Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

 Maailmantyttäret: Siiri Enoranta. WSOY 2022

Kansi; Riikka Turkulainen

"Me oltiin enemmän tai vähemmän orpoja, ja me päätettiin enemmän tai vähemmän pelastaa maailma.

Palkitun kirjailijan utopia Maailmankodista on rohkeudessaan pysäyttävä. Tulevaisuudenkuvitelma häikäisee elämänvoimallaan ja palauttaa lukijan kyvyn unelmoida.

Heitä on viisi ja he tapaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. Vaikka luonto on alkanut elpyä ja ihmiset ovat vihdoin yhdenvertaisia, jokainen tytöistä on kohdannut surua omassa elämässään. Lisäksi esiäidin muistot maailmanlopun partaalta heittävät varjonsa heidän ylleen. Joselinan veli on kuollut salaperäisten konehyönteisten hyökkäyksessä, ja tytöt lähtevät yhdessä selvittämään niiden arvoitusta. Mysteeri vie heidät taistellen ja tanssien läpi Maailmankodin ihmeiden – ja lopulta matka saattaa olla perille pääsyä tärkeämpää. Teos on kangastus seikkailuromaanista, moderni tyttökirja ja visionäärinen tutkielma ystävyydestä ja paremmasta maailmasta."(WSOY)

Oma arvio:

Siiri Enorannan kirjat ovat minulle odotetuimpien kirjojen joukossa, sillä hän kirjoittaa yleensä aina jotain niin omalaatuista ja pysähdyttävää, että olen aina saanut kokea uskomattomia lukuelämyksiä hänen kirjojensa parissa. Edellisestä kirjasta Kesämyrsky on kulunut jo parisen vuotta, joten tartuin innolla tähän utopiaksi genretettyyn uutuuteen, jonka nimi ja kansi antavat vihiä siitä, että hyvin naiseuttava kirja on edessäni (olenkohan keksinyt juuri uuden sanan?) Dystopia on lempigenreni, mutta yhtään utopiaa en ole vielä lukenut. Siitäkin syystä olen hyvin utelias.

Mutta me teemme parhaamme. Minä näen historian taaksepäin osoittavana puunrunkona, josta versoo lukuisia oksia ja niistä kaikista uusia oksia. Romahduksen pahimpina vuosina 2028-2033 kuoli melkein kaksi miljardia ihmistä ja laskematon määrä ihmisiä, ja jotkut osat maapallosta saastutettiin ydinaseilla. Tämän Zerinda näkee, kun sulkee silmänsä. (s. 204)

Maailmantyttäret aloittaa tarinansa Sopusointu-leiriltä, jonne kirjan viisi päähenkilöä, noin 17-18-vuotiaat Zerinda, Kaia, Ritva, Lise-Lotte ja Joselina, ovat syystä tai toisesta päätyneet käsittelemään suruaan. Leiri järjestetään Maailmankoti-nimisessä valtiossa, joka on perustettu Romahdukseksi nimitetyn hävityksen jälkeen, ja jossa vallitsee täydellisen sopusointuinen elo. Zerinda ja Ritva eivät ole maailmankotilaisia, vaan he ovat kotoisin Saarivaltioiksi kutsutusta paikasta, jonka uskoisin käsittävän nykyisen Iso-Britannian ja Irlannin alueet. He nimittävät ilmeisesti nykyistä Euroopan aluetta käsittävää Maailmankotia Hourumantereeksi, sillä sitä se heille ilmentää. Ihmisiä houruineen.

Ritva ja Zerinda ovat eläneet ihan eri maailmassa: Zerinda menetti vastarintaliikkeessä olevan äitinsä ja isä viruu Hourumantereen vankilassa, ja hänen enonsa istutti kaiken huipuksi luvatta häneen esiäitinsä sirun, joka aiheuttaa hänelle nyt monenlaisia oireita. Esiäidin muistot valtaavat Zerindan mielen vähän väliä kuin varkain, eikä hän välillä tiedä, kuka hän enää itse on. Muistot sijoittuvat aikaan ennen Suurta Romahdusta, joka alkoi vuonna 2028 kolmannella maailmansodalla. Ritva taas on kilpaillut huomiosta sisaruskatraansa kanssa, kadehtinut ystäväänsä Stacieta ja seurustelee väärän tyypin kanssa. Häntä erityisesti ärsyttää Hourumantereen tyyli ymmärtää, keskustella, antaa anteeksi, välttää riitaa ja sovitella. Hän on heti alusta saakka karvat pystyssä muiden leiriläisten kanssa. Zerinda taas ajautuu usein poissaolevaksi, kun siru valtaa hänen muistonsa.

"Siis miten voi olla mahdollista, että sulla on muka joka kerta vaan ihanaa? Kai nyt joskus tulee hutejakin?" Ritva kysyi, mutta Ritvakin oli pehmeä sinä aamupäivänä, halusin pörröttää hänen kaniininturkkiaan.

"Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole odotuksia. Haluan vain tutkia ja antaa, ottaa vastaan. Kaikki mitä voin saada toisesta ihmisestä selville on kaunista. Jokainen kohtaaminen on juuri sellainen kuin sen kuuluu olla." (s. 224-225)

Lise-Lotte ja Joselina ovat todella rakkaat ystävät, vaikka niin kovin erilaiset ovatkin. Lise-Lotte tahtoo syleillä koko maailmaa ja nappaa tuon tuostakin mukaansa jonkun pojan, jonka kanssa hän käy sekstailemassa. Kun Ritva sihahtaa hampaidensa välistä "lutka", Lise-Lotte vain naurahtaa ja ottaa nimityksen mielellään käyttöönsä, sillä hänhän rakastaa seksiä. Joselina on transsukupuolinen ja kantaa surua sisällään menetettyään veljensä feizhongeille, eräänlaisille konehyönteisille, jotka ovat oikeastaan ainoa uhka ja pelon aihe Maailmankodissa. Ne hyökkäävät satunnaisesti isoina parvina ihmisten kimppuun, ja niiden vimmaisten siipien sanotaan voivan sivaltaa ihmisen silpuksi. Kaia on porukan ainoa valkoihoinen, vähemmistöön kuuluva ihonvärinsä puolesta, sillä ruskeat ja mustat ovat kirjan maailmassa enemmistönä. Hän on iskenyt silmänsä säkkärätukkaiseen Zerindaan, joka tuntuu kuitenkin välillä olevan ihan saavuttamattomissa, kun antautuu sirun ja esiäidin muistojen valtaan.

