Parantola: Satu Mattila-Laine

Parantola: Satu Mattila-Laine. Karisto 2015.

"Satu Mattila-Laineen esikoisromaanissa Parantola 15-vuotias vintageharrastaja, epilepsiaa sairastava Elisa päätyy aikamatkalle 1930-luvun kaatumatautiparantolaan, jossa hoitoina ovat suolaton kasvisruoka, bromkali ja eristys.

Parantolan arki mankelointeineen ja lypsämisineen on rankempaa kuin mihin Elisa on tottunut, mutta onneksi Elisa saa ystävän toisesta parantolan asukista, Annasta. Molemmat tytöt rakastavat 30-luvun filmitähtiä! Elisaa ja Annaa uhkaa kuitenkin vaara: parantolan tohtori Groman aikoo aloittaa kaatumatautisten steriloinnit…

Parantola kuvaa vähäeleisen taidokkaasti Suomen historian vaiettua lukua. Kirja loihtii elävästi esiin 30-luvun arjen toiveineen ja pelkoineen."

Oma arvio:
Parantola on oikein mukava lukukokemus. En kuitenkaan hullaantunut kirjaan, mutten myöskään löytänyt hirveänä napinan aihettakaan. Tämä on siis kaikin puolin kiva tarina nuoresta Elisa-tytöstä, joka tempautuu epilepsiakohtauksen kautta menneeseen aikaan ja tutustuu "kaatuvatautiseen" Annaan, joka työskentelee parantolassa. Elisa ottaa tehtäväkseen pelastaa Annan karmealta kohtalolta ja oikaista vääriä uskomuksia epilepsiasta.

Tarinassa parasta on juuri kurkistus vanhoihin, vääriin menettelyihin epilepsian hoidossa. Romantiikkaa ei tässä kirjassa painoteta, vaan pääpaino on Annan ja Elisan ystävyydellä ja Parantolan arjen kuvauksella.

Suosittelen kirjaa sellaiselle, joka haluaa lukea napakan (154-sivuisen) ja mukavan mielen tarinan.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Päivitys Maze Runner -trilogiaan

Luin James Dashnerin Maze Runner -trilogian toisen osan Poltettu maa. Voit lukea arvioni tästä linkistä.

Nadia, onnetar: Andrei Pajanne

Nadia, onnetar: Andrei Pajanne. Imogen 2015.

"Nadia on poikkeuksellisilla lahjoilla siunattu nuori nainen, joka etsii rakkaimpansa, nuorena kuolleen lasinpuhaltajan, sielua. Nadia luo lasipallon, uuden maailmaan, jossa hän tietää olevansa taivaan ja maan luoja. Rakkaus saa uuden mahdollisuuden, mutta Nadia menettää kaiken. Pakkomielteiden ja luovan voiman otteessa hän heittäytyy sielunsa syvyyteen ja uusiin tietoisuuden kerroksiin, toisiin maailmankaikkeuksiin. Sieltä hän löytää valon, joka koskettaa jokaista elävää olentoa.

Nadia, onnetar on mielikuvituksen rajoja venyttävä romaani, jossa mystiikka ja henkinen kasvu, arkitodellisuus ja fantasia kohtaavat. Romaanissa kaivaudutaan onnen ja epäonnen, takertumisen ja luopumisen sekä ihmisyyden ja jumaluuden välisiin ristiriitoihin."


Oma arvio:

Poikkeuksellisesti liitin tähän kirja-arviooni myös kansipaperien alla olevan kannen kauniin, metallinhohtoisen lilan jin ja jang -kuvion, joka on tässä kirjassa erityisasemanssa ja  hyvin vallitseva symboli. 

Andrei Pajanteen kolmas romaani, Nadia, onnetar, alkaa varsin lupaavasti. Minusta on antoisaa seurata nuoren Nadian elämää ja sitä, miten onni ja epäonni vuorottelevat ja miten tietyt asiat alkavat linkittyä toisiinsa. Näin askel askeleelta tarina alkaa avautua lukijalleen. Läpi tarinan esiintyy jatkuvasti aiemmin mainitsemani jin ja jang -symboli, joka esiintyy milloin lasipallon muodossa, milloin Nadian näyissä. Meri ja joki ovat myös tarinassa keskeisessä asemassa: meri nielaisee jättiaallon sisään pahaa aavistamattomia, ja Nadian synnyinseudun joki ja sen nimi, Serpentiini, ovat tälle jonkinlainen pakkomielle. 

Jossain vaiheessa, kun Nadia lähtee vaeltemaan toiseen todellisuuteen etsimään rakastettuaan Eliasta, tarina ulottuu sellaisiin sfääreihin, että minä putoan kärryiltä. Kaikki se jumaluus ja jumalallisuus, jutut maailmanpyörästä, multiversumista, naya-dayasta ja sen sellaisista ylittävät ymmärryskykyni. Huomaan tylsistyväni ja harppaavani lauseet läpi ilman, että edes yrittäisin tajuta mistään mitään. Tunnen itseni tyhmäksi. Ehkä filosofointi lukuromaanissa ei vain ole minua varten. Kirjan lopussa pääsen taas tarinaan jollakin tasolla mukaan ja tarina saa mukiinmenevän päätöksensä. 

Nadia, onnetar -romaanissa parasta on mielestäni onnen ja epäonnen vuorottelu ja mietiskely siitä, miten epäonni voi olla myös onnea - ja toisinpäin. Lopussa on ihan mielenkiintoinen käänne, kun Nadian kohtalosta syntyy kokonaan uusi naya-daya-uskonto (vrt. Jin ja Jang), jossa jumaluus ja jumalallisuus on jokaisessa ihmisessä ja ihmiskunta on yhdistynyt aidoksi yhteisöksi tuntien yhteyden myös luontoon. Jonkinlainen utopia sisältyy siis tähän kirjaan.

Tarinassa keskeisessä osassa esiintynyt, Eliaksen Nadialle suosittelema kirja, jossa arvuutellaan, josko varis olisi maailman luoja, onkin nyt kouluissa varteenotettavana oppikirjana. Kaikki tapahtumat ovat kiertäneet kehänsä ympäri ja Nadia kokee lopullisen valaistumisensa. Mitä se sitten tarkoittaakin.

Suosittelen lukemaan tätä sellaiseen aikaan, jolloin aivot toimivat täydellä tehollaan, eli ei illalla väsyneenä.

Arvosanani kirjalle on 3.

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

The Body Jumper -trilogia: Elena Mady

Vaihdokas: Elena Mady. WSOY 2015 (The Body Jumper #1)

"Rakkaustrilleri kuoleman ja elämän rajamailta

Onko elämä elämisen arvoista, jos kukaan ei näe sinua, et edes sinä itse?

The Body Jumper -sarjan avaus Vaihdokas on tarina ulkokuoren alle haudatusta salaisuudesta. Päähenkilö on nuoren naisen mieli, aave elämästä joka päättyi liian varhain. Hän on vihainen ja pysyy mieluummin kuolleena kuin elää jonkun toisen elämää.

Mutta päädyttyään hohdokkaan Alex Winterin nahkoihin, vaihdokas saa kosketuksen ystävyyteen ja rakkauteen. Voisiko hän jäädä ja silti pitää kiinni itsestään? Pian kaiken sekoittaa murha, ja kuolemaa pakopaikkanaan pitänyt Alex joutuu taistelemaan elämänsä ja rakkaidensa puolesta."

Oma arvio:

Olin innokas nähdessäni tämän uuden trilogian avausosan esittelyn kustantajan sivuilla. Mahtavaa, samanhenkinen tarina toisen tytön ruumiiseen asettuneesta vaihdokkaasta kuin yhdessä suurimmassa lempikirjassani, Stephenie Meyerin Vieraassa. Romantiikkaa ja jännitystäkin kirjassa luvattiin olevan. Pidin heti ensinäkemältä myös kansikuvasta (iStockphoto), joka on selkeä, konstailematon ja tyylikäs. 

Tarina alkaa lupaavasti vaihdokkaan, nuoren tytön haamun hämmästellessä elämäänsä Saran ruumiissa. Heti alkuun Alex (siksi hän haluaa itseään kutsuttavan) tapaa komean Jessen, ja jokainen varmasti arvaa, mihin suuntaan hänen tunteensa lähtevät vaeltelemaan. Juttu ei ole tietenkään niin yksinkertainen, että Alex saisi heti haluamansa, vaan tämä joutuu tuskailemaan ja kärvistelemään tunteidensa kanssa. Lisää tuskaa tuottaa se, että Sara on menettänyt vanhempansa autokolarissa, ja Alex joutuu nyt esittämään surevan tyttären osaa, vaikkei tunnekaan mitään.

Kun murhaepäilykset pääsevät valloilleen, huomaan tylsistyväni. En millään olisi jaksanut lukea Alexin spekulointeja siitä, kuka murhasi hänen vanhempansa ja miksi. Tämän kirjan parasta antia onkin mielestäni Alexin sopeutuminen vieraan tytön elämään ja painiminen tunteidensa kanssa. Lisää soppaa hämmentää myös Jessen kaveri Lukas, joka on rakastunut Alexiin, kun taas Alexin uusi ystävä Kristiina on rakastunut Lukasiin. Huhhuh, mikä soppa. Tarinan romanttinen puoli tekee tästä kirjasta melko kevyttä viihdettä, melkeinpä chick litiä. Eikä se ole mikään paha juttu, sillä viihdyin hyvin kirjan parissa!

Hiukan minulle jää epäselväksi tämä vaihdokas-juttu, sillä kirjassa ei oikein avata kunnolla sitä, miksi tämä tytön aave vaeltelee ruumiista toiseen. Onko hänellä jokin tehtävä? Tähän puoleen olisi ollut mukavampi syventyä enemmän.

Loppu on aika ennalta-arvattava niin murhatutkimuksen kuin romanttisen puolenkin osalta. Olin osannut jo arvata, kuka todellinen murhaaja oli, joten sen puoleen loppu oli, noh,  tylsä. Kaikki päättyi vähän liiankin hyvin, ja mietin, miten tarina pysyy jatkossa mielenkiintoisena, ettei se menisi pelkäksi kevyeksi romanttiseksi viihteeksi. Epilogin viimeiset sanat onneksi täräyttävät ilmoille jotain sellaista, että ehkä vielä jännittäviä ja mielenkiintoisia kuvioita on luvassa.

Laulujen sanat niin lukujen alussa kuin väleissäkin on mukava piriste, vaikka ne vaikuttaa hiukkasen korneilta mahtipontisuudessaan. Elena Madyn kirjoitustyyli on yleisesti ottaen aika kepeää ja puhekielimäistä, mikä välillä häiritsi lukunautintoani.

Arvosanani kirjalle 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Vaihdokas muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat 
Kirjaston kummitus
Ullan luetut kirjat
Katinkan kirjasto

Varjo: Elena Mady. WSOY 2016.(The Body Jumper #2)

"Jos elämä on kuin dekkarin sivuilta, ongelmat eivät pääty yhteen täydelliseen suudelmaan.

Onko sinulla mitään käsitystä siitä, millaista on elää jonkun toisen elämää, joka ikinen päivä?

Jos selviää sarjamurhaajan kynsistä naapurin hakkerikomistuksen syliin, elämän pitäisi olla mallillaan. Vaihdokas Alex saa kuitenkin kokea keinonahoissaan, että mikään ei ole niin kuin toivoisi. Hänen henkeään uhataan, ja jokainen askel kohti omaa identiteettiä tuntuu painajaisen tavoin johtavankin kauemmaksi siitä. Kukaan ei myöskään tunnu haluavan ottaa käyttöön Alexin perimän yhtiön teknologiaa, joka olisi askel eroon fossiilisista polttoaineista.

Kintereillä lymyävä pahuus uhkaa jokaista, jota Alex rakastaa. Onko jäljellä muuta vaihtoehtoa kuin jättää kaikki taakseen?"

Oma arvio:

Alex jatkaa tässä trilogian toisessa osassa elämäänsä Saran ruumiissa, tekee rakastamaansa musiikkia Lukasin kanssa ja seurustelee ihanaakin ihanamman Jessen kanssa. Jesse lähtee opiskelemaan ja Alex joutuu opettelemaan  etäsuhteen kiemuroita. Alexia ei yhtään rauhoita se, että myös rasittava Jenna on lähdössä samaan paikkaan opiskelemaan kuin Jesse. Alex on perinyt kylmäfuusioon keskittyvän yrityksen, jonka saloihin hän yrittää vihkiytyä hänen palkkaamansa Markuksen avulla.

Elämässäni oli arkipäivinä Jessen mentävä aukko, jota ei paikattu esiintymisten, lenkkien, musiikin, Skypen eikä puheluiden avulla. Kun hän tuli viikonlopuksi kotiin, mutta lähti taas sunnuntai-iltana pois, oli kuin sydämeni olisi aina revitty rinnastani uudestaan ja uudestaan - mutta kyyneleet pysyivät poissa. Ja kun painajaiset tulivat, kohtasin ne yksin. (s.95)

Varjo on juoneltaan hyvin dekkarimainen, kun Alex alkaa selvittää muistijälkiensä perusteella omaa alkuperäänsä. Hän huomaa kauhukseen, että hänen kohtalonsa on saattanut olla traagistakin traagisempi, ja hänen isänsä saattaisi olla väkivaltainen nuorten ääri-isänmaallisjärjestön johtaja. Alex tekeytyy viisitoistavuotiaan Pihlan kiipeilykurssin oppilaaksi, jotta tutustuisi mahdolliseen sisareensa. Harmikseen Alex ei tunnu  muistavan siskokandidaattiaan saati isäänsä, mutta Mannermaan talossa hänelle alkaa välähdellä kummallisia muistoja.

Pidän kovasti kirjan juonesta, joka on onnistuneesti rakennettua jännitystä. Alexin tuskaiset muistamisyritykset ja oman identiteetin selvittelyt ovat mielenkiintoisinta luettavaa, mutta jokin kirjan kerronnassa ja tyylissä paikka paikoin tökkii. Henkilöiden dialogit tuntuvat välillä hupsuilta ja epäuskottavilta sekä metaforat ovat välillä töksöjä:("---Mutta kysymykset juuttuivat kurkkuun kuin kala katiskaan, pelkuri kun olin." s.121). Etenkin kirjan alkuvaiheilla, kun Alex opettelee kylmäfuusion perusteita, teksti on hiukan kankeaa eikä mielenkiintoni meinaa pysyä vireillä.

 

Ensimmäinen osa Vaihdokas ei täysin valottanut minulle, mikä hyppääjien merkitys on, eikä ikävä kyllä tämä jatko-osakaan selventänyt asiaa minulle sen paremmin. Jäin miettimään, miksi ihmeessä Alex oli hypännyt juuri Saran ruumiseen? Toivoisin viimein ymmärtäväni, mitä nämä hyppääjät ovat ja kuinka monta heitä on. Kirjan lopussa ainakin yksi Alexin lähipiiristä epäili olevansa myös hyppääjä.

Sillä kodiksi minä sen tunsin - Jessen mumin talon. Koin kodikseni myös Saran. Nämä luut, tämä keho ja nämä kasvot, ne olivat nyt minun. Elämä, jota olin joskus elänyt, sen olin unohtanut. Olin hukannut itseni ja äitini, siskoni ja perheeni oudon matkani aikana.  Silmäni sumenivat ja tunsin jotain kuumaa ja märkää valuvan poskilleni. (s.121)

Markuksen kohtalo jää avoimeksi, ja toivon hänen ilmestyvän kolmannessa osassa Varjelus takaisin, vaikka en erityisemmin kiintynyt häneen. Oikeastaan en saanut kenestäkään henkilöhahmosta kunnollista otetta, ja Alexin ja Jessen suhde jää harmillisen pintapuoliseksi.

Kirjan lopussa paljastuu totuus Alexin perheestä ja hän päättää jättää kaiken taakseen, sillä seuraavassa osassa Alex etsii äitiään Lontoossa. Kirjan  mielenkiintoisen juonirakenteen ansiosta aion jatkaa sarjan lukemisen loppuun ja toivon saavani vastauksia kysymyksiini.

Arvosanani 3

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Varjo muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi
Ikuinen lukutoukka
Yöpöydän kirjat

Varjelija: Elena Mady. WSOY 2018 ( The Body Jumper #3)

Kansi: Laura Lyytinen & Riikka Turkulainen (iStockphoto)

"Alex Winter on ottanut kiinni menneisyytensä varjon - nyt hänen on valittava tulevaisuutensa.

Lontoossa koivut ja palmut kasvavat sulassa sovussa, ja vaihdokas, tyttö vieraassa elämässä sulautuu joukkoon siinä missä muutkin kapinalliset.

Tilaisuus aloittaa alusta houkuttelee Alexia. Mutta osaksi saatu rakkaus ja ymmärrys vahvistavat ja velvoittavat. Alex janoaa saada murhaajan vastuuseen teoistaan ja oikeutta Wintereille.

Eikä mikään korvaa Jesseä...
Mystisen rakkaustrillerin kolmas osa vie Alex Winterin jälleen elämän ja kuoleman rajamaille - ja panokset ovat kovemmat kuin koskaan. Ottaako Alex roolinsa varjelijana?" (WSOY)

Oma arvio:

Kotimaisen The Body Jumper -sarjan päätososassa  Saran ruumiissa asuva Alex Winter (joka on siis oikeasti saanut tietää olevansa Lili) on matkalla Lukas-ystävänsä kanssa Lontooseen etsimään oikeaa äitiään - ja samalla pakenemaan hirviöksi paljastunutta Laura tätiä. Alex uskoo voivansa suojella rakastaan Jesseä pakenemalla eri mantereelle, joten asetelma tässä kirjassa on hyvin samantyyppinen kuin Elina Rouhiaisen Väki-sarjan toisessa osassa Aistienvartija. Molemmissa kirjoissa käy myös hyvin selväksi se, ettei ongelmista pääse pakenemalla, eikä rakkaimmista kannata olla erossa heitä suojellakseen.

Olen vaarassa, me kaikki olemme!  Katsoin äitiä ja Ruusua ja haukoin ilmaa keuhkoihini kuin kultakala, mutta tuntui kuin olisin tukehtunut. (s. 95)

Varjelija on hyvin jännityskirjamainen - minusta erittäin hyvä asia. Tarina ei olisi ehkä kantanut näin pitkälle kiinnostavana, jos se olisi keskittynyt pelkästään Alexin (tai Lilin) ruumisvaellukseen, joka on minulle ollut sarjan alusta saakka jotenkin hankala hahmottaa. Tämäkään osa ei täysin avaa sitä, miksi juuri Alexin kohtalona on hyppääminen isäntäruumiista toiseen, ja miksi se on väistämätöntä, jos hän kertoo kohtalostaan jollekin. Viime osan lopussa Alex kuitenkin vältti hyppäämisen tietoisesti, vaikka poikkis Jesse sai tietää, ettei Sara olekaan Sara vaan Alex Saran ruumiissa. Kirjassa pohdiskellaan hiukan sitäkin, että onko hyppääjiä loppujen lopuksi enemmänkin kuin Alex ja Lukas osaavat aavistaa.  - Niin, viime osassa myös Lukas paljastui hyppääjäksi.

Samassa tunsin vanhan tutun, hyppäämistä edeltävän tunteen, jossa minua kiskottiin irti itsestäni, kuin valtava imuri olisi imenyt sisintäni ulos ihosta.Tarrasin kaikella tahdonvoimallani kiinni luihini ja vastustin parhaani mukaan. Oloni oli kuitenkin heikko ja otteeni kummallisen hauras... (s. 98-99)

Tämän kirjan vahvana teemana on omien juurien löytyminen ja oman perheen merkitys, sillä Alex on päättänyt tosissaan löytää oman äitinsä. Näin käykin, ja Alex hankkiutuu perheeseen au pairiksi hoitamaan pikkuista Ruusu-vauvaa. Tietenkään Alex ei voi paljastaa olevansa kuolleeksi luultu Lili-tytär, mutta hän tekee kaikkensa, jotta äiti arvaisi tämän. Hän laulaa tuttuja lauluja, antaa kaiken rakkautensa Ruusulle ja heittelee pieniä vihjeitä. Alexin sydän on välillä pakahtua kaikesta siitä äidin kaipuusta, sillä äiti on niin lähellä, mutta niin kaukana. Tämä kirja onkin hyvin tunteikas, ja Alexin tunteet välittyvät minusta hienosti lukijalle asti.

Entä kuka minä olin sisimmässäni? Olimme kaikki jotain syvemmin ja enemmän kuin mitään muuta.

"Varjelija", kuiskasin, ja se tuntui todelta ja oikealta. (s. 273)

Alex myös yrittää edetä laulajan urallaan yhdessä Lukasin kanssa, mutta huomaa pian viihdemaailman raadollisuuden, eikä tunne ehkä niin suurta paloa menestykseen kuin Lukas.  Alexin kaikki voima menee siihen, että saisi äitinsä takaisin ja siihen, ettei miettisi koko ajan Jesseä. Kaiken huipuksi Laura on yhä vapaalla jalalla, ja Alexin on oltava varppeillaan. Hän ei tiedäkään, että häntä koko ajan tarkkailee psykopaattinen tyyppi, joka saa välillä kirjasta sivun tai pari sairaille höpinöilleen.

Kaikin puolin minusta Varjelija on trilogian onnistunein osa, joka viihdyttää niin jännärimäisillä kuin viihteellisimmillä aineksillaan. Laulujensanat tarinan lomassa syventävät kirjan sanomaa ja Alexin tarina saa ansaitsemansa, tunteikkaan päätöksen.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Stephenie Meyer: Vieras
David Levithan: Every day

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Odininlapsi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2015.

  Norjankielinen alkuteos (2013): Odinsbarn

"Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.
Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti."

Oma arvio:
Minua hiukan pelotti alkaa lukea tätä 600-sivuista fantasiajärkälettä, varsinkin kun luin ennakkoon kirjan saamasta huimasta suosiosta Norjassa ja muualla maailmassa.  Mitä jos en pitäisikään tästä ollenkaan? Mitä jos tämä menisi minulta yli hilseen?

Pelkoni oli turha. Kun pääsin sisälle kirjan henkilöihin ja ympäristöön, joka ei ollut niin vaikea ymmärtää kuin esimerkiksi Tolkienin TSH:ssa, rakastuin totaalisesti. Rakastuin ihanaan, rohkeaan mutta aidosti tuntevaan ja välittävään Hirkaan, rakastuin Pohjolassa sijaitsevaan karuun Yminmaahan ja sen asukkaisiin, joilla oli yliluonnollisia kykyjä - he osasivat syleillä. Rakastuin Mahdin voimaan ja ennen kaikkea, rakastuin Rimeen, joka osasi kyseenalaistaa asioita ja käydä vaaroja päin, mutta myös rakastaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tarinassa ei ollut yliromanttista, höttöistä rakkaustarinaa, vaan aitoja tunteita ja välittämistä kahden yhdessä kasvaneen nuoren välillä. Rimen ja Hirkan yhteys vahvistuu Mahdin kautta - Hirka ei osaa syleillä, hän on siis maasokea, mutta hän kykenee tuntemaan nuoren Rimen voimakkaan mahdin ja alkaa janota tätä kaikkeuden tunnetta. Alussa minun oli vaikea ymmärtää, mitä syleily oli, mutta käsittäisin sen olevan voimakasta yhteyttä maan kanssa.

Minua on häirinnyt monessa kirjassa se, miten päähenkilöt ovat suhtautuneet epäuskottavan tyynesti raakuuksiin, joko itse tekemiinsä tai jonkun muun aiheuttamiin. Ikään kuin se olisi helppo nakki survaista miekalla jotain reiteen ja nähdä veren pulppuavan. Hirka onkin siinä mielessä aidon samaistuttava ja sympaattinen päähenkilö, sillä hän ei osaa sopeutua alkuunkaan veritekoihin. Hän tuntee inhimilliseen tapaan inhoa, suuttumusta ja kuvotusta. 

Tarinaa on mukava seurata, sillä fantasiaelementtejä on juuri sopivasti. Pettersen yhdistää tarinaan Pohjolan myyttejä ja perinteitä, kuten kivikehiä ja korppeja ja sairauden parantamista kuvitteellisten villiyrttien avulla. 

Kirjan kansikuva on ihastuttavan etova verisine häntineen, mutta toisaalta juuri se herätti kiinnostukseni. Erikoinen kansikuva on itsensä Siri Pettersenin käsialaa. Kiitos Siri, olet Norjan lahja maailmalle! Odotan innolla seuraavaa osaa Mätä, joka julkaistaneen ensi vuonna.

Arvosanani tälle kirjalle 5-. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Odininlapsi muissa blogeissa:

Madonluvut
Morren maailma
Oksan hyllyltä
Ullan luetut kirjat


Mätä: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2016.

 Norjankielinen alkuteos (2014): Råta



"Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.
Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet.
Hirka on joutunut kuolevaan maailmaan, kamppailuun saalistajiensa ja kuolleena syntyneiden kanssa. Maailmaan, jossa hän antaisi mitä vain nähdäkseen jälleen ystävänsä Rimen. Mutta eloonjäämisestä taisteleminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun Hirka ymmärtää kuka hän todellisuudessa on.

Tuhannen vuoden ajan mädän lähde on tahtonut päästä vapauteen. Sen vapauden vain Hirka pystyy tarjoamaan."




Oma arvio:

Apua! En tiedä mistä alkaisin, sillä mieleni on niin kuohuksissa. En olisi uskonut, että pitäisin tästä Korpinkehät-trilogian toisesta osasta jopa vielä enemmän kuin ensimmäisestä osasta Odininlapsi. Osittain tämä voi johtua siitä, että minulle selveni nyt moni asia, jotka vielä olivat epäselviä aiemmin, kuten mitä Korpinkehät ovat, millaisia ovat Sokeat,  mikä on Näkijän rooli, mikä on Mätä... Mätää voisi luonnehtia Hirkan tarinan syventäväksi osaksi. Se on toki myös paljon muuta. 

Tässä kirjassa seikkaillaan enimmäkseen urbaanissa ihmisten maailmassa, mutta Yminmaa pääsee vilahtamaan mukana Rimen tarinaa seuratessa. Hirka on päätynyt pois Yminmaasta Korpinkehien kautta, mutta tuntee edelleen olevansa vääränlainen, vaikka onkin hännätön kuten muutkin ihmiset. Kaikki on vain kovin outoa häntä ympäröivässä maailmassa, ja tämä uusi maailma tuntuu niin kuolleelta, vaikka omenatkin tuntuvat säilyvän ikuisesti. Hirka ei tunne itseään hyödylliseksi, koska hän ei löydä kuolevasta maasta samoja kasveja, joita käytti Yminmaassa parantamiseen.

---Yminmaassa oli asioita, jotka olisivat voineet pelastaa henkiä täällä. Ja täällä oli asioita, jotka olisivat voineet pelastaa henkiä Yminmaassa. Kaksi maailmaa. Ongelmien meri. Eikä jälkeäkään Mahdista.---



Hirka menettää rakkaan korppinsa Kuron, mutta saa tilalle jotain ihan muuta – totuuden Näkijästä. Naiell, Näkijä, on lymynnyt ihmisten maailmassa ja etsii kuumeisesti veljeään Graalia, joka on sairastuttanut suuren joukon ihmisiä verellään. Näitä kuolemattomia ihmispoloja kutsutaan Unohdetuiksi. He elävät ikuisesti, mutta kärsivät ikuisesta janosta, sillä Graal on jättänyt heidät oman onnensa nojaan.

Stefan on menettänyt äitinsä Graalille, ja metsästää nyt raivoissaan Unohdettuja. Hän kerää näiden kulmahampaita, sillä niistä saa hyvät rahat. Hirkan ja Stefanin tiet kohtaavat epämiellyttävissä merkeissä, mutta he saavat toisiltaan yllättävää tukea. Pian nämä kolme, Hirka, Stefan ja Naiell kulkevat yhdessä yhteisenä päämääränään löytää Graal ja estää tätä valtaamasta koko maailman itselleen. Totuus vaan onkin ihan muuta, mitä Hirka on osannut odottaa. Se tuo Hirkalle yhtä aikaa hämmennyksen että tunteen, että hän viimeinkin kuuluu johonkin.
”Tiedätkö, luulin tulevani kotiin. Luulin, että kaikki näkisivät, että olen samanlainen kuin tekin heti kun tulisin tänne. Odininlapsi. Te ottaisitte minut avosylin vastaan. Niin minä luulin.”


Hirka on aivan mahtava päähenkilö. Hän on rohkea, lahjomaton, hän on luottavainen ja hiukan uhkarohkeakin. Hän ei kumartele ketään. Hän on ihanan vilpitön ihmisten karussa maailmassa. Hän luottaa Naielliin, vaikka aavistelee sisimmässään, ettei ehkä pitäisi. Hän antaa Stefanille anteeksi sen, että tämä on hiukan pelkuri ja julma metsästäjä. Hirka ymmärtää Stefanin pahan olon ja tarjoaa tälle hiljaista tukeaan. Hirkan rakkaus Rimeä kohtaan on suurta ja unohtumatonta. Heidän kohtaamisensa rock-konsertissa on ehkä mahtipontisin ja tunteikkain kohtaaminen, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Niisk.

Hän oli seissyt täällä ennenkin. Hirka myös. Tuuli oli repinyt Hirkan punaista tukkaa. Sekoittanut sitä Rimen valkoisiin hiuksiin. Hän oli rakastanut Hirkaa. Ja vihannut. 
Ja hänen piti vaarantaa kaikki, mitä hänellä oli. Kaikki, mitä hän oli.
Hirkan vuoksi.

Mitä Rimeen tulee, hän myös on minun suosikkini. Ihana, valkohiuksinen sankari, joka kärsii hiljaisesti siitä, että Hirka joutui lähtemään Yminmaasta. Kun hän saa kuulla, miten asiat oikeasti menivät, eli ettei Hirka lähtenytkään vapaasta tahdostaan eikä hän olekaan mädän kantaja, tämä nuori mies on valmis tekemään pahimman mahdollisen, jotta hän pääsee Hirkan perään. Hän joutuu taistelemaan kouluttajaansa ja ystäväänsä Mustaliekkiä vastaan. Hän löytää Hirkan, vaikka tämä ei olisi halunnut tulla pelastetuksi. Hän joutuu lisäksi tekemään ihmisten maailmassa sellaisen teon, jota Hirkan on vaikea antaa ehkä ikinä anteeksi.

Pidän paljon kirjan miljöistä: tarinassa seikkaillaan milloin New Yorkissa, myös Italiassa ja Norjassa. Olen enemmän urbaanin fantasian ystävä, joten siksi tämä osa miellytti minua erityisesti. Todella hauska on myös seurata Hirkan ihmettelyjä modernin maailman asioista ja esineistä. Tarinan myötä Hirkan tietty naiivius karisee pois ja hän selvästi aikuistuu ja kypsyy kirjan loppua kohti.

---Täällä ei poltettu ihmisiä. Heidät vain haudattiin ja jätettiin mätänemään. Se ei ollut oikein. Vain murhaajat tekivät sellaista. Täällä se ei vaivannut ketään. 
Hirka oli kysynyt, eikö täällä koskaan syötetty kuolleita korpeille, mutta sekin oli yksi monista asioista, joita hän ei enää kysyisi.



 
Kirjan kolmas osa Mahti, joka ilmestyy ensi syksynä, esittelee arvatenkin enemmän Sokeita ja niiden maailmaa. Uskoisin, että Yminmaa ja Mannfalla tulee olemaan myös enemmän tapahtumien keskipisteenä. Toivoisin kuitenkin, että pääsisin myös lukemaan, miten Stefan jatkaa elämäänsä. Erityisen paljon minua kuitenkin kiinnostaa Hirkan ja Rimen tarina: pystyykö Hirka antamaan anteeksi Rimelle? Tuleeko heistä toistensa vihollisia? Tuleeko Mannfallaan uusi sota, vai säilyykö rauha Yminmaassa? En malttaisi odottaa… 



Arvosanani tälle 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 

Mätä muissa blogeissa:

Notko, se lukeva peikko
Mustemaailmani

Mahti: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2016.

Norjankielinen alkuteos (2015): Evna

 
"Pelätyn kansan kuva.
Heidän vihansa ja kostonjanonsa symboli.
Maanpakoon karkotetun johtajan tytär, jonka kohtalona on osoittaa lopun alku.

Hirka valmistautuu ottamaan paikkansa isänsä synnyinmaassa – sokeiden kylmässä maailmassa, jossa heikkoutta halveksitaan. Hän on hyväksynyt osansa vastentahtoisesti, jotta voisi pitää Yminmaan turvassa ja Rimen elossa. Mutta kuolleena syntyneet janoavat Mahtia suunnattomasti, ja Hirka alkaa käsittää, että sota on väistämätön. Onko millään, mihin hän on uskonut ja minkä puolesta taistellut, lopultakaan mitään merkitystä?

Mahti on kriitikoiden ylistämän, suursuosioon nousseen Korpinkehät-trilogian päätösosa, jossa valta, viha ja ylpeys kohtaavat. Norjassa sarjan kirjat ovat saaneet useita palkintoja, ja niistä on tekeillä elokuva."

Oma arvio:

Pitkään surin, pelkäsin ja jännitin tähän viimeiseen Korpinkehät-trilogian kirjaan tarttumista. Pidin niin kovasti toisesta osasta Mätä, etten halunnut pettyä. Toisaalta olin surullinen jo etukäteen, että tämä trilogia tulisi päätökseen. Olen kiintynyt Pettersenin luomaan fantasiamaailmaan, Yminmaahan, sekä sen erikoisiin henkilöihin: rohkeaan, mutta herkkään Hirkaan, komeaan soturiin Rimeen ja maitosilmäisiin Sokeisiin ja muihin.

Skerri veti hupun tiukemmin Hirkan kasvojen ympärille. "Älä anna toisten nähdä sitä. Ei sinusta ole ennenkään paljoa näkynyt", hän sanoi. Sitten hän lähti.

Hirka nieli kiukkunsa ja seurasi perässä

Mahti vie lukijansa jälleen uuteen ympäristöön, kun Hirka on siirtynyt edellisessä osassa kivikehien kautta Sokeiden eli Umpirien maahan Dreysiliin. Vaikka Hirka pääsee omiensa joukkoon, hän on jälleen vieras ja vieroksuttu: hän ei ole kunnolla Umpiri, ihmisten maassa hän ei ollut kuin muut ihmiset ja Yminmaassa hänellä ei ollut häntää. Hirka tapaa viimeinkin sukulaisiaan, mutta Umpirit ovat niin kovin erilaisia tavoiltaan ja tunteiltaan. Skerri on pahimmasta päästä; hän tuntuu vihaavan Hirkaa. Erääseen Umpiriin Hirka kiintyy muita enemmän: Keskolailiin, jota Hirkan pitäisi hyljeksiä, onhan hän langenneita.

Hän oli vetänyt hupun syvälle päähänsä, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä. Häntä tuijotettiin kuitenkin. Sillä Umpirit eivät ontuneet. Umpirit eivät osoittaneet heikkoutta. Mädäntyköön joka ainoa. Nähköön Vainajalassa unia, joissa he ovat vanhoja, loukkaantuneita ja avuttomia.

Samaan aikaan kun Hirkaa yritetään kouluttaa Umpirien tavoille ja kielelle, Rime hiippailee Mannfallassa, Sokeainkorvessa ja Korppihovin tienoilla tarkkailemassa tilannetta. Välillä hänen  mieltään lämmittää muisto Hirkasta ja suudelmasta, mutta myös tuska siitä, ettei tämä ehkä anna hänelle anteeksi Naiellin surmaamista. Lisäksi Rime joutuu nyt pitämään nokkaa kaulassaan ja pitämään yhteyttä Hirkan isään, Graaliin.

Ehkä hän olikin hullu. Hän oli käynyt toisessa maailmassa. Maailmassa, jota hän ei kyennyt ymmärtämään. Hän oli katkaissut oman häntänsä. Tappanut oman mestarinsa.hän oli sekaantunut sokeainkeinoihin. Hän piilotteli kaulassaan nokkaa, joka teki hänestä kuolleena syntyneen sotapäällikön orjan. Ja hän oli ainoa, joka tiesi kahden maailman välisen sodan olevan tulossa.

Niinhän siinä kävi, että kirjan tapahtumat imaisivat minut mukanaan ja olin taas hyvin hurmioitunut tästä fantasiaseikkailusta. Hirka kasvoi ja kehittyi tässä jaksossa kovapintaiseksi soturiksi, kun taas Rime alkoi löytää pehmeämmän puolensa. Rimen ja Hirkan kohtaaminen Korppihovissa on yksi kiihkeimmistä ja suloisimmasta, mitä olen pitkään aikaan saanut lukea. Kolailin ja Hirkan erilainen ystävyys lämmittää sydäntäni.


Kirjassa taivalletaan kohti suurta lopputaistelua, jossa Umpireilla, Hirkalla ja Yminmaan Sokeilla on hiukan eri tavoitteet. Suurin kysymys lienee, saadaanko Mahti taas kaikkien ulottuville, sillä se on aikoinaan viety Umpirien maasta. Hirka saa tuta, miten kovan hinnan hän joutuu maksamaan tavoitteeseensa pääsystä, mutta lopputulos kannattaa. Perimmäisin kysymys on ollut koko kirjasarjan ajan, pääseekö Hirka maasokeudestaan ja oppiiko hän tuntemaan Mahdin? Sanotaanko näin, että kaikki ovat kuta kuinkin tyytyväisiä siihen, mitä Hirka valinnoillaan saavuttaa. Kyyneleitä ei lopussa tarvitse vuodattaa, mitä nyt onnen ja ilon kyyneleitä. Ihana, kaunis päätös loistavalle trilogialle, joka tekee kunniaa pohjoismaiselle kirjallisuudelle. Ilokseni tästä on myös tekeillä elokuva.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitän kustantajaa.

Mahti muissa blogeissa:

Mustemaailmani
Annelin lukuvinkit



Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta -trilogia 

Päivitys Harper Connelly -sarjaan

Luin Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan kolmannen osan Väristyksiä haudan takaa. Kirja-arvion voit lukea klikkaamalla kansikuvaa:

Millä hinnalla myisit oman lukutaitosi? Asiaa tänään käynnistyvästä lukutaitokampanjasta.

Tänään on lukutaitopäivä. 

Lukutaito. Minulle niin itsestäänselvä asia, niin kuin varmasti sinullekin, joka tätä luet. Eihän sitä tule joka päivä ajatelleeksikaan, mihin kaikkeen lukutaito mahdollistaa: sujuvaan koulunkäyntiin ja ammattiin opiskeluun, arjessa selviämiseen, kirjoista nauttimiseen ja median seuraamiseen - täysipainoiseen elämään ja yhteiskunnassa selviämiseen. 

Kuitenkin Unescon EFA-raportin 2015 mukaan maailmassa on yhä 781 miljoonaa lukutaidotonta aikuista, joista kaksi kolmasosaa on naisia. Saharan eteläpuolisen Afrikan naisista puolet eivät osaa lukea. Lapsista 58 miljoonaa on vailla lukutaitoa. 


Ilman lukutaitoa on vaikea olla yhteiskunnan täysivaltainen jäsen: äänestää, lukea lääkepurkin resepti, auttaa lapsia läksyissä, tietää, mitä maailmassa tapahtuu, löytää töitä ja ymmärtää tienviittoja. Koulutus on ainoa keino nousta köyhyydestä ja rakentaa kestävää rauhaa. Suurin osa, jopa 98 prosenttia maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa - usein köyhyydessä ja monet heistä sodan haavoittamina. Lukutaitoa ei ole juuri siellä, missä sitä eniten tarvittaisiin. Suomessa sen sijaan, jossa lukutaito on lähes itsestäänselvyys, olemme unohtaneet, kuinka arvokas se todella on.

- Se on lukemattoman arvokas!

Kuva: Markku Vesikko

Suomen pakolaisavun järjestämä lukutaitokampanja alkaa tänään, 8. syyskuuta, ja kestää 30. syyskuuta saakka.  Kampanjan tavoitteena on mahdollistaa lukutaito konflikteja paenneille ihmisille, nostaa esiin lukutaidon merkitystä, herättää keskusteluja ja innostaa suomalaisia lukemaan. Kampanjalla on kolme lähettilästä: Lotta Backlund, Waltteri Torikka ja Jaana Pelkonen sekä lisäksi mukana on kymmeniä bloggaajia, lukuisia kirjailijoita, sanomalehtiä ja kustantamoja. Olen mielelläni mukana nostamassa tätä tärkeää asiaa esille!

Kuva: Mikko Takkunen

- Jos haluat olla mukana tässä kampanjassa, kannattaa käydä heti tänään tykkäämässä lukutaitokampanjan tapahtumasivua facebookissa. Kutsuthan mahdollisimman paljon kavereita tapahtumaan mukaan facebookin kautta ja jaat tapahtumaa. Muista käyttää somessa virallista hashtagia #lahjoitalukutaito

- Voit myös käydä tutustumassa tarkemmin Suomen pakolaisapuun ja sen toimintaan.

- Kouluilla on mainio tilaisuus lähteä mukaan päivätyökeräyksen kautta (eli pientä työtä vastaan vapaa-ehtoiset oppilaat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseen). Lisätietoa saat tästä linkistä.

- Jos haluat osallistua keräykseen, voit tehdä sen haluamallasi summalla yhteisörahoituspalvelu Mesenaatin kautta (klikkaa kampanjakuvaa):
 

Saammeko mahdollistettua lukutaidon vähintään 450:lle pakolaiselle? Yhden ihmisen koulutus maksaa 52 €, joten tähän tarvitaan lahjoittajilta yhteensä 23 000 €. Voit myös haastaa esimerkiksi ystäväsi, työkaverisi, sukulaisesi, naapurisi mukaan.

Kuva: Mikko Takkunen

Sinulla on jotain arvokasta. Rauha. Ihmisarvoinen elämä. Toimeentulo.
Mikään näistä ei ole mahdollista ilman lukutaitoa.

Pieniä muutoksen tuulia Dysphoria-blogiin

Olen tuumaillut pitkän aikaa, että minun pitäisi muuttaa hiukan blogini postauskäytäntöjä. Koska luen paljon trilogioita ja pidempiä kirjasarjoja, ja tykkään päivittää uusimmat arviot aina samaan  postaukseen, eivät nämä uusimmat postaukseni (tai niiden päivitykset) nouse mitenkään blogissani esille. Toki mainostan aina blogini facebook-sivulla, jos olen lukenut kirjasarjan uusimman osan, mutta Bloggerin uutisvirrassa se ei mitenkään näy. 

Olen siis päättänyt tästä lähtien tehdä eräänlaisen mainospostauksen, jossa kerron lukeneeni trilogian tai kirjasarjan uusimman osan. Tähän mainokseen tulee sitten myös linkki, josta pääsee lukemaan kyseisen päivityksen. Kuulostaako järkevältä? Näin saman kirjasarjan arviot löytyy edelleen samasta paikasta, eikä minun tarvitse muuttaa hyväksi havaitsemaani tapaa.

Olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän aikuisten kirjallisuutta, mutta ei hätää, en aio muuttaa blogini suuntausta, vaan pysyttelen enimmäkseen nuortenkirjallisuudessa. Ikävä tosiasia vain on se, että nuorten fantasiaa ja scifiä julkaistaan harmillisen vähän, ja koska haluan pysyä ajan tasalla uutuuksista, olen ottanut luettavakseni välillä myös aikuisten scifiä ja fantsua. En silti ala muuttaa blogini kuvausta missään nimessä! Dysphoria on ja tulee olemaan "tunnepohjalta ja tunteen palolla arvosteltua nuorten aikuisten scifiä, dystopiaa, urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa." 

Osallistun syksyn aikana muutamaan lukuhaasteeseen ja erilaisiin kampanjoihin, joten luvassa on muutakin kuin kirja-arvioita: Bloggaan totutusta tyylistäni poiketen lastenkirjauutuuksista lasten- ja nuortenkirjaviikon kunniaksi ja osana Kirjalitta lastenkirja- ja sanataidefestivaalia, osallistun SELKO-kirjahaasteeseen lukemalla kolme nuorten SELKO-kirjaa, luen viimeinkin J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan ensimmäisen osan Klassikkohaasteen innoittamana ja kirjoitan myös sanasen ensi viikolla käynnistyvästä, Suomen pakolaisavun järjestämästä lukutaitokampanjasta.

Pian siis nähdään!

Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa

Rising Moon. Evanescent - Katoavainen: Sarianna Suorsa. Bookcover 2015.

"Rising Moon -kirjasarjan ensimmäinen osa avaa vauhdilla lukijalleen näkymän uuteen maailmaan, joka tarraa lukijan mukaansa. Fantasia/scifi –aiheinen kirja kertoo neljään valtioon jakautuneesta maailmasta, jossa elämää varjostaa alituinen sodan uhka.
Lunar-eclipse on valtio, jossa kehittyneen geenimanipulaation avulla on onnistuttu istuttamaan syntymättömiin lapsiin erikoiskykyjä, joita halutaan hyödyntää maata uhkaavassa sodassa. Jokainen nuori on velvoitettu palvelemaan maataan ankarassa taistelukoulussa, joka armotta karsii heikoimmat joukosta.

Maan köyhimmässä kolkassa varttuneet Tegan, Alaric ja Alisha lähtevät vuorollaan taistelukouluun suorittamaan velvollisuuttaan. Jo alkupäivät osoittavat, että kaverusten on toimittava yhdessä kannatellen toinen toistaan sekä löydettävä tarvittavat liittolaiset, jotta selviytyminen onnistuisi.
Heikoimmassa asemassa näyttää olevan Alisha, jolla ei erikoiskykyjä ole lainkaan. Alisha osoittaa kuitenkin olevansa taistelija, joka ei helpolla luovuta. Tegan, kolmikosta vahvin, huomaa varsin nopeasti vihollisia olevan yllättävillä paikoilla. Vaikean taustan omaava Tegan joutuukin suurimman paineen alle joutuessaan erikoisvalvonnan alaiseksi liian vahvojen erikoiskykyjensä takia. Alaric onnistuu pehmentämään taitavilla sosiaalisilla kyvyillään kolmikon kohtaamia vastuksia, mutta aivan kaikkeen hänenkään taidot eivät riitä.
Teganin elämään astuu koulutuksessa vahva ja innostava nuorukainen. Pystyykö Tegan löytämään itsestään kyvyn rakastaa toista ihmistä varauksetta…"

Oma arvio:

Tämä  Sarianna Suorsan esikoisromaani jakaa mielipiteeni kahtia. Mukaansatempaava tämä on - kyllä. Kirja pitää sisällään mielenkiintoisia henkilöhahmoja - kyllä. Kirjan tarina on hyvin kehitelty ja yksityiskohdat mietitty suurimmalti osin tarkkaan - kyllä. Mutta joitakin seikkoja tässä kirjassa kuitenkin on, jotka minua häiritsee sen verran, etten listaa tätä parhaimpien lukukokemusteni listalle.

Päähenkilö Tegan on alusta saakka hyvin vahva, määrätietoinen ja aggressiivinen henkilö. Hänen väkivaltaisuutensa on siinä määrin rajua, että se saa minut hätkähtelemään: hän mojauttaa tuosta noin vaan ystäväänsä, hölmön tyttömäiseksi kuvailtua Alishaa turpaan (kirjaimellisesti), jos tämä edes leikillään härnää ystäväänsä. Hän paiskaa ystävänsä päin pöytää, kun lupaa opettaa tätä taistelemaan. Hän on siis suoraan sanottuna kamala ihminen, jolle en alkuun soisi yhtään ystävää. Onneksi Tegan hiukan rauhoittuu tarinan edetessä ja lopettaa ystäviensä mukiloimisen, sillä en olisi jaksanut lukea kirjaa enää yhtään pidemmälle. 

Teganin väkivaltaisuus saa syyn, kun heti kirjan alusta valotetaan hänen lapsuuttaan. Hänen väkivaltainen isänsä kun on kouluttanut tyttöään soturiksi lähinnä alistamalla, kiduttamalla ja lähes päästämällä useasti tytön päiviltään. Mietinkin, että noinkohan kukaan olisi selvinnyt lähellekään täysijärkisenä tuollaisen isäsuhteen jälkeen. Tegan kuitenkin onneksi pehmenee kirjan loppua myöten ja kykenee jopa laskemaan leikkiä itsestään ja rakastumaan. 

Teganin suhde kuolleeseen isäänsä on välillä ristiriitainen: vaikka hän muistelee isänsä kyseenalaisia kasvatuskeinojaan katkerana, välillä hän tuntuu ihannoivan isänsä muistoa ja perustelevan sillä aggressiivisuuttaan.

