Pelien peli -sarja: Jennifer Lynn Barnes

Pelien peli: Jennifer Lynn Barnes. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2026 (Pelien peli #1, The Inheritance Games #4.1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): The Grandest Games. Kansi: Karina Granda (suun.), Katt Phatt (kuv.)

"Seitsemän pääsylippua. Unelmista ja painajaisista kudottu saari. Ainutlaatuinen tilaisuus.

Pelien peli on itsenäinen jatko-osa The Inheritance Games -sarjaan ja koukuttaa lukijan älypeleihin ja arvoituksiin, vaarantunteeseen ja luksukseen.

Miljardööri Avery Grambs ja neljä pahamaineista Hawthornen veljestä järjestävät kilpailun, johon pääsee mukaan kultaisella pääsylipulla. Tarjolla on rahaa ja valtaa, ja joillakin osallistujilla on motiivina kostonhimo. Kaikilla on salaisuutensa. Peli eristetyllä saarella on fyysisesti, psykologisesti ja emotionaalisesti raskasta – eivätkä kaikki suinkaan pelaa sääntöjen mukaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Täten julistan tämän viimeiseksi kustantajalta pyydetyksi ja saaduksi arvostelukappaleeksi, josta teen blogiini arvion. Minulla on toki vielä odottamassa yksi kirjailijan suoraan lähettämä teos arvioitavaksi, mutta sitten olen vapautunut arvostelukappaleiden ikeestä. Juhlapäivä tämäkin siis!

Kun sain päätökseen viimeisen The Inheritance Games -sarjan kirjan, ajattelin, että tähän olisi hyvä lopettaa. Mutta kirjasarjan loppukin sen paljasti: Hawthornen veljeksien ja Avery-perijättären tarina jatkuu omalla Pelien peli -sarjallaan. Tosin nyt pääosassa eivät ole he, vaan pelaajat.

Koska Avery pääsi Hawthornen suvun arvoitusten ja pulmapelien makuun, hän halusi alkaa järjestää veljesten kanssa omaa vuosittaista peliä, jossa palkintosummana olisi huomattava määrä rahaa. Hawthornen kartano on muutettu valtavaksi peliareenaksi, jonne vuosittain kutsutaan pelaajia - ja muutama pääsee jokerikortilla mukaan. 

"Joskus ainoa tapa pelata oikeasti pelejä, joilla on väliä, on elää." (s.83)

Peliin mukaan tulee tuttuja henkilöitä The Inheritance Games -sarjasta: Lyra, joka on käynyt pitkiä puheluja Graysonin kanssa, Graysonin siskopuolet Gigi ja Savannah, Paholaisen armo -klubilta tutuksi tullut britti Rohan sekä selvästi toisensa tuntevat Knox ja Brady. Senioriosastoa edustaa Odette. Kirjassa pelin etenemistä seurataan Lyran, Gigin ja Rohanin näkökulmasta. Kaikilla heillä on omat syynsä olla mukana pelissä. 

Pelin alussa tyypit ovat vielä yksinään, mutta sen edetessä heidät jaetaan pieniin joukkueisiin, ja heidän on selvittävä pakopelihuoneista eteenpäin, ulos kartanosta ennen kuin aurinko nousee. Lyra, Grayson ja Odette ovat yksi joukkue. Lyran ja Graysonin menneisyyttä kalvaa heidän aiemmat puhelunsa. Lyra soitti aikoinaan Graysonille, koska hänen kuoleva isänsä sanoi kaiken olevan vanhan Hawthornen syytä. Heidän puhelunsa pitenivät ja syvenivät, kunne  Grayson pyysi Lyraa tylysti lopettamaan hänelle soittelun. Näiden kahden välillä on selvästi kuitenkin jotakin vetovoimaa. Lyra tuleekin tarvitsemaan Graysonin tukea, sillä hän alkaa muistaa ikäviä asioita isänsä kuolinhetkistä. Odette ohjaa porukkaa viisaana ja vanhempana, mutta hänelläkin on salaisuutensa.

"Varoituksen sana, muru. Minä haluan tätä enemmän kuin sinä." (s. 108)

Savannah ja Rohan selvittävät peliä eteenpäin kaksikkona. Heidänkin välillään on kipinää, kuinkas ollakaan. Savannahilla on hyvä, painava syynsä olla mukana pelissä, mutta niin myös Herttuan hoteissa työskentelevällä Rohanilla. Kolmas ryhmä on sitten Gigi ja toisiaan nokittelevat Knox ja Brady. Heillä on selvästi jotakin selvitettävää menneisyydessä, johon liittyy Calla-niminen tyttö. Gigi tuntee vetoa Bradyyn, mutta onko miekkosen ajatukset pelkästään Callassa?

Kirjassa on taattua älypelien, arvoitusten ja mysteerien ratkontaa mielin määrin. Mukaan on ujutettu romanttisia kuvioita vähän kaikkien kesken, mikä tuntuu vähän väkinäiseltä. Toinen toistaan seuraavat arvoitukset ovat toki kiehtovia, mutta alkoivat kyllästyttää minua. En oikein saanut myöskään henkilöhahmoista mitään otetta. Ainoa hahmo, josta sain jotakin kiinni, oli isänsä kuolemasta traumatisoitunut Lyra.

"Minulla ei ole hempeitä tunteita, joita voisit manipuloida. Eikä heikkouksia, joita voisit hyödyntää. Ja mitä tämän pelin voittamiseen tulee, saat luvan uskoa, että minä haluan sitä enemmän." (s. 168-169)

Mietin sitä myös, saako sellainen lukija tästä ihan täyttä selkoa, jos ei ole lukenut aiemmin The Inheritance Games -sarjaa, sillä viittauksia edellisten osien tapahtumiin ja henkilöihin on jonkin verran joko epäsuorasti tai suoraan. Tätä kuitenkin markkinoidaan itsenäisenä osana.

Minulle tämän kirjan lukeminen oli aika tahmeata. En jaksanut innostua tästä samalla lailla kuin aiemmasta sarjasta. Pelejä ja arvoituksia rakastaville tämä on kuitenkin varmasti hyvä valinta.

En välttämättä aio lukea tätä sarjaa tämän pidemmälle.

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Varkaiden valtias: Kayvion Lewis
Debutantit-sarja: Jennifer Lynn Barnes

The Inheritance Games: Jennifer Lynn Barnes

Caraval-sarja: Stephanie Garber

Uusi valtakunta -sarja: Tahereh Mafi

Katso minua: Tahereh Mafi. Suomentanut Salla Voutilainen. WSOY 2026 (Uusi valtakunta #1)

Englanninkielinen alkuteos (2025): Watch me. Kansi: Alexis Franklin (suunnittelu), Sharee Davenport (kuva), Kaisu Sandberg (suomenkielisen kannen suunnittelu)

"Kutkuttava romanssi ja hätkähdyttävä dystopia. Keitä me olemme silloin, kun kukaan ei näe meitä?

Vihollisista rakastavaisiksi? Enemmänkin murhaajasta ja uhrista karkulaisiksi. Katso minua on kansainvälisesti huikean suositun Tahereh Mafin uuden sarjan säkenöivä avaus.

James Andersonilla oli uhmakas suunnitelma: tunkeudu vihollisen alueelle, missä kukaan ulkopuolinen ei ole aikoihin käynyt. Suunnitelma on puolivälissä, sillä James on tosiaan päässyt Ark Islandille. Paha kyllä hän on siellä vankisellissä. Sitten selliin saapuu Rosabelle Wolff. Rosabelle on koulutettu palkkamurhaaja, jonka jokaista liikettä ja ajatustakin valvotaan. Kun hän saa tappokäskyn, hän ei epäröi. Paitsi tällä kertaa. Eivätkä hänen valvojansa koskaan anna haparointia anteeksi.

Toimintaa, kipunoivaa romantiikkaa ja aseistariisuvaa dialogia. Katso minua on unohtumaton matka armottomassa ympäristössä. Sarja jatkuu suomeksi joulukuussa 2026 kirjalla Vapauta minut."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Nyt sain kyllä käsiini sellaisen kaunottaren, ai että! Tässä kirjassa on kyllä värit, kimalteet, syrjävärjäykset ja tekstien folioinnit kohdallaan. Kyynelehtivä silmä kannessa on uskomattoman hieno! 

Tahereh Mafin Katso minua aloittaa tavallaan uuden dystooppisen Uusi valtakunta -sarjan, joka kuitenkin on jatkumoa tämän aiemmalle Shatter me -sarjaan, johon on tullut kuusi varsinaista osaa ja ns. väliosat (5 kpl) päälle, eli kyse on melkoisen mittavasta sarjasta. Siksi ihmettelinkin, miten tätä sarjaa on alettu suomentamaan tällä tavalla eikä Shatter me -alkuosasta lähtien, joka on ilmestynyt englanniksi jo 2011. Minä kuuntelin sen äänikirjana ja jäin hiukan hämmentävään olotilaan sen jälkeen, osin johtuen Mafin erikoisesta kirjoitustyylistä. Yritin kuunnella myös sarjan toista osaa Unravel me, mutta tipahdin kärryiltä vaikeasti hahmotettavan maailman takia ja jätin sen kesken. Aiemmin kirjailijalta suomennetun Rakkaus suurempi kuin meri olen myös lukenut ja pidin siitä todella paljon.

Kirjassa vuorottelevat kaksi päähenkilöä, Rosabelle ja James. Rosabelle asuu Ark Island -nimisellä saarella, joka on fasistisen Uusperustajat-järjestön tarkkaan vartioita alue. Siellä kaikki ihmiset on liitetty samaan verkkoon, Nexukseen, ja kaikki on tarkkaan kontrolloitua. Kaikki paitsi Rosabelle, joka on hyvin poikkeuksellinen ihminen. Hänellä on lasinohut iho, jäätävät silmät ja lähes valkoiset hiukset. Vanhempansa menettänyt Rosabelle on koulutettu palkkatappajaksi, ja sen vuoksi hänen pahasti sairas pikkusisarensa Clara saa asua tämän kanssa, ilman että hänet sijoitettaisiin laitokseen. Clara onkin juuri se, jonka vuoksi Rosabelle pureen hammasta ja tekee kaiken, mitä luutnantti Soledad käskee. Nyt hänen on mentävä niittaamaan tunkeutuja, jonka he ovat vanginneet. Tämä tunkeutuja on kirjan toinen päähenkilö, nuori ja komea James.

Jotenkin tästä on nyt tullut osa minun elämääni.

Hänestä on tullut osa elämääni. (s. 61)

Tilanne hiukan eskaloituu, ja lopulta James ja Rosabelle päätyvät pakenemaan yhdessä saarelta Uuteen valtakuntaan, joka on Jamesin veljen Walkerin ja tämän vaimonsa Julietten perustama yhteisö (tämä parivaljakko oli juuri Shatter me -sarjan päähahmoja). James on lumoutunut satuolentomaisesta Rosabellesta heti ensi näkemältä, vaikka tämä on meinannut lähes tappaa hänet. Jamesilla on onneksi parannuskyky. Rosabellestä tulee heidän vankinsa, ja Jamesin tehtävänä on kuulustella Rosabellea ja saada tästä ja Uusperustajista mahdollisimman paljon tietoa. Rosa ei kuitenkaan paljasta juuri mitään. Hänkin tuntee outoa vetoa kuvankaunista Jamesia kohtaan, mutta hän on myös säälimätön tappaja, jolle on nytkin annettuna tehtävä. Hänen on pakko olla uskollinen Uusperustajille, sillä Claran henki riippuu siitä. 

Minulla ei ole koskaan ollut kuin yksi heikkous. (s. 113)

Saako James Rosabellen luottamuksen ja ongittua tästä tietoja? Yhteisön muut tyypit alkavat olla tyytymättömiä Jamesiin, joka jo alkuun aiheutti heille päänvaivaa murtautumalla Ark Islandille omin päin ja tuomalla tämän tytön heidän suojattuun paikkaansa. He vihjailevat Jamesilla olevan tunteita tyttöä kohtaan, sillä tämä suojelee häntä epäilyttävän paljon. Ja oikeassahan he ovatkin. Mikä on Rosabellen tehtävä ja aikooko hän suorittaa sen?

Ei, sinä et kuole tänään.

Silmäni räpsyvät auki.

Mutta ei ole varmaa, ansaitsetko sinä elää, Rosabelle Wolff. (s. 50)

Minun täytyy myöntää, että olin suurimman osan kirjan tapahtumista ihan pihalla, mitä oikein tapahtuu. Helpottaisi varmaankin, että olisi lukenut tämän kirjan alle Shatter me -sarjan kokonaan, sillä nyt Uusperustajat verkkoineen ja sen Uudessa valtakunnassa toimiva vastarinta jäivät minulle hyvin epämääräisiksi. Käsittääkseni Uusperustajat eivät hyväksy ihmisiä, joilla on jonkinlaisia erikoiskykyjä, kuten Uuden valtakunnan Walkerin kyky lukea ajatuksia, Jamesin parannuskyky ja Julietten kyky tappaa kosketuksella. Heillä on käytössään huipputekniikkaa. He ovat aiemmin mm. kiduttaneet Walkeria, ja nyt he aikoivat tuhota Uusperustajien valtakunnan.

"En minä olisi tällaista elämää valinnut", hän sanoo. "Minun vanhempani halusivat sen minulle." (s. 235)

Mafin kirjoitustyyli on hieman unelias, haahuileva, ja esimerkiksi poikien juttelut eivät tuntuneet kauhean luontevilta. Tämähän on hyvin tyypillinen rakkautta-ensi-silmäyksellä-troopin tarina, jossa kumpikin häikäistyy toisen kauneudesta heti ensi kättelyssä. Siitä mennäänkin sitten vihollisista-rakastavaisiksi -trooppiin, ja veitsetkin käyvät vuoron perään toisen kurkulla (tai aseet ohimolla.) Romanttisia kohtauksia tässä ei kuitenkaan juuri ole muutaman pienen kuumoittelun lisäksi, joten ehkä suuremmat kuumat kohtaukset on jätetty seuraavaan osaan. Ehkä luen uteliaisuudesta senkin, mutta en lupaa mitään.

Ilmeisesti Shatter me -sarja on ollut suosittu nuorten lukijoiden keskuudessa ja kirjastossakin se näyttää liikkuvan kohtuullisesti, joten oma fanikuntansa tällä kirjalla varmasti on. Ehkäpä tämä vetoaakin nuorempiin lukijoihin, mutta itsellä tällainen pikarakastuminen ja haaveileva & haahuileva tyyli ei ehkä enää sytytä suurempia innostuksen tunteita.

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta.

Harhateiden lapset -sarja: Seanan McGuire

Seanan McGuire: Ovi joka sydämessä. Suomentanut: Kaisa Ranta. Hertta 2025 (Harhateiden lapset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2016): Every Heart a Doorway. Kansi: Samppa Ranta

"Lapset ovat aina löytäneet ovia toisiin maailmoihin vaatekaapeista, kellareista ja kaninkoloista. Mutta mitä tapahtuu, kun ihmemaat heittävät lapset ulos? Jotkut eivät enää sopeudu tavalliseen elämään, eivät voi vain unohtaa kokemaansa. He päätyvät Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille.

17-vuotias Nancy on käynyt omassa ihmemaassaan ja muuttunut matkalla peruuttamattomasti. Niin kuin muutkin kohtalotoverinsa, hän haluaa vain löytää tien takaisin fantasiamaailmaansa, kotiin. Mutta pian Nancyn saavuttua koulukodissa tapahtuu murha.

Harhateiden lapset -portaalifantasiasarjan avausosa Ovi joka sydämessä on voittanut muun muassa Hugo-, Locus- ja Nebula-palkinnot. Synkän purevaa sarjaa suomentaa Kaisa Ranta.

Seanan McGuire on tuottelias yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teokset ovat päässeet New York Timesin bestseller-listalle. Hän on tehnyt historiaa olemalla saman vuoden Hugo-kilpailussa ehdolla viidellä teoksella." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

(Olen itse asiassa kirjoittanut tämän arvion jo viime vuoden loppupuolella Oulun kaupunginkirjaston Kirjasaarta varten, jossa esittelen siis vuoden aikana ilmestynyttä nuorten scifiä ja fantasiaa. Blogiini tämä vain ei ole koskaan päätynyt, mutta koska sain arvostelukappaleen tästä eka osasta yhtä aikaa toka osan kanssa, julkaisen tämän nyt samalla.)

Mitä jos Liisan seikkailut Ihmemaassa ovatkin totta? Mitä jos lapset kautta aikojen ovat hävinneet erilaisista portaaleista ihmeellisiin maailmoihin? Tässä kirjassa esitellään kiehtova tarina siitä, miten suurelle osalla lapsista on avautunut jossakin ovi Ihmemaahan, ja nyt nämä ihmemaasta ulos joutuneet lapset eivät tahdo enää millään sopeutua tavalliseen maailmaan. Suurin osa lapsistahan on jäänyt ihmemaahan iäksi, mutta osa joutuu sieltä pois, ja yleensä lopputulema on surkea, sillä ihmemaat muuttavat kävijänsä lopullisesti. Ihmemaat ovat erityyppisiä, jotka jaotellaan Hölynpölyn, Kataluuden, Kiltteyden ja Logiikan maiksi.

Nancy, 17, on joutunut ulos Vainajien Saleista eli Manalasta, eikä halua enää mitään muuta kuin palata takaisin sinne, minne kuuluukin. Hänen mustanpuhuvaksi muuttunut pukeutumistyyli säikäytti hänen vanhempansa, ja lopulta he lähettävät tyttärensä Eleanor Westin koulukotiin Harhateiden lapsille, jossa majailee joukko oikeaan maailmaan sopeutumattomia lapsia ja nuoria. Tavoitteena on, että lapsi ei enää kaipaisi ihmemaahansa, vaan sopeutuisi takaisin maailmaan. Kuitenkin suurin osa lapsista jää ikuisesti vieraaksi nykymaailmassa, ja osa onnistuu karkaamaan portaalin kautta takaisin.

”---Me emme opeta teitä vatvomaan. Me emme myöskään opeta teitä unohtamaan. Me opetamme teitä jatkamaan matkaa.” (s. 64)

Nancy saa huonekaverikseen hyvin erikoislaatuisen Sumin, joka laukoo mielipiteensä Nancyn nimestä ja huonosti värjätyistä hiuksista. Eikä Nancy ole värjännyt hiuksiaan, vaan niihin on tullut valkoisia raitoja sen vuoksi, kun Vainajien Valtias juoksutti sormensa niiden läpi. Itse asiassa raitoja on tullut mustaan tukkaan niin paljon, että siinä on käytännössä enää 5 mustaa raitaa valkoisella pohjalla. Perin erikoista.

Pikku hiljaa Nancylle tulevat tutuksi talon muut nuoret, joilla jokaisella on jokin ominainen ongelma. Sisarukset Jack ja Jill tulevat hyvin synkästä paikasta; Jill kerryttää omia rautavarastojaan syömällä pinaattia ja punaista lihaa ylenmäärin, jotta hän voisi myöhemmin palattuaan taas palvella isäntäänsä, kun taas Jack tekee kummallisia kokeita elävillä organismeilla. Kade taas on kuvankaunis poika. Hän meni tyttönä Satumaahan, jossa tajusi oman identiteettinsä ja joutui sen vuoksi potkituksi ulos. Nancylle on jäänyt tapa jämähtää pitkäksi aikaa liikkumattomaksi paikalleen, koska sitä hän joutui tekemään Vainajien Saleissa.

Heidän terapiaistuntojaan vetää eriskummallisen lapsekkaan näköinen Lundy, joka ei halunnut aikoinaan ulos Kataluuden maailmastaan vaan pyysi apua pysyäkseen ikuisesti lapsena. Myös Eleanor on ollut aikoinaan Hölynpölyn maassa, ja hänellä on myös mahdollisuus yhä palata sinne, mikä on hyvin harvinaista. Hän haluaa nyt auttaa kuitenkin näitä onnettomia lapsia.

”Miksi joku olisi vienyt häneltä aivot?” (s. 167)

Koulukodin rauha rikkoontuu, kun yksi sen lapsista löytyy kuolleena. Epäilykset surmatyön tekijästä kohdistuvat vuoroin melkeinpä jokaiseen, mutta Eleanor tyynnyttelee lapsia. Kunnes löytyy uusi surman uhri, ja näyttää siltä, että surmaaja keräilee uhreiltaan eri osia. Koulukodissa vallitsee pelon ja kauhun ilmapiiri, joka saa Eleanorinkin ehdottamaan ennenkuulumatonta ratkaisua pitääkseen edes osan lapsistaan turvassa.

”Ja minä kun yritin tässä vain päättää, pidänkö sinua mahdollisena tappajana”, Nancy sanoi. ”Mikä helpotus kuulla, ettet ole. En minäkään, ihan vain tiedoksi.” (s. 135)

Ovi joka sydämessä aloittaa mielenkiintoisen portaalifantasiasarjan, johon on ilmestynyt englanniksi jo 10 osaa ja ensi vuonna tulee 11. osa. Toivon mukaan koko sarja suomennetaan! Tämä ensimmäinen kirja oli pituudeltaankin oikein sopiva, hiukan alle 200-sivuinen, joten voi paksuja kirjoja kammoaville huoletta vinkata. Kirjassa käsitellään erilaisten henkilöhahmojen kautta eri teemoja, kuten syömishäiriötä, aseksuaalisuutta ja transseksuaalisuutta.

Odotin tältä sarjan aloitukselta paljon, mutta petyin hiukkasen. Tämä on hiukkasen liian sekava minun makuuni ja kaikista eri ihmemaista selitetään vähän mutta ei tarpeeksi, että pääsisi kunnolla kärryille, minkälaisia ne ovat. Tapahtumat tulevat melkoisella rytinällä eteenpäin ja loppu jättää sanattomaksi, positiivisella tavalla tosin, sillä kyllähän se janoaa tarttumaan seuraavaan osaan. Kirja vaikuttaa alkuun sellaiselta tosi vanhan ajan fantasialta (kuten Hyppy ajassa), mutta sitten nykyaikaiset määritelmät kuten aseksuaalisuus tuovat kirjan tähän aikaan. 

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lukutoukan luetut sivut

Pikkuuset kirjat

Siniset helmet

Luona luiden ja risukoiden: Seanan McGuire. Suomentanut Kaisa Ranta. Hertta 2026 (Harhateiden lapset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2017): Down Among the Sticks and Bones. Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Kaksoset Jack ja Jill olivat seitsemäntoista, kun heidät heitettiin ulos Nummilta ja passitettiin Eleanor Westin koulukotiin harhateiden lapsille. Tämä tarina kertoo, mitä sitä ennen tapahtui…

Jacqueline oli äidin täydellinen pikkutyttö – kohtelias ja hiljainen, pukeutunut aina kauniisti kuin prinsessa. Jos äiti olikin hieman ankara, se oli vain Jacquelinen omaksi parhaaksi.

Jillian oli isän täydellinen pikkutyttö – rohkea ja reipas rämäpää, melkein poikatyttö. Isä olisi mieluummin halunnut oikean pojan, mutta aina ei saa mitä haluaa.

Kun siskokset olivat viisivuotiaita, he oppivat, ettei aikuisiin voi luottaa. Kun he olivat kaksitoista, he löysivät matka-arkusta mahdottoman portaikon ja sen päästä mahdottoman maailman, jossa he viimein pääsivät kukoistamaan omina itsenään. Maailman, jossa kukoisti myös kauhu." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tartuin mielenkiinnolla tähän Harhateiden lapset -sarjan toiseen osaan, sillä kuulin, että tämä sarja paranee ensimmäisen osan jälkeen. Siitä on jo hieman aikaa, kun luin eka osan ja kirjoitin siitä ylös ajatukseni, mutta muistan päällimmäisen tunteeni olevan hämmennys. Saisinko hieman selkeyttä luettuani sarjan toisen osan? Ehkäpä. Ainakin ihastuin ikihyväksi kirjan kauhuhenkiseen kanteen ja nimeen. 

Serena ja Chester Wolcott olivat langenneet vanhaan, vaaralliseen ansaan: toisten lasten lumoon. He tajuaisivat kyllä virheensä ennen pitkää. Niin heidän kaltaisilleen kävi aina. (s. 21)

Tämän kirjan tarina lähti heti vetämään. Eka osassa esitellyt kummalliset kaksoset Jack ja Jill syntyivät vanhemmille, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada lapsia. Serena Wolcott haaveili täydellisestä, kiltistä tytöstä, jonka saisi puettua mekkoihin. Chester taas haaveili hyvin puetusta, kohteliaasta pojasta, jota voisi esitellä työkavereilleen. Pettymys onkin suuri, kun Serena synnyttää kaksi tyttöä. Pikku hiljaa he alkavat muokata lapsistaan toiveidensa mukaisia: Serena pukee pienen Jackin röyhelöihin eikä päästä tätä sotkemaan mekkoaan, kun taas Chester tekee Jillistä oman poikatyttönsä. Jack ja Jill alkavat myös vieraantua toisistaan. 12-vuotiaana he lähes vihaavat toisiaan. Silloin he myös löytävät oman ovensa ihmemaahan.

Kun kuu nousi jälleen, vuorten ja merten pedot livahtivat matkoihinsa ja Jacqueline ja Jillian heräsivät yksinäisessä, hiljaisessa maisemassa. (s. 69)

Nummilla on pimeää ja pahaenteistä, ja kuu on oudon suuri ja punertava. Kummallinen mies päästää tytöt omaan linnaansa, jossa hän lupaa pitää heidät turvassa ekat kolme päivää, kuten säännöt sanelevat. Mitä sitten kolmen päivän jälkeen tapahtuu? Jack osaa hieman epäillä, mutta Jill on hurmioissaan Isännästä. Hän haluaa jäädä tämän lue iäksi, mutta Jack päättää lähteä linnaan ilmestyvän tohtori Synkiön mukaan. Näin juuri hieman lähentyneet sisarukset joutuvat taas erilleen ja kasvavat hyvin eri suuntiin.

Nimittäin selviää hyvin pian, että Isäntä on vampyyri, joka haluaa aterioida Jillistä, kun taas Synkiö harrastaa erilaisia ruumiiden kuolleistaherättämisiä ja muita epämääräisiä rakenteluja ruumiinosista. Jack ei enää pukeudu mekkoihin, mutta hänelle on jäänyt pakko-oireita, jonka vuoksi hän karttaa kaikkea likaa. Hän on oppinut isäntänsä opissa kuitenkin monenlaisia juttuja, ja tämä selittääkin eka osassa tämän mieltymyksen keräillä luita ja muita ruumiinosia.

"En ole koskaan tuntenut siskoani niin hyvin, että osaisin ikävöidä häntä, ja kun käyttäydyt noin, en oikein tiedä, haluanko sinua edes siskokseni" (s. 156)

Samaan aikaan Jillistä kehittyy kalpea hirviö, jonka suuri tehtävä on pitää Isäntänsä ravittuna. Hän odottaa kuumeisesti 18-vuotisyntymäpäiväänsä, jolloin Isäntä on luvannut tehdä hänestäkin vampyyrin. Hänen on maltettava olla hissukseen siihen asti. Jill tekee kuitenkin kateuspäissään ikävän teon, joka murtaa hänen siskonsa ja pakottaa heidät pakenemaan Ihmemaasta. Tämä jättää myös ikuisen katkeruuden heidän välilleen, kuten saamme lukea sarjan ensimmäisestä osasta.

Pidin kovasti kirjan kauhumaisesta tunnelmasta. Jackin ja Jillin etääntyminen oli surullista, sillä heidän vanhempansa tekivät sen muokatessaan heistä toiveidensa mukaisia. Tämän johdosta Jill jäi häntä kuihduttavat Isännän luo ja päätyi karmeaan tekoon. Jack taas tietää, että hänen on vielä palattava tohtori Synkiön luo, sillä heillä on tehtävänään jotain todella tärkeää.

Täällä ei ole meitä varten enää mitään. (s. 181) 

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka pääsee silloin tällöin pätemään, ja kerronta tuo mieleen satumaisuuden. Pidän kovasti kirjan kirjoitustyylistä, joka on kevyt lukea mutta myös herättää ajatuksia.

Nyt ymmärrän paremmin ensimmäisen osan tapahtumia. Pitäisiköhän se lukea uudelleen? Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Pian eli syksyllä -26 ilmestyykin kolmas osa Alla sokeritaivaan. 

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla: 

Unelmien aika

Kirjavinkit

Loitsumestari-trilogia: Mia Myllymäki

Kutsumustaiat: Mia Myllymäki. Osuuskumma 2026 (Loitsumestari #1)

Kansi: Anu Korpinen

"Danica Durple astuu luottavaisin mielin viimeiseen opistovuoteen, jonka tarkoitus on valmentaa hänet pääsykokeisiin ja kohti unelma-ammattia. Hän haluaa loitsumestariksi – muuta vaihtoehtoa hän ei osaa edes ajatella.

Edessä on haastava lukuvuosi ja paljon opeteltavaa, mutta Danica on tottunut pärjäämään. Hänellä on myös tukenaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä, ihana poikaystävä ja mielialoja peilaava lemmikki, joten hän luottaa selviytyvänsä kuten aina ennenkin.

Odottamatta eteen tuleva kilpailutilanne vaatii Danicalta lisää päättäväisyyttä ja ponnistelua loitsujen parissa, ja kun vaatimustaso kasvaa, paineet lisääntyvät. Opintojen ja vapaa-ajan välillä tasapainottelu vaikeutuu, ja unelman tavoittelu tuntuu vaativan isoja uhrauksia. Danica on silti valmis laittamaan kaiken peliin.

Kutsumustaiat on vakavan ja kunnianhimoisen opiskelu-uupumusta käsittelevän Loitsumestari-trilogian avausosa." (Osuuskumma)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ihastuin heti ensinäkemältä tämän kirjan kannen alanurkassa piileskelevään otukseen. Muutenkin ajatus lukioikäisten taikaopistosta vaikutti kiehtovalta, etenkin kun sain vihiä, ettei tämän kirjan maailmassa opiskelu ole yhtään sen helpompaa kuin oikeassa maailmassakaan. Miten luonnistuu reaalimaailman ongelmien tuominen fantasiamaailmaan? Tartuin mielenkiinnolla ja uteliaisuudella tähän Loitsumestari-trilogian avausosaan.

18-vuotias Danica on aloittamassa viimeistä vuottaan Mielenvirran taikaopistossa yhtä aikaa innokkaana ja hiven huolestuneena. Viimeisenä vuonna pitäisi tehdä päätöksiä jatko-opinnoista, ja Danicalla on hyvin kunnianhimoinen suunnitelma, jota hän ujostelee vielä kertomasta kämppäkavereilleen Aniquelle, Ivylle ja Raynalle sekä tuoreelle poikaystävälle Shawnalle. Danica nimittäin haluaisi lähteä opiskelemaan loitsumestariksi, mikä vaatisi häneltä todella tiukkaa puristusta viimeisenä opistovuotenaan, sillä paikkoja on jaossa hyvin rajatusti. Mitä muut sanoisivat, nauraisivatko, että Danica on nyt haukkaamassa liian suurta palaa?

Danican ystävien reaktiot hänen tunnustukseensa vaihtelevat huvittuneesta jopa hiven huolestuneeseen, mutta pian hän saa mukavasti tukea ja kannustusta suunnitelmiinsa, ja niinpä hän aloittaa ylimääräiset sparrausopinnot loitsumestari Acen opissa. Danican on kilpailtava ainoasta opiskelupaikasta Jedderin kanssa, mikä tekee kaikesta hyvin kiusallista. Jedder kun on hyvä tyyppi, mutta Danica haluaa palavasti saada opiskelupaikan itselleen. Niinpä hänen on luovuttava monesta huvituksesta ja jopa yöunistaan opiskelunsa takia, eivätkä he voi opiskella yhdessä Jedderin kanssa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pikku hiljaa hänen ystävänsä alkavat vihjailla Danican ottavan opiskelut liian vakavasti terveytensä uhalla, ja myös hänen ja Shawnen suhde alkaa kärsiä. Shawne pelaa liitokiekkoa opiston joukkueessa, joten hänelläkin on omat menonsa. 

Tänään hän sallisi itsensä surra, mutta huomisesta lähtien hänellä olisi yksi ainoa päämäärä. (s. 102)

Danica opiskelee ahkerasti Acen opastuksella erilaisia loitsuja ja niiden purkamista osiin ja niiden yhdistelyyn. Turhautumiselta ei voi välttyä, kun väsynyt ja lopulta nuutunut Danica ei aina pysty tavoitteisiinsa. Ace on kärsivällinen ja kannustava mentori, ja lähipiiri yrittää tukea Danicaa alkuun sen minkä osaavat, mutta tilanne alkaa pahentua eikä Danica enää osaa ottaa apua vastaan.

"Eli silloin kun joku eniten kaipaa toisten tukea ja ystävyyttä, hänet kannattaa jättää oman onnensa nojaan?" (s. 282)

Mikä on sitten tuo kannen otus, josta mainitsin alussa? Se on Funwa, alkujaan Raynan lemmikiksi hankkima, väriä vaihtava zarmuvabi, joka kuitenkin leimautuu heti Danicaan ja on siitä lähtien tämän lemmikki, tai itse asiassa mentaalieläin. Danicalla on jatkuvasti huono omatunto siitä, ettei hän ehdi perehtyä eläimen ominaisuuksiin kunnolla, vaan saa aina tiedonjyväsen sieltä sun täältä muiden suusta, miten Funwaa pitäisi hoitaa. Sen hän kuitenkin saa tietää, että zarmuvabit heijastavat ihmisensä tunteita. 

Danica saattoi kuvitella äitinsä kärkevän äänen tivaavan häneltä perusteluita. Mikä luulet olevasi? Miksi sinun muka pitäisi päästä KLT:aan? Olet heikko, heikko, heikkoheikkoheikko (s. 232)

Danican menneisyydestä kumpuaa jotakin ikävää, sillä hän ei hirveänä haikaile lomilla kotiinsa Hirveenperälle. Pikku hiljaa paljastuu hänen kotioloistaan traumaattisia tapahtumia, jotka voivat myös olla juurisyinä hänen ongelmiinsa opinnoissa. 

Kutsumustaiat kuvaa hyvin realistisen oloisesti opiskelupaineita ja siitä seuraavaa uupumusta. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen fantasiamaiseen opistoon ja kirjan nuoret loitsivat arjesssaan tuon tuosta esimerkiksi ruokaa laittaessaan tai itseä ehostaessaan, on kirja muuten hyvin verrattavissa nykymaailman menoon. Opiskelijat käyvät opon juttusilla suunnittelemassa jatko-opiskelujaan, istuvat oppitunneilla, tuskastelevat tehtäviensä kanssa ja odottavat loppukokeita ja valmistumista - ja surevat sitä, kun porukka hajaantuu. Normaalia opiskelijan elämää siis taikatwistillä. Lukija kulkee Danican mukana alkuvuoden innostuksesta pikku hiljaa hiipuvaan harmauteen. Onneksi kaikesta surkeudesta huolimatta lopussa nähdään valon pilkahdus, kiitos siitä. Kirjan viesti on se, että vaikka hetken voisi tuntua siltä, että kaikki toivo on menetetty, asiat tuppaavat järjestymään kuitenkin. Ei epäonnistuminen ole maailmanloppu.

Vaikka koenkin tämän uupumusta käsittelevän aiheen tärkeäksi, minun oli kuitenkin hiukkasen hankala suhtautua tähän fantasiamaailman ja reaalimaailmasta tutun ongelman komboon. Loitsimista käsittelevät luvut olivat minusta kiehtovimpia tässä kirjassa, sekä olisin halunnut saada ehkä vielä enemmän tietoa Funwasta, joka alkoi harmaantua Danican uupumuksen myötä. Ehkäpä seuraavissa osissa Danica itse perehtyy lemmikkinsä ominaisuuksiin paremmin? Danican ja Shawnen suhde jäi minulle hyvin etäiseksi. Aavistelen, että seuraavassa osassa voisi olla jotakin uusia ihastumiskuvioita tiedossa? 

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Satakunnan Kansa

Kainuun Sanomat (maksullinen)

Powerless-trilogia: Lauren Roberts

Powerless: Lauren Roberts. Suomentanut Arto Konttinen. Sitruuna 2025 (Powerless #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Powerless. Kansi: Seventhstar Art (suunnittelu), Shutterstock, Depositphotos, Moonchild-ljilja, DeviantArt, resMENSA (kuvat)

"He ovat eliittiä. He ovat ainutkertaisia. He ovat Poikkeuksellisia...

Vuosikymmeniä sitten riehuneen tuhoisan Ruton seurauksena harvat ja valitut - Eliitti - saivat poikkeuksellisia kykyjä. Tavalliset suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle ja karkotettiin valtakunnasta.

Paedyn Gray kuuluu Tavallisiin. Kun hän pelastaa vahingossa Ilian prinssin Kai Azerin hengen, hän joutuu keskelle Puhdistuksen kunniaksi järjestettäviä brutaaleja Kilpailuja, joissa hänen on teeskenneltävä hallitsevansa Eliitin voimia.

Jos eivät koetukset tai vaaralliset kilpailijat tapa häntä, sen tekee viimeistään prinssi – juuri se, johon hän ei missään nimessä saisi rakastua. Etenkin jos tämä saa tietää, kuka Paedyn todella on… täysin Tavallinen.

Tempaudu mukaan tähän koko maailman valloittaneeseen dagger-to-the-throat–romantasiaan, jossa rakkaus viiltää ja totuus voi tappaa." (Sitruuna)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Juonipaljastelen jonkin verran, lue omalla vastuulla!

Otan aina ilolla vastaan nuorille suunnatut romantasiat, sillä ne ovat hiukan jääneet "aikuisten oikeasti"-romantasioiden jalkoihin. Lähinnä näissä kahdessa ei ole juuri muuta eroa kuin seksin määrässä ja sen kuvailun intensiivisyydessä, ja päähenkilöt saattavat olla vuoden pari nuorempia. Powerless on siitäkin mielenkiintoinen tapaus, ettei sen nimeä ole ollenkaan suomennettu. Olisiko 'Voimaton' kuulostanut yhtä houkuttelevalta nimeltä? Ehkei. Kirjan kansi on kyllä aivan uskomattoman kaunis ja houkutteleva!

Hän pelkää sitä, mitä ei pysty hallitsemaan.

Ja juuri tällä hetkellä minä olen se, mitä hän ei pysty hallitsemaan. (s. 63)

Paedyn Gray on normaalilla varaskeikallaan kotikulmillaan eli Kelmikujalla, kun hänelle koittaa uskomaton mahdollisuus. Erittäin komea ja varakkaan näköinen mies sattuu hänen näköpiiriinsä, ja taitava taskuvaras Pae onnistuukin kähveltämään tältä kourallisen hopeakolikoita samalla, kun haukkuu miehen ylimieliseksi paskiaiseksi. Mikä onni, nyt hän ja hänen rakas ompelijatar-ystävänsä Adene pärjäävät taas hetken aikaa. Myöhemmin Pae näkee tämän komistuksen olevan pulassa, sillä joukko miehiä, etenkin yksi Tukahduttajan kyvyllä varustettu tyyppi on hänen kimpussaan, ja mies tuntuu olevan pahasti alakynnessä. Hetken mielijohteesta Pae rientää miehen avuksi ja rökittää päällekarkaajan nokkelilla taistelutaidoillaan.

Tämä tyttö saattaa koitua kuolemakseni. Kirjaimellisesti. (s. 107)

Sitä Pae ei tiennyt, että hänen pelastamansa mies on prinssi Kai Azer. Koska koko kansa saa kuulla tästä rohkeasta tapauksesta, Pae huomaa oman nimensä listasta, jolle hän ei olisi koskaan uskonut joutuvansa. Ilian valtakunnassa nimittäin järjestetään joka vuosi Kilpailu, johon valitaan vain Eliitin parhaat nuoret kyvyt. Prinssi Kai on tänä vuonna yksi heistä, ja ehdoton ennakkosuosikki, sillä hänen kykynsä on käyttää kenen tahansa muun Eliittiin kuuluvan kykyä hyödykseen. 

Paella on pieni ongelma: hän on Tavallinen, eli hänellä ei ole mitään erikoiskykyä. Paen isä opetti tälle ennen kuolemaansa, miten hän voi huijata olevansa Selvännäkijä, jotta ei joutuisi tapetuksi. Ilian valtakunnassa nimittäin kaikki Tavalliset surmataan tai karkotetaan Pätsiaavikolle, sillä heidän uskotaan sairastuttavan Eliittiin kuuluvat ja vievän heiltä kyvyt. Tämä kaikki on aiemmin riehuneen Ruton seurausta, jolloin osa kansasta sai yliluonnollisia kykyjä, kun taas osa jäi ilman mitään kykyä. Ja näitä Tavallisia nyt pelätään.

Minua etoo.

Minulla on hyväksikäytetty olo.

Heille tämä on pelkkää peliä. (s. 132)

Kurjuudessa elänyt Paedyn haetaan kuninkaanlinnaan asumaan ja valmistautumaan monivaiheiseen ja brutaaliin kilpailuun, jossa on yhteensä 12 Eliittiin kuuluvaa. Pae saa oman hienon huoneen, oman henkivartijan, oman palvelijan ja upeita aterioita ja hienoja vaatteita. Kilpailuun kuuluu yhteisiä tanssiaisia, haastatteluja, harjoituksia ja kaikenlaista valmistautumista viimeiseen taisteluun, joka pidettäisiin todennäköisesti Malja-areenalla kaiken yleisön edessä. 

Paen ja Kain kissa-ja-hiiri-leikki on ilmeistä: kumpikin tuntee vetoa toisiinsa, mutta Pae uhkaa tuon tuosta viiltää ilkikurisen Kain kurkun auki. Hän tietää prinssin pahuuden: kuningas on kasvattanut hänestä lapsesta asti Toimeenpanijaa, joka suorittaa kaikki kuningaskunnan verisimmät teot. Niitä hän on jo tehnytkin. Paella on myös muita syitä tuntea olonsa hankalaksi kuninkaanlinnassa: itse kuningas on surmannut Paen Parantaja-isän tämän silmien edessä, ja kruununprinssi Kittin silmät ovat ihan samanlaiset kuin isänsä, vaikka muuten Kitt on Paelle todella ystävällinen, toisin kuin veljensä. Kitt vaikuttaa hyvin ihastuneelta Paeen, ja Kai huomaa tämän. Pae pitää toki Kittin seurasta, mutta hänellä ei ole suurempia intohimoja kruununprinssiä kohtaan. Myöhemmin hän voikin käyttää hyväkseen tämän kiintymystä.

Tietysti kilpailijoista löytyy yksi tyyppi, joka erityisesti vihaa vähäisen kyvyn haltijaa Paedynia: kaunis Blair, joka on eityisen kiinnostunut Prinssi Kain (ja vähän myös Kittinkin) huomiosta. Liittolaisia Pae taas saa prinssien kasvattiveljestä Jaxista ja Andy-serkusta. 

Ensimmäisten tanssiaisten mieleenpainuvimmaksi hetkeksi muodostuu hässäkkä, mikä syntyy Vastarintaliikkeen iskusta tanssisaliin. Tällöin Paedyn saa tietää, että iso joukko Tavallisia on noussut vastarintaan Eliittiä vastaan, eikä aio hiljentyä. Ketä vastarintaliikkeessä on? Pae on kahden tulen välissä, sillä Eliitti ja kuninkaalliset paheksuvat vastarintaa ja Tavallisten kapinaa, kun taas Pae tietää kuuluvansa toiselle puolelle. Kilpailu on kuitenkin käytävä loppuun, ja siitä ei monikaan hengissä selviä. Miten Paedyn, jolla ei oikeasti ole mitään kykyä, voi selvitä kilpailusta paljon kyvykkäämpiä tyyppejä vastaan? Miten Kai voi saada Paedynin itselleen, kun tämä on jatkuvasti uhkaamassa häntä veitsellä?

Yhtenä hetkenä flirttailemme ja toisena jo tappelemme - ehkä jopa samaan aikaan. En tunnu pääsevän perille tästä raivottaresta. (s. 147)

Hmm, mitä minä nyt tästä sanoisin... Powerless ei ole mielestäni kauhean omaperäinen, sillä Kilpailun kuviot yksityiskohtineen toivat ihan liikaa mieleen Nälkäpelin (Suzanne Collins). Juonessa oli myös sekoitusta Outolinnun (Veronica Roth), Throne of Glass -sarjan (Sarah J. Maas) ja Hopea-sarjan (Victoria Aveyard) kuvioihin. Kirjassa oli oikeasti muutamia kohtauksia, jotka ovat lähes identtisiä mainitsemieni kirjojen yksittäisistä kohtauksista. Olin jopa hiukan hämilläni, miten paljon samankaltaisuuksia tässä oli muihin, aiempiin YA-kirjoihin: Kuningas, joka vihaa kilpailun altavastaajatyttöä ja tekee kaikkensa tämän tuhoamiseen; Kilpailu, johon kuuluu rempseän haastattelijan tentit, selviytymistä luonnossa, jossa mm. kipeitä harhanäkyjä läheisistä, loukkaantuminen ja siitä ihmesalvalla parantuminen, Paen hopeanväriset hiukset ja vaatteilla "räväyttäminen" tilaisuuksissa, Tavallisuus on vaarallista ja salassapidettävää vs  Eliitti, Kai pelkää korkeita paikkoja jne jne. Näitä yhteneväisyyksiä löytyy ihan koko kirjan täydeltä.

Kämmeneni poikki on omalla vinolla, hätäisellä käsialallani kirjoitettu tärkeä viesti: 

Hän sanoi, että voin koskettaa häntä, kun olen selvin päin. (s. 353)

Romantiikkaa kirjassa on riittämiin ja se on lähinnä sellaista kiusoittelua ja härnäämistä ihan alusta loppuun saakka, eli hyvin kesyä, suurpiirteistä ja kilttiä. Seksiä ainakaan tässä eka osassa ei ole siis ollenkaan. Tässä siis näkee hyvin, mikä ero on nuorille ja aikuisille/new adulteille suunnatussa romantasiassa. Raakuutta kirjassa on ehkä kuitenkin enemmän kuin esim. Nälkäpelissä, eli veri tosissaan lentää ja henkiä menetetään.

Powerless on kuitenkin mainitsemistani epäkohdista huolimatta suhteellisen viihdyttävä kirja ja juurikin tuo härnäävän flirttaileva, mutta ei liian ronskiksi äityvä romantiikka oli minun mieleeni, vaikkakin lopussa alkoi jo vähän puuduttaa ja olisin jo kaivannut jotakin "toimia". Juoni vetää hyvin eteenpäin ja lopussa meininki paranee huomattavasti. Kirja loppuu niin mahtavaa cliffhangeriin, että aion jatkaa vielä sarjan parissa. Seuraava osa Reckless ilmestyykin suomeksi jo tänä keväänä 2026.

Powerless voi varmasti iskeä parhaiten sellaisille (nuorille) lukijoille, jotka eivät ole vielä Nälkäpeliä ym. mainitsemiani kirjoja kahlannut. Silloin Kilpailu kaikkine kuvioineen tekee varmasti suurimman vaikutuksen lukijaansa, kun ne tulevat ihan uutena. Sivumäärä (505) rajoittaa hiukan kokemattomampia nuoria lukijoita tarttumasta kirjaan ja ÄLYTTÖMÄN pieni fontti, joka tuotti minun ikänäköni kanssa suuria vaikeuksia.

Annan tälle arvosanaksi 3+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lukunurkka

Ruusunnuppuja

Lukutoukan luetut sivut

Reckless: Lauren Roberts. Suomentanut Arto Konttinen. Sitruuna 2026 (Powerless #2)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Reckless. Kansi: ?

"Ilian valtakunta on kaaoksessa...

Tavallisena syntynyt Paedyn Gray on selvinnyt hengissä Puhdistuksen kokeista, surmannut kuninkaan ja käynnistänyt Vastarintaliikkeen. Nyt hän pakenee sitä ainoaa ihmistä, jonka luokse hän kaipaa.

Kai Azer on Ilian Toimeenpanija, uskollinen veljelleen Kittille, uudelle kuninkaalle. Kai on vannonut löytävänsä Paedynin ja saattavansa tämän vastuuseen teoistaan.

Halki tappavan Pätsiaavikon ja syvälle vihamieliseen Dorin kaupunkiin Kai jahtaa sitä ainoaa, jota hän ei haluaisi jahdata. Mutta kaupungissa, jossa ei ole Eliittejä, saalistajan ja saaliin välinen asetelma muuttuu ja taistelu velvollisuuksien ja intohimon välillä voi viedä hengen. Kuinka pitkälle Kai on valmis menemään velvollisuudentunnosta? Mitä Paedyn on valmis tekemään selviytyäkseen hengissä?" (Sitruuna)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vaikka Robertsin romantasia-trilogian aloitusosa Powerless ei tehnyt odotettua suurempaa vaikutusta minuun, halusin kuitenkin jatkaa sarjan parissa jo ihan uteliaisuudestakin: miten jatkuisi Paen elämä nyt, kun hänestä ja Kaista (ja Kittistä) on tullut pahimmat viholliset toisilleen.

Olen nähnyt jotakin keskustelua somessa liittyen tähän kirjasarjaan ja siinä oleviin samankaltaisuuksiin esimerkiksi Collinsin Nälkäpelien ja Aveyardin Hopea-sarjan kanssa, mutta en ole lähtenyt syventymään näihin kritiikkeihin sen enempää. Jotain boikotointiakin on ilmeisesti ollut liikkeellä. Päätin nyt kuitenkin ottaa tämän kirjan vastaan kirjana ja uppoutua sen maailmaan.

Nyt minä näen hänet. En Toimeenpanijaa. En mitään niistä lukuisista naamioista, joita hän vaihtelee pysyäkseen suojassa. Näen hänet. 

Vihaan sitä. (s. 31)

Kirja alkaa heti saalistuksen merkeissä: Uusi kuningas Kitt on määrännyt veljensä Kain, joka on yhä Illian Toimeenpanija, ottamaan kuninkaan surmanneen ja heidät pettäneen Paedynin kiinni, mielellään elävänä. Pae piileskelee odotetusta vastarintaliikkeen tukikohtana käytetyssä entissessä kotitalossaan, mutta ei mene tietystikään kauan, kun se tuikataan tuleen. Onneksi näppärä Pae pääsee pakoon savupiipusta, mutta saa Kain kintereilleen. Paen tunteet ovat sekavat: rakkaus Kaita kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään, mutta nyt hänen on paettava tätä - tai surmattava tämä, jotta ei joudu kostonhimoisen Kittin kynsiin.

"Se, mitä tunsin sinua kohtaan, oli vastoin jokaista käskyä, joka minulle on koskaan annettu." (s. 251)

Alkaa kissa-ja-hiiri leikki, kun Pae pääsee pakenemaan Kain joukkoja läpi Pätsiaavikon. Välillä hän käy lähes kuoleman rajamailla, mutta pelastuu Dor-nimiseen kaupunkiin. Hän elättää itsensä tuttuun tapaan varkaana ja ottaa myös uuden aluevaltauksen katutappelijana: hän on voittamaton Varjo. Kun sitten naamioitu muukalainen nimeltä Liekki haluaa taistella hänen kanssaan, Pae tietää tulleensa jälleen löydetyksi. Hän ei aio kuitenkaan päästää Kaita helpolla. Paluumatkalla Iliaan sattuu ja tapahtuu - välillä veitsi on toisen kurkulla, välillä taas tunteet ottavat vallan - mutta Kai on määrätietoisesti päättänyt viedä Paen takaisin ja haudata tunteensa tätä kohtaan. Matkalla he käyvät monia asioita läpi ja oppivat ajattelemaan asioista hieman eri vinkkelistä. Muuttaako se Kain suunnitelmaa viedä Pae Kittin armoille? 

Hän ei merkitse minulle mitään.

Niin vakuuttelen itselleni, kun katselen hänen nukahtavan.

Seuraan häntä. Uneen, unohdukseen tai minne hän ikinä onkaan vaipumassa. (s. 167)

Kuninkaanlinnassa Kitt ei poistu huoneestaan ja hovin väki ja kansalaiset alkavat olla kärsimättömiä. Onhan uudella kuninkaalla oikeus surra isäänsä, joka oli Kittille paljon läheisempi kuin Kaille, mutta rajansa kaikella. Kansa tarvitsee kuningasta. Kitt ei suostu syömään, vaan nakkelee hänelle tuodut ruuat ikkunasta ulos. Hän ei ole vielä keksinyt, mitä hän tekisi Paelle, kun Kai toisi hänet takaisin. Vai toisiko koskaan? Veljekset olivat rakastuneet samaan tyttöön, joka petti heidät molemmat. Kummalle Kai olisi lojaali, veljelleen vai Paelle? Sitten Kittille ehdotetaan ratkaisua Paen suhteen, joka hyödyttäisi koko valtakuntaa kuin tätä itseäänkin. 

En koskaan tahtonut tappaa ketään. En koskaan tahtonut -

Niin olen kuitenkin tehnyt. Niin tein. Ja teen.

Mikä minusta on tullut? (s. 60)

Pidin tätä toista osaa selkeämpänä kokonaisuutena kuin trilogian eka osaa. Viihdyin myös paljon paremmin tämän kirjan parissa. Onnekseni tämä ei myöskään ollut niin paksu, "vain" 365-sivuinen. Kain ja Paen välillä säilyy jännite, joka pursuaa yhtä lailla vihaa kuin rakkautta, eikä koskaan voi tietää, milloin taas on tikari toisen kurkulla. Paen ja Kain välinen vetovoima on edelleen hyvin kiltisti kuvattua, joten nuorten (aikuisten) romantasiana yhä tätä voi mainostella. (Oli mukava lukea romantasiaa, jonka pohjana ei ole kuumasta kohtauksesta toiseen siirtyminen. Vähemmätkin chilit toimivat oikein hyvin.)  Väkivaltaa on toki aika paljon, jonka vuoksi ikäsuositus 15+ on ihan hyvä. Plussaa kuitenkin siitä, että Paella on kovia tunnontuskia kaikista tekemistään surmista. Myös Kai on esitetty heti sarjan alusta saakka tyyppinä, joka ei haluaisi tehdä isänsä määräämiä hirmutekoja, ja onkin kiertänyt niitä parhaansa mukaan.

Kirjan lopputuleman aloin jo arvailla aika varhaisessa vaiheessa, eli mitään suurta yllätystä en kokenut viime sivuilla. Aion ehdottomasti lukea trilogian päätösosan Fearless, josta näyttääkin tulevan suomennos jo lokakuussa -26. 

Huomasin muuten myös, että tässä toisessa osassa oli hieman isompi fontti kuin aloitusosassa, eli silmäni kiittävät! :)

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Veronica Roth: Outolintu

Sarah J. Maas: Lasipalatsi

Victoria Aveyard: Punainen kuningatar

Rebecca Yarros: Fourth wing

Rebel Blue Ranch -sarja: Lyla Sage

Done and Dusted - Takaisin satulaan: Lyla Sage. Suomentanut Tuulia Vihanto. Karisto 2025 (Rebel Blue Ranch #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Done and Dusted. Kansi: Austin Drake

"Booktokin valloittaneen kuuman cowboy-romantiikkasarjan avauksessa veljen paras kaveri herättää yllättäviä tunteita.

Emmy Ryder palaa kotitilalleen Wyomingin Meadowlarkiin kaiken menettäneenä. Unelmien ura hevosten parissa on tyssännyt loukkaantumiseen. Kun Emmy kohtaa paikallisessa pubissa veljensä parhaan ystävän Luken, lapsuusvuosiensa kiusankappaleen, hän tuntee yllättäen tähän välittömästi vetoa. Mutta Luke on ylimielinen paha poika, ja kaiken lisäksi he ovat lähestulkoon perheenjäseniä!

Myös Luke panee merkille ystävänsä pikkusiskon eikä saa silmiään irti hänestä, mutta yrittää tukahduttaa himonsa. Mutta entä jos Luke on juuri sitä, mitä Emmy tarvitsee päästäkseen takaisin satulaan? (Karisto)"

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Vannotin itselleni, että pysyn nyt erossa kaikista kirjoista, joiden takana lukee "booktok-sensaatio" ja jotka ovat spicyjä kuin chilipaprikat. Mutta mutta, kun näin tämän cowboyromanssin, pakkohan minun oli tämä ottaa lukuun. Koskapa hevoset, ranchit, countrymeininki ylipäänsä! Aavistelin, että varsinainen heppakirja tämä ei tulisi olemaan, mutta jos nyt vähän edes sivutaan noita jaloja eläimiä ja ratsastamista, tämä kirja minua kiinnostaa.

Emmy eli Clementine Ryder palaa kotikaupunkiinsa salaa perheeltään, ja hänen paras ystävänsä Teddy kiikuttaa hänet ensi alkuun Meadowlarkin ainoaan baariin eli Paholaisen buutsiin. Villin kotiinpaluuillan kruunaa exä Kennyn tapaaminen hyvissä merkeissä. Valitettavasti tämä ei ole kaikkien mieleen, sillä nykyinen baarin omistaja ja Emmyn perhetuttu ja Gus-veljen paras ystävä Luke ei pidä siitä, että kyseinen hännystelijä-Kenny jahtaa Gusin pikkusiskoa. Eihän asia hänelle kuulu, mutta jotenkin Luke ei itse saa silmiään irti Emmystä.

"Emmy, tahdon sinun tietävän, että olen iloinen, kun olet täällä." Hän katsoi minua jälleen sillä tavalla: kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla - kuin olisin ainoa, jolla oli merkitystä. (s. 137)

Emmyllä on syy palata kotitilalle, mutta sitä hän ei kerro yllättyneelle perheelleen, eli isä Amosille ja veljilleen Gusille ja Wesille. Eivät he juuri kyselekään, vaan ovat pelkästään iloisia rakkaan pikkusiskon paluusta. Emmy on erittäin menestynyt tynnyripujottelija, mutta nyt hän ei ole pystynyt aikoihin ratsastamaan Maple-hevosellaan. Hän on nimittäin pudonnut hevosen selästä pahasti, ja onnettomuudesta on jäänyt hänelle trauma. Pelkkä hevosen harjaaminen ja satulointi aiheuttaa hänelle paniikkikohtauksen. Ranchilla usein työskentelevä Luke, joka on viihtynyt erityisen hyvin Emmyn läheisyydessä tämän paluun jälkeen, todistaa yhtä tällaista kohtausta ja auttaa Emmyn pahimman yli vahvojen käsivarsiensa suojissa. Tästä Luke saa idean: hän voi auttaa Emmyä aloittamaan ratsastuksen ihan alusta, askel askeleelta, jotta tämä pääsee taas pelostaan yli.

Jokin  hänessä tuntui nyt erilaiselta ja hyvältä.  Halusin tietää, mihin tämä voisi johtaa, mitä meistä voisi tulla. (s. 123)

Niinhän siinä käy, että Emmy ja Luke lähentyvät hyvinkin paljon, mutta veljiensä vuoksi Emmy haluaa pitää heidän tuliset tunteet salassa, varsinkin kun Luke on naistenmiehen maineessa. Vaikeaahan se on, koska Luke on lähes kuin perheenjäsen ja usein mukana perhelounailla. Kun pitkänhuiskea (Emmy on 180 cm pitkä ja Luke niin pitkä, että Emmyn on katsottava ylöspäin) pari viimein antaa tunteilleen (ja himoilleen) vallan, se on menoa se. Kohtaukset ovat niin spicyjä ja rivokielisiä kuin odottaa saatoin. Ja tunnelma myös hiukan lässähtää, kuten aina, koska sen jälkeen juoni kulkee kuumasta kohtauksesta toiseen.

Koska hän oli koko ikänsä anellut huomiota toisilta, hän todella tiesi, miten saada minut tuntemaan kuin olisin ainoa ihminen koko planeetalla. (s. 230)

Kuten arvasin, ratsastamiskuviot eivät saa kovin suurta valtaa kirjan romanttisen juonen ohelle. Emmy ja Luke himoitsevat toisiaan vuoron perään omissa kappaleissaan. Emmy ei voi vastustaa Luken tyyliä: hän kulkee revityissä teepaidoissa, flanellipaidoissa ja lippis väärin päin. Epäselväksi eivät jää Luken upeat käsivarret, saati kasvoille valahtavat hiukset. Emmy taas on Luken silmissä äärimmäisen kaunis farkkushortseissaan ja topeissaan. Emmy saa Lukesta tukea ja turvaa traumaattisen onnettomuuden jälkimainingeissa ja Emmy tukee myös Lukea muun muassa hankalan äitisuhteen kanssa. Aivan täydellinen pari siis, eipä siinä. Luken "kulti"-hokemat alkoivat jossain vaiheessa hiukan jo ottaa päähän (englanninkielisessä versiossa ne ovat "sugar") ja seksikohtaukset kliseisiä, kuten arvata saattaa. Juonessa on myös hiukan köykäisiä kohtia, kuten se, miten muka Emmyn niin läheinen ja rakas perhe ei tiedä mitään hänen onnettomuudestaan.

Ihan mukava ja viihdyttävä countryromanssi oli tämä Rebel Blue Ranch -sarjan aloitusosa, mutta ei tämä nyt maailmaani mullistanut. Seuraavassa osassa Swift and Saddled - Villikko seurataan Emmyn toisen veljen Wesin edesottamuksia, kun hän aloittaa tilalla maatilamatkailua. Voi olla, että kuuntelen äänikirjana jatko-osat. Erityismaininnan annan vielä Tex Willer -henkiselle kannelle, joka miellyttää minun silmääni erityisesti.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Samantyylistä:

Icebreaker - Sulavaa jäätä: Hannah Grace

Kiltin tytön kompleksi: Elle Kennedy

Kings of Sin -sarja: Ana Huang

Odota minua järven rannalla: Carley Fortune

Mila ja Blake -trilogia: Estelle Maskame

Paha: Ingvild Bjerkeland

Paha: Ingvild Bjerkeland. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Otava 2025

Norjankielinen alkuteos (2023): Udyr. Kansi: Perttu Lämsä.

"Palkittu, hyytävän koukuttava nuorten kauhuromaani vangitsee lukijansa.

Pakene henkesi edestä. Kaikkialla vaanii selittämätön paha…

Abdi on pakomatkalla pikkusiskonsa Alvan kanssa. Monien muiden tapaan heidän äitinsä on joutunut karmivien petojen uhriksi. Koko sivilisaatio on romahtanut, yhteiskunta hajonnut pirstaleiksi. Yhä elossa olevat ihmiset piileskelevät – sekä pedoilta että toisiltaan.

Abdi ja Alva rämpivät halki metsän kohti merenrantaa, jossa huhujen mukaan odottaa pakolaiva. Voiko yhteenkään ihmiseen matkan varrella luottaa? Pääsevätkö he koskaan enää turvaan?" (Otava)

Oma arvio: 

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ohut kauhukirja nuorille. Juhuu! Kirjavinkkarina sitä aina innostuu, kun tällaisia julkaistaan. Tietysti minulla oli kovat odotukset tähän ladattuna, että onhan tämä nyt oikeasti hyvä ja mikä tärkeintä - oikeasti pelottava. Sillä kauhua rakastaville nuorille ei mitä tahansa kehtaa vinkata.

Abdi ja Alva ovat matkalla kohti Syvälahtea, jossa kuuleman mukaan olisi laiva odottamassa. Sillä pääsisi Skotlannin edustalle Fair Islelle, jossa heidän isänsä olisi. Ja jossa ei olisi varmaankaan petoja. Maailma on mennyt sekaisin sen jälkeen, kun julmat, kahdella sorkkajalalla kulkevat pedot levisivät alueelle. Ne tappavat kaikki tielleen osuvat. Myös Abdin ja Alvan äidin ne tappoivat, sen jälkeen kun isä lähti etsimään heille turvallista paikkaa saarelta. Nyt 13-vuotiaan Abdin on pidettävä huolta 5-vuotiaasta pikkusiskostaan ja saatava heidät laivaan. Kaikkiin ihmisiinkään ei ole luottamista, sillä ihmiset ovat kääntyneet pelossaan toisia vastaan.

Kun tuollainen suuttuu, kynnet oikenevat pitkiksi, teräviksi miekoiksi.

Olen nähnyt sen, kun oliot tappoivat äidin. (s. 10)

Kirjan hyvin post-apokalyptinen tunnelma muistuttaa tosi paljon Walking Dead -sarjan tai Cormac McGarthyn Tie-romaania. Ihmiset ovat enimmäkseen toisille uhka, pedot pitävät kaikkia vallassa ja ruokaa joutuu etsimään hylätyistä taloista. Pedot näyttäisivät löytävän ihmiset äänten perusteella, ja ne ovat sen verran älykkäitä, että osaavat koputtaa oviin. Muuten petojen alkuperää ei selitetä, ne ovat vain ilmestyneet jostakin eräänä päivänä.

Kirja on selviytymistä hetki kerrallaan: Alvan vatsataudista, nälästä, kylmyydestä, väsymyksestä, epätoivosta, pelosta, äidin ja isän ikävästä. Abdi yrittää olla järkevä, mutta välillä hänenkin ote lipsuu ja hän huomaa huutavansa pikkusisarelleen. Suloista, että hän yrittää löytää siskolleen uutta nallea kadonneen tilalle, ja löytääkin hiukan rähjäisen nuken. Välillä Alvankin on otettava hiukan vastuuta ja laitettava ruokaa sillä aikaa, kun Abdi rakentaa heille suojaisaa nukkumapaikkaa. Tölkkiä hän ei kuitenkaan osaa avata.

Juoksimme, kunnes lihaksia särki ja rintaa poltti.

Juoksimme, kunnes taivas vaaleni ja aamu-usva leijui peltojen yllä. (s. 59)

Kirja loppuu hyvin avoimesti. Se ei vie kaikkea toivoa mennessään, mutta ei lupaile liikojakaan. Lukija saa itse päättää, mikä olisi paras ratkaisu.

Kirjan ohuus ja selkeä kerronta tekee tästä suhteellisen helpon kauhukirjan, jota aion ainakin minä vinkata kasien genrevinkkauksissa.  Rohkeille vitos-kutosille käy yhtä lailla. Olisin kyllä toivonut, että tässä olisi ollut pikkaisen vanhempi päähenkilö kaseja ajatellen, mutta menköön. Plussaa myös Perttu Lämsän taiteilemalle kannelle, joka on hyvin vakuuttava. Mietin tosin hiukan, onko vaarallista kuvittaa kanteen kirjan pääpetoa, sillä sen olisi aina parasta olla lukijan mielikuvituksen muovaama. Kuva on onneksi siluettimainen, eli ei vie ihan kokonaan tilaa mielikuvitukselta.

Pidin itse kirjan kauhun tunnelmasta ja dystopiahenkisyydestä, mutta kirja ei ihan yltänyt huippupisteisiin minun arvoasteikoissani. Olisiko sitten niin, että kirjan lyhyys jättää tarinan kuitenkin liian köykäiseksi.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Korahduksia kirjoista

Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén

 Pirstaleiden melodia: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 

Kansi: Karin Niemi

"Pirstaleiden melodia on nuorille suunnattu urbaani fantasiatarina musiikista, tunteista ja vaarallisista paikoista.

'Musiikki jatkuu ja jatkuu, välillä vaimenee hiukan, sitten kohoaa jälleen.

Se on aavemaista, resonoi luissani ja sisuskaluissani, nostattaa ihokarvojani ja hiusten tyviä.

Silti en haluaisi sen loppuvan.'

Viisitoistavuotias Aile kuuluu laulunluojien sukuun. Hänen äitinsä omistaa puodin, jossa myydään laululiemiä, nesteeksi uutettuja maagisia lauluja, jotka vaikuttavat elämän suurissa hetkissä.

Aile on hoitamassa äidin puotia ensimmäistä kertaa yksin, kun paikka ryöstetään. Ryöstö järkyttää Ailea ja tuntuu muuttavan jotain hänessä pysyvästi. Hän alkaa kuulla outoja, karmivia säveliä, joita kukaan muu ei kuule. Lisää hämmennystä Ailen elämään tuo myös muuttunut suhde parhaan ystävän, Jiron, kanssa. Onko Aile ihastunut? Ja miksi ystävysten välit ovat yhtäkkiä oudon kireät?

Ahdistavat tunteet ajavat Ailen kokeilemaan rajojaan. Hän tutustuu kahteen tyttöön, jotka houkuttelevat hänet mukaan kiellettyihin paikkoihin. Kun kuvioon astuu vielä entinen luokkakaveri Danil, jonka kanssa Ailella on vaikea menneisyys, alkaa todellinen tunteiden pauhu.

Pirstaleiden melodia vie lukijan rikkinäisiin ja vaarallisiin paikkoihin, mutta kaiken pohjalla soivat ystävyyden ja rakkauden vahvat soinnut." (Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut Mirjami Sirénin dystooppisen Kaupunki ilman koteja -trilogian ja pidin sen omintakeisesta maailmasta. Olipas mielenkiintoista sukeltaa nyt tällä kertaa saman kirjailijan luomaan fantasiatarinaan. Pirstaleiden melodia on käsittääkseni yksittäinen romaani, eli ei pitäisi olla osa sarjaa.

Vaari kaataa nesteen laulumaljaan. Vaimea melodia alkaa hitailla, korkeilla sävelillä. Laulu on yksinkertainen ja kirkas, se tuo mieleen kevätaamun puron rannassa. Vaari sulkee silmänsä kuunnellessaan. Minä katselen laulumaljaa, jossa neste väreilee. (s. 73)

Ailen äidillä on upea kyky: hän osaa luoda lauluja. Aile työskenteleekin apuna usein äidin omistamassa puodissa, jossa myydään niin valmiiksi luotuja lauluja erilaisiin elämän hohtohetkiin, kuten ristiäisiin, synttäreille ja vuosipäiviin, mutta myös tilauslauluja kustomoituna juuri laulun saavalle henkilölle. Koska kyky on periytyvä, myös Ailen pitäisi pian osata luoda lauluja. Kiinnostusta häneltä ei ainakaan puutu, ja hän kärttää äitiään opettamaan hänelle laulunluontia. Äiti on vain monesti kovin kiireinen, kuten sinä iltana, kun Ailen on tuurattava häntä puodilla. Ja juuri sinä iltana tulevat ryöstäjät kaupalle, rikkovat paikkoja ja vievät ison osan äidin tekemistä tilauspulloista. Järkyttävän tapauksen jälkeen Aile alkaa myös kuulla karmivia sävelmiä, joita kukaan muu ei tunnu kuulevan.

ääni

    ei lakkaa

                                    tiivistyy

                            sumuksi (s. 55)

Ailella on hyvä ystävä Jiro, jota kohtaan hänellä on alkanut olla hiukan enemmänkin kuin ystävyyden tunteita. Aile ajautuu kuitenkin suosittujen Leanan ja Tamiran seuraan, jotka tykkäävät käydä kuvaamassa hylätyissä ja muuten vaarallisissa paikoissa sisältöä someen. Jiro ei oikein pidä siitä, että Aile liikkuu uudessa seurassa. Kun mukaan porukkaan lyöttäytyy Leanan kanssa seurusteleva Danil, joka sattuu olemaan vierailulla Ailen entisestä kotipaikasta Sarvakkaasta, Aile ei tunne oloaan seurassa oikein mukavaksi. Häneen ja Daniliin historiaan nimittäin liittyy jotakin epämiellyttävää.

Kun Ailen äiti matkustaa muualle saadakseen taas laululuovuutensa toimimaan ja jättää Ailen vaarin kanssa kotiin, Aile päättää kokeilla laulunluomista yksinään. Se ei ole kuitenkaan ihan niin helppoa. Hän haluaisi kovasti tehdä Jirolle erityisen laulun syntymäpäivälahjaksi.

Danil ehdottaa tyttökolmikolle seuraavaksi seikkailukohteeksi Sarvakkaassa olevaa hylättyä teatteria, Aile epäröi, mutta ryhmäpaineen vuoksi suostuu kuitenkin. Onneksi hän saa mukaansa myös Jiron, joka on viime aikoina käyttäytynyt omituisesti. Reissusta tuleekin jännittävämpi kuin olisi saattanut arvata. 

Pirstaleiden melodia on kiintoisa fantasia, jossa juoni vetää oikein mukavasti eteenpäin ja erikoisuutena laulunluominen ja Ailen laulunkokeminen tuovat ihan uutta ulottuvuutta tarinaan. Ailen ja Jiron ystävyyden kehittyminen ihastumiseksi on hyvin luontevaa. Ailen uudet ystävät Leana ja Tamira jäävät hiukan pinnallisiksi ja etäisiksi tarinassa. Perinteisen kerronnan lomassa on myös muutamia säeromaanille tyypillisiä pätkiä, jotka liittyvät yleensä lauluihin tai suuriin tunteisiin.

Minun katseeni

vain me kaksi, tämä laulu

tämä laulu

vain me kaksi

tämä laulu

vain me kaksi (s. 218)

Itseäni hiukan häiritsi kirjassa jotkut nimet, jotka tuntuivat hiukan tönköiltä ja keksimällä keksityiltä. Totta, että fantasiassa käytetään usein keksittyjä nimiä, mutta pidän ehkä enemmän sellaisista, joilla on kielessämme jokin merkitys. Lauvo, Sarvakas, Renar eivät oikein solju kielelläni luontevasti. Tämä oli vain tällainen pieni huomio, joka itse asiassa oli minulla ajatuksissa jo Kaupunki ilman koteja -sarjaa lukiessakin.

Kirjan tarinaan on ujutettu myös synkempiä, reaalimaailmasta tuttuja teemoja, kuten Ailen äidin ja hänen miesystävänsä ero, joka tuntuu Ailesta pahalta, vaikka Renar ei ehtinyt asua heidän kanssaan kuin parisen kuukautta. Eron syy jää vähän epämääräiseksi, mutta niinhän se joskus saattaa ollakin. Ailen äidin käytös hiukan kummeksuttaa, hän toimii aika itsekkäästi kun häipyy itsetutkiskelumatkalleen kesken kaiken, kun Aile tarvitsisi äitinsä tukea hämmentävälle laulunkokemiselleen. Jiro paljastaa myös omat synkät kokemuksensa ja Ailella on myös ikäviä kokemuksia liittyen Daniliin.

Suosittelen kirjaa näppärälukuisena (sivuja vain reilut 200 ja juoni vetävä) kirjana yläkouluikäisille ihan seiskoista lähtien.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kadonnut ääni -kirjapari: Outi Moisio

Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---