Kirjanoita-sarja: Anne Leinonen

Kirjanoita: Anne Leinonen. WSOY 2017. (Kirjanoita #1)

Kansi: Laura Lyytinen, Istockphoto

"Tarinat voivat pelastaa henkesi.

Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiaromaanin kahdesta symbioosissa elävästä kaupungista.

17-vuotias Aura näkee välähdyksiä toisesta maailmasta: kun hän katsoo näyteikkunaa Bulevardilla syyssäässä, ikkunasta heijastuu lumimyrsky ja hänen takanaan kulkee ihmisiä, joita ei ole olemassa. Hän asuu Helbyssä, joka vain muistuttaa 2010-luvun Helsinkiä.

Kokemukset ovat tehneet Aurasta uteliaan, mutta totuuden jäljille hän pääsee vasta aloitettuaan työt Menetettyjen unelmien talossa. Siellä Aura tutustuu kirjoihin täynnä taikaa ja noitiin, joiden tehtävä on säilyttää kirjojen mahti ja tasapaino kahden kaupungin välillä - sekä kiehtovaan Pyryyn, jolla on salaisuus.

Pian Aura huomaa ratkaisevansa montaa eri arvoitusta. Miten valita puolensa, kun ei tiedä käyvänsä taistelua?

Anne Leinosen fantasiakudelmassa kaikki on mahdollista." (#kirja)

Oma arvio:

Aura astui keskemmälle huonetta ja näki lähimpien vitriinien sisälle. Hän ymmärsi ympärillään olevan aarteen arvon, vaikka ei ollut koskaan aiemmin todella nähnyt tai pitänyt kädessään hyllyjen sisältämiä esineitä.

Vitriineissä oli kirjoja. Ohuita ja paksuja, tummakantisia ja kirkkaita. Leveitä, korkeita, matalia, järkäleitä, pienenpieniä. Aitoja ja oikeita paperisia kirjoja. (s. 28)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa sähkölaitteet olisivat tuhonneet kaikki kirjat ja paperi olisi tullut tiensä päähän? Anne Leinonen on luonut kirjaansa Helsingin rinnakkaistodellisuuden, Helbyn, jossa tarinoita voi lukea enää elektronisilta läpysköiltä ja paperin korvikkeeksi on valmistettu eräänlaista älymuovia - ja jossa kirjat ovat historiaa. Kirjan päähenkilö Aura saa kuitenkin tietää salaisuuden niin itsestään kuin kirjoista: sen lisäksi, että hän on alkanut nähdä välähdyksiä toisesta todellisuudesta,  hän saa tietää olevansa yksi kirjasieluisista noidista, joka osaa taikoa kirjojen sanojen avulla. Lisäksi hän pääsee uuden työpaikkansa myötä tutustumaan salaperäiseen kirjavarastoon, jossa on vielä tallessa lukematon määrä varjeltavia kirjoja. Hänen uusi työnantajansa Raisa sekä kahvilassa asuva Pyry opastavat Auraa käyttämään sanoja taikomiseen - apuna esimerkiksi Edgar Allan Poen Korppi tai J.R.R. Tolkienin Hobitti - Sinne ja takaisin.

- Painettu teksti on kaiken alku ja juuri. Vain painetut lauseet merkitsevät, Raisa luennoi samalla. - Ja kuinka tärkeää on tietää, mitä sanoja käyttää missäkin tilanteessa. Sanat voivat pelastaa hengen. (s.99)

Auran äiti on kadonnut jäljettömiin hänen ollessa yksivuotias, kuten moni muukin ihminen, kun maailma oli mennyt tuolloin kertaheitolla sekaisin. Tämän jälkeen kehä kolmosen ulkopuolelle ei ollut enää asiaa ja sitä kutsutaan Joutomaaksi. Siellä sanotaan olevan pelottavia otuksia, kuten terävähampaisia matoja. Auran ja hänen isänsä elämään on ujuttautunut viime aikoina Inga-täti, joka tuntuu pitävän otteessaan isää. Hän yrittää myös kovasti määräillä Auraa, joka kuitenkin pistää hanakasti vastaan. 

- Olet ihana, Aura sanoi ja halasi Pyryä. - Onneksi me tutustuttiin. 

- Samoin. Sä olet tehnyt mun elämästä mielenkiintoisemman.

- En välitä siitä, kuka tai mikä sä olet. Aura kuiskasi ja painautui tiukemmin Pyryä vasten. (s 156)

Aura tutustuu paremmin Pyryyn, joka toimii tytölle mainiona oppaana taikomisessa. Pyry tuntuu kuitenkin salaavan jotain, ja häviää yhtäkkiä jäljettömiin. Aura yrittää löytää Pyryn ja matkustaa tämän takia myös vaaralliselle matkalle Joutomaalle, johon hän ottaa mukaan ystävänsä Silken. Silke ei ole kirjasieluinen, mutta ottaa yllättävän hyvin vastaan tiedon ystävänsä erikoiskyvyistä.

Kuva: Pixabay

Kirjanoita on erittäin helppolukuinen ja mukava niin juoneltaan kuin aiheeltaan. Pidän siitä, miten tarinoista ja sanoista on valjastettu taikavoimia ja kirjoja suorastaan palvotaan. Tekstissä vilisee jatkuvasti intertekstuaalisia viitteitä monista eri teoksista, niin taikomisen yhteydessä kuin muulloinkin.  Kirjasieluisuus on ihana määritelmä ihmisestä, joka tajuaa sanojen arvon - taidankin alkaa nimittää itseäni kirjasieluiseksi. Kirjassa on sopiva ripaus romantiikkaa ja jännitystä sekä yllättävä käänne lopussa, jonka kyllä hieman uumoilinkin tapahtuvaksi. Tarina on huolella loppuun mietitty ja lukijalle avattu, ja se takaa aina miellyttävän lukunautinnon.

Aura kallisteli kirjaa ja siveli sivuja sormenpäillään. Hän oli tunnistavinaan puuttuvan sanan sieltä, toisen täältä, sitten kokonaisia lauseita. Hän sulki silmänsä ja näki taian mukaansa imaisemat sanat. Ne soljuivat tasaisena virtana hänen tietoisuuteensa. (s. 210)

Helsinki ja Helby rinnakkaisina ulottuvuuksina on kutkuttava asetelma, ja seuraavassa osassa jännitetäänkin sitten, yhdistävätkö noidat nämä kaksi todellisuutta vai antavatko he yhteyksien katketa kokonaan näiden kahden todellisuuden välillä? Miten käy Helbyn? Minua jää myös askarruttamaan, löytääkö Aura äitinsä. Jään uteliaana odottelemaan sarjan toista osaa Noitakirja, jonka nimi tulee kaikkein arvokkaimmasta kirjasta, jota Helbyn noidat etsivät.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Kirjanoita muissa blogeissa:

Luetaanko tämä? 
Mustetta paperilla
Unelmien aika
Yöpöydän kirjat

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Noitakirja: Anne Leinonen. WSOY 2018. (Kirjanoita #2)

Kansi: Laura Lyytinen / IStockphoto

"Jokainen kirja kantaa sisällään taikuuden kipinän.

Kirjanoidan tarinan päättävässä Noitakirjassa Aura löytää itsestään väkevän noidan.

Selma on siepannut Pyryn mukaansa Helbystä Helsinkiin. Auran on seurattava heitä, mutta kaikki helpot tiet on katkaistu. On kuljettava Nuuksion epävakaan erämaan halki. Käy ilmi, että matkalla Helsinkiin oma mielikuvitus on pahin vihollinen.

Helsinki osoittautuu vaaralliseksi, sillä siellä noitia metsästetään. Liittolaisia löytyy yllättävistä suunnista, mutta mahtavimman loitsukirjan, Noitakirjan, löytäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä, sillä kaupunki on täynnä kirjoja. Auran on Pyryn lisäksi kyettävä auttamaan myös Helbytä, joka on vaarassa tuhoutua.

Loitsu kerrallaan Auran voima kasvaa, mutta voiko taika koskaan peitota kaikkia eri puolilta nousevia uhkia?" (WSOY)

Oma arvio:

Pidin Kirjanoita-teosta kiehtovana niin maailmansa kuin tapahtumiensa vuoksi, mutta sitten tämä toinen osa, Noitakirja, ei meinannut lähteä minulla millään käyntiin. En tiedä, onko vika siinä, että ensimmäisen osan lopussa tuli niin paljon käänteitä ja paljastuksia, että tunnelma Noitakirjassa tuntuu jollakin tapaa kuluneelta, lätsähtäneeltä. Toimintaa ja käänteitä tässäkin osassa kyllä piisaa, mutta jotenkin nyt en vain niin kovasti viihtynyt kirjan parissa.

Tässä sarjan toisessa osassa Aura lähtee ystävänsä Silken, joka on vielä lumouksen vallassa, sekä inhoamansa Miron, antikvaristin, kanssa kohti Nuuksion Joutomaa-aluetta, jossa pitäisi vielä olla toimiva portaali Helbyn rinnakkaismaailmaan Helsinkiin. Nuuksiossa todellisuus on hyvin vääristynyttä ja omituista. Aura kuitenkin pääsee ystävineen Helsinkiin, mutta kohtaa siellä monenlaisia uusia vaaroja. Helsingissä on myös moni asia toisin kuin taianomaisessa Helbyssä.

 Aura oli edelleen tyrmistynyt ja ihastunut näkemästään. Kauppaan olisi voinut jäädä asumaan - kaikki se paperi ja sanat niihin painettuna, kenen tahansa saavutettavissa... Eikä yksikään noista teoksista räjähtänyt tai syttynyt palamaan joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa. Helsinkiläiset olivat onnekkaita, kun heillä oli tavallisia kirjoja! (s. 67-68)

Auran ihastus Pyry ilmaantuu tarinan edetessä takaisin tytön elämään, tosin aaveena, sillä hän ei voi olla rinnakkaismaailmassa omassa ihmishahmossaan. Aura ei tunnu pääsevän millään Noitakirjan jäljille, saati että hän pääsisi selvyyteen, kuka on lopulta pahiksien pahis: onko se Selma, joka kaappasi edellisessä osassa Pyryn mukaansa Helsinkiin vai Raisa, jonka kerrotaan myös olleen osallisena rinnakkaismaailmojen syntyyn. Kaikelle löytyy lopulta melko erikoinen selitys, joka kyllä yllättää lukijan puun takaa. Siitä iso kiitos, vaikka en itse kovin ilahtunut kirjan loppuratkaisuista. Tapahtumat menevät loppua kohti melko monimutkaisiksi. Ei sillä, että kaiken pitäisi aina olla niin helppoa, mutta olisin jotenkin toivonut tälle kirjasarjalle kevyempää ja yksiselitteisempää loppua.

Kuva: Pixabay

Auran ja Pyryn romanssi muistuttaa rakkauselokuvien helmeä Ghost - näkymätön rakkaus. Aura tuntee välillä Pyryn lämmön lähellään ja näkee tästä vain hailakan heijastuksen. He viettävät unenomaisia helliä hetkiä, Pyry aaveena ja Aura omana lihallisena itsenään. Pariskunnan loppu on melko surullinen, mutta toivoa on kuitenkin ripauksen verran.

Tuuli toi mukanaan laulua.Se oli se sama sävel, joka oli kutsunut Auraa puoleensa Kirjatalossa. Sanat olivat tyystin uudet: Mene pois, korppiseni, paha tunteeni. Ja korppi vastaa: En koskaan! (s. 46)

Minusta Noitakirja olisi toiminut paremmin vähän vähemmällä fantasiaelementtien määrällä. Pelkkä rinnakkaismaailmojen olemassaolo ja taikuus olisi tehnyt sarjasta sopivan,  mutta esimerkiksi ihmissudet ovat mielestäni liikaa, etenkään kun niillä ei ole juonen kannalta kuitenkaan merkittävää osaa. Ihmettelen myös, miksi ihmeessä klovnit on mainittu muutaman kerran lähinnä Auran pelkojen kohteena. Ne eivät jotenkin sovi kirjan maailmaan. Kiehtovinta on Auran kirjakatkelmien käyttäminen taikomiseen, mutta olisin ehkä kaivannut vielä enemmän kehitystä hänen kyvyissään. Myös Aurassa tapahtuva eräs muutos on minusta tarpeeton juonen kannalta, ja se jää tarinassa jotenkin keskenkäsitellyksi.

Pidän kovasti kirjan lopussa olevasta kirjalistasta, jossa on siis lueteltu Auran mukana kantamat taikakirjat ja muita tarinassa sivuttuja teoksia. Kiva, että Leinonen on käyttänyt kirjassa vaihtelevasti niin vanhempaa (esim. Kallaksen Sudenmorsian) että uudempaa ja vähemmän tunnettua kirjallisuutta (esim. Saloranta: Stepanin koodeksi.)

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Noitakirja muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko) 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Samantyylistä luettavaa:

Loihtijakronikka-sarja: Kami Garcia ja Margaret Stohl 

Louhi-sarja: Mervi Heikkilä

Päivitys Kuura-trilogiaan

Luin Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian toisen osan Kajo. Klikkaa tästä lukeaksesi arvioni.

Kaikki kaikessa: Nicola Yoon

Kaikki kaikessa: Nicola Yoon. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Everything, everything

"Olly on riski, joka Maddyn on pakko ottaa.

Maddy on tyttö, joka on allerginen koko maailmalle ja elää oman kotinsa suojissa, kuin kuplassa. Olly on poika, joka muuttaa naapuriin ja Maddyn sydämeen.

"Sairauteni on yhtä harvinainen kuin kuuluisakin. Periaatteessa olen allerginen maailmalle. En lähde kotoa mihinkään, en ole poistunut sieltä seitsemääntoista vuoteen. Ainoat ihmiset, jotka tapaan, ovat äitini ja sairaanhoitajani Carla.

Mutta eräänä päivänä naapuriin ajaa muuttoauto. Katson ulos ikkunasta ja näen hänet. Hän on pitkä, hoikka ja pukeutunut mustaan - mustaan t-paitaan, mustiin farkkuihin, mustiin tennareihin ja mustaan pipoon, joka peittää hänen hiuksensa kokonaan. Hän huomaa minun katsovan ja tuijottaa minua. Tuijotan takaisin. Pojan nimi on Olly.

Ehkä tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta aina jotain voimme arvata. Esimerkiksi sen, että minä tulen rakastumaan Ollyyn. Siitä seuraa epäilemättä katastrofi." (#kirja)

Oma arvio:

"Olet tosiaan kuin sadusta. Prinsessa Madeline ja lasilinna."(s. 81)

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa spoilaamatta toisten lukukokemusta. Yritän nyt varovaisesti avata ajatuksiani menemättä liian pitkälle juonenkulkuun. Pienenä vinkkinä muille kirjaan tarttuville voisin sanoa, että jos et halua tietää olennaisia käänteitä, älä katso kirjan takaosasta liitekuvia elokuvasta, sillä niistä voi tehdä melko nopeasti johtopäätökset kirjan lopun tapahtumista. Minä tein se virheen, joten puhun kokemuksen syvällä (möreällä) rintaäänellä. Onneksi  tästä huolimatta kirja osasi hämmästyttää minut lopussa kuitenkin.

Immuunipuutosta (SCID) sairastavan Maddyn elämä tuntuu alkuun hyvin auvoisalta ja vakaalta suojatussa kodissaan. Maddyn hoitaja Carla on ihana, äiti hauska ja Maddyn elämä kuluu lähinnä hänen lempikirjojensa, kouluprojektiensa ja äiti-tytär-peli-iltojen parissa. Kun Olly muuttaa Maddyn naapuriin, hänen elämänsä keikahtaa nurin, ja hän alkaa kaivata muutakin - ja tuntea jotain ihanaa. Maddyn ja Ollyn hauskat pantomiimit ja lappuviestittelyt ikkunan kautta tuovat hänelle ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja heidän sähköpostittelunsa ovat nokkelia ja piristäviä. Maddyä huolettaa Ollyn isän väkivaltaisuus, sillä hän saa usein seurata aitiopaikalta heidän perheriitojaan. Olly on melko vähäsanainen isästään, mutta Maddy ei jätä aihetta rauhaan. Keskustelu keskustelulta Maddyn ja Ollyn yhteys syvenee.

"En minä ole rakastunut. En voi olla."

"Miksi et?"

" Mitä järkeä siinä olisi?" Kysyn ja nostan kädet pystyyn. "Jos minä rakastuisin, se olisi suunnilleen sama kuin vailla makunystyröitä oleva ihminen ryhtyisi ruokakriitikoksi. Se olisi sama kuin värisokea taiteilija. Se olisi sama kuin -"

"Menisi yksin naku-uinnille." (s.86)

Carla näkee, kuinka Maddy alkaa muuttua eikä halua seistä rakastuneen nuorenparin tiellä. Hän järjestää salaa Carlan äidiltä nuorille mahdollisuuden tavata, toki Ollyn on käytävä tarkat puhdistukset läpi joka kerta. Maddyn ja Ollyn kohtaamisissa kipinöi, sillä niissä on juuri sellaista ihanaa kielletyn hedelmän makua. Kosketus tai suudelma voi olla Maddylle kuolemaksi. Kaikki ei pysy kuitenkaan ikuisuuksiin salassa, ja Maddy elämä muuttuu entistä suojatummaksi. Hänen on tehtävä tärkeitä päätöksiä, jotka eivät välttämättä miellytä kaikkia.

"Onko se aina tällaista?" Kysyn hengästyneenä.

"Ei", Olly sanoo. "Se ei ole koskaan tällaista." Kuulen hänen äänessään ihmetystä. ( s. 137)

Kaikki kaikessa on hyvin mukava lukea paitsi sydäntä sykähdyttävän tarinansa takia, myös tekstityylien vaihtelevaisuuden vuoksi: kirjassa vuorottelee Maddyn näkökulman minäkerronta, hauskat piirrokset, joista vastaa kirjailijan mies David Yoon, Ollyn ja Maddyn sähköpostiviestit, Maddyn hauskat, lyhyet spoilerikirja-arviot, joita hän tekee Tumbrliin, naapurientarkkailuraportit, erilaiset hassut kaaviot esimerkiksi suudelman pohjustamiseksi jne.

Voisi siis sanoa, että kirja on yhtä aikaa tosi viihdyttävä, mutta myös tunteita herättävä. Tarinan lopussa on merkittävä käänne, joka tuli minulle ainakin kuin puskista. Eniten minua kuitenkin sykähdyttää Maddyn lukemisinnostus, sillä lukutoukat päähenkilöt ovat yleensä aina minulle samaistuttavia. Kirjan kepeä huumori puree myös minuun ja Maddyn ja Ollyn sanailu tuo mieleen John Greenin kirjojen dialogit. Maddyn ja Ollyn välinen kemia huokuu kirjan sivuilta, ja huomaan sydämeni pamppailevan monessa kohtaa normaalia nopeampaa.

Kaikesta huolimatta minulla on syyllinen olo. Äiti on omistanut koko elämänsä minulle. Mikä minä olen viittaamaan sille kintaalla heti, kun rakkaus antaa itsestään ensimmäisen merkin? (s. 122)

Maddy joutuu pohtimaan suhdetta lääkäriäitiinsä, joka tekee kaikkensa Maddyn eteen - ja joskus ehkä vähän liikaakin. Maddyn isä ja veli ovat menehtyneet Maddyn ollessa pieni, joten äidillä on pakonomainen tarve suojella ainoaansa. Kun Maddyn ajatukset alkavat olla lähes aina Ollyssä, hänen äitinsä kokee olonsa loukatuksi ja alkaa epäillä, mikä tytärtä vaivaa. Maddy tuntee syyllisyyttä siitä, etteivät peli- ja leffaillat äidin kanssa ole enää hänen ykkösvaihtoehtojaan, vaan hän odottaa iltaa, jolloin saa taas viestitellä Ollyn kanssa. Empaattinen Carla toimii välillä siltana tyttären ja äidin välillä ja tarjoaa oman näkökulmansa, onhan hänellä itselläänkin 16-vuotias tytär.

"Sanoit, ettei rakkaus voi viedä minulta henkeä."

"Ei niin, mutta se voi viedä hengen äidiltäsi." (s. 121)

Annan kirjalle arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Kaikki kaikessa muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat

Pieni kirjasto

Tarinoiden syvyydet

50 shades of books

Notko, se lukeva peikko

Samantyylistä luettavaa:

Tähtiin kirjoitettu virhe: John Green

Oonko ihan normaali?: Holly Bourne.

Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli

Lisään tämän helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
 
****************

 Kaikki kaikessa -kirjan pohjalta tehty elokuva on elokuvateattereissa 24.5.2017. Tästä voit kurkata trailerin (mutta en suosittele ennen kirjan lukemista.)

https://www.youtube.com/watch?v=0_GMWAuvj2M

Tästä pääset kuuntelemaan leffan soundtrackia:

 https://open.spotify.com/album/6ATeW3mJHPbS7sZco9WVFP

Roosa ja vaaleanpunainen kummitus: Rosario Garcia Gil.

Roosa ja vaaleanpunainen kummitus: Rosario Garcia Gil. Käännöksessä avustanut Juha Niemi. Lasten kuvakirja. 69 sivua. Haamu 2017.

"Roosan perhe on muuttanut vanhaan, asumattomana olleeseen taloon. Rojujen tutkiminen on Roosan mielestä loputon seikkailu. Parasta on ikioma huone, joka on kokonaan vaaleanpunainen. Vanha kaappikello on rikki. Mutta joka yö Roosa herää, kun kello kumisee kaksitoista kertaa. Ensin se pelottaa, mutta aavekellon ansiosta Roosa löytää uuden ystävän. Ja sekin on vaaleanpunainen! (Haamu)

Kirjatraileri: https://youtu.be/DXyD-x4GLsw

Oma arvio: 

Luimme ja arvioimme tämän kirjan yhdessä seitsemänvuotiaan poikani kanssa.

Tämä ihastuttava tarina uuteen kotiin muuttavasta, hiukan yksinäisestä Roosasta vie mennessään. Rosario Garcia Gilin kauniit kuvitukset saavat vallata joka aukeamalla yhden sivun, joten paljon kuvia tarinan tueksi kaipaavalle lapselle tämä on täydellinen. Tarina tytön ja kummituksen ystävyydestä teekutsuineen on herttainen, mutta ehkä enemmän tytöille suunnattu vaaleanpunaisine sävyineen. Tosin poikani sanoi kirjan lempihahmokseen vaaleanpunaisen kummituksen juuri hänen värinsä vuoksi. Teekutsut ei kuitenkaan saanut pojaltani kovin kannatusta.

Kirjassa on ystävyys-teeman lisäksi myös vahvasti esillä erilaisuus-teema: kummitus tuskailee vaaleanpunaisen värinsä kanssa,  sillä muut, valkoiset haamut kiusaavat häntä. Hän saa kuitenkin tukea ja rohkaisua Roosalta. Kun Roosan mummo kirjailee vintiltä löytämänsä lakanat täyteen kukkasia, joutuvat muut haamut suunniltaan. Lopulta heidän on kuitenkin hyväksyttävä uudet kukikkaat lakanansa ja he tajuavat, kuinka typeriä he olivatkaan haukkuessaan vaaleanpunaista kummitusta lakananvärinsä takia.

Kaikin puolin poikani sanoo kirjaa kiinnostavaksi, lukuunottamatta sitä, kun Roosan mummo kirjailee muihin haamuihin kukkakirjailuja. Vaaleanpunainen kummitus on tosiaan hänen mielestään hauska hahmo. Kirjan kuvien hän luonnehtii olevan värikkäitä mutta hiukan tylsiä. Tarina olisi myös saanut olla pidempi, mutta kirjan loppu on pojastani kuitenkin "ihan jees!" Hän suosittelee kirjaa pelkästään tytöille, koska kirja on hänestä "ehkä hiukan tyttömäinen ja päähenkilökin on tyttö". Hän voisi kuitenkin vielä lukea kirjan uudelleen.

Uskon, että tämä kirja uppoaa paremmin noin 5-7-vuotiaisiin tyttöihin, mutta toki myös poikiin, jotka eivät kavahda leikkiteekutsuja.

Poikani arvosana 2,5
Minun arvosanani 4
Yhteisarvosanaksi kirja saa 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Aika-arkku: Andri Snær Magnason

Aika-arkku: Andri Snær Magnason . Suomentanut Tapio Koivukari. Aula 2017.

Islanninkielinen alkuteos (2013): Tímakistan. Kansi: Laura Noponen.

"Nykyisen kaltaisessa maailmassa on vaikea tilanne – ekonomistit ja poliitikot ennustavat huonoja aikoja. Onneksi on mustia laatikoita, joihin ihmiset voivat sulkeutua odottamaan parempia aikoja vanhenematta itse ollenkaan.

Myös Sigrúnin perhe päättää kiivetä laatikkoon. Sigrúnin laatikko kuitenkin aukeaa ennen aikojaan, ja ulkona häntä odottavat umpeen kasvaneet pihat ja autiot kadut. Yhtään aikuista ei ole missään. Kaikkialla on mustia laatikoita, joiden sisällä ihmiset odottavat maailman pelastumista.

Aikansa vaellettuaan Sigrún tapaa vanhan naisen joka kertoo tarinan ahneesta kuninkaasta, joka halusi hallita myös aikaa. Kuningas tahtoi säästää kauniin tyttärensä synkiltä ajoilta ja teetti läpinäkyvän taika-arkun, joka oli niin tiheään kudottua hämähäkinsilkkiä, ettei edes aika pystynyt läpäisemään sitä. Prinsessa suljettiin arkkuun. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin prinsessa kömpii ulos arkusta, mutta valtakunnassa asiat ovat edelleen huonosti. Vanhan naisen tarinan ja nykymaailman välillä on yhteys, joka Sigrúnin ystävineen on löydettävä, jotta maailma voi pelastua.

Aika-arkku on palkittu Islannin kirjallisuuspalkinnolla ja Islannin kirjakauppiaat valitsivat sen vuoden 2013 parhaaksi nuortenkirjaksi."(Aula&Co)

Oma arvio: 

Tässä kirjassa tartutaan aiheeseen, joka on kismittänyt ihmisiä kautta aikojen: miten aikaa pystyttäisiin hallitsemaan niin, ettei tarvitsisi kuluttaa elämäänsä huonoissa olosuhteissa, vanheta lamavuosina, ryppyyntyä köyhinä aikoina ja tuhlata elämäänsä maanantaipäiviin. Moni on varmasti joskus huokaissut: "Voi kun tämän päivän/viikon/kuukauden/vuoden voisi vain hypätä yli!" Moni tutkiskelee peilin edessä väistämättä vanhenevaa vartaloaan ja miettii, miten saisi menneet vuodet takaisin ja rypyt siliämään. Teknologia on kehittynyt niin, että ryppyjä voidaan siloitella ja ihmisen fyysistä vanhenemista illuusionomaisesti häivyttää, mutta koskaan ei ole keksitty sitä, miten aikaa pystyttäisiin säätelemään. Huonot ajat pitää kokea ja elää, lamavuodet kituuttaa, surut surra ja maanantait kärsiä leuka pystyssä. Mutta mitä jos jossakin olisi aika-arkku, jossa voisit viettää hankalat ajat, käyttäisitkö sellaista?

Kuva: Pixabay

 Ympäri valtakuntaa kiiri nyt uutinen, että mitä kaunein tyttölapsi oli syntynyt - valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja tukka musta kuin korpin siipi.Hänen isänsä sulki silmänsä ja sanoi:  - Minä lupaan kaikille voimille, että aion tehdä kaikkeni tämän lapsen hyväksi. Kiipeän vuorille ja voitan sodat. Kaiken teen hänen onnekseen. (s. 24)

Kirjassa on kehyskertomus, jonka sisään soluttautuva sadunomainen tarina Pangean valtakunnan ahneesta kuningas Dimonista ja hänen tyttärestään Korpikista on kuitenkin kirjan päätarina. Kun kehyskertomuksen päähenkilö, Sígrun herää ennen aikojaan mustasta laatikostaan, hän tapaa muitakin metsittyneessä kaupungissa vaeltavia lapsia. Hänet johdatetaan vanhan Svala-nimisen naisen luo, joka alkaa kertoa lapsille ja nuorille tarinaa kuningas Dimonista ja hänen kaunistakin kauniimmasta tyttärestään, jonka äiti ikävä kyllä menehtyy synnytykseen. Dimon ei halua, että hänen kaunis tyttärensä vanhenee koskaan, joten hän kuuluttaa kaikkialle, että maksaa puolet valtakunnasta sille, joka antaa Korpikille ikuisen elämän. Viimein ratkaisu löytyy kääpiöiden tuomasta mustasta arkusta, joka on kudottu tiheimmästä hämähäkinseitistä. Dimon säilöö tyttärensä arkkuun aina, kun lähtee sotaretkilleen tai on huono sää tai vuodenaika, jotta tyttären kallisarvoinen aika ei tuhlaantuisi.

- Tuo tähti on nimetty äitisi mukaan, sen nimi on Suvikimmel. Se valvoo untasi ja seuraa sinua. (s. 47)

Dimon menee liiallisuuksiin tyttärensä suojelemisessa: hän ei anna herättää tytärtään kuin kauniina päivinä. Talvisin Korpikki on arkussa, ja ihmettelee, miksi aina hänen herätessään on taas kevät. Kun valtakunnassa tapahtuu ikävä onnettomuus ja Pangaian kaupunki eristyy muusta maailmasta kääpiön synnyttämän valtavan halkeaman takia, sekin salataan Korpikilta. (Minä käsitän tuon valtamerillä täyttyvän halkeaman kuvaavan Islannin saaren irtautumista mantereista joskus kauan kauan sitten.) Korpikki ei saa loukata itseään, häntä kasvatetaan pumpulissa. Korpikki itse alkaa kuitenkin pikku hiljaa kyseenalaistaa suojattua elämäänsä ja tulee hyvin tiedonjanoiseksi, etenkin kun hän tutustuu nuoreen Kariin, joka tutustuttaa nuoren tytön ympäröivään maailmaan. Onko Korpikki tuomittu ikuisesti 14-vuotiaaksi?

Kuva: Pixabay

Kirjassa eläimillä on hyvin  vanha rooli, sillä Dimonin apulaiset kesyttävät armeijan avuksi eläimiä: mehiläisiä ja haarniskoihin puettuja virtahepoja. Korpikilla on lemmikkinään punainen panda sekä ikioma eläintarha linnan puutarhassa. Hänen suosikkinsa ovat kauriit Kuu ja Huippu. Korpikki saa kuitenkin huomata, että hänen arkussa viettämänään aikana aika kyllä kuluu tavallisesti sen ulkopuolella: puutarha villiintyy, Kuu ja Huippu kuolevat ja panda ei enää tunnista omistajaansa. Korpikin rakas kasvattiäiti Thórdís on kerta kerralta vanhempi, Dimon menee uusiin naimisiin kylmän Gunnhildurin kanssa ja saa hänen kanssaan tyttäret nimeltään Hopeapaju ja Kultapaju, joista Korpikki saa tietää vasta myöhemmin. Arkussa makaavaa prinsessaa palvotaan ja kuningas saa hovipappi Näkki Korallilta idean kerätä hänen avullaan lahjoja, jotta voi vielä rikastua lisää.

Kuningas meni vuoteeseensa ja makasi valveilla. Kun hän sulki silmänsä, hänen päässään kaikuivat jäätikön naisen sanat: Maailmaa ei hallitse kukaan, joka ei pysty voittamaan aikaa! Kaikki nämä vuodet, kaikki nämä voitot olivat tosiasiassa turhia niin kauan, kun aika sai mellastaa rauhassa. (s. 50)

Mikä on Dimonin ahneuden hinta? Miten kirjan kehyskertomus kytkeytyy Svalan kertomaan tarinaan ja nykyhetkeen? Vapautuuko Korpikki koskaan kirouksestaan? Suosittelen lukemaan tämän taianomaisen tarinan, joka herättelee ajattelemaan, onko kaikki aika arvokasta. Tästä taianomaisesta fantasiasta saa paljon irti niin nuoret kuin aikuisetkin lukijat.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Aika-arkku muissa blogeissa:

en vielä löytänyt muita arvioita

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 39. Ikääntymisestä kertova kirja

Onks noloo? Leirikoulussa: Ronja Salmi

Onks noloo? Leirikoulussa: Ronja Salmi. Kuvittanut Jami Nurminen.  Lasten Keskus 2017.

"Elämä kuudesluokkalaisena on täynnä noloja tilanteita. Joskus pienikin julkinen moka tuntuu maailmanlopulta. Varmin paikka ajautua noloihin tilanteisiin on tietenkin alakoulumokailujen klassikko, leirikoulu!

Kierrokset kiihtyvät, kun Korpikylän koulun nuoret valmistautuvat leirikouluun. Ainekset vuosisadan mokalle ovat valmiina jo siinä vaiheessa, kun luokka saa myytäväkseen laatikkotolkulla pikkuleipiä. Mutta entä hössöttävät vanhemmat?

Onks noloo jos ei löydä paikkaansa bussissa? Tai jos laulaa leirinuotiolla antaumuksella kun kaikki muut ovat jo lopettaneet? Erityisesti noloutta pohtii Petja, jonka paras ystävä Toni viihtyy nykyään paremmin reippaan Malikin seurassa.(Lasten Keskus)

Aiemmin ilmestynyt:
Onks noloo? 2016

Oma arvio:

Luin ja arvioin kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kirjan alussa Korpikylän kutosluokka valmistelee leirikouluun lähtöä, ja heidän täytyy myydä pikkuleipiä. Onks pikkuleipien myyminen noloo? No ainakin kirjan päähenkilöille Petjalle ja Tonille, jotka arastelevat ja kinastelevat ovien takana, kumpi hoitaa puhepuolen. Kaikista jännittävintä on yrittää myydä keksejä kerrostalon kyylämummolle, josta tuleekin kuitenkin heidän tyytyväisin asiakkaansa. Tyttäreni mielestä tämä oli kirjan hauskin kohta, sillä kun mummo kysyi heiltä: "Paljonkos maksaa?" vastasivat pojat: "Ai me?"

Onks hössöttävä isä nolo? Petjan isä puuttuu poikansa pakkaamiseen ja hössöttää muutenkin niin, että ihan lukijaakin alkaa nolottaa. Leirikoulubussissa Petja saa ikäväkseen huomata, että hänen paikkansa Tonin vieressä on varattu. Siinä istuu Malik, jonka seurassa Toni tuntuu viihtyvän yllättävän hyvin. Tästä seuraakin sitten koko lopputarinan ajan Petjan mustasukkaisuutta, mutta toki leirikoulussa tapahtuu monenlaisia muitakin kommelluksia ja jäyniä. Lopussa käy kuitenkin hyvin ja Petja tajuaa, ettei hänen ystäväänsä voi kukaan viedä.

En ole lukenut Ronja Salmen aiempaa sarjan kirjaa, mutta pidän tämän kirjan ideasta: mitä kaikkea nolottavaa voi varhaisnuoren elämässä tapahtuakaan, ja miten näistä nolouksista selvitään. En silti kuitenkaan hirveästi nauti tämäntyylisestä kirjallisuudesta, jossa koko ajan tapahtuu jotakin hassua ja hullunkurista. Harmikseni myös kirjassa tytöillä tuntuu olevan statistin rooli. Uskon kuitenkin, että tällainen uppoaa juuri 4-6-luokkalaisille pojille, miksei toki tytöillekin. Tyttäreni suosittelisi kirjaa sekä tytöille että pojille ikähaarukassa 9-14.

Kirjassa on hauska ja runsas mustavalkokuvitus, joka ei kuitenkaan ollut tyttäreni mieleen. Myöskään kirjan nimeen hän ei ollut tyytyväinen. Hän piti kuitenkin Petjasta, koska se oli hänen mielestään niin mukava. Koko kirjaa hän luonnehtii yhdellä sanalla hauskaksi ja tarinan loppu oli kuulemma onnistunut. Hän aikoo ehkä vielä lukea kirjan joskus itse uudelleen.

Tyttäreni arvosana 2,5

Minun arvosana 3,5

Yhteisarvosana 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa. 

Onks noloo? Leirikoulussa muissa blogeissa:

Riikan blogi

Pienten taikapiiri

Project mama

Ester & Isak: Jessica Schiefauer

Ester & Isak: Jessica Schiefauer. Suomentanut Säde Loponen. Karisto 2016.

Ruotsinkielinen alkuteos (2015): När Hundarna Kommer. 

 "Palkitun ruotsalaiskirjailijan uusi nuortenromaani kuvaa hetkiä, jolloin elämä muuttaa suuntaa peruuttamattomasti.

 Sinä kesänä Ester ja Isak rakastavat toisiaan järjettömästi. Sinä kesänä heidän rakkaustarinansa tahriintuu, hiipuu ja syntyy uudelleen. Sinä kesänä rannalla pahoinpidellään kuoliaaksi poika. Ja Isakin pikkuveli on paikalla.

Kirjailija Jessica Schiefauer on voittanut Ruotsin arvostetuimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon Augustin historiallisesti kaksi kertaa – peräkkäisillä kirjoillaan. Ester & Isak palkittiin syksyllä 2015. Vähäeleinen nuortenromaani on intensiivisyydessään vaikuttava. Schiefauer kuvaa taitavasti, miten mitättömistä syistä väkivalta voi saada alkunsa ja minkälaisia aaltoja se levittää ympärilleen. Ja millaisia muotoja rakkaudella lopulta onkaan.(Karisto)"

Oma arvio:

Tätä kirjaa on huolettoman helppo lukea, vaikka aihe onkin rankka ja sävy enimmäkseen  surumielinen. Esterin ja Isakin tarina kulkee dynaamisesti eteenpäin. Kirja taitaa  olla ensimmäinen koskaan lukemani nuortenkirja, jossa kuvataan seksiä oikeasti. Seksi ei siis ole useimmille (amerikkalaisille) nuortenkirjoille tyypillistä sensuellia hengästymistä ja silittelyä, vaan yhdyntä kuvaillaan semmoisena kuin se on ja orgasmikin mainitaan enemmän kuin kerran. Kuvaa ei häivytetä suuteluun ja vaatteiden riisumiseen kuten elokuvissa, vaan seksi on seksiä, toki nuorten aikuisten kirjalle sopivaan tyyliin. Eläköön pohjoismainen vapaamielisyys!

Itse kirjan tarinaan: Esterin ja Isakin ensitapaaminen rannalla on konstailematon, kömpelöhkö kahden nuoren ihastuminen. He alkavat seurustella, ja alkuun heidän yhteiselonsa on hyvin tunteikasta ja intensiivistä. Yhtäkkiä Isak ei osaa kuvailla tunnetta, joka hänelle alkaa tulla Esterin seurassa, kun aikaa kuluu. Minä sanoisin sitä alkuhuuman katoamiseksi. Ikävä kyllä Esterin tunteet pysyvät hyvin syvinä, ja hän on kiintynyt Isakiin hyvin syvästi. Onko se rakkautta, vai riippuvuutta? Nitä eroa noiden kahden asian välillä on, vai onko ollenkaan?

Eräänä aamuna, kun Ester on suihkussa, hän huomaa, että hänen ihonsa on alkanut tuoksua erilaiselta. Hänen ihonsa ei enää ole vain hänen, hän ei tuoksu enää Esteriltä. Hänen kehonsa on imenyt itseensä Isakia, jonka tuoksu on sekoittunut häneen. (s. 73)  

 Toinen tarinalinja seuraa Isakin 15-vuotiasta pikkuveljeä, Antonia, joka ajautuu epäilyttävään seuraan. Hän kokee mullistavia tunteita, joita hänen on vaikea kuvailla,  ollessaan yhdessä uusien uusnatsiystäviensä kanssa, eri toten yhden tyypin kanssa. Hänestä tulee Antonin esikuva. Vaikka muun muassa koiranpentujen kiusaaminen tuntuu alkuun Antonista kamalalta, sillä hän rakastaa koiria, haluaa hän kuitenkin miellyttää uutta ystäväänsä hinnalla millä hyvänsä.

Tunne kiertää Antonin rintakehässä. 

Se painaa ja tykyttää, kieppuu ja kirvelee. 

Hän ei tiedä, mitä hän tuntee, mutta hän tietää, että se täyttää hänet elämällä. Eikä hän voi saada siitä tarpeekseen. (s. 113)

Kuva: Pixabay

Se hinta käykin Antonille kalliiksi, kun hän lopulta sekaantuu rannalla erään pojan pahoinpitelyyn. Isak on jo tehnyt päätöksen laittaa hänen ja Esterin suhteen katkolle, mutta kun veli tullaan hakemaan kotoa kuulusteluihin, hän romahtaa ja hakee lohtua Esterin sylistä. Tästä alkaa melkoinen kierre, jossa Ester miellyttää Isakia, jottei tämä lähtisi ja Isak käyttää Esteriä hyväkseen, lohtusylinä. Isakin ja Esterin suhde on sairas, ja minulle tekee pahaa lukea sitä, sillä Ester tuntuu sisimmässään tietävän, mikä tilanne on, muttei hän uskalla päästää irti. Isak kipuilee veljensä ja musertuneen perheensä takia, ja Ester uhraa kaiken ollakseen tukena hänelle. Esterin vanhemmat eivät pidä tästä, mutta tytär ei anna periksi.

- Minusta on tuntunut, viime aikoina, en tiedä oikein.

Sanat kuivuvat ja murenevat Esterin suuhun. 

- Mitä sinä et oikein tiedä? 

- Mitä minä tunnen.(s. 104)

Koirat ovat hyvin olennaisesti esillä kirjassa, kuten ruotsinkielisen alkuteoksen nimikin antaa vihiä: När hundarna kommer. Kirjan alussa Anton taluttaa hoitokoiraansa ja tapaa koiraansa Bamsea ulkoiluttavan natsityypin ensimmäistä kertaa. Kun Isakin kotia uhataan Antonin oikeudenkäyntien alla, heille hommataan kaksi koiraa turvaksi. Ester ei voi sietää koiria, hän pelkää ja varoo niitä, minkä koirat tietenkin vaistoaa. Ester on myös hyvin mustasukkainen, koska Isak antaa koirille enemmän huomiota kuin hänelle. Hän on myös mustasukkainen, kun koko Isakin perhe pyörii Antonin tapauksen ympärillä. Tavallaan Ester antaa kaikkensa Isakin tueksi, ja toivoisi, että tämä näkisi sen, mutta hänen rakkautensa on suunnattu muualle.

- Sillä ei ole mitään väliä, mitä hän on tehnyt. Minä rakastan häntä, minä teen mitä tahansa hänen puolestaan. Ymmärrätkö sinä? 

Ester pyörittää lakanaa sormiensa välissä. 

- Tietysti ymmärrän. 

Mutta eihän hän tietenkään ymmärrä. (s. 178)

Uimaranta on kirjan hyvin keskeinen miljöö. Ester ja Isak tapaavat siellä ensi kerran, kuten myös Anton ja hänen uusi "ystävänsä". Kun traaginen pahoinpitely tapahtuu, missäpä muualla kuin uimarannalla, kukaan ei oikein halua enää käydä siellä. Se on ollut nuorten suosikki ajanviettopaikka, ja sinne myös Ester suutuksissaan viskaa Isakin antaman sydämen puolikkaan. Kirjan lopussa kehä kiertää taas uimarannalle Isakin mukana.

Isak & Ester on kirja surusta, vääristä valinnoista, läheisriippuvuudesta, itsensä kunnioittamisesta ja rakkaudesta - tai rakkaudettomuudesta. Isakin käytös tekee minun hyvin vihaiseksi, vaikka toisaalta joissain asioissa ymmärrän häntä.  Esteriä käy sääliksi.

Tämä kirja saa minulta arvosanan 4+

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Ester & Isak muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Evarian kirjahylly
Mustetta paperilla
Ullan Luetut kirjat
Pieni kirjasto
Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Juuli Niemi: Et kävele yksin


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan: 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Novellihaasteen kooste

Tänään päättyy Reader, Why did I marry him -blogin Novellihaaste: Hävettää myöntää, mutta ehdin lukea haasteeseen vain kaksi novellikokoelmaa:

My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

* Nuorten aikuisten talviteemaisia, romanttisia novelleja englanniksi

 Sotapuiston perikato: George Saunders. Suomentanut Markku Päkkilä.

* Satiirisia ja dystooppisia novelleja

Minulta jäi kesken Jussi Katajalan scifinovellikokoelma Nollameridiaani ja muita kosmisia tarinoita, jonka siis kyllä aioin lukea tähän haasteeseen. Aina ei aika riitä. Onneksi Novellihaaste saa jatkoa Nipvet-blogissa lähiaikoina.

Kiitos haasteesta Omppu Martin!

Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli

Minä, Simon, homo sapiens: Becky Albertalli. Suomentanut Lotta Sonninen. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Simon vs. Homo Sapiens Agenda. Kansi: Chris Bilheimer & Alison Klapthor

 "Onko kaikkien pakko tulla kaapista? Riemastuttava ja sympaattinen romaani Simonista, jonka elämä menee mullin mallin, kun hänen salainen ihastuksensa uhkaa paljastua.

16-vuotias Simon inhoaa kaikenlaista draamaa, eikä ole ulkona kaapista homoutensa suhteen. Sitten sähköpostiviesti joutuu väriin käsiin, ja Simonin on astuttava pois mukavuusalueeltaan. Pelissä on mahdollisuus onneen ihastuttavan ja hämmentävän pojan kanssa – pojan, jota Simon ei ole koskaan tavannut." (Otava)

Oma arvio:

Tiedätkö sen tunteen, kun kirjan lopussa alat jarrutella lukunopeuttasi, koska et haluaisi luopua siitä ja sen henkilöistä? Kun tunnet kiintyneesi ja hullaantuneesi niin kirjan päähenkilöön, että ihan  kuin hän olisi paras ystäväsi. Kun kirjan lopetettuasi haluaisin lukea sen heti uudelleen, ja sinulla on kummallisen tyhjä ja surullinen olo, kun olet joutunut hyvästelemään lempihenkilösi. Näin minulle kävi tämän kirjan kanssa.

Hän kirjoitti, että tuntuu kuin ihmisten välillä olisi kokonainen valtameri. Ja tavallaan ainoa tarkoitus on löytää sellainen ranta, jolle kannattaa vaivautua uimaan. (s. 21)

Simon bongaa koulunsa viralliselta Tumbrl-juorupalstalta häntä koskettavan kirjoituksen ja päättää ottaa kirjoittajaan yhteyttä nimimerkillä Jacques. Jacques ja Blue alkavat kirjoitella tuntemuksistaan ja elämästään toisille hyvin avoimesti, mutta pilke silmäkulmassa. Kumpikaan ei halua paljastaa oikeaa henkilöllisyyttään, vaikka se kiinnostaa heitä kovasti - etenkin Simonia. Kumpikaan pojista ei ole vielä tullut ulos kaapista, mutta toistensa tuella he ottavat askelen kerrallaan. Heidän välisessä viestittelyssä sinkoilee välillä kipinöitä, mutta koko ajan hurtti huumorikin on läsnä.

Ei huolta, Jacques. En missään tapauksessa harkitse seksiä muiden kuin sellaisten henkilöiden kanssa, jotka pakenevat tyttöystäväänsä vessaan ystävänpäivänä, ahmivat Oreo-keksejä ja kuuntelevat masentavaa ja kaunista musiikkia mutta eivät ikinä käytä bändipaitoja.

Olen tainnut löytää oman tyyppini.

(Olen tosissani.)

Blue (s. 109)

Simon joutuu kiristyksen uhriksi, kun hänen koulutoverinsa Martin sattuu näkemään hänen viestittelynsä Bluen kanssa. Martin on iskenyt silmänsä Abbyyn, koulun uuteen tyttöön, jonka kanssa Simon on hengannut, ja hän haluaa Simonin saattavan heidät yhteen. Muuten Martin aikoo näyttää viesteistä ottamansa PrintScreenit. Simon joutuu harmikseen pyytämään Martinia mukaan menoihinsa, vaikka hän jopa huomaa pitävänsä tästä, ainakin hetkittäin.

Jestas sentään, jätkä on kuin jokin animehahmo. Hänen silmänsä melkein pullistuvat päästä, ja banaaninmuotoinen suu on holtittomassa virneessä. Martin katsoo minuun, enkä voi muuta kuin virnistää takaisin.

Tyyppi kiristää minua. Ja lisäksi hänestä on näköjään tulossa kaverini. Onko sellainen muka sallittua? (s. 103)

Tämä kirja on paitsi kirja rakastumisesta, myös ystävyydestä. Miltä tuntuu, kun pitkäaikainen ystävä kuulee ystävänsä homoudesta melkein viimeisenä? Miltä tuntuu, kun ystävä yrittää naittaa täysin sopimattomalle tyypille? Miten pitäisi suhtautua ystävän kaapistatuloon, jos ei oikeasti ole siihen mitään suhtautumista? Kirja on myös tarina perheen yhdistävästä voimasta. Simonin perhe on hulvattoman hauska: homovitsejä tietämättään laukova isä, psykiatri-äiti, pikkusisko Nora ja muualla opiskeleva Alice. Yhdessä he muodostavat hulvattoman kokonaisuuden, jotka pelaavat Facebook-bingoa ja kommentoivat Unelmien poikamiestä.

Kuva: Pixabay

Kirjassa syödään hyvin paljon Oreo-keksejä, jotka ovat Simonin lempiherkkua. Minä itse en saanut Oreo-himoa kirjaa lukiessani, sillä ne ovat Dominojen ohella inhokkikeksejäni, mutta pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan sellaisille, jotka niistä pitävät: varaa keksejä lähettyvillesi, kun luet tätä kirjaa, niin paljon niistä on mainintoja.

Läpi kirjan mietin (Simonin kanssa yhdessä) pääni puhki, kuka on tuo ihana Blue. Kirjassa annetaan tietenkin hänestä pieniä vihjeitä -  jotka kuitenkin suurin osa johtaa harhaan. Sydän sykkyrällä odotan poikien ensikohtaamista ja pelkään, jos sitä ei tulekaan.  Kirja pitää arvoituksen itsellään melko loppuun saakka, vaikka Blue jossain vaiheessa paljastaa Simonille tietävänsä, kuka hän on. Simonilla kestää hiukan kauemmin tajuta Bluen henkilöllisyys, mutta hän ei todellakaan tule pettymään. Enkä minä. Huh huh.

Sivumennen sanoen, eikö olisikin reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? Tuli vaan mieleen. (s. 123)

Tämä on maineensa veroinen kirja, joka on kahminut jo lukuisia kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia ja -palkinnon:  Goodreads Choice Award Nominee for Debut Goodreads Author, and for Young Adult Fiction (2015), National Book Award Nominee for Young People's Literature (2015), William C. Morris YA Debut Award (2016), Milwaukee County Teen Book Award (2016), Pennsylvania Young Readers' Choice Award Nominee for Young Adults (2017),  Lincoln Award Nominee (2017).(Goodreads)

Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 26 eri maahan ja elokuva on jälkituotannossa ja ilmestynee ensi vuonna (2018), mikä ilahduttaa minua suuresti. Leffan näyttelijöitä voit käydä urkkimassa tästä linkistä. 

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Minä, Simon, homo sapiens muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Kirjahilla
Sivujen välissä
Carry On Reading
Ihminen välissä

Samantyylistä luettavaa:

Carry on. The Rise and Fall of Simon Snow: Rainbow Rowell.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Salaperäinen sirkus: Juha-Pekka Koskinen

Salaperäinen sirkus: Juha-Pekka Koskinen. Karisto 2017.

Kansi: Miranda Mord

"Sirkuksen arvaamattomassa maailmassa kehenkään ei uskalla luottaa.

Haavekauppiaasta alkanut lennokas sarja tempaa Samin, Liisan ja Jonin tällä kertaa sirkuksen maailmaan. Mihin kummaan sirkuksesta katoaa tavaroita? Epäilyt kohdistuvat pahimman kilpailijan Hannu Hatan kirppusirkukseen, ja Sami kumppaneineen joutuu melkoiseen pinteeseen todistaessaan omin silmin miehen kutistajan kykyjä. Mutta kun kyseessä on eriskummallista sirkusväkeä silmänkääntäjästä pelleen, keneen oikein lopulta voi luottaa?" (Karisto)

Oma arvio:

Salaperäinen sirkus kuuluu sarjaan, jossa on aiemmin ilmestynyt osat Haavekauppias, Lumottu lelutehdas ja Kirottu kartano.  En ole lukenut aiempia osia, mutta jokainen näistä osista muodostaa oman seikkailuhenkisen tarinansa, joten kirjaan pääsee hyvin kärryille, vaikkei olisi aiempia osia lukenutkaan. Kirjat on suunnattu yläkouluikäisille nuorille, mutta sopii mielestäni myös nuoremmille: esimerkiksi 9-vuotias tyttäreni piti kirjasta kovasti. Teemmekin tämän arvion yhdessä.

Tarinan alussa Sami kohtaa omituisen yrmeän miehen, joka tuntuu vihaavan sirkusta. Jotenkin sattumalta hän pudottaa kirjekuoressa kolme pääsylippua samana päivänä alkavaan Ernesto Hallin sirkusnäytökseen.  Sami ottaa mukaansa ystävänsä Jonin  ja siskonsa Liisan. Sirkuksella ei kuitenkaan mene oikein hyvin, sillä joku varastelee sirkusväen tärkeitä tavaroita ja sabotoi muutenkin sirkusta, ja Ernesto Halli epäilee Hannu Hattaa, kaikkien aikojen parasta kuuttajaa ja kirppusirkuksen pitäjää. Sami ei saa mielestään sirkuksen vaikeuksia, ja löytää itsensä tämän tästä sirkusteltan nurkilta - samoin kuin Joni. Kun silmänkääntäjä Nanna katoaa, poikien ei auta kuin lähteä jututtamaan Hannu Hattaa.

Vierailu omintakeisen Hatan talossa tuo tarinaan seikkailua ja hauskuutta. Pian Sami ja Joni huomaavat, mitä Hatan erikoistaito kuuttaminen tarkoittaa ja miksi Hatan talossa sijaitsevista miniatyyritaloista on tehty niin aidon oloisia. He huomaavat olevansa pulassa, mutta onneksi apujoukot saapuvat hätiin. Vaan onko sekalaisesta sirkussakista enemmän haittaa vai hyötyä?

Sami tuijotti pöydille nostettuja nukkekoteja. Ne olivat jotenkin aavemaisia mustine ikkunoineen ja suljettuine ovineen. Ihan kuin yöllinen lähiö, jossa pienet nuket nukkuivat levottomasti sängyissään lukittujen ovien takana ja näkivät painajaisia. (s. 59)

Salaperäinen sirkus lienee saanut hitusen vaikutteita Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas -kirjasta. Yhteneväisiä piirteitä tuovat yllättävät pääsyliput ja omahyväinen Hannu Hatta, josta minulla tulee vahvasti mieleeni Villi Vonkka. Kirjan loppuratkaisu on kekseliäs ja yllättävä, sillä syyllinen ongelmiin ei ole ihan se, jota aluksi arvelisi olevan. Hannu Hatan hupsu persoona ja Samin ja Jonin sarkastinen sanailu ovat mielestäni tämän kirjan vahvuuksia.

- Se on maailman parasta mehua! Jos jossakin on vielä parempaa, se on kehua, Hatan honottava ääni jylisi (s. 72)

Tyttäreni mielestä Salaperäinen sirkus on kiinnostava ja hauska kirja. Hän nimeää lempihenkilöhahmoikseen Samin ja Jonin: "Koska ne oli vähän semmosia totisempia ja semmosia järkeviä ja viisaita ihmisiä." ( Totta totisesti, kun vertaa koheltaviin sirkuslaisiin!) Mielenkiintoisinta tarinassa hänestä oli Hatan kutistamiset eli kuuttamiset: "Ja kun ne meni keittiön pöydälle ja joi vähän lisää kutistuslientä ja ne antoi sitä myös koiralle ja ne meni sinne Hatan siistiin salakäytävään. Ne joi sitä kutistusjuomaa siksi, että ne mahtuis Hatan salakäytävään." Ernesto Halli ei ollut tyttäreni mieleen, koska se oli ensin kiltti, mutta muuttuikin omituiseksi ja ilkikuriseksi. Kirja olisi saanut olla kuulemma pidempi. Hän suosittelee kirjaa oman ikäisilleen ja vähän vanhemmille, sekä tytöille että pojille. Hän aikoo ehkä lukea kirjan vielä itse uudestaan.

Salaperäinen sirkus on viihdyttävä, hauska ja ovela kirja, joka varmasti sopii  helppolukuisuutensa ansiosta myös vähän lukevalle nuorelle. Erikoiset henkilöhahmot, etenkin sirkuslaiset, tuovat väriä tarinaan.

Miranda Mordin kuvittama kansi on kauneimpia, mitä olen nähnyt! Kirjan sisäkansissa on myös hänen mustavalkokuvituksensa, mutta harmiksemme kirjan muilla sivuilla kuvituksia ei ole. Hänen luomuksiaan  tuijottelisin vaikka ikuisuuden, niissä on jotain vangitsevaa.

Yhteisarvosanamme kirjalle 4+ (minä 4, tyttö 4,5)

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Salaperäinen sirkus muissa blogeissa:

Suomi Lukee (Elma Susanna)

Hyvä Naapuri: Shari Lapena.

Hyvä naapuri: Shari Lapena. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2016): The Couple Next Door. Kansi: Richard Ogle/TW

"Kuinka hyvin tunnet naapurisi? Entä puolisosi? Nuoren pariskunnan onni muuttuu painajaiseksi, kun heidän vauvansa katoaa jäljettömiin päivälliskutsujen aikana.

Naapurit kutsuvat Annen ja Marcon päivälliselle, mutta lapsenvahti peruuttaa viime hetkellä. Marco kuitenkin suostuttelee Annen lähtemään, ja he käyvät puolen tunnin välein katsomassa kehdossa nukkuvaa vauvaansa. Kun Anne ja Marco palaavat yöllä kotiin, kehto on tyhjä.

Anne ja Marco soittavat poliisit paikalle, mutta joutuvatkin itse pääepäillyiksi. Kun tutkimukset etenevät, niin nuorenparin kuin heidän naapureidensa on vuorollaan paljastettava kaapeissaan lymyävät luurangot." (Otava)

Oma arvio:

Kanadalainen  Shari Lapena kietoo lukijansa huolella punottuun salaisuuksien verkkoon. Hänen esikoisteoksensa Hyvä naapuri yllättää, hätkähdyttää ja viihdyttää kunnon psykologisen jännityskirjan tavoin. Henkilöhahmot vaikuttavat kaikki alkuun hyvin tavallisilta ja nuhteettomilta, mutta tarina pian paljastaa, ettei kukaan ole sitä miltä ensi vaikutelmallaan näyttää.

Annen huuto kaikuu hänen päänsä sisällä, se kimpoilee seinistä - hänen huutonsa on kaikkialla. (s. 13)

Kumpaanhan naapuriin kirjan  nimessä viitataan, lapsensa menettäneeseen Anneen ja Marcoon vai Cynthiaan ja Grahamiin, joiden luona he ovat olleet iltaa viettämässä vauvansa katoamishetkellä? Molempien pariskuntien kaapeista löytyy luurankoja yhtä lailla. Kirjan päähenkilöt, Anne ja Marco painivat epätoivonsa keskellä, ja tämä tragedia meinaa saada myös heidän välinsä rakoilemaan. Anne tulee rikkaasta perheestä, eikä siitä unohdeta kirjassa muistuttaa. Lapsen sieppauksen jälkeen raha on suosittu puheenaihe, sillä Annen vanhemmat ovat valmiit maksamaan mittavat lunnaat lapsenlapsestaan. Marco ei voi kuin niellä ylpeytensä, sillä hänen ja appivanhempien välit ovat aina olleet kireät - vähiten sen takia, että appivanhemmat ovat ostaneet nuorelle parille aikoinaan talon ja sijoittaneet mittavan summan Marcon yritykseen, joka vaikuttaa nyt olevan suurissa vaikeuksissa.

Kuva: Pixabay

Juonta seurataan myös rikostutkija Rasbachin näkökulmasta. Hän on alun alkaen melko varma siitä, että jompi kumpi lapsen vanhemmista on katoamisen takana: onko aiemmin raskauden jälkeisestä masennuksesta kärsinyt Anne surmannut lapsensa, jonka Marco on sitten vähän äänin hoidellut ulos talosta? Anne ja Marco ovat ahdistuneet ja pöyristyneet heihin kohdistuneista epäilystä, mutta Anne alkaa jo välillä epäillä omaa syyttömyyttään. Muistaako hän kaiken ihan varmasti oikein, olihan hän humalassakin tuona iltana, kun kävi tarkistamassa Coraa. Anne kärsii myös kovasta syyllisyydestä, koska he Marcon kanssa jättivät puolivuotiaan vauvansa kotiin siksi aikaa, kun juhlivat naapurissa. Annea myös ärsyttää illan tapahtumat, sillä Marco flirttaili naapurin hehkeän Cynthia-rouvan kanssa tuolloin. Monenlaista mietittävää on siis tuolla onnettomalla pariskunnalla, saati rikostutkijalla.

"Ne luulevat, että minä tein sen", Anne sanoo yhtäkkiä. "Ne luulevat, että minä tapoin hänet." (s. 67)

Äitinä voi hyvin samaistua siihen tuskaan ja kauhuun, minkä voisi tuntea, jos oma lapsi olisi kadonnut sängystään. Anne muistelee vauvansa tuoksua, arkisia asioita ja pelkää, että hänen lastansa kohdellaan jossain kaltoin - tai että hän on kuollut. Marco taas vetäytyy omiin oloihinsa ja kuvioihinsa jurnottamaan.  

Anne makaa sängyssä ja muistaa, miltä tuntui pidellä vauvaa rinnan päällä, miltä pullean pienen lapsen lämpö tuntui omaa vartaloa vasten, kun tällä oli yllään pelkkä vaippa ja tämän iho tuoksui juuri kylvetetylle vauvalle. (s. 91)

Juuri kun tuntuu, että minulla alkaa olla aavistus tapahtumien taustoista, juoni kiepsahtaa päälaelleen. Hyvä naapuri ei ole mikään mullistava, syvällisiä ajatuksia herättävä teos, vaan yllätyksellinen ja viihdyttävä trilleri jännitystä elämäänsä kaipaavalle. Toimii ainakin minun kohdallani.

Hän lähtee kävelemään kohti rantaa. Hän aikoo kävellä laiturin päähän ja heittää puhelimen järveen, mistä kukaan ei ikinä löydä sitä. Sitten hänellä on yksi asia vähemmän sydämellään. (s. 222)

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Hyvä naapuri muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjavinkit (Mikko)

Ullan Luetut kirjat 

Kulttuuri kukoistaa 

Annelin kirjoissa

Kirsin Book Club (Sasu Heikkilä)  

Leena Lumi

Samantyylistä luettavaa: 

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

 Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Päivitys Kevätuhrit-sarjaan

Luin K.K.Alongin Kevätuhrit-sarjan toisen osan Ansassa. Lue tästä linkistä arvioni.