Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 7 ~ Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry

Pikku Prinssi: Antoine De Saint-Exupéry. Suomentanut Irma Packalén. WSOY 2007 (1. suomenk. painos 1951)

Ranskankielinen alkuteos (1944): Le Petit Prince

"Viisas ja hellyttävä satuklassikko.

Asteroidi B 612 on taivaankappale, jolta on kotoisin yksi maailman tunnetuimmista satuhahmoista: Pikku Prinssi." (WSOY)

Oma arvio:

Tämä on nyt järjestyksessään seitsemäs Kirjabloggaajien klassikkohaaste, johon osallistun. Haastetta luotsaa tällä kertaa Katriina Unelmien aika -blogista. (Jos haluat tietää, mistä haasteessa on kyse, käy lukemassa haastepostaus tästä.)

Tällä kertaa oli osallistumiseni jäädä väliin, sillä klassikon valinta oli käydä mahdottomaksi liki 30 asteen helleaallon turruttamana. Olin aikonut lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta kun tartuin kirjaan, jo pelkkä ajatus sen lukemisesta ahdisti (aikaakin oli liian vähän). Päätin lukea tähän siis Jane Austenin Emman, mutta pitkien lauseiden ja vanhahtavan kielen sävyttämä klassikko ei vetänyt sekään, ja aika alkoi käydä vähiin. Olin jo luovuttamassa, kun siivotessani lastenkirjahyllyäni Pikku prinssi eksyi käteeni. Tässähän se on: vain satasivuinen, kuvitettu klassikko, joka on maannut hyllyssäni yli kymmenen vuotta, ansaitsee nyt tulla luetuksi. 

Olen yrittänyt lukea Pikku prinssiä aiemmin, ja aina se on tyssähtänyt heti alkumetreillä. Karsastan nimittäin lasten- ja nuortenkirjoja, joissa on olevinaan joku viisaus, paljon sivumerkityksiä ja jokin kauhean syvällinen opetus, joka minun pitäisi sieltä bongata. Sellainen olo tätä klassikkoa lukiessa on tullut heti alkumetreillä mieleen. Mietin aina, nauttiiko yksikään lapsi tai nuori tästä kirjasta, vai onko tämä tehty vain viisasteleville aikuisille, jotka haluavat lapsensa oppivan jotain suurempaa ja oivaltampaa tästä maailmasta. Vai onko tämä vain pelkkä tarina, satu prinssistä, joka asuu kaukaisella tähdellään, tai itse asiassa asteroidi B 612:lla kolmen sammuneen tulivuorensa, alati maasta esiin pyrkivien baobab-puiden ja piikikkään ruusunsa kanssa? Miksi kavahdan tätä varmaan yhtä eniten siteeratuimpia klassikkoa? Erään ystäväni kanssa kävimme keskustelun juuri tästä kirjasta, että mikä tämän suosion perusteena on. Samaan syssyyn ystäväni niputti A.A.Milnen Nalle Puhin, josta minä kyllä itse pidän, mutta jota hän ei ole koskaan sietänyt samasta syystä kuin Pikku prinssiä.

Hypähdin pystyyn kuin salamaniskusta. Hieroin silmiäni. Katselin. Ja näin aivan ihmeellisen pikkumiehen, joka tarkasteli minua vakavana. Tämä on paras kuva, minkä olen onnistunut hänestä piirtämään. (s.12-13)

Pikku prinssin kehyskertomuksessa kirjan minäkertoja kertoo kuuden vuoden takaisesta kohtaamisestaan omituisen pienen prinssin kanssa Saharan autiomaassa, kun hän oli joutunut tekemään hätälaskun moottorivian takia. Prinssi pyytää miestä piirtämään hänelle lampaan kuvan. Mies ei voi käsittää, mistä tämä pieni merkillinen poika on saapunut, kunnes kaikki alkaa pikku hiljaa valjeta hänelle prinssin kertoman myötä: Prinssi suuttui pienen kotitähtensä ainoalle ystävälleen kukalle, joka oli kovin vaativa. Hän myös väsyi sammuttamaan tulivuoria ja kitkemään tuhoisten baobab-puiden taimia, etteivät nämä tuhoaisi hänen pientä kotiaan. 

- Tiedätkö...kun on oikein surullinen, rakastaa auringonlaskua... (s. 27)

Pikku prinssi seikkaili planeetalta ja tähdeltä toiselle ja kohtasi eriskummallisia asukkaita: kuninkaan, jolla ei ollut alamaisia; Turhamaisen, jolla ei juuri käynyt ihailijoita kylässä; Juopon, joka joi unohtaakseen häpeänsä; Liikemiehen, joka laski omistamiaan tähtiä; vanhan maantieteilijä Herran, jolta puuttui tutkimusmatkailija; lyhdynsytyttäjän, joka oli turhautunut työhönsä. Lopulta pikku prinssi saapui Maahan, jossa hän kohtasi veikeän käärmeen, erämaassa asuvan kukan, vuoren päältä toistelevan kaiun, ruusutarhan piikikkäät ruusut ja kesyttämättömän ketun, jonka pikku prinssi pyynnöstä kesyttää, rautatien vaihdemiehen, kauppiaan ja viimein janoisan, lentokoneen moottoriaan korjaavan lentäjän. Kaikilta tämä pieni poika oppii jotakin elämästä.

-Maan ihmiset, pikku prinssi sanoi, kasvattavat jopa viittä tuhatta ruusua yhdessä kukkatarhassa...eivätkä kuitenkaan löydä, mitä etsivät...

- Eivät löydä, vastasin...

-Ja kuitenkin he voisivat löytää etsimänsä yhdestä ainoasta ruususta tai tilkasta vettä...

-Aivan oikein, vastasin.

Ja pikku prinssi lisäsi:

- Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä. (s. 81)

Pikku prinssi katuu sitä, että jätti rakkaan kukkansa kotiplaneetalleen ja hänellä on siitä jatkuva huoli. Kun he lentäjän kanssa löytävät kaivosta juotavaa, pikku prinssi päättää palata tähdelleen. Hänellä on siihen melko uskalias keino, sillä hän uskoo ruumiinsa olevan liian raskas palaamaan kotitähdelleen. Lentäjä on hyvin murheellinen joutuessaan jättämään jäähyväiset tuolle rakkaalle ystävälleen, pienelle, merkilliselle prinssille, joka opetti hänelle paljon. Hän haluaisi tietää, eihän lammas vain syönyt prinssin rakasta kukkaa.

Mikä olo minulle tästä kirjasta sitten jäi? Olen onnellinen, että sain luettua viimeinkin tämän klassikon, joka on kummitellut hyllyssäni pitkään. Kun ajattelen kirjaa pelkästään satufantasiamaisena tarinana, pidän siitä kovasti. Ymmärrän, miksi kirjaa siteerataan kovasti, sillä se sisältää hyvin kauniita ajatuksia, joiden pääteemana näyttää olevan se, että se mitä ihminen tuntee sisimmässään, on tärkeintä. Kirja on siis ylistys rakkaudelle, mutta panee myös ajattelemaan maailman mielettömyyttä ja mielekkyyttä. Mitä taas tulee siihen, kenelle tätä kirjaa suosittelisin, olen hieman epävarma. Itse teininä en olisi tajunnut tästä hölkäsen pöläystä, mutta tämä kirja vaatii lukijakseen ajattelevaisen nuoren, vähintään yläkouluikäisen. Toki prinssin seikkailut kuvineen voivat viihdyttää myös pienempiäkin, mutta esimerkiksi omat lapseni tuskin jaksaisivat kuunnella kirjan elämänohjeita jakelevia viisasteluja. Pikku prinssi herättää minussa hellyydentunteita, niin suloinen on tämä vilpitön kullankeltatukkainen poika, joka rakastaa syvästi omaa kukkaansa.

Kiitos Katriina Klassikkohaasteesta! Nyt nokka kohti seuraavaa haastetta, järjestyksessään kahdeksatta, jota pitää Margit Tarukirja-blogista ja joka päättyy 31.1.2019. Tässä vielä aiempiin haasteisiin lukemani klassikot omissa postauksissaan:

Osa 6: Vuonna 1984: George Orwell
Osa 5: Eläinten vallankumous: George Orwell.

Osa 4: Apinoiden planeetta: Pierre Boulle.

Osa 3: Liisan seikkailut Ihmemaassa: Lewis Carroll.
Osa 2: Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling 
Osa 1: Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni

Muissa blogeissa:

Luettua elämää
Kirjavinkit (Juha)
Jokken kirjanurkka
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjasähkökäyrä
Taikakirjaimet
Kirjasfääri

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

Ainoa taivas: Essi Ihonen

Ainoa taivas: Essi Ihonen.WSOY 2018

Kansi: Riikka Turkulainen/ iStockphoto

"Tyttäret olivat syntiä.

 

Koskettava kasvutarina Ainosta, joka pyristelee irti uskonnollisesta yhteisöstä.

Aino pukeutuu maanläheisiin väreihin ja peittää pitkät, letitetyt hiuksensa huivilla. Hän on 17-vuotias, eikä ole koskaan pitänyt ketään poikaa edes kädestä, mutta on jo suostunut Armon kosintaan. He kuuluvat molemmat seurakuntaan, jossa ketään ei jätetä yksin ja kaikkeen on selkeä vastaus. Vaikka Armon kiinnostus hivelee itsetuntoa, Ainoa kauhistuttaa ennalta määrätty elämänpolku – ja yhtäkkiä hän ei ole varma enää mistään. Kestääkö usko asioiden kyseenalaistamista vai sortuuko kaikki? Askel vapauteen on samaan aikaan kaikkein houkuttavin ja pelottavin. "(WSOY)

Oma arvio:

Olen odottanut tämän Essi Ihosen esikoiskirjan ilmestymistä siitä asti, kun näin sen keväällä kirjakatalogissa. Vihdoinkin on julkaistu nuorille suunnattu kirja, jossa on teemana uskonnollinen yhteisö. Kuten olen aiemmin hehkuttanut, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on yksi parhaimmista lukemistani romaaneista, eikä hänen seuraava teoksensa Synninkantajat ole myöskään hassumpi. Aihe kiinnostaa minua suuresti, vaikkei minulla ole siitä juuri omakohtaista kokemusta. Tai ehkä juuri siksi se kiehtookin.

Elimme näin. Huivit hiuksien peittona, maanläheisissä väreissä, leuka rinnassa ja aivot tiukasti Jumalassa, lähipiiri seurakunnasta kudottuna. Tässä hiljaisuudessa, johon minun on vaikea mahtua.

Maailma oli niiden takana. Pelkäsin elämäni karkaavan liian kauaksi, jos en itse pyristelisi irti. (s. 11)

Ainoa taivas kertoo Ainon tarinan selkeällä, kauniilla tyylillä ja lineaarisessa aikajärjestyksessä ilman sen kummempia kirjallisia kikkailuja. Ainon ja hänen sisarensa Suvin välillä on syvä sisarussuhde, joka on murtumassa, kun Suvi astuu pian avioliittoon Larin kanssa. Aino jännittää Suvin puolesta hääyötä, josta hänellä on aavistus, muttei juuri mitään tietoa. Suvikin tuntuu olevan kihelmöivän hermostunut tulevasta, ja juuri se hääyö tuntuu olevan pahin jännityksen aiheuttaja, ei itse häärituaali.

Yksi sana ja Suvi lakkasi olemasta sama ihminen, joka oli nukkunut samassa kerroksessa  kerroksessa kanssani. Peitin silmäni käsillä ja katsoin kengänkärkiäni. Kuinka kauan kuluisi aikaa, kun minä seisoisin samassa kohdassa, jossa Suvi nyt? (s.48)

Ainon vanhemmilla tuntuu olevan kiire saada myös nuorimmainen tytär pian naimisiin. Kapiokirstu odottaa valmiina ja sinne valitaan sopivat vuodevaatteet odottamaan tulevaa elämää vaimona ja lasten, mielellään useiden, äitinä. Kannattaako Ainon panostaa viimeiseen lukiovuoteen, kun hän ei tule koskaan menemään yliopistoon? Ainon vanhemmat, pelottavan patriarkaalinen isä ja alistunut, myötäilevä äiti ovat sopineet Armon perheen kanssa, että Armo voisi olla Ainon tuleva aviomies - poika on toki osoittanut itse olevansa Ainosta kiinnostunut, mutta Aino ei ole vielä varma. Ainosta tämä kaikki tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, jännittävältä, kihelmöivältä, uudelta. Aino saa Armon perheeltä syntymäpäivälahjaksi kirsikkakuvioisen huivin, jota seuroissa käyttämällä hän tavallaan julkisesti tulee hyväksyneeksi asian.

 Se mies oli minun isäni. Minun rankaisijani, hän, joka tulisi aina muistuttamaan, mitä kaikkea olin tehnyt väärin. (s. 118)

Ainon isä on surullinen tapaus, joka piiskaa itseään siitä, ettei Jumala ole siunannut hänelle kuin kolme lasta. Hänen arkeaan rytmittävät Kirjan (=Raamatun) lukeminen ja siitä liikuttuminen. Kumisaappaat ovat isälle tärkeä symboli: hän on ostanut jo kumisaappaat valmiiksi vävylleen, ihan kuten hänen isänsä osti miniälleen. Ja ihan kuten hän on ostanut ne kaikille lapsilleen symboloimaan koskemattomuutta.

Tarina seuraa Ainon pohdiskelua tulevasta avioliitosta Armon kanssa, äitiydestä ja vaimona elämisestä samalla, kun hän yrittää valmistautua viimeiseen lukiovuoteensa. Tytön seksuaalisuus on heräämässä uteliaisuutena ja hämmentävinä tunteina, mutta siihen se jää.  Kesäleirillä hän tutustuu Iinaan, jonka äiti on tullut ulkopuolelta, eli ei ole syntyjään esikoislestadiolaisesta liikkeestä. Tämä tuntuu Ainosta jännältä, sillä Iinan äiti käy töissä ja pukeutuu hameen sijasta housuihin. Ainon perheessäkin on vaiettu häpeä, seurakunnasta eronnut isoveli Valo, joka on mennyt naimisiin ulkopuolelta tulleen Leenin kanssa. Heillä on vain yksi lapsi Frans, ja Leeni kertoo Ainolle, että hänkin voisi puhua ehkäisystä Armolle, jos lasten tekeminen mietityttää vielä liikaa. Leeni tulee kertoneeksi myös Ainolle, mitä hääyönä tapahtuu, eikä Aino ole varma, olisiko hän halunnut tietää.

Ainoa, joka päättäisi mitä vartalolleni tapahtuisi, olisin minä itse. Se oli kaunis ajatus, idylli, josta en halunnut luopua. Samalla se soti kaikkea vastaan, mihin olin oppinut. Sitä arkea, mihin minun oli palattava. (s.80)

Ainoa taivas on hyvin mukavalukuinen ja mukaansatempaava kasvutarina, jossa päähenkilön kypsyminen on selvästi havaittavissa. On ilahduttavaa, kun aluksi niin arka ja myötäilevä Aino alkaa löytää rohkeuden itsestään. Ainon isoveli Valo vaimoineen on ihana tukipylväs ja pelastus Ainolle, ilman heitä hän ei välttämättä olisi niin rohkea. Suvi-sisko on hieman eri maata, eikä hän voisi tehdä niin isoa loikkaa kuin pikkusisarensa. Armo taas - hän on täysin Ainon isän johdateltavissa, mutta hänestä kyllä huokuu aito kiinnostus Ainoa kohtaan. Hänellä kuitenkin menee puurot ja vellit sekaisin, koska hän ei osaa ajatella asioita loppuun itse.

Olin alussa hieman hämmentynyt kirjan ajankuvasta, sillä ihmettelin seuroissa käytettäviä huiveja. Tietääkseni kun vanhoillislestadiolaisilla ei seuroissa mitään huiveja pidetä, saati vaatimattomia vaatteita. Mietin, sijoittuvatko kirjan tapahtumat jonnekin 1950-1960-luvulle. Vasta kun otin hieman asioista selvää, tajusin, että kirjassa on kyse eri suuntauksesta, eli esikoislestadiolaisuudesta, jossa huivia ja pitkiä hameita käytetään tänäkin päivänä seuroissa. Laitankin postaukseni loppuun pienen tietopläjäyksen tästä suuntauksesta.

Kirja sopii selkeän tekstinsä ja helppolukuisuutensa takia luettavaksi myös sellaisille nuorille, joilla on hankaluuksia tarttua kirjaan. Ainon tarina on lohdullinen, vaikka olisin ehkä toivonut vielä radikaalimpaa irrottautumista ja ehkä jotain suurta käännekohtaa, jossa pimennossa pidetty tyttö olisi löytänyt seksuaalisuutensa ja puhjennut kukkaan. Se olisi kyllä ehkä vaatinut enemmän kasvutilaa, ainakin toisen kirjan verran. Kirjan vahvana teemana on naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan, sillä Ainoa mietityttää ja pelottaa juuri se, onko hän vielä valmis äidiksi, tai onko koskaan. Uskaltaako hän ottaa puheeksi ehkäisyn Armon kanssa?

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Samantyylistä luettavaa:

Synninkantajat: Pauliina Rauhala

Lisään tämän Naistenviikon lukuhaasteeseen.

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä.


Tietoa esikoislestadiolaisuudesta:

Esikoislestadiolaisuuden suuntaus on syntynyt lestadiolaisuuden suurissa hajaannuksissa, 1900-luvun vaihteessa ja on lestadiolaisuuden suunnista toiseksi suurin maailmassa (vuonna 2012 heitä oli noin 24 000). Esikoislestadiolaisuuteen kuuluu painotus esikoisten seurakuntaan, Lapin vanhimmat, kriittinen suhtautuminen kirkkoon ja pappeuteen sekä yksinkertaisen elämän korostus. Näin ollen  esikoislestadiolaiset naiset eivät käytä koruja eivätkä meikkiä ja peittävät päänsä seuroissa huivilla. Miehet taas eivät käytä solmiota. Esikoislestadiolaisten pukeutumiskoodia ja käytännön elämänohjeiden noudattamista kutsutaan liikkeen sisällä  "kristityn esikuvaksi". Populaarikulttuuria vieroksutaan, televisiota paheksutaan ja täysraittius kuuluu asiaan. Vastaan otetaan kaikki lapset, jotka syntyy. Se, joka ei näitä suosituksia noudata, saa osakseen nuhtelua ja kehotuksia parannukseen. Esikoislestadiolaisilla on myös käytössä synninpäästö. (Jouko Talonen: Iustitia 14. Lestadiolaisuuden hajaannukset 2001. Suomen teologinen instituutti.)

Sammuta valot! / Sytytä valot!: Salla Simukka

Sammuta valot! / Sytytä valot!: Salla Simukka. Tammi 2018

Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto

"Salla Simukan odotettu ja oivaltava kertomuskokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot! sisältää pieniä kauheita ja kauniita tarinoita nuorten elämästä.

Miksi kellariin saa mennä vasta 15-vuotiaana? Mitä Koiranpääpuistossa on tapahtunut? Kuka vierailee öisin Klaran eristyshuoneessa? Särkyykö ensirakkauden lumous, jos siitä kertoo rakkauden kohteelle vuosien jälkeen?

Kääntökirja Sammuta valot! / Sytytä valot! on uudenlainen kokoelma, jonka tarinat peilaavat toisiaan hätkähdyttävillä ja riemastuttavilla tavoilla. Simukan tekstit liikkuvat kauhusta romantiikkaan ja scifistä realismiin. Tämä teos on harvinainen herkku nuorille, aikuisille ja nuorille aikuisille.

#minunvastaukseni" (Tammi)

Oma arvio:

Luin tämän kääntökirjan "valoisamman puolen" eli Sytytä valot! novellit ensimmäiseksi. Olen hyvin tyytyväinen siitä, miten monipuolisia aiheita nämä kymmenen novellia käsittelevät ja miten erityyppisiä henkilöhahmoja novelleissa vilahtaa. On sateenkaarta, tihkuvaa seksiä, jättämisen vaikeutta, fantasiaa ja dystopissävytteistä tarinaa. Minun suosikkini tältä puolelta ovat Koru, Sama kude meissä ja Ranneke. 

En tiedä, heräsinkö painon tunteeseen rintakehälläni vai jatkuvaan, pieneen hälytysääneen. Joka tapauksessa heti herätessäni kokeilin kädellä kaulaani ja sormenpääni vahvistivat sen, minkä aivoni jo tiesivät: minulla oli koru. (s. 68)

Koru on dystopissävytteinen tarina näkymättömistä - kun kuka tahansa, ilman mitään syytä, voi saada tuon pelottavan Korun kaulaansa, minkä jälkeen tätä ei ole muille enää olemassa. Tarinan näkymättömyys symboloi eräänlaista henkisen kiusaamisen muotoa kouluissa, miksei muuallakin, missä joitakin ihmisiä ei noteerata mitenkään. Se on pahinta kaikista.

Sä olet mun maailmanpyörä, joka nostaa mut korkealle ja

saa näkemään kauas.

Ja vaikka mua huimaa sun kanssa, mä haluan kyytiin kerran toisensa jälkeen. (s. 41)

Ranneke on kaunis, lyhyt, kirjemuotoinen rakkaudenylistys Villeltä Eetulle, jossa on käytetty huvipuistometaforaa kuvaamaan rakkauteen liittyviä tuntemuksia. Aivan ihana minun mielestäni! 

Puro rakasti ja vihasi uniaan. Hän rakasti niitä yöllä, kun hän sai elää unelmiensa ihmissuhdetta. Hän vihasi niitä päivällä, kun tiesi, ettei ihmissuhde ollut totta ja että unet olivat tuhonneet hänen mahdollisuutensa mennä koskaan oikeasti juttelemaan Kuismalle. (s. 53)

Sama kude meissä on hieno maagisrealistinen tarina siitä, miten unet voivat paljastaa todelliset tunteet ja sekoittua toisen ihmisen kanssa. Puro ja Kuisma eivät tiedä juuri toisistaan, ennen kuin unet puuttuvat peliin.

Fantasiamaisessa novellissa Näytän sinulle miten lennetään sekoittuu nuoren tytön riipaisevaan tarinaan hauskasti sadusta tuttu Peter Pan, joka tarjoaa torniin eristetylle tytölle lohtua ja pelastuksen. Klaraa kun rangaistaan rakkaudesta tyttöön. Novelli Ariel on mahtava kuvaus lukiolaispojasta, joka uskaltaa viimeinkin esiintyä koulunsa edessä drag queenina roolinimeltään Ariel. Mitähän hänen pitkäaikainen ystävänsä Mikael tuumaa?

Kääntökirjan toisella, "pimeämmällä" puolella Sammuta valot! on niin ikään kymmenen tarinaa, mutta nyt sävyltään synkempiä, pelottavampia, scifimpiä. Yllätykseni on suuri, kun huomaan novelleissa olevan yhteyden kääntöpuolen novelleihin: jotkut kertovat tarinaan toisen näkökulman, jotkut kytkeytyvät toisiinsa vain ihan pienen yhdistävän symbolin kautta. Novelli Koru on taas lähes samanmuotoisena, mutta vaihtoehtoisella, lohduttomammalla lopulla. Pidän tältä puolelta kääntökirjaa eniten novelleista Kutsu ja Pitkä uni.

Kun herään, tiedän heti, että jokin on muuttunut. (s. 45)

Pitkä uni on Sama kude meissä -novellin kääntöpari, joita oikeastaan yhdistää vain uniteema. Tässä novellissa pieni tyttö, Sissi, on lopen uupunut vanhempiensa riitelyyn. Yhtäkkiä hän huomaa nukkuessaan menettäneensä vuosia elämästään ja tehneensä väliin jääneellä ajalla kauheuksia. Tarinassa kauhu sekoittuu maagiseen realismiin.

Pimeys alkaa tiivistyä Siljan ympärillä. Ja äkkiä sillä on asiaa.

Vastaa hänelle. (s. 57)

Kutsu on novellista Viesti kääntöpuolen kertova, kauhusävytteinen novelli, jossa on pääosassa Silja. Siljalla on kannettavaan kivulias salaisuus, sillä hän kantaa suvun kirousta. Novelli loppuu hyvin karmaisevalla tavalla.

Novelli Kengät esittelee toisen näkökulman siihen, mitä tapahtui Näytän sinulle miten lennetään -novellissa. Huvipuisto taas on kauhufantasiamainen kääntöpuoli Ranneke-novellin huvipuistoteemalla.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten erilailla olisin ajatellut, jos olisin lukenut novellit toisin päin, eli ensin Sammuta valot! -puolen novellit. Samoin olisi hauska lukea novellit niin, että lukisin aina perätysten molempien puolien novelleja, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät toisiinsa. 

Tämä Simukan novellikokoelma on aivan loistava, monipuolinen ja viihdyttävä. Uskon, että kirjasta löytyy novelli jokaiseen makuun ja aion mielelläni suositella tätä nuorille lukijoille lasten- ja nuortenkirjastotyössäni.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Carry on Reading 

Lastenkirjahylly

Yöpöydän kirjat

Luetaanko tämä? 

Lukijan roolissa

Muita novelleja nuorille aikuisille: 

Let It Snow - Kolme talvista rakkaustarinaa: John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle
My True Love Gave To Me - Twelve Winter Romances: Stephanie Perkins (edit.)

Älä riko pintaa: Katri Alatalo

Pienen rasia jumala - ja muita kertomuksia: Anne Leinonen

Lisään tämän Naistenviikon lukuhaasteeseen.

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Julkaistu vuonna 2018

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Haamu 2018.

Kansi: Ivi Rebova

"Milloin viimeksi katsoit kuuta? Oliko se punainen? Ole varuillasi! Silloin metsä alkaa elää. Kalpeita haamuja, teräviä hampaita, hiisiä, noitia, menninkäisiä ja muodonmuuttajia. Nekin katsovat kuuta. Ja odottavat. Sinua?

Jaana Ala-Huissin ja Mervi Heikkilän novelleissa historia herää eloon, nykytodellisuus vinksahtaa ja kansanperinne tulee osaksi arkea – eikä aina hyvin seurauksin."(Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=D0DbbVtuKMQ

Oma arvio: 

Jos haluat sukeltaa keskelle suomalaista kansanperinnettä ja myyttejä, tämä novellikokoelma kannattaa lukea. Marjo Heikkilän ja Jaana Ala-Huissin novellit eivät ole ihan sitä perinteisintä kauhua, vaan ne sekoittuvat kotoisiin mytologioihin ja uskomuksiin. Sekä nykyaikaan että menneeseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vilahtelee niin etiäisiä, peikkoja kuin aaveitakin. Välillä päähenkilö huomaa joutuneensa aikahypyn kautta menneisyyteen, välillä taas asioimaan omituista, kauhistuttavaa kauppaa tekevän noidan kanssa.

Kokoelmassa on seuraavat novellit, joista jokaisesta haluan kirjoittaa sanasen ja antaa oman arvosanan:

Verikuu: Mervi Heikkilä

Nuoren Jannen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa hirviin ja kylän naisiin liittyy jotain eriskummallista.  Verikuun aikaan kaikki kulminoituu traagisiksi menetyksiksi.
Arvosanani 3,5

Piilopirtti: Jaana Ala-Huissi

- Oi, kuu ma sua palvon ja kanssasi valvon!

Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä. (s.17)

Nuori Oona on mökkireissulla ystäviensä kanssa, kun hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa aikahypyn myötä menneisyyteen. Vanhan taian avulla hän viimein pääsee takaisin nykyaikaan.
Arvosanani 4,5

Lupaus: Mervi Heikkilä

Maria jää yksin Hiitelän syrjäiselle tutkimusasemalla, joka on edeskävijä peikkotutkimuksessa. Hän odottelee tyttöystäväänsä Milaa vierailulle, joka tuleekin yhtäkkiä etuajassa. Kiihkeän yön jälkeen karu totuus paljastuu Maria ja saa tämän pois raiteiltaan.
Arvosanani 4+

Vierashuone: Jaana Ala-Huissi

Nuori teologian ylioppilas Ilkka Sovelius kokee aavemaisia tunnelmia vanhassa pappilassa. Arvosanani 3+

Pannoitetut: Mervi Heikkilä

Nuori opiskelijapoika saa kutsun rasittavalta Hessu-serkultaan tutustumaan kaupunkiin. Kaupungissa on syytä varoa Pannoitettuja, ihmiskunnan hylkiöitä, venäjältä saapuneita eräänlaisia mutantteja. Kauhukseen poika huomaa pian olevansa serkkunsa johdattelemana bileissä, joka kuhisee Pannattomia. Eräs tyttö kiinnittää huomiota  poikaan, mutta onko vaarallista ihastua Pannattomaan? Arvosana 4+

Kuokkavieras: Jaana Ala-Huissi

Nuori, häihinsä valmistautuva Kaarina kokee jotain pahaenteistä, ja hän suorittaa erilaisia rituaaleja karkottaakseen pahan. Tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen liittyviä uskomuksia.
Arvosana 3,5

Chatte: Mervi Heikkilä

Kun itseään väheksyvä puuseppä saa ovelleen ranskalaisen tyrmäävän naisen, Chaten, hän ei meinaa uskoa sitä todeksi. Mutta miksi Chatte palaa jokavuotiselta sukuloimisreissultaan aina yhtä sormea köyhempänä.
Arvosana 4

Juhannusyö: Jaana Ala-Huissi

Nuori Elvi kokee kauhistuttavia hetkiä öisessä metsässä. Lyhyt tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia uskomuksia.
Arvosana 3,5

Agnes: Mervi Heikkilä

Milla lomittaa ison hevostallin omistajaa tämän loman ajan, kun hänen täytyy harmikseen kutsumaan jalkansa katkaisseelle hevoselle eläinlääkärin. Omituinen eläinlääkäri on vailla erikoista maksua.
Arvosana 4-

Jauhot: Jaana Ala-Huissi

Nuori Fiia joutuu kerjuulle, mutta ison tilan isännältä eri heru armoa. Hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.
Arvosana 4

Kuusi on minun puuni: Mervi Heikkilä

Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. (s. 115)

Nuori biologianopiskelija, pietarilainen Galina joutuu kohtaamaan menneisyytensä, kun tummasilmäinen Juri ilmestyy metsään hänen kesätyöpaikkaansa. Tytöllä on erikoinen suhde puihin.
Arvosana 4,5

Kuutamokeikka: Jaana Ala-Huissi

Insinööri Soininen joutuu pyytämään apua yllättältä taholta työmaallaan tuulivoimapuistossa, kun hänen jalkansa juuttuu maakoloon.
Arvosana 3+

Kirsikkalikööriä: Mervi Heikkilä

- Myöhässä! Taas myöhässä! kärttyinen ääni soimasi.

Mitään ei näkynyt. (s. 132)

Tarina Miiasta, joka piilottelee kotonaan ikävää salaisuutta, joka velvoittaa häntä joka päivä. Kun hän rakastuu työkaveriinsa, hänen on päästävä ongelmastaan eroon.
Arvosana 5-

Aarre: Jaana Ala-Huissi

Eevertti löytää pellolta ikivanhan arkun, joka kätkee sisäänsä salaisuuden.
Arvosana 3-

Suosikkinovellejani ovat siis Heikkilän kirjoittamat Kirsikkalikööriä, jossa on ripaus huumoria mukana, ja Kuusi on minun puuni, jossa pahaenteisen tunnelman sävyttävä tarina saa lohdullisen lopun, sekä Ala-Huissilan kirjoittama Piilopirtti, jossa päähenkilö kokee hämmentävän aikahypyn täysikuun aikaan. Pidän siitä, miten novellit on tehty pilke silmäkulmassa, kunnioittaen suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Novellit on melko tasalaatuisia, vaikka kaikista en toki pitänyt niin paljon kuin muista.

Tätä novellikokoelmaa voin suositella kaikille kauhun ystäville, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisista uskomuksista. Novellikokoelma sopii aikuisten lisäksi mainiosti myös nuorille aikuisille.

27. heinäkuuta 2018 on taivaalla näkyvissä harvinainen, täydellinen kuunpimennys, jossa pimentynyt kuu näkyy taivaalla punaisena eli verikuuna. Pimennys on syvimmillaan klo 23.22 (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

Novellikokoelman arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja 
Joukon taideblogi

Samantyylistä luettavaa:

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhutarinoita:  Markku Sadelehto (toim.)

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Tämä kirja on osana Naistenviikon lukuhaastetta.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

Novellikokoelma

Kirjankansibingosta ruksin kohdan:

Keltainen ja oranssi

Päivitys Viallinen-sarjaan

Luin Cecelian Ahernin Viallinen-sarjan toisen ja samalla viimeisen osan Täydellinen. Klikkaamalla kuvaa pääset arvioon molemmista osista.

Every day -sarja: David Levithan

Every day: David Levithan. Electric Monkey 2018 (julkaistu ensimmäisen kerran UK  2013, USA 2012 by Alfred A Knopf)   (Every day #1) Ei suomennettu.

"very day a different body. Every day a different life. Every day in love with the same girl.
There’s never any warning about where it will be or who it will be. A has made peace with that, even established guidelines by which to live: Never get too attached. Avoid being noticed. Do not interfere.

It’s all fine until the morning that A wakes up in the body of Justin and meets Justin’s girlfriend, Rhiannon. From that moment, the rules by which A has been living no longer apply. Because finally A has found someone A wants to be with—day in, day out, day after day. "

Oma arvio: 

Tämä kirja suorastaan pakotti itsensä mukaani Turun Akateemisesta kirjakaupasta, jonka englanninkielisen YA-hyllyn ääreltä mieheni piti melkein raahata minut pois. Olen pitkään halunnut tutustua Levithanin tuottoisaan YA-kirjatarjontaan, sillä olen lukenut häneltä ainoastaan John Greenin kanssa yhteistyössä kirjoittaman Will Grayson, Will Grayson -teoksen, joka on siis ainoa Levithanilta suomennettu, ja josta pidin tosi paljon. Levithan on tunnettu sateenkaarevista nuortenkirjoistaan, ja nyt järjestyksessään toinen hänen romaaneistaan on päätynyt myös valkokankaalle elokuvan muodossa. Siksipä tästä Every day -sarjan aloitusosasta on painettu tämä elokuvakannellinen versio.

"What's your name today?"

"A," I tell her. "For you, it's always A." (s. 203)

Every day -kirjassa on hyvin kiehtova idea: A:ksi itsensä nimennyt nuori elää joka ikisen vuorokautensa aina eri ihmisen ruumiissa. Kirja käy läpi vuorokausi vuorokaudelta läpi A:n elämää aloittaen päivästä 5994 ja päättyen päivään 6033, eli kirja käy läpi reilun kuukauden mittaisen ajanjakson. Tämä ruumiista ruumiiseen vaellus muistuttaa hyvin paljon Elena Madyn The Body Jumper -trilogian ideaa, sillä erotuksella, että A ei ole koskaan voinut jäädä kenenkään ruumiiseen yhtä vuorokautta pidemmäksi. Lisäksi myös Stephenie Meyerin scifiromaanissa Vieras on ulkoavaruudesta tullut sielu vierailemassa Melanien ruumiissa.

I never want to stay. I'm always ready to leave.

But not tonight.

Tonight I'm haunted by the fact that tomorrow he'll be here and I won't be.

I want to stay.

I pray to stay.

I close my eyes and wish to stay. (s. 33)

A on varhaisessa lapsuudessaan tajunnut, ettei tällainen ole normaalia, että joka aamu hänellä on eri koti, eri vanhemmat, eri ystävät, eri opettajat. Jossain vaiheessa hän on oppinut suremaan sitä, ettei hän voi koskaan muodostaa syvää kiintymyssuhdetta vanhempiinsa ja ystäviinsä, ja tultuaan teini-ikään hänelle on valjennut, ettei hän voi koskaan rakastua. Vai voiko?

A sattuu joutumaan tyhjäpäisen Justinin ruumiiseen, jonka tyttöystävällä Rhiannonilla on riipaisevan surumielinen katse. A tajuaa hyvin pian, ettei Justin ole ollut kovin mallikelpoinen poikaystävä, vaan tämä on pitänyt Rhiannonia itsestäänselvyytenä, joten A päättää korjata asian ja antaa Rhiannonille edes yhden ikimuistoisen päivän poikaystävänsä kanssa merenrannalla. Yleensä A kunnioittaa ruumiita ja yrittää elää päivänsä sotkematta näiden omia kuvioita. Hän pystyy onkimaan isäntä/emäntäruumiin muistoja ja rakentamaan päivänsä mahdollisimman uskottaviksi. Tällä kertaa A tekee siis kuitenkin poikkeuksen, hurmaa Rhiannonin ja poistuu sitten seuraavana aamuna seuraavaan ruumiiseen. Ongelma on vain siinä, ettei A saa enää Rhiannonia mielestään ja hänen on saatava nähdä tämä uudestaan. Miten se on mahdollista, kun seuraavana päivänä hän on taas ihan jonkun muun näköinen?
 

Sähköposti on  ainoa keino, jolla A pystyy pitämään yhteyttä ihmisiin, jatkossa lähinnä Rhiannoniin. Hänen on nimittäin pakko tavata Rhiannon ja kertoa tytölle totuus itsestään, jotta heidän suhteensa pääsisi kehittymään.

In my experience, desire is desire, love is love. I have never fallen in love with a gender. I have fallen for individuals. (s. 165)

Every day kätkee taakseen suuren teeman: kuinka paljon ulkokuorella merkitystä, kun on kyse rakkaudesta? A ei koe olevansa poika eikä tyttö; hän on yhtä lailla kotonaan tyttöjen ja poikien ruumiissa, on ihastunut pojan ruumiissa poikaan, tytön ruumiissa tyttöön ja niin edelleen. Nyt hän rakastaa Rhiannonia yhtä lailla, oli hän mallinvartaloinen kaunotar tai liki satakiloinen pojankossi. Rhiannonille tämä ei ole kuitenkaan helppoa: kun A on reippaasti ylipainoisen Finnin ruumiissa, Rhiannon sanoo, ettei voi tuntea mitään häntä kohtaan ulkomuodon vuoksi. Sinä päivänä A ja Rhiannon eivät suutele. Samoin näin käy aina, kun A on tytön ruumiissa.

I really need to speak to you right now. The girl whose body I'm in wants to kill herself. This is not a joke. (s. 148)

Mielenkiintoisinta on se erilaisten elämien kirjo, millaisiin  A tulee osallistuneeksi ja sekaantuneeksi vieraillessaan muiden kehoissa. Hän tulee pelastaneeksi yhden tytön, jonka hän tietää aikovan tehdä itsemurhan. Hän taistelee läpi masentuneen nuoren päivän, on tiukan kotikoulukasvatuksen parissa, on transsukupuolisen nuoren ruumiissa, niin homo- kuin lesbonuoren elämässä, ylipainoisen, kuvankauniin, tietokonenörtin, tajuttoman mukavan ja täyden kusipään ruumiissa. Pian A huomaa, ettei häntä enää kiinnosta niin paljon kuin aiemmin isäntä/emäntäruumiiden elämä, vaan hänen omat tarpeensa alkavat ajaa edelle - tarve nähdä Rhiannon. Aamuisin häntä kiinnostaa vain tieto, kuinka monen tunnin ajomatka hänellä on Rhiannonia tapaamaan, miten hän voi skipata tyylikkäästi ruumiin omistajan päivän ja tekemään omansa. Aina se ei vain mitenkään onnistu, sillä esimerkiksi oman isoisänsä hautajaisista ei ketään voi riistää pois. Isäntä/emäntäruumiit nimittäin voivat muistaa jotakin A:n viettämistä päivistä, ainakin ne tärkeimmät muistot. Onko oikein viedä jonkun ensisuudelma tai eka kerta, tällaisia asioita hän joutuu pohtimaan päivittäin.

Pidän oikein paljon kirjan sielunvaellusideasta ja siitä, miten erilaisia nuoria sen kautta tulee esitellyksi, mutta olen hieman pettynyt Levithanin yksinkertaiseen kirjoitustyyliin. Se tekee kirjasta toki helppolukuisen, mutta hieman tylsähkön ja tönkön. A:n tarina käy lisäksi jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi, kun A:n instarakkaus Rhiannoniin täyttää hänen ajatuksensa pakkomielteenomaisesti, eivätkä kaikki isäntä/emäntäruumiit ole niin kiehtovia seurata. Rhiannonin ja A:n rakkaustarina ei oikein ota tuulta alleen minun mittarillani. Rhiannon ei ole minusta kovin fiksu henkilöhahmo, kun on roikkunut jo pitkään Justinin kaltaisen idioottipoikaystävän seurassa ja hermostuu A:n arvostellessa tätä. Kirjan loppu jää kuitenkin kivasti avoimeksi ja jättää yhtä aikaa onnellisen ja haikean olotilan.

Kirjassa ei anneta minkään valtakunnan selityksiä sille, miksi A:n sielu kieppuu ruumiista toiseen. Mistä hän on tullut? Onko muita samanlaisia? Miksi hän siirtyy vain Yhdysvaltojen rajojen sisällä asuvien nuorten ruumiisiin, miksei ympäri maailmaa? Näin tarina olisi saanut uusia ulottuvuuksia, mutta toisaalta tehnyt Rhiannonin ja A:n rakkaustarinasta hankalasti toteutettavan.

Sarjan toinen osa, Another day kertoo saman tarinan Rhiannonin näkökulmasta. Lisäksi tarinaan saadaan jatkoa tänä syksynä osalla Someday. Every day -kirjasta tehty elokuva on julkaistu tänä keväänä (traileri). Sen aion ehdottomasti katsoa, kunhan leffan saa DVD:nä.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone
Valopolku
Todella vaiheessa

Samantyylistä luettavaa:

The Body Jumper -trilogia: Elena Mady
Vieras: Stephenie Meyer


Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirjasta on tullut/tulossa elokuva


Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Valokuva

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne. Suomentanut Antti Autio. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: Just Before I Died

"Mitä tehdä kun elämästä on yhtäkkiä kadonnut monta viikkoa? Uusi hyytävä trilleri Jääkaksosten tekijältä, jossa pahimmat pelot ja painajaisunet käyvät toteen.

Kate herää koomasta auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista mitään viikoista ennen onnettomuutta. Miksi hänen läheisensä käyttäytyvät omituisesti? Mikä aiheutti onnettomuuden? Hän alkaa nähdä painajaisia, joissa joku läheinen satuttaa häntä. Kate tuntee olevansa vaarassa ja vajoaa syvemmälle epätietoisuuteen siitä, mikä on totta ja mikä vain unta." (Otava)

Oma arvio:

Olen lukenut (tai toisen olen kuunnellut) S.K. Tremaynen kaksi aiempaa psykologista jännäriä, Jääkaksoset ja Tulilapsi, ja pitänyt kovin hänen  tyylistään sekoittaa ripaus yliluonnollista ja kauhuntunnetta hyytävään jännitykseen ja mysteeriin.

Ennen kuolemaani noudattaa tutusti samaa kaavaa kuin aimmat Tremaynen teokset: keskiössä on yhden lapsen pariskunta, joiden lapsi käyttäytyy kummallisesti. (Kaikissa kolmessa hänen teoksessaan lapsi on avainasemassa juonen kannalta ja käyttäytyy erikoisesti.) Tapahtumat sijoittuvat niin ikään kirjailijan tyylille uskollisesti sääspiiskaamalle ja karulle Englannin rannikkoseudulle, tällä kertaa Dartmooriin. Hyytäviä juonenkäänteitä siivittävät siis nummimaisemat, lammasaitaukset, Dartmoorinponilaumat ja karut metsät pyhäinjäännöksineen. Pidän kovasti kirjan kannesta, joka tuo hyvin esille kirjan tunnelmaa.

"Miksi sinä teit sen? Miksi, miksi, miksi, äiti? Miksi sinä yritit jättää minut yksin? Etkö sinä rakastakaan minua?" (s. 260)

Kirjan päähenkilö Kath yrittää kovasti muistaa, mitä hänelle tapahtui ennen kamalaa auto-onnettomuutta, jossa hän ajautui Burratorin tekojärveen. Hänen miehensä Adam käyttäytyy oudon tylysti vaimoansa kohtaan, ihan kuin hänen tekonsa olisi ollut tahallinen. Adam on henkilönä melko luotaantyöntävä, sillä hänen reagointinsa itseään kokoilevaan Kathiin on kylmää ja tunteetonta. (Tremaynen kaikissa kolmessa romaanissa näyttää olevan tämä sama ilmiö.) Kaiken lisäksi heidän ainokaisensa Lyla käyttäytyy oudosti. Asperger-oireileva tyttö on alkanut nähdä jonkun miehen tarkkailemassa metsässä, ja väittää tämän olevan isänsä Adam, ja lisäksi hän järjestelee kuolleiden pikkueläinten raatoja säännönmukaisiin kuvioihin. Kath on kauhuissaan, koska ei muista onnettomuuspäivästään muuta kuin jäisen tien tekojärven kohdalla. Ja sitten hän kuulee, ettei sinä päivänä tiellä voinut mitenkään olla jäätä... 

"Onnettomuuteesi liittyy eräs asia, joka sinun on kuultava, eikä se voi enää odottaa." (s. 78)

Kirjan juoni punoutuu mukavasti sen ympärille, mitä Kath alkaa pala palalta muistaa asioita ennen veteen suistumistaan. Kath saa apua veljensä Danin vaimolta Tessalta, joka toimii psykologina. Hän yrittää olla kälynsä tukena ammattimaisesti, mutta kauhistuu jossain vaiheessa siitä, mitä Kath on nähnyt ja kokenut onnettomuuden jälkeen. Pikku hiljaa alkaa näyttää myös siltä, että Dan salailee jotain.

Kathin ja Dan-veljen taustalla on pienoista säröä siitä, kun heidän äitinsä on syöpään kuoltuaan jättänyt Danille perinnöksi talon, kun taas Kath on saanut vain joitakin arvottomia esineitä. Kaikenlaisesta okkultismista kiinnostuneeseen äitiin liittyy jotain muutakin hämärää, joka alkaa paljastua Kathin selvittelyiden myötä. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, palaset loksahtelevat kohdalleen mutta lopputulos ei (tietenkään) ole sitä, mitä lukija aavistelee vihjeiden perusteella, vaan jotain ihan muuta. Täytyy myöntää, että loppuratkaisu ei ollut ihan minun mieleeni, ja muutama asia jäi kummallisesti auki. 

Kathin muistinpalautusyritysten ohessa tarinassa seurataan Kathin ja Adamin kiristyneitä välejä ja Lylan erikoisuutta, jota pariskunta ei ole koskaan halunnut diagnosoida lokeroimisen pelossa. Vanhemmilla on jatkuva huoli ja suru tyttärestään, jota muut lapset kavahtavat.  

Haluaisin ottaa tyttäreni syliin ja rutistaa häntä niin pitkään, että kaikki suru olisi poissa. Se ei kuitenkaan auttaisi. Tätä se on, ajattelen murheissani.Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä. (s. 209)

Nautin kovasti kirjan lukemisesta enkä malttanut odottaa, että saisin tietää lopullisen tapahtumakulun, joka vei pienen tytön äidin autolla veden syvyyteen. Tremayne saa vangittua hyvin Dartmoorin nummien ja syrjäisen kotimökin tunnelman kirjan sivuille. Pieni ripaus yliluonnollisesta jää hiukan minusta irralliseksi ja turhaksi, mutta psykologisen jännityksen ja kauhun tunteet tulevat takuulla lukijan luihin ja ytimiin. Suosittelen kaikille, jotka nauttivat hitaasti hiippailevasta jännityksen tunteesta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjat kertovat
Kaksi sivullista

Samantyylistä luettavaa:

Jäälapset: S. K. Tremayne

Tulilapsi: S. K. Tremayne

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

Hyvä naapuri: Shari Lapena 

Nainen junassa: Paula Hawkins 

Lisään kirjan Kansikuvabingon kohtaan:

Sininen ja vihreä

Onnenkepparit-sarja: Merja ja Marvi Jalo

Olivia ja onnentähti: Merja ja Marvi Jalo. Kuvittanut Reetta Niemensivu. WSOY 2018 (Onnenkepparit #1)

"Uusi valloittava sarja keppihevostytöistä!

Tokaluokkalaiset tytöt perustavat keppihevosille tallin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Olivian paras ystävä käy joka viikko talleilla ratsastamassa ihanilla poneilla, mutta Olivia on allerginen, ja joutuu ihailemaan ystävänsä harrastusta kaukaa. Eräänä kesäloman päivänä hän löytää Onnentähden, maailman suloisimman keppihevosen. Pian koko Olivian kaveriporukka on keppariharrastuksen lumoissa: pihaan perustetaan keppihevosille oma talli ja kisojakin pidetään. Olivia on viimeinkin oikea hevostyttö!

Olivia ja Onnentähti aloittaa suosittujen heppakirjailijoiden uuden, leikki-ikäisille ja alakoululaisille suunnatun sarjan, jossa on Reetta Niemensivun vauhdikas ja söpö kuvitus." (WSOY)

Oma arvio:

Koska meillä asuu tällä hetkellä kaksi keppihevosharrastajaa, innostuin valtavasti, kun huomasin tämän uuden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-sarjan aloitusosan Olivia ja Onnentähti kustantajan katalogissa. Mukana kirjaa arvioimassa siis 8- ja 10-vuotiaat lapseni, poika ja tyttö.

Keppariharrastus alkaa olla Suomessa hyvin suosittua ikään ja kokoon katsomatta - keppareita harrastavat myös nuoret ja aikuiset, joten pelkkä pikkulapsien oma harrastus ei ole kyseessä. Sosiaalisessa mediassa keppariharrastajat ovat erittäin aktiivisia ja jakavat monesti itsetekemiensä taidonnäytteiden kuvia. "Harrastan, en leiki" -slogan lukee monen keppariharrastajan Instagram-biossa. 

Olivia ja Onnentähti edustaa kuitenkin ehkä sitä leikillisempää kouluikäisten lasten keppihevosharrastusta, jossa kepparit ovat osana hevostallileikkiä. Kirjan pääosassa on Olivian lisäksi hänen kolme ystäväänsä, Valpuri, Lilli ja Juuli. Tapahtumat alkavat  Olivian harmitellessa sitä, kun hän ei pääse ystävänsä Valpurin kanssa ratsastustunneille läheiselle ratsastuskoululle allergiansa takia. Hän löytää onnekseen yllättäen metsästä hylätyn, rähjäisen keppihevosen, pelastaa tämän ja vie kotiinsa korjattavaksi. 

Pian Valpurikin tuo oman, upouuden ja vaaleanpunaisen Prinsessansa Olivian talliin, ja Olivia tuntee pienoisen kateudenpiston, etenkin kun myös Juuli ja Lilli huomaavat vain Prinsessan. Myös Juuli ja Lilli tuovat omat hevosensa mukaan ja tytöt alkavat suunnitella keppihevosnäyttelyitä. Hieman eripuraa meinaa syntyä, koska muut tytöt eivät ymmärrä onnentähden ainutlaatuisuutta. Ei aina uusi keppari ole se paras.

Kirjassa keppihevoset esitellään omina persoonina, ei pelkkinä leikkikaluina. Samaa olen huomannut lasteni keppariharrastuksesta: heidän jokainen keppari on oma yksilönsä, jolla on omat luonteenpiirteet ja historia. Olivia tuntee hienoista kateutta Juulin ja Valpurin upouusista keppareista, mutta tuntee suurta kiintymystä omaa Onnentähteä kohtaan. Näyttelyssä sattuneen onnettomuuden takia Olivia joutuu lähettämään Onnentähden hevossairaalaan (eli tädilleen korjattavaksi). Onneksi Olivian synttäreillä tapahtuu mieluinen yllätys.

Olivia ja onnentähti on mielenkiintoinen, raikas ja helppolukuinen sarjanavauskirja ja Reetta Niemensivun kuvitukset ovat tuttuun tapaan enemmän kuin mukavia katsella. Odotamme mielenkiinnolla sarjan jatko-osia, joihin varmasti riittää uusia, mukavia tapahtumia. Sitä jäin vain miettimään, että olisiko joku Olivian kavereista voinut olla poika, niin tarinassa ei olisi ollut niin stereotyyppisesti neljän tytön kimppa? Vaikka minun poikaani ei niin häiritsekään lukea tyttövoittoisia tarinoita, olisi voinut hänellekin ja muille pojille olla toki keppariporukassa samaistumiskohteeksi jokunen poika. Nyt tarinan ainoa poikien edustaja on Juulin veli Jope, joka meinaa pilata tyttöjen kepparinäyttelyt tuomaroinnillaan.

Lapseni tuumailivat kirjasta seuraavaa: Molempien mielestä mukavinta kirjassa on se, kun Olivia saa Onnenlennon (=uuden kepparin) kirjan lopussa, ja tympeintä se, kun Onnentähti menee näyttelyssä rikki. Tyttäreni ei tykännyt kirjan kuvista (hän kaipaisi "vähemmän lapsellisia" kuvia) kun taas pojastani ne ovat kivoja ja niitä voisi olla enemmänkin. Molempien mielestä paras kirjan hahmo on Juulin Amietta-niminen keppari, mutta pinkistä Prinsessasta he eivät pitäneet. Heidän mielestään kirjan opetus on se, että ei kannata pilkata eikä olla kateellinen. Jatko-osaan lapseni ehdottavat seuraavaa: poikani mielestä Onnenlentokin menisi rikki ja Olivia saisi tosi hienon uuden kepparin. Tyttöni mielestä taas Olivia pitäisi tallin omanaan ja hommaisi sinne 20 uutta keppihevosta. Poikani suosittelee kirjaa 7-12-vuotiaille, tyttäreni 5-12-vuotiaille. Heidän mielestään kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, riippuen siitä tykkääkö hevosista ja keppareista. 

Poikani arvosana 4

Tyttäreni arvosana 3

Minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanamme: 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.


Keppihevosaiheista kirjallisuutta:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016.
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016

Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017

Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017.

Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016

Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Ilo


Suomen keppihevosharrastajat ry:n sivuilta voi löytää lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista kilpailuista ja näyttelyistä.

Myös esimerkiksi Elävä perintö -sivun artikkelissa on mielenkiintoista tietoa harrastuksesta (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Keppihevosharrastus) sekä Helsingin Sanomien vuodentakaisessa jutussa (https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset).

Tulen tyttäriä -sarja: Maria Carole

Tulen tyttäriä: Maria Carole. Osuuskumma 2014 (Tulen tyttäriä #1)

Kansi: Alice Smith. Vinjenttikuva: Hannele Määttä

"Ei ole sinun osasi sen parempi tai huonompi kuin muidenkaan. Yhtä kaikki ylhäältä saneltu.

Tulen tyttäriä on itsenäinen fantasiaromaani, joka kertoo omaleimasta tarinaa Naarnista, Liviasta ja Emmasta. Kolme tulisieluista naista hakevat osaansa rakkaudesta ja paikkaansa maailmassa. Soturi, tytär ja äiti. Minkä roolin kukin jumalilta harteilleen saa tai itse ottaa?

Romanttinen ja vain hienokseltaan vakava tarina tarjoaa lukijalleen maailman, jossa on tilaa naisten väliselle ystävyydelle ja rakkaudelle ilman syyllistämistä. Tulen tyttäriä antaa empimättä naiselle miekan käteen, mutta ei korota ketään sukupuolensa vuoksi erityisasemaan. Maria Carolen esikoisteos keskittyy siihen, mikä elämässä on tärkeää silloinkin kun ympärillä kuohuu. Kirjan fantasiamaailma on rakennettu tyylikkään pienieleisesti, ja vetää lukijansa keskelle tapahtumia, osaksi henkilöiden elämää." (Osuuskumma)

Oma arvio:

Ehdin vielä nippa nappa lukea tämän Maria Carolen esikoisteoksen Tulen tyttäriä osana Prideviikon lukutempausta (Yöpöydän kirjat -blogi). Tämä kirja ei ole varsinaisesti vahvasti sateenkaariteemainen, mutta sopii kategoriaan mainiosti, koska kirjan keskiössä on naispari.

Tulen tyttäriä on takuuvarmaa viihdettä romantiikasta ja kevyestä fantasiasta pitäville. Kirjassa seikkaillaan kuvitteellisessa Melenassa, jonka Nelvikan kaupunki on yksi tapahtumien keskiöistä. Sieltä ovat kotoisin Naarni ja Anneke, naispuoliset sotilaat ja erikoiskykyjä osaavat puolijumalat eli knameirat, joita ihmiset sanovat halveksuen puolisiksi. Naiskaksikko hakee apua metsän keskellä asuvasta tönöstä, jotta taistelussa loukkaantunut Anneke saisi levähtää ja parantua. Siellä, Sudenkulmassa, asuu Emma poikansa Aton kanssa, ja Naarnin sydän jää sille tielle. Sotilaan velvollisuudet kuitenkin menevät kaiken edelle, ja Emman ja Naarnin on sinniteltävä komennusten ylitse, jotta taas saavat olla yhdessä.

Sattumien (ja Naarnin) kautta Emman luo tulee asumaan Melvikan kylästä karkuri Livia, nuori tyttö, joka ei suostu isänsä naimakauppoihin. Livia löytää paikkansa talossa ja pääsee läheiseen kylään sepän oppiin. Naarnin sotilaskaveri Vanja ei saa silmiään irti punatukkaisesta Liviasta, mutta Naarni vannottaa huiskentelevaa Vanjaa pitämään näppinsä erossa suojatistaan. Vaan tohtiiko tämä?

Naarnin tielle tulee suuria koettelemuksia ja hän joutuu eroon Emmasta. Viimein, kun hän kohtaa taas rakkaansa, hänen täytyy tehdä raskas päätös tämän parasta ajatellen. Myöhemmin hän tietenkin katuu tätä, mutta onko kaikki jo myöhäistä?

Hän kaipasi Emmaa, kosketusta ihollaan, paljasta halua ja kipinää, josta nainen ei itse tiennyt. Naarni oli nähnyt sen heti. Pieni, arkinen ja rauhallinen kipinä, joka piti Emman pystyssä päivästä päivään. Emma oli täynnä itsepintaista toivoa. (s, 172)

Viihdyn kirjan parissa mainiosti, vaikka minua häiritsee suuresti kirjan keskeisin henkilö, Naarni. En oikein saa hänestä mitään otetta ja koen hänet vastenmieliseksi henkilöksi, joten en kovin innostu hänen ja Emman välisestä rakkaussuhteestakaan. Livian ja Vanjan välinen kipunointi taas saa minut hymistelemään. Livia on miellyttävä henkilöhahmo, joka pitää oman puolensa eikä suostu miesten pompoteltavaksi. Hän hakeutuu sepän oppiin, vaikka yleensä siihen pääsee vain pojat, ja pääsee hyödyntämään tulitaitojaan. Hänellä on nimittäin sama kyky kuin Naarnilla, tulen hallitseminen. Vanja on taas parantajia, ihan kuten Anneke.

Kirjan fantasiaosuus jää mielestäni hiukan vaisuksi, enkä oikein pääse kaiken takana olevien jumaltarinoiden jäljille. Niihin olisin kaivannut lisää selvennystä, tai sitten vain luin puolihuolimattomasti. Toisaalta kirja on niin kevyttä fantasiaa, että genreen tottumatonkin voi helposti sujahtaa mukaan tarinaan. Fantasiaosuutta edustaa myös Naarnin löytämä lemmikkieläin, mystinen tulta syöksevä kashurra. Tämä muistuttaa kovasti Erika Vikin Kaksosauringot-trilogiassa esiintynyttä fantasialemmikkiä, amargundi-liskoa. Tulen tyttäriä -kirjan tyylistä tulee mieleen  niin ikään Annmari Dannebeyn  kevyt fantasia Kun kuulet laulun varjojen

Naarnin, Emman ja muiden tarina sijoittuu hienosti metsiin ja herttaisiin kyläpahasiin, mutta ympäristönkuvausta olisin kaivannut kirjan sivuille hiukan enemmän. Seksikuvaukset ovat hyvin vähäeleisiä ja hyvällä maulla tehtyjä. Pidän kirjan viihdyttävyydestä ja siitä, miten tarina kantaa eteenpäin ilman suurempia käännekohtia tai lopputaistoa.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko)
Lukujonossa
Kujerruksia
Vinttikamarissa
Tarua ja totta
Todella vaiheessa
Himen kirjava elämä 
Kulttuuri kukoistaa


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Rastitan Kirjankansibingosta kohdan:

Hieno fontti

Sinisen talon noita: Maria Carole. Osuuskumma 2019 (Tulen tyttäriä #2)

Kansi: Anu Korpinen.

"´Ainoastaan Auri. Paljaat jalat, painoa puolentoista kurpaleen verran, liian pitkä palmikko ja upouusi esiliina. Sillä olisi pärjättävä. Pelokkeeksi hänestä ei ollut kenellekään.´

Auri on 17-vuotias ja kaupungin vahvimpia parantajia. Hänestä tulee aikanaan maimo, aivan kuten isoäidistään, jonka opissa hän on ollut pikkutytöstä lähtien. Tulevaisuus on selkeä, Auria varten piiretty polku. Nelvikan ulkopuolella kylät ja kaupungit täyttyvät pakolaisista, jotka sekoittavat arkea. Aurin arki sekoittuu kuitenkin pääasiassa miehestä, joka tuoksuu kuparilta ja sulavalta lumelta. Eikä hän ole sinisessä talossa ainoa, jonka mieltä salaisuudet painavat.

Sinisen talon noita on itsenäinen jatko Maria Carolen esikoisteokselle Tulen tyttäriä. Se on fantasiaromaani, rakkaustarina ja kasvukertomus, jossa ihmisyys yhdistää enemmän kuin erottaa." (Osuuskumma)

'

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=-ykIhzDLxsM

Oma arvio:

Olen pidemmän aikaa kärsinyt fantasiaähkystä ja -kyllästymisestä, minkä vuoksi minulla on roikkunut yöpöydälläni  useampi keskeneräinen fantasiakirja kohtuuttoman kauan. Häpeäkseni täytyy siis myöntää, että olen lukenut tätä Maria Carolen viime kesänä ilmestynyttä Sinisen talon noitaa luvattoman kauan. Nyt kaivoin kirjan yöpöytäni laatikosta ja päätin viimeinkin antaa tämän tarinan soljua loppuun.

Auri-noita.

Ehkä sitäkin joskus.

Nyt vain Auri-parantaja. Niin olisi kaikille parempi. (s. 110)

Sinisen talon noita on tasaiseen tahtiin etenevää, viihteellistä ja "matalan kynnyksen" fantasiaa. Kirja on jatkoa Tulen tyttäret -teokselle, mutta toimii itsenäisenä teoksenakin. Nyt pääosassa on Tulen tyttäristä tutuksi tulleen Livian tytär Auri, jonka Hallava-mummi on kasvattanut parantajaksi. Aurilla on tulevaisuudessa edessään kylän parantajan, maimon rooli, kunhan mummo siirtyy ajasta ikuisuuteen. Auri kokeilee myös opettajan roolia, ja joutuu matkaamaan isänsä kanssa veriselle sotatantereelle. Nämä ovat hyvin opettavaisia, vaikkakin rankkoja kokemuksia. Sitten kuvioihin ilmestyy häntä paljon vanhempi Klemetti, jonka seurassa nuorella naisella tulee kovin levoton olo.

Kirjassa seurataan toki myös Tulen tyttäret -osassa keskiössä olleiden Emman ja Naarnin edesottamuksia. Terveytensä kanssa hapuileva Emma joutuu usein odottamaan rakastaan Naarnia sotareissuiltaan ja ketsomaan välissä myös Livian ja Vanjan murheenkryynin, Emeri-pojan perään. Livian ja Vanjan liitto meinaa murtua liitoksistansa, kun mies tuo reissuiltaan t Siiri-tyttären kasvatettavaksi. Totuus Siirin alkuperästä kun paljastuu myöhemmin naiselle. Livia painelee pitkäksi aikaa Emman ja Naarnin hoteisiin. En erikoisemmin tykästynyt ensimmäisessä osassa Naarnin hahmoon, enkä innostunut hänestä nytkään. Siksi Emman ja Naarnin välinen lämpö jäi minulta aistimatta.

Maria Carole kirjoittaa tosi mukavasti ja kiehtovasti, niin että kirjan tapahtumat tulevat helposti ja vaivattomasti lukijalle tutuksi. Suuria eeppisiä taisteluja tai muutakaan mullistavia juonenkäänteitä kirjassa ei ole, vaan tapahtumat kulkevat verkkaiseen eteenpäin, muutoksia tapahtuu ja ihmisiä rakastuu. Kirjan fantasiamaailma on hyvin reaalimaailman kaltaista: Melenjan kylistä, kuten Nelvikasta, Viitamasta ja Tiuranteesta huokuu talonpoikaisajan kyläpahasten tunnelma. Tärkeimpänä elementtinä tuntuu olevan ihmisten väliset tunteet ja eripurat. Myös aistit ovat tärkeässä roolissa, etenkin hajujen ja tuoksujen merkitystä korostetaan usein. Fantasiaelementtejä tuovat tarinaan lähinnä muutamat hahmot, kuten puolisiksi kutsutut puolijumalat eli knameirat, jollainen Naarni on, sekä mystisiä  parantajankykyjä omaava Auri, kuin myös kirjan alussa ja lopussa ilmaantuvat parantajien jumalat, Kimaleejat. 

Jos kaipaa kovin räiskyvää, tapahtumarikasta eeppistä fantasiaa, Sinisen talon noita ei ole oikea kirja. Jos halua maailmaltaan ja tarinaltaan helppoa, viihdyttävää fantasiaa, jossa on romantiikkaa ja pientä draamaakin, silloin tämä on nappivalinta. Kirjan voi mainiosti lukea ilman, että olisi lukenut ensimmäistä osaa. Minä viihdyin hetkittäin kirjan parissa, mutta en jäänyt juuri kaipaamaan enempää.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Nörttitytöt (Nita Mäenpää) 

Vetus et Nova (Jari Olavi Hiltunen) 

Lisään kirjan Popsugar haasteen kohtaan:

A Book you ment to read in 2019

Samantyylistä luettavaa:

Erika Vik: Kaksosauringot-trilogia
Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen