Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Kunnes kuolen: Sini Helminen

 Kunnes kuolen: Sini Helminen. Myllylahti 2024

Kansi: Kansi Niemi

"Mitä jos päiväsi olisivat luetut jo syntymästäsi saakka?

Kunnes kuolen on dystooppinen säeromaani, jossa Sarah Crossan kohtaa Adam Silveran. Kuolemanpelko saa paljaan ja rehellisen asun sen pakahduttavilla riveillä. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu tarina löytää valon pilkahduksia sieltä, missä kaikki näyttää pimeältä.

Aani on tiennyt aina, että hän tulee kuolemaan seitsemäntoistavuotiaana. Hän elää maailmassa, jossa ihmisen kuolinpäivä pystytään laskemaan ennalta ja päivämäärä tatuoidaan jo pikkulapsena otsaan. Aani yrittää keskittyä kouluun, tanssiin ja parhaan ystävän Outan kanssa hengailuun. Hänen ei kuitenkaan anneta unohtaa. Turvallisessa arjessa on särö, joka muuttuu railoksi.

Aani joutuu kokemaan, ettei hänen elämänsä tai edes hänen ruumiinsa ole hänen omassa hallinnassaan. Yhteiskunta vieroksuu lyhytikäiseksi ennustettuja päiväperhoja, joiden arvaamattomuus aiheuttaa pelkoa." (Myllylahti)

Oma arvio:

Ensinnäkin: voi ihanuus, mikä kansi tässä Sini Helmisen uutukaisessa on! Karin Niemi on taiteillut jälleen oikean silmäkarkin Kunnes kuolen -säeromaanin kanneksi. Kaunis ja herkkä kansi tasapainottaa kirjan muuten niin synkkää ja surumielistä aihetta.

"Miksi sä välität?"

Zenja kysyy koulussa

kun lapan linjaston kasvisruokaa

"Sitten kun se tapahtuu

sä et ole täällä." (s. 34)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä olisi tatuoituna otsaan? Tähän aiheeseen pureutuu Helmisen Kunnes kuolen. Aani on tottunut siihen, että hänen otsaansa merkittyä vuosilukua kammoksutaan - onhan hänelle ennustettu Auguuri-algoritmien mukaan vain 17 vuotta elinikää. Otsatukan takana on hyvä piilotella, mutta lukeman nähtyään ihmisillä on aina sama reaktio: järkytys, karttaminen. Niinpä Aani on tottunut elämään melko yksinäistä elämää isänsä kanssa. Äitikään ei ole enää kuvioissa, ja hänen muistonsa on kipeä. 12-vuotiaana Aani kyllästyy piilotteluun ja leikkaa otsatukkansa pois. Järkyttyköön!

Pelkäänkö

olenko turta

en edes tiedä (s. 116)

Kunnes sitten kutosluokalla Aani tutustuu Outaan, toiseen otsalukemaansa piilottelevaan. Hän ei karsasta Aania, kuten muut, joten hänestä tulee ystävä. Myöhemmin Aanille paljastuu, ettei Outa olekaan ihan sitä, mitä hän luuli. Silti ystävyys jatkuu ja jalostuu yhteisen tanssiharrastuksen myötä. Outan yläkouluikäinen Maro-velin otsalukema ei myöskään lupaile pitkää ikää, ja hänet tunnetaan pian hyvin aggressiivisesta käytöksestä. Hän on erityisen äkäinen Outalle, josta ei todellakaan halua mitään liittolaista, vaikka he hyvin samassa veneessä olisivatkin.

Koska vaikka ne sanovat

olemme tässä yhdessä

kaikille tämä on sama

Silti lomakkeissa on kolme eriväristä saraketta: 

metusalemit

perenniaalit 

päiväperhot (s. 30)

Helmisen kauniskielinen säeromaani kertaa hiukan Aanin lapsuutta ja etenee kohti vääjäämätöntä, hänen viimeistä seitsentoistavuotissyntymäpäiväänsä, jolloin hänellä alkaa lähtölaskenta. Suru on käsinkosketeltavaa, mutta toisaalta myös hyvin lohdullista. Aanilla ja läheisillä on ollut aikaa käsitellä tätä tulevaa, mutta silti se ahdistaa. Miten se tapahtuisi? Aanin sydänoireet ovat pitäneet häntä jo sairaalassa aiemmin, paljon ennen lähdön aikaa, mutta silloin hän on voinut luottaa siihen, ettei lähtöä ole vielä lähimaillakaan. Laskelmat eivät ole koskaan erehtyneet.

Päätäni peittää sellainen ämpäri 

jota kukaan ei jonottaisi (s. 99)

Kunnes kuolen käsittelee erilaisuutta ja ystävyyttä mielenkiintoisesta, kuvitteellisesta näkökulmasta, mutta silti varmasti kokemus on reaalimaailmassa aika sama. Kirjan yhteiskunta kokee päiväperhoiksi nimitetyt ihmiset myös resurssien haaskauksena: miksi heitä pitäisi kouluttaa, kun he kuolevat kuitenkin ennen kuin heistä tulee veronmaksajia? Jotkut nuoret muodostavatkin omia jengejä kapinoidakseen sitä, että heidän pitäisi enää välittää yhtään mistään mitään. Sellaiseen myös Maro näyttää haikailevan. Oma lukunsa on vielä algoritmikriittisten joukko, jotka eivät siis usko laskelmien tarpeellisuuteen. Sellaisiin Aanin äitikin kuuluu. 

Vaikka kirjan tunnelma on hyvin surumielinen, on toivoa ja iloakin mukana näissä säkeissä. Uskallan siis luvata, että tätä lukiessa ei menetä kaikkea toivoaan. Helminen kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, mutta ei revittele liikaa kielellä leikittelyn kanssa. Tämä on minusta vain hyvä asia, sillä säeromaani voi olla nuorelle lukijalle liian haastava, jos se alkaa olla runsaasti runollisuuden keinoja käyttävää tekstiä. Kirja lähtee ehdottomasti mukaan kasien genrevinkkauksiini.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjojen keskellä

Yöpöydän kirjat

Samantyylistä:

Sarah Crossan: Yksi

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Luk(i)ossa: Aino Leppänen

 Luk(i)ossa: Aino Leppänen. Myllylahti 2024

Kansi: Karin Niemi

"Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?" (Myllylahti)

Oma arvio:

Mikä ihmeen takakansiteksti tämä nyt on olevinaan? Jäin hetkiseksi aikaa ihmettelemään tätä Aino Leppäsen Luk(i)ossa-säeromaanin takakannen kuvausta, joka on hivenen...öhm...erikoinen ja tönkkö. Noh, luenpa kirjan itse, niin kaikki selviää, kuten tekstissä kehotetaan.

Joose aloittaa lukion uudella paikkakunnalla Vaalassa. Hän on vaarassa jäädä jälleen yksinäiseksi sudeksi, mihin hän jatkuvasti isänsä töiden takia muuttaneena on tottunutkin, mutta sitten hänet äkkää hyvin erikoinen poikakaksikko, kummallisesti pukuihin pukeutuneet Otto ja Anttu, jotka ottavat uuden tulokkaan siipiensä suojaan. Alkuun Joose ei haluaisi ehkä tuohon porukkaan mukaan, koska on ennemmin yksin kuin omituisessa seurassa, mutta sitten hän huomaa olevansa kuitenkin osa porukkaa, johon kuuluu myös Tomas, Jere ja Santeri. Ja kaikilla on puvut päällä.

"Tervetuloa vaalaan,

me olemme virallinen vastaanottokomitea

ja sinulla on nyt mahdollisuus kysyä 

viiden minuutin ajan

mitä tahansa kysymyksiä

ilman että kukaan tuomitsee.

Ja, aika alkaa nyt!" (s. 13)

Jodelissa tytöt ihailevat erilaisesti pukeutuvia, rohkeita tyyppejä, kun taas jotkut pitävät heitä täysinä pelleinä. Pojat ovat saaneet innoituksensa pukeutumiseensa How I met your mother -sarjasta, jossa väitetään ihmisten olevan porukassa viehättävämpiä kuin yksittäin arvioituna. Näin he ovat saaneet loppumaan koulukiusaamisen omalta kohdaltaan. Pian Joosekin, joka on tullut pahasti kiusatuksi aiemmilla asuinpaikkakunnillaan, haluaa isänsä ostavan hälle puvun.

Nyt Joose oli levitellyt puvuntakin liepeitä
ja pyörähtänyt ympäri.
Joose ei ollut enää Joose.
Ja silti hän ole enemmän Joose
kuin vielä koskaan ennen.(s. 52)

Näyttäisi siltä, että jumalan selän takana Vaalassa Joosen elämässä alkaakin näkyä valoa. Joose pääsee porukan mukana saunailtoihin, ja tutustuu muihinkin tyyppeihin. Naapurissa asuva perhe pyytää Joosea hoitamaan heidän labbistaan, Hermua, kun äiti Tiina käy operoitavana. Koirasta tuleekin Jooselle henkireikä. Tiinan lapsi,  muunsukupuolinen (vai olikohan hän trans, en nyt ole ihan varma) Veke vaikuttaa myös kivalta, vaikka Joosea hämmentää nähdä koulussa tytön vartalolla varustettu tyyppi samassa pukkarissa. Koulutehtäviä on helpompi ratkoa yhdessä kavereiden kanssa ja yhteistä telttaretkeäkin suunnitellaan. Vaalassa on myös hyvät puitteet maastopyöräilylle, Joosen rakkaalle harrastukselle. Ehkäpä sitä voisi pyöräillä joskus naapurin Vekenkin kanssa? Antun isosisko hottis Lotta sekoittaa Joosen ajatukset ja aiheuttaa levottomia unia ja suihkuhetkiä.

Valitettavasti isän työprojekti alkaa olla siinä vaiheessa, että hän väläyttelee Jooselle jo tulevaa seuraavaa muuttoa. Jooselle riittää. Hän ei haluaisi enää muuttaa, varsinkaan nyt, kun on alkanut saada kavereita. Joosen isä on ollut luonnollisesti  äidin kuoleman jälkeen allapäin eikä oikein osaa puhua tunteistaan. Lukossa on siis isäkin.

Joose halusi huutaa.

Minähän en vittu muuta.

Mutta hillitsi itsensä.

Asiasta meuhkaaminen

tuskin auttaisi. (s. 173)

Luk(i)ossa on säeromaani, johon on saatu mahdutettua todella paljon tärkeitä teemoja ja nuoren miehen elämää. Valitettavasti Joosen tarina ei päässyt minun ihoni alle enkä oikein innostunut tästä erikoisen (omituisen) poikaporukan hengailusta. Kai minä olen jotenkin rajoittunut. Rasittavan muodollisesti puhuva Otto kävi erityisesti minun hermooni. 

Olin myös hieman pettynyt kirjan rakenteesta, sillä olen tottunut siihen, että säeromaaneissa on tekstin väljyyttä. Tässä säkeet on kirjoitettu yhteen pötköön, joten muoto ei noudattele ihan perinteistä säeromaanin kaavaa. 

Koska tämän kirjan teemana on vahvasti koulukiusaaminen, on tarinan sekaan lomitettu tositarinoihin perustuvia parin-kolmen sivun mittaisia taustoituksia kunkin henkilön kiusaamiskokemuksista. Mukaan pääseen myös Joosen isä. Kiusaamistarinoita on monesta näkökulmasta, kuten kiusatun äidin ja kiusattujen lasten tai nuorten itsensä. Kirjan lopussa on vielä terveisiä koulukiusatuille, eli lyhyitä tsemppitarinoita todellisilta kokemusasiantuntijoilta. Nämä tuovat kiusaamisteemaan vaikuttavuutta ja tekevät kirjasta todentuntuisen, vaikka Joosen tarina onkin fiktiivinen. Tästä aiheesta on toki hyvä olla kirjoja, ja uskoisin, että tämä voisi olla hyvä yhdessä käsiteltäväksi teokseksi esim. yläkoulun äidinkielen tunneilla. 

Annan arvosanaksi tälle 3

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Samantyylistä:

Nollasummapeli: Heidi Silvan

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen

Tähdet syntyvät sattumalta: Tittamari Marttinen. Kvaliti 2023 (Rakkausmyrsky #1)

"Aniko ei halua kenenkään määrittelevän itseään, ei edes poikaystävänsä Josen. Hän tutustuu verkossa salaperäiseen ja ihanaan Morganiin ja jättää tutun elämän, työn ja poikaystävän kesäksi taakseen tutustuakseen uuteen rakkauteensa ja viettääkseen tämän kanssa aikaa Helsingissä. Morgan on kuitenkin aivan toisenlainen kuin Aniko on kuvitellut - tuntevatko he toisiaan ollenkaan? Unelma täydellisestä rakkaudesta murtuu, kun Morgan tekee hänelle pahaa: jotain niin pahaa, että aluksi siitä on vaikea puhua. Mutta Anikon täytyy kertoa - ensin ystävälliselle Pajulle, sitten Joselle. Voiko antaa anteeksi sille, joka on loukannut kaikkein syvimmin?

Säeromaanin muotoon kirjoitettu Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorille aikuisille suunnatun Rakkausmyrsky-trilogian, joka käsittelee vakavia aiheita modernilla otteella."

Oma arvio:

Olipas mukava saada vielä yksi kotimainen säeromaani luettavaksi loppuvuodeksi. Olin unohtanut tämän kirjan toiseen kirjapinooni, mutta onnekseni sen löysin. Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lasten- ja nuortenkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut melkoisen kunnioittavan määrän, ja lisäksi olen törmännyt muutamaan hänen kirjoittamaansa selkoromaaniin. Tutkiessani hänen tuotantoaan häneltä on ilmestynyt myös runoteoksia ja aikuisten romaaneja sekä mm. selkotietoa. Tähdet syntyvät sattumalta aloittaa nuorten aikuisten rakkausteemaisen Rakkausmyrsky-trilogian. Hiukan epäselväksi minulle jäi, kirjoittaako Marttinen kaikki trilogian osat, vai tuleeko siihen eri kirjoittajia. Senpä näkee sitten.

Kai sitä kutsutaan rakkaudeksi. 

Ehkä Jose ja mä ollaan yhdessä

ikuisesti. (s. 7)

Aniko on jo teini-iän alusta saakka seurustellut Josen kanssa. He ovat unelmapari, mutta Aniko on alkanut kaivata jotain enemmän. Jotain muuta, jotain uutta. Kaikki tuntuu niin laimealta. Aniko työskentelee lähikaupan kassalla, jossa kaikki tuntevat hänet, hymyilevän kassatytön, ja illat hän istuu tylsistyneenä sohvalla. Jose ei ymmärrä, mitä Aniko kaipaa. 

Sitten Anikon elämään astuu feniks235, ihana tyyppi, joka saa Anikon tunteet taas heräämään. Jose alkaa aavistella jotain, mutta haluaa pitää kiinni Anikosta kynsin hampain. Aniko viestittelee ja soitteleekin nimimerkin takana olevan Morganin kanssa, ja rakastuu tähän yhä enemmän. Kesän tullen Aniko haluaa kuitenkin tehdä rohkean ratkaisun ja matkustaa yksin toiselle puolen Suomea, Helsinkiin asti, tapaamaan Morgania. Miksi yksin, kyselee äiti. Mikä juttu tää on, kyselee Jose hädissään. Anikon on kuitenkin mentävä.

Halusin tietää,

millaiset sen silmät oikeasti olivat,

miten se katsoisi minua,

miltä sen iho tuoksuisi,

miltä tuntuisi painautua 

sitä vasten.

<3 <3 <3 (s. 53)

Helsingissä iskee hätä, sillä Morgan ei olekaan asemalla vastassa. Mukava katutaiteilija Paju auttaa Anikoa ahdingossa, ja hänestä tuleekin Anikon uusi ystävä. Morgankin ilmestyy myöhemmin paikalle, ja alussa kaikki tuntuu olevan täydellistä, mutta Morgan ei olekaan ihan sellainen, millainen hän Anikon mielikuvissa oli. Todella ikäviä asioita tapahtuu, mutta onneksi Anikolla on tukea ja turvaa muista ihmisistä. 

HYÖKYAALTO

löi mun yli, pyristelin pintaan,

haukoin henkeäni

etten hukkuisi. (s. 187)

Pidin oikein kovasti tästä säeromaanista. Osa tapahtumista on aika rankkoja, mutta ne on käsitelty hienotunteisella tavalla. Aniko on sympaattinen nuori aikuinen, joka on eksyksissä tunteidensa kanssa eikä tiedä vielä täysin, mitä haluaa. Rakkauden määritelmää pureksitaan kauniisti. Keskiössä ei ole pelkästään romanttinen rakkaus. Minusta ihanaa on se, miten Jose yhä jaksaa tukea Anikoa, vaikka tämä lähti Helsinkiin toisen takia.

äkkiä Josesta oli tullut sellainen,

kiltti ja kärsivällinen,

eikä mikään siinä enää ärsyttänyt minua.

Miksi ihmeessä olin joskus

kaivannut pois sen luota? (s. 166-167)

Pidän myös siitä, ettei sukupuolta määritellä eikä korosteta. Minä jopa tein väärän oletuksen yhden henkilöhahmon sukupuolesta. Myös Anikon ihonväriä ei mainita suoraan missään vaiheessa, vaan sen voi lukija päätellä erinäisistä yhteyksistä tarinan edetessä. 

Käsittääkseni Aniko asuu Rovaniemellä, sillä hän viittaa siihen, että hänen kaupungissaan porot ovat samalla uimarannalla lasten kanssa. Mukava, että Lappiin sijoittuviin YA-kirjoihin välillä törmää, vaikka osa tapahtumista olikin Helsingissä. Morgan kommentoi myös Anikon murretta, mikä ärsyttää Anikoa. 

Tähdet syntyvät sattumalta lähtee ehdottomasti yläkoulun ysien vinkkauspakettiini.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Rajaton: Tiffany D. Jackson

Freestyle: Dess Terentjeva.

 Freestyle: Dess Terentjeva. WSOY 2023

Kansi: Kaisu Sandberg, iStockphoto

"Tanssisalissa Kai on turvassa, siellä hän osaa lentää!

Freestyle on palkitulla Ihana-romaanillaan valloittaneen Terentjevan odotettu uutuus. Katutanssin rytmeihin kirjoitettu säeromaani pohtii ystävyyden ja oman seksuaalisuuden etsimisen kysymyksiä.

Kai ja Mandi eivät muista aikaa ennen tanssia – tai ennen toisiaan. He ovat erottamattomat ystävät, joiden askelkuvioihin tulee yllättäen säröjä, kun Mandi ihastuu tanssikoulun tyttöön. Kai taas ei tiedä kiinnostaako häntä seurustelu ylipäänsä. Kai on kyllästynyt itseään koskeviin olettamuksiin, joiden muotteihin hän ei sovi. Hän on alkanut kuitenkin aavistaa, että hänellekin voisi olla olemassa oma lokero. Terentjeva kirjoittaa oivaltavasti ja sensitiivisesti aseksuaalisuudesta. Kirjailijan oma tanssitausta sykkii elävänä säeromaanin rytmeissä." (WSOY)

Oma arvio:

Ai että, miten suurta iloa minulle tuotti viime syksynä tieto tästä  Dess Terentjevan  säeromaanista Freestyle: harrastan nimittäin itsekin katutanssia, joten on aina ilahduttavaa lukea kirjaa, joka liittyy itselle tuttuun ja niin rakkaaseen lajiin. Lisäksi säeromaanien kasvava suosio on yläkouluvinkkarille oikein ilahduttava asia, sillä näitä on aina mukava vinkata paksuja ja runsastekstisiä romaaneja karttaville nuorille.

Freestyle on suuri tarina ystävyydestä, mutta myös oman identiteetin ja tyylin etsimisestä. Päähenkilö, lukion ekalla opiskeleva Kai, kokee itsensä erilaiseksi kuin muut. Hän ei koe kaipaavansa seurustelua ja seksiä, silti kaikki ovat yrittäneet naittaa häntä ja hänen bestistään Mandia yhteen. Kai ei koskaan käy suihkussa tanssitunnin pukkaritiloissa, eikä Mandikaan. Se ei vain tunnu luontevalta. Kai rakastaa katutanssia, sen rytmiä ja kehonkieltä, mutta viime aikoina hänellä on ollut hankaluuksia pysyä mukana koreografioissa. Keskittyminen herpaantuu, hän ei pysy mukana laskuissa,  keho haluaisi tehdä omia liikkeitään. Freestyle on katutanssissa juuri nimenmukaisesti sitä, ettei noudata koreografiaa, vaan tekee liikeittä siinä ajassa ja hetkessä. Se ei auta, jos kevätnäytöksissä on osattava juuri tietty koreografia.

Sä et voi tietää ellet sä kysy,

Kai kirjoittaa

luulis et kaikista maailman ihmisistä

SÄ et pakottais mua tämmöseen (s. 38)

Mandin ja Kain ystävyyden perusta on rakkaus tanssiin. Muutenkin he ovat samalla aaltopituudella, mutta viime aikoina heidän ystävyyteensä on tullut outoja sävyjä. Mandi näyttää ihastuneen kilparyhmässä tanssivaan Vilmaan. Kun Kai mainitsee siitä, Mandi ahdistuu ja väittää, ettei Kai nyt ymmärrä. Ei se ole niin helppoa, kun ei edes tiedä, tykkääkö toinen tytöistä.  Mandi tuntuu olevan myös kunnianhimoisempi tanssija kuin Kai ja tähtää tosissaan syksyn aukkareihin, joissa valitaan uusia kilparyhmäläisiä. Kainkin on pakko hakea, sillä Mandi haluaa, että he menevät yhdessä. Sitä ennen on myös osattava voltti, sen Mandi on päättänyt.

Kesälomalla Mandi matkustaa maalle ja Kai ahdistuu yksin omista ajatuksistaan. Hänen on lopulta puhuttava äidilleen, mikä mieltä kaihertaa. Hän haluaa löytää oman paikkansa, oman lokeronsa, oman tyylinsä. Ehkä se on freestyle? Mandin somea seuratessaan Kai näkee Mandin ja Nian yhdessä: miten Kain ja Mandin ystävyyden käy, kun Mandilla on nyt tyttöystävä. Mitä jos Mandi pääsee kilparyhmään, mutta Kai ei? Yhdistääkö heitä enää mikään?

Kun edes aavistaa tietävänsä, kuka on

Kun tuntuu, että sopii jonnekin,

että nyt on millilleen jalkaan sopivat tanssi-Vansit --- (s.56)

Kain identiteettipohdintaa käsitellään ovelasti vertaamalla sitä tanssiin. Kirjan nimi Freestyle voi siis tarkoittaa sekä tanssimaailmassa tuttua, vapaan improvisoivan tanssin tyyliä, kuin Kain elämässä tapahtumaa oman lokeron tai lokeroiden löytymistä. Aseksuaalisuutta on käsitelty myös hiljattain J.S. Meresmaan säeromaanissa Kerberos. Aromanttisuuteen en ole tainnut vielä törmätä tätä ennen missään nuortenkirjassa. Tämä onkin tärkeä aihe tuoda esiin, sillä aika usein oletetaan, että nuoren elämään kuuluu väistämättä ihastuminen ja seurustelu. Mitä jos ei vain tunne vetoa keneenkään?

Pidän siitä, miten hyvin Terentjeva kuvaa tanssin rytmiä säeromaanille ominaisin keinoin. On laskuja "ja-vii-ja-kuu-ja-see-ja-kuu-ja" ja  rytmityksiä  tyyliin "tan-tan-tan." Tanssia harrastaneet tietää, miten tärkeitä ovat myös ja-iskut. Kirjassa hyödynnetään myös paljon toistoa. Kain päässä kiertävät negatiiviset ajatukset on välillä pienenpienellä fontilla. Pystyn myös hyvin samaistumaan siihen tunteeseen, mikä on juuri ennen tanssiesitystä. Miten kokee suurta painetta siitä, ettei voi pettää ryhmää möhlimällä koreografiassa. 

Kitalaki on rutikuiva

nyt vasemmalle, jää päkiälle jää päkiälle

JÄÄ NYT HELVETTI PÄKIÄLLE

- jätit sit painon väärälle jalalle - (s. 57)

Odotan aina säeromaaneilta voimakkaampaa tunnekokemusta kuin normiromaaneilta. Tekstin vähyys, väljyys ja asettelu antavat parhaimmillaan enemmän kuin tekstin paljous. En kokenut harmikseni kummempia tunnekuohuja Freestyleä lukiessani, vaikka muuten viihdyin kirjan parissa ja vaikutuin sen tyylistä ja sanomasta. En tiedä, miksi Kain ja Mandin kipuilut jäivät minulle kuitenkin hiukan etäisiksi. En kai löytänyt tarpeeksi samaistumispintaa. Samoin minulle kävi Terentjevan aiemman, paljon kehutun Ihana-säeromaanin kanssa: pidin, mutta en kuohahdellut tunteissani. Säeromaanin  kiinnostava aihe, aitous ja taidokas teksti kuitenkin tekivät lukukokemuksestani mukavan. Ilahduttavaa, miten Terentjeva omistaa kirjan Suomen kirjagramille ja kiittää meitä myös loppukiitoksissaan.

Ehdottomasti aion vinkata tätä yläkoululaisille. 

Arvosanani 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Freestyle muualla:

Lastenkirjahylly

HS

Keskisuomalainen

Samantyylistä luettavaa:

J.S. Meresmaa: Kerberos

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri

Punapipoinen poika: Hanna van der Steen

 Punapipoinen poika: Hanna van der Steen. Kvaliti 2022

"Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?"(Kvaliti)

Oma arvio:

Vaikka kuinka syynään kustantajien luettelot läpi, olen valppaana somessa jne., aina minulta meinaa mennä hurahtaa jokin YA-uutuuskirja ohitse. Niin meinasi käydä tälle Hanna van der Steenin säeromaanille Punapipoinen poika. Onneksi kirjailija itse markkinoi kirjaansa Facebookin Lukuvimma-ryhmässä ja kiinnostuin tästä hetimmiten. Säeromaaneja ei voi koskaan olla liikaa! 

Näen ikkunasta

harmaita laatikkorakennuksia,

likaista lunta,

nuorilla samanlaiset vaatteet, 

tyttöjen tukat keskijakauksella. (s. 9)

Kirjan alussa päähenkilö Marli palaa perheensä kanssa takaisin Suomeen parin vuoden Amerikka-asumisen jälkeen. Isä on saanut hyvän työn toimitusjohtajana, ja äitikin on kaivannut tuttuun kotimaahansa. Marlikin luuli kaipaavansa Suomeen ystäviensä Saanan ja Sissin luo, mutta jokin silti kalvaa. Tai aika monikin asia. Suomi tuntuu hyvin ankealta Amerikkaan verrattuna ja mieltä kalvaa ihana tyyppi, joka jäi meren tuolle puolen. Saanalla ja Sissillä on omat kuvionsa, eivätkä he oikein ymmärrä Marlin hämmentynyttä oloa kotimaassaan, joka nyt tuntuukin vieraalta.

Nuuhkin paitaa,

jonka varastin sinulta rannalla.

Vaihtarina sydämestäni? (s. 27)

Koulussa Marli ei tunne enää pärjäävänsä, sillä on hankala sopeuttaa Amerikassa opiskeltuja asioita Suomen koulujärjestelmiin. Marlilla on ysiluokka menossa ja isä kaavailee tyttärelleen loistavaa menestystä huippuyliopistossa. Marlin opinnot kuitenkin takkuaa, hän lintsaa koulusta ja mieli alkaa mennä pohjamutiin. Ystävät saavat huippunumeroita kokeista, eikä Marli viitsi puhua ongelmistaan heille. Häntä kalvaa myös se, miten helposti hänen Amerikan ihastuksensa unohti hänet. Äidille maistuu alko vähän liian usein, ja isä on jatkuvasti töissä eikä enää vietä aikaa perheensä kanssa.

Hellyyttävän näköinen se on

- kuin se olisi kokenut kovia,

mutta sillä olisi silti hyvä sydän. (s. 24)

Marli saa lohtua koirastaan ja mystisestä punapipoisesta pojasta, joka ilmestyy hänen reitilleen eräänä päivänä. Suide osaa löytää juuri oikeat sanat apealle Marlille. Oman luokan pojat tuntuvat niin lapsellisilta verrattuna Suideen ja Amerikan ihastukseen, mutta Marli ei oikein löydä mistään tietoa, missä koulussa Suide opiskelee. Pojasta löytyy kuitenkin yllättävää apua Marlille tilanteessa, jossa hänen epätoivonsa kasvaa turhan suureksi.

Olen kaikkia paskempi,

paska paska paska p a s k a. (s.39)

Punapipoinen poika on surusävyinen tarina sopeutumisesta, muutoksista ja surusta, joka aiheutuu monen asian summasta. Vanhempien korkeat odotukset ilman tarvittavaa tukea, kelpaamattomuuden tunne ja sydänsurut nyt muutamia mainitakseen. Kirjan loppuvaiheilla tarjotaan lukijalle yllätyskäänne, jonka kyllä aavistelin jo paljon aiemmin. Se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemustani.

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

Minulla oli hiukan vaikeuksia päästä sisään kirjan suruvoittoiseen tunnelmaan. Säeromaanin säkeet ovat kaunista ja selkeää kieltä, joten kirjoitustyylissä ei ole sinänsä mitään vieraannuttavaa, mutta tämä tarina ei kolahtanut minuun ihan niin suuresti kuin olisin kuvitellut. Toisaalta teos jättää lukijalle paljon mietittävää, sillä kaikki eivät mahdu reiluun sataan sivuun, etenkin kun säemuoto karsii tekstin määrää. Siinä mielessä van der Steen on saanut hyvin mahdutettua paljon asiaa pieneen romaaniin. Aion ehdottomasti ottaa tämän yläluokkien vinkkauspakettiin mukaan.

Arvosanani 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Kirjojen keskellä

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen

Seinäjoen kirjasto: 10. Kirjassa ollaan mökillä tai huvilalla

Pimeässä hohtavat tähdet: Sanni Ylimartimo

 Pimeässä hohtavat tähdet: Sanni Ylimartimo. Karisto 2022.

Kansi: Emmi Kyytsönen

"Herkkä ja valloittava nuortenkirja fanituksesta ja pelkojen voittamisesta.

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?"(Karisto)

Oma arvio:

Hykertelen ilosta, kun kotimaisten säeromaanien kirjo sen kun kasvaa. Sanni Ylimartimo on ollut kirjagramissa aktiivisesti esille @varjokirjat-tilillään, ja olen innolla odottanut hänen esikoisromaaninsa julkaisua. Erityisesti minua kiehtoo kirjan aihe, k-pop-fanitus. Itse k-pop ei ole minulle kovin tuttu aihealue, mutta nuoruuden fanituksistani kyllä voin kertoa monta tarinaa. 

Luulisi että sitä katsoisi silmiin

sanoisi takaisin

taistelisi

tai pakenisi paikalta.

Mutta olen jähmettynyttä paperimassaa

jotain muuta kuin ihminen. (s. 12)

Heti kirjan alussa käy selväksi, että näkökulmahenkilön Miran yläkouluaikaa varjostavat muut oppilaat. Tytöt kuiskivat hänestä vessassa pahaa, Mulkku-Matias demonisoi käytöksellään, eikä ainoastaan Miraa, ja ystävät loistavat poissaolollaan. Mira on isokokoinen ja häntä haukutaan pojan näköiseksi, eikä hän pukeudu niin muodikkaasti kuin muut tytöt. Mira on kovasti ihastunut Mikoon, mutta ei usko kelpaavansa tälle, joten ei uskalla koskaan puhua pojalle mitään.

että huomenna menen ja sanon ja tutustun noin vain

helppoa

vaikka niin ei

   koskaan tapahdu (s. 11)

Miralla on kuitenkin  pari kauempana asuvaa ystävää, Aada ja Nelli, joiden kanssa heillä on yhdistävä asia: k-pop, ja erityisesti ERR0RC-niminen bändi. Ja nyt tuo bändi on tulossa Suomeen keikalle, joten tyttöjen on ehdottomasti päästävä keikalle. Ongelma vain on siinä, että Miran äiti on ylisuojeleva ja ylikaikkea. Hän ei haluaisi millään päästää tytärtään Jurvan pikkukylästä Helsinkiin, vaikka yöpaikka on varmistettu Nellin kotona. Miraa ahdistaa ja raivostuttaa äidin hössötys, ja hän toimiikin tämän selän takana. Isä suostuu ostamaan lipun ja yhdessä Aadan kanssa Mira suunnittelee matkat ja muut. Lippurahat Mira hankkii vahtimalla naapurin lapsia.

Olen äitini valo

jota hän rakastaa niin

että tukahduttaa kaiken

mitä mä    rakastan. (s.16)

Mira saa voimaa Nuggettista, joka on ERR0RCin kiharapäinen söpöstys. Erityisesti Miraan vetoaa Collapse-nimisen biisin video, jossa Nuggett näyttelee koulukiusattua. Mira ajattelee, että jos noin täydellistä poikaa kiusataan, eikä hänessä todellakaan ole mitään vikaa, ei kai Mirassakaan ole. Kiusaajien ääni kaikuu vain niin kovin vahvana hänen päässään. Mira ei ole kertonut kenellekään, edes äidilleen, että häntä kiusataan. 

Nugget häikäisevä

kullanoranssit kiharat ja säkenöivät silmät

hän on todella siinä, ja hän

katsoo minua (s.114)

Pimeässä hohtavat tähdet seuraa tyttöjen matkaa kohti unelmaansa ja fanituksen merkitystä nuoren, koulukiusatun tytön elämässä ei voi liikaa korostaa. Yhteisen fanituksen kohteen vuoksi tytöt ovat löytäneet toisensa, vaikka asuvat eri puolilla Suomea. Ilman heitä Mira olisi täysin yksin. Säeromaani on myös tarina oman voiman löytämisestä ja siitä, että aina unelmat eivät vastaa todellisuutta. On eri asia olla ihastunut ihmiseen, jonka kanssa ei ole sanaakaan vaihtanut, kuin todella tutustua ihmiseen. 

Jos nämä ihmiset olisivat mun koulussa

mä en ehkä olisi aina niin

  jäässä (s.97)

Minusta tämä on jotenkin tosi ihana ja piristävä kirja. Fanituksen vaikutusta nuoren elämään ei pidä vähätellä, ja voin puhua kokemuksen syvällä rintaäänellä, kuinka paljon itsekin sain voimaa fanittaessani teininä erästäkin amerikkalaista poikabändiä. Tämän lisäksi kirja käsittelee sitä, millaista on olla ylisuojelevan äidin lapsi pienellä paikkakunnalla, ja kuinka vaikeaa on sanoa muille ääneen se, että on koulukiusattu. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii käydä juttusille oman ihastuksensa kanssa, varsinkin kun kiusaajat on polkeneet itsetunnon pohjamutiin.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Lisään kirjan seuraaviin lukuhaasteisiin:

Helmet: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Popsugar: A Book with a constellation on the cover or in the title 

Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.)

 Likainen tusina - novelleja: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.) Art House 2021

Kansi: Samppa Ranta / Punavuoren Folio Oy

"Likainen tusina tarjoilee kirjon räyhäköitä novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi kuuma satuseikkailu, historiaa, spefiä ja dekkaria, ja seikkaileepa eräässä novellissa myös Seppo Räty.

Kahtatoista novellia kietoo väljästi yhteen likaisuus: se voi tarkoittaa mitä vain likaisesta tunteesta fyysiseen likaan tai rohkeaan aihevalintaan.

Kirja on koostettu toisen asteen opiskelijoita ajatellen, ja novellit sopivatkin erinomaisesti opetukseen. Niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita (mukana on muun muassa säenovelli ja fragmentaarinen novelli) sekä esimerkiksi kirjoittamismetodeja. Valikoimassa on huomioitu eritasoiset lukijat; joukossa on esimerkiksi selkokielinen western-novelli.

Likaisessa tusinassa ovat mukana Tapani Bagge, Anu Holopainen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Emmi Itäranta, Siri Kolu, Kirsti Kuronen, Sirpa Kähkönen, Matti Laine, Reidar Palmgren, Jukka-Pekka Palviainen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjailija ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja kirjailija. Heidän aiemmin toimittamansa novellikokoelma Tusina on Lukuklaani-hankkeen ansiosta laajasti käytössä yläkouluissa. (Art House) 

Oheismateriaali

Oma arvio:

En ole lukenut vuonna 2019 ilmestynyttä Tusinaa, vaikka se on pyörinyt töissäni kirjastossa käsissäni useaan otteeseen, varsinkin aina kun yläkoululaiset ovat tulleet kyselemään novelleja. Tämä uusi kokoelma, Likainen tusina, näyttää koostuvan nyt eri kirjoittajien novelleista kuin pinkkikantinen edeltäjänsä, ja lisäksi mukaan on liitetty teemaksi "likaisuus." Nuorten novelleille on aina kysyntää, jos minulta kysytään, sillä erilaiset lukemisen vaikeudet nostavat yhä enemmän kynnystä nuorella tarttua kokopitkään romaaniin, kun taas novelli on helpompi lähestymistapa kirjallisuuteen. Hyvin rakennettu novelli toimii mainiosti oppimateriaalina. Molempiin tämän sarjan kokoelmiin, niin Tusinaan kuin Likaiseen tusinaan on saatavilla kustantajan sivuilta valmiit oheismateriaalit yläkoulun ja toisen asteen opettajien käyttöön. Tosin tätä jälkimmäistä painotetaan oheismateriaaleissa olevan suunnattu erityisesti toisen asteen opiskelijoille.

Isä kolisee huoneeseen. Se kompastuu maton reunaan tai kadotettuihin unelmiinsa ja lyö päänsä lattiaan.

-Mitä siellä tapahtuu? Raninen huolestuu.

- Isä kaatu lattialle. Siltä tulee verta päästä.

- Sun pitää varmaan soittaa ambulanssi. (Seppo Räty, s.32)

Pidän kovasti siitä, miten erimuotoisia novelleja tähän kokoelmaan on koottu. Mukana on perinteisten novellien lisäksi kaksi säeromaania ja yksi näytelmäkäsikirjoitus. Mukana kirjoittajaköörissä on nuortenkirjailijoiden lisäksi muutamia aiemmin aikuisille kirjoittaneita, kuten Sirpa Kähkönen ja Reidar Palmgren. Emmi Itäranta on taiteillut kiehtovan, postapokalyptishenkisen näytelmän, Tapani Bagen säeromaani on western-henkinen seikkailu, Salla Simukka laittaa uusiksi klassikkosadun Pieni merenneito ja Sirpa Kähkönen tarkastelee nuoren naisen kuukautisten alkua  historiallisesta näkökulmasta. Novellikokoelmien ihanuus piileekin siinä, että yleensä niissä on aina jokaiselle jotakin.

Omia suosikkejani ovat seuraavat:

Anu Holopaisen Souls on erittäin onnistunut dystopinen kuvaus tekoälyistä ja heidän tietoisuudestaan. Novellissa tekoäly herää nuoren Eevi-tytön huoneessa hämmentyneenä siitä, missä hän on. Hänellä on aavistus, ettei hän ole avattarensa mukaan nuori salskea mies nimeltä Artti, vaan keski-ikäinen, mutta hän ei pääse ajatuksissaan sen pidemmälle. Kun Artti saa kutsun bittimaailmaan, jossa muut tekoälyt oleskelevat silloin, kun eivät seurustele omistajiensa kanssa, hänen epäilyksensä alkavat pikku hiljaa herätä. Miten jollakin tekoälyllä voi olla muistoja? Ovatko he sittenkään niin tekemällä tehtyjä kuin heidän uskotellaan olevan?

- Mutta miksi mä en tiedä olevani tekoäly? jatkan. - Jos mun tunteet on pelkkää koodia, miksi olen ihan paskana tästä? (Souls: s. 104)

Reidar Palmgrenin Lahjakas poika on nerokas novelli siitä, miten perheen ainoa poika on älykkäämpi kuin vanhemmat osaavat arvatakaan. Pojan tarkkaavaisuus ja järjestelmällinen muisti on avuksi hänelle, kun hänen on päihitettävä koulun pahin räyhähenki, Harri, joka tykkää ottaa heikommat uhreikseen. Poika laatii täydellisen suunnitelman, jolla kiusaaja saa opetuksen, mutta joka ei mustamaalaa tätä sen enempää. 

Harrin yllä leijui kiukkuinen pilvi. Hänen luonnollinen, ennakoitava tapansa käyttäytyä alkoi toteuttaa itseään, ja naama, ryhti ja askeleet suorastaan huusivat: Nyt vituttaa. haluan purkaa sen johonkin. Johonkin pienempääni. (Lahjakas poika, s. 140)

Kirsti Kurosen säenovelli Kademieli kertoo ystävyydestä, sen muuttumisesta ja etenkin kateudesta, joka voi tulla ystävyyden tielle. Joskus sitä voi kadehtia hyvin kummallisia asioita, kuten ystävän äidin kuolemaa.

Entä sinä, olitko oikeasti kateellinen Liisalle

hänen äitinsä kuolemasta?

En, en tietenkään! (Kademieli, s.131)

Mielestäni osa novelleista on sisällöltään melko vaikeita harjaantumattomalle lukijalle, kuten Siri Kolun Minä olen Solitaire (joka meni minultakin hiukan yli hilseen) tai Vilja-Tuulia Huotarisen Ääni hiljaisuudessa. Onneksi kokoelma kuitenkin tarjoaa myös niitä helpommin ymmärrettäviä ja myös muodoltaan selkeitä novelleja. Ainoa, jonka jätin lukematta, oli Baggen Billy the Kidin ensimmäinen kerta, koska western ei vain nyt iskenyt ollenkaan minun pirtaani.

Vaikka novellikokoelma on käsittelyt monipuolisesti teemaa "likaisuus", tarjoaa monipuolisesti kaikentasoisia novelleja ja on ehdottoman hyvälaatuinen kokonaisuutena, odotin ehkä hiukan enemmän. Ehkä kokoelmassa oli kuitenkin liikaa niitä "perinteisiä" nuortennovelleja, kun olisi voitu mennä enemmän YA-genreä mukaileviin novelleihin, joissa olisi enemmän tunnetta ja rentoutta. Ihmettelen myös sitä, että jos tämän kokoelman painotus on toisen asteen opiskelijoissa (ks. oheismateriaali), miksi aika monessa novellissa päähenkilöt ovat yläkoululaisia? Luulisi tuntuvat silloin melko lapsellisilta useat näistä.

Annan arvosanaksi kokoelmalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Sade on kaikille sama: Nadja Sumanen 

 

Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson

Ruskea tyttö unelmoi: Jacqueline Woodson. Suomentanut Katja Laaksonen. S&S 2021

 

Englanninkielinen alkuteos (2014): Brown Girl dreaming. Kansi: Theresa Evangelista. 

"Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja
ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen." (S&S)

Oma arvio:

Aloin lukea tätä säeromaania tietämättä, että se perustuu kirjailijan itsensä elämään. Jossain alkuvaiheessa hoksasin sen onneksi kuitenkin. Tämä Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on siis ensimmäinen lukemani omaelämäkerta säeromaanin muodossa, huippua! Woodson on erittäin tuottelias nuortenkirjailija Yhdysvalloissa, mutta nimi oli minulle ihan outo. Jälleen taas yksi hyvä esimerkki siitä, miten heikosti suomennetaan muualla suosittua nuortenkirjallisuutta. Toivottavasti Woodsonin teokset ylittäisivät tämän säeromaanin myötä julkaisukynnyksen Suomessakin jatkossa.

Säeromaanissa Jacqueline käy läpi lapsuuttaan kolmessa eri kaupungissa: hän syntyy Jackin ja Maryn tyttärenä Ohiossa, mutta vanhempien erottua he muuttavat takaisin äidin synnyinseuduille, Etelä-Carolinaan, jossa asuvat äidin iäkkäät vanhemmat Georgiana ja Gunnar, ja jossa rotuerottelun jäljet näkyvät yhä selvemmin kuin Ohiossa. Myöhemmässä vaiheessa äiti lähtee etsimään parempaa elämää New Yorkista ja lapset jäävät mummin ja ukin hoiviin. Äiti lupaa, että joku päivä hän hakee lapsetkin isoon kaupunkiin. Jacqueline ei haluaisi jättää mummia ja ukkia, hän viihtyy leppoisassa Nicholtownissa. 

Isoisä siis uskoo,

että jos upottaa kätensä koleaan maahan, 

se antaa vastineeksi

kaiken mitä siltä on pyytänyt.

Tuoksuhernettä ja kaalia

vihreää paprikaa ja kurkkua

lehtisalaattia ja vesimelonia (s. 51)

Jacquelinen isoäiti on jehovan todistaja ja ottaa myös lapset mukaan kokouksiinsa ja myöhemmin ovelta ovelle julistamaan sanaa ja myymään Vartiotorni-lehteä. Lapsen näkökulmasta koettuna ja kerrottuna nämä kokemukset tuntuvat luontevilta, asiaan kuuluvilta, vaikka Jacqueline niitä välillä hieman ihmettelee ja harmitteleekin. Isoisä ei osallistu näihin menoihin ollenkaan, joten isoäidin ei auta kuin hyväksyä tämä. Saan sen käsityksen, ettei myöskään lasten äiti ole mukana Jehovan todistajissa, mutta kuitenkin antaa mummon ottaa lapset mukaansa menoihinsa.

Etelän väki taitaa puhua jostain toisesta

New Yorkista. Siitä missä

rahaa sataa suoraan taivaasta ja timantit kimaltavat

kaduilla. (s. 129)

Sitten koittaa se päivä, kun äiti hakee lapset suureen, suureen kaupunkiin, New Yorkiin. Jacqueline joutuu jättämään tutun mummolan, naapuruston rasittavat Corajasensiskot, suoristusraudan käryn, lettinauhat, jotka sidottiin päähän jokasunnuntaisille julistuskierroksille, papan yskänpuuskat, puutarhatyöt. Äiti saa heille uuden pikkuveljen, jonka nimeksi tulee Roman. New York ei oikein aluksi vakuuta Jacquelinea harmaine betoniseinineen, meluineen ja puuttomine katuineen. He muuttavat Kay-tädin alakertaan. Kauaa ei Jacqueline ehdi tätiään tuntea, kun sattuu onnettomuus ja täti menehtyy pudottuaan portaista. Tuntuu, että Jacquelinen elämä on täynnä traagisia sattumuksia: Hänen Odell-enonsa on menehtynyt jäädessään auton alle, Robert-eno joutuu vankilaan ja Gunnar-isoisä menehtyy lopulta keuhkosyöpään.

Kun luokkatoverini kysyvät, miksi

en saa vannoa uskollisuuttani Yhdysvaltain lipulle,

sanon uskontoni ei salli sitä sen sijaan että toteaisin:

Minä olen maailmassa, mutta en kuulu maailmaan. Eivät he

tajuaisi. (s. 145)

Jacqueline aloittaa koulun ja jatkaa mummon toiveesta Jehovan todistajana uudessa kaupungissakin. Tämä herättää tietysti hieman eriarvoisuutta koulussa, sillä Todistajilla on monenlaisia rajoituksia. Isosisko Odessa osoittaa neroutensa pärjäämällä koulussa erinomaisesti, pikkuveli Hope on taas tavattoman taitava tekemään kemiallisia kokeita huoneessaan ja on muutenkin kiinnostunut luonnontieteistä. Hänellä on myös kaunis lauluääni. Jacqueline etsii omaa kykyään: hän ei pärjää koulussa kauhean hyvin, mutta hän on aina ollut täynnä tarinoita, joita hän tykkää sepittää muille. Harmi vain, että tätä kykyä ei ole kukaan hänen lähipiirissään osannut arvostaa. Kukaan ei tiedä, että lukihäiriö varjostaa Jacquelinen koulumenestystä. Sitten pikkuveljen, Romanin outo sairaus alkaa varjostaa perheen elämää. (Syy sairauteen on uskomaton, etenkin nykymaailman vinkkelistä katsottuna. Onneksi nykyään ollaan viisaampia asiassa kuin asiassa.)

Lopeta haaveilu, äiti sanoo.

 

Jatkan siis sanojen kirjoittamista

niin että laulut ja tarinat ja uudet maailmat

pääsevät ujuttautumaan

muistiini. (s. 197)

Ruskea tyttö unelmoi sisältää niin valtavasti kaikkea, että ihan hämmästyttää, miten Woodson on saanut kaikki mahdutettua yhteen säeromaaniin. Jacquelinen tärkeät ihmiset saavat sijansa tarinassa, niin perhe, sukulaiset kuin uusi paras ystävä Maria, johon hän New Yorkissa tutustuu. Hän on saanut tiukan kotikasvatuksen, sillä heidän äitinsä piti huolen, että he puhuivat ja käyttäytyivät moitteettomasti.  Mustien ihmisoikeustaistelut sivuavat tarinaa, mutta koska tämä on kirjoitettu onnistuneesti lapsen näkökulmasta, ei niihin pureuduta kovin syvälle. Samoin jehovalaisuus on läsnä koko kirjan lähinnä toteavana ja välillä hieman ihmettelevänä, mutta ei sen syvällisemmin ruodittuna. Lopussa Jacqueline myöntää, että vaikka identifioituu Jehovan todistajaksi, ei ole kuitenkaan uskossa. On hienoa, että pienestä tarinansepittäjästä on kasvanut kirjailija, joka on selättänyt lukivaikeuttensa ja todistanut kaikille, että hänelläkin on jokin oma kyky.

Annan arvosanaksi 4 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

-

 

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

19. Kirjassa leikitään

Booklist Queen -haaste saa ruksin kohtaan:

Bestselling memoir

KIRJAPÖLLÖN KESÄINEN KIRJA-ARVONTA!

Ihanaa kesäkuuta kaikille!

Haluan ilahduttaa blogini lukijoita näin kesälomani kynnyksellä kirja-arvonnalla, joka alkaa....nyt ja päättyy 14. kesäkuuta klo 24.00. Osallistua voit joko jättämällä kommentin sähköpostiosoitteen kera tähän postaukseen tai kommentoimalla Instagram-tililläni (@kirjapollonhuhuiluja). Ehtona arvontaan on, että olet blogini lukija joko Bloggerin tai Instagramin kautta. ( En tarvitse "väkisillä" lisää seuraajia, joten ethän liity bloggerin lukijaksi tai IG:n seuraajaksi vain arvonnan vuoksi. Jos bloggaukseni oikeasti kiinnostavat, sitten kyllä.)

Facebook/ Instagram ei ole mukana tässä arvonnassa. Arpomani kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale (sain niitä vahingossa kaksi.)

Arvon siis vasta ilmestyneen nuorten säeromaanin, Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi (S&S 2021, suom. Katja Laaksonen), joka kertoo hänen elämästään. Olen jo itse lukenut kirjan ja voin lämpimästi suositella!

Onnea arvontaan!

Maata jalkojen alle: Elizabeth Acevedo

Maata jalkojen alle: Elizabeth Acevedo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): Clap when you land. Kansi: Bijou Karman (kuvitus), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Terävä romaani surusta, anteeksiannon vaikeudesta ja katkeransuloisista ihmissuhteista
 

Camino Rios asuu Dominikaanisessa tasavallassa ja haaveilee lääketieteen opinnoista New Yorkissa. Newyorkilainen Yahaira Rios puolestaan ei ole puhunut isälleen sitten edelliskesän, jolloin hän sai tietää tämän toisesta vaimosta.

Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin." (Karisto)

Oma arvio:

Elizabeth Acevedo on tällä hetkellä yksi suosikki YA-kirjailijoistani. Hän on onnistunut vakuuttamaan minut aiemmin ilmestyneillä teoksillaan Runoilija X ja Kaikilla mausteilla, jotka molemmat esittelevät täysin erilaisen nuoren naisen arjen ongelmineen, mutta joista molemmista huokuu vahva #metoo-henki sen puskematta kuitenkaan liikaa silmille. 

En tiennyt tämän uusimman säeromaanin juonesta oikeastaan mitään, sillä kirjan takakannessa ei siitä paljasteta paljoakaan (kustantajan sivun kuvauksessa taas juonen pääydin paljastuu.) Olikin mielenkiintoista tehdä itse ne oivallukset juonesta, jotka ovat hyvin keskeisiä tässä romaanissa. Se oli helppoa, mutta kuitenkin palkitsevaa lukukokemukseni kannalta. 

***Huom: Kerron juonesta tässä postauksessa oleellisia asioita, joten jos haluat lukea romaanin yhtä tietämättömänä kuin minä, en suosittele jatkamaan tämän pidemmälle.***

Kirjassa esitellään kaksi 16-vuotiasta nuorta naista, joiden yhteyttä toisiinsa ei heti alussa paljasteta, mutta jonka lukija arvaa melko pian tarinan edetessä. Camino asuu Dominikaanisessa tasavallassa parantaja-tätinsä, Tíansa, kanssa, on menettänyt äitinsä denguekuumeelle,  rakastaa isänsä lailla uimista meressä (hänellä on samanlainen punainen uimapuku kuin Baywatch-sarjassa), haluaa isona lääkäriksi, pelkää parittajaa nimeltä El Cero (jolle Papi maksaa säännöllisesti siitä, että jättäisi hänen tyttärensä rauhaan) ja odottaa New Yorkissa työskentelevää isäänsä, Papia, taas kesäksi kotiin. Aivan kuten joka vuosi. 

Rakastinko shakkia?

Minä pelasin sitä.

 

Mutta rakastinko? Niin kuin rakastan

katsella meikkausvideoita?

 

Rakastinko, niin kuin rakastan

sanoa Drelle jotakin

 

yllättävää, & hänen naurunsa on kuin Vesuvius - 

purkaus, joka järkyttää & järisyttää (s. 93)

Yahaira asuu New Yorkissa äitinsä ja isänsä kanssa. Yahaira on lahjakas shakissa, mutta lopetti sen pelaamisen jokin aika sitten, kun sai tietää isästään ikävän asian. Tämän jälkeen hänen ja Papin välit ovat olleet vaitonaiset, sillä shakki oli suuri yhdistävä tekijä heidän välillään. Yahairan naapurissa asuu tyttö nimeltä Dre, joka aluksi oli vain naapuri ja ystävä, mutta josta tuli jotain paljon enemmän. Yahaira on paennut usein Dren ja tämän isänsä luokse, vaikka se loukkaa hänen äitiään - eikö Mamín ruoka kelpaa? Yahairan isä lähtee taas kotimaahansa Dominikaaniseen koko kesäksi. Aivan kuten joka vuosi.

 

Papi oppi uimaan vedessä, joka tahtoi tappaa.

Ei se toinen valtameri voi tästä erota, ei sen pitäisi erota. 

Jos siihen joku pystyy - sukeltamaan & nousemaan pinnalle elossa - 

niin mies, joka on harjoitellut temppua ikänsä. (s.40)

 

Yahaira siis tietää jo isänsä salaisuuden, mutta Caminolla ei ole aavistustakaan isänsä toisesta perheestä New Yorkissa. Joka vuosi Camino on anellut isäänsä ottamaan hänet mukaansa New Yorkiin, jotta tämä voisi hakea Columbian yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Joka kerta isä on mumissut jotain epämääräistä oleskeluluvista. Mutta nyt isän lentokone ei koskaan laskeudu Dominikaanisen lentokentälle, sillä kyseinen kone on syöksynyt tuhoisasti mereen. Nyt sekä saarella että New Yorkissa on eri tavoin surua ja järkytystä käsittelevät tyttäret, vaimo ja täti. Dominikaanisessa Papia suree koko yhteisö. Caminon turvallisuus saarella on nyt myös uhattuna, sillä kukaan ei enää maksa El Cerolle. Tämä alkaa seurata Caminoa, tuijottaa merkitsevästi ja vihjailla tämän tarvitsevan miestä. Camino ei voi enää nauttia intohimostaan uimisesta. 

 

El Cero istuu toisen baarin pihassa sinisissä sortseissaan,

katse seuraa minua, kun lähestyn. Mies on

jonkin verran vanhempi kuin minä, silti Papia nuorempi,

 

& tiedän, että siitä, kun täytin kolmetoista,

Papi maksoi El Cerolle vuosimaksua, jotta mies jätti minut rauhaan.

Silti olen kuukausia vaistonnut vaanivia katseita. (s. 56)

 

Väistämättä isän kaksoiselämä alkaa paljastua kaikille osapuolille. Papi halutaan haudata synnyinmaahansa Dominikaaniseen, mutta tämän vaimo ei halua matkustaa saarelle missään nimessä. Yahairasta se ei ole reilua, joten hän päättää tehdä omat ratkaisunsa. Avuksi hän tarvitsee uuden sisarensa, johon hän suhtautuu yhtä aikaa uteliaasti mutta myös hyvin hämmentyneesti. Caminolla on enemmän hampaankolossaan, sillä hänet on jätetty saarelle uuden perheen vuoksi eikä hän ole saanut nauttia papinsa seurasta kuin kesäisin. Siksi hän ei ole alkuun kovin suopea sisarelleen. Hän kuitenkin tajuaa, että uuden perheen korvausrahojen turvin hän voisi toteuttaa tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Kumpikaan ei sano mitään.

Näytöllä - niin ettei hän näe kättäni -

seurailen sormella hänen leukansa linjaa. (s. 276)

Maata jalkojen alle on uskomattoman monisyinen säeromaani. Se käsittelee tuhoisan lento-onnettomuuden ympärille rakentuvaa perhetragediaa, jossa perheen isä on elänyt kaksoiselämää vuosikausia, mikä paljastuu kunnolla vasta tämän menehdyttyä. Se kertoo kahden hyvin erilaista elämää elävän sisaruksen elämää: Toinen joutuu pelkäämään naiseutensa vuoksi, sillä saaren parittajat vaanivat nuoria naisia hoteisiinsa, kun taas toinen elää turvallisempaa elämää suurkaupungissa, mutta on silti onneton saadessaan tietää, ettei isä olekaan sitä, mitä hän on luullut tämän olevan. Sisarukset huomaavat, että he kumpikin muistuttavat toisiaan Papista, niin ulkonäöllisesti kuin tekemistensä kautta: Camino ui yhtä hyvin kuin isä, kun taas Yahaira on shakkimestari isän tapaan. He kumpikin rakastavat samaa miestä, joka on hämmennyksissään yrittänyt olla hyvä molemmille.

Tiedän, että Papin jäännökset ovat siellä täällä ympärillämme.

Tässä jäljelle jääneiden arjessa. (s. 295)

Alkutakeltelun jälkeen en voinut laskea tätä kirjaa käsistäni. Ainoa asia, mikä tässä häiritsi, oli toistuvat &-merkit ja-sanojen tilalla. Todella häiritsevä (ja turha) ratkaisu, mutta kyllä siihen tottui jossain vaiheessa.

Kirjailija kertoo jälkisanoissaan, miten halusi rakentaa romaaninsa tapahtumat lentoturman ympärille muistaen traagista tapahtumaa vuodelta 2001, kun lento numero AA587 syöksyi maahan New Yorkin Queensissa ja aiheutti valtavan sururyöpyn Dominikaanisessa tasavallassa. Hän kertoo myös kuulleensa salattuja tarinoita miehistä, joilla oli perhe sekä saarella että mantereella. Alkuteoksen nimi Clap when you land viittaa siihen, miten koneessa yhä taputetaan sen laskeuduttua onnistuneesti maan kamaralle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Muissa blogeissa:

Kirjahilla 

 

Samantyylistä luettavaa: 

Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla, Runoilija X

 

 Ruksaan Booklist Queen -haasteesta kohdan:

Longer than 400 pages 

Vahvat naiset -lukuhaaste saa ruksin kohtaan:

Naiskirjailija jonka pitäisi olla tunnetumpi (suomessa)

Popsugar haasteessa merkitsen kirjan kohtaan:

A Book set in multiple countries (no okei, kahteen maahan sijoittuu)