Scandorama: Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald

Scandorama: Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget 2018.

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): Scandorama

"Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas, kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen, siellä asuu Miskatt. Kaupungin pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, samalla hän ajautuu yhä kauemmas erään tietyn golden boyn, unelman, luota." (Teos)

Oma arvio:

Hurja Hassu Lukija -blogin Sarjakuvahaasteen innoittamana yritän opetella lukemaan sarjakuvia. Opettelemista riittää, sillä minulla on yhä ongelmia tarinan ja juonen hahmottamisessa kuvaa ja tekstiä yhdistelevissä teoksissa. Tuntuu, että silmäni poukkoilevat kuvasta toiseen, jättävät oleelliset kuvat katsomatta ja sitten osa juonesta jää hämärän peittoon. Suurin ongelmani lienee siis se, etten malta pysähtyä katsomaan kuvia tarpeeksi tarkasti, vaan luen pelkät tekstit. Luin tämän sarjakuvakirjan kaksi kertaa, ja vasta toisella kertaa pääsin mukaan jutun ytimeen, kun maltoin huolella katsoa ihan kaikki kuvasarjat.

Scandorama on yhdistelmä yhteiskunnallista scifiä, geenimanipulointia ja dystopiaa. Päähenkilö Miskatt on joutunut keskelle kauheinta geeniteknologista kokeilua, jossa hänestä on tehty kissan ja ihmisen hybridi. Mitään ketterää kissanaista on kuitenkin turha odottaa, sillä Miskatt ei juuri ulkoisesti eroa tavan ihmisestä. Kokeilun seurauksena hän on saanut kovia päänsärkyjä ja paperittoman aseman Hensingyssä, joka on tulevaisuuden Skandinavian, Scandoraman, pimeämpi puoli.

Miskatt saa tehtävän luojaltaan Doc S:ltä hakea kaksi toisistaan erotettua siamilaista kaksosta Arktikselta, jonne he ovat karanneet geenikokeiluja tekevästä Gentekistä. Matkaseurakseen hänen on otettava yksi vanha tuttavansa, Gustaf, joka on myös geenikokeilun tuotoksia, ja jonka Misskatt tuntee aiemmilta ajoiltaan. Gustaf kärsii hyvin pahoista päänsäryistä ja pahoinvoinnista, ja Miskatt yrittää olla toisen tukena omalla sarkastisella tavallaan.

Nautin todella Grünewaldin kynänjäljestä ja selkeästä harmaan, mustan ja sinisen eri sävyistä kuvituksissa. Ne ovat omiaan kuvastamaan tarinan synkän ja ahdistavan dystopista maailmaa, jossa eräät ovat joutuneet keskelle kauheinta ihmiskoetta tahtomattaan. Gentekin johtaja, Doc S on yhtä aikaa huolehtiva ja hyytävä hahmo. Miskattin ja Gustafin suhde kehittyy vähäeleisesti romanttiseen suuntaan, mutta loppu jätetään hyvin avoimeksi niin pääparin kuin siamilaiskaksosten kohtalon suhteen.

Pidän kovasti tarinan uhkaavasta tunnelmasta. Tarinan loppu jää kutkuttavasti täyteen kysymysmerkkejä, joten olisikohan jatkoa kuitenkin suunnitteilla? Kissaihmisenä ilahdun Miskattin asunnolla vilahtelevista kissoista. Sen sijaan minua mietityttää, miten kissamaisuus näkyy Miskattissa, kun minusta hänessä ei juuri ole mitään viitettä siitä, että hän olisi kissan ja ihmisen hybridi. Sen sijaan hän vaikuttaa enemmän ihmisen ja koneen hybridiltä.

En voinut olla miettimättä, kuinka mahtavan kirjan tästä aiheesta saisi. Vaikka sarjakuvakirjan lukeminen on toki nautittavaa, etenkin kun kyseessä on näin hienot kuvitukset, jää tarina vähän hätäiseksi ja lukijan mielikuvitukselle jää kauhea paljon tilaa aukkojen täyttämiseen. Minulla on vielä kovasti totuteltavaa sarjakuviin, mutta oppia ikä kaikki.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

12. Sarjakuvaromaani

Lisäksi osallistun tällä Hurja Hassu Lukija -blogin Sarjakuvahaasteeseen.

Varjometsästäjät-trilogia: Cassandra Clare

Keskiyön valtiatar. Varjometsästäjät 1: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2017. (Varjometsästäjät #1.)

Englanninkielinen alkuteos ( 2016): The Dark Artifices, Book One: Lady Midnight. Kansi: Russell Gordon ja Cliff Nielsen (kuva)

"Los Angelesin varjomaailmassa varjometsästäjät taistelevat demoneita vastaan suojellakseen kaupunkia. Heille parabates on pyhä sana, taistelutoveri, paras ystävä. Parabateet merkitsevät toisilleen kaikkea – mutta he eivät voi rakastua toisiinsa.

Emma on varjometsästäjä, ja hänen parabateensa on Julian. Los Angelesia koettelee murhien sarja, ja uhrit on tapettu samalla tavoin kuin Emman vanhemmat vuosia sitten. Emma näkee mahdollisuutensa kostoon, ja Julianissa herää toivo löytää veljensä." (Otava)

Oma arvio:

Hyvin haikea olo jäi minulle, kun luin jokunen vuosi sitten loppuun Cassandra Claren kuusiosaisen Varjojen kaupungit -sarjan. Pidin kovasti sarjan maailmasta ja etenkin henkilöistä. Niinpä olin luonnollisesti hyvin tohkeissani, kun  Claren  Varjometsästäjät-trilogian avausosa Keskiyön valtiatar julkaistiin viime syksynä. Tämä sarja on spin-off Varjojen kaupungit -sarjasta, eli mukana vilisee jollain tapaa tuttuja henkilöitä.

"Hän kuuli oman sydämensä lyönnit korvissaan. Tämä oli kaiken kulminaatiopiste, hetki jota varten hän oli harjoitellut ja johon kaikki se intohimo ja raivo tähtäsivät, hetki jolloin hän keskittyi yhteen ainoaan päämäärään. Demonien tappamiseen. Se oli varjometsästäjien tärkein tehtävä."(s. 244)

Kirjan pääosassa on Varjojen kaupungit -sarjan loppuvaiheilla lapsosina esiintyneet Emma Carstairs ja Julian Blackthorn, jotka ovat nyt teini-ikäisiä varjometsästäjiä Los Angelesin instituutissa. Pahis-Sebastianin aikaansaaman Idrisin sodan tuoksinnassa Julian menetti molemmat vanhempansa ja hän on joutunut siitä lähtien toimimaan varaisänä pienemmille sisaruksilleen, sillä perheen huoltajaksi määrätty Arthur-setä oleskelee lähinnä omissa oloissaan vinttikamarissaan. Emmallakaan ei ole vanhemmat elossa, ja hän haluaa palavasti selvittää vanhempiensa surmaajan. 

Varjojen kaupungit -sarjasta niin ikään tuttu Julianin isoveli Mark Blackthorn on menetetty pahamaineiseen aaveratsastajien joukkoihin, ja Helen-isosisko taas on vangittu saarelle keijuverensä takia. Julian ei saa kuitenkaan sisaruksiaan mielestään ja pitää isosiskoonsa säännöllisesti yhteyttä, mutta veljestään hän ei kuule mitään. Paitsi että yhtäkkiä kaikki muuttuu ja Mark tupsahtaa takaisin Instituuttiin - mutta onko hän enää sama Mark?

"Tänään oli ollut hänen parabates-seremoniansa: tämän olisi pitänyt olla hänen elämänsä onnellisin päivä lukuun ottamatta ehkä hänen hääpäiväänsä. Mutta hänellä oli häkeltynyt ja omituinen olo, ja jostakin kumman syystä hänen teki mieli itkeä." (s. 472)

Emma ja Julian ovat  vannoneet keskenänsä parabates-valan, eli he ovat erottamaton varjometsästäjä-pari kuolemaansa asti. Julian kuitenkin katuu syvästi tuota päivää, jolloin hän pyysi Emmaa parabateekseen, koska hän on huomannut tuntevansa hyvin ei-kaverillisia tunteita Emmaa kohtaan. Varjometsästäjien tiukkojen lakien mukaan parabateet eivät saa koskaan rakastua romanttisesti. Emma tietää rakastavansa Juliania yli kaikkien, muttei - tietenkään - tunnista alkuun rakkautensa laatua. Hölmömpikin lukija kuitenkin aavistaa jo kirjan alussa, kuinka tunteet vielä leimahtavat jossain vaiheessa liekkeihin, sillä niin ihanan piinallisesti Clare osaa luoda orastavan rakkauden kipinöitä näiden nuorten välille.

"Rakkaus tarkoittaa sitä, että näkee jonkun. Siinä kaikki." (Julian, s.117)

Vaikka kirjan romanttinen juoni on hyvin oleellisessa osassa, myös seikkailullinen toiminta ja jännitys saa sijansa tarinasta, ja tekee tästä kirjasta hyvin mukavasti eteenpäin soljuvan. Toisin kuin Varjojen kaupungit -sarjassa, tässä kirjassa ei kuitenkaan roiskita ja mässäillä niin paljon toinen toistaan ällöttävimpien demonien lahtaamisella, vaikka toki muutamia demoneja joudutaankin taistelun tuoksinnassa silpomaan. Tarinan pääpaino on enemmän ihmissuhteissa ja Los Angelesin kummallisten murhamysteerien ratkomisessa, mikä tekee tästä kirjasta erittäin koukuttavan ja mielenkiintoisen lukuelämyksen. Valehtematta viihdyin koko tämän yli 700-sivuisen tarinan parissa joka sivun verran, eikä kyllästymistä tullut missään vaiheessa.  Juoni on huolella mietitty, henkilögalleria monipuolinen ja huolellisesti laadittu ja Emman ja Julianin tunteiden syttyminen kiihkeäksi rakkaudeksi hyvin taidokkaasti kirjoitettu.

Joskus, Emma ajatteli, tuntui kuin hän olisi leija ja Julian sen lennättäjä: hän liiteli maanpinnan yläpuolella, ja Julian piti hänet sidottuna maahan. Ilman Julesia hän katoaisi pilvien sekaan. (s. 256)

Emma on päähenkilönä aivan ihastuttavan rohkea, itsevarma ja herttainen. Vaikka hän palvoo maata Julianin alla, pitää hän oman päänsä ja lähtee seikkailuilleen ilman parabatainsa lupaa. Hän tekee kirjan lopussa hyvin rohkean ja kivuliaan päätöksen. Minusta on myös ihastuttavaa, kuinka hän ihailee Claryä ja muistelee usein ensi-ihastumistaan Jaceen. Nämä minulle niin rakkaat henkilöt ilmaantuvat tarinaan lopussa hetkeksi, ja onpas ihanaa kuulla taas heidän kuulumisiaan. Myös Julianin pikkusisarukset ovat kaikki kiehtovia, omia persoonallisuuksiaan, ja  tarinaan mukaan palaava Mark on hyvin mukava lisä henkilögalleriaan. Hän saapuu sisarustensa joukkoon kaltoinkohdeltuna, rakkaansa aaveratsastajiin jättäneenä ja riutuneena surkimuksena, mutta vahvistuu, rohkaistuu ja löytää taas varjometsästäjän itsestään.

Odotan innolla jatko-osan Lord of Shadows suomennosta. Harmikseni sitä ei näkynyt vielä ainakaan Otavan syksyn 2018 julkaisuluettelossa. Palan halusta tietää, palaako Helen vielä sisarustensa luokse, miten Julianin ja Emman rakkauden käy ja kehittyykö lievästi autististisia piirteitä omaava Tiberias eli Ty varjometsästäjäksi. Markin, Christinan ja Diegon välille saattaa olla myös odotettavissa kolmiodraamaa.

Cassandra Clare on kehittynyt kirjoittajana huimasti. Varjojen kaupungit -sarjassa paikoin esiintyneet kökköydet ovat nyt poissa ja Keskiyön valtiatar on erittäin tarkkaan hiottu, viihdyttävä, johdonmukainen ja lumoava lukupaketti.

Arvosanani täydet 5+

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Pikkuunen
Siniset helmet
Lukunurkka


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjassa on +400 sivua

Varjojen valtias. Varjometsästäjät 2: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2019 (Varjometsästäjät #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Dark Artifices, Book Two: Lord of Shadows. Kansi Cliff Nielsen (kuva) ja Russell Gordon (design)

"Emman ja Julianin rakkaus ei ole vain kiellettyä, se voi tuhota heidät molemmat. 

Varjometsästäjiä sitovat yhteen velvollisuus ja kunnia. Sana parabatee, taistelutoveri, on heille pyhä. He vannovat taistelevansa ja kuolevansa yhdessä – mutta eivät koskaan saa rakastua toisiinsa. Emma tietää, että hänen pitäisi lähteä Julianin luota – mutta kuinka hän voisi, kun viholliset vainoavat tätä ja Varjometsästäjiä? Kun uusi uhka nousee Varjojen valtiaan ja tämän sotureiden muodossa, on kaikki Emmalle ja Julianille rakas vaarassa tuhoutua." (Otava)

Oma arvio:

Sainpas käsiini taas heti alkuvuodesta melkoisen järkäleen: Cassandra Claren Varjometsästäjät-sarjan toinen osa Varjojen valtias huikeat 800 sivua pitkä. Jaksaako Emman ja Julianin kielletty rakkaus kiinnostaa tiiliskiven verran? Onko Clarella karannut mopo käsistä ja unohtunut tiivistämisen jalo taito? Ja vielä: miten ihmeessä kirjavinkkaaja saa nuoren tarttumaan näin paksuun kirjaan, johon mahtuisi 2-3 normaalipaksuista nuortenkirjaa?

Julian on kaunis. Hän oli aina ollut kaunis, mutta Emma oli huomannut sen liian myöhään. Ja nyt hän seisoi kädet sivulla ja häntä kivisti kaikkialta, koska hän ei voinut koskettaa Juliania. Hän ei voisi koskettaa tätä enää milloinkaan. (s. 25)

Kuten kirjan takakansikin paljastaa, kirjan keskeisin teema on Emman ja Julian kielletyt tunteet toisiaan kohtaan. Emma sai viime osan lopussa tietää kirouksesta, joka häntä ja Juliania kohtaisi, jos he antaisivat tunteensa roihahtaa liekkeihin. Siksi Emma feikkaa Julianille olevansa rakastunut tämän veljeen Markiin, joka saatiin viime osassa pelastettua aaveratsastajien joukoista - ja joka joutui rakastajansa Kieranin pettämäksi. Emma ei siis halua, että Julian saa tietää kirouksesta, mutta hänellä on työ ja tuska kätkeä tunteensa parabateetaan kohtaan.

Malcolmin sanat kaikuivat hänen korvissaan. Aivan kuin ilmenisi että ranta, jolla on käynyt uimassa lapsesta asti, on hiekan sijaan timantteja, ja yhtäkkiä tuon ihmisen kauneus sokaisee silmät. (s. 481)

Myös muilla tunteet kuohuvat. Markin ja Christinan välillä kipinöi, ja myös Varjotorilta löydetty, Herondalen sukua oleva Kit päätyy pussailemaan Livvyn kanssa. Suurimman huomion kuitenkin saa Emman ja Julian rakkaus ja heidän muutama lipsahduksensa, kun he eivät millään osaa pitää näppejään erossa. Asetelma muistuttaa, ehkä jopa liikaakiin, Claren aiemman Varjojen kaupungit  -kirjasarjan  Clary ja Jace -dilemmaa, jossa he luulivat olevansa sisaruksia eivätkä näin ollen voineet päästää tunteitansa valloilleen. 

Varjometsästäjänuorilla on nyt uudenlaisia ongelmia: merestä on alkanut nousta erittäin vaarallisia kalmarisdemoneja, jotka kylvävät tuhoa rannikolla. Lisäksi velho Malcolm Faden kuolema on ollut kohtalokas Arthur-sedän sairautta ajatellen, sillä häneltä he ovat saaneet lääkettä, jonka turvin Arthurin tila on pysynyt vakaampana. Diana yrittää auttaa nuoria pitämään instituuttiaan kasassa, mutta sitten tilannetta vielä sekoittaa tilannetta tutkimaan lähetetty joukkio, jotka kuuluvat pahamaineiseen kohorttiin. Ylimielinen Zara aiheuttaa hampaiden kiristystä. Sitten tapahtuu käänne, joka ajaa nuoret varjometsästäjät Haltijamaahan: Mark saa tietää, että hänen rakastettunsa Kieranin henki on uhattuna. Hänellä on yhä tunteita tuota nuorta miestä kohtaan, joten hän syöksyy suin päin pelastamaan tätä. Muut seuraavat tietenkin perässä.

Kirjan parhaita hetkiä ovat uuden varjometsästäjän Kitin ja asperger-piirteisen Tyn orastava ystävyys, sekä vanhojen tuttujen, Claryn, Jacen, Alecin ja lempivelhoni Magnuksen vierailut tapahtumien tiimellyksessä. Paluu Alicanteen, lasikaupunkiin jää harmittavan lyhyeksi.

"Kuiskaus olisi minunkin listallani", Kit sanoi. Hän astui askeleen koti Tyta ja kosketti hänen olkapäätään lempeästi. "Pilvi, salaisuus, valtatie, hurrikaani, peili, linna, orjantappura" (s. 549)

Yllättävän hyvin Clare jaksaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä näinkin paksun kirjan verran, mutta myönnettäköön, että tarinaa olisi voinut tiivistää hiukkasen. Varjojen valtias tarjoaa tasaista viihdettä, takuuvarmaa dramatiikkaa ja välillä taistelua milloin demoneja, milloin haltijoita vastaan. Kuolleitakin herätetään henkiin ja rakastavaiset keksivät porsaanreiän, jonka avulla he ehkä saavatkin olla yhdessä tavalla, joka on heille luontevin. Romantiikan ja intohimon kuvauksessa Clare on taitava. Kirja päättyy taas niin sydäntäsärkevän kuohauttavasti, että jatko-osa on ehdottomasti luettava.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lukunurkka

Ikuinen lukutoukka

Helmet-haasteeseen sijoitan tämän kohtaan:


30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

18. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Popsugar-haasteesta yliviivaan kohdan: 

17. A book with somebody with a superpower

Pimeyden kuningatar: Cassandra Clare. Suomentanut Terhi Leskinen. Otava 2020 (Varjometsästäjät #3)

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Dark Artifices, Book Three: Queen of Air and Darkness. Kansi: Russell Gordon (suunnittelu), Cliff Nielsen (kuva)

"Entä jos todellisen rakkauden hinta on kadotus?

Varjometsästäjien salaisen tukikohdan portaille on valutettu viatonta verta. Sodan uhka on todellinen, ja Varjometsästäjät vaarassa hajaantua. Julian ja Emma tekevät epätoivoisia ratkaisuja yrittäessään tukahduttaa rakkautensa, selvitäkseen hengenvaarallisesta tehtävästä. He törmäävät salaisuuteen, joka voi repiä koko Varjomaailman riekaleiksi ja avata tulevaisuuteen arvaamattoman pimeän polun.
Taistellessaan aikaa vastaan Emman ja Julianin on pelastettava Varjometsästäjien maailma ennen kuin heitä seuraavan kirouksen tappava voima tuhoaa heidät ja kaikki, joita he rakastavat."(Otava)

Oma arvio:

1007 (raamattumaisen ohutta) sivua! Näin järkälemäiseksi on paisunut Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogian päätösosa, jota olen lukenut tammikuusta asti. Surkuhupaisinta tässä on se, että pääsin kirjan vauhtiin vasta noin kirjan puolivälissä eli 500 sivua luettuani, joten voisi kuvitella, että kirjan alkupuoliskon lukeminen oli väliin melkoisen nihkeää. Kirja on ollut sivussa pitkään, koska se ei ole jaksanut innostaa minua muiden kiinnostavampien ja helpommin luettavien kirjojen ohella. Kun nyt viimein sain kirjan luettua, en kuitenkaan vihaa sitä. Loppumetreillä viihdyin oikeinkin hyvin fantasian parissa. Juuri tästäkin syystä kirja kuin kirja pitäisi aina lukea loppuun!

Mutta Julianin kädet olivat veriset ja haavoilla, eikä hän halunnut Emman koskevan niihin. Myös hänen sielunsa oli riekaleinen ja verinen, eikä hän välttämättä halunnut ketään lähelleen senkään vuoksi, mutta Emman pitäisi olla eri asia, olihan hän sentään Julianin parabates. (s. 79)

Pimeyden kuningatar alkaa synkissä ja surullisissa tunnelmissa, kun Livvy Blacthorn menehtyy Julianin käsivarsille Neuvostosalissa käydyssä taistelussa, johon sarjan toinen osa päättyi. Samassa taistelussa Emma rikkoon Kohtalon miekan. Niinpä kirjan alkumetreillä Los Angelesin instituutissa yritetään sopeutua kaikin tavoin uuteen: elämään Livvyn menetyksen aiheuttaman surun kanssa ja hyväksymään kauan vankina ollut Helen-sisko mukaan joukkoon.  Julianilla ja Emmalla on myös taakkanaan kirous, joka on alkanut käydä toteen, koska he ovat vastoin parabates-sääntöä antaneet kuohuville tunteilleen vallan. Niinpä Julian päättää hakea helpotusta menemällä velhon luo, jotta tämä ei tuntisi mitään enää ikinä. Emma ja muut saavat pian huomata, ettei Julian ole enää entisensä, ja tämä outo, tunteeton käytös näkyy jo Livvyn hautajaisissa.

"Olet henkilö, jota joudun suojelemaan, kunnes oma Julianini tulee asumaan takaisin sisällesi", Emma sanoi. " Minä en halua tätä. Haluan sen Julianin, jota rakastan. Sinä saatat olla häkissä, Jules, mutta niin kauan kuin olet tällainen, minä olen siinä häkissä sinun kanssasi." (s. 624)

Pahamaineinen Horace joukkoineen on kaapannut haltuunsa Kohortin ja syrjäyttänyt Christinan äidin, Jian, sen johtajan pallilta. Uusi Kohortti on päättänyt liittoutua alamaailmaa, eli vampyyrejä, ihmisisusia ja haltioita vastaan suoltamalla jatkuvasti heistä sepitettyjä syytöksiä. Tätä vääryyttä vastaan Mark, Helen, Christina, Diana ja hänen haltianaisystävänsä Dwyn, Julian ja Emma ovat päättäneet taistella. Vastaan tulee tietekin monenlaisia esteistä, käydään haltiamaassa, rakastutaan tai riudutaan rakkaudessa, surraan menetettyjä.

"Historiassa on aina tiettyjä jännityspisteitä", Tessa sanoi. "Tilanteita joissa sattumalla on suuri osuus tapahtumien kulkuun. Taisteluja, rauhansopimuksia, avioliittoja. Kaikkea sellaista. Aikajanat erkaantuvat helposti sellaisilla hetkillä.---" (s. 512)

Mielenkiintoisin käänne on se, kun Emma ja Julian joutuvat portaalin kautta rinnakkaismaailmaan Thuleen, jossa asiat ovat menneet ihan toisin kuin heidän omassa todellisuudessaan: Sebastian Morgersten on voittanut, joten maailmassa vallitsee pimennetyt. Emma ja Julian saavat todistaa olevansa itsekin Sebastianin pimennettyjen armeijassa, sekstailemassa estottomasti. Myös Jace on pimennetty, mutta Livvy on elossa ja mukana kapinallisten joukoissa. Clary ja Ty on valitettavasti menehtyneett Thulen maailmassa. Julian ja Emma huomaavat, etteivät heidän parabates-merkkinsä toimi varjomaailmassa, joten hyvin pian heidän tunteensa pääsevät taas hetkeksi leimahtamaan täyteen liekkiinsä.

Livvyn kaksoisveli Ty ei halua millään hyväksyä siskonsa kuolemaan ja pyytää Kitiä avukseen, jotta he voisivat selvittää velhoilta, miten he saisivat tytön takaisin pimeän taikuuden avulla. Kit ei ole innoissaan asiasta, mutta koska hän ihailee Tytä enemmän kuin ketään, hän lupaa tukea poikaa. Heidän on tehtävä kovasti töitä saadakseen kaikki ainesosat taikuutta varten, mutta onkohan kuolleista herättäminen kuitenkaan hyvä asia?

