Teddy: Jason Rekulak

Teddy: Jason Rekulak. Suomentanut Jussi Tuomas Kivi. Kuvittaneet Will Staehle ja Doogie Horner. Like 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): Hidden Pictures. Kansi: ?

"Kekseliäs, palkittu kauhutrilleri täynnä salaisuuksia, käänteitä ja selkäpiitä karmivia kuvia.

Juuri vieroituksesta päässyt Mallory Quinn löytää ilokseen työn lastenhoitajana. Hän muodostaa heti vahvan siteen vahtimansa viisivuotiaan Teddyn kanssa, suloisen, aran pojan, joka rakastaa piirtämistä.

Eräänä päivänä Teddy piirtää tavanomaisten puiden, pupujen ja kuumailmapallojen sijaan kuvan miehestä raahaamassa naisen elotonta ruumista metsässä. Kuvista tulee yhä häiritsevämpiä – ja paljon parempia kuin mihin viisivuotiaan pitäisi pystyä. Mallory alkaa kauhukseen pohtia, kommunikoiko jokin yliluonnollinen voima Teddyn kautta – ja onko poika vaarassa." (Like)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Pitkästä aikaa kiinnostuin jonkun muunkin kirjoittamasta kauhukirjasta, kuin suosikkieni Marko Hautalan ja Stephen Kingin. Näin tämän kirjan enkunkielisen painoksen tyttäreni kirjapinossa ja jo silloin tämä jänskä kuvien ja tekstin yhdistämä kauhukirja kiinnosti. Siksipä olikin mahtavaa, että tästä tuli suomennos.

Kirjan päähenkilö, 21-vuotias Mallory Quinn on ollut raittiina kahdeksantoista kuukautta. Tukihenkilönsä Russelin avulla hän on löytänyt juoksemisen takaisin elämäänsä, ja nyt hän on menossa työhaastatteluun. Eräs perhe hakee hoitajaa 5-vuotiaalle Teddy-pojalleen. Teddy rakastaa piirtämistä: hän on jatkuvasti kynä kädessään ja yllättää Mallorynkin heti eka päivänä piirustuksillaan. Teddy haluaa pukea joka päivä ylleen saman raidallisen paidan. Teddyn vanhemmat Caroline ja Ted ovat ehdottomia säännöissään, joissa kielletään muun muassa punainen liha, ruutuaika, kutsumattomat vieraat ja uskonnot ja taikausko - vain tiedettä saa opettaa. Mallory on uskonnollinen, mutta kunnioittaa isäntäperheen sääntöjä. Ted-isän nihkeydestä huolimatta paikka on siis Malloryn, joka saa muuttaa asumaan kunnostettuun pihamökkiin. 

Ja sinä iltana minusta tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että joku tarkkailee minua. (s. 70)

Malloryn arki koostuu Teddyn päivärutiinien huolehtimisesta, johon kuuluu myös pieni lepohetki tämän omassa huoneessa. Noina aikoina Teddy piirtää lisää piirustuksia, jotka alkavat kuitenkin muuttua Malloryn mielestä pelottaviksi. Teddy kertoo Mallorylle Anyasta, mielikuvitusystävästään, joka esiintyy piirustuksissakin. Mallory kuulee pojan juttelevankin omassa huoneessaan jonkun kanssa. Kun Mallory kertoo huolestaan Carolinelle ja Tedille, nämä toruvat Teddyä höpöttämästä Anyasta ja lopulta kieltävät tätä piirtämästä enää. Mutta eräänä päivänä Mallory löytää uuden piirustuksen mökistään, ja se on ihmeellisen taidokas eikä näytä lainkaan 5-vuotiaan piirustukselta. Välillä hänellä on mökissään myös olo, kuin joku kiertäisi sitä ja tarkkailisi häntä. Uskaltaako hän puhua isäntäväelle enää epäilyksistään, joita hänelle on herännyt tästä kaikesta?

Kuva: Will Staehle ja Doogie Horner. s. 108)

Mallory tutustuu perheen ruohonleikkaajana työskentelevään komeaan Adrianiin, joka ei pidä onneksi Malloryä täysin höyrähtäneenä tämän kertoessa Teddyn piirustuksista ja muista oudoista sattumuksista. Mallory ei ole uskaltanut kertoa tälle omasta päihdetaustastaan, vaan uskottelee opiskelevansa yliopistossa ja olevansa osa juoksujoukkuetta. 

Lopulta vyyhtiin sekoitetaan naapurin huumeriippuvainen Mitz-rouva spiritismilautoineen sekä perheen talon edellisiä asukkaita. Caroline ja Ted alkavat pian saada tarpeekseen Malloryn tempauksista, joiden he epäilevät johtuvan mahdollisesta retkahduksesta - tai sitten vain aiemmasta huumeidenkäytöstä. Mallorya kalvaa myös se, ettei hän ole ollut Adrianille täysin rehellinen.

Teddy on suloinen viisivuotias, joka suorastaan palvoo uutta hoitajaansa. Hän tykästyy myös Adrianiin, kukapa ei. Teddy hokee, että tietää Anyan olevan vain mielikuvitusta, mutta onko se sittenkään? Kuka piirtää yhä todentuntuisempia kuvia Mallorylle?

Kuva: Will Staehle ja Doogie Horner. s. 30-31

Teddy on hyvin rakennettu kauhujännäri. Mielenkiintoisen ja erilaisen tästä tekee kuvat piirustuksista, joita esiintyy yllättävän tiuhaan kirjan sivuilla. Välillä tosin minulle tuli hiukan olo, että usean sivun kuvasarjat hiukan rikkoivat kirjan jännittävää tunnelmaa. Kirjan alkupuolen psykologisen kauhun tunnelma alkoi muuttua loppua kohti kauhunsekaiseksi jännärijuoneksi. Salaisuuksia paljastui, enkä kyllä olisi osannut arvata, miten asiat lopulta menivät. Voin kyllä hyvin nähdä tämän elokuvana...

Luin tämän vähän myös sillä silmällä, että voisiko tätä vinkata kaseille. Tulin siihen lopputulemaan, että todellakin voi. Odotin ehkä kuitenkin kirjalta enemmän kauhua, ja niiltä osin kirja jäi hiukan lupaavan alun jälkeen vaisuksi. 

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjasähkökäyrä

Pikkuuset kirjat

Samantyylistä:

Vieraat: Johanna Sinisalo

Kuiskaaja: Alex North

Liitu-ukko: C.J.Tudor

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas.

Hautausmaan pojat: Aiden Thomas. Suomentanut Inka Parpola. Karisto 2021 

Englanninkielinen alkuteos (2020): Cemetery Boys. Kansi: Mars Lauderbaugh (kuvitus), Liz Dresner (suunnittelu)

"Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa.

Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.

Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?"(Karisto)

Oma arvio: 

Juuri sopivasti lopettelin tämän Hautausmaan pojat -romaanin pyhäinpäivänä. Kirjan suuri loppuhuipennus kun sijoittuu myös amerikkalaisten halloween-juhlinnan aikaan. Olen huikean innoissani tästä kirjasta, joka alkunihkeyden jälkeen nousi arvosteluasteikollani monta pykälää. Pitkästä aikaa saan haukkoa henkeäni ihastuksesta ja hämmästyksestä kirjan huikeasti rakennetun loppuhuipennoksen aikana. Huh, miten hieno lopetus erikoisesti edukseen erottuvalle kirjalle. 

Samalla kun suuri osa kirjan tapahtumista sijoittuu hautausmaalle ja pyörii murhamysteerin ja henkien ympärillä, se esittelee lukijalle meksikolaisten suurta juhlaa, Kuolleiden päivää eli Día de Muertosia, johon liittyy perinteisesti paljon karnevaalimaisia rituaaleja. Uskomusten mukaan kuolleet sukulaiset saapuvat maan päälle tuona päivänä ja sitä varten hautausmaa koristellaan kaunein portein ja ofrendoin eli alttarein, joissa on hienoja kukkakoristeita, ruokaa, kynttilöitä ja sokerista tehtyjä pääkalloja, jotka perheen kesken koristellaan. Tosielämässä me tiedämme kyseessä olevan vain kaunis rituaali ja juhla, mutta kirjassa kuolleet tulevat oikeasti tapaamaan sukulaisiaan, jos vain ovat sattuneet syntymään  brujxien sukuun.

Kun brujx-nuoret täyttivät viisitoista, heidät esiteltiin Rouva Kuolemalle, joka antoi heille siunauksensa ja sitoi heidän magiansa heidän valitsemaansa välittäjään, portajeen. (s. 16)

Kirjan päähenkilö, transpoika Yadriel kuuluu tähän brujxien sukuun, jossa naisista tulee parantajia, joita kutsutaan nimellä bruja, ja miehistä taas henkien saattelijoita nimeltä brujo. Yadriel on odottanut kyllästymiseen saakka omaa quinces-seremoniaansa, jossa heidän pyhimyksensä Rouva Kuolema vihkisi hänet brujoksi, mutta hänen isänsä ja muu yhteisö ei tahdo hyväksyvän häntä miesten joukkoon. Niinpä yhdessä Maritza-serkkunsa kanssa Yadriel on päättänyt suorittaa seremoniansa ilman perhettään, sillä hän uskoo Rouva Kuoleman kyllä tietävän, että Yadriel kelpaa brujoksi siinä missä muutkin.

 Niinhän siinä käy, että seremonia onnistuu ja Yadriel saa voimat saatella välitilaan jääneet henget. Hän ei kuitenkaan ehdi nauttia voimistaan, kun he aistivat serkkunsa kanssa jonkun heidän yhteisöstään kuolleen tosi väkivaltaisella tavalla. Pian he kuulevatkin suru-uutisen: heidän serkkunsa Miguel on kuollut, eikä mistään löydy ruumista saati henkeä. Koko suku lyöttäytyy yhteen, mutta kukaan ei huoli Yadrielia etsintäreissulle, etenkään kun muut eivät tiedä hänen jo olevan brujo.

Hän oli kyllästynyt antamaan anteeksi. Hän oli kyllästynyt taistelemaan sen puolesta, että saisi olla olemassa ja oma itsensä. Hän oli kyllästynyt olemaan kummajainen. (s. 36)

Yadriel pahoittaa mielensä isänsä lipsautuksesta, jonka mukaan hänen kuuluisi jäädä muiden NAISTEN kanssa keittiöön valmistamaan ruokaa. Hän päättää näyttää muille oman paikkansa ja löytää Miguelin hengen itse. Yhdessä Maritzan kanssa he löytävät hautausmaan kappelista riipuksen, jonka Yadriel heti tietää olevan eräänlainen lieka, joka on yhteydessä henkeen. Olisiko se Miguelin lieka? Yadriel onnistuu suorittamaan vapautusrituaalin portajensa eli koristellun tikarinsa avulla, mutta liekan päästä vapautuukin ihan joku muu kuin hänen serkkunsa. Se on tumma, komea poika, jonka Yadriel ja Maritza tunnistaa heidän koulunsa hulttiopojaksi, Julian Diaziksi. Miksi Julian on kuollut ja miksi hänen henkensä on jäänyt välitilaan?

Mikä oli lempein tapa kertoa ihmiselle, että hän oli kuollut? (s.61)

 Julian itse on vielä enemmän hämillään kuin serkukset, ja vaatii heti päästä tarkistamaan, että hänen ystävänsä ovat kunnossa. Yadriel haluaisi lähettää pojan välittömästi tuonpuoleiseen, sillä jos henki on liian kauan elävien keskuudessa, siitä tulee pahantahtoinen maligno. Lisäksi Julian on ihan kamalan rasittava. Lopulta Maritzan ja Yadrielin on tehtävä sopimus Julianin kanssa: he käyvät tsekkaamassa, että hänen kaverinsa ovat kunnossa ja lähettävät sitten Julianin hengen eteenpäin.  

Perheen selän takana hiippailemista, luvatonta henkien kutsumista ja useamman murhan omatoimista selvittämistä typerämpää saattoi olla vain kuolleeseen poikaan ihastuminen. (s. 233)

Kirjassa seuraa hauskoja hetkiä, kun Yadriel yrittää piilotella Juliania huoneessaan ja sietää tämän laidasta laitaan ailahtelevaa luonnettaan. Pikku hiljaa Yadriel alkaa kuitenkin ymmärtää poikaa ja huomaa viihtyvänsä tämän kanssa. Miten hän enää raskii lähettää tätä tuonpuoleiseen, kun poika kiehtoo häntä yllättävän paljon. Voiko haamuun rakastua?

"Julian ei satuttaisi minua."

"Julian ei", Maritza sanoi. "Mutta jos hän muuttuu malignoksi, hän ei ole enää Julian."(s. 230)

Kirjassa käsitellään kiehtovalla tavalla brujxien perinteitä, Yadrielin kipuilua vanhoillisen perheensä kanssa sekä murhamysteeriä, jonka kohteeksi on joutunut Julianin ja Miguelin lisäksi muitakin kadun nuoria. Kirja viihdyttää, ilahduttaa ja tarjoaa ihanaa sydämentykytystä. Kuten alussa jo mainitsin, kirjan loppu on älyttömän onnistunut. Voi vain haukkoa henkeään ja yhtä aikaa pelätä ja toivoa parasta niin Julianin kuin Yadrielinkin puolesta. Upea lukukokemus!

Arvosanani 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

 

Muissa blogeissa:

Kehrääjä 

 

Samantyylistä luettavaa:

Hurme: Sini Helminen 

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das

Brown Girl -sarja: Mintie Das

Kuolleetkin ghostaa: Mintie Das. Suomentanut Kristiina Vaara. Into 2021 (Brown Girl #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Ghosted. Kansi: Eveliina Rusanen, iStock

"Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.

Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.

Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa."(Into)

Oma arvio:

Tartuin tähän Mintie Dasin uuden Brown Girl -sarjan aloitukseen odottavaisin mielin, sillä kirja tuntui kuvaustensa perusteella tuovan jotain uutta ja erilaista YA-genreen: Goodreads-keskusteluiden pohjalta kirja on sekoitus Mean Girls -elokuvaa, We Were Liars -YA-romaania ja Riverdale, Supernatural ja Buffy vampyyrintappaja-TV-sarjoja. Ruskeita päähenkilöitä on ollut YA-kirjallisuudessa viime vuosina yhä enenevissä määrin, joten siinäkin mielessä innostuin kirjasta. Dasin aiempi Storm sisters -sarja jäi minulta kesken heti ensimmäisen osan kohdalla, sillä jotenkin se ei vain vetänyt. Kuolleiden näkeminen oli vahvasti mukana myös tänä vuonna ilmestyneessä Sini Helmisen Hurmeessa.

Kirja alkaa kohtauksella, jossa huutosakin johtaja ja koulun varsinainen mean girl, Naomi, kiusaa uutta tulokasta pakottamalla tämän suutelemaan ruumista heidän kotinsa alakerrassa sijaitsevassa ruumishuoneessa. Kirjan päähenkilö, Violet, kokee Naomin menneen jälleen kerran liian pitkälle ilkeydessään ja yrittää pelastaa itkevän Madison-paran. Tytön onneksi haustaustoimiston uusi (kuuma) harjoittelija Lukas keskeyttää tyttöjen hommat. Violet ei vielä tiedä, että tulee vielä olemaan tekemisissä Lukasin kanssa, eikä voi aavistaakaan, mitä kykyjä tällä tyypillä on.

Violet on lukionsa lähes ainoa ruskea tyttö ja huomaa usein sen vaikuttavan ihmisten asenteisiin. Violetin kautta kirjaan tuleekin hieman mietintää rasismista. Violet on (kuten kirjailija itse) syntynyt Intian Assamissa, mutta muuttanut kauan sitten hoitajansa Deden ja isänsä kanssa Illinoisiin, Meadowdaleen. Violetin äiti on menehtynyt autokolarissa. (Huoh, voisiko edes kerran olla päähenkilösankari, jonka molemmat vanhemmat olisivat elossa?)

Violet ei ole kuitenkaan ihan tavallinen 16-vuotias lukiolaistyttö: hän kuuluu intialaiseen soturikuningattarien, Aiedeojen sukulinjaan. Violet ei ole yhtään innostunut tästä roolistaan, vaan haluaisi olla vain tavallinen tyttö. Silti hänen luokseen on ilmestynyt säännöllisesti aiempien Aiedeojen henkiä siitä asti, kun Violet on täyttänyt kymmenen. Oikeaoppisesti tytön kouluttaa oma äiti, mutta Violetin harmiksi hänen äitinsä henkeä ei näy eikä kuulu. Koulutukset, joihin kuuluu shama-nimiset testit, läpikäytyään Violet saisi täydet voimat, jotka kuuluivat ensimmäiselle soturikuningattarelle, Ananyalle. Ongelmana on vain se, että Violet ei enää halua käydä tätä koulutusta, ja on jättänyt huomiotta viime vuosina henkien vaatimukset. Näin hän on menettänyt jo saavuttamansa yliluonnolliset kykynsä, kuten esineiden siirtelyn, ajatusten lukemisen ja teleportaamisen - tai niin hän vain luulee.

Tieto siitä, että ensisuudelmani on tapahtunut kuolleen pojan kanssa, on vähän liian kova pala nieltäväksi juuri nyt. Joku puoli minusta haluaisi mennä ratsaamaan isän viinakaapin. (s. 175) 

Henkien välttely ei ole kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että Violetin velvoitteena on kouluttautua Aiedeoksi. Eräänä yönä hän huomaa olevansa taas tahtomattaan suorittamassa karmeaakin karmeampaa shamaa. Nämä testit ovat kuin pahimpia painajaisunia, joista täytyy selvitä. Minulle tuli niistä mieleen Outolintu-sarjan pelkosimulaatiot. Sitä Violet ei myöskään tiedä, että hänen ikkunansa takana häntä tarkkailee oudon kiiluvasilmäinen mieshahmo, joka on määrätty tappamaan tuleva  Aiedeo.

Älä ikinä unohda tätä, Naomi: He nauttivat sinun häpäisemisestäsi. He nauttivat siitä, että saavat sinut tuntemaan itsesi mitättömäksi. He nauttivat siitä, että saavat repiä sinut kappaleiksi, juuri niin kuin sinäkin olet nauttinut, kun olet tehnyt saman heille. (s. 102)

Violetille tulee muutakin mietittävää, kun heti superilkeästä Naomista julkaistun seksivideon jälkeen tämän henki, bhoot, tulee yöllä ärhentelemään hänen huoneeseensa. Seuraavana päivänä koulun rehtori kertoo, että Naomi on kuollut. Miksi Naomi kuoli heti videon julkaisun jälkeen? Miten hän oli niin järkyttynyt videosta, kun kerta oli tunnettu estottomuudestaan ja sekstaili videollakin kahden pojan kanssa? Ketä olivat nuo videon pojat? Onko Naomi murhattu? Tästä lähtee liikkeelle mysteerien vyyhti, joka Violetin täytyisi selvittää. Hän yllättäin ystävystyy Naomi-hengen kanssa ja alkaa nähdä asioita hänen kannaltaan. Käypä vielä niin erikoisesti, että Violetkin saa kokeilla henkenä olemista, kun hänen kouluttajansa päättävät tehdä hänestä sellaisen osana shamaa. Jos Violet ei onnistu tehtävässään ja löydä Naomin murhaajaa, hän jää ikuisesti kuolleeksi. Siinäpä kannustinta kerrakseen tehtävän suorittamiseen.

"Minäkin pelkään, ja tiedän etten ole ainoa. Me kaikki pelkäämme niin kovasti näyttää todellista minäämme, että käännymme toisiamme vastaan aina kun saamme tilaisuuden. Me haukumme toistemme seksuaalisuutta ja kehoa. Haukumme, haukumme, haukumme. Se tappaa meidät kaikki, pala palalta, enkä minä halua kuolla." (s. 286)

Minusta kirjassa on kiehtova idea ja se toimii suurimmalti osin erinomaisesti, vaikka alkuosassa meinaan väsyä informaatiopuuskiin. Se onneksi laantuu kirjan edetessä. Kirjan nuorten vuoropuheluista on käyty paljon keskustelua Goodreadsissa, sillä Das käyttää niissä (turhan) paljon nettislangilyhenteitä, kuten OMG, BTW, #jotain jne. Se tekee vuoropuheluista hiukan falskin oloisia. Onneksi Violet juttelee parhaan ystävänsä Merylin kanssa "normaalisti" ilman lyhenteitä. 

Kirja oli minusta nopealukuinen ja tasaisen viihdyttävä, vaikka en nyt sitten ihan henkeä haukkonut ihastuksesta kuitenkaan. Aiedeo-soturikuningataridea on jotain erilaista ja uutta. Kirjan romanssikuviot eivät oikein tehneet minuun vaikutusta laimeudellaan, mutta toivottavasti ne kehittyisivät seuraavissa osissa. Kirjassa on fantasiakuvioiden lisäksi perus YA-meininkiä, kuten bileet, joissa pakoillaan poliisia, cheerleader-treenejä (joissa keskitytään kliseisesti vain pyramideihin) ja pakollinen somen juorupalsta, Hiehot ja Horot, missä myös Naomin seksivideo julkaistaan. Kirja loppuu sellaiseen cliffhangeriin, että jatko-osaan on tartuttava.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajallle.

Muissa blogeissa:

Samantyylistä luettavaa:

Sini Helminen: Hurme

 

Domowik: Ilkka Auer

Domowik: Ilkka Auer. Haamu 2018

Kansi: Ilkka Auer

"Et ole koskaan liian vanha saduille.

Yllättävän testamentin myötä Vilma Sumeliuksen perhe muuttaa Hästebäckin kartanoon Raaseporin linnan tuntumaan. Edesmennyt isosetä on jättänyt Vilmalle kummia viestejä, joiden myötä uusi koti paljastaa salaisen puolensa. Käytävillä liikkuva aave on vain alkua . Domowik-kotihengen avulla Vilma tutustuu salaperäiseen maailmaan, josta tuntemamme sadut ovat peräisin.

Hän alkaa selvittää sukunsa arvoituksia. Ja kohtaa synkät salaisuudet silmästä silmään.

Ilkka Auerin ”Domowik” on täynnä talvisia huurrekuvia ikkunoissa, kutkuttavia arvoitusten ratkomisia, tutkimusretkiä oudossa kartanossa ja salaperäisiä välähdyksiä toisenlaiseen maailmaan, joka elää tavallisen maailmamme rinnalla. Tarina viehättää yhtä lailla nuoria kuin aikuisempiakin lukijoita." (Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=dHk2MPnop4U

Oma arvio:

 Tulet huomaamaan, että Hästebäck ei ole tavanomainen kartano, mutta uskon, että jo aavisteletkin jotain sen kaltaista. Nyt kun olet laittanut signeerauksesi sopimukseen ja vastaanottanut tämän kirjeen, olet sidoksissa kartanoon. (s. 34)

Domowik vaikuttaa ensi alkuun hyvin hyytävän pelottavalta kauhukirjalta, mutta sitä se ei varsinaisesti ole. Kun Vilman perhe saa perinnöksi Hästebäckin kartanon, aistii Vilma heti talossa jotain erikoista. Tarina ei juurikaan pidä lukijaa pitkään jännityksessä, vaan haamut ilmaantuvat melko luontevasti osaksi tarinaa, eikä Vilma tunnu olevan kovinkaan kauhistunut. Hän suhtautuu aaveisiin hyvin luontevasti, sillä hänellä on aina ollut hiukan yliluonnollisia aisteja. Hän tutustuu melko pian talon kotihenkeen, eräänlaiseen tontuun, joka tottelee nimeä Domowik. Tuo omalaatuinen pikku-ukkeli näyttäytyy vain Vilmalle, sillä aikuiset eivät näe mitään tuollaisia, ja neuvoo Vilmaa kartanon emännöinnissä. Näyttää siltä, että isosetä on jättänyt Vilmalle hyvin tärkeän tehtävän.

Nainen kumartui, ja Vilma tunsi hipaisun korvassaan. Hento kuiskaus pyyhkäisi korvalehden ihoa, ja ilma tuoksui omenoilta ja savulta, mutta Vilma ei kuullut sanaakaan.

Aaveiden puheita oli näemmä hyvin hankala kuulla. (s. 165)

Vilma huomaa pian, ettei kaikki aaveet ja haamut olekaan kovin kivoja. Ovella käy hyvin karmivan oloinen tyyppi, joka yrittää tunkea sisään väkisin. Kun Vilma käydessään Raaseporin linnassa näkee omituisen, vanhan maailman näyn, hän ei saa sitä mielestään. Miksi Vilman huoneessa vieraileva Gerdan aave on niin surullinen? Mikä on Musta sirkus ja miten sinne pääsee? Kuultuaan sukulaistensa surullisista kohtaloista  Vilma ei voi seistä tumput suorina. Domowik apunaan Vilma joutuu hyvin jännittäviin seikkailuihin Alismaassa, toisessa ulottuvuudessa. Kauhutarinaan sekoittuu  äkkiarvaamatta sirkusmaista fantasiaa ja satumaisuutta.

"Näin lähellä satua en ole koskaan ollut. Paitsi unessa!"

"Ei ihme, sillä täältä lähes kaikki sinun maailmasi sadut ovat peräisin." (s. 200)

Domowik on sopivaa luettavaa jo varhaisnuorille kauhun ja jännityksen ystäville. Mukavan talvinen ja jouluinen teema sopii loistavasti tähän vuodenaikaan. Tarina on sopivan pelottava nuorille lukijoille, kun taas minun makuuni se jäi vähän pliisuksi. Olisin nauttinut enemmän pelkistä hiipivistä kauhuelementeistä, koska hämmennyin hiukan fantasiamaisten sirkuskuvioiden ilmestyessä tarinaan. Vilma on mukavan reipas ja rohkea henkilöhahmo, kun taas hänen vanhempansa jäävät statistin rooliin tyttärensä seikkaillessa toisissa ulottuvuuksissa.

Kirjan tarinalla on selkeä viesti: vain lapset voivat nähdä satumaailman hahmoja, mutta jos aikuinen säilyttää lapsenmielisyytensä ja riisuu estonsa, voi hänkin nähdä pilkahduksen satumaailmasta.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja

Hyvähuomen

Kirjan vuoksi

Samantyylistä luettavaa: 

Lasilapset: Kristina Ohlsson

Anastasia: Ilkka Auer

Lisään tämän Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen.

Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Throne of Glass - Lasipalatsi: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2012): Throne of Glass. Kansi: Talexi & Shutterstock

"Endovierin synkillä, törkyisillä suolakaivoksilla suorittaa elinkautisrangaistustaan 18-vuotias tyttö. Celaena Sardothien on nuoresta iästään ja hämäävän viehättävästä ulkomuodostaan huolimatta pelätty, pahamaineinen salamurhaaja. Celaena teki kuitenkin yhden kohtalokkaan virheen: jäi kiinni.

Nuori kapteeni Westfall tarjoaa epätoivoiselle Celaenalle vapautta suuren uhrauksen hinnalla. Celaenan täytyy edustaa kruununprinssi Doriania kilpailussa, jossa hän mittelee taistelutaitojaan maan etevimpiä varkaita, salamurhaajia ja muita ammattitappajia vastaan. Vain voittamalla Celaena voi lunastaa vapautensa ja saada selville kohtalonsa. Mutta sulaako hänen jäinen sydämensä?

Throne of Glass – Lasipalatsi on Sarah J. Maasin huiman, eeppisen fantasiasarjan ensimmäinen osa. (Gummerus)" 

Oma arvio:

Ensivaikutelmani tästä kirjasta oli ennakkotietojen (ja kansikuvan) perusteella se, että se tulee pitämään sisällään huimaa taistelua ja ärhäkän, kipakan kick-ass-sankarittaren. Kirjaa suositellaan Nälkäpelin ja Game of Thronesin ystäville, joista jälkimmäinen ei ole minulle kovin tuttu, mutta tietämykseni perusteella täynnä juonittelua, toimintaa ja väkivaltaa. Onko sattumaa, että Sarah J. Maasin sarjan nimi, Throne of Glass, muistuttaa hyvin paljon Game of Thronesia, vai ihan laskelmoitu juttu?

Celaena oli ollut vasta kahdeksanvuotias, kun Arobynn Hamel, hänen opastajansa ja salamurhaajien kuningas, oli löytänyt hänet puoliksi hukkuneena jäisen joen rannalta ja tuonut hänet torniinsa Adarlanin ja Terrasenin rajalle. Arobynn oli kouluttanut Celaenasta parhaan ja uskollisimman salamurhaajansa muttei ollut koskaan päästänyt tätä palaamaan kotiin Terraseniin. (s. 37)

Alussa päähenkilö, salamurhaaja Cealena on hyvin vihainen ja arvaamaton nuori nainen. Kun kapteeni Westfall tarjoaa naiselle sopimusta, jossa hän saa vapautensa oltuaan neljä vuotta kuninkaan miekkana, eli käytännössä hänen orjanaan, hän suostuu lähtemään seurueen mukana kohti kuninkaan Lasipalatsia. Chaol Westfall on töykeä ja antaa Celaenan tutu nahoissaan, ettei hän arvosta salamurhaajaksi kasvatettua naista muuta kuin hänen asemansa vaatii. Prinssi Dorian ei osaa pelätä vihaa puhkuvaa naista, sillä hän on kovin mieltynyt tämän katseeseen. Prinssi on melkoisen häntäheikin maineessa, eikä hän ole isänsä toiveista huolimatta kovin kiinnostunut valtakunnan asioista, saati lotkauta korviaankaan vanhempiensa laatimalle listalle sopivista vaimoehdokkaista.

"Voi Dorian." Kuningatar painoi käden sydämelleen. "Et kai ole aikeissa kertoa minulle, että haluat mennä naimisiin rakkaudesta? Rakkaus ei takaa onnistunutta avioliittoa." (s. 141)

Kirjassa seurataan Cealenan kotiutumista linnaan ja hänen ja Chaolin leikkimielistä piikittelyä toisilleen. Celaena mieltyy hyvin äkkiä linnan yltäkylläisyyksiin ja kirjassa alkaa olla pukudraaman aineksia, kun taas taisteluharjoitukset jäävät harmikseni hiukan syrjään. Asetelma muistuttaa kieltämättä Nälkäpeliä tai Outolintua -  tässä kuninkaan miekan paikasta kilpaillaan erilaisin kokein, ja välillä niihin treenataan. Celaenan kilpakumppaneista löytyy körmyjä varkaita kuin liittolaisiakin. Kilpailua kuitenkin varjostaa linnassa väijyvä pahuus, joka aina tietyn välein on saanut saalikseen jonkin kilpailijoista. Celaena saa apua yllättävältä, menneen maailman taholta.

Kuva: Pixabay

Chaolin ja Celaenan välit lämpenevät jonkinlaiseksi ystävyydeksi, vaikka Chaol välillä töksäyttää jotain salamurhaajan taustasta ja loukkaa täten heidän alkavaa ystävyyttään. Hän kuitenkin alkaa askel askeleelta luottaa naiseen, välillä omasta mielestään liikaakin. Prinssi Dorian alkaa myös piirittää Celeanaa, ja tästä tulee tietenkin herkullinen kolmiodraama-asetelma. Minä petyin siitä, miten ennalta-arvattavasti Celaena käyttäytyy, ja miten hän yhtäkkiä unohtaa kaikki entiset periaatteensa.

Kuva: Pixabay

En oikein osaa sanoa, mikä tästä kirjasta jäi puuttumaan, etten ollut ihan täysin lumoissani. Kirja on toki hyvin viihdyttävä ja Celaena hahmona on kyllä ihan piristävä, vaikka alussa hänen murhanhimoiset ajatukset tekivät hänestä luotaantyöntävän. Hänestä kuitenkin kuoriutuu ihan mukiinmenevä sankaritar, joka saa kokea ensimmäistä kertaa elämässään, mitä on ystävyys. Erityisesti pidän Celaenan mieltymyksestä lukemiseen. Hän innostuukin heti huomattuaan kuninkaan linnassa valtavan kirjaston, ja pyytää prinssi Dorianilta erikoisluvan lukea kokoelman kirjoja.

Kirjastot olivat täynnä ajatuksia, vaarallisempia ja voimakkaampia kuin mitkään aseet. (s. 65)

 Loppua kohti juoni tiivistyy eeppiseen taistelukohtaukseen, jossa Celaena saa kohdata monenlaista vääryyttä ja kieroilua, mutta näyttää todelliset kyntensä. Kuninkaan uhkaavuus jää leijumaan päällimmäisenä mieleeni. Lopussa Celaena tekee ihmeellisen ratkaisun, johon olisi minusta voinut liittyä hiukan enemmän draamaa. Olin tästä tunnekylmyydestä hiukan hämilläni. Romantiikkakohtaukset  myös jäivät melko mitäänsanomattomiksi ja tunneköyhiksi. Kirjan fantasiaelementit jäävät hiukan juonesta irtonaisiksi ja epämääräisiksi. Toivottavasti seuraavissa osissa toimintaa saadaan lisää ja fantasia selittyy johdonmukaisemmin osaksi tarinaa.

Seuraava osa, Keskiyön kruunu ilmestyy helmikuussa 2018 ja kolmas osa, Tulen perillinen heinäkuussa 2018. 

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Tarinoiden syvyydet 

Kirjaneidon tornihuone

Nousu (Riikka Ylilehto)

Osallistun tällä kirjan kannella Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.


Throne of Glass – Keskiyön kruunu: Sarah J. Maas.Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018. (Throne of Glass #2)

Englanninkielinen alkuteos (2013): Crown of Midnight

”Lasipalatsin valtaistuimella istuu mustasieluinen kuningas, joka hallitsee alamaisiaan rautaisella otteella. Celaena Sardothien voitti raa’an kamppailun, ja hänet valittiin kuninkaan henkilökohtaiseksi salamurhaajaksi, Kuninkaan Miekaksi. Celaena ei kuitenkaan kumarra kruunua: salassa hän auttaa kuninkaan vihollisia pakenemaan, sillä hän tietää, että hänen palvelemansa mies on paha. Jokainen kuolema, jonka Celaena lavastaa, ja jokainen valhe, jonka hän kertoo, on uhka hänen rakkailleen ja hänelle itselleen.

Julkisivun ylläpitäminen käy entistäkin vaikeammaksi, kun Celaena tajuaa, ettei ole ainoa, joka hakee oikeutta. Juonittelu ja salailu mutkistavat hänen välejään kruununprinssi Dorianiin, kuninkaallisen vartioston kapteeni Chaoliin sekä kapinalliseen prinsessa Nehemiaan. Kohdatessaan vielä kuningastakin pahemman voiman Celaenan on päätettävä, millä puolella hän on ja minkä puolesta hän taistelee: vapautensa, sydämensä vai kuningaskunnan kohtalon... ” (Gummerus)

Oma arvio:

Throne of Glass –sarjan ensimmäinen osa Lasipalatsi ei saanut minua innostumaan kovinkaan hirmuisesti, mutta bloggaajakollegani vakuuttelivat minulle, että sarja tulee paranemaan kirja kirjalta. Siksipä minulla oli kovin suuret odotukset tästä toisesta osasta, sillä halusin todellakin antaa mahdollisuuden kirjan temperamenttiselle Celaenalle ja muille kirjan hahmoille.

”Kuningas lähetti minut tappamaan sinut.”(s. 96)

Keskiyön kruunussa Celaena on nyt kuninkaan uskollinen salamurhaaja, kuninkaan miekka, mikä tekee hänestä melko kyseenalaisen ja hankalasti samaistuttavan henkilöhahmon. Hyvin pian kuitenkin selviää, että Celaenan uskollisuus kuninkaalle on pelkkää lumetta, eikä hän ole niin säälimätön tappaja kuin luullaan. Alan heti pitää tästä säpäkästä, mutta kuitenkin herkästä ja fiksusta nuoresta naisesta paljon enemmän. Celaenassa on myös turhamainen puoli, joka heräsi henkiin jo ensimmäisessä osassa, mutta jatkuu yhä hänen kantaessaan kaupasta kauniita vaatteita ja hattuja ja miettiessään sopivia asuja eri tilaisuuksiin.

Celaena tunsi hengästyvänsä, muttei kyennyt kääntämään katsettaan Chaolista, ei kyennyt lopettamaan tanssimista. Kuunvalo ja puutarha ja tanssisalin kultainen hehku sekoittuivat jonnekin kaukaisuuteen. ”Me emme koskaan voi olla tavallinen poika ja tyttö, emmehän?” hän onnistui sanomaan. (s. 151)

Celaenan ja Chaolin aamuiset harjoittelulenkit ja taistelutreenit ovat täynnä nasevaa flirttiä, ja alan jo alusta asti hykerrellä mahdollisen kuuman romanssin toivossa. Mukana on toki myös kielletyn hedelmän makua, sillä eihän vartijan olisi sopivaa langeta kuninkaan miekkaan. Dorian, joka on saanut pettyä rakkaudessaan Celaenaan, aistii näiden kahden välisen jännitteen ja tuntuu suurta kaihoa. Onneksi hän on yllättävän kypsästi ajatteleva kruununprinssi, ja pidänkin Dorianista tämän kirjan luettuani todella paljon.

Hän oli niin pitkään yrittänyt olla uhmaamatta isäänsä, mutta millainen mies hän oikein olisi, jos tottelisi tämän käskyjä sokeasti? (s. 275)

Celaena jatkaa mystisten vanhojen arvoitusten selvittämistä linnan salakäytävillä ja joutuu kohtaamaan todella hirvittäviä voimia. Lopussa hänestä myös paljastuu hyvin yllättäviä asioita, enkä ole ollenkaan mielissäni siitä, miten hänen käytöksensä muuttuu erästä hänelle tärkeää ihmistä kohtaan. En meinaa päästä järkytyksestäni ylitse. Celaena tutustuu myös hautakammion höpsöön vartijaan, puhuvaan messinkiseen ovenkolkuttimeen Mortiin, josta minulle tulee kovasti mieleen Harry Potter -kirjojen ovenvartijat. Jopa häiritsevän paljon. Pidän muuten kirjassa esiintyvistä fantasiaelementeistä, jotka liittyvät taikuuteen, haltioihin ja pahoihin voimiin, mutta sarkastinen ovenkolkutin meinaa lytätä koko homman. Onneksi Mort ei esiinnyt kirjan sivuilla kuin silloin tällöin. 

Kuva: Pixabay

Keskiyön kruunu on täydellisen monipuolinen jatko-osa seikkailuhenkiseen ja kuninkaallista juonittelua pursuavaan sarjaan. Yhtä lailla lukija saa samassa paketissa poskia punoittavaa romantiikkaa, fantasiahenkistä seikkailua ja sähäkkää toimintaa. Kirjan henkilöt käyvät läpi monenlaisia tunteita ja ristiriitoja, jotka vakuuttavat ainakin minut täysin. Kirjan lopussa tapahtuvat käänteet pääsevät yllättämään ja jään janoamaan jatkoa, jota onkin luvassa jo tänä kesänä osalla Tulen perillinen. Olen koukuttunut!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 

Minun mielessä

Tarinoiden syvyydet

Kirjaneidon tornihuone

Sivujen välissä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Ruksaan lisäksi YA-haasteen kohdan:

Kirjassa kartta sisäkannessa

Throne of Glass - Tulen perillinen: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2018 (Throne of Glass #3)

Englanninkielinen alkuteos (2014): Heir of Fire. Kansi: Talexi / Shutterstock

"Celaena Sardothien on selvinnyt hurjista taisteluista ja musertavista sydänsuruista, mutta hän on joutunut maksamaan siitä kovan hinnan. Celaena on rikki ja haluaisi nyt vain kostaa rakkaan ystävänsä kuoleman. Sen sijaan hänen täytyy matkustaa kauas toiseen maahan ja kohdata totuuksistaan synkin, joka voi muuttaa hänen elämänsä iäksi. Vain Celaena voi päättää, onko hän kuningatar vai petturi…

Samaan aikaan julmat, hirviömäiset joukot kerääntyvät koolle ja valmistautuvat taisteluun. Nujertaakseen vastustajansa Celaenan täytyy taistella sekä omia demoneitaan että sitä pahaa voimaa vastaan, joka on pääsemässä nyt valloilleen. Jos Celaena onnistuu, tulee hänestä Adarlanin suurin uhka."(Gummerus)

Oma arvio:

Sarah J. Maasin mahtipontinen fantasiasarja paisuu ja pullistuu - kirjaimellisesti, sillä tämä sarjan kolmas osa on jo vaikuttavat 624-sivuinen. Ja mikä ihaninta, joka sivu on tarkkaan harkittua ja mahtavaa tarinankerrontaa parhaimmillaan, joka syventää sarjan keskiössä seikkailevan Celaenan vaiheita ja tuo samalla sekaan soppaan vielä lisää mainioita henkilöhahmoja. Eikä mitä tahansa henkilöhahmoja, vaan sellaisia, joihin tutustuttuani jään miettimään, miten edes jaksoin lukea aiemmat osat ilman tätä hahmoa. Palaan asiaan myöhemmin, kun jaan ajatukseni eeppisestä sankarista Rowanista sekä Mustanokkien noitaklaaniin kuuluvasta Manonista.

Hän laski kätensä alas. Hänen taikuutensa roihusi niin kiivaasti, että sade höyrystyi ennen kuin osui häneen. Hän oli juuri taottu ase, joka hehkui voimaa. (s. 526)

Tulen perillinen seuraa Celeanan, Dorianin ja Chaolin vaiheita siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Celaena on hämmennyksissään omista voimistaan ja siitä, miten hän oppisi valjastamaan niitä. Taustalla velloo suuri suru hänen rakkaan ystävänsä Nehemian kuolemasta ja siitä, että hän joutui pettymään Chaoliin. Hän haluaisi löytää haltioiden kuningattaren Maeven, jotta saisi vastauksia avainten arvoitukseen. Kuin taikaiskusta hän törmääkin Wendlynissä haltia Rowaniin, joka työskentelee hirmuhallitsija Maeven palveluksessa, ja joka on tullut hakemaan Celeanaa Maeven luokse. Kylmäkatseinen kuningatar määrää Celaenan kuitenkin harjoittelemaan voimiaan Rowanin opastuksella ennen kuin tällä on pääsy palatsiinsa Doranelleen. Maeve haaveilee tekevänsä tulen perillisestä kuningattaren.

Celaenan ja Rowanin yhteistyö meinaa takuta pahasti, eikä vähiten sen takia, ettei Rowan voi oikein sietää puolihaltijasukulaistaan. Celaena ei osaa muuttaa muotoaan, ja juuri sitä Rowan häneltä vaatii. Aamut Celaena työskentelee vaatimattoman linnan keittiössä ja muut ajat säälimätön Rowan piiskaa häntä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Rowan tutustuu nuoreen naiseen paremmin ja tajuaa, ettei tämän elämä ole ollut kovin hohdokasta. Rowan on aivan mainio henkilöhahmo, vaikka alkuun hyvin yrmeän oloinen. Hänestä kuitenkin kuoriutuu oikein kelpo mies, jota ystävyys ja syvä side Celaenan kanssa vahvistaa.

Kun Celana tarttui tikariin, se tuntui kevyemmältä kuin hän muisti. Rowan katsoi hänen silmiinsä, katsoi suoraan hänen sisimpäänsä ja sanoi: "Tulisydän." (s. 476)

Toisaalla Eyllwen kuninkaanlinnassa kapteeni Chaol yrittää olla ajattelematta Celaenaa, joka päätti vihoissaan heidän suhteensa, ja saakin muuta ajateltavaa, kun paikalle saapuu keikarimainen Aedion Ashryver, joka on myös tärkeä henkilö Celaenan menneisyydessä - hän on nimittäin tämän serkku. Chaol päätyy varjostamaan Aedionia, joka käyttäytyy epäilyttävästi, ja tämä poikii vankan yhteistyön miesten välille. Dorian taas sillä aikaa tutustuu linnan parantajaan, Sorchaan, joka vie prinssin sydämen mennessään ja auttaa samalla nuorta miestä tämän orastavien taikavoimien ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Rakkaus rahvaaseen kuuluvan naisen kanssa on kuitenkin hyvin vaarallista ja salassapidettävää. Hurmaava Chaol jää minusta nyt hieman etäisemmäksi tässä osassa, ehkä syystäkin, mutta uskon hänenkin aikansa vielä koittavan. Dorian ei ole oikein koskaan ollut lempihahmoni, mutta petraa hieman ja hänen ja Sorchan romanssi on ihan mukava lisä tähän osaan.
 

Kirjassa esitellään Rowanin ohella myös toinen erittäin kiehtova hahmo, nimittäin Manon Mustanokka, nuori Noitamannun asukas, jonka julma isoäiti kaavailee hänestä noitien lennoston johtajaa. Tähän titteliin päästäkseen Manonin on saatava ratsukseen paras lohikäärmeistä, Titus, ja päihitettävä muiden noitaklaanien ehdokkaat. Tärkeimpänä koetuksena on Omegavuorten solan ylittäminen lohikäärmeellä, mikä vaatii taitoa ja uskallusta. Manon on yhtä mieltä isoäitinsä laatimasta tavoitteesta, mutta hänen keinonsa ovat hieman erit. Pidän kovasti Manonin sinnikkyydestä ja hänessä on ehkä hiukan samaa kuin Celaenassa - pippurinen, ärhäkkä, mutta kovia kokenut nuori, joka taistelee tiensä huipulle. Toivon mukaan Manonin tarina jatkuu seuraavissa sarjan osissa.

Hän huolisi ratsukseen vain pedoista hurjimman, jonka pahuus veti hänelle itselleen vertoja. Hänen katseensa kohtasi Tituksen tummat silmät ja hän hymyili lohikäärmeelle.

Näytti aivan siltä, että se hymyili takaisin. (s. 110)

Sarah J. Maas on luonut niin uskomattoman tarinan, joka syvenee sarjan osa osalta, että voin vain haukkoa henkeäni hämmästyksestä ja tyytyväisyydestä. Uudet tarinalinjat takaavat sen, ettei kirja pääse pitkästyttämään. Erityisen ilahtunut olen noitien osuudesta, jossa urhea ja sinnikäs Manon Mustanokka kouluttaa siipirikosta lohikäärmeenretaleesta voittamattoman ratsun. Celaenan muodonmuutosharjoitukset ja ystävystyminen Rowanin kanssa ovat pisteenä iin päälle, ja kirjan juoni kultivoituu lopun jännittäviin käänteisiin, joiden aikana muistan tuskin hengittää. Uusia kammottavia örkkimörkkejä luikertelee juoneen mukaan. Celaena alkaa myös raottaa omaa menneisyyttään mieleenpalautuvien muistikuvien kautta.  

Hän oli tuhkan ja tulen perillinen, eikä hän kumartaisi ketään. (s. 554)

Throne of Glass -sarja ikään kuin puhkeaa kukkaansa tässä osassa, enkä voi enää käsittää, voiko tämä enää paremmaksi muuttua seuraavan osan myötä, niin täydellisyyttä hipovaa ja kiintoisaa fantasiaa tämä on. Hehkutuksillani ei tunnu nyt olevan rajaa.

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Minun mielessä
Tarinoiden syvyydet
Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirja omalta TBR-listalta

Kirjankansibingon ruudukosta ruksaan kohdan:

Seikkailu

Throne of glass - Varjojen kuningatar: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2019 (Throne of glass #4)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): Queen of Shadows. Kansi: Talexi / Shutterstock

Oma arvio:

"Sota on alkamassa. Ja kaikki heistä eivät ehkä selviä siitä.

Celaena Sardothienilta on riistetty kaikki mitä hän rakastaa. Mutta nyt hän palaa hakemaan kostoa, pelastamaan ennen niin loistokkaan valtakuntansa ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.

Hän on ottanut haltuun oikeutetun paikkansa valtaistuinpelissä Aelin Galathyniuksena, Terrasenin kuningattarena. Mutta ennen kuin hän voi nousta valtaistuimelleen, hänen täytyy taistella: Serkkunsa puolesta, joka oli valmis kuolemaan hänen edestään. Ystävänsä puolesta, joka on teljetty kammottavaan tyrmään. Kansansa puolesta, jonka julma kuningas on orjuuttanut ja joka odottaa kuningattarensa voitokasta paluuta." (Gummerus)

Oma arvio:

Minä odotin tätä Throne of glass -sarjan neljättä osaa kärsimättömästi, mutta sitten pettymyksekseni huomasin, ettei tämä 740-sivuinen järkäle meinannut vetää minua lainkaan pauloihinsa. Olinko liian ihastunut edellisen Tulen perillinen -osan Aelin-Rowan-parivaljakkoon, onko minulle päässyt kehittymään nyt fantasiaähky vai eikö tämä osa nyt oikeasti vain ollut niin hyvä kuin pari edellistä?

Heidät oli taottu samasta metallista, he olivat saman naarmuisen kultakolikon kaksi puolta. (s. 220)

Kirjan alussa Aelin on palannut sinne, mistä kaikki sarjan alussa alkoi: Riftholdin kaupunkiin, Eyllwen ja hänen oman kotinsa, Terrasenin välimaastoon, jossa hänen menneisyyteensä ikävästi liittyvä Arobynn pyörittää yhä salamurhaajien koplaansa. Aelinin on nyt teeskenneltävä, että hän on palannut Arobynnin remmiin ja yhteistyökumppaniksi. Todellisuudessa hän aikoo verisesti kostaa tuolle julmalle miehelle rakkaansa Samin kuoleman ja kaikki muutkin kokemansa vääryydet. Kaikki on nyt vain monin verroin vaikeampaa, kun taikuus on kadonnut kokonaan valtakunnasta eikä Aelinkaan siis voi hyödyntää tulivoimaansa.

Aelin tuijotti noita silmiä, suuta, jota oli kerran suudellut, ystävää, johon oli ollut kovasti kiintynyt, ja aneli: "Anna pienikin merkki, Dorian."

Mutta noissa kasvoissa ei ollut enää jälkeäkään hänen ystävästään, ei epäröintiä tai vastustellen nykivää lihasta, kun prinssi syöksyi häntä kohti. (s. 180)

Alkuosien lempihahmoni Chaol ilmestyy myös kuvioihin mukaan, mutta ei enää lempityyppinäni todellakaan, vaan etenkin kirjan alussa luotaantyöntävän ynseänä ja Aelinia vierastavana. Toki kirjan edetessä Aelin ja Chaol alkavat saada  taas luottamusta ja ystävyyttään hiukan takaisin, mutta hyvin etäisiksi he toisilleen jäävät, ottaen huomioon sen, miten kiihkeää heillä viime osissa on ollut. Aelinin haltijaserkuksi paljastunut Aedion on pelastettava Eyllwen kuningaskunnan tyrmästä, jossa nyt demonirengastettu Dorian pitää häntä hallussaan. Dorian tuntuu olevan menetetty iäksi, vaikka lukija saa kyllä vihiä, miten hänen oma sielunsa huutaa demonin vankina. Aelinille on järkytys, että hänen rakas ystävänsä ei enää tunnista häntä, ja ainoa ratkaisu Dorianin vapauttamiseen tuntuisi olevan miekan sivallus. Mutta Aelin ei pääse toteuttamaan tätä.

Aelinin tuoksu täytti Aedionin aistit. Hetkeen hän ei voinut tehdä muuta kuin hengittää sitä syvään keuhkoihinsa, kun hänen haltiavaistonsa karjuivat hänelle, että tässä oli sukulainen, tässä oli kuningatar, tässä oli Aelin. Hän olisi tuntenut serkkunsa vaikka sokeana. (s. 219)

Aelinin ja Aedionin jälleennäkeminen on hurmaavan sydäntäriipaiseva. Etenkin Aedion tuntuu lähes palvovan maata serkkunsa jalkojen alla. Vaikka nautinkin toki näiden sukulaisten yhteisistä hetkistä, mieltäni kaihertaa kuitenkin kysymys: Missä, oi missä on ihana Rowan? No, pakkohan se on paljastaa, että Rowankin palaa ennemmin tai myöhemmin mukaan tarinaan. Hänen ja Aelinin verisiteen vuoksi hän on päättänyt työntää romanttiset ajatukset naisesta syrjään, mutta kuten arvata saattaa, vaikeaahan se on, etenkin kun Aelin keikistelee haltijamiehen edessä tyköistuvissa taistelupuvuissa ja vartaloon liimautuvissa yöpaidoissa. Minua meinaa jopa hiukan huvittaa asetelman kliseisyys. Tämä kuvio on jo niin luettu monista, monista kirjoista. Toisaalta näitä aina janoaa.

Kirjan tapahtumat imaisevat ihan mukavasti mukaansa puolivälin jälkeen ja tapahtumia kyllä riittää toisensa perään ihmeteltäväksi. Aelinin ja Rowanin romanttinen jännite ja Dorianin kohtalo pitävät minua sen verran jännityksessä, että saan luettua kirjan ihan hyvillä mielin loppuun alun tahmeudesta huolimatta. Kun viime osassa tulin viehättyneeksi noitapiirin johtajan Manon Mustanokan tarinasta, nyt hänestä kertovat luvut tuntuivat välillä melko turhilta kirjan sivujen täytteiltä. Ei edes uuden hahmon, Eliden, saapuminen noitien tukikohtaan riitä pitämään mielenkiintoani yllä. Manon liittyy kuitenkin hyvin ratkaisevasti juonenkulkuun, joten ymmärrän hänen olemassaolonsa. Persoonana hän on kuitenkin minusta aika rasittava, olevinaan niin kylmä ja kova, vaikka pehmenemisen merkkejä toki on lopussa havaittavissa.

"Entä jos jatkamme eteenpäin", Chaol sanoi, "mutta edessä on vain tuskaa ja epätoivoa? Entä jos jatkamme eteenpäin, mutta meitä odottaa vain kauhea loppu?

Aelin katsoi pohjoiseen kuin voisi nähdä koko matkan Terraseniin. "Sitten se ei ole loppu." (s. 602)

Throne of Glass menee osa osalta fantasiamaisemmaksi ja juonittelevammaksi, jossa eeppiset taistelukohtaukset seuraavat toisiaan. Harmi, sillä minä nautin enemmän toisen ja kolmannen osan suvantovaiheista, joissa pääosassa ovat henkilöiden väliset kemiat ja taisteluharjoittelu. Kirjan maailma ei ole kovin huolellisesti selostettua, vaan pääpaino on nimeomaan juonittelulla, taisteluilla hyvän ja pahan sekä valta-asemien välillä. Henkilöhahmot fantasiaominaisuuksineen ovat kyllä mukavan erikoisia, mutta toivoisin heidän kuvailujaan seuraaviin osiin enemmän. Tosin Lysandra ja Nesryn olivat mielestäni melko merkityksettömiä henkilöitä, ainakin tässä osassa.

Vaikka tämä osa ei yllä suosikikseni, en silti malta olla lukematta sarjan jatko-osia jatkossakaan, sen verran olen kiintynyt Aelinin ja kumppaneiden tarinaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Throne of Glass - Taistelun myrskyt: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2020 (Throne of Glass #5)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Empire of Storms. Kansi: @Talexi/Shutterstock

"Salamurhaaja ja kuningatar Aelin Galathynius on vasta aloittanut matkansa kohti valtaistuinta. Lupauksia on annettu ja rikottu, ystäviä on saatu ja menetetty. Ne, joilla on taikavoimia, huomaavat olevansa vastakkain niiden kanssa, joilla taikuutta ei ole.

Aelinin ympärillä Erilean valtakunnat murenevat ja ikivanha pahuus pyrkii valtaamaan koko maailman. Haltiaprinssi rinnallaan Aelin kerää armeijaa puolelleen, mutta sodan uhatessa joka rintamalla Aelinin on tehtävä vihollisistaan liittolaisia, jos hän haluaa suojella kansaansa. Mikä pahinta, hänen ainoa toivonsa voittoon saattaa tietää loppua kaikelle, mitä hän rakastaa." (Gummerus)

Oma arvio:

Valittelin jo aiemman Throne of glass -osan arviossani sitä, kuinka sarjan kirjat muuttuvat osa osalta järkelämäisemmiksi korkean fantasian, eeppisten taistelukohtausten ja toiminnan kirjoiksi, kun alkuosia lukiessani nautin sen moniulotteisista tarinalinjoista ja viipyilevästä mutta räjähtävästä romantiikasta. Olen muutenkin jollain tapaa kyllästynyt korkeaan fantasiaan, joten tämänkin 771-sivuisen kirjan lukeminen oli minulle kohtuuttoman työlästä, etenkin kun kirjan tapahtumat eivät meinanneet napata minua ollenkaan mukaansa.

Taistelun myrskyt
-osan tarina kietoutuu hyvin vahvasti Aelinin ja Rowanin väliseen tunnekuohuun ja sen täydellistämiseen. Alussa on melkoista kiusoittelua, mutta sitten molemmat antavat tunteilleen vallan ja sitten räiskyy ja rätisee, kun haltia ja puolihaltia rakastelevat. Nyt täytyy sanoa, että näiden kahden rakastelukohtaukset ovat makuuni enemmän harlekiinimaisia kuin aistikkaita, YA-romaaniin kelpoja (enkä sano tätä kukkahattu päässä.) Tunnen lähinnä myötähäpeää ja huvitusta joka kerta, kun nämä kaksi kuhertelevat. Seksikohtaukset kuvataan yllättävän graafisesti, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta se tapa, miten mahtipontiseksi ja täydellisyyden huipentumaksi näiden kahden sekstailut on kuvattu, vievät ne epärealistisen puolelle. Ja tekevät niistä korneja.

"Sanoit, ettet ottaisi minua ensimmäistä kertaa puuta vasten", Aelin henkäisi ja hyväili Rowanin käsivarsia ja lihaksikasta rintaa. "Entä savupiippua vasten?" (s. 321) 

En oikein muuten saanut kiinni punaista lankaa Aelinin tarinalinjasta, joka tuntui olevan koko ajan joko Rowanin kanssa flirttailua tai suureen taistoon valmistumista, kieroilua ja tulitaitojen käyttämistä. Aelin henkilöhahmona ei enää miellytä minua lainkaan, häneen ei tuntunut saavan juuri mitään tuntumaan. Taistomatkalla olleita tuntuivat koettelevan vuoroin Erawanin demonit, merihirviöt, Ilkit ja Maeven laivastot. Sen sijaan Manon Mustanokan vaiheet olivat jälleen kiehtovia ja jännitin kovasti, selviääkö hän petettyään oman isoäitinsä ja samalla kaikki Mustanokat. Manon joutuu lohikäärmeensä Abraxoksen kanssa pakomatkalle ja kadottaa oman kolmentoista piirinsä. Manon saa yllättäen apua prinssi Dorianilta, ja myöhemmin näiden kahden tiet kohtaavat uudelleen ratkaisevasti. 

Sotaa ei voittaisi se, joka hymyili ja käyttäytyi kauniisti. (s. 342)

Kolmas tarinalinja seuraa Mustanokkien leiristä karanneen Elide Lochanin seikkailua läpi vaarallisten metsien, jossa kammottavat Ilkit meinaavat saada tytön kiinni, kunnes eräs suuri ja voimakas haltia, Maeven käskyläinen Lorcan pelastaa tytön. Hän ei tiedä, että tyttö kantaa taskussaan hyvin tärkeää esinettä, yhtä Mahtiavaimista, joka hänen on määrä vielä Celaenalle (joka nyt on siis paljastunut Aeliniksi.) Kovista koettelemuksista yhdessä selvittyään Elide ja Lorcan lähentyvät toisiaan, vaikka aluksi heidän välillään on paljon kitkaa. Lopussa Elidelle selviää kuitenkin hyvin ikäviä asioita Lorcanista, mitä hänen on hankala antaa koskaan anteeksi.

Hän ohjasi Abraxoksen kohti kukkulalla kohoavaa kivilinnaa, joka pilkotti vain hieman loistavan lasimuurin takaa - muurin, joka hänen oli käsketty murskata - ja toivoi, ettei saapunut liian myöhään.

Hän toivoi myös, että tiesi, mitä helvettiä oli tekemässä. (s. 92)

Tuntuu, että Taistelun myrskyt on hieman liian venytetty osa, johon on täytynyt väen vängällä ahtaa mukaan romansseja jokaisten henkilöhahmojen välille. Kun Dorian joutui aiemmin heittämään hyvästit Sorchalle, nyt hän iskee silmänsä valkotukkaiseen noitaan, Manon Mustanokkaan. Aedion taas huomaa tuntevansa kovin lämpimiä tunteita muodonmuuttujaksi paljastunutta Lysandraa kohtaan. Tämä nainen on tarinan tuoksinassa milloin aavepantterin, milloin merihirviön hahmossa. Sitten on Rowanin ja Aelinin kuuma ja seksiä tihkuva romanssi (joka saa lähinnä lukijan vaivaantuneeksi) ja Eliden ja Lorcanin haters-to-be-lovers-romanssi. 

Tämä hovi ei ainoastaan muuttaisi maailmaa. Se synnyttäisi kokonaan uudenlaisen maailman.

Tämä hovi voisi valloittaa koko maailman - ja monta muutakin, jos niin tahtoi. (s. 592)

Etenkin kirjan loppuvaiheilla on niin hengästyttäviä, pitkälle venytettyjä ja raakoja taistelukohtauksia, että toivoisin kirjan olevan pian lopussa. Vannotan itselleni, että Throne of Glass -sarja totisesti päättyy minun kohdallani tähän, sillä en koe enää minkäänlaista kiinnostusta jatkaa kahta viimeistä osaa sarjan loppuun. Ainoastaan Manon Mustanokan vuoksi voisin sarjaa vielä lukea, mutta todennäköisesti en enää tähän sarjaan palaa.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia. 

Samantyylistä luettavaa:

Viktoria Aveyard: Hopea-sarja

Brandon Sanderson: Usvasyntyinen-trilogia 

Sally Green: Savuvarkaat-sarja

Anastasia-sarja: Ilkka Auer

Anastasia: Ilkka Auer. Haamu 2017.

Kansi: Broci

"Laukku täynnä kauhua: kirjoja, sarjiksia ja leffoja. Kristian on valmis pitkään kesälomaan! Isovanhempien luona on kaikki mitä lomalta kaipaa. Hyvää ruokaa, oma rauha ja seikkailuja Neuvostoliiton entisellä sotilastukikohta-alueella. Ja mikä parasta: sydänystävät Matias ja Elsa. Aika ihana Elsa. Mutta Kristian ei aavista, että kaikki mukaan pakattu kauhu kalpenee sen rinnalla, mihin hän itse on astumassa. Kylässä on tapahtunut outoja kuolemia ja katoamisia, joiden jäljille kolmikko pääsee. 

Kesä muuttuuu kammottavaksi painajaiseksi, kun vuosikymmeniä kylää piinannut pahuus on taas astumassa esiin. Tutut kylähullut käyttäytyvät entistä oudommin. Eläintenraatoja löytyy naulattuina sähköpylväisiin. Kumma kulkuri aiheuttaa pakokauhua. Onko murhaaja liikkeellä? Ja kuka on seuraava uhri? Elsa? Puna-armeijan räjäyttämä vanha kirous on kaivettu esiin. Sen lonkerot ulottuvat lähemmäksi, kuin kolmikko aavistaakaan. Kaiken keskellä tuntuu olevan tyttö nimeltään Anastasia. Kuka hän on? Saavatko ystävykset siihen vastausta? Vai ovatko he tienneet sen aina?"(Haamu)

Kirjatraileri:  https://www.youtube.com/watch?v=hgfSWNLzdoM
Kauhuversio:  https://www.youtube.com/watch?v=IVe_LA5UnTM

Ilmainen e-novelli Nimeni on Pjotr: http://www.haamukustannus.com/shop/ 
 

Oma arvio:

Nuorille  suunnattuja kauhukirjoja tehdään hävettävän vähän. Haamu-kustannus julkistaa tämän herkkupalan, Ilkka Auerin kirjoittaman kauhukirjan Anastasia, 8.-13. elokuuta järjestettävässä Worldcon -tapahtumassa. E-kirjana tämän teoksen voi saada kuitenkin jo nyt, ja lisäksi ilmainen e-novelli on ladattavissa Haamun sivuilla (katso yllä.)

Hän tunsi selkänahassaan, että häntä tarkkailtiin.

Hänen takanaan oli joku.

Älä katsi, ei siellä mitään ole! Jos sen teet, olet Paskahousu, Kristian Mäkinen. (s. 113)

Anastasia tykittää kauhua tasaisesti koko kirjan verran, niin ettei lukija pääse takuulla missään vaiheessa pitkästymään. Tarinan päähenkilö, Kristian rakastaa kauhuelokuvia, mutta ei olisi uskonut eikä toivonut elävänsä pian sellaisessa, kun hän joutuu keskelle kalmankesän kauhuja mummolassaan Friggesbyssä. Yhdessä ihastuksensa Elsan ja kaverinsa Matiaksen kanssa nuoret joutuvat pistämään rohkeutensa likoon selvittäessään, kuka on outo hiippari ihmisten pihoilla  ja mikä kylähulluja, kuten Kuunaamaa ja Raatoämmää, vaivaa. Nuoret kiertävät Talon kaukaa, sen jossa huhutaan tapahtuneen joskus kauheita.

Kuva: Pixabay

Kristianin kesä mummolassa tuo alkuun mieleen saman asetelman kuin Anna-Leena Härkösen esikoisteoksessa Häräntappoase: lomanalku maaseudulla (tosin Kristian on matkannut mummolaan ihan mielellään), mukava mummo, hiukan typerä kaveri Matias ja  rämäpäinen Elsa - sekä kaikennäkevät ja -tietävät kyläläiset. Siihen samankaltaisuus kuitenkin loppuu pian, sillä kauhuelementit tulevat mukaan tarinaan melko pian. 

Ilmassa oli tuolla hetkellä jotain sellaista, joka kylmäsi sisintä. Jotain, joka kohmetti kylkiluihin kietoutuneen kyykäärmeenkin tuntemusta entisestään.

Tunne meni ohi, mutta se oli silmänräpäyksen ajan ollut aivan totta.

Jotain on tapahtumassa! Jotain pirullista! (s. 54)

Auer viljelee paljon aistein havaittavia kauhuelementtejä: kuvottavia hajuja, kammottavia ääniä, metsässä vilahteleviä hahmoja. Myös intuitio kertoo usein, että jotain pahaa on tapahtumassa. Nopeat päänliikkeet, paikalleen jähmettyminen, nykivä liikkuminen ja ulospäintyöntyneet silmämunat ovat omiaan tekemään hahmoista painajaismaisia. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä mielin määrin verellä tai sisäelimillä. Mukaan on ujutettu jonkin verran kristinuskoon liittyviä kauhukliseitä, kuten kristinuskon symboleita ja pyhää öljyä paholaisen karkottamiseen. Kirotut talot ovat hyvin kammottavia, lemuavia, homeisia ja kolkkoja. Hyvin usein viitataan myös kauhuelokuviin ja niiden vastaaviin tapahtumiin, kuten Ringiin ja Blair Witch Projectiin.

Ei olisi ikinä uskonut, että kirjojen ja leffojen kauhut voisivat oikeasti joskus toteutua. (s. 169)

Vaikka Kristianin ja Elsan ihastumisesta vihjaillaan jo kirjan alussa, ei sille anneta oikeastaan huomiota sen kummemmin kuin silloin tällöin. Ehkä hyvä niin, että juoni keskittyy vain kylän kauhistuttaviin tapahtumiin ja romantiikka on jätetty toissijaiseksi. Matias on joukon ristiriitaisin hahmo, sillä hän tekee kaikkea jäynää kaikille ja tuntuu olevan rohkea tekosissaan, mutta silti hän on kolmikon pelokkain ja säikyin. Elsa ja Kristian vinoilevat hänelle siitä tuon tuostakin.

Friggesbyn kalmankesien  taustatarina on minusta hyvin loppuun asti kehitelty. Brocin taiteilemat kansikuvat ovat goottimaisen kauniit. Suosittelen tätä todellisen kauhun ystäville, niin nuorille kuin aikuisillekin. Uskoisin tämän uppoavan myös  nuoriin miehenalkuihin.

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

*******************

Osallistun tämän kirjan kansikuvalla Sivutiellä-blogin Keväisen kesäiseen kansikuvahaasteeseen, johon teen postauksen elokuun lopussa.

 Kalmankuu: Ilkka Auer. Haamu 2023 (Anastasia #2)

Kansi: Broci

"Elsa, Kristian ja Matias ovat viettäneet kaikkien aikojen kesän. Ihan niin kuin ennen, vanhoina hyvinä aikoina. Kauhuleffoja, uimista ja seikkailuja lähiseudulla. Kaikkien mieltä varjostavat kuitenkin edelliskesän synkät kokemukset ja huoli tulevasta syksystä, jolloin ystävysten tiet erkaantuvat.

Vuosi sitten Elsa ja Kristian taltuttivat seutua piinanneen pahan, mutta sillä oli hintansa. Molemmat näkevät lohduttomia painajaisia ja pelkäävät, että jotain kammottavaa on jälleen tapahtumassa. Matiastakin vaivaa outo levottomuus. Mielenkuohuja aiheuttaa myös Elsa, aika ihana Elsa. Syksyn myötä kotikaupunkiinsa palannut Kristian ei saa tyttöä mielestään.

Kun Matias katoaa ja edesmenneen Mulkku-Eeron tyhjästä kämpästä alkaa öisin kuulua Slayerin säveliä, Kristian ja Elsa tajuavat, että painajaiset ovat heräämässä henkiin. Kun Kalmankuu koittaa, ne ovat pahempia kuin koskaan ennen." (Haamu)

Kirjatraileri (varoitus: aiheuttaa kylmiä väreitä!)

Oma arvio:

No nyt on nuorten kauhua minun makuun - ja toivon mukaan myös nuorten lukijoiden makuun! Ainakin monet hyvät ainekset tuntuvat olevan kasassa tässä Ilkka Auerin uusimmassa. Kalmankuu on jatkoa vuonna 2017 ilmestyneelle kauhuromaanille Anastasia, jota minä olen ainakin vinkannut ahkeraan nuorille kauhun ystäville. Brocin taiteilema kammottava kansi kaasunaamarilla varustettuine sotilaineen on mielestäni myös hyvin vakuuttava. Ainoa asia, mikä arveluttaa, on kirjan pituus, sillä yli 300 sivua voi karkottaa monen nuoren lukijan. Minua se ei tietenkään karkota mihinkään.

Sen verran on aikaa siitä, kun luin Anastasian viimeksi, että jänskätti hiukan, pääsenkö Kalmankuun tapahtumiin mukaan. Ei huolta, sillä tämän voi mainiosti lukea, vaikkei olisi Anastasiaa lukenutkaan. Toki muutamat kohdat voi herättää kysymyksiä, mutta se ei pahasti haittaa.

"Helvetin portit syntyvät paikkoihin, joissa on sattunut kauheita asioita.---" (s. 23)

Kirja alkaa hiukan hämyisissä tunnelmissa, kun Friggesbyssä asuva Elsa vaeltelee tyhjilleen jääneessä Hjeltin talossa. Edellisessä osassa Elsaan asettunut Anastasian henki muistuttelee aika ajoin olemassaolostaan ja on saanut tytön vaaralliselle vaeltelulle suorastaan kummitusmaiseen taloon. Hän löytää sen kaapeista upeita vaatteita, jotka sopivat hänelle kuin valettu ja ovat omiaan muuttamaan hänen tyyliään naisellisempaan suuntaan. Talolla hän kohtaa myös oudon pikkutytön, haamun, joka sanoo olevansa nimeltään Sokea, joka varoittaa Elsaa tulevista kauhuista. (Tässä tuleekin jo ensimmäinen intertekstuaalinen viite kirjailijan aiempiin romaaneihin, tällä kertaa Kymnaasi-nimiseen kauhufantasiaromaaniin.) Elsan vierailut Hjeltin talolla alkavat kuitenkin saada kauhumaisia piirteitä, mutta näiden käyntien jälkeen Elsa uhkuu uutta naisellista voimaa.

Sitten hypätäänkin kesän loppuun, jolloin Kristian, Matias ja Elsa ovat taas tuttu näky Friggesbyn kylänraitilla. Kristian on ollut tuttuun tapaan kesälomalla mummolassa ja saanut taas viettää aikaa ihailemansa Elsan kanssa, joka on muuttunut viime kesästä jotenkin rohkeammaksi. Matias taas tuntuu muuttuneen huonompaan suuntaan: hän vaikuttaa vetäytyneemmältä ja kalja tuntuu maistuvan hänelle liiankin hyvin. Kolmikko viettää kuitenkin kesäänsä yhdessä tuttuun tapaan pelaillen, kauhuleffoja katsellen ja edellisen kesän kauhumuistoja kertailleen. Jokaisella on ollut takana vaikea talvi, sillä edellisen kesän kauhut ovat jääneet mieleen pysyvästi. 

"Mutta sano mun sanoneen, Elsa Stenlund... Sä oot kans yks hemmetin Punahilkka, joka vaan kerjää, että susi tulis ja nappais." (s. 45)

Kun kesä alkaa olla lopuillaan, Elsa saa idean: he tekevät vielä kaikkea viimeisen kerran, ja kuvaavat näistä sitten muistoja puhelimilleen. Ensimmäisenä kohteenaan heillä on Hylsyjärven lähellä olevat varastot, jotka ovat saaneet heille aina kauhunväreet jo pelkällä olemassaolollaan. Käynti neuvostoaikaisilla varastoilla ei ehkä kuitenkaan ole hyvä idea, sen nuoret saavat huomata. Kaikenlaista pahaa tuntuu yhä olevan valloillaan entisessä sotilastukikohdassa.

Kesä loppuu ja Kristian palaa kotiinsa. Friggesbyssä Elsa jatkaa oloaan ja eloaan kylässä, jossa tapahtuu yhä enemmän taas kummia ja pelottavia asioita. Sitten Matiaskin katoaa tielle tietymättömille. Elsa kaipaa Kristiania, jonka kanssa heillä oli muutama hyvin herkkä hetki kesän lopussa. Jotain tosi pahaa on tapahtumassa, ja se kaikki kiteytyy Kalmankuuksi kutsuttuna aikana. Onneksi Kristian palaa taas huudeille saatuaan sairaslomaa lukiosta. Löytävätkö he Matiaksen? Mikä on tuo pelätty Kärsämies, joka kuulostaa kaasunaamarinsa takana ihan Darth Vaderilta? Saavatko he sanottua, mitä tuntevat toisiaan kohtaan?

Ohikiitävä hetki oli kaikki. Se oli elämä, lapsuus, nuoruus, kesä.

Ja Kristian tunsi seisovansa kynnyksellä, jonka toiselle puolelle hän ei olisi halunnut astua. (s. 87)

Kalmankuu on hyytävä kauhukirja, jossa ei ole säästelty eikä hyssytelty nuorta lukijaa. Minua ainakin kauhistutti ajatuskin pimeästä ilmestyvästä Kärsämiehestä ja hänen joukkona marssivista zombisotilasjoukoistaan. Auer ei ole kuitenkaan mässäillyt liikaa kauhuelementeillä, kuten Anastasiassa, vaan nyt kirjan kauhu on rakennettu uskottavammin ja harkitummin. Kehokauhua on mukana jonkin verran, joten jos sellainen inhottaa, suosittelen skippaamaan kirjan. Kristianin ja Elsan välinen kihelmöinti tuo mukavaa kipinää kauhun keskelle, muttei vie liikaa tilaa. Nuorten kieli on uskottavaa, sillä kirosanoja ei ole siistitty miksikään muuksi kuin mitä ne ovat. Kiroilulle on runsaudestaan huolimatta mielestäni perustellut paikkansa ja aikansa.

"Päästäänkö me koskaan tästä paskasta eroon? Näistä helvetin painajaisista, peloista, ahdistuksesta, surusta?" (s. 182)

Ainoa asia, mistä en niin välittänyt, oli Elsaan asettunut Anastasian henki ja sen aiheuttamat vaikutukset Elsassa. Toki siinä on pointtinsa, että Elsa löytää oman seksuaalisuutensa, rohkeutensa ja naisellisuutensa tällaisen historiallisen hengen avulla, mutta tämän vuoksi esimerkiksi kirjan alku oli aika hankala päästä sisään - kuin pitkälle venytetty prologi. Lisäksi intertekstuaalisuus muihin nuortenkirjoihin ovat kiva lisä sellaiselle, joka on kirjailijan aiempaa tuotantoa lukenut, mutta minulle jää sellainen kuva, kuinka kirjailija ei malttaisi nyt millään päästää aiemmista luomistaan maailmoista ja henkilöistä irti, ja haluaa upottaa ne kaikkialle. Nämä viittaukset eivät oikein tuo lisäarvoa tarinalle ja jäävät irtonaisiksi - eivätkä mitenkään avaudu niille, jotka eivät ole aiemmin lukeneet kyseisiä kirjoja.

Tämä oli jotain muuta, isompaa ja paljon uhkaavamman oloista. Pimeyden armeija, joka huokui kutkuttavaa pahuutta. (s. 122)

Kalmankuu on oikeasti pelottavaa kauhua, jossa kauhun tunnelma on mukana heti alusta saakka, mutta kasvaa äärimmäisiin mittoihin tarinan edetessä. Tunnelmassa tuo paikoin samaa kuin Stranger Things -TV-sarjassa. Pienellä tiivistämisellä se olisi toki ollut vielä toimivampi kauhukirja (ja helpompi vinkattava.) Kyllä tämä on valehtelematta yksi toimivimmasta nuorten kauhukirjasta, mitä vähään aikaan on ilmestynyt. Toimii aikuisillekin!

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukutoukan luetut sivut

Samantyylistä luettavaa:

Sarvijumala: Magdalena Hai

Kirottu: Harri Istvan Mäki