Kauhu paiskasi mun jalat veteläksi, oli hullun avuton olo. Yksi feizhongeista tuli suoraan mua päin. Se oli vähän kuin sudenkorennon ja koppakuoriaisen sekoitus, paitsi jättimäinen, ja sen siivet oli kuin veitset. (s. 75)

Kirjan tarina alkaa kunnolla siitä, kun feizhongit hyökkäävät Sopusointu-leiriin ja nämä viisi urheaa tyttöä päättävät tarttua aseisiin ja mätkiä konehyönteiset lentokyvyttömiksi, sillä sen jälkeen niiden itsetuhomekanismi räjäyttää ne. Zerinda saa jälleen pahan kohtauksen, jonka vuoksi hän päättää lopettaa leirin ja lähteä pois. Muut tytöt haluavat lähteä tuhoamaan feizhongeja, etenkin Joselina, joka on vihainen veljensä menetyksestä. Niinpä tämä viisikko lähtee leiriltä tarkoituksenaan ratkaista noiden konehyönteisten alkuperä ja tuhota niitä niin paljon kuin voivat. Erään feizhongin sisältä löytynyt koodi herättää heidän uteliaisuuden ja he alkavat etsiä lisää koodeja ja muita johtolankoja, samalla kun vaeltavat Maailmankodissa eri kulkuvälineillä (erikoisuutena maalla kulkeva purjealus nimeltä purjelinna), vierailevat eri juhlissa, tapaavat ihmisiä, tekevät havaintoja, miettivät maailmaa, purkavat tuntojaan ja hitsautuvat  huomaamattaan yhteen. 

"Minä luulen, että tämä on vain iso peli. Tai jonkinlainen koe. On yksinkertaisesti liian epäuskottavaa, että elämää olisi syntynyt juuri tänne ja vain tänne, että täällä on meille tarjolla näin täydelliset olosuhteet, en minä tiedä. Sekö olisi vain sattumaa, että minä olen elossa tänä käsittämättömän lyhyenä aikana, kun ihmiskunnan sivilisaatio kukoistaa?---" (s. 134)

Kirjassa on tyttöjen seikkailun lomassa kohtia, joissa he pohdiskelevat syvällisesti maailman tilaa ja historiaa. Maailmankodissa asuneet Lise-Lotte, Joselina ja Kaia ovat jo omaksuneet rauhanomaisen elon valtiossa, jossa varallisuuskaton ansiosta kukaan ei pääse rikastumaan muita enemmän, aseita ei valmisteta eikä saasteita tuottavaa teollisuutta sallita. Ritva ja Zerinda taas ovat Saarivaltion kasvatteja, jonka perustivat ja erottivat mantereesta survivalistien joukko samoihin aikoihin, kun Maailmankotikin perustettiin, eli vuonna 2049. Vaikka elo on kovin rauhaisaa, ei utopiakaan ole täydellinen: feizhongit aiheuttavat pelkoa, ja mikä kummallisinta, Saarivaltiossa niitä ei ole ollenkaan. Lisäksi välillä jotkut kaupungit yrittävät irtautua Maailmankodista, koska sääntelemätön markkinatalous voisi mahdollistaa paremmin rikastumisen. Onko kouluttautumisessa mitään mieltä, jos ei saa enempää varallisuutta kuin muut?

Utopian määritelmä lienee, että se on kuva tulevaisuudesta, visio siellä jossakin, jotain mitä kohti pyrkiä. Niin että täydellinen maailma ei voi koskaan toteutua tänään, aikaisintaan huomenna, mutta onpahan jotakin, minkä eteen työskennellä. (s. 368)

Zerinda käy siruistutteensa vuoksi läpi esiäitinsä ahdinkoa ennen kolmatta maailmansotaa, aikana, kun maailma alkaa olla sellaisessa murroksessa, ettei mikään tuo enää iloa, mutta silti täytyy mennä massan mukana ja kuluttaa, ostaa lisää ja huvitella, ennen kuin kaikki loppuu. Tytöt kauhistelevat aikaa, jolloin ihmiset käyttivät eläimiä hyväkseen: saattoivat lehmät uudelleen raskaaksi, ja veivät vasikan, jotta saivat tästä lypsettyä maitoa omaan käyttöönsä. Vanha navetta toimii Maailmankodissa muistomerkkinä tälle kauheudelle, ja tytöt eivät voi käsittää moista tapahtuneen. Tuolloin ihmiset olivat vain tottuneet käyttämään eläimiä hyväkseen.

Minä pelkään pelkoa: pelkään ihmisten levottomuutta, sitä että vaikka Maailmankoti toimii kuinka hienosti, aina on niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä. (s. 257)

Lukijaa herätellään ajattelemaan tämän utopistisen maailman (ja sen vastakohdan, Saarivaltion) kautta nykymaailman tilaa. Maailmantyttäret on erityisen ajankohtainen nyt, kun sota on meneillään Ukrainassa ja kolmannen maailmansodan pelko kaikkien takaraivossa. Vaikka kuinka haluaisin ajatella täydellistä maailmaa, jossa vallitsisi rauha, tasapaino kaikkien taloudessa ja sopusointu ihmisten välillä, huomasin samaistuvani Hourumantereesta ja sen ihmisistä ärsyyntyneeseen Ritvaan, jonka mielestä ihmiset siellä vain lässyttivät, eivät osanneet edes tapella kunnolla (kiistat sovitettiin joko keskustelemalla tai tanssibattleilla), ihmisten aika kului yhteisen hyvän tekemiseen jne. Suhtaudun hyvin kyynisesti kaikkeen utopistiseen ajatteluun, sillä utopia on lopulta hyvin lähellä kääntyä dystopiaksi. 

Maailmantyttäret ei noussut minun suosikikseni Enorannan kirjoista, mutta hyvin vahvan jäljen se minuun jätti teemoillaan. Uskoisin, että tämä olisi hyvä ajatuksien herättäjä nuorille aikuisille, joten varmasti tulen vinkkaamaan tätä ainakin lukioryhmille. Tämä on voimauttava tarina ystävyydestä, naiseudesta ja maailman tilasta. Mikään kevyt lukusukkula tämä ei ole, vaan vaatii makustelua ja pohdintaa, jotta tästä saa mahdollisimman paljon irti. Kirjan loppu antaa toivoa ja lukijalleen tyynen mielen, joskin feizhongien arvoituksen paljastuminen oli minulle suoranainen pettymys. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Booklist Queen: Genre you dont usually read

Seinäjoen kirjasto: 15. Kirjassa ollaan tropiikissa

Popsugar: A book about or set in a nonpatriachal society

YA-spefihaaste; Utopia

Armonvuosi: Kim Liggett

Armonvuosi: Kim Liggett. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Grace Year. Kansi: Kerri Resnick (suunnittelu), Hsiao Ron Cheng (kuvitus), Galyna Gryshchenko/Shutterstock.com (kukat)

"Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään."(Karisto)

Oma arvio:

Vannoutuneena YA-dystopiafanina en voinut kuin hihkaista ilosta, kun huomasin Armonvuoden Kariston kevään uutuusluettelossa. Olen kuullut hyttysen ininää siitä, että dystopiat olisi jo niin nähty. No eikä ole! Suuremmanpuoleisesta fantasiaähkystä kärsineenä otan innosta puhkuen luettavakseni tämän kauniin pinkkikuorisen kirjan, jonka alkulehdillä on lupaavasti sitaatit sekä Margaret Atwoodin Orjattaresi että William Goldingin Kärpästen herrasta -kirjasta.

Armonvuosi alkaa lupaavasti. Heti alussa kerrotaan pelonsekaisesti armonvuodesta, joka on eräänlainen aikuistumisriitti 16-vuotiaille naisenaluille. Kukaan kirjan yhteiskunnassa ei tiedä tarkkaan, mitä tuon vuoden aikana tapahtuu, sillä siitä puhuminen on kiellettyä. Vain se tiedetään, että nuoret naiset ovat tuon vuoden jälkeen menettäneet taikavoimansa ja voivat palata kylään joko vaimoiksi tai erilaisiin työtehtäviin. Osa karkotetaan kylän laitamaille kurjuuteen ja köyhyyteen. Armonvuodesta palaavat naiset ovat rähjäisiä, laihoja ja lannistettuja, mutta tämän jälkeen he eivät enää ole uhaksi kylän miehille. Enää he eivät voi käyttää taikavoimiaan.

Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat toki pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki.(s. 17)

Kirjan päähenkilö on Tierney, joka ajattelee eri tavalla kuin muut kylän tytöt. Hän ei missään nimessä halua ennen armonvuottaan huntua keneltäkään eli joutua armonvuotensa jälkeen kenenkään vaimoksi. Eipä hänellä ole siihen mahdollisuuksiakaan, sillä kylässä on vain 12 naimakelpoista miestä kolmeakymmentäkolmea naista kohden. Tierneyn parhaan ystävän, Michaelin, uskotaan luovuttavan huntunsa kauniille ja ylimieliselle Kierstenille, mutta Tierney ei välitä tästä, sillä hän haluaa mieluummin työläiseksi kuin vaimoksi. Ja Michael on vain ystävä. Tierneyn äiti ja siskot eivät ymmärrä hänen ajatuksiaan, kun taas isä yrittää puolustaa tytärtään. 

Kylässä on myös erityisen kiellettyä nähdä unta, ja jos siitä jää kiinni, saa kovan rangaistuksen. Tierney on nähnyt jo pitkään unta tytöstä, joka johdattaa Tierneyn salaiselle metsäaukiolle. Perheenjäsenet kuitenkin pitävät yhtä eivätkä ilmianna häntä unistaan. Ruumiillisia, julkisia häpeärangaistuksia jaellaan kylässä tuon tuosta monista muistakin rikkeistä. Julkiset piiskaamiset, ruumiinjäsenten silpominen ja kylästä karkottaminen ovat tyypillisiä rangaistuksia. Ja kärsijöitä ovat naiset, kaiken pahan alku ja juuri. Kylällä kohistaan myös keskuudessa olevasta vallantavoittelijasta, joka uhmaa kylän sääntöjä. Mitäpä olisi dystopia ilman kapinallisia.

Armonvuosi alkaa aina syksystä, jolloin edelliset nuoret naiset palaavat (he, jotka ovat vielä elossa) koettelemuksestaan ja uudet naisenalut lähtevät sekalaisin tunnelmin omaan koitokseensa, hiukset säännönmukaisesti letitettyinä punaisilla lettinauhoilla, kuohittujen vartijoiden saattelemana. Osa lähtee armonvuoteen leuka pystyssä, osa pelosta jäykkänä, osa innosta kihisten. Kukaan ei tiedä, mitä odottaa, mutta jotain yhtä aikaa kauheaa ja ihanaa sen täytyy olla. Matka leiripaikalle on pitkä ja vaarallinen, sillä metsissä naisia vaanii saalistajiksi kutsutut, brutaalit miehet, joiden huhutaan paloittelevan kiinni saamansa naiset ja myyvän heidän osansa pullotettuina. Armonvuoden naisten ruumiinosilla kun kerrotaan olevan parantavia ja vahvistavia ominaisuuksia. Kannattaa siis pysyä polulla ja myöhemmin armonvuoden rituaalipaikaksi tarkoitetulla aidatulla alueella.

"En minä sinua pelkää", hän vastaa ja katselee huuliani. "Pelkään tunnetta, jonka saat minussa aikaan." (s. 243)

En aio kertoa kirjan juonesta tämän pidemmälle. Itse koin nimittäin kirjaa lukiessa kiehtovimpana sen, etten tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi oli edessä. Nuorten naisten armonvuosikoettelemukset ovat sekoitus Nälkäpeliä, Orjattaresia, Maze Runneria ja Kärpästen herraa. Meno yltyy häikäilemättömäksi, raa'aksi, josta eniten eri lailla ajatteleva Tierney joutuu kärsimään. Mukaan on saatu ujutettua (mielestäni tarpeeton ja päälleliimattu) romanssikin, mutta ennalta-arvaamattomat paljastukset ja juonenkäänteet ovat ehdottomasti tämän kirjan juttu.

Tiedän silti, mitä näin. Tiedän, mitä tunsin.

Muut kutsuvat sitä taikavoimaksi.

Minä kutsun sitä hulluudeksi.

Mutta yksi on varma.

Täällä ei tunneta armoa. (s. 153)

Kirjan loppu on minulle hienoinen pettymys. Se kyllä tarjoaa YA-kirjamaisen lupauksen toivosta, mutta minä odotin jotain suureellisempaa paljastusta loppuun. Muutenkin juoni tarjosi kyllä ylläreitä joka kulman käänteessä, mutta monet asiat jäivät vaivaamaan ja selittämättä. Kuten aiemmin mainitsin, romanssikuvio oli minusta tarpeeton. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, ettei tarinaa ole venytetty trilogiaksi, vaan melko moniulotteinen dystopinen maailma on saatu melko hyvin ahdettua tähän yhteen kirjaan. Siis jos tämä jää ainoaksi.

Taikavoimia meiltä ei ehkä löydy, mutta voimattomia emme ole. (s. 331)

Kirjan pääteemana on kiinnittää huomiota naiseksi kasvavien nuorten tyttöjen miehiltä osakseen saamaan häiritsevään huomioon, joka ei yleensä ole positiivista, vaikka se on semmoiseksikin yritetty vääntää. Armonvuoteensa valmistuvat nuoret naiset saavat kylällä ennen hunnutusseremoniaa peräänsä himokkaita katseita niin nuorilta kuin vanhemmilta miehiltä. Ei ole väliä, onko mies naimisissa tai pappi. Punaisella lettinauhalla letitetyt naiset tuntuvat olevan vapaata riistaa nämä muutamat päivät, ennen kuin heidät lähetetään kadottamaan taikavoimansa. Ja tuolla leirillä naiset ovat itse toistensa pahimpia vihollisia. 

Olen käpertynyt kosteaan maahan, mutta en saa unta. En ymmärrä, kuinka kukaan voisi nukkua. Huuto on hirvittävää. Huhut tietävät kertoa, että saalistajat pyrkivät nylkiessään pitämään meidät elossa mahdollisimman pitkään, sillä kärsimys lisää taikavoiman tehoa, mutta nyt jopa vartijat vaikuttavat hieman levottomilta. On kuin saalistajat tahtoisivat meidän kuulevan jokaisen huudon, jokaisen viillon; he tahtovat meidän tietävän, mikä meitä odottaa. (s. 82)

Armonvuosi on erittäin viihdyttävä ja raikas lisä YA-dystopiagenreen, vaikka välillä lukiessa tuli mietittyä, että tämä(kin) tapahtuma on jo aiemmin luettu ja keksitty.  Olisin kaivannut hiukan lisää omaperäisyyttä kirjan maailmaan.  Tierneystä on kaavailtu selkeästi uutta Katnissia tai Offrediä, omapäistä ja uhmakasta sankaritarta, joka raivaa esteet tieltään ja haluaa uskoa muutokseen, vaikka se onkin tehty vaikeaksi,  Tierney kun joutuu systemaattisen kiusaamisen, eristämisen ja vallankäytön uhriksi. Loppuratkaisussa on selvä viesti: ihan kaikkea ei saa kerralla muutettua, mutta yhdessä vaikeuksista selvitään ja ehkä asiat muuttuvat pikku hiljaa, armonvuosi armonvuodelta. Avoimeksi jäänyt loppu vihjailee mahdollisesta jatko-osasta, ja kirjailija itse ei ihan suoralta kädeltä teilaa tätä ajatusta Goodreadsissa.

Näin kirjaa lukiessani tämän elokuvana, ja pikaisella googlettelullahan selvisikin, että Universal on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tuleman pitää!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins 
Maze Runner -trilogia: James Dashner
Orjattaresi ja Testamentit: Margaret Atwood

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with a pink cover

Naistenviikko kirjablogeissa ~ Rouva C: Minna Rytisalo

Rouva C: Minna Rytisalo. Gummerus 2018.

Kansi: Jenni Noponen (Soutworth & Hawesen, the Metropolitan Museum of Art ja Alex Malikov, Shutterstock)

" 'Ehkä sellainen on avioliitto, Minna ajattelee, kahdella sanalla pikaisesti solmittu mutta hitaasti kasvava.'

Harjun juurella järvikaupungissa on harmaa talo, jossa on kahdeksan kamaria, kuusi lasta sekä lehtori ja hänen rouvansa. Rouvan sisällä myrsky katkoo oksia eikä hiljene. Keittiössä kakut palavat tai jäävät raaoiksi, eikä rouvalle vieläkään riitä se, mikä riittää muille. Hänessä on voima, joka etsii pääsyä ulos, kasvaa ja riepottelee, kyseenalaistaa luonnonlait ja saa välillä vaipumaan melankoliaan.

Rouva C. kuvaa erään avioliiton tarinan ja näyttää, millaisista silmuista puhkeaa se Minna Canth, jonka me tunnemme: esikuva, taistelija, patsas. Piian ja pumpulikauppiaan tytär päätyy naimisiin opettajansa kanssa ja huomaa olevansa aina raskaana. Perhe kasvaa, mutta samalla kasvaa halu tehdä kodin ulkopuolella paljon enemmän. Rouva C. on rakkaustarina ja ystävyyden kuvaus. Vaikka aika on eri, kysymys on sama: missä kulkevat yksilön rajat? Romaani on myös voimakas, kaunokirjallinen kannanotto tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta." (Gummerus)

Oma arvio:

Oikein hyvää naistenviikkoa! Osallistun tällä bloggauksella Tuijata.kulttuuripohdintoja-blogin jokavuosittaiseen Naistenviikkohaasteeseen, sillä mikäpä voisi olla osuvampi kirja tähän haasteeseen kuin Rouva C: kaunista kieltä kirjoittavan Minna Rytisalon fiktiivinen teos kaikkien aikojen naisasianaisesta, Minna Canthista.

Hän oli pohtinut, että sellaista ei ole kuin ihminen. On miehiä ja sitten tyttöjä ja naisia, ja näiden kahden maailmat eivät koskaan kohtaa, ja jos niin käy, valta on aina miehellä, valta ja väkivallan uhka. (s. 102)

Olen taas hiukan myöhässä, sillä Rouva C julkaistiin jo viime syksyn (2018) alussa ja siitä on jo kohistu ja blogattu tuutin täydeltä viime vuoden ajan. Olen aikonut lukea kirjan siitä asti, kun näin viime keväänä sen syksyn uutuusluetteloissa, mutta aikatauluni ja miljoonat muut kirjat ajoivat ylitse ja ohitse tämän aikeeni. Ostin kirjan itselleni tänä keväänä palkinnoksi jostakin, en nyt muista mistä. Ja nyt, viimein, kesälomaviikkoseni alkaessa, nappasin tämän kirjan kirjahyllyäni koristamasta ja otin luettavakseni. Ihmettelen kovasti, miksi annoin tämän helmen roikkua niin kauan to-read-listallani.

Kuten jo takakansitekstistä ja lukuisista bloggauksista voi päätellä, kirja on Minna ja Ferdinand Canthin rakkaustarina. Rytisalo on kokeillut mennä tämän kovasti naisten oikeuksista taistelleen naisen nahkoihin ja kuvitella, millaista hänen elämänsä on ollut nuorena opettajaseminaarin opiskelijana, myöhemmin Ferdinandin vaimona, suurperheen äitinä ja aikaansa nähden mullistavia ajatuksia täynnä olevana naisena. Lopputulos vaikuttaa uskottavalta ja ihmeellisen herkältä ja puhuttelevalta.

---ja nyt, nyt, hetkinen, jääatomit sulivat vedeksi lämmön voimasta, pieni hetkinen, seis, mitä ihmettä nyt tapahtui, sillä tämä kaikki oli uutta ja tämä hetki olisi pitänyt pysäyttää. (s. 112)

Pidän kovasti siitä, miten tämä kirja ei ole pelkkä selonteko Minnan saavutuksista, sillä niistä on saatavilla tietokirjallisuutta, vaan inhimillinen, lämmin ja haikea kertomus nuoren naisen elämästä ja sen sattumuksista kohti seitsemän lapsen äidin elämää - ja myöhemmin kirjallisista saavutuksistaan tunnettua naista. Rytisalon kaunis kieli lumosi minut jo kuunnellessani äänikirjana hänen esikoisteoksensa Lempi, ja nyt makustelin mielelläni Rouva C:n kauniita lauseita ja hengästyttäviä sanarimpsuja. Vaikka kieli on tyyliteltyä, se ei etäännytä lukijaa liikaa, vaan kuljettaa kauniisti tarinan mukana.

Tällainen on avioliitto, tällainenkin: toinen tietää mitä toinen haluaa ja antaa sen hänelle, joskus tietää paremmin kuin itse tietäisi, ja niin kauan kuin niin on, käsi ojentuu kättä kohti ja ihminen toista. Tämän he tiesivät, ja että kuin sattuman oikusta heille oli käynyt hyvin. (s. 254)

Ferdinand Canthin ja Minna Johnsonin rakkaustarina on kuvattu kauniiksi ja kiihkeäksi. Ferdinand on sinnikäs ihailija, joka ei jätä nuorta Minnaa rauhaan, vaan päättää saada tämän vaimokseen. Hän tukee myöhemmin vaimoaan, joka kärsii välillä masennusjaksoista, välillä taas riehaantuu lähes maaniseksi jonkin uuden asiansa äärellä. Minna kipuilee välillä omien ajatustensa kanssa -  tai lähinnä sen kanssa, miten saisi kaikki muutkin tajuamaan niiden tärkeyden. Hän haluaa, että tyttäretkin saavat hyvän koulutuksen, että he saavat oppia talousasioihin, terveyteen ja kodinhoitoon liittyen. Minnan opiskeluaikainen ystävä Flora (joka on täysin fiktiivinen hahmo) edustaa sitä naistyyppiä, jonka mielestä naisen ei kuulu sotkeutua miesten asioihin, kuten talousasioihin. Minna ei voi olla tukahduttamatta sanojaan ystävänsä seurassa, minkä vuoksi heidän välinsä viilenevät viilenemistään.

Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: Etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä ja turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? (s. 227)

Minna saa tukea mieheltään, joka yhä vuosienkin jälkeen palvoo ja rakastaa tätä, mutta tärkeä tuki on myös taloudenhoitaja Riika. Lopuksi tämä huolehtii lähes täysin Minnan seitsemännestä lapsesta, jota hän ei halua lähelleenkään, koska on masentunut Ferdinandin poismenosta. Kirjan loppu on liikuttavan lohdullinen. 

Minua hieman epäilyttää tarinassa Ferdinandin hyveellisyys ja pyyteetön rakkaus vaimoaan kohtaan. Fiktiivisessä tarinassa se toki menee läpi, mutta jos pitäisi kuvitella se aikaansa sidottun faktana, se tuntuu hyvin epäuskottavalta. Käsittääkseni Minnan kirjallinen ura on lähtenyt kunnolla käyntiin vasta lehtori Canthin kuoleman jälkeen, niinkuin kirjan tarinassakin on kuvailtu, ja syynä siihen voisi hyvinkin olla, ettei Ferdinand ihan aina ole ollut tukemassa vaimonsa kirjoitelmia. Tiedä häntä, en ole lukenut Minna Canthista kirjotettuja faktoja, vaan tämä perustuu vain minun omiin päätelmiini. Mutta kuten tiedämme, Rouva C on enimmäkseen fiktiota, ja siinä lajissa Rytisalo on onnistunut luomaan  sykähdyttävän ahmittavan ja mielenkiintoisen tarinan.

Minna Rytisalo kertoi teoksestaan Rouva C Oulun kaupunginkirjaston Kirjastosatoa-tapahtumassa, josta tein bloggauksen.

Arvosanani 5-

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirsin Book Club 
Luettua elämää 
Kirja vieköön!
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kulttuuri kukoistaa
Kirjaluotsi
Tuijata.Kulttuuripohdintoja


Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Kaunis vaate

Helmet-lukuhaasteessa tähän sopii kohta:

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Popsugar-haaste saa merkinnän kohtaan:
 
36. A novel based on a true story
 

NE - Kuukautiskirja: Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo

NE - Kuukautiskirja: Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo. Karisto 2017.

Kansi: Jutta Kivilompolo

"Kaikki mitä olet halunnut tietää NIISTÄ, mutta et ole kehdannut kysyä

Tiedätkö, mikä on kuukautismaja, Vagina Kung Fu tai miten vastata naurettaviin ennakkoluuloihin kuukautisista? Kuukautisiin liittyy yhä yllättävän paljon harhoja, häpeää ja vaikenemista, vaikka ne ovat osa naisen ja hänen lähipiirinsä arkipäivää. NE on imukykyinen, keskikokoinen ja verenpunainen kirja nuorille ja aikuisille, naisille ja miehille. Kirjassa käydään läpi kuukautismyyttejä, kuukautishäpeää, kuukautisiin suhtautumista eri aikoina ja eri kulttuureissa, parhaita kuukautistarinoita, muistoja ja kommelluksia. Kirjan tarinoissa kuukautiset otetaan haltuun excelin avulla, opitaan kuukupin käyttö kädestä pitäen ja käydään läpi koko kuukautisten elämänkaari: ennen, aikana ja jälkeen. NE on tulvillaan kokemuksia, avautumista ja rohkeaa huumoria, mutta myös tärkeää tietoa ja tabujen purkamista. NE toimii paitsi tietokirjana myös keskustelun avaajana ja viihteenä.

Ensimmäinen kotimainen tietokirja kuukautisista pyrkii riisumaan kaiken mystiikan aiheen ympäriltä. Kirjassa on runsaasti kuvitusta, kyselyitä ja visailuja, jaettavia some-materiaaleja sekä linkkejä sosiaaliseen mediaan. Perinteikkäiden kuukautissuojafirmojen vanhat mainokset antavat perspektiiviä asenteiden muuttumiseen, ja suomalaisen Lunette-kuukuppifirman perustaja kertoo kuukautissuojien uusista tuulista. Tarinoitaan kuukautisista jakavat mm. Jenni Pääskysaari, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Sara Melleri. Entä mitä miehet tietävät kuukautisista ja miten NE heille näyttäytyvät? Sekin selviää kirjasta. Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo käsittelevät aihetta kaikilta mahdollisilta kanteilta – ja panevat peliin täysillä myös itsensä." (Karisto)

Oma arvio:

Kerran kuussa on sellainen aika, jolloin minun pitäisi saada oma, muista ihmisistä eristetty pehmoinen tila, jossa saisin lötkötellä, lukea romanttissävytteisiä kirjoja ja katsoa pari ihanaa leffaa, kuten Dirty Dancing tai Bridget Jones. Nälkäni tyydyttäisin hiilaripitoisella pastalla, suussa sulavalla suklaalla, viilentävällä kermajäätelöllä ja suolaisilla sipseillä. Pukeutuisin pehmoisiin, löysiin  vaatteisiin. Vessan pitäisi olla lähellä! Tuona aikana minulla pitäisi olla myös ehdoton somekielto, sillä saatan hairahtua usein laittamaan Facebookiin tavallista pisteliäämpiä ja provosoivampia kommentteja kuin normaalisti. Mieheni ja lapseni on parempi pysyä minusta hiukan etäällä. Tuo on se aika, jolloin äitini ja siskoni tunnistaa puhelimessa jo äänensävystäni, onko minulle "NE" tulossa; jolloin en saisi tehdä tärkeitä päätöksiä, koska minussa asuu riivaaja; jolloin elämä tuntuu toivottomalta; jolloin opiskeluhommat eivät kiinnosta yhtään; jolloin voisin nukkua viidet päikkärit; jolloin kaikki lika kodissamme hyppää verkkokalvoilleni; jolloin en voi ajaa pyörällä, ainakaan kovin pitkiä matkoja;  jolloin aamulla herään märkään tunteeseen kuin olisin laskenut alleni; jolloin vatsani näyttää siltä kuin siellä olisi kaksoset; jolloin kimpaannun mieheni leikinlaskusta, vääristä sanavalinnoista ja äänensävyistä. PMS ja menkat, tuo naisihmisen elämän suola ja pippuri (suoraan silmään!). 

Ennen vanhaan sanottiin, että kyllä se pitää kerran kuussa mies haukkua ja kaapit siivota. (s. 49)

Mikä ihana ajatus siis, että kuukautiset ovat saaneet oman kirjan! Sanna Seiko Salo ja Rosa Meriläinen ovat koostaneet täydellisen monipuolisen, kevytmielisen tietokirjan, joka sopii minusta niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, sillä eihän kuukautiset ole mikään haudanvakava asia, vaan se kirvoittaa monetkin naurut. Jokaisella naisella on varmasti jaettavanaan jokin hauska menkkatarina, joka voi liittyä menkkojen alkuun, vuodon määrään, ohivuotoihin ja kuukautissuojiin. Minä nautin erityisesti lukea muiden ihmisten tarinoita ja sattumuksia, niin julkisuuden henkilöiden kuin ihan tavistenkin. Hihittelin ääneen monille jutuille, sillä niihin voi samaistua täydellisesti.

Toki kaikille menkat eivät ole iloinen asia: jotkut kärsivät niin kovista kivuista, että ei paljon naurata. Joillakin jää menkat pois esimerkiksi sairauden takia, jollakin ne ovat niin runsaat, ettei normaalielämästä tule niiden aikana mitään. Joku itkee alkavia menkkoja, koska on toivonut tulevansa raskaaksi, ja joku harmittelee niiden alkamista juuri väärään aikaan. Minäkin olen monesti jännittänyt, ajoittuuko menkat juuri lomareissun ajaksi. Olen jo tässä iässä tottunut ajatukseen, että menkat tuppaavat tulemaan aina juhlapyhien ja reissujen aikaan, eikä sille voi mitään, jos ei halua käyttää hormonivalmisteita niiden siirtämiseen.

Kuukautissiteet, tamponit ja kuukupit sekä muut suojat on esitelty (mistä erikoisena silmiini osui kannabistamponi. Aivan tosi!) monipuolisesti ja etenkin kuukuppi saa kirjan sivulla erityishuomiota, kuten seikkaperäisen harjoitteluraportin ensikertalaiselta käyttäjältä.

Joissakin kirjan asioissa minun asenteeni, tietämykseni tai mielipiteeni sotii vielä himpun verran vastaan. Esimerkiksi kirjassa kehotetaan kertomaan ihan pienille lapsillekin totuus kuukautisista. Minusta taas on ihan ok sanoa alle kouluikäiselle lapselle, että "saat tietää hiukan isompana näistä jutuista tarkemmin." Tarviiko lapsen vielä ihan kaikkea tietää, kun hän ei vielä välttämättä pysty kaikkea mielessään käsittelemään? Toinen asia on kuukautisveritaide. EI! Se ei ole kaunista, verellä ei maalata. Piste! Enkä nyt ajattele, että veri olisi jotenkin saastaista, vaan minusta tämä nyt vaan ei käy.

s. 109

Kolmas asia, joka kirjassa minua mietityttää, on menkkaseksi, jota hehkutetaan ja suorastaan ylistetään. Siitä ei kerrota kirjassa juuri mitään negatiivista. Minulle on kuitenkin nuoruudessani 2000-luvun alussa) lääkäri pitänyt luennon siitä, miten menkkojen aikaan ei missään nimessä saisi harrastaa seksiä, sillä silloin on suurempi riski päästä kohtuun pöpöjä. Minulle syöpyi mieleeni lääkärin  mantra "kun on trafiikkia toiseen suuntaan (tarkoitti siis veren vuotamista), sitä on myös toiseen suuntaan (pöpöt pääsee kohtuun samaa reittiä). En ole päivittänyt tätä tietoa koskaan, joten olisipa mielenkiintoista tietää, mikä on lääkärien kanta nykyään asiaan.

Neljäs asia, josta en pidä, on omista menkoista toitottaminen muulle maailmalle. En pidä kovin tyylikkäänä kertoa omista menkoistaan kuin lähimmille ihmisille  ja sopivassa asiayhteydessä, eli muille se ei minusta kuulu, onko menkat menossa vai ei. Ehkä nämä tietyt kirjan jutut on tosiaankin tehty huumorimielellä, sillä kuka nyt lähtisi töissä vessaan tamponi korvan takana tai pyöritellen sitä narunsa ympärillä? Vai lähtisikö joku? Riippuu tietenkin työyhteisöstä. Ehkä on siis ihan ok piilotella sitä rättiä tai tamponia hihassaan, taskussaan tai milloin missäkin, kun on menossa vessaan.

Kuukautisaktivismista ja tyttöjen vessapolitiikasta kertovat luvut ovat tosi tärkeitä, sillä todellakin koulujen vessoissa on oltava roskikset ja käsisuihkut. Kuukautisista pitää voida puhua sopivien ihmisten kanssa ja niitä ei tarvitsisi kenenkään hävetä, mutta silti mielestäni kohtuus tulee säilyttää näissäkin asioissa, ettei mene överiksi.

s. 84

Kirjassa on käytetty todella kiitettävästi nettilähteitä, esimerkiksi viime vuoden Twitter-keskustelun (hashtagilla #kaameimmatmenkat) satoa on koottu lukijoiden riemuksi ja kauhuksi:

#kaameimmatmenkat yöllä vessaan, housut alas vetäessä roiskahtaa veri otsaan. Ei naurattanu silloin, nyt toki naurattaa.

"Se suihkukohtaus alkuperäisessä Carrie-elokuvassa on osoittautunut hyvinkin realistiseksi." (s. 44)

Kirjan sivuja pääsee myös itse täydentämään, kuten kuukautisystäväkirjaa täyttämällä, menkkamokia ruksaamalla tai vaikka lisäämällä oman nimityksensä kuukautisille. Kirjan sivuilla on myös kysymyksiä, jotka herättelevät miettimään omia kuukautisiansa ja suhtautumistansa niihin, kuukautiskeskustelunaloitusvinkkejä ja ohjeistusta oman menkkaexcelin laatimiseen. Kirjan sivuja koristaa Jutta Kivilompolon hilpeät, raikkaat kuvitukset.

s. 112

Kuukautisten erilaisia nimiä:

Draculapäivät

Haarakiri

Kannen tiiviste vuotaa

Kotkan veripäivät

Kuukkikset

Lammas vuotaa

Loskakelit

Hilloviikot

Holoholot

Marjatat

Meillä soditaan

Monsuunit

NE

Mörköpäivät

Verenluovutus

Ämpäripäivät (s. 61-63)

Hirveää hupia minulle antoi kuukautisten nimilista, jossa on siis paljon enemmän hassuja nimityksiä kuin tuossa yllä. Minun itseni käyttämiä nimityksiä on menkat, NE, holovaus ja puolukkapäivät.

Kirja tarjoaa siis toki hupailun lisäksi paljon faktatietoa kuukautisista. Itselleni esimerkiksi oli ihan uutta se, miten vähän kuukautisvuotoa oikeasti tulee, ja miten pieni osuus siitä vuodosta on ylipäänsä verta. Opin myös enemmän endometrioosista sekä kuukautiskupin käytöstä. Vielä en tiedä, uskaltaudunko sitä itse kokeilemaan.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

NE - Kuukautiskirja muissa blogeissa:

Evarian kirjahylly 
Sivutiellä
Kirjahilla

Oma kuukautistarinani:

Ensimmäisen kerran muistan puhuneeni kuukautisista ekaluokkalaisena kaverin kanssa koulumatkalla. Silloin luulimme, että "pyllystä vuotaa verta." Äitini ja siskoni taisivat kertoa minulle tarkemmin kuukautisista ennen koulun oppituntia viidennellä. Muutamalla luokkakaverillani alkoivat menkat jo kuudennella luokalla, ja suurella osalla seiskalla. Minun menkkani alkoi 14-vuotiaana, seiskan ja kasin välisenä kesänä. Juoksin heti vessasta kertomaan äidilleni ja isosiskolleni. Sitä ihmeteltiin, miten minulla niin aikaisin alkoi menkat, kun äidilläni ja siskollani ne alkoivat verrattain aika myöhään. Oli melko ylpeä olo. Äiti neuvoi, miten froteepyyhkeellä voi suojata sängyn kuukautisten ajan. Olinkin pienempänä ihmetellyt, miksi äiti ja sisko laittaa pyyhkeen sänkyyn. Illalla kuulin, kun äiti kertoi isälleni mun menkkojen alkaneen. Vähän harmitti, että miksi se meni iskälle kertoon. Kaiken huipuksi äiti kertoi puhelimessa mummulle ja siskoilleen, niin että koko suku sitten tiesi. Nyt mua huvittaa, mutta teininä se oli toisaalta ärsyttävää ja noloa, toisaalta ylpeyttä herättävää.

Eräs hauska tapaus sattui, kun minulle sattui menkat juuri pääsiäislomaksi. Olimme suunnitelleet viettävämme koko pääsiäisen heppatalleilla poikapuolisen ystäväni kanssa, mutta minä jouduin jäämään kotiin, sillä tallille oli kotoani neljä kilometriä, eikä tallilla ollut vessaa. Kaverini tivasi, miksi en voi tulla tallille, ja minä hoin, että en vaan voi! Lopulta sanoin, että kun mulla on menkat. Hän ei oikein ymmärtänyt, mikä siinä estää, mutta minua jotenkin tympi ajatus olla samassa siteessä monta tuntia ilman mahdollisuutta päästä vaihtamaan sitä.

Pahin menkkamokani on varmaankin se, kun lähdin pyöräilemään tanssitunnille juuri sinä päivänä, kun menkkani oli runsaimmillaan. Fiksuna otin mukaani vain mustat treenihousut, jotka olivat siis jalassani. Puolessa välissä matkaa side petti, minkä johdosta pyöräni penkki ja housuni olivat ihan veressä. Kun pääsin tanssikoululle, menin vessaan viruttelemaan enimpiä veriä housuistani, sillä nehän olisi sotkeneet koko tanssisalin. Tuntui, että sitä verta vain riitti ja riitti, ja tanssituntikin oli jo alkanut. Sit oli vain pieni ongelma: housujen takamus oli ihan litimärkä lahkeisiin saakka. Ajattelin, että kun on mustat löysät housut, ei kukaan huomaa kun vedän paitaa päälle ja menen takariviin tanssimaan. Tanssikurssi oli siis breikin alkeiskurssi, ja juuri silloin harjoiteltiin päälläseisontaa. Opettaja tuli tietenkin auttamaan jalkojani pystyyn, eikä varmasti voinut olla huomaamatta litimärkää housuntakamustani. Ne näytti just siltä, kuin oisin laskenut alleni. Ja tämä kaikki siis tapahtui ihan aikuisiällä. Hävetti ihan suunnattomasti!

Nuorena ihmettelin, miksi jotkut puhuvat jostain menkkakivuista, sillä minulle ei ole ollut sellaisia koskaan. Luulin, että ne ovat vain tekosyy olla osallistumatta liikuntatunnille.

Runosunnuntai osa 1: Eeva Heilala

Keksinpäs tässä loistavan teeman tuleville sunnuntaille, kun päätin osallistua vuoden alussa runohaasteeseen (#runo100) , jota pitää Omppu Martin Reader, why did I marry him -blogissa. Runot ovat olleet minulle tutumpia aiemmin, mutta jostain syystä ne ovat jääneet. Nyt haluan herättää runosieluni uudelleen henkiin ja nauttia kotimaista ja ulkomaista runoutta tämän kevään, tai ehkä koko vuoden ajan. Tarkoituksenani olisi myös löytää jotain fantasia- tai scifigenren runoutta sekä lueskella myös nuortenrunoja. Runoteosehdotuksia otan vastaan!

Joka sunnuntaille en runopostausta lupaa, mutta yritän ainakin kaksi runosunnuntaita viettää kuukaudessa. Mitään täydellisiä runoanalyysejä en aio (enkä osaa) tehdä, vaan kertoilen postauksissani, millaisia ajatuksia runot herättivät. Siteeraan myös joka teoksesta muutamia runoja. Runoteoksia lainaan kirjastosta ja osan nappaan omasta hyllystäni.

------------------

Kirje maalta - Kootut runot: Eeva Heilala. Tammi 2000. 

"Eeva Heilalan runous kumpuaa maaseudun naisen arjesta. Se arki on avara, siihen mahtuu tietoisuus elämän rikkaudesta, ihmisen paikasta luonnossa ja sukupolvien ketjussa. Rakastetun pohjoissuomalaisen runoilijan koottujen runojen laitos sisältää J.H Erkon palkinnon saaneen esikoiskokoelman Hyvä on maa (1976), kokoelmat Tuhat koivua (1978) ja Hellyys ei ole hukassa (1987) sekä uusien runojen osaston "Kirje maalta". (Takakansi).


Eeva Heilala syntyi 13.12.1934 Paavolassa Pohjois-Pohjanmaalla. Heilalan runoilijatyön lähtökohtia ovat pitkä työura maatilan emäntänä ja nelilapsisen perheen äitinä. Hän debytoi vuonna 1976 kokoelmalla Hyvä on maa, joka sai J. H. Erkon esikoispalkinnon. Vuonna 2005 hän sai Oulun läänin taidepalkinnon (Tammi).

Kuva: Tammi

Tuotanto:

Elämän värit

Hellyys ei ole hukassa

Hyvä on maa

Ikkunasta avautuu maailma

Kirje maalta

Kylvöaika

Omenat omasta puusta

Punaposkipuolukoita

Tuhat koivua

Tässä iässä

Oma arvio:

Kun minut piirrät
piirrä totta
piirrä pieni kysyjä tuuliselle pellolle
vanhat verryttelyhousut
vanunut pusero
hiukset vapaiksi vain.
Kuule, piirrä paljasjalkaiseksi
varpaat vasten tervettä multaa. (Kun minut piirrät, s. 35)

Olin Päätaloviikoilla Taivalkoskella kesällä 2015, jossa oli vieraana Eeva Heilala. Kesäteatterin lavalla istui vaatimattoman oloinen iäkäs nainen, joka kertoi juttuja kissastaan ja sarkastisella otteella elämänsä vääjäämättömästä päättymisestä. Vaivaantuneena haastattelija yritti johdattaa Heilalan jutusteluja kevyempiin aiheisiin, vaikkapa kissaan, mutta Heilala jatkoi "synkistelyään" pilke silmäkulmassaan. Kuuntelin tuolloin hänen runojaan ihastuneena ja ajattelin, että tutustuisin hänen tuotantoonsa. Nyt siitä on kulunut 1,5 vuotta, kun sain viimeinkin tartuttua hänen runoteokseensa.

--onnellisempaa on löytää kuolleista heinistä yksi kukka
kuin puutarhan runsaudesta valmis seppel. (Kohta neljäkymmentä viikkoa olen odottanut sinua. s.71)

Näin hienosti Eeva Heilala kiteyttää onnen määrityksen runossaan, jossa on teemana raskaus ja onnellisuus.

Kirje maalta on mainio kokoelma Heilalan alkupään tuotannosta. Hänen runonsa heijastavat maalaistalon arkea, pohjoispohjalaisuutta ja naisena ja äitinä olemista, välillä  sarkastisella otteella Runoissaan hän muistelee lapsuuttaan, tutkiskelee avioliittoaan tai kertoo kylän asukkaista -  jotkut hän joutuu hyvästelemään viimeiselle matkalleen. Hänen runoistaan kumpuaa rakkaus eläimiin, luontoon ja vaatimattomaan elämään.

Huhtikuussa

Nyt minä syötän lehmille perunoita.
Älä kaikkia kanna,
jos vaikka kauppaan ostavat, sanoo mies.
- En minä kuin muutaman ämpärillisen, 
tämä on tällaista mielenterveystyötä
kevätpoikivien keskuudessa.
Tule katsomaan miten turvat touhuavat. (s. 47)

Kirjan "uudempien runojen" osasto käsittelee enemmän ikääntymistä ja jäähyväisien jättöä. Heilala ihmettelee runoissaan uuden sukupolven aikuisia.  Hän myös miettii ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita. Maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvä runo Kiitospuheet eivät kuulu meille on ajatuksia herättävä:

Kiitospuheet eivät kuulu meille
eivät mitalit kaulaamme
ennen kuin hylätyt lapset
slummeista, kaduilta
sirpaleiden seasta
on saatettu suojaan.

---

Mitä äitejä me olemme
kun syliimme mahtuvat vain omat lapsemme.
Mahtuvatko hekään? (s. 192-193)

Minun on hirveän helppo samaistua Heilalan runoihin, sillä vaikka en maalla olekaan kasvanut, minulla on maatalon elämään kytköksiä mummolastani, joka ei hirveän kaukana runoilijan kotitilasta Ruukista ole. Runoja lukiessani näen tasaiset maat, pellot, mäntymetsät ja koivikot, maatalon arjen. Aistin runoista pohjoispohjalaisen vaatimattomuuden ja jäyhyyden, joka on minulle tuttua, kotoisaa ja konstailemattoman rehellistä. Heilalan runoista kumpuaa arjen kauneus ja rumuus sopivassa suhteessa.

Taas ilta
eikä tänäänkään muuta tuliaista
toisillemme
kuin väsymys. (Taas ilta, s.  149)

Annan arvosanaksi tälle runokokoelmalle 4

Tämä kirjan lainasin kirjastosta.

________________

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja