Kalmanperhon kutsu: Ulpu-Maria Lehtinen. S&S 2022 (Kalmanperho #1)
Kansi:
Sami Saramäki
"Neljätoistavuotias Lilja on tottunut luottamaan kaikessa veljeensä Joonataniin. Kun sisarukset joutuvat muuttamaan maalle, Joonatan löytää oman paikkansa ja kavereita heti, kun taas Lilja on - kuten aina - ujo ja nolo. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole ennallaan: sisarusten välille puhkeaa paha riita, ja Joonatan alkaa käyttäytyä oudosti, piirrellä pelottavia kuvia ja väittää, että ullakolla vaanii jokin.
Kerran koulumatkalla Lilja huomaa veljen piirroksista tutun, kummallisen perhosen ja lähtee seuraamaan sitä. Yökkönen johdattaa Liljan mysteerin jäljille. Lilja päätyy toiseen maailmaan, keskelle Kalmansyrjän kyläläisten elämää ja pulmia. Täällä Liljan on opittava uusia asioita, tultava rohkeammaksi ja kuunneltava omaa ääntään. Löytääkseen tien takaisin kotiin ja auttaakseen veljeään Liljan täytyy selvittää salaperäisen rannikkotaudin arvoitus.
Mukaansatempaavassa tarinassa käsitellään viihdyttävästi ihmissuhteita, ystävyyttä ja orastavaa rakkautta, mutta myös pelkoa, vallankäyttöä ja erilaisuutta. Klassisista fantasiasarjoista, kuten C. S. Lewisin Narniasta, muistuttavan trilogian seuraava osa
Pimeyden paimen ilmestyy 2023 ja päätösosa
Hyönteisten hovi 2024."(
S&S)
Oma arvio:
Sain yhtenä onnekkaana käsiini ennakkokappaleen Ulpu-Maria Lehtisen esikoisteoksesta Kalmanperhon kutsu. En nyt ihan kuitenkaan ehtinyt lukea tätä reilut 500-sivuista fantasiaa ennen julkaisupäivää, joka oli tämän viikon keskiviikkona. Noh, läheltä liippasi kuitenkin.
Tämä Kalmanperho-trilogian avausosa alkaa reaalimaailmassa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu kuvitteelliseen Ranvallan kuningaskuntaan kuuluvaan Kalmansyrjän kylään, jossa eletään muinaishistoriallisen ajan tyylistä elämää. Sitä ennen kirjassa kuitenkin tutustutaan 14-vuotiaaseen Liljaan paremmin tässä maailmassa: Lilja on aina joutunut sanavalmiin ja suositun isoveljensä Joonatanin varjoon. Toisaalta veljen suosiosta on ollut hyötyäkin ujolle Liljalle, mutta välillä Liljaa ottaa kovastikin päähän veljensä erinomaisuus. Nyt, kun he ovat joutuneet muuttamaan kahdestaan maalle mummolaan ja aloittamaan koulun uudella paikkakunnalla, sisarusten eroavaisuus korostuu entisestään - ja kärjistyy riidaksi.
"Minusta tuntuu, että pimeästä lähestyy jokin..." hän sanoi hyvin hiljaa.
Joonatan piti tauon, ja odotin sydän pamppaillen.
"...jokin paha", hän lopulta täydensi lauseensa laimeasti. (s.43)
Tämän jälkeen Joonatan alkaa käyttäytyä kummallisesti, höpisee jostakin perhosesta ja piirustelee outoja piirustuksia. Liljakin aistii jotain outoa pahuutta, joka korostuu mummolan ullakkohuoneessa. Joonatan alkaa vaikuttaa tosi sairaalta ja voimattomalta, ja Lilja on huolissaan veljestään. Eräänä päivänä hän näkee pääkallokuvioisen yökkösperhosen koulumatkallaan, eikä voi vastustaa perhosen kutsua. Tapahtuu kuten Liisa Ihmemaassa -tarinassa: Lilja humpsahtaa johon vieraaseen maailmaan, jossa tuo aiemmin mummolassa aistima pahuus tuntuu vielä voimakkaammin. Lilja törmää metsässä juoksevaan poikaan, joka pelastaa hänet viime hetkellä pimeyden voimilta. Kaksikko jatkaa samoiluaan eri suuntiin oudossa metsässä, kunnes Lilja törmää Aureliaan, Kalmanperhossa asuvaan tyttöön, joka johdattaa eksyneen Liljan kylään.
Kirjassa kuvataan melko pitkään Liljan sopeutumista kovin alkeellisesti elävän kylän menoon, jossa muukalaisia ei katsota hyvällä silmällä. Lilja tutustuu kylän parantajapoikaan, Jiroon, jolle paljastaa oman maailmansa lääketieteen ihmeitä. Tarinassa siis uusi ja vanha maailma vertautuu aika monessa yhteydessä. Onneksi kirja ei kuitenkaan mene sellaiseksi hurskasteluksi, jossa voivoteltaisiin vain nykymaailman ankeutta ja syyteltäisiin ihmisiä sen pilaamisesta, vaan vertailu on kaikin puolin monipuolista.
Olisin mielelläni itkenyt, mutta sisälläni tuntui olevan vain tyhjä tuulinen kuilu, josta ei noussut mitään, ei edes kyyneleitä. (s. 423)
Kylän elämä on kaikin puolin tasaista lukuunottamatta kammottavia otuksia, Kalmavia ja pimeyttä, jota he tuovat mukanansa. Myös pelottava rannikkotauti alkaa piinata kylässä, ja ensimmäinen siihen sairastunut on Jiron pikkuveli Reko. Lilja tajuaa, että sama tauti on myös hänen Joonatan-veljellään. Lilja on yhtä aikaa hämmästynyt maailmasta, johon hän yllättäen joutui, mutta myös potee koti-ikävää ja kaipaa takaisin mummonsa ja Joonatanin luo. Mutta miten hän pääsisi enää koskaan takaisin? Ja mikä on tuo paha voima, joka tuntuu seuraavan häntä? Mitä ovat nuo perhoset?
Kuulin kahahduksen. Suuri musta perhonen lennähti ikkunan ohi ulkona tähtien himmeässä valossa. Valkoinen pääkallokuvio sen selässä piirtyi verkkokalvoilleni, ja sitten se oli jo lentänyt tiehensä. (s. 156)
Vaikka Lehtinen kirjoittaa tosi mukavasti luettavaa ja virheetöntä tekstiä, ja tarina soljuu kivasti eteenpäin, koin hiukan tylsistymisen hetkiä ensimmäisellä alkupuoliskolla sen jälkeen, kun Lilja oli siirtynyt toiseen maailmaan. Ajattelin jo, että onkohan koko ensimmäinen osa pelkkää muinaishistoriallisen kylän elämän kuvausta, mutta onneksi puolivälin jälkeen alkaa tapahtua asioita, jotka alkavat vetää taas tarinaa eteenpäin. Luinkin loppupuoliskon verrattain ahneemmin ja innokkaammin eteenpäin. Niinpä mielessäni hahmottunut kirjan arvosanakin kipusi loppua kohti korkeammaksi, mitä alussa ajattelin.
Kalmanperhon kutsu on loistava trilogian avaus. Päähenkilö Lilja on mielenkiintoinen persoona, joka saa ihan uutta rohkeutta taistellessaan toisessa maailmassa Kalmavia ja pimeyttä vastaan. Hän välittää läheisistään, etenkin veljestään, vaikka onkin hänelle välillä katkera. Liljan muu perhe, joka on muuttamassa vasta myöhemmin maalle, päässee varmaankin seuraavissa osissa myös esittelyyn.
Kotiin. Sana jäi mieleeni leijumaan lämpöisenä ja kipeän viiltävänä yhtä aikaa. Kuka olisi uskonut, että niin arkinen asia sai palan nousemaan kurkkuun? (s. 235)
Pahuuden voimat, joita pimeydeksi kirjassa kutsutaan, kammottavat Kalmavat ja heidän johtajansa Kalmanperho tuovat kirjaan jopa hetkittäin kauhumaisia aineksia. Lisäksi kirjassa leikitellään unen ja valveen sekoittumisella. Jiron, Liljan ja kaupunkiin tupsahtaneen Rolandin (saman, joka pelasti Liljan alussa metsässä) kolmiodraama on vielä tunnustelevaa ja kesyä, mutta uskon, että siitä tulee vielä kunnon draaman aineksia seuraaviin osiin. Kyllä romantiikan kipinää tässäkin osassa jo hiukan saadaan. Pidän kovasti siitä tavasta, millä moderni ja vanhakantainen maailma sekoittuvat Liljan elämässä.
Erityismaininta vielä Sami Saramäen loihtimalle kauniille, sopivan synkälle ja mystiselle kannelle!
Arvosanani 4,5
Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.
Muissa blogeissa:
---
Pimeyden paimen: Ulpu-Maria Lehtinen. S&S 2024 (Kalmanperho #2)
Kansi: Sami Saramäki
"Lilja palaa toiseen maailmaan pelastaakseen ystävänsä ja parantaakseen rannikkotautiin sairastuneet Kalmansyrjässä. Mutta pimeyden läpi kulkemisesta on maksettava kova hinta. Voiko Lilja palata enää kotiin veljen ja mummon luo? Ja mitä merkitsevät oudot näyt, joista Lilja alkaa kärsiä?
Ystävyys, rohkeus ja orastava rakkaus joutuvat koetukselle, kun Lilja ystävineen ajautuu kilpailevien valtakuntien vihanpidon ja salajuonten verkkoon. Valtakamppailuiden värittämä verinen historia uhkaa toistua, ja vaaralliset käänteet paljastavat, kuka kukin pohjimmiltaan on."(
S&S)
Oma arvio:
*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***
Kovasti olenkin jo odottanut jatkoa Kalmanperhon kutsulle, joka oli oikein iloinen ylläri kotimaisen fantasian saralla parisen vuotta sitten. Hiukan kyllä järkytyin nähdessäni, kuinka paksu tiiliskivi tämä sarjan toinen osa onkaan! Sen verran vetävästi Pimeyden paimen vei juonellaan eteenpäin, että eipä minulla sitten kuitenkaan kauaa nokka tuhissut tämän kanssa.
Lilja on palannut takaisin toiseen maailmaan, jossa mystinen rannikkotauti ja Kalmansyrjän asukkaita piinaava pimeys on ollut riesana. Häntä vastassa on ystävänsä Aurelia, ja yhdessä he ratkaisevat heti alkuun, miten valo saadaan takaisin majakkaan, jonka vartija on häipynyt aikoinaan ja jättänyt kyläläiset pulaan. Kammottavat metsän asukkaat eli Kalmavat ovat ensi kädessä kuitenkin ottamassa kaksikon vangiksi yrittäen pakottaa heitä jäämään vahtimaan ikuisesti majakan valoa, mutta neuvokas kaksikko saa tehtyä hyönteismäisten olentojen kanssa sopimuksen. Kun he sitten palaavat Kalmansyrjään yhdessä ilouutinen mukanaan, eivät kyläläiset voi heti suorilta seivästää näitä kahta, jotka joutuivat aiemmin kylässä hyvin epäsuotuisaan asemaan. Silti heitä hieman kyräillään, koska muukalaiset eivät tiedä yleensä hyvää. Liljaa surettaa myös tieto, ettei hän ehkä voi enää koskaan palata omaan maailmaansa.
"Jos vielä menet pimeyden lähelle, saatat säilyttää henkesi, mutta menettää itsesi. Lakata olemasta ihminen." (s. 39)
Liljalla on jo ollut kova ikävä Jiroa, jäyhää parantajapoikaa, joka yrittää epätoivoisesti pitää hengissä niin veljeään Rekoa kuin muita rannikkotautiin sairastuneita. Lilja on huomannut, että pimeyden läpi kulkeminen on muuttanut häntä jotenkin. Hän on alkanut saada kohtauksia, joissa hänen näkökenttänsä menee sumeaksi ja väreileväksi ja hänen olonsa hyvin oudoksi. Kenellekään hän ei uskalla kertoa oireistaan. Yllättäen hän huomaakin, että kohtausten aikana havaitsee rannikkotautiin sairastuneissa väreilevän pimeyden ja saa johdettua sen heistä pois. Parantaminen on rankkaa, mutta onneksi Jiro pitää hänestä huolta.
Roland katsoi minuun kuin uskoisi meidän kykenevän aivan mihin tahansa. Ja hetken minä uskoin hänen kanssaan. (s. 440)
On kuitenkin myös eräs, jota Lilja on jäänyt kovasti kaipaamaan. Karkuteillä oleva luopioprinssi Roland, jonka suudelma polttelee yhä Liljan huulia, ilmestyy taas kuvioihin ja alkaa ensi töikseen leperrellä Liljaa mukaansa omaan kotikaupunkiinsa Korosteniin, jossa hän uskoo olevan jotakin salaliittoja kehitteillä hänen ja valtakunnan pään menoksi. Jiro ja Aurelia ovat hyvin vastahankaisia päästämään Liljaa mukaansa, mutta lopulta huomaavat olevansa itsekin osa retkikuntaa. Mukaan lähtevät myös kapteeni Reimar sekä soturit Irlinde ja Nox. Lilja saa ratsukseen vanhan ja luotettavan Tuuliharjan, jonka selässä hän yrittää pysytellä yhä tiuhemmin tulevien kohtausten sattuessa.
Sitten seikkaillaankin kaupungista toiseen, vastoinkäymisistä toiseen. Matkalla käydään läpi monenlaista tunteiden myllerrystä: Lilja tunteen suurta ihastusta Rolandia kohtaan, joka kuitenkin välillä muuttuu kylmän etäiseksi, kun taas välillä taas lepertelee Liljan korvaan. Jirosta hän saa suurta tukea kohtaustensa hallinnassa, sillä tälle hän uskaltaa lopulta kertoa, mitä hänelle on tapahtumassa. Voisiko Lilja jotenkin hyödyntää kykyään ja hallita kohtauksiaan? Aurelian ja Noxin välillä kipinöi, vaikka Aurelia on sovinnaisessa maailmassa eläneenä epäileväinen sen suhteen, että voisi rakastua naiseen. Hän utelee matkan alussa Noxin sukupuolta ja tuskastelee Liljalle, ettei ihastuminen naiseen ole ollenkaan sopivaa. Mutta minkäs sitä tunteilleen voi. Myöhemmin Aurelialle paljastuu Noxista sellainen tieto, joka kuitenkin saa hänet kavahtamaan ihastuksensa seuraa.
Lopulta retkueella on yksi suuri, yhteinen päämäärä: saada Rolandin valta takaisin, sillä hänen paikkansa on otettu tällä välin haltuun. Hänen on saatava lisäjoukkoja vallan palauttamiseen, mutta kukaan ei tunnu olevan enää hänen puolellaan. Voisiko Kalmavat auttaa häntä? Heillä on huolta sairaudesta, joka tuntuu tappavan väkeä tiuhaan tahtiin. Tämän Lilja saa tietoonsa jo hyvin aikaisin, sillä hän tippuu välillä eräänlaiseen unimaailmaan, jossa hän kohtaa itse Kalmanperhon. Kalmanperho toimii Liljan varoittelijana ja ohjaajana, mutta onko silläkään pelkästään hyvät aikeet mielessä?
Lilja on oikeassa maailmassa kärsinyt siitä, että on jäänyt suositun Joonatan-veljensä varjoon, mutta tällä retkellään hänen itsetuntonsa vahvistuu eikä hän enää ole Lilja-ressukka. Rolandin huomio hivelee hänen itsetuntoaan, kun taas sitten tämän ailahtelevainen käytös laskee mielen taas matalaksi. Jiron syvä ymmärrys ja vakaa ystävyys on Liljalle tärkeää, etenkin kun tämä on alkuun ainoa, joka tietää hänen kohtauksistaan. Liljalle alkaa selvitä, että nämä oudot näön väreilyt ovatkin ihmisten energiavirtauksia, joista Lilja oppii tunnistamaan erilaiset tunteet. Tätä kykyä hän voi käyttää vielä hyödykseen.
Olin jotenkin selvinnyt hengissä. Mutta olinko selvinnyt riittävän ehjänä? (s. 123)
Pidin kovasti kirjan tasaisesti soljuvasta, seikkailuntäyteisestä juonesta. Välillä mietin, olisiko kirjaa voinut hieman tiivistää, sillä reilut 600-sivuisena se on melkoisen tuhti trilogian kakkososa. Toisaalta siinä on kaikki tarvittava, ja jokainen henkilöhahmo saa sopivasti syvyyttä. Romantiikkaa kirjassa olisi voinut olla minun makuuni hieman enemmän. Rolandin ja Liljan välit on hyvin hämmentävät enkä ehkä oikein saanut heidän kipinöinneistään kiinni, mutta olenkin enemmän team-Jirossa. Odotan päätösosaan kuumia tunteita Liljan ja Jiron välille. Kyllä, kiitos!
Kirjan henkilöhahmoista löytyy myös kivasti sateenkaarevuutta muunsukupuolisen/transsukupuolisen Noxin muodossa. Aurelian suvaitsemattomuus on hiukkasen yliampuvaa, vaikka sille on toki selityksensä sen ajan maailman ajattelutavassa. Lilja yrittää tuoda mukaan nykymaailman ajattelua ja on jälleen myös sanansaattajana esimerkiksi nykylääketieteen saralla. Tuohan hän nykymaailmasta Jirolle tuliaisena lääkärikirjan mummon kirjahyllystä.
Kirjan vahva teema onkin erilaisuus ja sen hyväksyminen. Ihmisillä ja metsän Kalmavilla on ollut aina riitaisat välit, eivätkä molemmat tahdo suvaita toisten erilaisia tapoja elää. Ilmenee, että on olemassa myös puolikalmavia, jotka saattavat näyttää hyvinkin ihmisiltä, mutta joilla on Kalmavien kykyjä. Lilja kokee olevansa erilainen, koska tulee nykymaailmasta, mutta myös Aurelia kokee vierauden tunnetta eri kaupungeissa kuin oma kotikaupunkinsa. Jiro taas on aina eristäytynyt kyläläisistä ja on sen vuoksi kokenut itsensä erilaiseksi kuin muut. Tämä teema toistuu hienosti läpi kirjan.
Kirjan fantasiaelementeistä vielä sen verran, että metsässä asuvat Kalmavat ovat mukavasti erilaisia hahmoja, mihin olen aiemmin törmännyt. Minulle tulee niistä mieleen esihistorialliset jättiläishyönteiset.
Annan arvosanaksi tälle 4,5
Kiitos arvostelukappaleesta!
Muualla:
--
Samantyylistä luettavaa:
.png)
