Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen

 Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2026

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (suunnittelu), Zulmaury Saavedra / Unsplash (kuva)

" 'Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut.'

Maagisrealistisen kerronnan mestarin uusi nuortenromaani vie kartalta kadonneen kylän aavemaiseen tunnelmaan. Mykkien lintujen museo on tarina pahuudesta ja kostosta mutta myös selviytymisestä.

On elokuu 1985. Takaristin kyläkoulua on johtanut sama opettaja jo vuosikymmenten ajan. Kun kylään muuttaa kaksi tuntematonta tyttöä undulaatteineen ja umpimielisine hymyineen, kaikki menee sekaisin. Käynnistyy tapahtumasarja, jossa jokainen on osallinen, mutta jota kukaan ei hallitse.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Paikka näyttää ensin rykelmältä raunioita mutta sitten unet ja todellisuus alkavat sekoittua. Joku kuvaa Veronikaa vanhanaikaiselle videonauhalle. Ja tappaa undulaatteja.

Mykkien lintujen museo on kauhuun vivahtava maaginen tarina lapsuudesta ja vallasta. Se on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jos jotakin kirjaa olen odotellut kieli pitkällä tänä keväänä, on se tämä Marisha Rasi-Koskisen uusin Mykkien lintujen museo. Hänen aiemmat nuorten aikuisten romaaninsa Auringon pimeä puoli ja Pudonneet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja osasin aavistella, että tulisin rakastamaan tätä uusintakin, joka on tavallaan kolmas osa trilogiaa. Kaikki teokset ovat kuitenkin ihan omia, itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistää maagisrealistinen kerronta ja aikaulottuvuuksilla leikittely. 

Nuori Veronika tupsahtaa keskelle lähes kuollutta kylää. Hän haluaa tehdä podcast-jakson Kadonneiden kylien salaisuudet ison valtatien alle hautautuneesta Takaristin kylästä, josta joku Anonyymi86 postasi videon wastenet404-sivulle. Video oli hylätystä Takaristin koulusta, ja siitä Veronika sai idean lähteä itsekin kuvaamaan kylää. Mukaansa hän ei halunnut ketään, ei edes tyttöystäväänsä Marttaa, sillä salaa hän halusi hiukan etäisyyttä täydelliseen ihanaan tyttöystäväänsä. Hän haluaa tehdä tämän ihan itse.

Näistä linnuista ei voi sanoa mitä ne ovat, mutta ainakaan ne eivät liiku. Ne istuvat ja odottavat, ovat paikoillaan kuin unessa. Tai kuin olisivat täytettyjä ennemmin kuin eläviä. (s. 215)

Takaristin kylässä on aavemainen tunnelma. Veronikan hämmästykseksi koulurakennus onkin pahoin palanut, vaikka videolla se on vielä ihan kunnossa, ränsistynyt toki kyllä. Läheltä löytyy talon perustukset, mutta navettarakennus on yhä pystyssä. Siellä Veronika voisi yöpyä. Kaikki tuntuu kuitenkin todella kummalliselta, ja lähistöltä löytyy jonkun väsäämiä linnunpelättimiä. Ja kun Veronika tarkemmin kuuntelee, alueella ei kuulu linnunlaulua ollenkaan. Sitten hän löytää vielä keltaisen undulaatin raadon. Onko alueella joku vaarallinen tyyppi? Anonyymi86:n videot katoaa netistä saman tien, kun Veronika on ehtinyt ne katsoa. Martta väittää Veronikan laittaneet hänelle jotakin outoja kuvia, joita hän ei itse muista laittaneensa. Mitä ihmettä tapahtuu?

Toisessa tarinalinjassa eletään vuotta 1985, jolloin Takaristi on vielä elinvoimainen pikku kylä. Sen keskiössä on pieni koulu, jossa kaikki 19 oppilasta ykkösestä kuutoseen opiskelevat samassa luokassa. Nyt tapahtuukin jotakin jännittävää, sillä luokkaan on tulossa kaksi uutta tyttöä: Anna ja Karina. He muuttavat Mutapohjan autiotaloon, ja kylässä ollaan hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Perheen äiti on hiukan erikoinen, taiteellinen. Anna on vanhempi ja osaa laulaa kauniisti, mutta ei ensimmäisen päivän laulukokeessa pääse täydellisesti korkeaan nuottiin. Opettaja maisteri Jylhä pyytää tyttöä ystävällisesti yrittämään uudelleen, niin kauan että se onnistuu. Lopulta nuorempi, vilkkaamman oloinen Karina käy laulamassa luokan edessä Ukko Nooan.

Kirjassa vaihtuvat näkökulmahenkilöt tiuhaan tahtiin, sillä lähes kaikki luokan oppilaat saavat oman vuoronsa: Tiina, joka toivoo Karinasta uutta ystävää, Floora, jolla on kaikkein uusimmat levyt ja hienoimmat Barbiet, Piia, joka kuulee tuoreimmat juorut vanhempiensa kaupalla (ja on open mukaan liian pullea), Jouko ja Ville, luokan urheilulliset pojat ja metsästäjät, Tommi, jonka status luokan parhaimpana on nyt vaarassa (ope varoitti tästä heti), Taina, joka on tottunut olemaan näkymätön (ope jaksaa muistuttaa Tainan mielisairaasta äidistä), Santeri, joka kerää pakkomielteisesti tavaroita, Hilja, joka on löytänyt syvän uskon ja ilahtuu, kun Anna valitsee eka laulukseen virren, Petri, joka on koukussa Donkey Kong -elektroniikkapeliin, Annika, joka on herkkä puhkeamaan kyyneliin (ja jonka pisamat johtuvat open mielestä siitä, että hän on pienenä tippunut huussin reiästä) ja Jani, joka on liian tyttömäinen. Sitten on tietysti eka-tokaluokkalaiset, Puutarhatontut, joilla ei ole omaa nimeä - sillä he ovat vain puutarhatonttuja siihen saakka, että ovat vähintäänkin kolmosella.

"Miksi kukaan ei koskaan puhu opettajasta?" (s. 282)

Kuten jo saattaa aavistaa, opettaja Maisteri Jylhä on kamala. Hän verhoaa kaiken tekemisensä hyvyyden alle ja pitää koko kylää vallassaan manipuloidessaan kaikkea taitavasti ja ovelasti. Hän väittää taistelleensa jatkosodassa ja Vietnamin sodassa, luokan seinällä on kunniamerkit todisteena. Hän on säveltänyt hienoa musiikkia ja onpa jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin yksi hahmoista. Vanhemmat eivät puhu opettajasta, joka on ollut aiemmin myös heidän opettajansa. Jotakin kamalaa häneen liittyy, sen aistii heti kirjan alkusivuilta saakka. 

Uusien kyläläisten tulo sekoittaa koulun ja koko kylän dynamiikkaa. Kyläläiset ovat huolissaan heidän suunnitelmista perustaa kylään omaa liiketoimintaa, kioskia sun muuta. Ovatpa uudet asukkaat myös bonganneet uhanalaisen lintulajin ja raportoineet siitä, jolloin heidän maista tehtäisiin suojelualue. Sehän ei käy, sillä mailla on metsästetty ja poltettu perinteinen Unohtamisen juhlan kokko joka marraskuu. Siellä jokainen polttaa itselleen tärkeimpiä tavaroita, oli se sitten lintujen tunnistusopas, elektroniikkapeli, Kissin levy tai mummon rukousnauha. Lisäksi on olemassa Karkausyön juhla joka neljäs vuosi. Se on myös opettajan syntymäyö.

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti." (s. 204)

Uusista tytöistä Karina uskaltaa kyseenalaistaa opettajan valheellisia tarinointeja, jotka opettaja tietenkin kääntää kuitenkin omaksi edukseen. Anna on lahjakas oppilas, mutta kärsii jatkuvista migreeneistä. Opettaja antaa sen vuoksi Annalle koko ajan lisätehtäviä, koska tämä on niin paljon poissa. Annan migreenit vain pahenevat ja lisätehtävät kasaantuvat. 

Nykyajassa Veronika joutuu yhä hämmästyttävimpien tapahtumien kieputukseen. Hän ei enää välillä tiedä, mikä on unta ja mikä on totta. Miksi keltainen undulaatti löytyy välillä kuolleena, välillä elävänä? Miksi yhtäkkiä sataa lunta? Miksi läheisen lammen rannalla on vain mökin perustukset, mutta toisella kertaa siellä on täysin pystyssä oleva huvila? Läheiset alkavat huolestua, niin Martta kuin Veronikan vanhemmat. 

Veronika on yksin. Hänen seuranaan on vain täytettyjä lintuja vitriineissä. Olen unessa, hän sanoo itselleen, tämä ei tapahdu oikeasti. Alakerrassa ei ole harmonia. Tässä huoneessa ei ole lintuja eikä täällä missään tapauksessa ole ovea, jossa ei ole kahvaa. Silti hän ei voi mitään itselleen. Hän alkaa hakata ovea kunnes hänen käteensä sattuu. (s. 267)

En tietystikään paljasta enempää kirjan juonesta, enkä kyllä osaisikaan, niin taitavasti se kieputtelee lukijaansa aikasilmukoissaan. Olin jälleen kerran täysin mykistynyt lukiessani Rasi-Koskisen taitavaa kerrontaa, jossa aika ei todellakaan kulje tavallista reittiään. Alussa lukuisa määrä lapsiminäkertojia hämmästytti, mutta yllättävän hyvin pääsin sisälle tapahtumiin niiden kautta. Erityisen ilahduttavaa kirjassa on myös kasarille sijoittuva nostalgiatrippi, jossa monet sen ajan ilmiöt tulevat tutuiksi. Valitettavasti myös asenteet ja suhtautuminen erilaisuuteen, nepsy-kirjoon ja sairauksiin, kuten migreeniin ja masennukseen. Lukuisten lapsinäkökulmahenkilöiden kautta tulevat esille todella monet nykypäivänä paremmin tiedostetut oppilaiden haasteet, jotka sadistinen Maisteri Jylhä nyt valjastaa omiksi vallankäytön välineikseen. Pahaenteisyys kirjassa tuo siihen kauhusäväyksiä ja lopussa jopa jännärimäisiä tunnelmia.

Mykkien lintujen museo ei ole helppo kirja nuorelle, vähän lukeneelle lukijalle, mutta kokeneille lukijoille tätä voi ehdottomasti suositella. Kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on sekä nuorten (aikuisten) että aikuisten kirja. Minä suosittelen tätä upeaa mielenmyllertävää kirjaa kaikille, jotka eivät säiky hiukan haasteellisempaa aikaulottuvuuksien käsittelyä kirjassa.

Minun täytyy nyt saada lukea lisää Rasi-Koskista, joten olen laittanut tbr-listalleni myös hänen aikuistenkirjallisuutta, mm. uusimman Kesuuran, joka sai juuri Tähtivaeltaja-palkinnon.

Annan arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lastenkirjahylly

Keskisuomalainen 

tai Savon sanomat (vaativat kirjautumisen, maksuton)

Samantyylistä:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Daniel Dark -trilogia: Niklas Ahnberg

Poika joka käveli vetten päällä: Niklas Ahnberg. Aula & Co 2022 (Daniel Dark #1)

Kansi: Vesa Lehtimäki

"Amerikkalaisessa Saltvillen pikkukaupungissa 90-luvulla, aikana ennen älypuhelimia ja internetin valtakautta, lapset viettävät lomansa kesäleireillä. Niin myös 14-vuotias Daniel. Pian hänelle selviää, ettei hänen leirinsä ole aivan tavallinen: leirivanhemmat uskovat olevansa jumalia, ja osanottajilla alkaa ilmetä yliluonnollisia voimia.

Leirin päätteeksi järjestetään tulikoe, johon poikia valmistellaan lihaskunto-, itsepuolustus-ja meditaatioharjoituksin, joiden avulla he oppivat pääsemään toiseen tietoisuuteen. Siellä Daniel tapaa Dark-nimisen olion, joka ilmoittaa olevansa hänen yliluonnollisten voimiensa lähde. Hänelle alkaa valjeta, ettei heitä kouluteta puolustautumaan vaan hyökkäämään.

Poika joka käveli vetten päällä on Daniel Dark -trilogian ensimmäinen osa. Jännityskertomuksen tavoin etenevä tarina ammentaa amerikkalaisen kauhu-ja fantasiakirjallisuuden rikkaasta perinteestä.(Aula&Co)"

Oma arvio:

Nuorten aikuisten kauhua ilmestyy verrattain vähän, joten olen hyvin innoissani odottanut tätä Niklas Ahnbergin kauhufantasiaa Poika joka käveli vetten päällä. Harmikseni kansikuva oli vaihdettu valkopohjaiseen katalogissa esiintyneen hienon, mielestäni paljon kauhumaisemman mustapohjaisen kannen tilalle. Harmi, sillä minulla tulee tästä kannesta mieleen liian vahvasti viime vuosina ilmestyneet, varhaisnuorille suunnatut Kristina Ohlssonin kauhukirjat, joissa on myös jokaisessa hyönteisiä kannessa. En oikein edes tajua asiayhteyttä noiden kannen öttiäisten ja kirjan tapahtumien välillä. Kultakirjaimet toki ovat tosi hienot ja nousevat edukseen valkoiselta pohjalta. Olisiko kantta haluttu sitten tehdä vähän nuoria houkuttelevammaksi, tiedä häntä. 

Kirja alkaa heti tositoimilla, kun eletään päähenkilön , Daniel Walkerin kasteseremonian aikaa vuonna 1985. Kyse ei ole ihan tavallisesta kasteesta, sillä se toimitetaan Walkerien uima-altaalla ja siihen liittyy hyvin kyseenalaista toimintaa, jonka johdosta nelivuotias Daniel on hukkua uima-altaaseen. Jay-sedän ansiokkaan elvytyksen ansiosta Daniel saa kuitenkin elää, ja kammottava kasteseremonia löytyy taltioituna VHS-kasetille, jonka Daniel myöhemmin, 14-vuotiaana löytää isänsä työpöydältä. Muistoksi tapahtumasta Danielille jää ikuinen veden pelko.

Daniel on aina ollut heiveröinen ja herkkä. Hän kokee, etteivät hänen uskonnolliset vanhempansa juuri välitä hänestä, ja isosisko Sagekin pitää pikkuveljeään lähinnä maanvaivana. Isommat pojat kiusaavat Danielia herkeämättä. Onneksi Danielilla on paras ystävä Justin ja Subspace-peli. Pelimaailmassa Daniel ei ole mikään heikko ja reppana, vaan Dark Artist, tunnettu ja hyvä Assassins-joukkueen pelaaja. Pelimaailmassa häntä ei kiusata, vaan Hunter ja muut joukkuetoverit arvostavat häntä. Silloin kun hän ei uppoudu pelin maaimaan, kuuntelee hän kristillistä rockia tai menee Justinin kanssa majalle, jonka he ovat rakentaneet metsän keskelle. Kaikki soljuu melko tasaisesti, kun Justin ottaa puheeksi leirin, jonne hän on kesäksi menossa. Leiri on kuulemma jotain todella ihmeellistä: siellä jopa opetetaan taistelulajeja. Danielista tämä on vaikea uskoa, sillä Justinin vanhemmat kuuluvat samaan uskovaisten piiriin kuin hänen omansakin. 

Isä Stephen ilmoittaa sitten kuitenkin, että myös Daniel lähetetään leirille, vaikka Daniel salakuunteleekin hänen ja Jay-sedän kiivasta keskustelua aiheesta: Jayn mielestä Daniel ei ole vielä valmis. Valmis mihin? Mikä ihme on tuo leiri, josta kukaan ei tunnu kertovan mitään yksityiskohtia. Kaikki on kovin salamyhkäistä. Kun Daniel ja Justin joutuvat tosi pahaan pulaan pahimman kiusaajan Moritzin höykytyksessä, taistelulajien opettelu leirillä ei tunnukaan Danielista enää kovin huonolta vaihtoehdolta. Niinpä eräänä aamuna hänet ja Justin noudetaan salamyhkäisellä siivousfirman pakulla, silmät sidottuna muiden poikien kanssa kohti tuntematonta määränpäätä. 

"Teillä on edessänne kesän mittainen seikkailu" (s. 97)

Leirillä pojat saavat kuulla olevansa Valittuja ja heidät majoitetaan omien joukkueiden mukaisiin huoneisiin. He saavat tietää, että leirillä valmentaudutaan erilaisia kokeita varten, joiden kautta pääsee ylemmälle tasolle. Tulikokeen läpäisseet nousevat Profeetoiksi, jotka ohjaavat Valittuja. Poikien isät ovat leirivanhempina ja Daniel saa huomata, että hänen Stephen-isäänsä pidetään korkeassa arvossa. Kaikkein ylin tyyppi on Patriarkka Samael, tuo samainen hämärä ukkeli, joka osallistui Danielin kasteseremoniaan. Lisäksi päivittäiset sielunharjoitukset kuuluvat olennaisena osana leirin ohjelmaan: resonanssilaitteen avulla Valitut opettelevat pääsemään Diogama-tilaan.

Hengitys sisään ja hengitys ulos resonanssilaitteen tahdissa, keskittyminen koko ajan kolmannessa silmässä, Steven neuvomassa pisteessä silmien takana. Hengitys sisään, hengitys ulos. Tunteen seuraaminen, kun ilma täytti keuhkot, ensimmäisestä vedosta viimeiseen ponnistukseen vatsassa. (s. 148)

Kirjan kauhuelementit kumpuavat merkillisten kulttimaisten menojen kautta, joita leiriläisille selitetään hyvin huolimattomasti etukäteen. Heitä vain nakellaan harjoituksesta toiseen ja kohti Tulikoetta. Ne, jotka eivät sopeudu sääntöihin, saavat omanlaisensa käsittelyn.  Daniel passitetaan välillä leirin omalle maatilalle töihin, koska joutuu lyhyellä viikonloppulomallaan pahis-Moritzin pieksämäksi, ja  tarvitsee täten taukoa fyysisistä harjoituksista. Maatilalla hän tapaa leirin ainoan naisen, happaman Harrietin. Tämä opettaa pojalle ystävällisesti taistelutaitoja, ettei tämä jäisi muista jälkeen. Kaikenlaista hämärää tapahtuu: kolme Danielin pahoinpitelyyn osallistunutta poikaa tapetaan ja Daniel näkee ihmeellisen valveunen kautta, kuka surman tekee. Hän alkaa myös nähdä heti alussa Diagama-tiloissaan hahmon, josta ei uskalla kertoa kenellekään. Tämä tumma hahmo, Dark, yrittää ohjata Danielia eri suuntaan kuin mitä leiri opettaa, ja lupaa antaa tälle voimia. Siitä Daniel ei ole ihan varma, onko Dark hyvä vai paha.

Sitten hän kuuli rapistelua. Hän tiesi, että oli saapunut olion maailmaan, missä ikinä se sitten olikaan. Ehkä hän oli kuollut ja joutunut siihen todellisuuteen. Se selittäisi sen, miksei hänen kehonsa liikkunut - keho oli kuollut. (s. 188)

Minulle tuli välillä hyvin vahvat Stranger Things -vibat tästä kirjasta, ja luinkin vasta jälkikäteen, kuinka kirjailija on ottanut inspiraatiota kyseisestä kauhusarjasta. Danielin näyissä (tai missä tiloissa hän onkaan) tuhkan maahan sataminen, kasvoton tumma hahmo, oudot yliluonnolliset voimat ja ysärihenkisyys muistuttavat sarjan tapahtumia. 

KÄYTÄ SITÄ. OTA VOIMANI. OTA SE OMAKSESI. HYÖKKÄÄ TUON NAISEN KIMPPUUN! (s. 272)

Kirjassa on hyvä idea: mystinen leiri, josta kukaan ei kerro etukäteen mitään, heikon pojan fyysinen (ja henkinen) vahvistuminen ja joku suurempi, jumalallinen suunnitelma, johon nuoria valmennetaan. Valitettavasti tähän ensimmäiseen kirjaan on dumpattu liikaa toimintaa ja henkilöt jäävät minusta vähän valjuiksi. Esimerkiksi Justinin ja Danielin ystävyys jäi jotenkin falskiksi, vaikka siinä oli hiven dramaattisuutta lopussa. Hiukan olisi myös kärsinyt tiivistää liki 500-sivuista tarinaa tiukemmaksi paketiksi, sillä minua väliin tylsistytti lukea turhan seikkaperäistä leirielämän ja taisteluharjoitusten kuvausta. Toki voi olla, että jotakin nuorta miehenalkua tällainen voikin kiinnostaa minua enemmän.

EI OLE OLEMASSA HYVÄÄ TAI PAHAA, VAAN KAIKKI ON YHTÄ JA SAMAA. EN OLE HYVÄ ENKÄ PAHA. OLEN SE, MITÄ SINÄ HALUAT, ETTÄ OLEN (s. 336)

Tätä ei heikosti lukeville yläkoululaisille (pojille) oikein voi vinkata paksuuden takia, vaikka aihe voisi olla kiinnostava. Enemmän lukeneille tämä varmasti maistuukin. Kauhuelementit ovat enemmänkin psykologisia, mutta ne eivät saaneet minussa aikaan pelon väristyksiä. Jäi myös hiukan epäselväksi, mitä varten poikien kykyjä nyt loppujen lopuksi harjaannutetaan. Mitä hyötyä esim. vetten päällä kävelemisestä on? Kaikki jäi hiukan auki, vaikka jotain liikkeen korruptoivasta vaikutuksesta koko yhteiskuntaan väläyteltiin toiminnan lomassa. Ehkäpä syvempi tarkoitus selviää tulevissa osissa? Lopussa sitten tuntui, että mentiin hiukan pikakelauksella, kun yli 40 kilometrin taival metsässä hypättiin parissa sivussa. Sellaisesta kärsimyksestä olisi voinut olla pidemmät kuvaukset. Ja mikä ihmeen idea siinä Danielin kasteseremoniassa olikaan? Hämmentävää.

En ole varma, luenko jatko-osia. Toisaalta kiinnostaa, mihin suuntaan tarina kehittyy. Katsotaan.

Arvosanani 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Sally Green: Puoliksi paha -trilogia

Blogistanian kirjallisuuspalkinto 2020 -ääneni

Jälleen on koittanut aika jännittävin: saan antaa omat ääneni bloggaajien, instagrammaajien ja vloggaajien omassa kirjallisuuspalkintogaalassa! Annan ääneni kolmessa kategoriassa; Blogistanian Kuopus, Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia. 

Blogistanian Kuopus 2020 (Yöpöydän kirjat -blogi)

 

3 pistettä: 

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär. Suom: Mika Kivimäki. Karisto 2020.

"Kirjojen tytär on jotenkin vain täydellinen paketti niin juoneltaan, maailmaltaan ja henkilöhahmoiltaan."

 

 

 

 

2 pistettä:

Juno Dawson: Mallikappale. Suom: Aura Nurmi. Gummerus 2020.

"Mallikappale tempaa mukaansa mallimaailman pyörteisiin, niin hyvässä kuin pahassakin."

 

 

 

 

1 piste:

Sarah Crossan: Kuunnousu. Suom: Kaisa Kattelus. S&S 2020.

"Kuunnousu ei ehkä heti alussa herättänyt minussa suuria tunteita, mutta tarinan edetessä pakahduttava suru ryöpsähti kirjan sivuilta ja kuten jo alussa sanoin, lopun luin kyynelverhon läpi."

 

Blogistanian Globalia 2020 (Kirjamies-blogi)

3 pistettä:

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä. Suom: Kaijamari Sivill. Otava 2020.

"Ohhoh. Huh huh. Olipas tämä hämmästyttävä kirja. Tarina meni totisesti ihon alle."

 

 

 

 

2 pistettä:

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. Suom: Hilkka Pennanen. Otava 2020.

"Aina kun saa käsiinsä Atwoodin tuotantoa, voi olla varma, että luvassa on jotakin hyvin tavatonta, absurdia, mutta uskomattoman viihdyttävää luettavaa."

 

 

 

 

1 piste:

Ruth Ware: Lukitut ovet. Suom: Antti Saarilahti. (Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen) Otava 2020.

"Tämä on mielestäni paras Ruth Waren tähänastisista!"

 

 

 

 

 

Blogistanian Finlandia 2020 ( Kirsin Book Club -blogi)

3 pistettä:

Antti Holma: Kaikki elämästä. (Äänikirjan lukija; Antti Holma) Otava 2020

"Ei mikään tavanomainen elämäkerta. Ei elämäkerta alkuunkaan. Pidän kovasti Holman sarkastisesta ja itseironisesta tyylistä. Toimi erinomaisesti äänikirjana, etenkin hänen itsensä lukemana."

2 pistettä:

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti. Tammi 2020

"Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta. "

 

 

 

 

1 piste:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet. Teos 2020

"Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!"
 

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala

Pimeän arkkitehti: Marko Hautala. Tammi 2020.

Kansi: Mika Tuominen 

"Tästä talosta ei selviä ulos hengissä

Pimeän arkkitehti tarjoilee parasta psykologista kauhua Suomen Stephen Kingiltä. 

Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.

Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että talossa on asunut mies, joka on tappanut tyttärensä talon kellarissa.Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla. "(Tammi)

 

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520417772_lukun.pdf 

 

Kirjatraileri: https://youtu.be/Bwdl82oDMuY

 

Oma arvio:

 

Kovasti olen odotellut Marko Hautalalta lisää kauhua sitten toissa vuonna julkaistun Leväluhdan.  Osallistun myös tänä vuonna Yöpöydän kirjat -blogin vuotuiseen Halloween lukuhaasteeseen, johon tämä Hautalan uusin kauhuromaani Pimeän arkkitehti osuu paremmin kuin hyvin. Jo kirjan kammottava kansi, joka on Mika Tuomisen käsialaa, saa aikaan kylmiä väreitä.

 

Kuivaushuoneen ikkunoista tuleva hohde paljasti hahmon juuri ennen kuin näkökenttä heilahti. Takaraivo iskeytyi kuivauslaitteen kulmaan. Hahmon ääriviivat tanssivat edessä sekavana jälkikuvana. (s. 232)

 

Kirjan päähenkilö, Joni, joka kärsii pakonomaisista haaveilukohtauksista eli MD-oireista, aloittaa ensimmäistä yliopistovuottansa isänsä ostamasta kerrostaloasunnosta käsin. Talo on neuvostoliittolaistyylinen betonirumilus, jonka asukkaatkin ovat jo suurin osa elämänsä ehtoopuolella. Heti asuntovälittäjän esittelykierroksella Joni huomaa talossa jonkin olevan pielessä. Saunatilassa hän saa mielikuviteksensa tuottaman kammottavan kuvan eteensä. Asuntovälittäjä menee vaikeaksi ja paljastaa, että talossa on vuosia sitten tapahtunut lapsenmurha, ja juuri saunatiloissa. Nainen kuitenkin vakuuttelee, että kaikki on nykyään kunnossa.

 

"Se juoksee ", Sulevi sanoi. "Se on kuollut ja juoksee silti."(s.169)

Heti ensimmäisinä öinä Joni tajuaa, ettei voi nukkua hyvin asunnossaan, koska Joni ei saa talolta rauhaa. Tuntuu, kuin talon seinissä ja viemäreissä olisi oma elämänsä. Kaiken kruunaa katolla oleva äänekäs jäähdytinlaite, josta Joni aikoo ensi kädessä kerätä talon asukkailta valituslistan isännöitsijälle. Samalla Joni voisi tutustua talon asukkaisiin. Pian hän huomaakin olevansa kylässä alakerran omituisen vanhan miehen, Sulevin luona, joka kehuskelee tappaneensa ihmisiä Afrikassa ollessaan ja vaikuttaa jotenkin epävakaalta. Hän kertoo valittaneensa yläkerran Matildalle tämän soittavan öisin musiikkia liian kovaa, mihin tyttö on vastannut, ettei saa muuten nukuttua. Joni saa lisätietoa Matildasta yläkerran Ahmedilta, joka kehottaa Jonia katsomaan tämän Youtube-videoita. Niissä ahdistuneen oloinen nuori nainen kertoo talon outouksista, ja videoiden sävy muuttuu kerta kerralta kammottavammiksi.

 

Miten outoa kuulla vaimeiden askelien kahahduksia huoneissa, joiden olisi pitänyt olla tyhjiä. Paljaan ihon kuisketta lattiaa vasten. Sellainen rikkoi jotakin perustavaa sääntöä. Kenenkään ei pitänyt joutua kuulemaan sellaista omassa kodissaan, tajuta että äänet olivat todellisia, että ne syntyivät tietoisen olennon liikkestä, että niistä ei voinut syyttää mielikuvitusta tai vesiputkia tai ajan painosta valittavia talon rakenteita. (s. 276)

Eräänä yönä Joni kuulee, kuinka rappukäytävässä joku juoksisi paljain jaloin edestakaisin. Postiluukku heilahtaa ilmavirran seurauksesta, mutta Joni ei onnistu näkemään ovisilmästä mitään. Hän on kauhuissaan, etenkin kun ovisilmä yhtäkkiä tummuu ja hän aistii jonkun hengittävän oven takana. Tästä alkaa pikku hiljaa vyöryä talon kammottavat tapahtumat, jotka jostain syystä yltyvät, kun katon viilennyslaite irrotetaan. Jonin pesuhuoneen laattojen takaa paljastuu ammottova aukko, jossa on oudon hohtavaa ainetta. Jotain on todellakin pielessä, eikä Joni voi oikein keskittyä opintoihinsa enää. Vihainen isäukko soittelee Jonille ja vaatii tätä ryhdistäytymään. Isä ei ole koskaan voinut suhtautua poikansa MD-diagnoosiin ja taipukseen jumittua haaveisiinsa.

 

Sulla on selkärangan tilalla paskaa, isä oli sanonut kolme päivää äidin kuoleman jälkeen istuessaan olohuoneessa kylpytakissa, viskilasi kädessä, kuivunutta vaahtoa suupielissä. --- Sielun tilalla, isä oli tarkentanut katse humalasta huolimatta pistävänä, läpitunkevana. Sielun tilalla pelkkää paskaa. (s. 51)

 

Perinteisten, aistinvaraisten kauhuelementtien lisäksi kauhua lietsoo erikoiset henkilöhahmot, kuten yläkerran koiraa ulkoiluttava, Jonin oven takana omituisia höpisevä iäkäs nainen, alakerran traumatisoitunut Sulevi, asunnostaan tuskin koskaan poistuva tubettaja-Matilda, joka video videolta menee yhä riutuneemmaksi ja ahdistuneemmaksi. Itse kerrostalosta ja sen elämää huokuvista seinistään minulle tulee hieman samat tuntemukset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa lukiessani. 

 

Parhaimmillaan kyseessä oli selviytymiskeino. Fantasiamaailmat tarjosivat paikan, jossa käsitellä ahdistavia asioita. Pahimmillaan MD oli ikään kuin yksityinen virtuaalimaailma, jonne saattoi paeta vastuuta. Tällöin pienikin vastoinkäyminen tai haaste laukaisi haaveilutarpeen. (s. 88)

Päähenkilön taipumus uppoutua haaveiluun tekee lukijan epäuskoiseksi kaikesta tapahtuneesta. Monta kertaa mietin, tapahtuiko tämä nyt oikeasti vai onko Jonin vilkas mielikuvitus tehnyt tepposensa. Tämä tekee kirjasta vielä karmeamman.

En suostu tähän, Joni vakuutti itselleen. En suostu pelkäämään omassa kodissani. (s. 98)

Jälleen kerran Hautala on onnistunut kirjoittamaan oikeasti kauhean kirjan, joka sai ainakin minut hytisemään kauhusta. 

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 

En löytänyt vielä muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

 

Marko Hautala: Leväluhta 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Jeff VanderMeer: Eteläraja-trilogia 

Osallistun tällä kirjalla Halloween-lukuhaasteeseen (Yöpöydän kirjat)

Vieraat: Johanna Sinisalo

Vieraat: Johanna Sinisalo. Karisto 2020.

Kansi: Jussi Karjalainen

"Kun kuusivuotias Sissi viiltää itseään päiväkodissa saksilla, hänen vanhempiensa maailma järkkyy. Siirin ja Essin perheessä lähes kaikki on siihen mennessä sujunut mallikkaasti: on kaksi kaunista lasta ja molemmat vanhemmat menestyviä uranaisia. Essillä on suosittu kahvila ja Siirillä kirjanpitoyritys. Lääkärintarkastuksessa selviää, että Sissillä on vanhempiakin haavoja. Suojeleeko lapsi jotakuta, onko perheen sisäpiirissä tuntematon uhka? Vai kostavatko menneisyyden haamut?

Vieraat valittiin Kariston kauhuromaanikilpailun voittajaksi keväällä 2019. Nerokas moderni kauhutarina uppoutuu perheen sisäisiin asioihin, muille näkymättömiin. Kuinka hyvin oikeastaan tunnet läheisesi?"(Karisto)

Oma arvio:

Kauhu kuuluu kesään, sanon minä! Kaiken huipuksi tämä Johanna Sinisalon Vieraat sopii mainiosti Yöpöydän kirjat -blogissa meneillään olevaan Pride lukuhaasteeseen, sillä sarjan keskiössä on sateenkaariperhe.

Kirjan näkökulmahenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat Essi, Siiri ja Sissi. Essi on tullut tunnetuksi yhtenä MasterChef-kisaajista ja on edelleen jonkin tason julkkis, vaikkei voittanutkaan kisaa. Kilpailun jälkeen Essi on perustanut Tampereelle vegaanisen kahvilansa Essin Messi, joka työllistää Essin lisäksi yhden henkilön, Cabdin. Essi on hyvin määrätietoinen, kunnianhimoinen ja raivostuttavan pikkutarkka. Juuri tämän vuoksi hänen kahvilansa on saavuttanut menestystä, mutta muu perhe-elämä tahtoo kärsiä, sillä Essi ei millään uskalla antaa Abdille enempää vastuuta, vaan häärii itsekin kokoajan paikalla.

Siiri on tällä hetkellä kotona, sillä hän haluaa hoitaa yhä kaksivuotiasta Luukasta kotona. Luukkaan puhe ei ole ottanut kehittyäkseen, eikä Siiri halua laittaa tätä päiväkotiin, ennen kuin hän osaa ilmaista itseään sanallisesti. Tämä aiheuttaa hieman närää Essissä. Toisaalta Siiri hoitaa kotia ja hakee heidän Sissi-tyttärensä eskarista ja hoitaa lasten iltatoimet, kun Essillä venyy töissä. Onneksi Siiri voi tehdä kirjapitotöitään kotona lasten- ja kodinhoidon ohessa.

Tiedänhän minä, mitä täällä on tapahtunut ennen muuttoamme. Voisiko siinä olla syy?

Syy siihen, mikä tuota lasta riivaa. Vai kuvittelenko vain? Olenko minä tässä se, jota jokin riivaa? (s. 171)

Sitten on Sissi. Kuusivuotias, ylikehittynyt lapsi, jonka suunnitelmallisuus ja älykkyys suorastaan pelottaa lukijaa. Sanoisinpa, että Sissin ajatusmaailma on vähän liiankin kehittynyt, mikä tekee hänen minäkertojuudestaan jokseenkin epäluotettavan. Sissi tutkii mielellään asioita ja hän käykin tiedepainotteista päiväkotia. Sissi on jokin aika sitten alkanut tuntea omassa kehossaan erikoista hyrinää, jonka hän on päätellyt tapahtuvan hermostossa. Hän ei uskalla puhua hermohyrinästään enää äidille eikä Siirille, koska sitten seuraisi taas lääkärireissuja. Eräänlaista hassua laitetta, vagushermostimulaattoria he kokeilivat, jotta Sissin korvissa kuuluva ääni häipyisi. Sissi ei kerro kenellekään, että laitteen käytön jälkeen hermonpäät ovat hirisseet entistä enemmän. Sissi tulee siihen tulokseen, että hänen mahassaan asuu masukki, joka alkaa keskustella hänen kanssaan yhä enemmän. Pian Flooraksi nimetty masukki päättää, mitä Sissi saa syödä (mahdollisimman terveellisesti).

En voi taaskaan välttää kylmää värähdystä: aivan kuin tytön koko olemuksesta paistaisi minäpä tiedän jotakin mitä sinä et tiedä.

Kuin paljon varttuneemman ihmisen katse. (s. 87)

Sissiä huolettaa pikkuveljen puhumattomuus, mutta pian hän huomaa, että hän ja hänen masukki voisivat auttaa Luukasta - ja myös Luukkaan masukkia, jonka Sissi pystyy myös aistimaan. Sissi on huomannut, että aina kun hän tuntee kipua, myös pikkuveljeen sattuu, mutta sen jälkeen hermohyrinä voimistuu ja olo on hetken tosi hyvä. Siitä alkaa Sissin pelottavat kokeilut milloin leipäveitsellä, päiväkodin saksilla kuin lahjaksi saadulla raastimella. Sissi on kuullut puhuttavan empatiasta, ja on varma, että tämä on sitä. Empatia saa Luukkaan puhumaan, ja sitten Essi ja Siirikin ovat onnellisempia yhdessä.

Siirin ja Essin välejä kaihertaa arjessa melko moni asia. Siiriä ärsyttää Essin huolettomuus kotona, kun tämä on töissä taas pikkutarkka kontrollifriikki.  Essi ei halua uskoa mitään pahaa Sissistä, jonka biologinen äiti tämä on. Lapsilla on yhteinen isä, neuropsykologi Ville, joka on Hisao-kumppaninsa kanssa tiiviisti mukana lasten arjessa. Ville kuitenkin hymistelee Siirin ylihuolehtivaisuudelle, etenkin kun tämä yrittää löytää joka puolelta syitä Luukkaan puhumattomuudelle. Siiri ei ole vain kertonut kellekään pojan oudoista poissaolokohtauksista, samanlaisista, joita Sissilläkin on joskus ollut.

Huomaan ärsyyntyväni hyvin paljon Essin ajatuksista, sillä hänen kontrollifriikkiys ja suoranainen ylenkatse Siiriä kohtaan huokuu voimakkaana. Kun Sissi saadaan kiinni ensimmäistä kertaa saksilla viiltelystä, Essi etsii vikoja muista. Siiri salailee asioita Essiltä ja lopulta lahjoo Sissinkin olemaan hiiskumatta tietyistä asioista äidilleen. Minua häiritsee ihan kamalasti se, miten Essillä ja Siirillä on hyvin vahvasti omat lapset, Siirillä Luukas ja Essillä Sissi. Miten he pitävät omia suosikkejaan. Hankala sanoa omalta kohdalta, kävisikö juuri noin, jos vanhemmista kumpikin olisi biologinen äiti tai isä vain toiselle.

Lapsi ehkä kuulee porraskäytävästä vaimeaa ääntä. Miksi tulin taas ajatelleeksi jotakin tuollaista, kuuloalueen laitamalla häämöttäviä aistimuksia? Miksi aina välillä olen kuulevinani, että jossakin tiedostamattoman laidalla jokin kuiskii?

Täällä. Jossakin lähellä.

Meidän kodissamme. Meidän lähellämme.

Liian lähellä. (s. 170)

Mitä kirjan kauhuelementteihin tulee, ne ovat juurikin psykologisia ja hiljaa mieleen hiipiviä. Varsinaiset kauhuteot tapahtuvat ihan kirjan loppusivuilla, mutta kyllä jo heti kirjan alussa alkaa hiipiä ikäviä tuntemuksia lukijan mieleen lähinnä Sissin ajatusten ja tekojen myötä. Siiri näkee ja kokee Essin lapsuudenasunnossa, jossa koko perhe nyt asuu, jotain selittämätöntä, mutta minulle jää epäselväksi, onko tässä joku yhteys Sissin kokemaan, hermohyrinää aiheuttavaan masukkiin, jonka tämä kuvailee tummaksi, häilyväksi ja karvaiseksi otukseksi. Lopussa myös Essin ajatuksista paljastuu pelottavia asioita, jotka jäävät lähinnä arvauksiksi ilmaan. Kirjan loppu on sopivan inhottava.

Suosittelen kirjaa kauhua kaihtavalle lukijalle. Sen vuoksi, että tässäkin romaanissa on paljon muutakin kuin kauhun tunteella mässäilyä, kuten loistavaa perhesuhteiden kuvausta sateenkaarevassa perheessä. Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Hannu)
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjat kertovat


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book with a made-up language


Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Pride lukuhaasteeseen.

Punainen piano: Josh Malerman

Punainen piano: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2017): Black Mad Wheel. Kansi: Mika Wist.

"Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli vuotta aiemmin hän ja hänen bändinsä, toisen maailmansodan kolmikymppisistä veteraaneista koostuva The Danes, sai Yhdysvaltain armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi aavikolta? Tai... mikä löysi heidät?" (Karisto)

Oma arvio:

Vaikutuin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Josh Malermanin Lintuhäkki-kirjan kauhutunnelmasta niin, että halusin ehdottomasti lukea tämän uusimmankin. 

"Tällä keikalla te ette soita musiikkia. Ette tuota lainkaan ääntä. Itse asiassa teidän tulee sen sijaan kuunnella erästä tiettyä ääntä." (s. 30)

Jo heti kirjan alkumetreillä siitä välittyy sen epämääräinen, selittämätön tunnelma. Minulle tulee hetkellisesti hieman samat fiilikset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiasta. Päähenkilö Philip Tonka alkaa heräillä Macy Mercy -nimisessä sairaalassa puolen vuoden koomastaan kirjaimellisesti pirstaleina. Hänessä ei tunnu olevan yhtään ehjää kohtaa, ja omituisen oloinen lääkäri puhuttelee tätä heti ihmetellen suuresti miehen selviytymistä. Miten mies voi ylipäänsä olla elossa? 

Onneksi sairaalassa, jossa ei tunnu olevan ketään muita potilaita, on ainakin yksi Philipiä miellyttävä ihminen, sairaanhoitaja Ellen, joka on uskollisesti hoitanut koomapotilasta ja odottanut tämän heräämistä enemmän kuin mitään muuta. Ellenin oma elämäkään ei ole ollut kovin ruusuista: hänen sodassa traumatisoitunut miehensä kävi päivä päivältä masentuneemmaksi ja sitten sattui vielä tapaturma, joka vei heidän 3-vuotiaan pojan hengen. Ehkä juuri siksi Ellen haluaa keskittää kaiken tarmonsa tuohon tohjona olevaan pianistiin, joka erehtyi lähtemään armeijan tehtäviin Afrikkaan selvittämään mystisen äänen arvoitusta.

Kirjassa joka toinen luku on takauma ajasta ennen Philipin onnettomuutta, joten lukija pääsee koko ajan lähemmäs arvoitusta, mitä Philipille oikein tapahtui. Miksi hän on kuin jyrän alle jäänyt, tuhanneksi palaksi pirstaloitunut? Missä ovat muut The Danes-bändin jäsenet, jotka olivat suorittamassa samaa tehtävää?  Ja kaikista tärkeintä, mikä on tuo kamalan äänen lähde?

Philip Tonka on kuuluisan The Danes-nimisen bändin pianisti ja on suorittanut palveluksensa sotilassoittokunnassa. Kun sitten armeijan edustaja Jonathan Mull lähestyy bändiä ja pyytää heitä kuuntelemaan Afrikan aavikolla nauhoitettua kummallista ääntä, joka on lamauttanut aseita, jopa ydinkärjenkin, miesten elämä muuttuu kerta heitolla. Heille luvataan niin muhkeaa rahallista palkkiota parin viikon aavikkotehtävästä, että heidän on pakko suostua. Vaikka itse ääni aiheuttaa heissä saman reaktion kuin kaikissa muissakin: se tunkeutuu luihin ja ytimiin, saa voimaan pahoin, aiheuttaa fyysistä kipua ja tajunnan hämärtymistä. Toisaalta ääni ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kutsuvan. Muusikkojen olisi siis selvitettävä, mistä tuo ääni tulee ja mikä sen aiheuttaa. Kovin lohdulliselta ei vaikuta se, että aiemmat yrittäjät ovat epäonnistuneet tehtävässään. Aavikolla he alkavat tajuta, mihin ovat päänsä pistäneet.

Nykyisyyttä kuvaavassa tarinalinjassa Ellen yrittää kaikin tavoin piristää toipuvaa Philipiä, jopa soittamalla pianolla The Danes -bändin hittibiisiä Be here. Yhtä asiaa Ellen ei vain tajua: miten mies voi toipua niin nopeaa? Mitä lääkettä hoitaja Francine hakee Philipille huoneesta, jonne muilla ei ole mitään asiaa? 

Kun vanki puhuu, hänen äänensä muuttuu kiinteäksi heidän välisessään pimeydessä.

"Se on hän", vanki sihisee. "Se on hän." (s. 251)

Kirjan alkutunnelma on juuri sopivan häilyvä ja kysymyksiä pursuava. Pidän hiipivän kauhun tunnelmasta ja siitä, miten riipiväksi ääni on kuvailtu, miten Tonkan muistaessa koomasta toivuttuaan asioita esiin pursuaa hyvin erikoisia muistikuvia, kuten vuohi ja punainen piano. Mutta. En pidä kirjan lopusta ja siitä, miten asiat selitetään liian auki. On toki paljon, mitä en edelleenkään ymmärtänyt, mutta loppu on tehty minusta liian...turvalliseksi.Toisaalta taas jäi tunne, että kirjailija oli yrittänyt kehitellä jotain suurempaa, joka nyt jäi totaalisesti välittymättä ainakin minulle. Kirjassa oli paljon symboliikkaa, kuten punainen väri, fraaseja, vuohi, piano, rumpu, mutta sitten lopussa tunnelma lässähti ja symbolit arkipäiväistettiin.  Kirjasta on myös aistittavissa laimeaksi jäänyttä pasifistista sanomaa.

Punaisesta pianosta on suunnitteilla myös elokuva, sehän oli arvattavissa. Mielenkiinnolla odotan, miten se on toteutettu, ja pidänkö leffasta enemmän kuin kirjasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer

Lintuhäkki: Josh Malerman

Lintuhäkki-sarja: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019 (Lintuhäkki #1)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.

Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)

 

Malorie - Älä katso, älä kosketa: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2021. (Lintuhäkki #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): Malorie. Kansi:@blacksheep-uk.com, Mari Villanen, @Shutterstock / Depositphotos (kuvat)

"Piinallisen jännittävän Bird Boxin tarina jatkuu

Malorie elää teini-ikäisten lastensa kanssa side silmillään Camp Yadinissa, entisellä kesäleirialueella. Maailma ympärillä on hengenvaarallinen, sillä kaikkialla on olioita, joiden katsominen tai koskettaminen suistaa hulluuteen ja itsemurhaan. Eräänä päivänä Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat kenties sittenkin selviytyneet, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa kuin ottaa riskin ja lähteä lapsineen kohti tuntematonta." (Karisto)

Oma arvio:

Eipä käynyt mielessänikään, että Josh Malermanin Lintuhäkki olisi saanut jatkoa. Se tosin loppui sen verran epämääräiseen kohtaan, että jatko-osa on enemmän kuin tervetullut. Malorie - Älä katso, älä kosketa jatkaa tarinaa maailmasta, jossa silmien aukaisu vie ihmiseltä järjen ja sitä myötä myös hengen. Kun ihmisjärjen käsittämättömissä olevat oliot valtaavat maan, ei ihmisillä ole muuta keinoa kuin selviytyä - sokkona. Mutta riittääkö sekään? Voiko olion kosketuksestakin menettää järkensä?

Lintuhäkki päättyi siihen, kun Malorie pääsi kahden lapsensa, Tomin ja Olympian kanssa turvaan Jane Tuckerin Sokeainkouluun. Tämä toinen osa alkaa samasta paikasta, mutta nyt jokin on hullusti - tai kaikki. Joku on menettänyt järkensä nähtyään olion ja Malorien on löydettävä kuusivuotiaat lapsensa kaaoksen keskeltä ja vietävä heidät pois. Kaiken lisäksi, miten sokea Annette voi menettää järkensä, kun hän ei näe? Malorie on kauhuissaan, sillä sehän merkitsee sitä, että oliot voivat sekoittaa ihmisen mielen myös koskettamalla. Heidän on paettava ja pian!

Sitten hypätäänkin kymmenen vuotta eteenpäin. Malorie asuu 16-vuotiaiden Olympian ja Tomin kanssa Camp Yadinin leirikeskuksessa rutiininomaista ja tarkkaanharkittua elämää. Nuoriso toimii Malorien korvina, sillä he pystyvät kuulon perusteella päättelemään olioiden sijainnit. Heidän aistinsa on kehittynyt pakon edessä. Malorie on hysteerisen tarkka suojatoimista: käsivarret on oltava peitettyinä huppareilla, silmäside on oltava aina paikallaan ulkona. Teinit ovat kuitenkin teinejä: he ihan vain hiukkasen haluavat uhmata sääntöjä ja kokeilla asioita omin päin. Tom on perheen keksijä: hän on pienestä pitäen kehitellyt menetelmiä ja laitteita, joiden avulla olioilta voisi suojautua ilman, että silmiä tarvisi pitää kiinni. Erityisen ylpeä hän on kehittämistään laseista, joista taas Malorie ei halua kuullakaan. Malorie muistaa vielä sen, mihin liika optimismi voi johtaa. Pelko Garyn saapumisesta leiriin on joka päivä läsnä.

Me emme tee mitään muuta kuin pysymme hengissä!

Ei kehu. Vaan moite. (s. 106)

Kaikki järkkyy sinä päivänä, kun ovelle koputtaa outo mies, joka väittää olevansa väestönlaskija. Malorie ei anna lasten päästää miestä sisään, vaikka Tom haluaisi luottaa mieheen, mutta mies jättää nipun papereita kuistille ja huikkaa ennen lähtöään jostain sokeasta junasta, jonka kyytiin voisi kuka vaan hypätä. Papereista käy ilmi monenlaisia asioita: listoja ihmisistä, joita vielä on elossa, kokeiluja olioiden kiinni saamiseksi, uskomuksia olioiden vaarattomuuteen. Tom ja Olympia lukevat niitä ilman lupaa, mutta eräs asia kiinnittää heidän huomionsa. Malorie järkyttyy kuullessaan listalta löytyvän hänen vanhempiensa nimet ja olinpaikan. Hänen on saatava lisätietoa sokeasta junasta, joten hän käy kylässä erään Ron Handyn luona. Eräänä päivänä Malorie tekee päätöksen, käskee teinien pakata mukaan tarpeelliset ja he lähtevät vaaralliselle matkalle kohti mahdollista junaa. 

Hän kyllä ymmärtää, että Malorie kasvoi sellaisessa maailmassa, missä oli normaalia katsella ulkoilmassa, nähdä lato ja havaita siten kaikki vaaran merkit. Mutta Tomin mielestä Malorie ei oikeasti ymmärrä, että hän ja Olympia pystyvät samaan korvillaan. (s. 107)

Kirjan juoni tarjoaa hyvin herkullisia käänteitä matkan edetessä. Olympia kantaa mukanaan salaisuutta, joka kääntää päälaelleen monta asiaa. Tomin ja Malorien näkemyserot aiheuttavat kahnausta heti matkan alusta saakka ja saavat aikaan melkoisen käänteen porukan matkalla. Malorien pahimmat pelot meinaavat toteutua. Näiden kolmen matkassa lukija saa kokea todellista pimeyttä, pelkoa tulevasta ja ymmärtämättömyyden tunnetta selittämättömissä olevien olioiden vallatessa maailmaa. Mitä nuo oliot ovat, miksi ne ovat, vai ovatko ne? 

Hän lukee avoimen muistikirjan ensimmäiseltä sivulta:

AJATUKSIA SIITÄ KUINKA TÄMÄ KAIKKI ALKOI:

LAUMAHYSTERIAA (s. 225)

Minusta kirjan asetelma tuo hieman mieleen nykyiset ajat koronaviruksen kurituksessa. Osa ihmisistä noudattaa sääntöjä ja rajoituksia orjallisesti, jotkut jopa hysteerisesti, kun taas jotkut uskovat, ettei todellista vaaraa ole ja lipsuvat rajoituksista oman hyvän nimissä. Samaa tapahtuu kirjan maailmassa, jossa radikaaleimmat yrittävät todistella suojausten olevan liioittelua ja kehittelevät menetelmiä, jotta voivat nähdä ja hyväksyä oliot ympärillään turvallisesti ja menettämättä järkeään. Monelle voi olla hankala varoa ja pelätä sellaista, mitä ei ole koskaan nähnytkään. 

Kirjan oliot tuovat minulle mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian, jossa suuri osa tuntemattomasta jätetään selittämättä ja lukijan mielikuvituksen varaan. Jännitin kirjan loppuun saakka, saanko kuvailun siitä, miltä nämä järjettömät oliot näyttävät, mutta toisaalta pelkäsin, viekö se kaikelta tarkoituksen. Enpä paljasta, miten kävi. Lue itse. 

Kirjan loppu on mielestäni nerokas ja oivaltava ja jollain tapaa toiveikaskin, muttei paljasta liikaa. Elokuvaa odotellessa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi 

Punainen piano: Josh Malerman

Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

 

Leväluhta: Marko Hautala

Leväluhta: Marko Hautala. Tammi 2018.

Kansi: Mika Tuominen (iStockphoto)

"Tästä lähteestä tuli heidän hautansa.

Kauhuromaani suolla sijaitsevasta kalmistosta, joka houkuttelee ihmisiä oudolla tavalla luokseen.

"Se on saalistaja. Se syö sienten rihmastoa, itiöitä, bakteereita, leviä ja muita pieniä elollisia hiukkasia. Se kykenee jakaantumaan moneksi. Se on yksi olento ja silti monta, kuin verkkainen piraijaparvi tai susilauma. Se piirittää saaliinsa. Se sulkee sen sisälleen. Imee hitaasti kuiviin."

Meeri palaa lapsuudenkotiinsa vuosien jälkeen. Keskellä puimattomia peltoja seisova talo on pysynyt entisellään, mutta kaikki sen sisällä on muuttunut: isä on kuollut hämärissä olosuhteissa, äidistä on tullut puhumaton hauras vanhus ja veli on suljettu psykiatriseen hoitolaitokseen.

Lisäksi on jotain muutakin: talon uumenista löytyvä outo esine, joka ei jätä Meeriä rauhaan, sekä Leväluhta, pellon toisella puolella siintävä soinen lähde, johon on aikoinaan upotettu kymmeniä ruumiita ja joka vetää ihmisiä yhä oudolla tavalla puoleensa" (Tammi)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=rkCC-E6Diu0

Oma arvio: 

Olen pitkään kaivannut sellaista kauhukirjaa, joka seisauttaisi vereni ja saisi minut hiukan säikkymään varjoani. Hautalan aiempi teos, Kuiskaava tyttö vakuutti minut siitä, etten ole vielä ihan niin turra, etteikö minua kunnon kauhuainekset kirjassa säikäyttäisi. Hautala osaa kirjoittaa sillä tavalla, että kauhun tunne hiipii kuin vaivihkaa lukijan mieleen, niin kirjan tunnelman kuin  yksittäisten tapahtumien kautta.

"Kun mä palaan, saat viestin, jossa sanotaan olen palannut matkoiltani." (s. 98)

Leväluhta alkaa karmivasti. Hyi olkoon. Omituiset, rahisevat puhelut Högholmin sairaalan yövuorolaisten kiusana saavat jo vereni hyytymään. Kun kirjan alku on näin onnistunut, ei voi enää mennä pahasti pieleen. Tai voi toki, mutta epäilen suuresti.

Meeri oli peittänyt oikean silmänsä sormillaan, mutta vasen tuijotti edelleen kättä, sen pintaa puhkovia mustia pisteitä, syvänteitä, joiden pohjalla kiilteli jotakin. Kuin pieniä reikiä todellisuudessa. (s. 172)

Elämäänsä äitinä ja aviovaimona kyllästynyt Meeri on suunnitellut lähtöä ja pitkään, sillä hänestä tuntuu, ettei hän vain enää jaksa. Hän etsii jotain merkkiä. Viimein hän päättää ottaa ja lähteä vanhan äitinsä luo Orismalaan ja kohdata menneisyyden peikot. Meerin ja hänen veljensä Larin äiti ei ollut mikään ihana pullantuoksuinen perusäiti, vaan ilkeä, pistelevä, onneton. Nyt kun Meeri kohtaa vanhan, riutuneen ja yksinäisen äitinsä, hän päättää jäädä joksikin aikaa. Samalla Meerin mieleen kumpuaa otteita lapsuudesta, siitä, kun hänen isänsä löytyi hukkuneena Leväluhdasta, kylän ainoasta nähtävyydestä, josta oli kaivettu muinaisjäännöksenä lasten ja naisten luita (huom! Leväluhta on ihan oikeasti olemassa.) Ja siitä, kuinka Lari teki nuorena miehenä jotain peruuttamatonta ja joutui vankimielisairaalaan. Tarinassa käydään läpi myös Larin näkökulmaa asiaan.

Kuva: Vesa Laulumaa (Finna.fi)

Oli syvyyksiä, joihin oli laskeuduttava yksin. (s. 131)

Meeri kohtaa kylällä vanhan tuttavansa menneisyydestä, Jyrin, jonka kohtalo on myös johdattanut kotitalolleen. Meeri ja Jyri juttelevat menneisyydestä ja tulevasta, ja kohtaavat sen haamuja yhdessä. Leväluhta paikkana on kummallisen kutsuva, mutta siihen liittyy liikaa pahoja muistoja. Mikä Leväluhta on? Onko se vain pelkkä soinen lätäkkö kuusen katveessa, vai onko se jotain enemmän. Miksi sieltä löydettiin vain naisten ja lasten luita? Miksi Meerin ja Jyrin on pitänyt palata kotiseuduilleen juuri nyt? Mikä Meerin äitiä vaivaa?

"En tiedä, miten täydellisesti se kykenee jäljittelemään ihmistä---"(s. 224)

Leväluhta on ihan pakko lukea hyvin tiiviissä tahdissa loppuun. Siinä on psykologisen kauhun lisäksi viitteitä uuskummasta, ja minulle tulee mieleen tarinasta Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogia. Välillä koen inhon ja ällötyksen tunteita, välillä suoranaisia puistatuksia. Hyi. Lukija kokee henkilöhahmojen epätoivon siitä, ovatko he menettämässä järkensä vai eivät. Kauheammaksi tämän tekee se, että Leväluhta on olemassa oleva paikka. Suosittelen tätä ehdottomasti kauhun ystäville, sillä tämä on pelottavaa as hell.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjataivas
Kirjamies
Kirjavinkit (Juha)


Samantyylistä luettavaa:

Kuiskaava tyttö: Marko Hautala
Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer
Veri joka suonissasi virtaa: Tiina Raevaara
Verso: Tuomo Jäntti

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä. 

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430798_lukun.pdf

Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä