Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta

 Keskusteluja kukkasten kanssa: Siiri Enoranta. WSOY 2026

Kansi: Riikka Turkulainen & Rawpixel

"Voiko rakkaus kasvaa jaettaessa?

Nuoret rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan kauhean taian seurauksena. Siiri Enorannan kahdestoista romaani vie seikkailuun, lämmittää ja hykerryttää, ja pohtii, mitä tarkoittaa rakastaa rajattomasti.

Maagiset koruleeliat kukkivat Viisjoessa. Xaskia opiskelee kukkia hoitavaksi leelittareksi ja hänen heilansa Naum ylistää niitä tempuillaan. Kylään vasta muuttanut Sona ei ymmärrä leelioiden ihmeellisyyttä tai sitä, miksi hänen elämänsä pitää kietoutua kipakan Xaskian asioihin. Ja onko Naumin pakko olla niin hurmaava!

Xaskia joutuu satimeen loitsutodellisuuteen, jossa hänellä on seuranaan vain pörröiset, puhuvat sorkkaeläimet. Xaskian on tehtävä kaikkensa päästäkseen takaisin rakkaidensa luo, mutta voiko hän onnistua ennen kuin on liian myöhäistä?" (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen joka kerta huikaistuneempi Siiri Enorannan kyvystä kirjoittaa. Hänen kirjojensa huikeisiin maailmoihin on jotenkin niin vaivatonta sukeltaa. Edelliseen, pari vuotta sitten ilmestyneeseen, aikuisille suunnattuun Keuhkopuiden uni -kirjaan suorastaan hullaannuin. Enorannan edellinen nuortenkirja Maailmantyttäret taas ei ollut minun makuuni ihan niin vaikuttava, mutta hienosti kirjoitettu utopistinen teos sekin. Aavistelin, että Keskusteluja kukkasten kanssa olisi hyvin paljon luontoyhteyttä korostava kuin Keuhkopuiden unikin, jossa ihmiset kytkeytyvät puihin.

Oikeassa olin. Kirjan keskeisessä roolissa ovat pinkkinä kukkivat koruleeliat, Viisjoen pyhät kasvit, joita varten hoitamaan koulutetaan nuorista tytöistä leelittaria. Nuori Xaskia on juuri tällainen, ja hoivaa mielellään omaa syrjässä kasvavaa koruleeliaansa, jotta se jaksaa kukkia aina kerran vuodessa. Leelittaret osaavat myös taikoa, johon he saavat voimansa näiltä ihmeellisiltä kasveilta. Jonkinlainen yhteys siis kasvien ja ihmisten välillä on tässäkin kirjassa.

Xaskia lähetti koruleelioille kiitoksensa. Niiden ja kaikkien niiden kasvi- ja sienisisarusten ansiosta maailma oli olemassa: lukemattomat eläimet, rakkaus, tanssi - oli olemassa ilma, suojeleva kerros elämää maan ympärillä. Ilman niitä ei olisi ollut mitään eikä ketään. (s. 8-9)

Kirjassa on koruleelioiden ohella hyvin isossa roolissa ihmissuhteet, joka kulminoituu Xaskian ja korukarjuihin kuuluvan Naumin väliseen syvään yhteyteen ja rakkauteen. Heidän suhteensa on luottavainen ja avoin, ja niinpä molempien sydämessä riittää tilaa ja uteliaisuutta olla myös muiden kanssa. Xaskia on viime aikoina tapaillut muun muassa Bon-nimistä nuorukaista, joka seurustelee Lianin kanssa. Kuten aavistella saattaa, Viisjoella tällainen polyamoria on tuiki tavallista. Sukupuolia on myös kolme, joista soljuiksi kutsutut ovat ehkäpä meidän maailmassa muunsukupuolisia. Naumin ja Xaskian päät pyörälle saakin muualta muuttanut solju Sona, jolla tulee olemaan hyvin vahva rooli näiden kahden välillä jatkossa.

Xaskia tunsi sen. Hän kuuli, kuinka häntä kaivattiin, mutta ei pystynyt löytämään niitä, jotka kaipasivat. Hän itki pudujen vaaleanpunaiseen turkkiin, kun ei ollut muitakaan keitä vasten itkeä. (s. 79)

Xaskian kimppuun nimittäin hyökkää muukalainen, pelättyyn kaktuskansaan kuuluva nuori tyttö, joka tulee loitsineeksi yhdessä Xaskian kanssa hänet toiseen todellisuuteen. Xaskia jää jumiin hyvin eriskummalliseen, oman mielikuvituksensa muokkaamaan loitsumaailmaan, jossa hänen seuranaan on pinkkejä sorkkaeläimiä puduja. Koska hän hiukan ennen loitsimista tuli ajatelleeksi Sonaa, hän pystyykin saamaan yhteyden tähän kiehtovaan soljuun. Niinpä Sona joutuu viestikapulaksi Naumin ja Xaskian, sekä myöhemmin myös muun Viisjoen yhteisön kanssa, jotka yrittävät saada Xaskian takaisin hinnalla millä hyvänsä. Esteenä toimii tosin kipakka leelittarien johtaja Mehina, joka aluksi luulee tytön menneen tahallaan Eritoteen, koruleelioiden tarjoamaan rinnakkaismaailmaan, jossa oleskelusta voi olla kohtalokkaita seurauksia. Esimerkkinä tästä on Kilvain, joka ei enää osaa toimia ihmisten maailmassa, vaan on yhteydessä enemmän kasvikunnan kanssa ja vaatii jatkuvaa holhousta.

Kaksi nuorta piti toisistaan kiinni ja yritti tarttua kolmanteen, joka lipsui heidän otteestaan. Taivas vuosi vettä ja kaikki kastui. (s. 273)

Sonan ja Naumin tunteet syvenevät, mutta niin myös erikoisessa yhteydessä olevien Sonan ja Xaskian. Vaikka Naumin ja Xaskian suhde on avoin, he haluavat kuitenkin keskustella aina toistensa kanssa, ennen kuin aloittavat jotakin uutta. Kontrastia tällaiseen vapaaseen suhdemuotoon tuo kaktuskansan nuori Ylanin, juuri tuo Xaskian kimppuun hyökännyt tyttö, jonka kotikonnuilla ei moista vapautta suhteissa ole. Hän on varastanut oman rakkaansa Jakimin Zaara-nimiseltä tytöltä, joka nyt on hyvin katkerana Ylaninille. Ylanin ei ole muutenkaan kovin pidetty kyseisessä kylässä, eikä hänen kitkerä luonteensa yhtään helpota asiaa. Kaiken huipuksi Xaskia ilmestyy hänellekin vaatimaan tätä palaamaan Jokimaahan vaarallisen suon yli, jotta loitsu voitaisiin purkaa. Suo on täynnä pelottavia sahaliskoja, joiden hampaista harva selviää hengissä. Leelittaret ja koko Jokimaan porukka on kuitenkin luvannut tukea Ylaninin suon ylitystä, jotta Xaskia saadaan takaisin.

"Haluan nähdä sinun naamasi ensimmäisenä kun herään, mutta nyt joudun vain joka aamu muistamaan, että et olekaan täällä! Se sattuu joka päivä uudestaan ihan perseen paljon!" (s. 156)

Naumin, Sonan ja Xaskian rakkaus ei ole täysin mutkatonta, vaan erilaisia epävarmuuksia ja mustasukkaisia ajatuksen riekaleita heilläkin välillä ilmenee. Kaiken perustana on kuitenkin syvä luottamus Naumin ja Xaskian välillä sekä rehellisyys ja avoimuus tunteista. Sonalle tällainen on vielä ihan uutta, mutta askel kerrallaan.

Viisjoen väki on utopistinen yhteisö. Ihmiset nukkuvat yhdessä teltoissa ja puissa, pojat ovat keskenään veljiä eli Korukarjuja, kaikki tehdään yhdessä, ruokavalio koostuu vain kasviksista eikä mitään elävää vahingoiteta, rakkaus ja sukupuolisuus on vapaata ja ainut vaara tuntuu olevan tuo pelottava suo, jossa hirmuiset sahaliskot vaanivat sekä sen takana asuva kansa. Jotakin hämärää paljastuu Viisjokilaiskansan ja kaktuskansan väliltä, eikä se välttämättä ole viisjokisten eduksi. Asia jää kuitenkin avoimeksi. 

Kirjassa on aika paljon hahmoja, mutta keskiössä ovat tietysti tämä meidän kolmikko, heidän perheensä , Ylanin ja Jakim, ja Naumin veljet eli muut hurjapäiset Korukarjut. Jälkimmäiset jäivät minulle hiukan etäisiksi, niin  kuin muutkin yhteisön jäsenet, koska heitä tosiaan oli nimettynä aika paljon. Naum on hahmoista sympaattisin,  yltiöpäisen komea, mutta myös luonteeltaan täydellinen: hän ottaa aina kaikki muut huomioon, on huolehtivainen ja avoin. Xaskia on taas hiukan tuittupäinen, mutta Sona tasoittavan rauhallinen ja tyyni. Sitten mukaan sekoitetaan vielä räväkkä Ylanin.

Kirjan maailmaan ei ole välttämättä helppo solahtaa sellaisen nuoren lukijan, joka ei ole paljon lukenut ensinkään. Kirjassa on paljon erikoisesti nimettyjä hahmoja ja kirjoitustyyli on kaunista, mutta joillekin se voi olla vieraannuttavaa. Huvituin jonkun kommentista Goodreadsissa, jossa hän julisti, ettei halua olla mukana samassa tripissä näiden kirjan hahmojen kanssa. Kieltämättä kirjaa lukiessa tuntui välillä, että on itsekin jossakin sekavassa tilassa, niin erikoista kaikki on. Joskus tällainen todellisuuspako on kuitenkin ihan paikallaan, ja nautin kirjan erikoisesta maailmasta kovinkin paljon. Vinkkaisin tätä paljon lukevalle 15+ nuorelle, jota avoimesti kiinnostaa sateenkaarevat teemat.

Annan tälle arvosanaksi 4+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Siniset Helmet

Kaleva (maksullinen)

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä:

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

LOVE-sarja: Tuhkimo tennareissa ja Pitkä ja komee

Otavalla alkoi tänä keväänä uusi nuorille suunnattu LOVE-sarja, joka tulee pitämään sisällään monenlaisia rakkaustarinoita, niin keveitä, hauskoja kuin koskettaviakin. Sarjassa julkaistaan niin kotimaisia kuin käännettyjäkin romaaneja. Romantiikan ystävänä olen tietysti innoissani, etenkin kun heti alkuun julkaistaan kaksi hyvää ja nopealukuista kotimaista. Nämä kaksi ekaa ovat ainakin sopivan ohuita yläkouluvinkkauksiin: molemmissa on vain reilut sata sivua. Postaan tästä sarjasta poikkeuksellisesti tällaisina yhteispostauksina jatkossakin, jos kirjat ilmestyvät suhteellisen lähekkäin.

*******

Tuhkimo tennareissa: Sari Luhtanen. Otava 2023 (LOVE-sarja)

Kansi: Päivi Puustinen, Adobe Stock

"Moderni Tuhkimo-tarina kutkuttaa ja riemastuttaa huumorillaan.

Sini-Ella Tuhkalan tehtävälista ennen kesälomaa ja yläkoulun vikaa luokkaa: 1) hanki täydellinen kulmakynä, 2) hanki kesätyöpaikka, 3) hanki poikaystävä. Listan toteuttaminen osoittautuu odotettua hankalammaksi. Esteenä tuntuvat olevan niin kohtalo, onni, arki kuin perhekin, etenkin siskopuolet Late ja Pete.

Ykköspoikaystäväehdokas Joonas kyllä nappaa kädestä kiinni ja solmii Sini-Ellan tennarinnauhat, kun tämä on kaatua portaissa, mutta jatkon suhteen on haastavampaa. Elämän pitäisi olla kuin suoraan sadusta, mutta miksi se ei ole?

LOVE – rakkautta ensi sivulta." (Otava)

Oma arvio:

Tuhkimo tennareissa on ikään kuin teini-ikäisten oma Bridget Jones. Heti kirjan alkumetreillä päähenkilö, kesän jälkeen ysille menevä Sini-Ella muksahtaa koulun söpöimmän pojan syliin kiiruhtaessaan portaissa. Kun muuten vähäpuheinen, mutta oi-niin-söpö Joonas vielä sitoo Sini-Ellan kengännauhat, tyttö on sulaa vahaa. Sini-Ella on päättänyt hankkia poikaystävän ennen ysiä, joten Joonas täytyy nyt saada kiinnostumaan lisää. Hiukan kyllä harmittaa, että frenemy-Ilonakin tuntuu olevan kiinnostunut Joonaksesta. Josefiina-ystävä on hyvänä henkisenä tukena itseriittoisesti eteenpäin säheltävälle Sini-Ellalle. Hän ei nimittäin ole nyt sellainen ujo ja epävarma tyttö, jollaisia viime aikoina on paljon nuortenkirjoissa ollut. Sini-Ella uskaltaa mennä ja paukauttaa asiansa ilmoille suoraan, eikä jää miettimään, miten ja milloin.

Sini-Ellan uusperhe aiheuttaa tälle harmitusta. Uusi äitipuoli Katja on uskomattoman hyvä kokki, mutta Sini-Ella ei suostu syömään tämän ruokia - periaatesyistä. Muutenkaan hän ei halua päästää tätä naista lähelleen. Heillä oli iskän kanssa niin kivaa kahdestaan. Kaiken huipuksi Katjan mukana tulivat myös Sini-Ellaa hiukan nuoremmat kaksoset Petriina ja Lauriina, jotka lainaavat ilman lupaa hänen kulmakynäänsä ja ovat muutenkin tosi rasittavia. 

Sini-Ella tulee huomaamaan, että vaikka Joonas on kuinka söpö ja ihana, ei heillä välttämättä ole juuri muuta yhteistä. Joonas ei juuri juttele, ei ota aina muita huomioon ja on äitinsä hemmottelema. Heidän pussatessa Sini-Ella ei tunne perhosia vatsassaan. Naapuriin muuttaneen Eeron kanssa taas on tosi kiva jutella ja hän tuntuu tajuavan asioita paremmin. Toisaalta, on kiva kun Ilona kiristelee hampaitaan Sini-Ellan napattua Joonaksen.

Tuhkimo tennareissa on hauska, höpsö ja välillä vähän ärsyttäväkin kirja. Päähenkilö Sini-Ella on vähän liiankin itsevarma minun makuuni. Tai ehkä en ole vain tottunut moiseen. Kirjassa mennään eikä meinata ja teini-ikäisen levoton ajattelumalli tulee hyvin esille Sini-Ellan käytöksessä. 

Arvosanani 3,5

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Sari Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

***********************************************

Pitkä ja komee: Tuula Kallioniemi. Otava 2023 (LOVE-sarja)

Kansi: Päivi Puustinen

"Ilkikurisen ihana romaani kasiluokkalaisesta Vennusta, jonka sydämenasiat menevät solmuun.

Vennu ei todellakaan halua muuttaa iskän työn takia hikiseen satamakaupunkiin sellutehtaan varjoon. Siellä sanojakin väännellään ihan kummasti. Entisille kotikulmille pitää jättää rakas Viivi. Viivin silmät, kikatus ja pehmeys… Miten Vennun ja Viivin jutun käy?

Uusissa ympyröissä Vennun pasmat sekoittaa ensin kipakka luokkatoveri Viivi kakkonen, sitten Lola, Vennua melkein päätään pitempi tumma kaunotar. Pojan tunteet heittävät pahasti volttia. Miksi kaiken pitää olla niin mutkikasta!

LOVE – rakkautta ensi sivulta."(Otava)

Oma arvio:

Tuula Kallioniemen Pitkä ja komee ilahduttaa minua pöljällä huumorillaan ja aidon teini-ikäisesti ajattelevalla päähenkilöllään, kasiluokkalaisella Vennulla. Vennu kapinoi, kun heidän perhe joutuu muuttamaan uudelle paikkakunnalle isän uuden työn takia. He ovat seukanneet Viivin kanssa pian vuoden, ja muukin kaveriporukka jää entiselle paikkakunnalle. Ärsyttävä Noronen varmasti kyttää tilaisuutta napata nyt Viivin, kun Vennu ei ole enää maisemissa. Isosiskokin muuttaa Tampereelle opiskelemaan. 

Uudella paikkakunnalla sanotaan "siä" ja "miä" eikä "sää" ja "mää". Siellä haisee pahalle, vaikka aikuisten mukaan se on raha, joka haisee. Äidin työ lähikaupassa ei ole ehkä ihan niin hulppeaa, kuin entinen myymälänhoitajan työ. Isäkin on kireänä, eli ilmeisesti hänenkään uusi työ sellutehtaalla ei ole niin mahtava, kuin piti olla. Vennu yrittää sopeutua uuteen kouluun, jossa tyypit tuntuu ihan erilaisilta kuin entisillä kotikulmilla. Hän tutustuu tyttöön, jonka nimi on myös Viivi. Hän nimeää tämän Viivi kakkoseksi, koska Viivi ykkönen on yhä kotikaupungissa. Vaikka Viivi kakkonenkin vaikuttaa päivä päivältä kiinnostavammalta. Vaikka hän tupakoi ja on muutenkin hiukan erikoinen.

Vennun mieli poukkoilee ihanan paljon suuntaan ja toiseen. Toisena päivänä hän kaipaa Viivi ykköstä ja viestittelee tälle maanisesti, toisena päivänä hän haaveilee Lolasta, joka seurustelee Viktorin kanssa. Mustasukkaisuus vaivaa ja välillä Vennu haluaa tehdä myös Viivi ykkösen mustikseksi. Lola hakee turvaa ja ystävyyttä Vennulta, kun asiat Viktorin kanssa menevät huonosti. Harmi, että Vennu on sellainen lyhyt puutarhatonttu. Voi, kun hän olisi pitkä ja komee, jotta Lolakin huomaisi hänet. Tai Viivi kakkonen.

Kaikki meinaa mennä vielä enemmän sekaisin, kun vanha jengi tulee Vennun luo yökylään. Vennu ei enää tiedä, onko hän jo vieraantunut vanhoista tyypeistä vai he hänestä. Välillä Viivi ykkönen on kuin ennenkin, mutta välillä hän on liikaa Norosen kyljessä.

Pitkä ja komee tuo Vennun sekavien ajatusten lisäksi sekaan tuoretta näkökulmaa rakkauteen. Viivi kakkonen edustaa näkemyksissään jotain sellaista, jota Vennun taas on hankala omaksua. Hän on ehkä vähän kaavoihin kangistunut, mutta yrittää toki ymmärtää. Pidän juuri erityisesti siitä sanomasta, että ei tarvitse lähteä mukaan sellaiseen, mikä ei itsestä tunnu hyvältä. Lisäksi kirjassa tuodaan esille poikien ulkonäköpaineita, koska Vennu kärsii muun muassa lyhyydestään. Uudessa kaupungissa kaikki tuntuu vielä pelaavan korista. Kirjan huumori on loistavaa - hörötin muun muassa ääneen Vennun uuden kotitalon stalkkerinoidalle.

Arvosanani 4

Lainasin tämän kirjan kirjastosta.

Muualla: 

--

Samantyylistä luettavaa:

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

 Maailmantyttäret: Siiri Enoranta. WSOY 2022

Kansi; Riikka Turkulainen

"Me oltiin enemmän tai vähemmän orpoja, ja me päätettiin enemmän tai vähemmän pelastaa maailma.

Palkitun kirjailijan utopia Maailmankodista on rohkeudessaan pysäyttävä. Tulevaisuudenkuvitelma häikäisee elämänvoimallaan ja palauttaa lukijan kyvyn unelmoida.

Heitä on viisi ja he tapaavat Sopusointu-leirillä yksinäisille. Vaikka luonto on alkanut elpyä ja ihmiset ovat vihdoin yhdenvertaisia, jokainen tytöistä on kohdannut surua omassa elämässään. Lisäksi esiäidin muistot maailmanlopun partaalta heittävät varjonsa heidän ylleen. Joselinan veli on kuollut salaperäisten konehyönteisten hyökkäyksessä, ja tytöt lähtevät yhdessä selvittämään niiden arvoitusta. Mysteeri vie heidät taistellen ja tanssien läpi Maailmankodin ihmeiden – ja lopulta matka saattaa olla perille pääsyä tärkeämpää. Teos on kangastus seikkailuromaanista, moderni tyttökirja ja visionäärinen tutkielma ystävyydestä ja paremmasta maailmasta."(WSOY)

Oma arvio:

Siiri Enorannan kirjat ovat minulle odotetuimpien kirjojen joukossa, sillä hän kirjoittaa yleensä aina jotain niin omalaatuista ja pysähdyttävää, että olen aina saanut kokea uskomattomia lukuelämyksiä hänen kirjojensa parissa. Edellisestä kirjasta Kesämyrsky on kulunut jo parisen vuotta, joten tartuin innolla tähän utopiaksi genretettyyn uutuuteen, jonka nimi ja kansi antavat vihiä siitä, että hyvin naiseuttava kirja on edessäni (olenkohan keksinyt juuri uuden sanan?) Dystopia on lempigenreni, mutta yhtään utopiaa en ole vielä lukenut. Siitäkin syystä olen hyvin utelias.

Mutta me teemme parhaamme. Minä näen historian taaksepäin osoittavana puunrunkona, josta versoo lukuisia oksia ja niistä kaikista uusia oksia. Romahduksen pahimpina vuosina 2028-2033 kuoli melkein kaksi miljardia ihmistä ja laskematon määrä ihmisiä, ja jotkut osat maapallosta saastutettiin ydinaseilla. Tämän Zerinda näkee, kun sulkee silmänsä. (s. 204)

Maailmantyttäret aloittaa tarinansa Sopusointu-leiriltä, jonne kirjan viisi päähenkilöä, noin 17-18-vuotiaat Zerinda, Kaia, Ritva, Lise-Lotte ja Joselina, ovat syystä tai toisesta päätyneet käsittelemään suruaan. Leiri järjestetään Maailmankoti-nimisessä valtiossa, joka on perustettu Romahdukseksi nimitetyn hävityksen jälkeen, ja jossa vallitsee täydellisen sopusointuinen elo. Zerinda ja Ritva eivät ole maailmankotilaisia, vaan he ovat kotoisin Saarivaltioiksi kutsutusta paikasta, jonka uskoisin käsittävän nykyisen Iso-Britannian ja Irlannin alueet. He nimittävät ilmeisesti nykyistä Euroopan aluetta käsittävää Maailmankotia Hourumantereeksi, sillä sitä se heille ilmentää. Ihmisiä houruineen.

Ritva ja Zerinda ovat eläneet ihan eri maailmassa: Zerinda menetti vastarintaliikkeessä olevan äitinsä ja isä viruu Hourumantereen vankilassa, ja hänen enonsa istutti kaiken huipuksi luvatta häneen esiäitinsä sirun, joka aiheuttaa hänelle nyt monenlaisia oireita. Esiäidin muistot valtaavat Zerindan mielen vähän väliä kuin varkain, eikä hän välillä tiedä, kuka hän enää itse on. Muistot sijoittuvat aikaan ennen Suurta Romahdusta, joka alkoi vuonna 2028 kolmannella maailmansodalla. Ritva taas on kilpaillut huomiosta sisaruskatraansa kanssa, kadehtinut ystäväänsä Stacieta ja seurustelee väärän tyypin kanssa. Häntä erityisesti ärsyttää Hourumantereen tyyli ymmärtää, keskustella, antaa anteeksi, välttää riitaa ja sovitella. Hän on heti alusta saakka karvat pystyssä muiden leiriläisten kanssa. Zerinda taas ajautuu usein poissaolevaksi, kun siru valtaa hänen muistonsa.

"Siis miten voi olla mahdollista, että sulla on muka joka kerta vaan ihanaa? Kai nyt joskus tulee hutejakin?" Ritva kysyi, mutta Ritvakin oli pehmeä sinä aamupäivänä, halusin pörröttää hänen kaniininturkkiaan.

"Ehkä se johtuu siitä, ettei minulla ole odotuksia. Haluan vain tutkia ja antaa, ottaa vastaan. Kaikki mitä voin saada toisesta ihmisestä selville on kaunista. Jokainen kohtaaminen on juuri sellainen kuin sen kuuluu olla." (s. 224-225)

Lise-Lotte ja Joselina ovat todella rakkaat ystävät, vaikka niin kovin erilaiset ovatkin. Lise-Lotte tahtoo syleillä koko maailmaa ja nappaa tuon tuostakin mukaansa jonkun pojan, jonka kanssa hän käy sekstailemassa. Kun Ritva sihahtaa hampaidensa välistä "lutka", Lise-Lotte vain naurahtaa ja ottaa nimityksen mielellään käyttöönsä, sillä hänhän rakastaa seksiä. Joselina on transsukupuolinen ja kantaa surua sisällään menetettyään veljensä feizhongeille, eräänlaisille konehyönteisille, jotka ovat oikeastaan ainoa uhka ja pelon aihe Maailmankodissa. Ne hyökkäävät satunnaisesti isoina parvina ihmisten kimppuun, ja niiden vimmaisten siipien sanotaan voivan sivaltaa ihmisen silpuksi. Kaia on porukan ainoa valkoihoinen, vähemmistöön kuuluva ihonvärinsä puolesta, sillä ruskeat ja mustat ovat kirjan maailmassa enemmistönä. Hän on iskenyt silmänsä säkkärätukkaiseen Zerindaan, joka tuntuu kuitenkin välillä olevan ihan saavuttamattomissa, kun antautuu sirun ja esiäidin muistojen valtaan.

Kauhu paiskasi mun jalat veteläksi, oli hullun avuton olo. Yksi feizhongeista tuli suoraan mua päin. Se oli vähän kuin sudenkorennon ja koppakuoriaisen sekoitus, paitsi jättimäinen, ja sen siivet oli kuin veitset. (s. 75)

Kirjan tarina alkaa kunnolla siitä, kun feizhongit hyökkäävät Sopusointu-leiriin ja nämä viisi urheaa tyttöä päättävät tarttua aseisiin ja mätkiä konehyönteiset lentokyvyttömiksi, sillä sen jälkeen niiden itsetuhomekanismi räjäyttää ne. Zerinda saa jälleen pahan kohtauksen, jonka vuoksi hän päättää lopettaa leirin ja lähteä pois. Muut tytöt haluavat lähteä tuhoamaan feizhongeja, etenkin Joselina, joka on vihainen veljensä menetyksestä. Niinpä tämä viisikko lähtee leiriltä tarkoituksenaan ratkaista noiden konehyönteisten alkuperä ja tuhota niitä niin paljon kuin voivat. Erään feizhongin sisältä löytynyt koodi herättää heidän uteliaisuuden ja he alkavat etsiä lisää koodeja ja muita johtolankoja, samalla kun vaeltavat Maailmankodissa eri kulkuvälineillä (erikoisuutena maalla kulkeva purjealus nimeltä purjelinna), vierailevat eri juhlissa, tapaavat ihmisiä, tekevät havaintoja, miettivät maailmaa, purkavat tuntojaan ja hitsautuvat  huomaamattaan yhteen. 

"Minä luulen, että tämä on vain iso peli. Tai jonkinlainen koe. On yksinkertaisesti liian epäuskottavaa, että elämää olisi syntynyt juuri tänne ja vain tänne, että täällä on meille tarjolla näin täydelliset olosuhteet, en minä tiedä. Sekö olisi vain sattumaa, että minä olen elossa tänä käsittämättömän lyhyenä aikana, kun ihmiskunnan sivilisaatio kukoistaa?---" (s. 134)

Kirjassa on tyttöjen seikkailun lomassa kohtia, joissa he pohdiskelevat syvällisesti maailman tilaa ja historiaa. Maailmankodissa asuneet Lise-Lotte, Joselina ja Kaia ovat jo omaksuneet rauhanomaisen elon valtiossa, jossa varallisuuskaton ansiosta kukaan ei pääse rikastumaan muita enemmän, aseita ei valmisteta eikä saasteita tuottavaa teollisuutta sallita. Ritva ja Zerinda taas ovat Saarivaltion kasvatteja, jonka perustivat ja erottivat mantereesta survivalistien joukko samoihin aikoihin, kun Maailmankotikin perustettiin, eli vuonna 2049. Vaikka elo on kovin rauhaisaa, ei utopiakaan ole täydellinen: feizhongit aiheuttavat pelkoa, ja mikä kummallisinta, Saarivaltiossa niitä ei ole ollenkaan. Lisäksi välillä jotkut kaupungit yrittävät irtautua Maailmankodista, koska sääntelemätön markkinatalous voisi mahdollistaa paremmin rikastumisen. Onko kouluttautumisessa mitään mieltä, jos ei saa enempää varallisuutta kuin muut?

Utopian määritelmä lienee, että se on kuva tulevaisuudesta, visio siellä jossakin, jotain mitä kohti pyrkiä. Niin että täydellinen maailma ei voi koskaan toteutua tänään, aikaisintaan huomenna, mutta onpahan jotakin, minkä eteen työskennellä. (s. 368)

Zerinda käy siruistutteensa vuoksi läpi esiäitinsä ahdinkoa ennen kolmatta maailmansotaa, aikana, kun maailma alkaa olla sellaisessa murroksessa, ettei mikään tuo enää iloa, mutta silti täytyy mennä massan mukana ja kuluttaa, ostaa lisää ja huvitella, ennen kuin kaikki loppuu. Tytöt kauhistelevat aikaa, jolloin ihmiset käyttivät eläimiä hyväkseen: saattoivat lehmät uudelleen raskaaksi, ja veivät vasikan, jotta saivat tästä lypsettyä maitoa omaan käyttöönsä. Vanha navetta toimii Maailmankodissa muistomerkkinä tälle kauheudelle, ja tytöt eivät voi käsittää moista tapahtuneen. Tuolloin ihmiset olivat vain tottuneet käyttämään eläimiä hyväkseen.

Minä pelkään pelkoa: pelkään ihmisten levottomuutta, sitä että vaikka Maailmankoti toimii kuinka hienosti, aina on niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä. (s. 257)

Lukijaa herätellään ajattelemaan tämän utopistisen maailman (ja sen vastakohdan, Saarivaltion) kautta nykymaailman tilaa. Maailmantyttäret on erityisen ajankohtainen nyt, kun sota on meneillään Ukrainassa ja kolmannen maailmansodan pelko kaikkien takaraivossa. Vaikka kuinka haluaisin ajatella täydellistä maailmaa, jossa vallitsisi rauha, tasapaino kaikkien taloudessa ja sopusointu ihmisten välillä, huomasin samaistuvani Hourumantereesta ja sen ihmisistä ärsyyntyneeseen Ritvaan, jonka mielestä ihmiset siellä vain lässyttivät, eivät osanneet edes tapella kunnolla (kiistat sovitettiin joko keskustelemalla tai tanssibattleilla), ihmisten aika kului yhteisen hyvän tekemiseen jne. Suhtaudun hyvin kyynisesti kaikkeen utopistiseen ajatteluun, sillä utopia on lopulta hyvin lähellä kääntyä dystopiaksi. 

Maailmantyttäret ei noussut minun suosikikseni Enorannan kirjoista, mutta hyvin vahvan jäljen se minuun jätti teemoillaan. Uskoisin, että tämä olisi hyvä ajatuksien herättäjä nuorille aikuisille, joten varmasti tulen vinkkaamaan tätä ainakin lukioryhmille. Tämä on voimauttava tarina ystävyydestä, naiseudesta ja maailman tilasta. Mikään kevyt lukusukkula tämä ei ole, vaan vaatii makustelua ja pohdintaa, jotta tästä saa mahdollisimman paljon irti. Kirjan loppu antaa toivoa ja lukijalleen tyynen mielen, joskin feizhongien arvoituksen paljastuminen oli minulle suoranainen pettymys. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

--

Samantyylistä luettavaa:

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

Booklist Queen: Genre you dont usually read

Seinäjoen kirjasto: 15. Kirjassa ollaan tropiikissa

Popsugar: A book about or set in a nonpatriachal society

YA-spefihaaste; Utopia

Lukitut: Salla Simukka

Lukitut: Salla Simukka. Tammi 2020

Kansi: Laura Lyytinen/ iStockphoto

" 'Meitä oli viisikymmentä.Tämä on meidän tarinamme.'

Hätkähdyttävä YA-romaani maailmasta, jossa nuoret joutuvat vankilaan rikoksista, jotka heidän on laskettu tulevaisuudessa tekevän. 

'Meidät noudettiin keskellä kirkasta päivää, kohteliaasti ja rauhallisesti.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kukaan kuolisi.Ei varmasti ollut tarkoitus, että kaikki menisi sellaiseksi kuin meni.Tämä on meidän tarinamme.mä ovat meidän äänemme.' " (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789520413057_lukun.pdf

Oma arvio:

Kovasti olen odottanut tätä Salla Simukan uusinta YA-dystopiaa, sillä pidän oikein kovasti hänen aiemmasta dystopiakirjaparista Jäljellä ja Toisaalla. Olisin lukenut Lukitut kesäkuiseen Pride-lukuhaasteeseen, mutta koska pyytämääni arvostelukappaletta ei alkanut näkyä eikä kuulua, jouduin jonottelemaan tätä kirjaston varausjonossa eikä kirja näin ollen ehtinyt minulle haasteaikana. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Heti kirjan ensimmäisessä luvussa paljastetaan, että yksi kirjan näkökulmahenkilöistä tulee kuolemaan. Tämän jälkeen palataan ajassa puoli vuotta taaksepäin, aikaan jolloin yhteensä viisikymmentä tarkkaan valittua nuorta haetaan kotoaan vähäeleisesti ja sullotaan vankilaan, kukainenkin viiden henkilön selleihin. Johannes, Vega, Kaspian, Meea ja Oliver käyvät läpi niitä tuntemuksia, mitä äkillinen vankeus tuo esiin. Kaikilla nuorilla on oma historiansa ja kipukohtansa, joita lukijalle aletaan hiljakseen ripotella samalla, kun alkaa selvitä, miksi nämä nuoret on vangittu.

Vaikka olettekin vankilassa, voitte ajatella aikaanne täällä myös retriittinä tai mahdollisuutena hiljentymiseen ja itseenne tutustumiseen. Käyttäkää päivänne hyödyllisesti ja muistakaa: tämä kaikki on teidän omaksi parhaaksenne. (s. 24)

Niin, miksi? On tehty pommintarkka todennäköisyyslaskentamalli, jolla pystytään selvittämään, tekeekö nuori tulevaisuudessa jonkin rikoksen. Nyt nämä valitut nuoret ovat siis mallin mukaan tulevia rikollisia, ja heidät on valittu uudenlaiseen kokeiluun. Nuorille ei kerrota, mikä on heidän tuleva rikoksensa, vaan heidän on arvattava se itse. Vankilassa on vähän kuin BB-talon päiväkirjahuone, johon he voivat halutessaan mennä arvaamaan rikoksensa, ja jos osuu oikeaan ja osoittaa katumusta, pääsee kotiin. Kuulostaa helpolta, mutta on yllättävän vaikeaa, ja niinpä nuoret tulevat huomaamaan, kuinka yksi toisensa jälkeen palaa tunnustushuoneesta pettyneenä takaisin. Nuoria valvotaan jatkuvasti, ja virheitä tehdessään he saavat sähköiskuja rannelaitteidensa kautta.

- Väärä vastaus. Poistu huoneesta. (s. 39)

Kirjan asetelma on oikein herkullinen tällaiselle vannoutuneelle dystopiafanille kuten minä, mutta ikävä kyllä idea ei kanna tarpeeksi pitkälle, vaan Lukitut keskittyy loppujen lopuksi esittelemään henkilöhahmojen kipupisteitä ja vankien keskinäisiä ihmissuhdedraamoja. Päähenkilöiksi on valikoitunut mukavasti eri identiteettien kirjoa, mutta jossain vaiheessa minulle tulee tunne, kuin lukisin seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiopasta: on muunsukupuolinen aromanttinen, homo ja bi, demi- ja panseksuaali sekä polyamoriaa. Sinänsä on oikein mukavaa, että henkilögalleria on heterogeenistä, mutta liika variaation määrä ja terminologian esilletuominen nuorten repliikeissä alkaa paistaa helposti läpi eikä tunnu luontevalta. Tulee tunne, että on valitsemalla valittu mahdollisimman monipuolinen kokoelma ns. valistusmielessä.

Mun täytyy olla niiden puolella jotka on oikeassa, vaikka se tuhoaisi mun oman elämäni. Mä en voi enää teeskennellä.

Vaikka mun rannekkeessa lukee V2 mä olen vanki ja vankien puolella. (s. 237)

Kirjan parhaita paloja ovat vankilan toiminnasta kertovat yksityiskohdat, joissa luetellaan tarkoin harkittuja sääntöjä ja toimintaohjeita. Metsäjoen vankilassa, jonka nimi muuten olisi voinut olla vähän särmikkäämpi, hyvällä käytöksellä voi saada ylennyksen vartijaksi, jolloin saa paremmat oltavat ja mahdollisuuden antaa sähköiskuja muille. Johannes pääseekin vartijatasolle, mikä alkaa aiheuttaa säröjä hänen ja poikaystävänsä Oliverin välille. 

Päähenkilöitä on sen verran monta, ettei kukaan heistä päässyt minulla ihon alle, vaan jäivät pintaraapaisuiksi. Kiehtovin henkilöistä on Vega, joka on valinnyt itse lapsena nimensä tähden mukaan. Hän onkin loppuratkaisun kannalta hyvin tärkeä henkilö. Hän kantaa mukanaan salaisuutta, joka kalvaa häntä. Vangit keksivät viihdytyksekseen harjoitella ja esittää oman musikaalin, johon lavarunoutta harrastava Kaspian kirjoittaa biisit ja Oliver on toinen pääroolin esittäjistä.  Kaspian tuo lavarunoissaan esille rodullistetun nuoren tuntemuksia, mutta myös sitä, kun ei voikaan täyttää vanhempiensa odotuksia. Meea ihmettelee, miksi hän, tunnollinen ja kunnollinen Kiinasta adoptoitu tyttö tulisi tekemään jonkin rikoksen. Henkilöissä on siis tarpeeksi monipuolisuutta, mutta harmillisesti tilaa  heille kasvaa ja kehittyä jää rajalliseksi vajaa 300-sivuisessa kirjassa.

Menneisyys ei määritä mua. Tulevaisuus ei määritä mua. Tämä hetki määrittää. (s. 237)

Kirjan lopusta ei dramatiikkaa puutu, ja lopussa lukijaa harhautetaan tosissaan, mutta todellinen loppuratkaisu on hieman pettymys. Harmi, sillä aiheesta olisi voinut revitellä paljon dystopiamaisemmin. Lukitut on kuitenkin ihan mukiinmenevä nuorten ihmissuhteisiin, itsensä etsimiseen ja elämänsä pohtimiseen keskittynyt nuortenkirja, jota suosittelisin noin 14+ -ikäisille.

Arvosanani 3

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kuunnellut äänikirjat - dekkariblogi 

Bibbidi Bobbidi Book

Kirjojen keskellä

Samantyylistä luettavaa:

Cecelia Ahern: Viallinen-sarja

Dodo-sarja: J.S. Meresmaa

Dodo: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2020 (Dodo #1)

Kansi: Karin Niemi

"Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

Iina: mikä muu vois mennä pieleen?
Elämä: hold my beer" (Myllylahti)

Oma arvio:

Luin viime vuonna J.S. Meresmaan hämmästyttävän pienen novellikokoelman Lintuhäkin muotoinen soittorasia, jonka nostin omassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessäni toiselle sijalle. Lisäksi olen lukenut joitakin hänen novellejaan eri antologioissa, ja tykännyt  kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Olipa siis iloinen yllätys tämä hänen säeromaaninsa Dodo.

Dodon karva on sileää, 

lasimaista mutta pehmeää.

Se on ristiriitojen eläin, 

synkkä ja musta, 

mutta nyt se tarjoaa

mulle lohdutusta. (s. 49)

Dodo esittelee lukion viimeistä vuotta käyvän Iinan, joka kamppailee identiteettinsä ja poikaystävänsä Tuukan masennuksen kanssa. Lisäksi hänellä on kova huoli esihistoriallisesta lemmikistään Dodosta, jonka hän ja Tuukka löysivät romahtaneesta luolasta. Dodo ei ole enää poikanen, vaan alkaa olla jo iso otus, joka rikkoo paikkoja. Kun Iinan äiti päättää lähettää tytön maalle isänsä luo, koska tytön koulu on kärsinyt, Iina joutuu jättämään Dodon poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä Saran hoiviin. Iinaa hiukan huolettaa, koska upea Sara on Tuukan exä. Mutta kummasta hän oikeastaan on mustasukkainen?

Säeromaanissa kuvataan kauniisti Tuukan ja Iinan rakkautta, joka kestää myös Tuukan masennuskaudet. Iinalla on taito piristää synkistelevää Tuukkaa, mutta hän tietää myös sen, ettei yksin voi auttaa rakastaan. Siksi hänen on saatava poikaystävänsä hakemaan ulkopuolista apua, ennen kuin hän lähtee isänsä luo. Onneksi Tuukka suostuu ja Iina saa mielenrauhan. Ainakin hetkeksi.

Tuukka on toukkamoodissa.

Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä

ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.

Kovin ääni mikä siitä kuuluu on

kun se vetää vessan. (s.23)

Iinan ja isän suhde on saanut säröjä monestakin asiasta. Isän alkoholismi ja vanhempien ero, sekä se, ettei isä ole juurikaan ottanut Iinaan yhteyttä, pitää Iinan hyvin varautuneena isän kanssa. Pikku hiljaa Iina joutuu kuitenkin huomaamaan, että ihmiset voivat muuttua: isä ei enää juo ja hänen seurassaan on ihan mukavaa. Vannoutunut lihansyöjäisä suostuu jopa syömään Iinan vegaaniruokia. Isälläkin on lemmikki: sika nimeltä Kalervo.

Sara on aurinko.

Sara on voimasäde.

Sara on järistys

mun mannerlaattojen välissä.

Se katsoo muhun

ja hymyilee

ja mä vajoan ja kohoan

samaan aikaan (s. 76)

Eräänä kauniina päivänä Sara ajaa moottoripyörällään isän talon pihaan, ja silloin Iinan rinnassa räjähtää - hän alkaa yhtäkkiä ujostella kaunista, upeaa ystäväänsä. Jotain onkin muuttunut: he eivät enää kutsu toisiaan leikkisästi Lortoksi ja Horoksi. Iinan sisällä alkaa myllertää miljoonia ajatuksia: onko hän nyt lesbo, bi vai pan? Miten hän voisi tehdä mitään pahaa Tuukalle? Miksei hän voisi saada molemmat, Saran ja Tuukan? Tunteeko Sara edes samalla tavalla?

Sitten Iina kuulee ikäviä uutisia: Dodo on karannut. Iina saa houkuteltua isän lähtemään retkelle Förbyhyn, samaan metsään, jonka luolasta Dodo aikoinaan löytyi. Mutta kun Iina viimein löytää lemmikkinsä, hän joutuu miettimään, mikä on oikea ratkaisu.

Ja mä mietin, miten tästä eteenpäin,

mikä Dodoa odottaa.

Mikä oikeus mulla on

päättää sen elämästä? (s. 124)

Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista. Esihistoriallinen lemmikki Dodo symbolisoi selvästi kaikkea sitä, josta Iinan on päästettävä irti. Onko aina valittava joko tai, vai voiko saada molemmat tai kaiken? Siitä tässä kauniissa kirjassa on kyse. Tämä kirja antaa toivoa. Tämä on ihana!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

46. Kirjassa on sauna

 Khimaira: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2021 (Dodo #2)

Kansi: Karin Niemi

"Khimaira on nuorista kertova säeromaani, joka viiltää ja vangitsee rakkauden voimalla.

19-vuotiaalla suomenvenäläisellä Saralla on intohimona valokuvaaminen ja Anna Ahmatovan runot, allaan vintage-moottoripyörä ja takana lääkiksen pääsykokeet. Käsipuolessa Saralla keikkuu uusi tyttöystävä Iina, joka on myös Saran ex-poikaystävän tyttöystävä – yhteisestä sopimuksesta. Monimutkaistako? Ehkä vähän, mutta milloin elämä ei sitä olisi.

Lisämutkia matkaan tuo se, ettei Sara ole kertonut vanhoillisille vanhemmilleen lesboudestaan saati monisuhdejärjestelyistä. Hänellä on jo jalka oven välissä omaan, itsenäiseen elämään. Ja vaikka kotitalo on komea, sen sisällä kaikuu tyhjyys, joka valtaa tilaa Saran sisältä päivä päivältä enemmän. Hän tuntee seisovansa kuilun reunalla. Mitä paljastuu, kun hiljaisuus lopulta rikkoutuu?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Pidin ihan hirmuisesti viime vuonna ilmestyneestä J.S. Meresmaan säeromaanista Dodo. En tiennytkään etukäteen, että tänä syksynä julkaistu Khimaira on jatkoa Dodosta tutuksi tulleiden Iinan, Tuukan ja Saran elämään - ja heidän polyamorisen suhteen alkutaipaleeseen. Nyt näkökulmahenkilö vain vaihtuu, eli Iinan hyvä ystävä ja sittemmin tyttöystävä Sara saa nyt äänensä kuuluviin.

Pahempaa kuin kuolla

on tulla

kielletyksi

hylätyksi

hävetyksi.

Jos en kelpaa mun perheelle, 

kuinka voisin kelvata kenellekään toiselle? (s. 73)

Huomasin nyt vain heti alussa, että tämän säeromaanin muoto ei ole minulle täysin mieluinen: säkeissä on välillä loppusointuisuutta, mihin en ole oikein säeromaaneissa tottunut enkä mieltynyt. Runot ovat asia erikseen. Kaiken huipuksi loppusoinnut tulevat ja menevät aina sattumanvaraisesti,mikä on jostain syystä kamalan häiritsevää. En muistele Dodossa olleen juurikaan loppusointuja missään vaiheessa, vaikka toki muuta kielellä leikittelyä, kuten toisteisuutta siinäkin on, eikä se sellainen minua häiritse. Olisiko tähän syynä sitten päähenkilön mieltyminen Anna Ahmatovan runouteen, jonka takia hänen ajatuksiaan välillä runollistetaan loppusoinnuilla? Toisaalta seuraaava lainaus voikin selventää tämän valinnan:

Venäjän kielessä loppusointu

asuu luontevasti kuin sielu ruumiissa.

Suomen kielessä se on pahimmillaan pakkopaita

tai norsu korsetissa. (s. 61)

Khimaira on painottunut vahvasti päähenkilön, Saran, identiteetti-pohdintoihin: hän miettii juuriaan, jotka ovat suomenvenäläiset, ja sukupuoli-identiteettiään, josta hänen vanhoillisilla vanhemmillaan ei ole aavistustakaan. Perheen odotukset ovat korkealla, mutta Sara ei tunnusta niitä omikseen. Hän ei kuitenkaan uskalla uhmata Kuningatarta, joksi hän omaa äitiään etäännyttävästi kutsuu. Sara ei ole siis tullut kaapista ulos vanhemmilleen, ja tämä kalvaa niin häntä kuin Iinaakin, jota Sara suorastaan palvoo. Sara miettii myös heidän polyamorista suhdettaan, joka tuntuu ulkopuolisista olevan pelkkää ryhmäseksisessiota, vaikka Sara ei edes seurustele Tuukan kanssa. Tuukka ja Iina ovat yhdessä, mutta niin myös Sara ja Iina. Ja he haluavat saada tämän combon toimimaan.

Me ollaan kimeeri.

Me ollaan hirviö.

Me ollaan taruolento.

 

Ja silti me ollaan totta. (s. 10)

Sara haluaa ilmoittaa vanhemmilleen lesboudestaan ja suhteestaan Iinaan kirjeitse, mutta jotakin menee auttamattomasti pieleen, ja Sara romahtaa täysin. Hän huolestuttaa rakkaansa katoamalla hetkeksi teilleen, hyljättynä ja pettyneenä. Voiko hän tulla koskaan hyväksytyksi perheessään omana itsenään?  

Tiedän rikkovani niiltä kuvajaisen

jonkin tärkeän, jonkin tulevaisuuden.

Mutta onko sekään oikein,

ettei ne tiedä kuka olen.

Ettei ne tunne omaa tytärtään.

vaan pelkän kuvitelman hänestä.

Mä haluan, että ne näkee tosiminän

minut

vaikka Kuningattaren katse olis jäätä. (s.37)

Saran elämään mahtuu surua, josta hän ei ole Iinallekaan kertonut. Rakkaan mummon eli babushkan kuolema, siskon kehitysvammaisuus ja kuolema, nämä kaikki kulkevat hänen mukanaan. Hänen on vain oltava valmis jakamaan surunsa Iinan kanssa, jotta he voivat olla vahvoina yhdessä.

Primus tarkoittaa ensimmäistä.

Vera oli meidän perheen esikko.

Ensimmäinen joka syntyi,

ensimmäinen joka kuihtui. (s.139)

Khimaira ei valitettavasti koskettanut minua niin kovasti kuin sen itsenäinen alkuosa Dodo. Säeromaani on traaginen kaapistatuloromaani, mutta myös tarina surusta, odotuksista ja tietysti rakkaudesta. On hienoa, että tuodaan myös ei-niin-tavallinen suhdemuoto, polyamoria, hyvin luontevasti esille. Meresmaa taitaa myös kauniin kielellisen leikittelyn taidon, mikä toimii erityisesti säeromaaneissa, vaikka en nyt niistä muutamista loppusoinnuista innostunutkaan.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

---

Kerberos: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2022 (Dodo #3)

Kansi: Karin Niemi

"Kerberos on nuorista kertova säeromaani, joka kuohuu kaipuuta ja kipua, mutta hehkuu myös elämän lämpöä.

Tuukka on aloittanut geotieteiden opiskelun yliopistossa ja käy terapiassa masennuksen vuoksi – saman sairauden, joka on vienyt häneltä äidin ja muistot tästä. Black metal raikuu usein kuulokkeissa, sillä Tuukan tyttöystävän Iinan tyttöystävä Sara on muuttanut samaan asuntoon, eikä kahden vastarakastuneen tytön kanssa elämisestä puutu ääntä saati käänteitä. Elämän kolhima mutta läheisyyden voimistama kolmikko elää polyamorisessa suhteessa keskenään.

Syksyn turbulenssien jälkeen trio odottaa tulevaa joululomaa innolla. Vihdoin aikaa löhötä yhdessä leffojen ja sarjojen äärellä! Sitten naapurissa alkaa haukkua salamyhkäinen koira, jota kukaan ei ole nähnyt, ja kun joulu koittaa, paljastuu yllätyksiä muualtakin kuin lahjakääreiden sisältä." (Myllylahti)

Oma arvio:

J.S. Meresmaan säeromaanisarjan  kolmas osa päästää nyt ääneen Tuukan, joka on Iinan poikaystävä ja Saran ex-poikaystävä - ja kämppis. Kolmikko päätti ensimmäisessä osassa Dodo kokeilla polyamorista suhdetta, ja tämä Kerberos kuvaakin nyt sitä yhteisen asumisen arkea, mitä he opettelevat elämään niin Tuukan masennuksen varjostamana. 

Jos tämä ei ole rakkautta,

aitoa ja totta,

en tiedä mikä on (s.111)

Tuukalla on parempia ja huonompia jaksoja, sillä masennusta sairastavalla olotila ei ole aina vakio. Tuukka käy välillä opiskelemassa, välillä purkamassa tuntojaan terapiassa ja välillä hän hautautuu huoneeseensa, kun pimeys ottaa vallan. Kaiken lisäksi hän on viimein oivaltanut oman seksuaalisen identiteettinsä laidan. Iinan voi olla hieman hankala sulattaa, että hänen poikaystävänsä on aseksuaali, eli henkilö, joka ei koe tarvetta harrastaa seksiä. On mielenkiintoista, että kirja tuo esille miespuolisen henkilön aseksuaalisuuden, koska usein on vallalla ajatus, että miehet haluavat aina seksiä ja ovat aina valmiita siihen. 

Iinaa yhä nolottaa, jos Tuukka yllättää hänet ja Saran suutelemasta. Tuukalle ja Saralle se on ihan ok, mutta Iinalla on vielä hankalaa tämä puoli. Tuukan paljastus aseksuaalisuudesta ei helpota asiaa. Sara ja Tuukka haluavat piristää Iinaa ja järjestää tälle oikean joulun, vaikka kumpikaan heistä ei itse välittäisi koko juhlasta. Mutta kun alkuperäinen suunnitelma menee mönkään, eli Iinan äiti ei pääsekään heidän kämppäänsä joulun viettoon, päättävät he lähteä kolmisin ajamaan aatonaattona Iinan isän mökille ja yllättää tämän. He taitavat kuitenkin perillä yllättyä itse pahemman kerran, eikä lainkaan positiivisesti.

Kerberos ei vaikuttanut minuun mitenkään kauhean syvällisen koskettavasti, mutta viihdyin sen parissa kiitettävästi. Kirjasta voi poimia monia todella tärkeitä teemoja, joista aseksuaalisuuden ja polyamorian lisäksi  lopussa nousi herkullisesti esiin Tuukan ja Iinan isän keskusteluista sukupolvien välinen kuilu ja ajattelun erilaisuus. Siinä oli hieman viitteitä myös nykyajan some-öyhötykseen, johon tietynikäiset ja tiettyä sukupuolta olevat varsinkin intoutuvat. Minusta oli mukava lukea siitä, miten kuitenkin eri lailla asioista ajatteleva nuori ja aikuinen löytävät kuitenkin yllättävän yhteyden väliltään. Kaikki ei ole niin mustavalkoista, miltä se näyttää. 

Ei aikuisuus tarkoita sitä

että on valmis

että tietää kaiken ja osaa kaiken

että virheille ei olisi sijaa

että tunteet eivät vaikuttaisi (s. 196)

Tuukan masennus on seksuaali-identiteetin etsimisen lisäksi kirjassa hyvin vahvasti esillä - onhan se osa Tuukan, ja samalla myös Saran ja Iinan elämää. Tuukka käy terapiassa läpi lapsuuttaan ja perimäänsä taipumusta masentua, sillä hänen äitinsä kohtaloksi kävi juuri paha masennus. Lisäksi häntä kalvaa se, kuinka hänen isänsä vaikuttaa onnelliselta uuden perheensä kanssa. 

vituttaa että välitän

haluaisin unohtaa ne

yhtä helposti kuin

ne on unohtaneet mut (s. 90)

Viime vuosina on tullut aika paljon nuortenkirjallisuutta mielenterveysteemalla, joten minulla on hiukan iskenyt jo väsymys tähän aiheeseen. Tärkeä asia ja ajankohtainen, ei sillä. Ja jollekin tämä kirja voi olla se ainoa, joka tätä asiaa käsittelee, joten hyvä näin. 

mä kuolen

mä kuolen

mä kuolen

mä kuolen nyt

tältäkö se tuntui, äiti? (s. 141)

Meresmaan säeromaanikolmikon nimissä Dodo, Khimaira ja Kerberos, on kaikissa ripaus esihistoriaa tai Kreikan mytologiaa. Kerberos on Kreikan mytologiassa manalan porttia vartioiva kolmipäinen koira. Tuukka kuulee välillä naapurista rasittavaa rescue-koiran räksytystä, ja siitä Sara saa kimmokkeen kertoa aasinsiltana tarinaa Kerberoksesta, jonka ohi välillä viekkaudella ja vääryydellä pääsivät muutamat sankarit kuolleita manalaan tapaamaan. Minä luin nyt tämän säeromaanin sen verran pinnallisesti, etten osannut hienosti yhdistää tätä vertausta kirjan henkilöiden elämään ja tarinaan, mutta joku nokkelampi sen takuulla sieltä löytänee. 

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Booklist Queen: Literary fiction