Lumotut kirjeet -kirjapari: Rebecca Ross

Jumalainen vastustaja: Rebecca Ross. Suomentanut Nana Sironen.  WSOY 2025 (Lumotut kirjeet #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Divine rivals. Kansi: Kelley McMorris / Shannon Associates

"Salaperäisiä juonitteluja, historian lehtien havinaa ja riipaiseva rakkaustarina.

Rebecca Rossin omintakeisen menestysduologian aloitusosa on kertomus lumotuista kirjoituskoneista, rakkaudesta sodan varjossa ja toivosta, joka ei sammu koskaan.

Muinaisten jumalien sota raivoaa Cambriassa. Kahdeksantoistavuotias toimittaja Iris Winnow hyvästelee rintamalle lähtevän veljensä ja joutuu huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Toiveissaan hänellä on oma palsta sanomalehdestä.

Kun Irisin veljelleen kirjoittamat kirjeet joutuvat vääriin käsiin – komealle, rikkaalle ja tylylle Roman Kittille, joka on Irisin pahin kilpailija saman lehden toimituksessa – Irisin ja Romanin välille syntyy maaginen yhteys.

Veljensä löytääkseen Iris pestautuu sotakirjeenvaihtajaksi kauas kotoaan. Turvanaan hänellä on kirjoituskoneensa ja tuntematon kirjeystävänsä, johon hän on alkanut auttamattomasti rakastua…" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale *** JUONIPALJASTUKSIA***

Tämä kirjapari on ollut minun yksi odotetuimmista syksyn kirjoista, vaikka en ole etukäteen tiennyt tästä juurikaan mitään kuin takakannen tekstin verran. Mikä parasta, duologian molemmat osat ilmestyvät tämän syksyn aikana. Kirjan kansikuvakin on oikein vetoava.

Minun täytyy mennä, Pikkukukka, Forest oli sanonut ja koskettanut hänen hiuksiaan. Minun on vastattava kutsuun. (s. 68)

Kirjan alussa seurataan Oathissa asuvan Iriksen arkea sanomalehti Cazetten toimituksessa. Hänen isoveljensä Forest on ollut sotatantereella jo viisi kuukautta, ja sinä aikana Iris on lopettanut koulunsa kesken ja hankkinut työpaikan Cazettesta toiveenaan saada sieltä vielä joskus kolumnistin paikan. Irisilla on huoli sotivan isoveljensä lisäksi alkoholisoituneesta äidistään, josta ei ole perheen elättäjäksi. Konttorilla häntä taas kiusaa hänen pahin vastustajansa, kiusallisen komea ja rikas Roman Kitt, joka havittelee yhtä lailla kolumnistin paikkaa. 

Iris on perinyt mummoltaan kirjoituskoneen, jota hän säilyttää piilossa äidiltään sänkynsä alla. Sillä hän iltaisin kirjoittaa kolumniehdotuksia pomolleen Zebille, mutta myös kirjeitä veljelleen Forestille. Kirjeet hän on sujauttanut vaatehuoneen oven alta, ja ne ovat kadonneet siitä mystisesti. Iris ei ole uskoa silmiään, kun eräänä päivänä oven alta sujahtaa hänelle osoitettu kirje. Ensin hän luulee Forestin vastanneen hänelle, mutta pian kirjeiden kirjoittaja paljastaa, ettei ole Forest. Kuka tämä mystinen kirjekaveri on? Lukijalle paljastuu heti alussa, että hän on Roman Kitt, joka on alkanut tuntea kiinnostusta pisamanenäistä kilpakumppaniaan kohtaan, varsinkin luettuaan hänen kirjeitään. Hän ei kuitenkaan saa kerrottua kirjeissään todellista henkilöllisyyttään.

Pieneen hetkeen Iris ei pysty liikkumaan. Se naamio joka Romanin kasvoilla oli ollut kaikkien muiden edessä - hymy, iloiset silmät ja punehtuneet posket - putosi, ja Iris näki miten uupunut ja surullinen hän oli. (s. 98)

Kun Iris menettää äitinsä, Roman on ainoa, joka huolehtii tytön voinnista. Irisin on hankala paljastaa sisintään kenellekään, sillä hän kaipaa vähiten kenenkään sääliä. Hän kuitenkin hiukan lämpenee Romanille ja lupaa auttaa tätä artikkelin kirjoittamisessa. Romanin kihlaus neiti Elinorin kanssa tulee Irikselle puun takaa ja kirpaisee kummasti, vaikka eihän se hänelle kuulu. Roman ei todellakaan ole menossa naimisiin ynseän Elinorin kanssa vapaasta tahdostaan, vaan molempien vanhempien junailujen seurauksena. Onko hänellä pakotietä pakkoavioliitosta?

Tuntuu hyvältä tietää, etten ole tänä iltana yksin, vaikka istun hiljaa pimeässä. (s. 107)

Iris päättää lähteä kilpailevan lehden sotakirjeenvaihtajaksi keskelle sota-aluetta hävittyään Romanille kolumnistipaikan lehdessä. Hän voisi näin löytää ehkä veljensäkin. Hänet majoittaa majataloonsa reilu kolmikymppinen Marisol, ja Iris saa seuraa samanikäisestä sotakirjeenvaihtaja Attiesta. Myöhemmin majataloon tulee vielä kolmaskin sotakirjeenvaihtaja, joka pistää pakan sekaisin - ainakin Irikseltä. Sotakirjeenvaihtajille tulee sodan julmuus ja raakuus konkreettisesti silmille heidän avustaessa sotasairaalassa Marisolin mukana sekä päästessä mukaan rintamalle juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Kolmenlaiset sireenihälytykset pitävät majatalon asukkaat valppaana: milloin pitää vetäytyä pimeään kotiin piiloon Hurtilta, milloin Dacre-jumalan lähettämiltä kyliä pommittavilta etyyreiltä ja milloin pitää evakuoitua lopullisesti kylästä. 

Mikä tämä sota oikein on? Tässä sodassa taistelevat toisiaan vastaan maailmaa vallitsevat jumalat, Dacre ja Enva. Enva on hyvis, taivaallinen jumala, kun taas Dacre se maanalinen pahis, joka suuttui aikoinaan Envalle pahasti tämän hylätessä hänet. Forest taistelee jossakin Envan puolella, ja Iris on huolissaan siitä, onko tämä enää elossa. Dacre vaikuttaa olevan pahasti voitolla, sillä hänellä on järeämmät aseet käytössään.  

Tästä jumalten sodasta ja Iriksen ja Romanin maagisesta kirjeenvaihdosta sekä muutamista satunnaisista maagisista esineistä tai taloista, jotka sivumennen mainitaan, koostuu oikeastaan kirjan ainoat fantasiaelementit. Kustantajan mukaan tämä on dystopiaa, mikä hämmentää vielä entisestään. Itse laittaisin tämän maagiseen realismiin hyvin vähäisten fantasiaelementtiensä vuoksi, mutta voisi tämä olla kevyttä fantasiaakin.

"---Ei ilo ole mikään rikos, vaikka ympärillä olisi toivottomuutta. Iris, katso minua. Sinä ansaitset kaiken onnen maailmassa. Ja minä aion pitää huolen, että sinä saat nauttia siitä." (s. 331)

Romantiikkapuoli tässä on hyvin vahvasti keskiössä, ja se on ihan mukavasti kirjoitettu. Iris ja Roman lähentyvät kivasti kirjeenvaihtonsa kautta. Hiukan turhauttaa se, kun Iris ei voi antaa tunteilleen valtaa Romanin kanssa, koska haluaa olla kirjeiden kirjoittelijalle, jolle Roman on siis antanut toisen nimensä Carver, uskollinen. Onneksi asiat alkavat paljastua. Loppuun on säästetty totinen tujaus sodan traagisuutta ja käänteentekeviä juonikuvioita. Pakkohan se on lukea jatko-osa tähän heti, kun se ilmestyy.

Pidin oikein paljon kirjan ideasta, maagisesta kirjeenvaihdosta, sotateemasta, joka oli kevennetty jumalten väliseksi sodaksi ja Iriksen ja Romanin ihanasta haters/enemies-to-lovers- suhteesta. Jossain vaiheessa kirjaa minun innostus hiukan laski, siksi ei tämä kuitenkaan päässyt minun huippuarvosanoilleni. Ehkä olisin toivonut hiukan lisää maagisia elementtejä tähän kirjaan, ja lisäksi Iriksen ja Romanin suhteen välistä jännitettä olisi voinut ehkä vielä hiukan kasvattaa. Oikein ihana romanttinen sotaromaani ripauksella maagisuutta, voisi olla minun kuvailuni tälle kirjalle kiteytettynä.

Annan arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Samantyylistä:

Kirjojen tytär: Margaret Rogerson

Buriedpodies -sarja: Jenni Multisilta

Kuolleet tytöt eivät tanssi: Jenni Multisilta. Myllylahti 2025 (Buriedpodies #1)

Kansi: Riikka Kuivanen, Pexels, Shutterstock

"Kuolleet tytöt eivät tanssi on nuorille suunnatun trillerisarjan avausosa, jossa ratkotaan selvittämättä jääneitä murhia sekä nykypäivän lukiolaisten ihmissuhdekiemuroita.

16-vuotias Oona joutuu aloittamaan lukion ilman tuttuja kavereita, kun perhe muuttaa takaisin lapsuusajan Poriin. Heti ensimmäisenä päivänä Oona saa kuulla kauhutarinan koulun pukuhuoneessa murhatusta tytöstä ja tajuaa, että se kertoo hänen neljätoista vuotta sitten kuolleesta isosiskostaan Roosasta. Oonalle on sanottu, että Roosa teki itsemurhan, mutta oliko lahjakkaan tanssijasisaren kuolemassa sittenkin jotain hämärää?

Ajatus ei jätä Oonaa rauhaan, vaikka elämän täyttää oma tanssiharrastus ja uudet ihmissuhteet värikkäässä lukioarjessa. Oona alkaa tutkia Roosan kuolemaa ystävänsä Kaislan, rikospodcastia tekevän Rafaelin ja Roosan siskopuolen Rosannan avulla. Pian tutkimukset muuttuvat paitsi synkiksi, myös vaarallisiksi. Murhaaja on yhä kaupungissa ja aikoo hiljentää kaikki, jotka kaivelevat haudattuja asioita. Mutta miksi myös Oonan omat vanhemmat vaikuttavat salailevan jotain?" (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jenni Multisilta on kirjoittanut aiemmin aikuisten jännäreitä ja viihderomaaneja. Kuolleet tytöt eivät tanssi on hänen ensimmäinen nuortenjännärinsä, ja lisää on tulossa, sillä tämä aloittaa Buriedpodies -nimisen sarjan. Aivan mahtavaa näin vinkkarin näkökulmasta, sillä tällaisia kotimaisia, oikeasti jänniä jännäreitä kaivataan. Sivumääräkin on sopiva parisensataa sivua. Pidän kovasti kirjan raflaavasta nimestä, joka paljastaa heti, että tässä kirjassa ei ole nyt kyse mistään pikkuasioista. Riikka Kuivasen suunnittelema kansi on myös oikein houkutteleva.

Oona on uuden äärellä, sillä hän aloittaa lukion ihan uudessa kaupungissa, Porissa, jossa hänen vanhempansa ovat aiemmin asuneet. Hän ei tunne Pormestarinluodon lukiosta yhtään ketään. Onneksi hän tutustuu melko pian kuitenkin kiehtovan oloiseen Kaislaan, joka on ajamassa lukiolle sukupuolineutraaleja pukuhuoneita. Uusia tuttavuuksia ovat myös Iina, Ali, Mikael ja Emmi, johon Kaisla tuntuu olevan ihastunut. Lukionaloitukseen jännitystä tuo myös lukion instassa toimiva #pomohaaste22, jossa lukiolaisten pitää arvuutella eri puolilta koulua otettujen kuvien sijainteja. Oonalla alkaa myös tanssitunnit uuden Miisa-opettajan kanssa. Oonan äitikin on tanssinopettaja, ja myös Oonan isosisko Roosa harrasti tanssia tosissaan.

Niin, Roosa ei tanssi enää, sillä hän teki traagisesti itsemurhan lukion pukuhuoneessa Oonan ollessa ihan pieni. Ja nyt Oonalle selviää, että tämä kamala juttu tapahtui juuri samassa lukiossa, jossa hän opiskelee. Yläkerran pukkarit ovat käyttökiellossa, ja juuri sinne Kaisla yrittää saada sukupuolineutraaleja pukkareita järjestettyä rehtorin nihkeilystä huolimatta. Oona uskoutuu uusille ystävilleen, ja Kaisla on erityisesti hyvä tuki ja turva. Omille vanhemmilleen Oona on todella vihainen, sillä nämä jättivät kertomatta hänelle tällaisen yksityiskohdan. Muutenkin he ovat aina olleet todella vaitonaisia Roosan kuolemasta. 

En ole juurikaan ajatellut Roosaa aikaisemmin, mutta täällä - paikoissa, joissa hänkin kulki päivittäin - hän tuntuu yhtäkkiä olevan jollakin tavalla läsnä. (s. 30)

Kun Oona löytää Roosan päiväkirjan, hänelle selviää karmeita asioita: Roosa ja Oonan Henna-äiti ovat olleet lukiossa ystäviä, kunnes Henna on alkanut seurustella Roosan isän kanssa ja alkanut odottaa tälle lasta. Oona alkaa epäillä, ettei Roosa ole tehnyt itsemurhaa, vaan että hänet on murhattu. Samaa mieltä tuntuu olevan myös mystinen @xzq, joka laittaa Oonalle viestejä. Oona saa tutkimuksilleen myös yllättävää apua eräältä toiseltakin Roosan elämään kuuluneelta henkilöltä.

Vaikka en kuule sanoja, tiedän mitä hän minulta pyytää: Kerro heille, etten tehnyt sitä. (s. 158)

Kuka yrittää pysäyttää Oonan tutkimukset? Onko Oonan tuntemukset Kaislaa kohtaan turhia, jos Emmi on Kaislan kiinnostuksen kohde? Keneen Oona voi luottaa?

Kuolleet tytöt eivät tanssi, mutta tiedän hänen olevan täällä. Kanssani lavalla. Pyörähtelemässä ympäri, hymyilemässä yleisölle. Pitämässä kiinni kädestäni. (s. 220)

Kuolleet tytöt eivät tanssi tarjoaa tavallista lukioarkea muodostuvine kaverisuhteineen, Oonan tavoitteellisia tanssitreenejä, perheen sisäisiä jännitteitä ja tiukasti kiristyvän murhamysteerijuonen. Oikein toimiva oli tämä jännäriosuus minun mielestäni. Hiukan samaa henkeä tässä on kuin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaassa: on selvittämätön murha, jota lukiolaistyttö alkaa tutkia, salaisuuksia, podcastaaja ja salaisia viestittelijöitä. Sateenkaareva romanttinen juonikuvio ei valtaa liikaa tilaa varsinaiselta jännärijuonelta. 

Alussa olin hiukan kärsimätön, koska lukiolaiselämää kuvattiin aika paljon, mutta kun juoni tiheni jännittäviin sfääreihin, en malttanut enää laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain selville lopputuleman. Vaikka sivumäärä on aika vähäinen, ei tullut sellaista oloa, että asiat etenivät liian hätäisesti. Odottelen kovasti jatko-osia tähän. Tämä kirja lähtee minun kasien vinkkauspakettiin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas -trilogia

Karen M. McManus: Neljä askelta murhaan

Leena Paasio: Itämeri-duologia

Muualla:

Siniset helmet

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Päivitys Laakso ja Aava -kirjapariin

Luin Katri Kauppisen Laakso ja Aava -kirjaparin toisen osan Laulunpunojat. Kantta klikkaamalla pääset lukemaan arvioni tästä ja aiemmasta osasta.

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon

Työtä vai huvia: Rachel Lynn Solomon. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2023): Business or pleasure. Kansi: Vi-An Nguyen

"Nyt on vipinää peiton alla!

Haamukirjailija ja näyttelijä ojentavat toisilleen auttavan käden, niin ammatillisesti kuin makuuhuoneenkin puolella.

Kun Chandler tapaa hurmaavan miehen baarissa, hän ajattelee olevansa onnentyttö. Kaksikon välinen kemia päättyy kuitenkin megakiusalliseen yhden yön juttuun. Chandlerin kauhistukseksi hänen uusi haamukirjoitusprojektinsa tuo heidät jälleen kasvokkain. Baarikomistus onkin Finn Walsh, C-luokan näyttelijä, joka tunnetaan rakastettavana nörttinä ihmissusisarjassa. Chandler tosin tuntee hänet parhaiten sänkypuuhista...

Chandler myöntää Finnille, ettei heidän yhteinen yönsä ollut erityisen mullistava kokemus, jolloin Finn ehdottaa vaihtokauppaa: hän auttaa Chandleria kirjan kanssa ja Chandler opastaa hänet makuuhuoneen saloihin. Mutta kumpi on lopulta tärkeämpää – työ vai huvi? " (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin ikihyväksi Rachel Lynn Solomonin keväällä -24 suomennettuun kirjaan Ex talk - Rakkautta radioaalloilla, joten halusin ehdottomasti lukea myös tämän uutukaisen. Edellisessä pyörittiin podcast-maailmassa, kun taas nyt päästään tutustumaan, millaista on olla julkkisten haamukirjailija.

Chandler kokee kovan kolauksen, kun lifestylevaikuttaja Maddy DeMarco ei tunnista häntä uutuuskirjansa signeeraustilaisuudessa. Ei, vaikka Chandler on kirjoittanut koko kirjan Maddyn puolesta. Hän on luopunut toivosta, että saisi koskaan kirjoitettua oman romaanin, sellaisen, jossa lukisi kannessa hänen oma nimensä. Niinpä hän kirjoittaa julkkisten elämäkertoja heidän puolestaan, ja sen hän kyllä tekeekin hyvin. Mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi Chandler on tullut vasta torjutuksi hänen pitkällisen ihastuksensa ja miespuolisen ystävänsä toimesta, joka ei sekään kovin kohentanut hänen itsetuntoaan.

Baaritiskillä (kyllä, kirjakaupassa on baaritiski!) hän törmää mielenkiintoiseen mieheen, jonka kanssa juttu luistaa hyvin. Niinpä hän päätyy lähtemään miehen asunnolle. Kaikki - flirtti, vetovoima, kuun asento - tuntuvat olevan kohdillaan tämän myyntimiehenä työskentelevän Drewn kanssa, kunnes paljastuu, että mies on aivan onneton sänkyhommissa. Tilanne menee suorastaan koomiseksi ja lopulta Chandlerin on teeskenneltävä orgasmi, jotta hän pääsee tilanteesta. Vähin äänin hän häipyy miehen asunnolta aamulla. Harmi, sillä hän ajatteli, että nyt tästä voisi syntyä jotakin. Onneksi hänen ei tarvitse nähdä miestä enää ikinä.

Paitsi että... Chandler lupautuu ottamaan taas uuden haamukirjoituskeikan harkintaan, kyseessä olisi menneiden vuosien Yöneläjät-ihmissusisarjan nörttipoikaa näytelleen Finn Walshin elämäkerta. Chandlerin Noemie-serkku vannottaa tätä ottamaan pestin vastaan, onhan kyseessä hänen teinivuosiensa suosikkisarjan tähti. Mennessään lounaalle tapaamaan tulevaa toimeksiantajaansa, hän huomaa, että Finn Walsh on yhtä kuin seksisurkimus-Drew. Ei sitten yhtään noloa!

"Eli toisin sanoen tarkoitat, että meidän yömme oli sinut mittapuullasi hyvä?"

Finn heilauttaa kätensä levälleen ja on vähällä viskata kännykkänsä suoraan Willametteen. "Mistä minä tiedän! Ei minulla ole hajuakaan siitä, mitä teen!"

Muuan ohitse pyöräilevä kaveri nostaa hänelle nyrkkiään.

"Äijä, ei ole kellään muullakaan" mies sanoo, ja Finn veivaa hänelle innottomasti nyrkkiään vastaukseksi. (s. 132)

Chandler on alkuun sitä mieltä, ettei voi ottaa pestiä vastaan. Finn saa kuitenkin taivuteltua Chandlerin, sillä hän haluaa palavasti saada kerrottua oman tarinansa. Hän uskoo Chandlerin olevan paras siihen. Siinä vaiheessa naisen on pakko tunnustaa, ettei ollut kovin vakuuttunut heidän yöstään. Tämä on toki järkytys Finnille, joka on luullut olevansa voittamaton sänkypuuhissaan. Toivuttuaan shokista Finnillä on erikoinen ehdotus: voisiko Chandler opettaa hänelle, miten naisen saa tyytyväiseksi sängyssä. Chandler on kertonut opiskelleensa seksuaaliterapiaa, joten Finn uskoo naisen olevan asioista perillä. Näin alkaa parivaljakon hyvin mielenkiintoinen yhteistyö, jossa he matkustelevat ympäriinsä erilaisissa fanitapaamisissa ja coneissa, työstävät Finnin elämäkertaa, tutustuvat toisiinsa ja opiskelevat petipuuhia. Finn on innokas oppija ja Chandler vaikuttuu miehen taidoista.

Vielä aiemmin tänään välillämme vallitsi edes jokin ammatillista muistuttava raja, mutta nyt se on virallisesti tullut tiensä päähän. (s. 141)

Jossain vaiheessa Chandlerin ja Finnin oppitunnit alkavat vaikuttaa liiankin todellisilta, mutta etenkään Chandler ei uskalla puhua tunteistaan mitään, ettei joutuisi taas torjutuksi. Pianhan kirja olisi valmis eivätkä he enää koskaan olisi tekemisissä. Chandler on saanut tutustua julkisuuden varjopuoliin ja siihen, millaista on ollut elää kaikkien katseiden alla OCD:n kanssa. Chandler avautuu myös Finnille omista haasteistaan ahdistuneisuushäiriönsä kanssa. Ovatko heidän välinsä enää puhtaan ammatilliset, etenkin kun kuumia tilanteita syntyy ihan ilman oppituntejakin?

Jos olisimme keitä tahansa muita, minun olisi äärettömän helppo heittää läppärini syrjään, kömpiä hänen syliinsä ja muuttaa ilta idylliseksi, talviseksi karkumatkaksi. (s. 294)

Pidin tästäkin kirjasta oikein kovasti, vaikka tämä ei ehkä ollut ihan niin täydellinen kuin Ex talk. Jossain vaiheessa Chandlerin seksioppitunnit kävivät hiukan tylsiksi, mutta viihdyttävä ja hauskahan tämä oli. Tulisuutta oli seksikohtauksissa sopivasti, ei siis mennyt ihan överiksi. Parivaljakon sanailu oli hilpeän kepeää luettavaa. Mietin tosin sitä, olivatko Finnin ja Chandlerin mielenterveyden haasteet hiukan liian päälleliimatun oloisia... Pidin erityisesti Chandlerin Yöneläjät-fanittavasta Noemie-serkusta, joka yritti valaa serkkuunsa toivoa ja saada tätä tavoittelemaan unelmiansa. Chandler alkaakin viimein kirjoittaa omaa romaaniansa, jota hän on piilotellut pöytälaatikossaan. Katkelmat Yöneläjät-sarjan käsikirjoituksesta olivat hauska lisä. Kirjassa on myös hauska intertekstuaalinen viittaus Ex talk - Rakkautta radioaalloilla -kirjan tapahtumiin.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Samantyylistä:

Ex talk - Rakkautta radioaalloilla: Rachel Lynn Solomon

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Vereen tatuoitu: Danielle L. Jensen. Suomentanut Ronja Erkko. Docendo 2025 (Kohtalottomien saaga #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): A Fate Inked in Blood: Saga of the Unfated, Book 1. Kansi: Ella Laytham (suunnittelu), Eleonor Piteira (kuvat)

"Nuori Freia joutuu viikinkiruhtinaiden pelinappulaksi julmassa valtataistelussa. Pystyykö hän muuttamaan muinaista ennustusta kohtalostaan?

Onnettomaan avioliittoon pakotettu Freia haaveilee soturin urasta ja miehestään eroon pääsemisestä. Hänen unelmansa toteutuvat äkillisesti, kun yllättävä kohtaaminen komean muukalaisen kanssa johtaa tapahtumiin, jotka paljastavat hänen syvimmän salaisuutensa – hänessä on pisara jumalatar Hlinin verta. Se antaa hänelle myyttisen voiman, jonka avulla hän pystyy torjumaan uhat ja hyökkäykset.

Vallanhimoinen jaarli Snorri pakottaa Freian vaimokseen käyttääkseen tämän voimia lähialueiden hallitsijoiden alistamiseen. Hän määrää poikansa Björnin suojelemaan kallisarvoista Freiaa aavistamatta, että pakotettu läheisyys sytyttää nuorten välille kiellettyjä tunteita. Voiko Freia antaa periksi himolleen ja heittäytä soturin vietäväksi tietäen, että hän vaarantaa sekä oman että läheistensä kohtalot?" (Docendo)

Lukunäyte

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ei tässä ollut kuin muutama hetki siitä, kun vannotin itselleni pysyväni vähäksi aikaa erossa romantasioista. Noh, olihan minun kuitenkin tartuttava tähän Danielle L. Jensenin Kohtalottomien saagan avausosaan, sillä minua kiehtoi kirjan viikinkimaailma enemmän kuin paljon. Hämmästyin hiukan, kun enemmänkin tietokirjallisuutta julkaisseelta Docendolta ilmestyi romantasiaa. On näemmä taottava, kun rauta (eli hittigenre) on kuumaa.

Freia paljastaa heti räväkän luonteensa kirjan alussa, kun hänen kamala aviomiehensä Vragi tulee kettuilemaan hänelle kalanperkauksen tasosta. Ei käy epäselväksi, ettei Freia ole naimisissa arvostettuna Lahjoittajana tunnetun Vragin kanssa omasta tahdostaan, vaan perheensä hyväksi. Silti hänelläkin on oma ylpeytensä eikä hän siedä mieheltään mitä tahansa sontaa. Mutta sitä ei Freia voi aavistaa, miten hänen elämänsä tulee vielä mullistumaan, kun hän törmää rannalla pesulla olevaan erityisen komeaan mieheen. Pientä flirttiä on ilmassa, vaikka aviomies voisi yllättää heidät hetkenä minä hyvänsä.

Halusin kuitenkin enemmän kuin vain selviytyä. Halusin päivieni olevan enemmän kuin vain aikaa, joka minun tuli kestää. Halusin elää niitä, nauttia niistä. Halusin löytää niistä sellaista intohimoa ja jännitystä. jota olin kokenut tuona ohikiitävänä hetkenä muukalaisen kanssa rannalla. (s. 18-19)

Freian "ihastuttava" mies on vain päättänyt antaa vaimolleen ansionsa mukaan ja myydä tämän kylässä vieraisilla olevalle jaarli Snorrille. Snorri tietää Freiasta jotakin, mitä Vragi ei: Freia on syntymässään Hlin-jumalan koskettama kilpineito,  ja Snorri on saanut näkijältä ennustuksen, jonka mukaan Freian avulla he saavat Skalandin kansan valtaansa. Toki Freyan voimista tietävät hänen vanhempansa, Geir-veljensä ja Ingrid-ystävänsä, mutta salaisuutta on vaalittu tähän saakka. Nyt kaikki saavat tietää Freian kyvyistä Snorrin järjestettyä taistelun hänen ja oman poikansa Björnin kanssa. Ja tämä tulikirvestä kantava, Tyr-jumalan koskettama jättimäinen mies sattuu olemaan sama, jonka kanssa Freia flirttaili aiemmin.

"Noin kauniit kasvot ovat luonnonvastaiset." (s. 49)

Lopulta Freia huomaa olevansa Jaarli Snorrin seurueen mukana, kädet palaneena tulikirveestä, sekä kohtalonaan olla vanhan ukkelin toinen vaimo. Tämän varsinainen vaimo Ylva ei ole kovinkaan mielissään uudesta tulokkaasta, sillä hänen ja Snorrin rakkaus on aitoa ja intohimoista. Björn määrätään suojelemaan Freiaa, mikä yhtä aikaa raivostuttaa että aiheuttaa kivoja tuntemuksia Freiassa. Näiden kahden välistä kipinää on vaikea saada sammumaan. Seuraa useita kiellettyjä hetkiä, jotka täytyy pitää Snorrilta ja muilta salassa. 

Himoa voisin hallita, himon voisi tyydyttää muilla tavoin, mutta entä nämä sydämessäni voimistuvat tunteet? Ne etsivät vain yhtä vapautusta ja pyörivät villisti hallinnan tuolla puolen. (s. 297)

Freia on vaarassa, sillä kuningas Harald on saanut kuulla kilpineidosta ja haluaa nyt keinolla millä hyvänsä saada neidon kaapattua. Monia vaarallisia tilanteita syntyy, joissa Freia pääsee kehittämään ja hyödyntämään Hlin-jumalalta saamia kykyjään. Björn suojelee tehokkasti kuvankaunista suojattiaan. Freia saa tietää, että Björn on asunut osan elämästään Haraldin kanssa tämän kaapattua pojan kuolleen äitinsä viereltä. Freialle jää epäselväksi, kenelle Björn on uskollinen, etenkin kun hänellä tuntuu olevan  huonot välit isänsä ja tämän uuden vaimonsa kanssa. Keneen Freia voi luottaa, kun tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet, niin oma veli, äiti kuin ex-aviomieskin?

"Miten voi olla, että se osa sinusta, jota eniten vihaan, on myös syy sille, miksi rakastan sinua?" (s. 375)

Periaatteessa Vereen tatuoitu noudattaa aika samaa kaavaa kuin muutkin lukemani romantasiat, mutta viikinkien aikaan sijoittuminen tuo siihen hiukan lisämaustetta. Mukana on erilaisia voimia antavat jumalat sekä aaveet ja näkijät, joilta saadaan neuvoja ja varoituksia. Välillä taistellaan eläviä kuolleita eli draugreja vastaan. Riimut ja parantavat yrtit ovat myös käytössä. Yksi mielenkiintoisimmista hahmoista on skaldi Steinunn, joka kokoaa tarinoista lauluja. Laulut tuovat tapahtumat elävästi kuulijoiden eteen elokuvan tapaan, ja erityisesti Steinunn janoaa Freian näkökulmia taisteluista. Yksi tällainen laulu tuo Freian silmien eteen totuuden: hänet valtaa toisinaan jokin voima, jolle hän ei voi mitään. Onko hänestä tulossa hirviö?

Kaikesta kuolemasta ja tuhosta huolimatta he aikoivat jatkaa taistelua.

Minä en ole sen arvoinen, halusin huutaa. En ole kaiken tämän kuoleman arvoinen! (s. 111)

Vereen tatuoitu on kiehtova romantasia-sarjan aloitus, joka pitää ihan mukavasti otteessaan eikä sisällä tylsiä hetkiä. Seksikohtaukset ovat chiliasteikolla 3/5 (jostain syystä tässä oli hyvin samantapainen vällyjenallanuotionääressäkaikkienlähettyvillä -kohtaus kuin Armentroutin Verestä ja tuhkasta -romantasiassa...) Kirjan lopussa on sellainen yllätyskäänne, että todellakin haluan lukea keväällä -26 ilmestyvän jatko-osan Luuhun kaiverrettu.

Annan tälle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

--

Samantyylistä:

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Päivitys Kadonnut ääni -sarjaan

Luin Outi Moision Kadonnut ääni -kirjaparin toisen osan Kun sydämesi laulaa minulle. Klikkaa kansikuvaa ja lue arvioni molemmista osista.

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari

Päivitys Veri ja tuhka -sarjaan

 Luin Jennifer L. Armentroutin Veri ja tuhka -sarjan toisen osan Liekkien valtakunta. Klikkaa kansikuvaa ja lue mielipiteeni molemmista osista.

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Kahlittu perillinen: Holly Black. Suomentanut Suvi Kauppila. Karisto 2025 (Keijuvalta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): The Stolen Heir. Kansi: Sean Freeman (kuva), Karina Granda (suunnittelu), Hachette Book Group, Inc.

"Huikaiseva romantasiaseikkailu vie supersuositun Ilman väki -sarjan maailmaan.

Keijuvallan hyytävässä pohjoiskärjessä sijaitsee Hampaiden hovi, jonka 18-vuotias kuningatar Suren on paennut äitinsä tyranniaa ihmisten maailmaan eikä aio palata koskaan kotiin.

Mutta sitten Keijuvallan hurmaava kruununprinssi, 17-vuotias Oak, tarvitsee apua. Suren karsastaa petolliseksi tiedettyä Oakia, mutta prinssi suostuttelee hänet mukaansa vaikealle matkalle kohti pohjoista.

Matkan edetessä Suren joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä – sekä vaarallisen oikukkaan sydämensä. Mikä häntä odottaa Hampaiden hovissa? Voiko Oakiin luottaa?" 

Myös itsenäisenä teoksena toimiva kirja aloittaa Keijuvalta-sarjan. (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava päästä takaisin Holly Blackin luomaan keijujen, peikkojen ynnä muiden tyyppien maailmaan. Edellinen Ilman väki -trilogia päättyi hyvin mielenkiintoisesti, kun prinssi Cardan muuttui käärmeeksi. Nyt tässä Keijuvalta-kirjaparissa pääosassa on Keijuvallan kruununprinssi Oak sekä edellisistä osista tutuksi tullut Suren, joka oli raa'asti suitsittuna Hampaiden hovia vallitsevan äitinsä toimesta.

Keijujen kauneus eroaa Kuolevaisten kauneudesta. Se on alkuvoimaista ja ylitsevuotavaa. Keijumaassa on niin käsittämättömän kauniita olentoja, että niitä on tuskallista katsella. Niin ihastuttavia, että näky saa kuolevaiset itkemään tai tenhoaa heidät, niin että heitä kalvaa halu nähdä ilmestys uudelleen vaikka vain kerran. Kenties he kuolevat niille sijoilleen. (s. 32)

Suren ei ole asunut koko elämäänsä kammottavassa, jäällä ja luunkappaleilla sisustetussa Hampaiden hovissa. Hän on elänyt lapsuutensa ihmisperheen lapsena, sillä hänet löydettiin kadulta ihan pikkuisena. Hänen ihoaan peitti aina sinisävyinen, maidonvalkoinen sävy, ja hän oli hyvin hauras, kuin tikuista tehty. Sitä ihmiset eivät tienneet, että tämä ihmeellinen, Wreniksi itseään kutsuva lapsi oli ihan oikeasti lumesta, jäästä ja oksista tehty. Lasta haluava Hampaiden hovin Lady Nore ja Lordi Jarel pyysivät Karhiaisnoita Bogdanaa herättämään henkiin Lady Noren muovaileman lapsen. Totuus valkenee 9-vuotiaalle Wrenille eräänä päivänä, kun hänelle täysin vieraat tyypit tulevat hakemaan hänet "kotiin" Hampaiden hoviin.

Wren järkyttyy eniten siitä, etteivät hänen ihmisvanhempansa näytä enää rakastavan häntä ja luovuttavat kummallisen, terävähampaisen tyttären mieluusti muukalaisten matkaan. Takana on tietenkin lumous, mutta se satuttaa Wreniä silti. Tämä vaikuttaa yhä hänen itsetuntoonsa sen lisäksi, että hän tietää olevansa lumesta, jäästä ja risuista muovattu olento.

Nyt, 18-vuotiaana Wren on päässyt pakoon kammottavien vanhempiensa luota ja elää pakolaisena metsissä. Välillä hän hiippailee ihmisperheensä pihamaalla ja tsekkaa, että he voivat hyvin. Ikävä on yhä kova. Yllättäen hän törmää metsässä seurueeseen, johon kuuluu hänen äitinsä vangitseman Madocin nuori poika, sarvipäinen ja sorkkajalkainen Oak. Hurmaavakin tämä nuori mies on, jonka sängyn alla Wren piileskeli turvassa aiemmin, kun Keijuvallassa kuohui. Oakin ansiosta hän pääsi myös eroon kamalista suitsista, jotka päivä päivältä porautuivat syvemmälle hänen ihoonsa. Nyt suitset ovat Oakin vangilla, hänet pettäneellä Hampaiden hovin asukilla Hyacinthellä.

Oksaolennot tulevat esiin. Ne ovat tikuista ja oksista luotuja petoja - jotkut ovat kuin valtavia susia, toiset hämähäkkejä, yhdellä on kolme purevaa päätä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista. Muutamat muistuttavat epämääräisesti ihmistä ja kantavat jousia. Olennot kasvavat köynnöstä ja sammalta, ne on täytetty maalla, johon on upotettu kiviä. Mutta pahinta on että mudan ja puunosien seassa olen näkevinäni kuolevaisten vahamaisia sormia, ihonriekaleita ja tyhjiä silmiä. (s. 64)

Oakilla on missiona pelastaa isänsä, ja sen hän voi tehdä viemällä Lady Norelle Mellithin sydämen, jonka avulla tämä voi tehdä vielä parempia taikoja. Lady Nore on luonut nimittäin koko joukon hirviöitä luista ja luonnonantimista, muun muassa kammottavia oksaolentoja. Nyt hän pakottaa vastentahtoisen Wrenin mukaan, koska tarvitsee tämän apua vaarallisella matkalla Pohjoiseen. Itsenäisenä elämään oppinut Wren ei haluaisi lähteä, mutta hän pelkää yhä joutuvansa suitsituksi. Hänellä on toki myös haave päästä kostamaan äidilleen, jota hän ei ole koskaan pitänyt oikeana äitinään ja joka on aina vähätellyt häntä.

Seuraa hyvin kiintoisa seikkailu läpi peikkojen hallitseman Kivimetsän, vieraillaan hyytävässä Koiden hovissa ja päästään lopulta Hampaiden hoviin, jossa kaikki ei tietenkään mene täysin käsikirjoituksen mukaan. Välillä ratsastetaan Kelpien kyydissä, paetaan kammottavia oksaolentoja ja joudutaan lähes peikkojen myrkyttämäksi. Matkan aikana Oakin ja Wrenin välit lämpenevät hetkittäin, mutta juuri kun Wren kokee voivansa luottaa lapsuudenaikaiseen leikkikaveriinsa Oakiin, hänen on tarkastettava asiaa uudelleen. Wrenin on myös hankala olla luottamuksen arvoinen itsekään, sillä hän on tottunut toimimaan yksin. Oakissa on kuitenkin kummaa vetoa, vaikka Wren toki tietää, että nuori prinssi osaa hurmata myös loitsujensa avulla. Mistä Wren voisi tietää, onko Oak vilpitön?

"---Vastatkaa, tai teitä odottaa arvoituksen kohtalo ja prinssi Oakille jää vain ruumiinne: Kerro vale ja mestaan sinut. Kerro totuus ja hukutan sinut. Mikä vastaus sinut pelastaa?" (s. 157)

Minä oikeastaan pidin tästä enemmän kuin aiemmista Ilman väki -sarjan kirjoista. Wrenin kasvutarina epävarmasta, hyljätystä tytöstä kohti määrätietoista ja voimakasta nuorta naista oli oikein mukava lukukokemus. Romantiikan hekumaa olisi saanut toki olla enemmänkin, mutta ihan mukavia kipinäkohtauksia tässä oli (eikä mitenkään ronskeja, eli voi hyvällä omatunnolla tätä suositella nuorillekin.) Lopussa koetaan melkoisen jänniä hetkiä ja verikin roiskuu. 

Seuraava osa Vangin valtaistuin ilmestyy jo syksyllä 2025, joten jään innolla odottamaan, miten tämä melkoisen jännästi päättynyt tarina jatkuu. Ehkäpä saamme vielä enemmän kipinöintiä Oakin ja Wrenin välillä, uskoisin niin.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Veri ja tuhka -sarja: Jennifer L. Armentrout

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston. Suomentanut Outi Järvinen. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): I Kissed Shara Wheeler. Kansi: Allison Reimold

"Kaikki alkoi suudelmasta...

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -hittikirjailijan hauska ja rohkea queer-romaani sääntöjen rikkomisesta, ihmissuhdekiemuroista ja rakkaudesta, joka löytyy odottamattomista paikoista.

Kuukausi ennen valmistumistaan Willowgroven kristillisestä koulusta rehtorin täydellinen tytär, tanssiaisten kuningatar Shara Wheeler suutelee Chloe Greeniä ja katoaa. Pian selviää, että Chloe ei olekaan ainoa, jota Shara suuteli ennen katoamistaan. Suudelman saivat myös Sharan pitkäaikainen rakas Smith sekä naapurin paha poika Rory. Heillä kolmella ei tunnu olevan mitään muuta yhteistä kuin Shara ja ärsyttävän kryptiset vihjeet, jotka hän jätti jälkeensä. Epätodennäköisen kolmikon ei auta muu kuin seurata yhdessä johtolankoja ja yrittää löytää Shara. Jos tytön haluaa, hänet on ensin löydettävä." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen tähän mennessä lukenut molemmat McQuistonin suomennetut romaanit, Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä sekä Päätepysäkki, ja tykännyt niistä ihan kohtalaisesti. Nyt vuorossa onkin kirjailijan YA-romaani, johon olen törmännyt jo useaan otteeseen ja sen lukemista enkuksi harkinnutkin, mutta aina se on jäänyt harkinnaksi. 

Ennen päivän päättymistä hän oli jo ehtinyt kuulla seuraavat tosiseikat: 1. Se on Shara Wheeler. 2. Shara Wheelerin isä on rehtori Wheeler, joka taas on kaikkien Willovgroven arkaaisten sääntöjen takana. 3. Heidän perheellään on enemmän rahaa kuin itsellään Taivaan Herralla. 4. Kaikki - aivan kaikki - rakastavat Shara Wheeleriä. (s. 43)

Nyt ollaankin sitten Alabamassa, Willowgroven pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa tekemiset, niin hyvässä kuin pahassa. Chloe Green on yksi kaupungin kristillisen koulun oppilaista, avoimesti queer ahdasmielisessä koulussa, jossa julkisista hellyydenosoituksista voi seurata erottaminen. On menossa viimeinen lukiovuosi ennen kuin kaikki liihottavat ympäriinsä yliopistoihin, kuka minnekin. Chloe valmistunee todennäköisesti koulunsa parhaana oppilaana ja saa pitää puheen koulun päättäjäisissä. Enää muutama loppukoe, ja siihen päättyy lukiotaival. Kaiken kuitenkin sekoittaa koulun rehtorin tyttären, Shara Wheelerin katoaminen reilu kuukausi ennen valmistumista. Ennen lähtöään hän hämmentää Chloen suutelemalla tätä täysin yllättäen koulun hississä.

Chloen on selvitettävä, mihin Shara on mennyt, ja sen vuoksi hän tunkeutuu salaa hänen kotiinsa ja huoneeseensa. Yllättäen naapurin Rory on samoissa aikeissa. Kaksikko löytää huoneesta vaaleanpunainen kirjekuoren, jossa on viesti Rorylle, mutta maininta myös Chloesta ja Smithistä, Sharan poikaystävästä. Nyt Chloelle selviää, että Shara suuteli lähtiessään myös Roryä, jonka tiedetään olleen ihastunut Sharaan. Lapussa vihjataan, että lisää viestejä voisi olla löydettävissä, ja Chloen ja Roryn on otettava yhteyttä myös Smithiin ja tunnustettava tälle, että he ovat molemmat suudelleet hänen tyttöystäväänsä. Ja että yhdessä he voivat selvittää Sharan vihjeet ja löytää tämän olinpaikan.

Hän aikoo selvitä voittajana Sharan keksimästä pelistä. Ja sen jälkeen hän tuhoaa Sharan. (s. 63)

Chloen pitäisi keskittyä pänttäämään viimeisiin kokeisiin, mutta Sharan katoaminen ja erinäisistä paikoista löytyvät vihjeet sekoittavat hänen päänsä. Hänen ystävänsä tietävät suudelmasta, mutteivät viesteistä, jotka vievät Chloen aikaa ystäviltään. Kaikista tärkein heistä, vanhempiensa antikvariaatissa työskentelevä Georgia tarvisi ystävänsä tukea, mutta Chloe on muissa maailmoissa. Hän ajattelee vain Sharaa ja heidän vihamielistä suhdettaan, joka johtuu osittain heidän taistelustaan luokan parhaimman oppilaan tittelistä. Miksi Shara suuteli häntä? Missä hän on? Vihaako hän sittenkään Chloea, niin kuin antaa ymmärtää?

Mitä jos Willovgrove on sittenkin päässyt ihon alle? (s. 297)

Välillä taistellaan koulun ahdasmielistä kristillistä arvomaailmaa vastaan. Chloe on ottanut tavakseen rikkoa koulun pukeutumisnormeja, ihan vain huvikseen. Kun Georgia-ystävä joutuu vaikeuksiin, Chloe ei voi tehdä muuta kuin yrittää pelastaa tämän ja samalla heidän rakoilleen ystävyytensä. Onko Shara edes ollut tämän kaiken huomion arvoinen? Hän on tehnyt paljon ilkeitä asioita läheisilleen, koska on aina tottunut saamaan kaiken. Pitääkö hän Chloetakin vain pilkkanaan. Lopulta Rory ja Smith kyllästyvät Sharan kissa-ja-hiiri-leikkiin ja Chloe on jäänyt yksin koko asian kanssa.

"Sen takia me just tarvitaan sua", Georgia sanoo. "Kerran sukupolvessa syntyy biseksuaali, joka osaa laskea. Sä olet erityinen." (s. 133)

Pidin kovasti kirjan mysteeriosuudesta, eli Sharan jättämien pinkkien kirjekuorien etsimisestä ja niihin jätettyjen viestien tulkitsemisesta. Sharan löydyttyä kirjan juoni minusta hiukan lässähtää ja loppu menee hiukan korniksi oppilaiden, Chloen vanhempien ja erään opettajan manifestihulinaksi. Loppujen lopuksi Shara näyttäytyi minulle todella ikävänä persoonana, enkä päässyt tästä mielikuvasta eroon enää missään vaiheessa. En siis voinut mitenkään ymmärtää, miksi cool ja fiksu Chloe rakastui tähän. Kamala tyyppi koko Shara, olisi vain pysynyt piilossa. Lisäksi minä ajattelin, että hänen katoamiseensa olisi liittynyt jotakin paljon dramaattisempaa, kuin mikä oli lopullinen syy. 

Olen myös hiukan yllättynyt siitä, miten vähän kirjassa on tulisuutta. Aiemmissa lukemissani kirjoissa on hyvinkin kuumia kohtauksia, ja niitä on paljon, mutta tässä chilit loistavat poissaolollaan. Ja ymmärrän, että aiemmat ovat aikuisille suunnattuja, mutta en nyt käsitä, miksi YA:sta sitten on riisuttu pois lähes kaikki tulisuuden kipenet. Todella laimeaa, sanon minä.

Parhaita tyyppejä tässä kirjassa olivat Chloen lisäksi hänen kaksi äitiään, joista toinen oli aikanaan uhmannut Willovgroven ahdasmielisiä arvoja tulemalla kaapista ulos, sekä Sharan poikaystävä Smith, josta paljastui jotain ihan muuta kuin stereotyyppinen urheilijapoitsu.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Muualla:

Lue meille äitikulta

Maxton Hall -trilogia: Mona Kasten

Save me - Näkymätön: Mona Kasten. Suomentanut Sanna Van Leeuwen. Otava 2025 (Maxton Hall #1)

Saksankielinen alkuteos (2018): Save me. Kansi: Sandra Taufer, Muenchen / Shutterstock.com

"Kaksi eri maailmaa, yksi yhteinen kohtalo.

Kansainvälisen bestseller-sarjan ensimmäinen osa.

Raha, valta ja luksus. Ne eivät voisi vähempää kiinnostaa Ruby Belliä. Hän on kuitenkin päässyt Maxton Hallin eliittilukioon, jossa pyörii varakkaiden valtapeli. Fiksun ja määrätietoisen Rubyn tähtäimessä eivät ole seurapiirit vaan Oxfordin yliopisto.

Rubyn suunnitelmat mutkistuvat, kun hän saa sattumalta tietää Beaufortin perheen skandaalinomaisen salaisuuden ja joutuu suvun perijän, komean Jamesin silmätikuksi. He eivät voi alkuun sietää toisiaan, mutta huomaavat pian, että heillä on hämmentävän paljon yhteistä.

Maxton Hall -trilogia hurmaa myös yhtenä Amazon Primen katsotuimmista sarjoista." (Otava)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Minun on hiukan hankala arvioida tätä kirjaa, koska olen katsonut tähän pohjautuvan Maxton Hall -TV-sarjan kaksi tuotantokautta - kahdesti. Rakastuin välittömästi tähän sarjaan ja olen odotellutkin, milloin saataisiin suomennos tästä jo seitsemän vuotta sitten alkukielellä ilmestyneestä kirjasta. No nyt saatiin. 

Yllätyin, miten hyvin kyseinen TV-sarja on uskollisesti mukaillut kirjan juonta. Niinpä minulla ei ole juurikaan nurinan aihetta sen suhteen.

Ruby Bellin elämä on hyvin suunnitelmallista ja kurinalaista: hänellä on tarkat suunnitelmat tulevaisuutensa suhteen (Oxfordin yliopisto), hän tekee bujoonsa tarkat päiväohjelmat ja to-do-listat ja yksi tärkeimmistä näytönpaikoista hänellä on tapahtumatoimikunnan johtajuus yhdessä hänen Lin-ystävänsä kanssa. Nyt suunnitteilla ovat back to school -bileet, joiden tarkoitus on myös tehdä vaikutus oppilaiden rikkaisiin vanhempiin. Maxton Hall on nimittäin Lontoon arvostetuin yksityiskoulu, jossa vähävaraisesta perheestä tuleva Ruby saa kunnian käydä. Ruby on älykäs, suunnitelmallinen, ihan tavallisen nätti lukiolainen, mutta hän on myös näkymätön. Tai hän kovasti pyrkii siihen, ettei herätä mitään huomiota kenessäkään.

Kun Ruby on menossa pyytämään Oxfordin suosituskirjettään lempiopettajaltaan Suttonilta, hän tulee nähneeksi jotain kamalaa: opettaja suutelee intohimoisesti erään koulun oppilaan kanssa työhuoneessaan. Tuo tyttö on Lydia Beaufort, rikkaan vaatetussuvun tytär, jonka ärsyttävän täydellinen kaksoisveli James tulee ensi kädessä ostamaan Rubya hiljaiseksi, jotta heidän hieno perheensä ei joutuisi skandaalin keskelle. Rubylla ei ole mitään mielenkiintoa juoruilla näkemästään, niin järkyttynyt hän yhä on, mutta hän ei myöskään suostu ottamaan Jamesilta tukkua rahaa, mikä olisi kyllä heidän perheessään tarpeen. Äiti on tällä hetkellä työttömänä ja isä on onnettomuuden takia pyörätuolissa. 

Minua ei miellytä tippaakaan, että perheeni kohtalo - ja erityisesti Lydian - on tuon tytön käsissä.

Minulla ei ole varaa näyttäytyä sinun seurassasi.

Sehän nähdään. (s. 58)

Kirjassa seurataan vuorotellen niin Rubyn kuin Jamesin näkökulmia. James, joka on tottunut saamaan kaiken, ei voi käsittää, miten tuo Ruby Bell -niminen tyttö, ei-kukaan, heittää rahat hänen silmilleen. Mutta tämän jälkeen hän ei saa tuota tyttöä mielestään, ärsyttävää kyllä.  Kaiken huipuksi, koska hän tulee pilanneeksi Back to school -juhlat järjestämällään striptease-ohjelmanumerolla, hänet pakotetaan olemaan mukana tapahtumatoimikunnassa loppulukukauden ajan - eikä hän saa enää pelata lacrossejoukkueessa. Tämä on kova isku Jamesille, eikä vaikutusvaltainen isäkään voi häntä nyt pelastaa, sillä isä on samaa mieltä rehtorin kanssa: hänen kelvottoman poikansa on saatava rangaistus hölmöilyistään. Niinpä Jamesin on nyt siedettävä Rubyn seuraa säännöllisesti. 

Maalina tapahtumatoimikunnalla on seuraavaksi suuret halloweenjuhlat, joissa Rubyn on nyt tiimeineen vakuutettava edellisiin juhliin pettynyt rehtori. Alussa tapahtumatoimikunnassa ollaan hiukan varpaillaan Jamesin ilmestyessä mukaan, mutta häneltä alkaakin putkahdella ihan kelpo ideoita. Ehkä he voisivat jopa hiukan hyötyä hänen vaatetussuvustaan, sillä teemaksi päätetään valita viktoriaanisen tyylin pukujuhlat -  Ja Beaufortin suvullahan on tunnetusti pukuarkisto, josta saattaisi löytyä mainosta varten sopivat puvut. Rubyn ja Jamesin reissu Beaufortin toimitiloihin pukusovituksineen ja kuvauksineen sytyttää kipinän heidän välilleen, kunnes sitten kaikki muuttuu. Jamesin käytös on hyvin ailahtelevaa, etenkin jos hänen vanhempansa ilmestyvät kuvioihin. He eivät voi mitenkään hyväksyä, että heidän poikansa voisi seurustella köyhän perheen tyttären kanssa. 

Minua yskittää. Kurkkuuni on noussut pala, joka kasvaa koko ajan suuremmaksi. "Tarkoitan sitä aikaa, jolloin sinä et tiennyt minua olevankaan. Voisi olla parempi palata siihen. Silloin minulla oli huomattavasti parempi olo." (s. 176)

Kirjassa on melko perinteisen haters-to-lovers-kaavan mukainen romanssikuvio, jossa on lisäksi  kielletyn hedelmän makua. Hiukan aina tulee sellainen epäuskottavuus näissä, joissa rikkaan perheen vanhemmat pistävät parastaan tyrannimaisuudessaan, kieltävät jälkikasvuaan tapailemasta "alempiarvoisiaan" ja käyttäytyvät muutenkin täysin käsittämättömästi. Lydian ja opettaja Suttonin kyseenalainen suhde jää aika vähälle huomiolle tässä kirjassa, kun taas TV-sarjassa sitä avataan hiukan enemmän auki. Luokkahuoneessa tapahtunut suutelointi kuvataan Lydian sanoin hairahdukseksi, sillä Sutton on ehdottomasti halunnut lopettaa suhteen sen jälkeen, kun on tullut opettamaan Maxton halliin. (He ovat siis tavanneet jo vuosia aiemmin, kun Sutton ei ole vielä ollut Lydian opettaja.)

Paljon ihanaa kipinöintiä ja syttyvää intohimoa tapahtuu Rubyn ja Jamesin välillä, ja se on osattu kuvata tässä kirjassa minua miellyttävällä tavalla. Paras on tietystikin uima-allaskohtaus, jossa Ruby pukataan bileissä veden varaan. Muut eivät tiedä hänen traumastaan liittyen veneonnettomuuteen, jossa hänen isänsä loukkaantui, ei Jameskaan. Ritarillinen James sukeltaa hysteerisen Rubyn altaasta, vaihtaa tälle kuivat vaatteet ja pitää sylissään aamutunteihin saakka. Tämän tapahtuman ansiosta heidän välillään tapahtuu tärkeä käänne.

"Emme missään nimessä ole toivoneet sinulle stipendiopiskelijaa, jolla on keskiluokkainen tausta ja traaginen perhehistoria" (s. 272)

Harmi, että Rubyn ihana, ompelua, muotia ja pukeutumista rakastava isosisko Ember ei pääse kirjassa kovin suureen rooliin. Rybyn perhe kaikkinensa on ihanan sympaattinen, kun taas vastapainona Jamesin perheessä vallitsee kylmä tunnelma. Toki Jamesin ja Lydian välit ovat sisarellisen lämpimät ja myös perheen autokuski Percy, joka on myös Rubyn mieleen erityisen komeana ja kohteliaana tyyppinä, on Jamesille hyvin tärkeä tuki ja turva. Hän on se isähahmo, jota James kaipaisi omasta isästäänkin kuoriutuvan...turhaan.

Hiukan nyt kyllä petyin, kun tämä oli laitettu meidän kirjastossa aikuisten puolelle. Kustantajalla tämä oli toki kevään luettelossa aikuisissa, ihan kuten Holly Jacksonin YA-jännäri Kuudes kuolee ja Holly Blackin YA-fantasia Kahlittu perillinen. Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö, joka on alkanut nostaa päätään vuosi pari sitten, eli selkeästi YA:ta markkinoidaan aikuisten kirjoina. Tästä kävivät keskustelua myös kirjailijat Elina Rouhiainen ja Sini Helminen ForYA-Youtubekanavan jaksossa Kuoleeko YA? Kannattaa käydä katsomassa, jos olet ihmetellyt samaa. 

Voi olla, että hyvin karkeaa seksikuvailua sisältävän Hannah Gracen Icebreakerin takia mitään hiukankaan rajatapauksina olevia ei uskalleta enää laittaa nuortenkirjallisuuden puolelle, mutta minusta tämä Mona Kastenin kirja ei ole yhtään sama asia: päähenkilöt ovat lukiolaisia ja ikänsä mukaisesti vielä lapsellisia, lopussa oleva (ainoa) seksikohtaus on hyvin intensiivinen ja melko tarkkaan kuvaileva, mutta ei kuitenkaan kieleltään ronski eikä ikätasolle sopimaton, kuten edellämainitussa kirjassa esiintyvät LUKUISAT sekstailut, joten kyllä tämä menee jo YA-kirjana. Minä ainakin aion tätä vinkata jo kaseille. Ja minä sentään olen tarkka näissä asioissa.

"Se oli vale. Minä olen kuulunut sinulle siitä lähtien, kun paiskasit ne rahat naamalleni, Ruby Bell." (s. 344)

On hiukan hankala antaa tälle arvosanaa. Rakastan Rubyn ja Jamesin tarinaa ja erityisesti muutamia kohtauksia (eri toten nuortenkirjalle epätyypillisen tarkkaan kuvailevaa, mutta hyvin tunnelmallisesti luotua seksikohtausta) tässä kirjassa yli kaiken, mutta osa on minusta hiukan epäilyttävää ja epäuskottavaa, kuten juuri tuo Jamesin vanhempien käytös. Kerrontatyyli on myös aika yksinkertaisen persoonatonta. 

Ihanaa, romanttista viihdettä draamatwistillä kaipaaville tämä on loistava valinta. Minä olen ainakin ihan hullaantunut Rubyn ja Jamesin tarinaan ja odotan jo innoissani sarjan syksyllä ilmestyvää jatko-osaa Save You - Kuilu välissämme.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä:

Estelle Maskame: DIMILY-trilogia

Estelle Maskame: Mila ja Blake -trilogia