Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson

Tim - Aviciin elämäkerta: Måns Mosesson. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga 2021

Ruotsinkielinen alkuteos: Tim - Biografin om Avicii. Kansi: Miroslav Sokcic (suunnittelu), Hanna Persson (kuva)

" 'Wake me up when it’s all over.'

Maailmankuulun musiikkilegendan traaginen elämä.

Avicii oli 2010-luvun pop-sensaatio, jota ei pysäyttänyt mikään – paitsi hän itse. Lähes kymmenen vuoden ajan ruotsalainen Tim Bergling tehtaili listaykkösiä rikkoen ennätyksiä vasemmalta ja oikealta ja esiintyi jättiläismäisille yleisöille ympäri maailman.

Toimittaja Måns Mosessonin virallinen Avicii-elämäkerta kertoo, millaisena Bergling koki elämänsä tähtitaivaalla, klubeilla ja keikkalavoilla, miten hän onnistui koskettamaan valtavia yleisömassoja elektronisella tanssimusiikillaan hitti toisensa jälkeen – ja miksi se kaikki oli Berglingille lopulta liikaa.(Johnny Kniga)"

Kirjatraileri

Lukunäyte

Oma arvio:  

Huhhuijaa, miten vaikuttava lukukokemus oli tämä Aviciin elämäkerta! Tämä kirja on yhtä lailla johdatus elektronisen tanssimusiikin saloihin, mutta myös syväluotaava sukellus nuoren miehen mieleen, jossa vuorottelevat ahdistus, jonkinlainen erityisherkkyys, itsetunto-ongelmat, ulkonäköpaineet, uskomattomat luovuuspuuskat ja inspiraatiot, julkisuuden paineissa tasapainottelu ja matka kohti päihderiippuvuutta ja siitä ulos henkisen valaistumisen tielle. Ja sitten kohti sitä pahinta eli itsemurhaa, josta suru-uutinen levisi uutisiin kautta maailman vuonna 2018. 

Lukemisen lomassa olen tuttuun tapaan tutustunut Aviciin tuotantoon, joka on ollut minulle lähinnä pintapuolisesti tuttua tätä ennen, ja olen hämmästynyt siitä, miten upeaa EDM-tyylin musiikkia hän on saanut elämänsä aikana luotua. Ja mikä harmi ja vääryys, että hänelle kävi niin kuin kävi.

Tanssimusiikkia ei enää pidetty instrumentaalimusiikkina, jossa oli sampleja kertosäkeenä. Siitä oli tullut jalostunutta poppia, sallittua kaikenikäisille ja sitä soittivat jopa rockradioasemat. (s. 179)

Vaikka kirjassa käsitellään paljon synkkiä aiheita, kuten Tim Berglingin läpi koko elämän seurannutta taipumusta ahdistukseen, saa nuorena pinnalle nousseesta miehestä hyvin valoisan ja lämpimän kuvan. Hänellä oli paljon ystäviä ympärillään ja perheen tuki oli tärkeä, vaikka Tim ei ottanutkaan apua vastaan kovinkaan helposti. Kaiken julkisuuden keskellä hän yhä oli se finninaamainen ruotsalaispoika, nörtti, joka viihtyi parhaiten pelaamassa parin kaverin kanssa WoW:ia ja istuskeli Tukholman Östermalmin nurtsilla lintsaamassa koulusta, jonka vaatimuksiin pojan oli hankala sopeutua. Tuttu tarina. Kuinka monesta kouluun sopeutumattomasta, introverttiyteen taipuvasta on tullut lopulta erittäin lahjakas omalla osaamisalueellaan? 

Tilanne oli tuntunut jo pidempää epätodelliselta. Poika, joka aiemmin oli toisinaan jopa kieltäytynyt poistumasta huoneestaan, seisoi ilta illan jälkeen kymmenientuhansien ihmisten edessä. Jalustalle nostettuna ja palvottuna ja näin ollen yksinäisenä. (s. 124)

Kuten on aiemmin tullut todettua, hyvään elämäkertaan ei riitä mielenkiintoinen päähenkilö, vaan sen kirjoittajan täytyy olla oikeasti hyvä. Dagens Nyheterin tutkiva toimittaja Måns Mosesson on tehnyt minusta erittäin hyvää työtä ja saanut rakennettua lukuisista Tim Berglingin läheisten ja yhteistyökumppaneiden haastatteluista, Tim Berlingin muistiinpanoista ja sähköposteista, sometileistä ja lukuisista muista lähteistä ehjän kokonaisuuden, jossa ei rönsyillä liikaa sivujuonteisiin. Jonkin verran myös muiden henkilöiden elämästä kerrotaan, mutta sillä lailla sopivasti, että se on Timin elämäkerran kannalta tarpeellista. Viestiketjut Timin läheisten kanssa ovat hyvä lisä kerronnan välissä. Toki myös kaksi kuvaliiteosioita elämäkertakirjallisuudelle tyypilliseen tapaan kirjasta löytyy.

11.helmikuuta 2015

Hei ja kuules halvatun poika, kun et vastaa eikä kuulu mitään!!!! Mitä päässäsi tapahtuu, niin että paskat välität pitää yhteyttä, et voi edes kirjoittaa ihan vain paria riviä, meille siis - perheellesi ja erityisesti MINULLE - ÄIDILLESI (s. 227)

Kirjan kantava teema Aviciin musiikillisen uran ohella on nuorten lisääntynyt ahdistuneisuus ja myös opioidi-pitoisten lääkkeiden petollisuus. Tim Bergling on surullinen esimerkki siitä, miten haimatulehduksen aiheuttamien kipujen takia määrätyt opioidit saavat hänet pahaan riippuvuuteen. Amerikkalainen terveydenhuoltojärjestelmä sallii sen, että Tim saa pyydettyä aina tarvittaessaan lisää lääkkeitä, joita hän vakuuttelee kaikille tarvitsevansa, mutta joita hän ei koe ongelmalliseksi. Vaikka perheensä ja ystäviensä intervention jälkeen Tim pääsee lopulta eroon riippuvuudestaan, on päihteenhuuruiset vuodet jättäneet jäljen hänen psyykeensä. Hän innostuu meditoimisesta, ehkä jopa hiukan hurahtaa siihen, ja minusta tuntuukin, että juuri se kaikki valaistumisen hakeminen kaiken muun ohella saa hänen mielensä vieläkin ahdistuneemmaksi. Lopulta hän ei löydä muuta pakotietä kuin päättää omat päivänsä. 

"Nykyään pyörryttää joka ikinen päivä", Tim kirjoitti Arash Purnourille. "Eikä se ole vain tämän päivän tai tämän kiertueen juttu, vaan suunnilleen siitä asti kun mä aloitin, oon ollut uupunut...kohtuusäännöllisesti, mutta mä työnnän sen pois enkä mä ole halunnut ottaa sitä puheeksi, koska ei sille voi mitään." (s. 118) 

Kirjassa kunnioitetaan Timin muistoa ja lähimmäisten toivetta sen verran, ettei itsemurhan yksityiskohtiin mennä sen syvemmin. Samalla vältetään mahdollisia triggereitä samantyyppisten ahdistusoireiden kanssa painivien keskuudessa. Myönnän, että kyyneleet tirahtivat silmistäni, kun luin Timin äidin ja isän kokemuksia suru-uutisen jälkeen sekä siitä, kuinka tuhannet ihmiset kokoontuivat Ruotsissa Sergelintorille itkemään ja tanssimaan Tim Berglingin aka Aviciin kuolemaa hänen hittibiisinsä Levelsin tahdissa. R.I.P. Tim Bergling.

"Kyllä sieltä kuopasta pääsee pois", Tim sanoi. "Kun kohottaa kasvonsa, näkee koko sinitaivaan. Linnut ja valon." (s. 285)

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Popsugar-haaste saa ruksin kohtaan:

A Book with a black-and-white cover

Kaija Koo -Taipumaton: Jouni K. Kemppainen

 Kaija Koo - Taipumaton: Jouni K. Kemppainen. WSOY 2021

Kansi: Bifu / People's, AJ Savolainen (kuva)

"Supertähden odotettu elämäkerta.

”Hän kuuli korvissaan isän huudot ja äidin raskaan hiljaisuuden. Hän muisti ihmiskammonsa, pelkonsa ja mallipoikaystävänsä lyönnit, isän verentahriman kypärän, tupaten täydet salit, humalaisen aviomiehen ja pienen kynttilän studion pöydällä."

Kaija Koo – Taipumaton on ainutlaatuinen elämäkerta yhdestä Suomen rakastetuimmasta artistista. Se on kertomus siitä, kuinka lahjakas mutta ujo Kaija Kokkola selätti miesten hallitseman musiikkimaailman ja nousi oman uransa sankariksi, vahvaksi ja kunnioitetuksi supertähdeksi, kansan Kuningattareksi. Viidelle vuosikymmenelle ulottuva ura sisältää huikeita huippuja ja jyrkkiä laskuja, joita kehystävät myrskyisän yksityiselämän kiemurat.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on kolunnut Kaija Koon kanssa hänen lapsuutensa leikkipaikat ja keikkamestojen takahuoneet ja haastatellut häntä yli vuoden ajan. Sanansa ovat sanoneet myös Kaijan läheiset, ystävät, kollegat, työtoverit ja avustajat. Tuloksena on suorapuheinen ja poikkeuksellisen avoin elämäkerta." (WSOY)

Oma arvio:

Aina niinä harvoina kertoina, kun olen esitellyt blogissani elämäkertakirjaa, tavakseni on tullut ensin kertoa siitä, miksi olen valinnut luettavakseni juuri kyseisestä ihmisestä kertovan kirjan. En nimittäin juurikaan muuten lue elämäkertoja, ellei siinä esiintyvä henkilö ole jollain tavalla koskettanut minun elämääni tai ole muuten erityisen kiinnostava mielestäni. Eikä kovinkaan moni ihminen ole. Siis minulle kiinnostava.

Olin yläkouluikäinen, kun Kaija Koo nousi pinnalle Tuulten viemää levyllään. Muistan, että erityisesti enoni luukutti tätä levyä mummolan kesinä, ja hyvin äkkiä tarttuvat sävelet ja helposti laulettavat lyriikat tarttuivat minun päähäni. Niinpä kuuntelin Kaijo Koon C-kasettia myös omassa soittimessani. Ystäväni kanssa tykkäsimme laulaa paljon pyöräillessämme heppatallille, ja Kaija Koon biisit olivat meillä ahkerasti laulettavia matkabiisejä. Osaan yhä edelleen esimerkiksi biisien Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden ja Niin kaunis on hiljaisuus sanat kokonaan ulkomuistista. Myöhemmin, nuorena aikuisena ostin itselleni Kaija Koon kokoelma-CD:n ja löysin hänen biisinsä hetkellisesti uudelleen. Kokoelmalta mieleeni jäivät muun muassa Ex-nainen, joka soi yhä silloin tällöin minulla korvamatona, sekä alkupään tuotannosta, ennen Tuulten viemää -levyn, hieno biisi Kevään ensilunta, joka on oikeasti uskomattoman hieno kappale!

Nyt aikuisiällä musiikkimakuni on ollut pitkään ulkomaista poppia, etenkin elektropoppia, enkä ole aktiivisemmin kuunnellut Kaija Koon biisejä. Jokavuotisilla kesäfestareilla olen kuitenkin pitänyt huolen, että olen kuuntelemassa Kaijan keikat, sillä ne ovat aivan huikeita. Takana on kolme katsottua festarisettiä, joista viimekesäinen harmikseni jäi vähän vaikuksi, koska emme ehtineet saada hyviä paikkoja ja katsomoalue oli turhan täyteen tupattu. Niinpä tiirailin Kaijaa kauempaa, eikä kokemus sieltä ollut niin vaikuttava.

Tässäpä syyt, miksi halusin ehdottomasti tarttua Jouni K. Kemppaisen kirjoittamaan Kaija Koon elämäkertaan. En halunnut urkkia mitään kohupaljastuksia hänestä (mitä on tietysti jo lehdistö kaivanut kirjasta esiin palstoilleen) vaan tutustua häneen ihmisenä niin hyvin, kuin kirjan välityksellä nyt voi.

Taipumaton etenee hyvin kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana. Kemppainen ei onneksi ala rönsyilemään tekstissään, vaan pysyy aika hyvin asiassa. Vertauksena Jari Tervon kirjoittama Loiri, joka jäi minulla kesken liian rönsyilyn takia. Haluan, että elämäkerrassa pysytään itse päähenkilössä eikä aleta kertomaan sen ajan poliittisista tilanteista kovin yksityistarkkaan.

Se oli kuin todeksi tullut satu tai uni, tai oikeastaan mikä tahansa unelmien täyttymistä kuvaava ilmaus käy, sillä juuri mikään ylisana ei tunnu liioittelulta. Kaijan paluu musiikkimaailmaan täytti ne kaikki. (s.133)

Elämäkerta keskittyy tasapainoisesti niin Kaijan artistiuraan kuin henkilökohtaiseen elämään. Voisin kuitenkin sanoa, että hänen musiikkinsa on hienosti pääosassa. Tärkeässä roolissa on toki myös hänen avioliittonsa ja työtoveruutensa Markku Impiön kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikesta huolimatta kirjasta huokuu Kaijan kunnioitus ja rakkaus miestään kohtaan, vaikka asiat eivät mene niin kuin saduissa. Arvostan tätä todella. On ollut varmasti kipeää kertoa avoimesti Markun alkoholismista ja mitä se on tehnyt heidän avioliitolleen. Käsittääkseni siitä ei ole aiemmin julkisuudessa ollut mitään.

Ehkä Kaijan selviytymistä auttoi jollain lailla hänen taitonsa katsoa omaa elämäänsä ulkopuolelta kuin vieras sivustakatsoja. (s. 282)

Kaija valottaa rehellisesti lapsuuttaan kodissa, jossa hän tunsi aina hiukan erilaiseksi ja huonommaksi kuin vanhempi Ritva-sisarensa, joutui todistamaan heikkohermoisen isänsä raivonpuuskia ja äitinsä alistuvaa mukautumista. Silti vanhempia ei missään vaiheessa ruveta syyllistämään, todetaan vain asiat kuinka ne ovat. Tavattoman kiehtovaa on lukea Kaijan Kalevi-isän ja Seppo-sedän mieltymyksestä omiin teknisiin vempaimiin, joista etenkin lentävät sellaiset olivat Kaleville tärkeitä. Ja koituivat hänen kohtalokseen, mistä kertoo biisi Viimeinen lento.  

Elämäkerroissa minua kiehtoo aina perhealbumikuvat enemmän kuin usein lehdissäkin esiin tulleet keikkakuvat tms. (Kirjan kuvaliite. Kuva: Kaija Koon perhealbumi)

Onni on ollut varmasti, että hänen perheensä on panostanut Kaijan musiikkiharrastuksiin jo pienestä pitäen. Musiikkitaustainen isä hankki ensimmäisen pianon jo Kaijan ollessa pieni ja hankki tytöille soitonopettajan. On myös mielenkiintoista lukea, miten oikeiden ihmisten löytyminen elämään edesauttaa usein musiikkiuralla. Muusikot elävät omassa kuplassaan, jossa joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun, joka voisi olla hyvä sanoittaja tai basisti tai joku muu. Tuttuja muusikkonimiä vilisee kuvauksissa Kaijan muusikkouran alusta. Kaikessa korostuu kuitenkin Kaijan lahjakkuus laulajana: kuinka hän tekee kaikki taustat biiseihinsä, ja yhteen biisiin niitä saattaa tulla paljon. Kuinka tarkkaan hän hioo biisejään, ennen kuin on tyytyväinen. Kuinka klassinen laulunopettaja yritti saada Kaijaa laulamaan "oikein", mutta Impiö tokaisi heti, että laula niin kuin ennenkin. Kaijalla on oma tyylinsä laulaa ja hyvä niin, vaikka se ei varmasti aina mene klassisten laulumetodien mukaan.

Kaija purskahti itkuun. Markun silmät kostuivat. Sillä hetkellä kummallekin tuli selväksi, että enää ei ollut paluuta. Levy oli pakko tehdä, tai no, ainakin yrittää. (s. 125)

Monet ovat sanoneet, että Kaija Koosta saa melko ylimielisen vaikutelman niin keikoilla kuin muissa esiintymisissä. Kirjan perusteella voisin kuitenkin sanoa, että Kaija on todellisuudessa hyvin lämmin persoona, joka rakastaa yhä entistä aviomiestään, on hyvä ystävä eikä sorru katkeruuteen, vaikka on kokenut melkoisen paljon paskaa elämässään. Kaijo Koon artistipersoona on varmasti itseriittoisempi kuin hän oikeasti on arkielämässään. Kova kurinpitäjä mutta myös tsemppari hän vaikuttaa olevan ainakin keikoillaan. Kaija jakaa myös monia kipeitä kokemuksiaan, kuten raastavat hetket ennen avioeroa ja hänen ainokaisen poikansa moottoripyöräonnettomuuden ja sen jälkeiset sairastelut sekä viimeiset hetkensä äitinsä kuolinvuoteella.

Kaija tuijotti lehden sivua eikä ollut uskoa silmiään. Mitä nyt taas? Mitä kaikkea sitä oikein täytyy sietää, kun on nainen ja julkkis? (s. 187)

Kaija ottaa kirjassaan omalta osaltaan kantaa #metoo-ilmiöön muutamissa kokemuksissaan, joissa hän kokee saaneensa huonoa kohtelua sen takia, että on nainen. Näitä olisi voinut mielestäni ruotia hieman lisääkin. Kaija on saanut kuulla muun muassa ikävää kommentointia hänen painostaan levy-yhtiön johtajalta ja kokee tulleensa naiseutensa takia kohdelluksi eri tavalla julkisuudessa kuin miehet. Kaija kertoo myös avoimesti alku-uransa aikaisesta mallipoikaystävästään, joka oli lopulta sairaalloisen mustasukkainen, joka johti henkiseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn. Lisäksi Kaijan masennuskaudet tulevat käsitellyksi kirjan sivuilla, sillä hän oli ahdistuskohtausten takia poissa julkisuudesta välissä jopa seitsemän vuotta.

Se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Fyysisen pahoinpitelemisen lisäksi mies uhkaili ja silpoi puukolla Kaijan vaatteita sillä välin, kun tämä oli keikkamatkalla. (s.61)

Olen tyytyväinen, että luin kirjan, joka ei nyt kirjallisuuden saralla ole mikään suurteos, mutta tekee tehtävänsä hyvin ja toimivasti: tutustuttaa lukijan Kaija Kokkolan aka Kaija Koon elämään, johon on kuulunut aina musiikki, rakkaus eläimiin ja ihmisiin.  Ne tyhmät nostot, mitä keltainen lehdistö on tehnyt kirjasta, eivät oikeasti pomppaa tarinasta suuremmin esiin, sillä kokonaisuus on  kuitenkin tasapainoinen. Nekin tempaukset ovat osa Kaijan räiskyvää luonnetta, ja keltä tahansa vähänkään eläneeltä ihmiseltä löytyy kyllä vastaavia juttuja menneisyydestään, jos vähänkään kaivelee (onneksi minusta ei tehdä elämäkertaa!) Hiukan kyllä epäilen sitä, olisivatko he oikeasti laittaneet bändin kanssa mariannekarkit peräaukkoihinsa keikan ajaksi, mutta mikäs siinä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Mesta.net

Muut elämäkerrat blogissani:

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen 

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. 

 

Billie Eilish: Billie Eilish

 Billie Eilish: Billie Eilish. Suomentanut Petri Leppänen. Like 2021

Englanninkielinen alkuteos: Billie Eilish. Kansi: Kenneth Capello (kuvat), Hans Hettich / Somnioinc (suunnittelu), Hachette Book Group

"Kurkistus poikkeuksellisen supertähden elämään

Billie Eilish on todellinen aikamme supertähti. Vuonna 2019 alle 20-vuotias poplaulaja voitti ennätykselliset viisi Grammyä ja nousi esikoisalbumillaan listaykköseksi 18 maassa.

Minkälainen on yksityisyyttään tarkoin varjeleva artisti? Eilishin itsensä valitsemat valokuvat lapsuuden takapihoilta stadioneiden valoloisteeseen esittelevät moniulotteisen laulaja-lauluntekijän perheineen ja ystävineen. Kuvia värittävät Eilishin itsensä kirjoittamat kuvatekstit."(Like)

Oma arvio: 

En ole mikään suuri Billie Eilish -fani, mutta kun sain tietää hänestä olevan tulossa elämäkerta, kiinnostuin kovasti. Hämmästykseni oli suuri, kun sain käsiini valokuvateoksen, jossa tekstiä on suhteessa kuvamäärään varsin vähän. Mutta mitä ihmettä: tämä toimii varsin hyvin! Billie Eilishin itse teokseen valitsemat kuvat puhuvat puolestaan.

Tässä kuvassa kuusivuotias Billie on ensimmäisessä kykykilpailussaan. (s. 59) Kuva: Billie Eilishin perhe

 

 

Kirjan kuvat etenevät kronologisesti Billien äidin raskausmahakuvista vauva- ja taaperokuvien kautta teini-ikäiseen, uraansa aloittelevaan kuorotyttöön, esittelee muun muassa musiikkivideokuvauksia, Billien loukkaantumisia, keikkaelämää, ystäviä ja perhettä, ja päättyy sitten loppukuvaan: koronaeristystä aloittelevaan täysi-ikäiseen nuoreen naiseen, joka on jo luonut uskomattoman uran suosittuna popartistina, voittanut Grammy-palkintoja ja levyttänyt Bond-tunnarin No time to die.

 

Billien isoveli Finneas on hänelle hyvin tärkeä, ja se välittyy kuvista. S. 173. Kuva: Billie Eilishin perhe

 

Alussa minulle tulee tunne, kuin joutuisin (vaivaantuneena) pakosti katsomaan jonkun perhealbumin vauvakuvia, mutta pikku hiljaa huomaan tuijottelevani kuvia kiinnostuneemmin ja jännityksellä, mitä seuraavalta sivulta paljastuu. Hellyttävintä minusta on Billien ja hänen isoveljensä Finneasin läheinen suhde, joka välittyy kuvista. Billie näyttää myös loukanneen jalkansa melko moneen otteeseen, ja hän on valikoinut kirjaan paljon kuvia näistä haavereista. 

Tässä kuva yhdestä loukkaantumisesta, tällä kertaa LA-keikalla. s. 210. Kuva: Ashley Osborn @Darkroom/Interscope

 

Kirjan innoittamana halusin tutustua tarkemmin tähden musiikilliseen tuotantoon, sillä minulle oli oikeastaan tuttuja vain muutamat biisit. Everything I wanted -biisiin rakastuin heti kun kuulin sen, ja Bad guy ja Therefore I am ovat soineet myös Spotify-soittolistallani. Muut biisit ovat oikeastaan olleet minulle tähän asti outoja. Alkuun tuntui, että suuri osa Billie Eilishin biiseistä on liian hidastempoisia ja haahuilevia makuuni, mutta kuuntelukertojen jälkeen löysin monta uutta suosikkiani: muun muassa Ocean eyes, Lovely (ft. Khalid), When the party is over ja uusi Your power sykähdyttävät minua. Loppujen lopuksi löydän hänen jokaisesta biisistään jotain hyvää. En siis ihmettele ollenkaan tämän lahjakkaan (ja hieman onnekkaankin) nuoren naisen menestystä.

 

Tämä herttainen kuva on Billien kohtaamisesta fanin kanssa uran alkutaipaleella. S. 95. Kuva: Billie Eilishin perhe.

Billie Eilish tunnetaan hyvin omintakeisesta pukeutumistyylistä. Kirjan avulla saakin aika hyvän kattauksen hänen asuistaan, jotka ovat toinen toistaan persoonallisempia. Arvostan todella sitä, ettei hän ole lähtenyt mukaan paljastelevaan tyyliin, kuten monet muut naisartistit. Hän on myös ommellut vaatteita aiemmin itse.

Ensimmäiset isot festarini. En odottanut, että kukaan ilmaantuisi paikalle tai kiinnostuisi, ja sitten seisoin backstagella ja kuulin tuhansien nuorten messuavan nimeäni. En voinut uskoa sitä. (s. 118)

Goodreadsissa jotkut hieman mietiskelivät, onko tämä kirja fanien rahastusta näin korona-aikana, kun suuret keikat peruuntuivat. Mitä sitten, jos fanit oikeasti saavat rahoilleen vastinetta? Raha pyörittää tätä maailmaa. Minä ainakin olisin ollut aivan hullaantunut, jos nuorena fanityttönä olisin saanut jostakin idolistani tällaisen aarteen. Minuun tämä teki vaikutuksen, vaikken suuri fani olekaan. Kirjasta välittyy Billie Eilishin perheen ja ystävien tuki, Billien rakkaus musiikkiin, eläimiin ja tanssiin, arvostus omaan tyyliinsä ja tietynlainen surumielisyys. Tämä kirja myös innoitti minua tutustumaan tarkemmin Billie Eilishin tuotantoon ja odottelen innolla heinäkuun lopussa ilmestyvää levyä, jonka ajattelin ostaa itselleni. 

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/vlogeissa:

Samuel

makayla.c

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

Popsugar haaste saa ruksin kohtaan:

A book about art or artist

Anne Frankin päiväkirja: Ari Folman & David Polonsky

Anne Frankin päiväkirja: Ari Folman (sarjakuvasovitus.) David Polonsky (kuvitus.) Suomentanut Anita Odé. Tammi 2019

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): The Diary of A Young Girl. Kansi: David Polonsky (kuvat) ja Markko Taina (Suunnittelu.) Anne Frankin ja Frankin perheen tekstit sekä Anne Frank Fondsin arkistomateriaali @Anne Frank Fonds, Basel / Sveitsi, 2017

"Unohtumaton klassikko uudessa muodossa!

Sarjakuvamuotoinen Anne Frankin päiväkirja päivittää yhden viime vuosisadan kuuluisimmista tarinoista nykylukijoihin vetoavaksi, neliväriseksi sarjakuvaksi.

Anne Frankin päiväkirja on klassikkoteos nuoren tytön elämästä raakojen historiallisten mullistusten keskellä. Alkuteokselle uskollisessa, kauniissa sarjakuvassa salaisten päiväkirjamerkintöjen äärimmäinen henkilökohtaisuus yhdistyy vavahduttavalla ja visuaalisella tavalla juutalaisvainojen julmuuteen."(Tammi)

Oma arvio:

Onkohan kukaan voinut suorittaa peruskoulua lukematta klassikkoteosta Anne Frankin päiväkirja (joka Nuoren tytön päiväkirjanakin tunnetaan)? En ihmettele kyseisen elämäkerrallisen teoksen suosiota, sillä se nyt vain on niin loistava kirja tutustuttaa nuoret toisen maailmansodan kauheimpaan ilmiöön, holokaustiin, nuoren juutalaistytön itsensä kertomana. Kun kuulin tämän sarjakuvaversion olevan tulossa, innostuin, sillä on enemmän kuin kiehtovaa nähdä Frankin ja Van Daanin perheen piileskelypaikka kuvitettuna.

Anne Frank ei ole kirjoittanut päiväkirjaansa pinnallisia höpötyksiä, vaan hän kipuilee muun muassa oman perheen sisäisten asenteiden kanssa. Suorasukainen ja äkkipikainen Anne kokee olevansa kaikessa isosiskoansa Margotia huonompi, eikä tätä kokemusta vähennä yhtään hänen vanhempiensa suhtautuminen. Äitiänsä, joka vaikuttaa hyvin tunnekylmältä naiselta, Anne suorastaan vihaa. Isäänsä hän kunnioittaa, vaikka kokee välillä isänsäkin suosivan liikaa Margotia.

Kirjoittaa Anne toki myös rakkaudesta ja pojista, sillä ennen piileskelyä hän on ollut todella suosittu poikien keskuudessa. Nyt hän ei saa enää ihailua osakseen, vain pelkkiä moitteita. Kunnes hän ja  Peter Van Daan lähentyvät.

Toki sarjakuvassa kerrotaan myös siitä ikävimmästä aiheesta, eli sodasta. Lisäksi lukija saa olla läsnä Annen pelkojen kanssa, ja myös muun ahdistuksen, jota aiheuttaa sodan ja piileskelyn lisäksi hänen asuinkumppaninsa. Suurin ahdistus Annelle on se, kun häneltä kielletään Peterin seurassa oleminen juuri, kun he ovat löytäneet toisensa.

David Polonsky on kuvittanut ja Ari Folman sovittanut hienosti Anne Frankin tarinan sarjakuvaksi. Itseäni hieman väsytti sarjakuvan seassa olevat pitkät tekstinpätkät, jotka toisaalta ovat hyvin perusteltuja, Annen tunnoista kertovia päiväkirjan sivuja. Tuntuu vain, että kun on sarjakuvasta kyse, en jaksaisi lukea sen lomassa pitkiä tekstejä. Polonskyn piirrosjälki on minun mieleeni selkeää ja mukavaa katsella.

Jos sinulla on vielä joululahjat hankkimatta, suosittelen tätä vaikuttavista tarinoista kiinnostuneen nuoren (13+) lahjapakettiin.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Popsugar-lukuhaasteen kohtaan:

14. A retelling of a classic

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman

Mikael Gabriel - Alasti: Anton Vanha-Majamaa ja Laura Friman.  WSOY 2019

Suojapäällisen kuva: Janita Autio. Kansi ja ulkoasu: Tuukka Koivisto (Kobra). Kirjan kuvat Janita Autio ja Mikael Gabrielin kuva-arkisto.

" 'En ole kertonut teille vielä mitään.'

Avoin elämäkerta huippusuositun ja ristiriitaisen artistin tiestä kasvatuskotiin ja sieltä kuuntelijoiden sydämiin.

Mikael Gabriel on toisaalta maailman sympaattisin ihminen toisaalta kipakka tuittupää. Hän on musiikillaan menestynyt tähti, jonka teini-ikä oli kaikkea muuta kuin ruusuinen. Miten menestys on muuttanut häntä ihmisenä? Näkyykö rujo tausta seestyneen elämän takana?

Ollessaan 14-vuotias Mikael Gabriel passitettiin kasvatuskotiin Hyrynsalmelle. Takana oli pitkään jatkunut kipuilu ja kapinointi, joka ilmeni pienempien kolttosten lisäksi myös päihteidenkäyttönä ja autovarkauksina. Isä istui vankilassa, eikä äiti kovista otteistaan huolimatta saanut poikaansa kuriin. Aika lastenkodissa oli vaikeaa ja jatkui yli neljä vuotta, mutta lopulta Helsinkiin palasi muuttunut nuorukainen. Mikael Gabriel oli alkanut kirjoittaa tuskaansa biiseiksi ja haaveili räppärin urasta. Loppu on suomalaista musiikkihistoriaa.

Lukuisten listahittien, loppuunmyytyjen keikkojen, Vain elämää -menestyksen, leffaroolien, oman levy-yhtiön perustamisen ja X-Factor-tuomaroinnin jälkeen on aika kertoa Mikael Gabrielin koko tarina. Anton Vanha-Majamaan ja Laura Frimanin kirjoittama Mikael Gabriel - Alasti on sukellus ainutlaatuisen suomalaisen artistin elämään ja sisimpään. 

'Kirja tulee järkyttämään ihmisiä, mutta toivottavasti myös avaamaan persoonaani enemmän sellaisille, jotka eivät ole minuun vielä tutustuneet.'  Mikael Gabriel" (WSOY)

Mikael Gabriel -soittolista (Youtube): https://www.youtube.com/watch?v=epvfYoqnN2k&list=PLJMvClTwrjPRMUJAf5OIWe2ivwwxvCJ7D

Oma arvio: 

Minulle on tullut tavaksi sepostaa elämäkerta-arvioiden alussa, mikä on minun suhteeni kyseisessä kirjassa pääosassa olevaan henkilöön. Elämäkerrat kun ei kuulu varsinaisesti minun perus lukemistooni, mutta teen poikkeuksia tietyistä syistä. Nyt syynä on luonnollisesti artisti nimeltä Mikael Gabriel, tai nuori mies nimeltä Mikael Sohlman, jonka elämänvaiheet kiinnostavat minua niin paljon, että ostin Laura Frimanin ja Anton Vanha-Majamaan kirjoittaman kirjan hänestä. MG:n musiikki on minulle tuttua, sillä kuuntelin muutamia vuosia sitten hänen biisejään paljonkin. Viimeisen kerran ja Älä herätä mua unesta taisivat olla ne, joka kolahtivat minuun kovimmin - rakastan niiden sydäntäriipaisevan traagisia sanoituksia. Raahasin myös perheeni paikallisen kauppakeskuksen avajaisiin, jossa MG esiintyi, jossa hämmästelin ja ihailin hänen rentoa tapaansa ottaa yleisö haltuun, varsinkin eturivissä kiljuvat ja huutelevat tytöt. Olen myös fiilistellyt artistilta yhden festarisetin.

Kolmen kuukauden eristys tuntui keskitysleiriltä ja on yhä Mikaelin elämän vaikein kokemus. Mikael tärisi raivosta, jota voinut purkaa muuhun kuin itseensä - ja huoneen seiniin. (s. 55)

Kirja käy läpi Mikaelin elämän alkuvuosista kohti nykyistä menestyksen aikaa, joka on johtanut uupumukseen ja tauon paikkaan. Lukija saa kahlata  mukana yksinhuoltajaäidin vilkkaan ja urheilullisen pojan mukana kohti rötöstelevää lähiöelämää ja vaikeuksia, jotka johtavat nuoren pojan huostaanottoon. Tuomas-koti Hyrynsalmella toimii Mikaelin tukikohtana seuraavat vuodet, jolloin hän myös alkaa kirjoittaa riipaisevia ja suoria tekstejään ja räppäämään koko kansalle - tai ainakin aluksi pienelle osalle sitä, niille onnekkaille, jotka hänet ovat keksineet.

Visio alkoi kirkastua ja ala-astevuosien poikabändihaaveet sekä Eminem-unelmat saada uutta muotoa. Mikael oli entistä varmempi siitä, että hän halusi viihdyttää ihmisiä ja olla ihan oikea artisti. (s. 71)

Kirjassa ei jää epäselväksi Mikaelin ystävien merkitys. He ovat muutakin kuin tuplaajia keikoilla, he ovat hänen tärkeimpiään, joista hän ei suostu luopumaan. Myös Mikaelin tyttöystävä Triana ja koira Biggie pääsevät kirjan sivuille, mutta ensin mainitusta Mikael kertoo melko varovaisesti. Se käy ilmi kuitenkin, ettei Mikaelin äiti ole oikein koskaan oppinut pitämään hänestä.

"Miklu antaa koiralleen sellaista hoivaa, jota hän olisi itse kaivannut ja jota jokin osa hänessä yhä tarvitsee." (s. 223)

Kuten hyvässä elämäkerrassa, ääneen päästetään myös Mikaelin läheiset, kuten äiti, isäpuoli, tyttöystävä, artistikollegat, levy-yhtiön ihmiset ja manageri Peppi Puljujärvi, joka vaikuttaa olevan perfect match Miklun manageriksi. Hän sanoo aina totuuden ja tuntuu pitävän Mikaelista hyvää huolta. Muutenkin on aina hyvä kuulla asioista ja tapahtumista toinen tai useampikin näkökulma. Pidän erityisesti Puljujärven ja kollegoiden, kuten VilleGallen, Cheekin ja Uniikin näkemyksistä, jotka tuovat hieman kontrastia kirjaan.

Kuvat on lomitettu tasaisesti lukujen väliin ja ovat mukavan monipuolisesti niin Miklun lapsuudesta kuin muusikkoelämästäkin kertovia. Mustanpuhuvan kansikuvan suojapaperin alta paljastuu sympaattinen, pikku-Mikaelin nauravainen kuva.

Mikaelin persoona, joka on välillä valtamerialuksen kokoinen, ei jää kirjan lukijalle juurikaan hämärän peittoon. Mikaelista saa kirjan perusteella toisaalta kypsän ja avoimen, toisaalta herkän ja hiukan lapsenmielisen kuvan. Hän vaikuttaa hyvin ristiriitaiselta. Mikaelin läheiset ja yhteistyökumppanit puistelevat välillä päätään nuoren miehen egolle ja tempauksille, mutta tuntuvat vilpittömästi kunnioittavan tätä, kaikista oikuista huolimatta. Minä saan vahvistusta kirjan myötä siihen, että tämä nuori mies on paitsi lahjakas, myös hyvin viisas ja sympaattinen. Hän ei ole aina tehnyt kovin fiksuja valintoja, mutta kelläpä meistä ei olisi luurankoja kaapissa. (Ja kaikkia asioita elämässäänhän ei voi todellakaan valita itse!) Mikael vaikuttaa olevan myös hyvin herkkä, kuten yleensä hyvin menestyvän taiteilijan kuuluukin olla. Se on yhtä aikaa heikkous ja vahvuus. Mikaelin taipumus syvällisiin pohdintoihin ilmenee muun muassa kautena, jolloin hän on todella kiinnostunut kaikenlaisista salaliittoteorioista.

Mikael Gabriel - Alasti on hyvin tyhjentävä nuoren miehen kasvu- ja menestyskertomus, joka valottaa myös suomalaista rapmusiikkimaailmaa. Mikaelin lapsuus- ja varhaisnuoruusajan asiat ovat välillä hyvin järisyttäviäkin, mutta kirjassa kuplii kuitenkin Mikaelin elämänilo ja into, joten synkäksi ei lukukokemus jää. Joistakin asioita täytyy lueskella läpi sormien hymähdellen, kuten artistin suhteettomasta materialismista ja naisseikkailuista, jotka toisaalta ovat niitä odotetuimpia hihhopkulttuurin kliseitä.

Suosittelen lukemaan myös Mikko Aaltosen JHT - Musta lammas, joka kertoo rap-artisti Cheekin tarinan, sekä 7 veljestä - 20 vuotta Rähinää, jossa käydään Rähinä Recordsin jäsenten historiikkiä. Janita Aution kanssa Mikael Gabriel on myös tehnyt valokuvateoksen Himmee samannimisestä kiertueestaan.

Arvosana 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Klangi 
Luettua ja maistettua 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

 23. Muistelmateos tai elämäkerta

7 veljestä - 20 vuotta Rähinää: Mikko Aaltonen

7 veljestä - 20 vuotta Rähinää: Mikko Aaltonen. Otava 2018.

Kansi: Jani Tolin

"Rähinä-jengistä hittitehtaaksi.

Elastinen, Iso-H, Asa, Uniikki, Tasis, Andu ja Jussi Valuutta. Kirja Suomen tunnetuimmasta hiphop-jengistä Rähinästä ja sen alkuperäisistä jäsenistä.Kirjassa kerrotaan, kuinka jengin jäsenten yhtyeiden, Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön, avulla vakavasti otettava suomenkielinen räp-musiikki sai alkunsa ja juurtui pysyväksi osaksi suomalaista nuoriso- ja popkulttuuria. Ja kuinka rähinäläisten ponnisteluista syntyi levy-yhtiö Rähinä Records ja sitä myötä suomalaiseen musiikkibisnekseen ennennäkemätön, sissi-henkinen hiphop-yrittäjyys." (Otava)

Oma arvio:

Kerronpas tähän alkuun pienen tarinan kahdentoista vuoden takaa. Olin suomen kielen opiskelija, kolmannen vuosikurssini alussa, ja mietiskelin, mistä aiheesta alkaisin tehdä graduani. Harrastin tuolloin street ja locking & popping -tanssia. Kaikki hiphop-kulttuurissa kiehtoi, vaikka niin sanottu lökäpöksyjen aika alkoi olla jo ohitse, enkä itse koskaan pukeutunut hopparityyliin. Kuuntelin vapaa-ajallani paljon samaa musiikkia mitä tanssitunneilla soi, eli funkia, vanhaa ehtaa soulia ja tietenkin räppiä. Siitä se idea sitten nousi: haluan tehdä opinnäytteeni suomihiphop-lyriikoista! Pääsin perehtymään hiphop-kulttuuriin kunnolla, mikäs sen kiinnostavampaa. Lähdemateriaalia löytyi harmillisen vähän, mutta ei se mitään. Kymmenisen vuotta sitten palautin ylpeänä valmiin graduni:

Kapasiteettiyksikkö oli minulle ennen gradun aloitusta tuntematon kokoonpano, mutta halusin valita sen juuri siitä syystä, että toisesta tuohon aikaan suuresta suomiräp-kokoonpanosta Fintelligensistä oli jo tehty muutama gradu. Ostin kaikki Kapasiteettiyksikön levyt tukemaan graduni tekoa ja tykästyin kovasti heidän musiikkiin. Lisäksi olen seurannut mielenkiinnolla Elastisen soolouraa, käynyt hänen keikoillaan useammankin kerran ja tykännyt hänen biiseistään. Niinpä minun ei tarvinnut harkita kahta kertaa, lukisinko tämän Rähinän synnystä ja vaiheista kertovan kirjan, jonka on vieläpä kirjoittanut Mikko Aaltonen, sama mies, joka on kirjoittanut hyvin repäisevästi muistiin Jare Henrik Tiihosen aka Cheekin tarinan kirjassa JHT - Musta lammas (Otava 2016.)

Kirja on jakautunut kahteen osaan eli näytökseen: ensimmäinen näytös esittelee varsinaiset Seitsemän veljestä eli Elastisen, Iso H:n, Uniikin, Andun, Tasiksen, Avaimen ja Jussi Valuutan. Lukija pääsee selvyyteen siitä, miten kukanenkin on vihkiytynyt hiphop-kulttuuriin, miten he ovat löytäneet toisensa ja mistä koko Seitsemän veljestä -klikki on saanut syntynsä.   Minulle tuntemattomat Avain ja Jussi Valuutta tulevat lukujen myötä  hiukan tutummaksi. Matti Salo eli Avain eli Asa teki jenkkiräppimäistä uhoa tihkuvan esikoislevynsä Punainen Tiili, mutta jättäytyi sitten musiikkibisneksestä etääntyen samalla Rähinä-jengistä. Metsässä viihtyvä, punk-henkinenkin Jussi Valuutta vetäytyi kuvioista myös alkuvuosien jälkeen, koska halusi tietoisesti vältellä julkisuutta. Kaiken lähtökohtana Rähinä-porukan synnylle on ollut hiphopin neljä elementtiä, joista breikkaaminen ja graffittien tekeminen olivat tärkeitä monille näistä miekkosista jo ennen MC- ja/tai DJ-kulttuuria. Colorblind-niminen musikaali tutustutti sattuman oikusta myöhemmin Fintelligens-kokoonpanosta tutut Elastisen ja Iso H:n toisilleen.

Toinen näytös esittelee laajemmin ja perusteellisemmin Rähinän vaiheita väliotsikoituna hauskasti Rähinäjengin biisien nimillä, pompaten kulmakivestä toiseen. Mukana sivuilla vilahtelevat myös muut Rähinässä vaikuttaneet henkilöt, kuten Brädi, Spekti, Timo pieni huijaus ja Joonas Wörlin. Pääosassa loistavat kuitenkin Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön jäsenet Henrik Rosenberg eli Iso H , Kimmo Laiho eli Elastinen, Anders Westerholm eli Andu, Markku Wettenranta eli Tasis ja Dan Tolppanen eli Uniikki, joiden veljeys ja  palo tehdä musiikkia yhdessä suorastaan huokuu kirjan sivuilta.  Kuvaliite löytyy kirjan keskivaiheilta.

Iso H, Elastinen, Uniikki, Andu ja Tasis. Kuva: Simelius & Simelius

Hiphop-kulttuurin sisällä eläminen mahdollisti kenelle tahansa kasvamisen lähtökohtiaan vahvemmaksi. Hiphopissa heikkoudet saattoi kääntää vahvuuksiksi. (s. 42)

Lukija pääsee kurkistelemaan Rähinän kohokohtia toisensa jälkeen, mutta myös suomihiphopparin kuuluisuuden ja keikkaelämän varjopuolia, johon kuuluu niin armotonta bilettämistä, putkareissuja, turpajuhlia, välirikkoja tyttöystävien kanssa, paniikkikohtauksia kuin masennusoireitakin. Siinä vaiheessa kun Kimmo löytää Levin mökin pakastimesta jäädytetyt kakkapökäleet ja oksentaa keittiön lavuaariin ja seuraavana aamuna painii Andun kanssa lasinsirujen peittämällä lattialla, pudistelen hämmennyksen ja epäuskon vallassa päätäni. Poikien sekoilut suorastaan hirvittävät välillä, mutta myös huomaan repeileväni jutuille, niin absurdeja kuin ne ovatkin. Tai juuri siksi. Vaikka tähän sekoilujuttuun nyt takerrunkin, eivät ne ole onneksi kirjassa kuitenkaan pääosassa. Mutta mihinkäs niistä pääsee, keikkaelämällä on kironsa -  ja pojat on poikia.

Pelaamisen seurauksena mökin olohuone ja saunatilat olivat alkaneet näyttää siltä kuin niihin olisi satanut kristallia. Rikkoutuneita pulloja ja juomalaseja oli joka puolella. Olohuoneen lattia oli lasista sepeliä. (s. 191)

Sitten selvitellään Rähinä Recordsin taloussotkuja, kun kukaan ei oikein enää tiedä, mihin kaikki firman rahat ovat huvenneet. Koetaan Fintelligensin tauko, jolloin Elastinen lähtee soolouralleen, Iso H istuu saunareissullaan eli vankilassa totaalikieltäytymisen takia. Fintelligensin palaa myöhemmin taas yhteen, kokee huippunsa, mutta huomaa lopulta aikansa koittaneen. Välillä huomaan etsiväni Youtubesta Fintelligensin ja Kapasiteettiyksikön videoita lukemisen tueksi ja pääsen hyvin fiilikseen, kun Fintelligensin Stockholm-Helsinki soi lukemisen taustalla. Kun katson Fintelligensin läpilyöntibiisin Voittamaton videota, en voi olla ihailematta sitä tekemisen meininkiä, mikä biisistä välittyy. Muistan vielä itsekin, kun kuulin biisin eka kerran, ja kuulostihan se hienolta, ihka ensimmäinen OIKEA suomiräppibiisi.

Kirjassa korostuu kaiken huolettomuuden ja välillä sekavuudenkin tukena hiphop-kulttuurin tärkeys, se veljeys ja toisen kunnioitus, joka hitsaa näitä miehiä yhteen. Kaikista tärkeintä heille on musiikki, oikeat biitit ja riimit. Kukaan ei tule sanomaan näille nuorille miehille, että suomeksi ei voi tehdä räppiä. He haluavat räpätä ylpeänä omalla äidinkielellään esikuvinaan ranskalaiset ja ruotsalaiset räppärit. Tämä lämmittää etenkin tällaisen suomen kielen puolestapuhujan mieltä.

Itse olen sitä sukupolvea, joka on oppinut ajattelemaan, että tärkein ja suurin yhteinen nimittäjä kaikelle tekemiselle on hiphopkulttuuri, ja se jättää varjoonsa kaiken muun,. Silloin kun me aloiteltiin, tämä yhteinen kulttuuri riitti sitomaan yhteen yrittäjät ja anarkistit, porvarit ja vasemmistolaiset. Se oli mahtavaa. On kulttuurin kannalta sääli, jos tulevat sukupolvet eivät enää kulttuurin juurista erkaantuessaan osaa nähdä asiaa samalla tavalla ja polarisoituminen syvenee entisestään. (Elastinen, s. 234)

Kirjaa lukiessani saan tietää yksityiskohtia päähenkilöistä, joita en olisi muuten ehkä tiennyt:  Markku joutui Kapasiteettiyksikön alkuvaiheissa pahaan onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen piti opetella kävelemään uudelleen. Siitä hänen räppinimikin Tasis eli Tasapaino tulee, kun hänellä oli alussa vaikeuksia pysyä pystyssä. Henkan mummo asui Oulun Tuirassa, jossa hän vietti lähes kaikki koulujen lomansa. Andersin isä on matkailuohjelmia tehnyt Folke West, Danin eno taas kansanedustaja Ben Zyskowicz. Kimmo taas tunnettiin ennen Voice of Finland -ohjelmaa vakavailmeisenä miehenä, kun taas TV-julkisuuden myötä hänet alettiin tuntea leveästä hymystään. Kirja paljastaa rehellisesti myös elämän varjopuolet: Henkan päihderiippuvuuden, Danin paniikkikohtaukset ja masennusoireet, Rähinä Recordsin flopit, kun Brandon-artistin levyt eivät myyneetkään ja takkiin tuli reilusti, Cheekin lähdön Warner Recordsille ja sen jättämän aukon (josta kirjassa kerrotaan melko vähän, vaikka JHT- Musta lammas -kirjasta sain käsityksen, että se oli etenkin Kimmolle tosi kova pala.)

7 veljestä - 20 vuotta Rähinää on yhtä lailla tarina veljeydestä sen hyvinä kuin huonoinakin aikoina, se on Rähinä Records - yhtiön tarina ja se on suomihiphopin nousun ja vaiheiden tarina. Jäin vain mietteliääksi, että kun veljeydestä puhutaan, mihin siskot laitetaan? Hiphop-kulttuurilla on melko miehinen, ehkä jopa naista halventava leima, mitä käsittelen myös gradussani lyriikoita analysoidessani. Kirjassa on toki naisia, mutta he tulevat esiin lähinnä miesten tyttöystävinä, äiteinä tai yhden illan juttuina.

Toki yhteistyötä tehdään myös muutaman naisartistin kanssa, kuten menneinä vuosina R´n´B-tähden Jonnan ja Rähinä Recordsin uudehkon suojatin Nelli Matulan kanssa. Rähinän taloussotkujen seurauksena firmaan palkataan toimitusjohtajaksi Essi Kivitie, joka hoitaa hyvin ansiokkaasti Rähinän asioita siihen asti, kunnes irtisanotuu itse muun muassa kommunikaatio-ongelmien takia. Hän saa oman puheenvuoronsa kirjan sivulle, mikä kiteyttää hyvin miesten keskinäisen veljeyden tiiviyden. Tyttöystävä jää paitsioon hektisimpänä äänitysaikana, kun palo tehdä musiikkia on niin suuri. Myöhemmin toki miehet ovat asettuneet aloilleen, perustaneet perheen ja huomanneet, että voivat siltikin toteuttaa itseään musiikillisesti.

Räppääminen on hauskaa ja helppoa niin kauan, kun sä kännissä höpötät jonkun toisen keksimiä sanoja. Vaikeaksi puuha muuttuu silloin, kun sä alat laittaa niitä sanoja järjestykseen ihan itse. Varsinkin, kun sun pitäisi olla aina parempia kuin ne muut. Räppiin on sisäänrakennettuna kilpailuasetelma, se on sanallista urheilua. (Iso H, s. 70)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille niille, jotka haluavat tietää, mitä on suomi-hiphop. Jotka haluavat tietää, mitä oli ennen Vain elämää -ohjelmasta tuttua Elastista, Ennen Cheekin jäähallikeikkoja ja Youtubessa räppääviä jonneja. Aaltonen on koonnut erittäin kattavan ja mukaansatempaavan opastuksen yhden Suomen merkityksellisimmän hiphop-porukan kehitysvaiheista. Huom: Ei tosikoille.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa/verkkojulkaisuissa:

HS (Juuso Määttänen)
Kirjojen keskellä
Klangi
Rumba (Jukka Hätinen)

Suosittelen lukemaan myös: 

Riimi riimistä - suomalaisen hiphopmusiikin nousu ja uho: Jani Mikkonen
Turpa auki - raplyriikkaa: Plan Suomi säätiö
JHT - Musta lammas: Mikko Aaltonen
Himmee: Mikael Gabriel, Janita Autio


*****************************

Onko niin, että hiphop-klikit ovat vain miesten juttu? Eipä olekaan. Into kustannus nimittäin julkaisee todisteeksi ensi kevään alussa (2019) kirjan  Hyvä verse – Suomiräpin naiset (Heini Strand). Lisäksi Johnny Knigalta tulee kirja Mercedes Bentso – Ei koira muttei mieskään (Venla Pystynen). Odotan kovasti naisnäkökulmaa tähän niin kovin miehistä uhoa uhkuvaan kulttuuriin.

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

20. Taiteilijaelämäkerta

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä: Ritva Ylönen

Kalle Päätalo - Kirjailijan elämä: Ritva Ylönen. SKS 2017.

Kannen suunnittelu: Samppa Ranta

"Kalle Päätalo on lähes myyttinen hahmo - työn, omillaan pärjäämisen ja rehellisyyden perikuva. Lukijat ja media loivat Päätalosta tuhkimotarinan sankarin, ja tätä käsitystä Päätalo itsekin vahvisti lukuisissa haastatteluissa ja Iijoki-sarjassaan. Mutta millainen oli mies myytin takana?

Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä tuo esiin todellisen, inhimillisemmän Kalle Päätalon: epävarman, pikkutarkan, työhönsä liikaakin uppoutuvan miehen kirjavine naissuhteineen. Oliko Päätalo sittenkään niin keskiverto ja jokamiesmäinen kuin on ymmärretty? Tai niin rehellinen? Millaisista asioista ja tunteista laveasanainen kirjailija vaikeni?

Kalle Päätalo on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen ilmiö. Suosittu kirjailija on pysytellyt levikkilistojen kärjessä vuosikymmenestä toiseen. Uusi elämäkerta seuraa vaihe vaiheelta, millaisen elämän vetovoimainen kirjailija eli.(SKS)"

Oma arvio:

Kuva: Heidi Petrov

Nyt voi moni lukija hieraista hämmästyksestä silmiään: mitä ihmettä, miksi lähes vain ja ainoastaan YA-kirjoja fanittava Kirjapöllö on lukenut Kalle Päätalosta kirjoitetun elämäkerran. Niin, miksi ihmeessä? Siihen on monta syytä. Minun sukujuureni tulevat Kainuusta, vaikka olenkin koko elämäni asunut Oulussa, joten kai minä jollain tapaa sieluni sopukoissa samaistun tuon alueen ihmisten elämään. Minun suvussani on tehty aina ruumiillista töitä, pidetty lehmiä ja raivattu metsää. Isäni on kirvesmies, joten rakennusalakin on jollain tapaa tuttu. Meillä ei ole puhuttu sievistellen, vaan rumia sanoja väliin päräyttäen. Niinpä samaistumispintaa löytyy monella tapaa, vaikka ei aina niin suoraan, niin kuitenkin välillisesti.

Minä olen lukenut parikymppisenä Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan noin puoliväliin saakka. En muista, mikä oli viimeinen lukemani teos, mutta muistelisin sen olleen joko Pohjalta ponnistaen tai Nuorikkoa näyttämässä. Asia on aina hiukan kaihertanut minua, ja ehkä joku päivä luen vielä tuon sarjan loppuun. 

Kuva: Heidi Petrov

Ensikosketukseni Kalle Päätaloon sain, kun olin alakouluikäinen tyttönen, ja telkkarista tuli kirjailijan lapsuusajasta kertova, Mikko Niskasen ohjaama Elämäni vonkamies -sarja. Katsoimme sitä koko perhe yhdessä ja pidin oikein kovasti sarjan huumorista, mutta myös traagisuudesta. Oli hämmentävää, kuinka Kallen lapsuus vaikutti välillä todella kurjalta, mutta yhtä aikaa silti niin antoisalta. Myöhemmin katsoin myös Kallen nuoruusvuosista kertovan elokuvan Nuoruuteni savotat, ja se elokuva tuli katsottua sitten VHS-kasetilta niin moneen kertaan, että nauha lähes kului puhki. Jotenkin minä samaistuin tuohon sinnikkääseen Kainuun kasvattiin, joka haaveili pöllinteon keskellä kirjailijaksi tulosta, ja nautin selkosen murteesta ja maisemista. Isäni omistamia Päätalo-kirjoja lueskelin jo tuolloin, mutta todellinen kiinnostus Iijoki-sarjan lukemiseen tuli vasta parikymppisenä iltalukiolaisena. Pidin myös englannin kurssin esitelmän tuosta samaisesta sarjasta.

Kuva: Heidi Petrov

Tämän postauksen kuvitukset ovat Kalle Päätalon kotitalolta Kallioniemestä, jossa kävin kesällä 2015 Päätalopäivien yhteydessä. Sain viimeinkin toteutettua haaveeni ja vierailtuani idolini kotona, nähdä Jokijärven maisemat, uuden ja vanhan pirtin, paikkaansa hakevan uunin ja Kallen ja hänen vanhempiensa, Herkon ja Riitun, henkilökohtaisia tavaroita.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalo - kirjailijan elämä -kirjan kirjoittaja Ritva Ylönen on Suomen tällä hetkellä ainoa Päätalosta väitellyt tohtori. Joitakin tutkimuksia toki on Päätalon kirjallisesta tuotannosta tehty, ja vilahteleepa myös joukossa minulle tuttu nimi, nimittäin entinen Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala muiden joukossa. Ylönen on ottanut tehtäväkseen unohtaa oman faniutensa ja tutkia koko Kalle Päätalon elämänkaarta objektiivisin silmin. Hän halusi myös selvittää, mitkä kohdat omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa ovat sepitettyjä ja mitkä totta. Kukaanhan ei voi mitenkään muistaa koko omaa elämäänsä repliikkeineen kaikkineen, ei edes Kalle itse, vaikka hän on koko elämänsä pitänyt tunnollisesti muistikirjaa. Kirjan sisäkansilla onkin nähtävillä hänen tunnontarkkoja, milli-kallemaisia päivyrimerkintöjään vuosilta 1993-1994. Ei voi muuta kuin ihastella hänen kaunista ja tarkkaa käsialaansa.

Kuva: Heidi Petrov

Ylönen etenee kirjassa kronologisesti Kallen syntymästä kuolemaan, mutta hän on kuitenkin jaksotellut luvut tiettyjen teemojen ympärille niin, ettei kronologia kärsi.  Minusta tämä on hyvin toimiva rakenne ja tekee kirjasta mukavasti luettavan. Yhdessä luvussa esimerkiksi käsitellään perusteellisesti Kallen traumatisoivaa lapsuutta, yhdessä sota-aikaa, yhdessä työtä rakennusmestarina, yhdessä käydään läpi Kallen naisseikkailuja ja tietenkin myös hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen saama arvostus, kritiikki (tai sen puute) ja huomio tulee esille. 490-sivuisessa teoksessa on yhteensä kaksitoista päälukua alalukuineen, sekä lopussa kattavasti viiteitä lisätietoa haluaville, Kalle Päätalon tuotanto kokonaisuudessaan, hänen kirjallisuudestaan tehtyjä opinnäytteitä sekä laaja artikkeliluettelo, joka tuo apua mahdolliselle seuraavalle Kalle Päätaloa tutkivalle. (Harmi, että opiskeluvuoteni ovat ohi.) Lisäksi kirjan lopussa on henkilöluettelo, joka on kätevä, jos haluaa myöhemmin etsiä johonkin tiettyyn henkilöön liittyviä mainintoja. Valokuvaliite sekä myös tekstin seassa vilahtelevat kuvat esimerkiksi ensimmäisestä kustannussopimuksesta elävöittävät lukunautintoa.

Kuva: Heidi Petrov

Kalle Päätalon asema kansankirjailijana korostuu läpi koko teoksen. Hän kirjoitti tekstiä, jossa oli runsain mitoin murresanoja, karskeja ilmaisuja ja häpeilemättömiä kohtauksia. Ihmiset rakastivat hänen kirjojaan, ja tuntuu, että etenkin pohjoissuomalaisten ja kainuulaisten yleissivistykseen ja velvollisuudekseen kuului lukea Kalle Päätalon kirjoja. Toinenkin puoli on silti olemassa. Joidenkin mielestä Päätalon kirjat ovat liian pikkutarkkoja, jankkaavia ja hänen kirjat olivat kuin sienirihmasto - niitä vain tuli lisää, vaikka kaikki oli jo nähty ja koettu. Kalle Päätalon kirjoihin jotkut kaipasivat enemmän korkeakirjallisia tunnusmerkkejä ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Silti niitä myytiin laatikkotolkulla joka ikinen isänpäivä ja joulunalus. Ihmiset samaistuivat Kallen rankkaan lapsuuteen ja nuoruuteen, kielenkäyttöön ja tunsivat ja elivät hänen kanssaan kaikki elämän käännekohdat.

 Menetelmä on yksinkertaisuudessaan seuraava: hidas, perinpohjainen pohjustus, näkökulman kaventaminen kaventamistaan, jolloin lukija on jo melkein Kalle itse, sitten tapahtuman huipentuma, jossa lukija on jo Kallena Kallen paikalla. Lukija kokee saman tuskan ja ahdistuksen, jonka hänkin on kokenut - ja myös laukeamisen, tuskallisesta tilanteesta selviämisen ilon. (s. 54)

Kuva: Heidi Petrov

Minä olen puhtaasti sitä mieltä, että tämä teos on suuri kunnianosoitus Kalle Päätalon elämälle. Osa asioista jää vielä hiukan mysteeriksi, mutta eihän tämän kirjan tarkoitus olekaan olla pelkästi paljastuskirja, vaan teoksen sävy on tasapainoisesti tutkiva ja pohdiskeleva. Ylönen on tehnyt mittavaa taustatyötä ja hänen intohimonsa Kalle Päätaloa kohtaan huokuu kirjasta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjan vuoksi
Keskisuomalainen (Hannu Niklander)
Helsingin Sanomat (Vesa Karonen)

Samantyylistä luettavaa:

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen.
(Elämäkerta)

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen

Topi Sorsakoski -  Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. Johnny Kniga 2016.

"Topi Sorsakoski (1952-2011) oli yksi suomalaisen iskelmän ikonisimpia ääniä.
Topi Sorsakoski toi Agents-yhtyeen kanssa maaseudun tanssilavamusiikin kaupunkien rock-klubeille 1980-luvulla ja nousi samalla satumaiseen menestykseen, joka ei koskaan laantunut.

Sorsakoskella oli lapsuudestaan asti synnynnäinen taito joutua pulaan, mutta myös taito hankkia ympärilleen ihmisiä, joihin hän saattoi vaikeina aikoina nojata. Sorsakoski oli myös klassisen musiikin ja kirjallisuuden ystävä, joka tiesi tarkalleen, miten myyttiä renttutaiteilijasta pidetään yllä.

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat päässeet perikunnan siunauksella perehtymään Sorsakosken laajaan kotiarkistoon, demoihin, julkaisemattomiin sanoituksiin, dokumentteihin ja harvinaiseen videomateriaaliin. Noin sadan haastattelun pohjalta on syntynyt poikkeuksellinen muusikkoelämäkerta, joka maalaa karhean humoristisen ja paikoin resuisen kokokuvan Sorsakoskesta hänen traagiseen loppuunsa saakka.

Tätä tarinaa ei ole aiemmin kuultu. Mukana ovat kaikki keskeiset kollegat, ystävät, sukulaiset, naiset ja fanit. Moni heistä kertoo tarinansa Sorsakosken lesken tapaan ensimmäisen ja viimeisen kerran - vain tässä kirjassa."

Oma arvio:

Heti alkuun linkitän arvioni alkuun tekemäni Spotify-soittolistan, johon olen koonnut kirjassa siteeratut kappaleet (ne, jotka olivat saatavilla).

https://open.spotify.com/user/1136265330/playlist/7BgWNSpNPvRIaNziKTJG95

Ennen Topin ja Agentsin nousua iskelmällä ja rockilla oli omat kannattajakuntansa; rock oli kaupunkilaisten musiikkia ja elämänasennetta, sen sijaan iskelmä kuvasti maaseudun perinteistä elämäntapaa. Lopulta nämä kaksi musiikkilajia vaihtoivat 1980-luvulla tavallaan paikkaa: iskelmää alettiin esittää kaupungeissa, lähiöissä ja kapakoissa lohduksi juuriltaan muuttaneille, kun rock valtasi syrjäseudut ja houkutteli mukaansa nuoria, jotka olivat jääneet juurilleen. (s.102)

Tätä kirjaa lukiessa kuuntelin paljon Topi Sorsakoskea. Kun kirjan myötä esiteltiin jokin minulle tuntematon albumi, laitoin sen yleensä soimaan lukemisen taustalle. Suuri osa Topi Sorsakosken ja Agentsin tuotannosta on minulle tuttua, mutta Topin soolotuotanto on minulle vieraampaa. Toki sieltäkin ne muutamat hitit, kuten Hurmio ja Olet kaikki ovat syöpyneet mieleeni.

Tämä on kaikkiaan ensimmäinen elämäkertateos, jonka arvioin blogissani. Olen kyllä muutaman sellaisen ennenkin lukenut,  ja yleensä kimmokkeena lukemiseen on ollut jonkinasteinen fanitus kyseistä henkilöä kohtaan. Sama syy oli myös siihen, miksi halusin lukea Topi Sorsakosken elämästä ja musiikkituotannosta kertovan teoksen - suuri, syvä kunnioitus ja fanitus kyseistä tummaäänistä artistia kohtaan. Mitä lopulta tiesin Topi Sorsakoskesta? En juuri mitään, ja vielä vähemmän Pekka Tammilehdosta, joka kietoutuu mystisesti tuon artistinimen, tai sanotaanko kuvitteellisen hahmon, taakse. 

Minun isäni on kuunnellut Topi Sorsakosken ja Agentsin levyjä ja tartuttanut fanituksen minuun jo lapsesta saakka. Agentsin rautalankasoundit ovat kiehtovia eivätkä mielestäni yhtään niin elähtäneitä kuin perinteinen tanssimusiikki. Kaiken kruunaa Topin uniikki laulutyyli, joka on täynnä elämää, surua, kaihoa ja karheutta.

---Kiiruhdin salin puolelle katsomaan, minkälaisesta ihmisestä saattoi lähteä tuollainen ääni. Kun pääsin sisään ja näin Topin, menivät aivoni hetkellisesti solmuun. Ryhditön olemus, roikkuvat haivenet, rööki ja tuijotus lattiaan eivät osuneet siihen julamaiseen ääneen mitenkään. Olin totaalisen ällikällä - vielä senkin jälkeen kun omin silmin saatoin todeta, että enkelimäisen äänen ja ulkomuodon välinen ristiriita oli melkoinen. Ulkomusiikilliset seikat jäivät kuitenkin pian omaan arvoonsa, sillä musiikillinen anti oli lumoava ja vaikutus lähtemätön. (Mari Hatakka, Agentsin GO-GO-tanssija, s.78)

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen esittelee Topin musiikkituotannon ihan alkulähteiltä saakka viimeiseen levyyn saakka. Jokaisen levyn tekovaiheista saa kattavan kuvan. Minulle oli  hyvin valaisevaa tutustua koko tuotantoon, ja tietenkin erityistä mielihyvää minulle tuotti lukea juuri niiden minulle tärkeiden kappaleiden syntyvaiheista. Topi Sorsakosken viimeiseksi levyksi jääneen Tummansinisen sävelen (jonka ostin muuten vinyyliversiona isälleni joululahjaksi) suosikkibiisini, Viimeiseen korttiin, on hämmästyksekseni Jonne Aaronin säveltämä.

Topi Sorsakoski oli jonkinlainen sekoitus samaania, nurkkabaarin perällä istunutta Kaurismäen Suomen kantapeikkoa ja heleä-äänistä Olavi Virtaa - kaikin tavoin epätodennäköinen tangolaulajan perikuva. (s.154)

Eniten nautin kuitenkin niistä osuuksista, joissa avataan Topi Sorsakosken persoonaa. Pidän siitä, miten kirjassa käytetään hyvin paljon eri henkilöiden suoria sitaatteja, joissa Topia ja hänen tekemisiään kommentoidaan, ja siitä, miten lukija itse saa koota nämä mielipiteet kokonaisuudeksi. Näin mitään suoraa mielipidettä kirja ei Topista muodosta. Vaikka kaikilla on oma tapansa luonnehtia Topia, niistä muotoutuu yhtenäinen, selkeä kuva tuosta herkästä ja ujosta taiteilijasta, joka kätkeytyi yleensä humalatilansa taakse. Mukana vilahtelee paljon viihdemaailmasta tuttuja nimiä, kuten TT Purontaka, Simo Silmu, Vicky Rosti, Kauko Simonen, Pedro Hietanen ja luonnollisesti kaikki, jotka soittivat Topin kulloisessakin taustabändissä. Myös entiset tyttöystävät saavat äänensä kuuluviin, joskin melko sivuavassa roolissa, ja myös Topin vaimo Heli sanoo muutaman sanasen, vaikka ei ole aiemmin julkisuudessa juuri ollut esillä. Hänen kerrontansa on hyvin kaunistelemattoman suoraa.

Pekka kuitenkin oli ihminen, jolle ei vain voinut olla pitkään vihainen. Ihmistähän ei voi muuttaa eikä varsinkaan luonnonlasta. (Cita Högnabba- Lumikero, s. 47)

Keikkaelämän kuvaus on hyvin suorasukaista ja peittelemätöntä. Vaikka viina virtaa keikoilla, Topi hoitaa lauluosuutensa - ainakin enimmäkseen. Joitakin surullisenhupaisia toikkarointeja sattuu matkan varrelle, mutta yleiskuva artistista on sympaattinen, hauska - ja erittäin älykäs. Hänen kerrotaan lukeneen paljon, niin kaunokirjallisuutta kuin elektroniikkalehtiä, sillä hänellä oli hirveän suuri kiinnostus kaikkeen elektroniseen näpertelyyn. Hän korjasi rikkoutuneet Vox-äänentoistolaitteet ja kaukosäätimet, ja jopa sairasvuoteellaan hän mietti happikoneen toimintamekanismia. Lisäksi Topia kiinnosti yhteiskunnalliset asia ja lähes kaikki ympärillään tapahtuva: useissa sitaateissa häntä luonnehditaan tarkkailijaksi ja tiedonkerääjäksi. Tarinankertoja hän oli henkeen ja vereen, ja juuri hänen mielikuvitustarinoissaan syntyi fiktiivinen hahmo Topi Sorsakoski, jolle aina sattui ja tapahtui. Nimi jäi elämään hänessä ihan itsestään.

"Haluaisin kirjoittaa."

"Elämänkertasiko?"

"En saakeli varmaan mitään niin tylsää. Minua kiehtoo synkkä metsä, kun ajamme tuolla yöllä keikkabussilla. Mitä jänisrukka tekee siellä pimeässä? Pelkää. Ja miten se nauttii päivällä lumella elämästään!" (Topi, s.147)

Mielestäni Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat koonneet onnistuneesti kirjaan kaiken oleellisen, mitä tulee tietää Pekka Tammilehdosta aka Topi Sorsakoskesta. Se kunnioittaa hänen muistoaan ja on hieno johdatus ylipäänsä suomalaiseen musiikkituotantoon ja keikkakulttuuriin 1980-1990-luvuilla. Kirja ei valista eikä anna suoria totuuksia, vaan herättää lukijaansa tekemään omia johtopäätöksiä.

---Oltiin Topin kanssa pihalla tupakalla, kun kun hän taputti minua veljellisesti olkapäähän ja sanoi, että minun tekstejäni on ollut aina niin hyvä laulaa. Se oli reilun jätkän kaunis kiitos. Sen kummallisempia filosofioita ei ihmisten kesken lopulta tarvita. (Jukka Itkonen, s.274)

Kirjan kahdessa kuvaliitteessä on kuvia niin perheenjäsenten albumeista kuin ammattilaisvalokuvaajien arkistoista. 

Kirjassa oleva kuva: Stefan Bremer. Kuvassa myös oma levyni Topi Sorsakoski & Agents: Surujen kitata - 32 Greatest hits.

Kirjasta välittyy aidonoloinen kuva Topi Sorsakoskesta, joka suorasukaisuudessaan ja tietynlaisessa kroonisessa alakuloisuudessaan ja ujoudessaan edustaa juuri sellaista mieskuvaa, jollaiseen olen lapsuudestani saakka tottunut. Olen miettinyt, miksi tunnen niin voimakasta yhteyttä tuohon hampuusimaisesti pukeutuneeseen, välillä hyvin jätättävään laulutyyliin ja erikoisiin maneereihin sortuvaan laulajaan, joka ei muuten edusta sitä musiikkityyliä, mitä enimmäkseen kuuntelen. Hänessä on jotain, mikä on aina vetänyt puoleensa. Hänen keikalleen en ole koskaan päässyt, mutta onneksi Topin musiikki on jäänyt elämään. Kun kirjan lopussa tulee Topin viimeiset sanat vaimolleen Helille, en voi välttyä kyyneleiltä. En olisi halunnut hyvästellä vielä tätä kirjaa ja sen päähenkilöä.

"Nukutaan vielä vähän, nukutaanhan?"(s. 334)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin muissa blogeissa:

Esa Mäkijärvi (Image) 
Kohtaamisia - kulttuuriblogi
Elma Susanna (Suomi lukee)
Kirjan vuoksi - kulttuuriblogi

 Linkki Topi Sorsakosken viralliselle fanisivulle:
  http://www.topisorsakoski.net/

Omat suosikkini Topin tuotannosta:

Levyt: 

Besame Mucho
Tummansininen sävel

Kappaleet:

Varjojen yö
Viimeiseen korttiin
Surujen kitara
Olet kaikki
Levoton mieli
Tyhjää
Kuin yö
Paras päivä
Yksinäinen merimies


 Tällä kirjalla osallistun viime tingassa Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challengeen, sillä tämä on ensimmäinen elämäkertateos blogissani.