kunniapaikan kirjahyllyssäni.
Toisin kuin Nälkäpelissä, Lighlarkin maailma on puhtaasti fantasiamaailma. Kirjan päähenkilö, Isla Crown on nuori luontoa hallitsevien villiläisten hallitsija. Hänen huoltajansa Poppy ja Terra ovat valmentaneet häntä pienestä pitäen taistelemaan paremmin kuin muut, selviytymään ja kestämään kipua ja huonoja olosuhteita. Hän on nimittäin syntynyt ilman kykyä, ja tämä asia on salattava kaikilta. Niinpä Isla on elänyt hyvin suojeltua ja suojattua elämää, ja tuntee olevansa kuin häkkilintu.
Nyt on kuitenkin alkamassa suuri eri kansojen hallitsijoiden välinen kisa nimeltä satapäiväiset, joka pidetään Valonkiurun saarella. Se ilmaantuu näkyville vain kisan ajaksi, ja sitä ympäröivät kaikkien eri hallitsijoiden omat saaret: tähteläisten, kuulaisten (jotka luin jostais syytä monta kertaa kuubalaisiksi), taivaslaisten, villiläisten ja aurinkolaisten. Kisaa johtaisi Valonkiurun hallitsija, kuningas Oro, joka pystyy käyttämään kaikkien neljän eri kansan voimia. Isla tulee olemaan hyvin haavoittuvainen muiden kyvykkäiden hallitsijoiden joukossa, mutta hänellä on Poppyn ja Terran valmistelema suunnitelma takataskussaan: hänen on vieteltävä kuningas ja saatava tämän kaikki neljä voimaa käyttöönsä.
Satapäiväisten ideana on murtaa kansoja kohdannut kirous, eli yhden hallitsijoista on sitä varten kuoltava. Islalla on myös liittolainen, josta muut eivät tiedä, sillä hän on tutustunut tähteläisten hallitsijaan Celesteen. Hänellä on nimittäin käytössään tähteläisten reliikkisauva, jolla hän pystyy porttaamaan itsensä minne haluaa. Tämä esine ja ystävyys Celesten kanssa ovat hänen valttikorttejaan kisassa. Celestellä on suunnitelmana löytää jostakin saarien kirjastoista Kahleenmurtaja-nimisen esineen, jolla Isla pystyisi murtamaan kirouksen kuin kirouksen. Tämä olisi toivottavaa löytää jo ennen kykyjenesittelytilaisuutta, mutta viimeistään ennen kisan puolivälin, viidettäkymmenettä päivää, jolloin olisi lupa alkaa tappaa toisia kilpailijoita. Ainoa, jota ei saisi tappaa, olisi oma pari, jonka kuningas myöhemmin määräisi jokaiselle.
"Minäkään en tiedä, kummasta nautin enemmän.Siitä, kun kuvittelen mielessäni miekkani sinun kurkullasi...vai siitä, kun kuvittelen, miltä sinun sydämesi näyttäisi minun lautasellani." (s. 82)
Samalla kun Isla yrittää etsiä Celesten kanssa Kahleenmurtajaa, hän joutuu hyvin hämmentäviin tilanteisiin Grim-nimisen varjolaisen kanssa. Pelätyt varjolaiset eivät ole ennen olleet mukana kisassa, eikä Isla tiedä, miksi tuo jättimäinen tummanpuhuva mies tuntuu ensi kohtaamisesta alkaen tutulta. Jokin tuossa pelottavassa miehessä kiehtoo. Grim nimittää Islaa leikkisästi Sydämensyöjäksi, sillä villiläisten tiedetään nauttivan ateriakseen sydämiä. Isla on joutunut keksimään tekosyitä, jottei hänen tarvitsisi syödä ällöttävää sydäntä muiden nähden.
Toinen hämmentävä tyyppi on palatsissa asuva kuningas Oro, joka ei voi kirouksen vuoksi poistua linnasta päivänvalon aikaan. Tätä vaivaa myös jokin kuolettava outo sairaus, joka värjää hänen käsivarttaan pikku hiljaa mustaksi. Kuningas pelastaa heti kirjan alussa Islan tämän pudotessa parvekkeelta, ja näiden kahden välille syntyy outo viha-kumppanuussuhde. Kuningas määrää myöhemmin Islan parikseen, sillä hän haluaa tämän mukaan etsimään erästä hyvin tärkeää asiaa saarelta.
Islan huuto oli alkukantainen. Selkään työntyi kerralla kymmeniä väkäsiä terävinä kuin tikarit. Piikit pistelivät käsivarsia.Isla oli opetettu kestämään kipua hyvin, mutta tätä hän ei ollut harjoitellut. Eikä osannut odottaa. (s. 213)
Kirjan maailmaa on yritetty selittää parhaan mukaan, mutta välillä minulla on hiukan pää pyörällä kaikkien näiden eri kansojen ja heidän kykyjen, taikaesineiden ja kaikkia kansoja vallinnen kirouksen suhteen. Jonkinlainen selittävä luettelo ja kartta olisi ollut mukava kirjan alkuun. Romantiikkaa ripotellaan alkuun aika vähäisesti ja hyvin kiltisti, mutta lopussa alkaa hiukan kyteä enemmän. YA-tasolla kuitenkin pysytään hyvinkin, vaikka pientä chilisyyttä loppuun on ripoteltu. Kolmiodraama-asetelmaa en jotenkin osannut ajatella ollenkaan, joten tietyt käänteet tulivat minulle aika puskista. Kieroilua ja juonittelua henkilöhahmojen välillä on tietysti, ehkä jopa hiukan överiksi asti. Islalle selviää aika monta petturia lähipiiristään. Loppuratkaisu on tosiaan aika yllättävä eikä minulle se mieluisin. Aavistelen kuitenkin, että tilanteet vielä kääntyvät suuntaan jos toiseenkin seuraavissa osissa.
Isla muisti Grimin sanat.Minä olen hirviö.Tuota hirviötä Isla vähän pelkäsikin.Mutta ei Grimiä. Vaikka takaraivossa jyskytti epäilys, että kannattaisi pelätä. (s. 244)
Minulla oli tämän lukemisen jälkeen hyvin ristiriitaiset ajatukset. Jotenkin tykkäsin ihan hirveästi kirjan ideasta, mutta monet toteutukset siinä tuntuivat aika tönköiltä. Vierailut eri kansojen erilaisilla saarilla olivat kiehtovia, mutta niitä olisi voitu kuvailla vielä yksityiskohtaisemmin. Erilaiset otukset olivat hiukan päälleliimattuja, niinkuin aave, joka lainasi Islan vartaloa muutaman minuutin ajan maksuksi tiedoistaan. En myöskään jotenkin päässyt sisälle Islan ja Oron väliseen yhteyteen, sillä kuningas jäi jotenkin kauhean etäiseksi hahmoksi. Suosikkihenkilökseni muodostui ehdottomasti pahis, varjolainen Grimshan. Häntä lisää seuraavissa osissa, kiitos!
Onhan tässä tosi mieleenpainuva maailma, joten viihdyn varmasti seuraavienkin osien parissa ihan kohtuullisesti. Seuraava suomennettu osa Nightbane - Kirotut yöt ilmestyy jo tänä syksynä!
Annan tälle arvosanaksi 4-
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
Samantyylistä:
Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja (aikuisten romantasiaa)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)