"Sellaista se on, kun on sielu, Kieran - sielu ja sydän. Me kaikki kompastelemme ympäriinsä pimeässä ja aiheutamme toisillemme tuskaa ja yritämme hyvittää sen niin hyvin kuin osaamme.Me olemme kaikki hämmentyneitä." (s. 329)

Christina on yhä rakastunut Markiin, mutta hämmentyy kovin, kun Kieran suutelee häntä haltiamaassa. Christina tuntee nyt vetoa kahteen mieheen, eikä osaa valita, kumman haluaisi. Yllättäin tämä ei olekaan ongelma Markille ja Kieranille, ja kolmikko alkaa kokeilemaan uutta polyamorista suhdettaan. Rakkaus kukoistaa näiden kolmen välillä, kunnes Kieranin täytyy lähteä haltiamaahan takaisin olosuhteiden pakosta. Voisiko etäsuhde toimia näiden kolmen välillä?

"Minä olen tullut jäädäkseni", Helen sanoi kiihkeästi. "En jätä sinua enää ikinä." Hän ojensi kätensä - ja Dru nyökkäsi aavistuksenomaisesti. Helen kietoi käsivarret hänen ympärilleen ja halasi tiukasti. (s. 304)

Vankilasaarelta vapautunut Helen joutuu pinnistelemään, että nuoremmat sisarukset ottavat kauan poissa olleen isosiskon varauksetta yhdeksi huoltajakseen. Tilannetta ei helpota Livvyn menetyksen aiheuttama suru eikä se, että Julianista tulee tunteeton möhkäle, saatika se, että talon nuoret ja aikuiset lähtevät jatkuvasti jonnekin vaaroja uhmaamaan.

Kirjaan on ihan selvästi haluttu ottaa mahdollisimman paljon sateenkaaren eri kirjoja ja on toki aina oikein, että kirjoissa(kin) rikotaan yhä enemmän heteronormisuutta, vaikka kaikki ratkaisut eivät tunnu niinkään luontevilta ratkaisuilta vaan ikään kuin päälleliimatuilta. Christinan, Markin ja Kieranin suhde on toki kuuma ja intohimoa tihkuva, enkä ole juurikaan törmännyt polyamoriaan nuortenkirjoissa ennemmin. Myös Dianan transseksuaalisuus käsitellään tässä viimeisessä osassa ohimennen.

Pimeyden kuningatar on todellista herkkua Varjojen kaupungit -sarjan faneille, sillä siitä tutut henkilöt ovat mukana kirjan tapahtumissa yllättävän paljon. Etenkin Clary ja Jace seikkailevat mukana kirjan loppuvaiheissa, mutta mukana vilahtelevat myös Magnus ja Alec, Maya ja Bat sekä Isabella ja Simon. Kirjan lopputaistoissa ja rytinöissä, jotka tapahtumat Alicantessa, onkin sitten mukana aika lailla koko henkilökaarti.

Cassandra Clare on paisuttanut trilogian osat  melkoisiin mittasuhteisiin. Etenkin tässä viimeisessä osassa tapahtuu paljon, mutta varmasti karsittavaa olisi ollut. Clare  on uskollinen henkilöhahmoilleen ja haluaa käsitellä kaikkien vaiheet huolella, minkä vuoksi tarinaan ei jää hirmuisesti aukkoja, mutta osan henkilöistä tarinakaaret jää hiukan valjuiksi. Hän osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja seikkaperäisesti, vaikka romanttiset kuviot alkavat hänen tuotantoaan paljon lukeneelle toistaa samaa kaavaa. Intohimoa hän osaa kyllä kuvata mainiosti ja hänen luomansa varjometsästäjien ja alamaailman valtakunta on uskomattoman kiehtova. Vaikka kirjan alkupuolisko oli minulle melkoisen tahmeaa luettavaa, pääsin kuitenkin mukaan kirjan imuun ja lopulta huomasin jännittäväni täysiä henkilöhahmojen puolesta. Ja ovathan Emma ja Julian hykerryttävän ihana pari, jonka kielletty rakkaus saa huokailemaan epätoivosta.

Se oli tuntunut hyvältä. Miltei euforisen hyvältä. Eikä vain siksi, mitä oli tapahtunut hänen omien solujensa sisällä, hänen oman ihonsa alla. Hänen nautintonsa oli johtunut Emmasta, tämän päästämistä äänistä, siitä miten tämä oli koskettanut häntä. Se ei johtunut parabates-siteestä, vaan kyse oli heidän välisestään siteestä. (s. 497)

Niin paljon tykkään kuitenkin Claren luomasta fantasiamaailmasta, että haluaisin lukea hänen muutkin siihen liittyvät teokset. Häneltä on ilmestynyt englanniksi Varjometsästäjät- ja Varjojen kaupungit -sarjojen maailmaan kytkeytyvä The Infernal Devices -trilogia, joka kertoo sarjasta tutun velhon, Tessa Grayn tarinan ja sijoittuu ajallisesti ennen näitä sarjoja. Odottelen varmaankin toiveikkaasti, että sarja suomennettaisiin, sillä ne voivat olla haastavia lukea englanniksi. Lisäksi on ilmestynyt tarinakokoelma The Bane Chronicles, jossa pääosassa on velho Magnus Bane. Tämä kiinnostaa myös minua kovasti, sillä kyseinen velho on ollut aina suosikkihahmoni.

Arvosanani 4

Tämä on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

LadyKatieReads

It's a Paige Turner

Books, Coffee, And Repeat

Read by Tiffany

Samantyylistä luettavaa:

Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare 
Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki

Yksi kevät: Laura Lähteenmäki. WSOY 2018.

Kansi: Laura Lyytinen

"Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.

He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen." (WSOY)

Oma arvio:

Tässä kirjassa on aiheena hiukan erikoisempi, johon en ole juuri nuortenkirjallisuudessa aiemmin törmännyt. Koska viimeisen vuoden sisään on ilmestynyt paljon vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista, on hyvä, että myös nuorillekin on tarjolla aiheesta kirjallisuutta. Onhan tämä paljon mukavampi tapa saada tietoa valkoisten ja punaisten taistoista kuin kuivakka historiankirja. Lähteenmäki näyttää paneutuneen hyvin taustoihin, joten tämä viiden tytön tarina vaikuttaa hyvin uskottavalta. Muutamille henkilöille on jopa omat esikuvansa historiassa, joista Lähteenmäki mainitsee kirjan jälkisanoissa.

Mene, kuiskasin hänelle ja sanoin, että minäkin menisin heti, jos minulla olisi vielä koti jossain. (s. s. 70)

Sinänsä minua harmittaa, että kirjan tarina on jäänyt vain 163-sivuiseksi, sillä siihen sivumäärään ei mitenkään saa avattua viiden henkilöhahmon sisintä kovinkaan perusteellisesti. Tutuimmaksi tulevat Aada ja Bea, jotka ovat kirjan näkökulmahenkilöitä ja minäkertojia. He ovat myös hyvin läheisiä, ja nukkuvat hylätyssä huvilassa, jossa he hoitavat haavoittuneita punaisia, usein vierekkäin. Aada on hyvin herkkä js haavoittuvainen tyttö, joka joutuu nöyristelemään itsevarmalta vaikuttavan ja punaisten asialle maanisesti omistautuneen Lindan edessä. Linda nujertaa Aadaa kommentoimalla tämän pulskaa olemusta. Aada ystävystyy haavoittuneen pojan, Villen kanssa, mutta ei voi alkuun unohtaa Peetua, joka taistelee jossain punaisten joukossa. Aadaa huolettaa myös veljiensä kohtalo.

Velvollisuutemme on taistella! Linda kiljahti. Kansan kohtalo on kansan kädessä! (s. 93)

Bea uskaltaa vastustaa määrätietoista Lindaa, kun huomaa tämän olevan väärässä, mutta tämä ei riitä. Kokemattomat tytöt eivät ole lääkäreitä, ja monet potilaat menehtyvät hoidon puutteeseen. Pikku hiljaa Lindankin usko alkaa horjua, mutta hän pitää ylpeytensä viimeiseen asti. Lopussa tullaan kuitenkin huomaamaan, että Lindakin joutuu luopumaan periaatteistaan, kun sisällissodan päätyttyä punaisten joukossa taistelleita tyttöjä ei juuri pidetä arvossaan.

Ensimmäisinä he saivat vaatteet: housut ja villapaidat, huivit, panosvyöt ja takit. He pukivat ne ylleen ja laittoivat hameet nyssäköihinsä ja saivat käskyn viedä ne teatterille, he yöpyisivät siellä. Kun he olivat vieraissa, kankeissa vaatteissa, Tuntui, että ne kuuluivat jollekin toiselle ja että se mitä he tekisivät, ei ollut täysin heidän tekojaan. Uusi puku komensi heitä. (s. 73-74)

Yksi kevät on liikuttava kurkkaus nuorten tyttöjen elämään armottoman ajan vallitessa. Sellaisen ajan, jolloin kukaan ei oikein tiennyt, mitä oltiin tekemässä, vaikka mielipiteet olivat vahvoja. Osa kirjan tytöistä kokee kovan kohtalon, mutta joitakin onnistaa. Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä tämän tarinan avulla mukaan siihen pelkoon ja ahdistukseen, mitä tuona aikana tyttöjen mielessä on ollut. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen kaikessa traagisuudessaan. Se on kerrottu sopivan keveästi mutta uskottavasti nuorten luettavaksi.

Mitä isä sanoisi, jos näkisi hänet nyt? (s. 106)

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla
Luetaanko tämä?

Samantyylistä luettavaa:

Parantola: Satu Mattila-Laine

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Lukuviikon kirjavinkki ~ Kirjapöllön YA-kirjavinkit

Hyvää alkanutta lukuviikkoa!

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa haastoi kirjabloggaajat vinkkaamaan oman lempitarinansa näin Lukuviikon (16. - 22.4.2018) alkamisen kunniaksi. Käy kurkkaamassa Marikan blogissa, mihin kellonaikaan missäkin blogissa kirjavinkkejä pläjähtää ruutuun.

Minä rakastan YA-kirjoja (eli näin suomalaisittain nuorten aikuisten kirjoja), josta löytyy teemoja ja aiheita laidasta laitaan. Vaikka olen jo nuoruuteni läpikäynyt, en millään osaa vielä vakavoitua "aikuisten" kirjallisuuden pariin, vaan kaipaan luettavaltani avarakatseisuutta, suuria tunnekuohuja ja erilaisia polttavia teemoja, kuten mielenterveys, seksuaalisuus, epävarmuus jne. Näitä YA-kirjoista löytyy, ja tärkeintä nimenomaan on, että näitä teemoja käsitellään suoralla ja rennolla otteella.En tykkää ryppyotsaisuudesta, joten pidän kovasti nuorille aikuisille suunnattujen kirjojen naiiviudesta ja viattomuudesta, mutta myös siitä, että tunteet kohdataan niin voimakkaina kuin ne ovatkin.

Kuva: Heidi Petrov

Minä haastan nyt aikuiset ihmiset tarttumaan YA-kirjoihin, edes kokeilemaan, ja olen koostanut tähän sellaisen mahtavaisen vinkkipaketin, josta löytynee jokaiselle jotakin. Turha varmaan mainita, että nämä kirjat ovat myös suurimpia suosikkejani. Mukaan yritin ujuttaa niin uusinta uutta, kuin hiukan vanhempaakin, sekä suomalaista että käännöskirjallisuutta. Tällä kertaa vinkkaan vain suomenkielisiä kirjoja, mutta blogissani esittelen myös hyviä englanniksi lukemiani YA-kirjoja.

Joidenkin kirjojen tai kirjasarjojen kylkiäisenä vinkkaan myös kirjan pohjalta tehdystä leffasta.

Kuva: Heidi Petrov

Vuonna 2017 julkaistu Stephanie Garberin Caraval (WSOY, suom. Kaisa Kattelus) aloittaa huikean taianomaisen fantasiatrilogian, jota olen kuvaillut näin: "Värejä, symboleja, taikuutta, mysteerejä,  kauniita asuja, satutunnelmaa, hykerryttävää romantiikkaa - Caraval vei minut maagiselle ja kaikilla aisteilla aistittavalle lukumatkalle." Sarja saa jatkoa tänä syksynä 2018 osalla Valenda.

Kuva: Heidi Petrov

Rainbow Rowell on yksi lempikirjailijoistani. Harmikseni vain yksi hänen romaaneistaan on suomennettu, nimittäin hulvaton Eleanor & Park (Viisas elämä, 2016, suom. Terhi Kuusisto), josta olen maininnut seuraavaa: "Minä hullaannuin Eleanoriin ja Parkiin. Miten ihanan omituinen, mutta silti niin tavallinen rakkaustarina tämä onkaan!---Erityisesti pidän siitä, että tarina sijoittuu 1980-luvulle ja tekstissä vilisee minulle tuttuja, nostalgisia asioita: musiikki kuunneltiin kaseteilta, korvalappustereiden paristot loppuivat yleensä kesken kuuntelun, kaikilla ei ollut puhelinta, puhelinnumerot opeteltiin ulkoa ja ihastusta ei voinut lähestyä Whatsupissa tai Facebookissa, vaan ujojenkin oli pakko alkaa tutustelu PUHUMALLA vaikka sana kerrallaan." Suomentamattomista Rowellin kirjoista etenkin Fangirl (st. Martin's Griffin, 2013) saa myös suositukseni.

 

Kuva: Heidi Petrov

Viime vuonna julkaistu Nicola Yoonin Kaikki kaikessa (Tammi, 2017, suom. Helene Bützow) on koskettava ja hiukan yllättäväkin kirja, josta tehtyä elokuvaa suosittelen kirjan jälkeen katsottavaksi. Kirjasta olen kirjoitellut mm. näin: "Voisi siis sanoa, että kirja on yhtä aikaa tosi viihdyttävä, mutta myös tunteita herättävä. Tarinan lopussa on merkittävä käänne, joka tuli minulle ainakin kuin puskista. Eniten minua kuitenkin sykähdyttää Maddyn lukemisinnostus, sillä lukutoukat päähenkilöt ovat yleensä aina minulle samaistuttavia. Kirjan kepeä huumori puree myös minuun ja Maddyn ja Ollyn sanailu tuo mieleen John Greenin kirjojen dialogit. Maddyn ja Ollyn välinen kemia huokuu kirjan sivuilta, ja huomaan sydämeni pamppailevan monessa kohtaa normaalia nopeampaa." 

Kuva: Heidi Petrov

Norjan lahja maailmalle, Siri Pettersen, on luonut Korpinkehät-trilogiaansa (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) huikean Taru Sormusten herrasta -henkisen maailman, jossa lukija pääsee seikkailemaan niin Yminmaassa, ihmisten maassa kuin Umpirien eli Sokeiden maassa. Trilogian päähenkilö Hirka on täydellinen sankaritar. Jos et ole ennen uskaltautunut lukemaan fantasiaa, aloita tästä! Sarjaan kuuluvat osat Odininlapsi (2015), Mätä (2016) ja Mahti (2016). "Hirka on aivan mahtava päähenkilö. Hän on rohkea, lahjomaton, hän on luottavainen ja hiukan uhkarohkeakin. Hän ei kumartele ketään. "

Kuva: Heidi petrov

Suomalaista urbaania ihmisusifantasiaa edustaa Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogia (Myllylahti), jonka  kolmas osa Ruska ilmestyy tänä syksynä 2018. Nämä Karin Niemen kauniisti kansikuvittamat kirjat pitävät sisällään vauhtia, vaaraa, räiskyvää romantiikkaa ja suuria tunteita. Etenkin toinen osa Kajo (2017) vei sydämeni mennessään. Sarja alkaa osalla Kuura (2016). "Kirjan loppumetrit ovat parasta ja henkeäsalpaavinta luettavaa - jään kovalla kaipauksella odottamaan kirjan päätösosaa, joka on kuulemma vieläkin tunteikkaampi teos. Uskon, että luvassa on lisää hengityksen pidättelyä ja kyynelten pyyhkimistä. Tärkein kysymys on tietenkin: saavatko Inka ja Aaron toisensa, sillä heidän välillään ihan selvästi kipunoi."

Kuva: Heidi Petrov

Holly Bournen kirjoitustyyli on aivan mainio ja hän käsittelee Normaali-trilogiassaan (Gummerus, suom. Kristiina Vaara) vakavia aiheita, kuten mielenterveysongelmia, vanhemman alkoholismia ja seksismiä, rennolla ja nuorekkaalla otteella. Jokainen kirja kertoo tarinan eri tytön näkökulmasta, ja kirjoissa on feministinen ote, mutta niissä on myös hersyvää huumoria ja pakahduttavaa romantiikkaa. Trilogian osat ovat Oonko ihan normaali? (2017), Mikä kaikki voi mennä pieleen? (2017) ja Mitä tytön täytyy tehdä? (2018). Kivana lisänä ensi syksyllä 2018 on sarjaan tulossa vielä neljäs osa Ja onnellista uutta vuotta? "Bourne taitaa siis romantiikan kuvaukset kirjoissaan, mutta myös huumori on toinen seikka, mikä tekee hänen kirjoistaan niin ihastuttavan hauskoja lukea."

Kuva: Heidi Petrov

Elina Rouhiainen aloitti viime syksynä 2017 omalaatuisen, mielenkiintoisen urbaanin fantasiatrilogiansa Väki (Tammi), jonka avausosassa Muistojenlukija esitellään toinen toistaan mielenkiintoisia hahmoja ja erikoislaatuinen juoni, joka koukuttaa pauloihinsa. Olenkin kirjoittanut kirjasta mm. näin: "Pidän kovasti siitä, miten Muistojenlukijassa käsitellään nuortenkirjoissa ennestään tuntematonta aluetta, romaneja ja siirtolaisia. Vaikka mukana on moraalisesti arveluttavaa toimintaa, varastamista ja huumeidenkaupittelua, ne ovat perustellusti esillä ja kuuluvat asiaan. Henkilöhahmot ovat persoonia, etenkin Kiurusta pidän kovasti." Trilogian toinen osa Aistienvartija ilmestyy tänä syksynä 2018. Suosittelen myös Rouhiaisen neliosaista urbaania fantasiasarjaa Susiraja, joka on myös yksi suosikeistani.

Kuva: Heidi Petrov

Veronica Rothin dystopinen trilogia Outolintu (Otava, suom. Outi Järvinen) herättää hyvin erilaisia mielipiteitä, mutta tämä on ehkä yksi minua eniten säväyttäneistä ja kuohuttaneista trilogioista. Uhmapäinen päähenkilö Tris, erittäin rakastettava Tobias eli Neljä, erilaisiin luokkiin jaettu maailma ja mielenkiintoiset juonenkäänteet veivät minua kuin pässiä narusta. Sarjan osat ovat Outolintu (2014), Kapinallinen (2014) ja Uskollinen (2015). Trilogian jatkeeksi kannattaa lukea Tobiaksen elämää valottava novellikokoelma Neljä (2016). "Tobias on vain niin ihana jörö!" Trilogian pohjalta on tehty kolme elokuvaa, joista ensimmäinen (Outolintu) on minusta paras, Kapinallinen (2015) menettelee mutta kolmas osa Uskollinen (2016) menee jo ihan hakoteille kirjan ajatuksista.

Kuva: Heidi Petrov

Viime vuoden yksi parhaimmista YA-käännöskirjoista on Becky Albertallin Minä, Simon, homo sapiens (Otava, 2017, suom. Lotta Sonninen), josta olen kirjoittanut näin pakahduttavasti blogissani: "Tiedätkö sen tunteen, kun kirjan lopussa alat jarrutella lukunopeuttasi, koska et haluaisi luopua siitä ja sen henkilöistä? Kun tunnet kiintyneesi ja hullaantuneesi niin kirjan päähenkilöön, että ihan  kuin hän olisi paras ystäväsi. Kun kirjan lopetettuasi haluaisin lukea sen heti uudelleen, ja sinulla on kummallisen tyhjä ja surullinen olo, kun olet joutunut hyvästelemään lempihenkilösi. Näin minulle kävi tämän kirjan kanssa."  Jatko-osa kirjaan julkaistaan englanniksi tänä syksynä 2018 (Leah on the Offbeat, HarperCollins) ja toivottavasti saamme suomennoksen siitä mahdollisimman pian! Kirjan pohjalta tehty elokuva on teattereissa 4.5.2018 eli ihan pian. Käy tsekkaan traileri tästä.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän vuoden YA-kirjakevään aloitti huikeasti Cecelia Ahernin dystopiatrilogian ensimmäinen osa Viallinen (Gummerus, 2018, suom. Terhi Leskinen), josta kirjoittelen seuraavaa: Minusta Viallisen vahvuutena on huolella selitetty ja mietitty yhteiskuntarakenne, joka on tosin melko karkeistetun yksinkertainen. Kirjan maailmassa ihmiset on jaoteltu kahteen kastiin: Täydellisiin ja Viattomiin.---Viallinen on kaikin tavoin huippuunsa hiottu timantti." Sarjan toisella osalla Täydellinen saamme herkutella jo tänä kesänä 2018.

Kuva: Heidi Petrov

Stephenie Meyerin scifiromaani Vieras (WSOY, 2011, suom. Pirkko Biström), joka taitaa olla kirjastoluokiteltu aikuisten scifipuolelle, mutta on selkeästi YA-kirja, nousee aina esille, kun minun pitää suositella hyvää kirjaa. Olen kirjoittanut tästä näin: "Kun aloin päästä tarinaan sisälle, ennakkoluuloni haihtuivat ja tajusin tämän olevan paljon enemmän, kuin pelkkä kirja alieneista. Minä sekosin tähän!" Vieras on niitä harvoja kirjoja, jotka olen lukenut moneen kertaan, sillä tämän kirjan aihe ja juonenkäänteet ovat vain niin kiehtovia, ja kirjan romantiikka saa minut pakahtumaan. Myös kirjan pohjalta tehty elokuva The Host - Vieras (2013) on ihan katsottava. Meyer tunnetaan enemmän pakahduttavasta vampyyrisaagastaan Twilight (WSOY, 2005-2009, suom. Tiina Ohinmaa & Pirkko Biström), jota suosittelen erityisesti romantiikannälkäisille ja vaaraa rakastaville lukijoille.

Kuva: Heidi Petrov

Tämä vaatimattomalla kannella varustettu kirja, Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä (Karisto, 2017, suom. Leena Ojalatva), pitää sisällään hienon, ajatuksia ja tunteita herättäväm tarinan. Olenkin kirjoittanut näin; "Minä ainakin kuulun siihen joukkoon, joka rakastui tähän kirjaan, ja haluaisin tämän saavan osakseen enemmän pöhinää." Kirjan vahvin teema on mielenterveysongelmat, koulukiusaaminen ja läheisen menettämisen suru, mutta kirjassa on myös romantiikkaa.

Kuva: Heidi Petrov

Sarah Crossanin Yksi (S&S, 2018, suom. Kaisa Kattelus) yllätti minut tänä keväänä. Runoproosamuotoinen romaani kertoo siamilaisten kaksosten tarinan, eikä kyyneliltä voi välttyä. Ota tämä kirja käteesi, jos haluat nopeaa luettavaa, muttet mitään kevyttä hömppäaihetta. Kirjassa sivutaan myös vanhemman alkoholismia. Kirjoitan blogissani näin: "Varoitan, ettei lopussa voi välttyä kyyneliltä: koin hyvin voimakkaita tunteita tätä kirjaa lukiessani.  Gracen ja Tippin sisaruus on kuvattu tajuttoman kauniisti. Heidän arkeansa varjostaa jatkuvasti tieto siitä, kuinka heidän elämänsä roikkuu pelkän hiuskarvan varassa. Silti he saavat niin paljon voimaa toisistaan, ettei lukija voi kuin ihastella heidän välistä tunnesidettään."

Kuva: Heidi Petrov

Haluatko lukunautintosi mausteiksi järisyttävän kiihkeää romantiikkaa ja  vampyyrejä? Tässä kirjassa ei säästellä romantiikassa eikä jännityksessä, eli yksi suurimmista suosikeistani kautta aikojen on ollut Abigail Gibbsin Illallinen vampyyrin kanssa (Otava, 2013, Kari V. Koski.) Kirjahan on saanut alkunsa nuoren Gibbsin blogikirjoitteluista, joista hän on myöhemmin hionut tämän loistavan romaanin. The Dark Heroine -trilogian toinen osa Autumn Rose (HarperCollins, 2014) on sekin aivan mahtavaa luettavaa, mutta jäänyt jostain mystisestä syystä suomentamatta. Kustantajat, pliis, vetoan teihin!

Toivottavasti löysit näistä vinkeistä jotain uutta ja mielenkiintoista luettavaa! Jätä ennakkoluulot ulkopuolelle, löysää nutturaa ja tartu rohkeasti YA-kirjaan!

Koska jätin paljon mahtavuuksia ulkopuolelle, listaan tähän vielä muutamia huomionarvoisia YA-kirjoja, joita voitte käydä tutkailemassa lisää blogissani:

Armada: Ernest Cline (scifi)
Delirium-trilogia: Lauren Oliver (dystopia)
Et kävele yksin: Juuli Niemi
Hopea-sarja: Viktoria Aveyard (tieteisfantasia)
John Greenin kirjat
Jäljellä & Toisaalla: Salla Simukka (dystopia)
Kaksosauringot-trilogia: Erika Vik (fantasia, steampunk)
Kudottujen kujien kaupunki: Emmi Itäranta (fantasia)
Langennut enkeli -sarja: Becca Fitzpatrick (urbaani fantasia, enkelit)
Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins (dystopia)
Paljaan taivaan alla -trilogia: Veronica Rossi (dystopia)
Pehmolelutyttö: Jukka Behm
Punaisen luostarin kronikoita -sarja: Maria Turtschanoniff (fantasia)
Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta (fantasia)
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas (fantasia)
Varjojen kaupungit -sarja: Cassandra Clare (fantasia)
Väristys-trilogia: Maggie Stiefvater (urbaani fantasia, ihmissudet)

Englanninkielisiä:

Dangerous Lies: Becca Fitzpatrick (jännitys)
Firebird-trilogia: Claudia Gray (scifi)
Night School -sarja: C.J. Daugherty (kaksi ekaa osaa suomennettu, jännitys)
Persephone-trilogia; Michelle Gagnon (eka osa suomennettu, jännitys/scifi)
Razorland-trilogia: Ann Aguirre (dystopia)

Koutamäen noita -sarja: Seita Rönkä

Koutamäen noita: Seita Rönkä. Haamu 2018. (Koutamäen noita #1)

 Kansi: Marjo Nygård

"Lone on omalaatuinen tyttö, jolla on kaksi äitiä, yksi isä ja hevoshullu pikkusisko. Lone asuu Koutamäen kylässä, jossa kaikki tuntevat kaikki ja juorut ravaavat nopeammin kuin sysimusta arabialaisori.

Kun Koutamäelle muuttaa upporikas kaunotar, kylän juorupata porisee yli. Kuka on neiti Bergström? Mistä hän tuli ja miksi? Onko hän tavallinen nainen vai noita?

Lonen kesästä tulee vähintäänkin epätavallinen. Päänvaivaa tuottaa neiti Von Noidan omituisen älykäs hevonen ja naapuriin kesätöihin rantautunut Oliver, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Mikä on hevosen arvoitus? Mitä uusi asukas salailee? Ja miksi ihmeessä rauhaa rakastava Lone on yhtäkkiä korviaan myöten sekaantunut tähän outoon soppaan?

Juhannustaikojen aikaan tyynyn alle nakatun kukkakimpun nahistuminen enteilee vaaraa, jota kohti Lone on kulkemassa. Täyttä laukkaa.

Hetken näytti siltä, että koko hevonen oli mustakiteisessä huurteessa, sen ääriviivat väreilivät. Sitten illuusio katosi." (Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=XYEvPaSNnOQ

Oma arvio:

Aloittelin tämän kirjan pääsiäisen aikaan, johon tämä sopiikin noitamaiselta teemaltaan kuin nakutettu. Kirjassa ei kuitenkaan vilisemällä vilise noitia, vaikka nimestä voisi päätellä. Se on enimmäkseen jännityksen- ja lievän kauhunsekainen tarina introvertistä Lone-tytöstä, joka asuu yhdessä kahden äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa. Naapuriin muuttanut hienosteleva, syrjäänvetäytyvä Katariina Bergström kiehtoo Lonea, eikä sitä vähennä kyläläisten juoruilut, joiden mukaan tämä olisi noita. Lone tutustuu Katariinan mustaan hevoseen, jonka kanssa tälle kehittyy erikoislaatuinen ystävyys - he voivat jopa keskustella keskenään. Musta vie Lonen selässään erikoiseen paikkaan, jonne Lone ei löydä omin päin.

Kuva: Pixabay

Lonessa ja neiti Bergströmissä on oikeastaan paljon yhteistä - kumpikaan ei ole järin seurankipeitä - joten Bergström pyytää yllättäin Lonelta apua eläinten hoitamisessa, kun tämä on asioillaan. Työsuhde vaatii kuitenkin ehdotonta vaito-olovelvollisuutta. Lone tulee huomaamaan, että Bergströmin talossa tapahtuu paljon outoa, eikä kaikkien ovien taakse hänellä ole pääsyä. Musta-hevosen hoidosta Lone nauttii kovasti, ja myös lähistön kanalassa työskentelevä Oliver alkaa kiehtoa jännällä tavalla. Mutta sitten Lone mokaa pahasti, suututtaa neiti Bergströmin, sairastuu ja löytää itsensä hyvon oudosta tilanteesta.

Kauhu täytti sydämeni, sillä olin varma siitä, että Mustalle oli tapahtunut jotakin. (s. 150)

Minun oli hiukan hankala päästä kirjassa alkuun, pidin juonta alussa hiukan tylsähkönäkin, mutta loppua kohti viihdyin jo tarinan parissa paremmin. Moni asia jäi kuitenkin melko harmillisesti kesken ja epämääräiseksi. Olisin kaivannut Lonen ja Oliverin suhteen etenemistä hiukan pidemmälle ja myös Musta-hevosen arvoitus selitettiin turhan yksioikoisesti. Lonen kahden äidin perhe rikkoo hienosti perinteistä nuortenkirjojen perhestereotypiaa, mutta perhesuhteita ei olisi tarvinnut minusta selitellä ja perustella niin paljon, saati  Lonen introverttiyttäkään. Ne olisivat tulleet ilmankin lukijan tietoisuuteen tarinan edetessä. Minua myös hiukan ihmetytti Musta-hevosen elimen kuvaukset kirjassa, tämä taisi toistua parikin kertaa. Varsinkin kun lopussa paljastuu totuus hevosesta.

Koutamäen noita on napakka, 200-sivuinen lukupaketti noin yläasteikäiselle nuorelle, joka haluaa kirjassa olevan hiukan fantasiaa, muttei liikaa, vähän mystiikkaa ja kauhumaista jännitystä ja ripauksen romantiikkaa.

Pidän kovasti Marjo Nygårdin tunnelmaan sopivasta kannesta, sille erityismaininta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus 
Kirjahullun päiväkirja 
Kirjan vuoksi 

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Loitsun voima: Seita Rönkä. Haamu 2020. (Koutamäen noita #2)

Kansi: Marjo Nygård

"Lone asuu Koutamäen kylässä naapurinaan Katariina-noita ja yliluonnollinen muodonmuuttaja, hevonen nimeltään Musta.

Syksyinen arki täyttyy rauhallisista rutiineista. Yläkoulun lukuvuosi on alkanut ja noitaopinnot etenevät vauhdikkaasti. Kaiken vapaa-aikansa Lone viettää Mustan kanssa. 

Elämä näyttää olevan mallillaan, kunnes kalmanväki alkaa liikuskella Lonen läheisyydessä. Synkänharmaat hahmot tuntuvat odottavan jotakin.

Pian Lone ymmärtää, että hänen on pakko oppia lisää noitataitoja, eikä aikaa ole hukattavaksi. Kalmanväki tahtoo uhrinsa. Mutta kenet?(Haamu)"

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=t8849Spp6rM 

Oma arvio:

Tässä Koutamäen noita -sarjan toisessa osassa Lone-niminen tyttö tasapainottelee koulunkäynnin ja noitaopintojensa kanssa. Naapurin Katariina-noidan avustuksella Lone tekee transsiharjoituksia ja auttaa Musta-hevosen hoidossa, joka edellisessä osassa paljastui muodonmuuttajaksi. Katariinan ja Lonen harjoituksia häiritsee mahdollinen vakoilija, joka on jättänyt kiikarinsa läheisen männyn juureen.

-Ei ole olemassa kokonaisvaltaista pahuutta. Ei ole sellaista pahuuden ilmentymää, kuten pirua. Se mitä tapahtui, johtui siitä, että sinä mokasit! (s. 76)

Lone alkaa nähdä kalmanväkeä metsänrajassa, ja yhdistää nämä kuolemaa ennustavat otukset kauhukseen Oliveriin, jolla paljastuu olevan jotakin häikkää sydämessään. Lonen on pelastettava ystävänsä ja ihastuksensa! Katariina kuitenkin kieltäytyy auttamasta ja kieltää myös Lonea sekaantumasta asiaan, mutta Lone ottaa ohjat omiin käsiinsä. Erään epäonnistuneen transsin ja alisessa vierailun takia Musta joutuu vedenpeittoon ja muuttuu valkoiseksi. Sen takia Katariina määrää tämän olemaan ihmishahmossa niin kauan, että he saavat loitsittua tämän takaisin mustaksi. Muutenhan kyläläiset alkavat ihmetellä. Olettaisi, että orihevosen ihmismuoto on miespuolinen, mutta näinpä ei olekaan.

- Kun pääset transsimatkalle, oma apurisi tulee mukaan. (s.77)

Lonella ja Mustalla on erikoislaatuinen yhteys, jonka takia he osaavat kommunikoida keskenään erilaisin kuvin. Lone toivoisi, että Musta olisi hänen apurinsa alisessa, mutta Katariinan mielestä se ei voi olla niin, koska Musta on hänen apurinsa. Lonen pitäisi saada oma apuri-eläimensä, mutta sitä ei näy eikä kuulu. Tuntuu, että Katariina on hieman mustasukkainen Lonen ja Mustan läheisistä väleistä.

Lonen ja Oliverin välillä on jotain, mutta kipinät jää aika laimeiksi. Lonen pakonomainen tarve pelastaa poika kielii kuitenkin siitä, kuinka tärkeä tämä on hänelle, ja Oliverikin vaikuttaa selvästi ihastuneelta. Kirjan lopussa tapahtumat menevät hyvin dramaattisiksi, mutta Lonen ja Mustan saumattomalla yhteistyöllä asiat saadaan kuntoon ja eräs ihmishenki pelastettua. Oliver alkaa kuitenkin epäillä jotain  - kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin. Jatkoa on siis ilmiselvästi vielä tulossa.

Tässä osassa lukijalle paljastetaan Lonen oikea nimi, jota hän vihaa enemmän kuin mitään.  Minusta se on kyllä oikein persoonallinen ja kaunis nimi. Lonen perhe, äiti ykkönen, kakkonen ja pikkusisko, jäävät kirjassa taustahenkilöiden rooliin. Toisaalta lukija pääsee tutustumaan Lonen mummoon, joka näyttää Lonelle videon hänen nimiäisistään. Videolla vilahtaa todella tutun näköinen nainen, joka lausuu omituisen viestin koskien Oliveria.

Loitsun voima on sekoitus vanhaa kansanperinnettä ja urbaania fantasiaa. Kirjassa käydään alisessa, tehdään loitsuja ja neuvotellaan kuolleiden kanssa. Fantasiapainotteisen juonen lisäksi kirjassa on sateenkaarevuutta, ystävyyttä ja romantiikkaa sivuavat teemansa, jotka jäävät kuitenkin melko hentoisiksi. Näkökulmahenkilö Lone on vuoroin uhmakas ja vuoroin hyvin hämmentynyt yläkouluikäinen tyttö, joka hakee omaa identiteettiään. Oliver jää minusta hyvin etäiseksi ja  laimeaksi henkilöhahmoksi, kun taas Katariinasta jää melko kylmä vaikutelma, vaikka hän toki tässä osassa osoittaa enemmän empaattisuuttaan Lonea kohtaan.

Kirjan kansi on minusta oikein kaunis ja onnistunut, koska hevonen on kirjassa hyvin keskeisessä roolissa. Marjo Nygårdin taiteilema tyylitelty ja uljas hevonen vihjaa, että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä heppakirja.

Arvosanani 3-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjahullun päiväkirja

 Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

20. Pohjoista luontoa kuvaava kirja

Samantyylistä luettavaa:

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Armada: Ernest Cline

Armada: Ernest Cline. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Gummerus 2018. 

Englanninkielinen alkuteos (2015): Armada. Kansi: Jussi Karjalainen

"Zack Lightman ei ole koskaan perustanut todellisuudesta, vaan elokuvat ja videopelit ovat aina vetäneet pidemmän korren. Hän toivoo, että tapahtuisi jotain fantastista. Että käynnistyisi suuri avaruusseikkailu.

Kun Zack sitten bongaa avaruusaluksen, hän uskoo menettäneensä järkensä. Näköpiirissä leijuva laite on suosikkivideopeli Armadasta, jossa pelaajien tarkoitus on suojella maapalloa ulkoavaruuden tunkeilijoilta.

Alkaa yllätysten ketju, joka panee Zackin tarkistamaan tietämyksensä maapallon historiasta, sen tulevaisuudesta sekä omasta elämästään. Vaakakupissa painaa ihmiskunnan eloonjääminen, ja Zackin on puettava ylleen sankarin viitta." (Gummerus)

Oma arvio:

Mitä jos kaikella pelaamisellasi olisikin ollut jokin suurempi tarkoitus? Mitä jos kaikki videopelit ja apokalyptiset elokuvat perustuisivatkin todelliseen uhkaan, joka Maan asukkaita uhkaa? Mitä jos peliteollisuus yhteistyössä elokuvateollisuuden kanssa olisikin valjastanut ihmiskunnasta tulevia avaruustaistelijoita, jotka pelastaisivat kotiplaneettansa avaruudesta tulevalta uhkalta? Ernest Cline on luonut mahtavan salaliittoteorian toisessa romaanissaan Armada, jossa videopelaaminen saa elämää suuremman merkityksen. Kirjaimellisesti.

Ei ihme, että olin alkanut nähdä niitä valveillakin.Täytyi vain lopettaa. Pitää tauko. Sitten kaikki olisi taas kunnossa. Minä olisin kunnossa. (s. 40)

Kirjan päähenkilö Zack Lightman on suositun Armada-pelin ranking-listan kuudes, eli pelaaminen on hänen erityistaitonsa. Ikävä kyllä mielenhallinta ja suosio koulussa ei ole hänen erikoisalaansa, ja hän joutuu välillä ongelmiin menetettyään malttinsa  muun muassa rasittavan Knotcherin kanssa. Zack asuu yhdessä vetävän näköisen sairaanhoitajaäitinsä kanssa, kun taas hänen isänsä on menehtynyt räjähdysonnettomuudessa pojan ollessa vauva.

Olin aina kuvitellut, että tulevaisuus näyttäisi enemmän Mad Maxilta kuin Star Trekiltä. (s. 113)

Zack palvoo isänsä muistoa keräämällä tämän tavaroita huoneeseensa. Hän törmää isänsä kummallisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan peliteollisuus kouluttaisi vaivihkaa kansalaisista sotaväkeä tulevaa muukalaisten hyökkäystä vastaan. Zack epäilee isänsä olleen harhainen, mutta joutuu itse pian epäilemään omaa mielenterveyttään, kun näkee  Armada-pelistä tutun aluksen lentelevän koulun lähistöllä. Pian iso alus saapuu noutamaan Zackin mukaansa taistelujoukkoihin, eikä Zack arvaa, mikä häntä omassa tukikohdassaan odottaa - tai kuka. Saati että tukikohta sattuu olemaan Kuun pimeämmällä puolella.

Minä, Zackary Ulysses Lightman, joka olen nimetty Maan Puolustusliiton upseeriksi, vannon täydestä sydämestäni että tulen auttamaan ja puolustamaan kotiplaneettaani ja sen kansalaisia kaikkia vihollisia vastaan,  että tulen osoittamaan toimissani uskollisuutta ja kuuliaisuutta, että otan vastaan tämän velvoitteen vapaasta tahdostani vailla salattuja varauksia tai pyrkimyksiä petollisuuteen, että tottelen esimiehekseni asetettujen upseerien käskyjä ja että täytän parhaan taitoni ja kykyjeni mukaan tehtävät jotka on minulle asetettu. Jumala minua siinä auttakoon. (s. 160)

Armada on loistavasti rakennettu romaani, josta ei jännitystä, toimintaa ja scifiä puutu. Kirjassa vilisee populaarikulttuuria menneiltä vuosilta, ja tutuksi tulevat apokalyptiset scifielokuvat, monet biisit ja pelit.  Armada on kirja, jota voi mieluusti suositella nuorille pojille, sillä päähenkilö Zackin nuori ikä (19 vuotta) ja pelimaailmaan sijoittuva seikkailullinen tarina voivat kiinnostaa nuoria miehenalkuja.

Kuva: Pixabay

En ole lukenut Clinen paljon kehuttua esikoisromaania Ready Player One (2015), mutta kirja odottaa yöpöydälläni lukemistaan. Armadan luettuani uskon pitäväni siitäkin.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Kirjahurjake

Samantyylistä luettavaa:

Tähtiviima: Shimo Suntila
Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuusta: Tuomas Saloranta

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

44. Kirja liittyy johonkin peliin