Parasta tässä kirjassa on taistelukoulun oppilaiden monipuoliset erikoiskyvyt, joihin Suorsa on selvästi panostanut. Kirja on selvästi saanut vaikutteita useista dystopia-kirjasarjoista: Teganin immuunius muiden kyvyille ja oman kyvyn laajantaminen muiden suojaksi, kuin myös koulun johtajan Cedrigin kyky lukea ajatuksia koskettamalla, tuo hyvin vahvasti mieleen Stephenie Meyerin Twilight-sarjan. Oppilaiden harjoitustehtävä suljetulla maastoareenalla muistuttaa Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjan peliareenaa. Koulun kammottava johtaja Cedrig karmaisevine tekoineen tuo mieleen erehdyttävästi Nälkäpelin presidentti Snow:n. Veronica Rothin Outolintu-trilogiasta taas muistuttaa muun muassa koulun taisteluharjoitukset. Teganin äkkipikaisuus taas tuo mieleeni Sally Greenin Puoliksi Paha -trilogian päähenkilön Nathanin, joka heiluttelee nyrkkejään tuon tuostakin ja haistattelee joka toiselle vastaantulevalle.

Tarinan romanssipuoli on minusta sydäntäsykähdyttävän ihanaa ja Dante niin täydellisen söpö kovanaama.  Käsittämättömän hyvin Evanescent - Katoavainen koukutti minut, ja odotan ehdottomasti tarinalle jatkoa. Haluaisin ehdottomasti tietää enemmän myös Lunar-Eclipse valtion rakenteista geenimanipulaatioineen. 

Arvosanani on 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Rising Moon. Omnipotent - Kaikkivaltias: Sarianna Suorsa. Bookcover 2016.

  "Tegan Roy menetti kaiken. Perheensä, ystävänsä, rakastettunsa ja paikan taistelukoulussa. Onko mitään syytä jatkaa? Ainut voima, joka ajaa Tegania eteenpäin on kosto. Kosto, joka muuttaa koko maailmaa. Kosto, joka vie Cedriciltä, maan johtajalta, kaiken sen minkä Tegankin menetti - ja vielä enemmän.

Alkaa ajojahti, jossa punnitaan kumpi on vahvempi. Vaikka Tegan olettaa olevansa yksin, tekee hänen ystävät työtä Teganin tavoitteiden eteen.

Dante kokee olevansa vastuussa Teganin perheen kuolemasta. Ovatko asiat kuitenkaan niin yksinkertaisia maailmassa, jossa ihmisten yliluonnolliset kyvyt ovat arkipäivää?

Lunar-eclipse on valtio, jossa kehittyneen geenimanipulaation avulla on onnistuttu istuttamaan syntymättömiin lapsiin erikoiskykyjä, joita halutaan hyödyntää maata uhkaavassa sodassa. Jokainen nuori on velvoitettu palvelemaan maataan ankarassa taistelukoulussa, joka armotta karsii heikoimmat joukosta (Bookcover)


Oma arvio:

Pidin tästä Rising Moon -sarjan toisesta osasta enemmän kuin avausosasta. Kirjan juoni on mielestäni hyvin rakennettu, pysyin tapahtumien matkassa paljon paremmin kuin ensimmäistä osaa lukiessani ja mielenkiintoni säilyi hyvin yllä. Suorsan välillä itseään toistava kirjoitustyyli tuntui tosin välillä raskaalta lukea. Hän kirjoittaa kuitenkin mukavan kuvailevasti tapahtumista.

Maailma on jakautunut neljään valtioon, jotka poikkeavat johdoltaan toisistaan. Lunar Eclipsessa koulutetaan  18 vuotta täyttäneet sotilaiksi, joihin on lapsena istutettu erilaisia erikoiskyvyn antavia geenejä. Red Moonbeamissa aivopestään  kauko-ohjattavia, tahdottomia sotilaita, kun taas Silver Crescentissä tehdään geenimanipulaatiolla ihmisten ja eläinten risteytyksiä. Rising Moon on tuntematon, rauhaa rakastava valtio, kunnes selviää, että siellä on kehitelty seerumi, joka eliminoi kaikkien kyvyt. Nämä valtioiden erilaiset rakenteet tuovat mieleeni vahvasti Outolinnun viisi eri kaupunkiluokkaa. Toisaalta Rising Moon, valtio, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, muistuttaa Nälkäpelin Vyöhykettä 13, jonne myös väki lopulta pakeni.

Kirjan juoni muistuttaa kovasti  Nälkäpelin juonta:   Lunar-Eclipse -valtion johtaja Cedrig saalistaa koulutuskeskuksesta karannutta Tegania ja pommittaa kostoksi hänen kotikaupunkiaan, ihan kuten presidentti Snow jahtaa Katnissiä. Välillä menee epäuskottavuuden puolelle jo se, miten maan johtava mies jahtaa yhtä tyttöä niin paljon, ettei omalla perheellä saati muilla ihmisillä tunnu olevan enää mitään väliä. 

"Hän on aina askeleen edellä", kuiskasin. "Aina kun luulen voittaneeni...kun luulen murtaneeni hänet...kun luulen, että olen ajatellut kaiken läpi eikä ole mitään keinoa, miten hän voisi kostaa, hän voisi löytää jonkin muun keinon...hän tappoi kaikki...kaikki..." (s. 152)

 

Tegan on  alkuun hyvin haavoittuvaisen oloinen ja surun murtama äitinsä ja pikkusiskonsa Abigailin kuolemasta,  mutta pian hänen kyltymätön kostonhimonsa ja raakuutensa vievät huomion hänen herkemmästä puolestaan. Harmi, sillä olisin halunnut nähdä hänestä enemmän hiukan lempeämpääkin puolta. Kun Tegan lyöttäytyy yhteen Dmitrin kanssa, hänestä löytyy tuon nuorukaisen seurassa hiukan leikillisempi puoli, mutta vain hetkellisesti. Teganin valinnat ovat välillä puistattavan tunteettomia. Toisaalta tarinan maailma on niin dystopisen synkkä ja raadollinen, että ymmärrettävästi hän on sellainen kun on. 

Avasin silmäni ja samoin uurnan. Nousin seisomaan, ja nostin uurnan kädelläni ilmaan. Kun kallistin sitä, tuuli otti äitini ja siskoni lämpimään syleilyyn. Tuhka lähti kiemurtelemaan tuulen mukana, ja osa laskeutui puroon, osa jatkoi matkaansa ilmassa. Seurasin katseellani tuhkaa ja tunsin äidin ja siskon olevan kanssani. He pitivät minua kädestä. Ja taas minä itkin. (s.16) 

Kirjassa on kaksi minäkertojaa, enimmäkseen Tegan sekä välillä koulutuskeskukseen jäänyt Dante. Minua hiukan hämäsi välillä, kun heidän kerrontavuorojaan ei ollut merkitty lukujen alkuun mitenkään. Lisäksi sivujuonteena seurataan vasta toisiinsa ihastuneiden Alishan ja Alaricin vaiheita heidän tuskaillessaan ystävänsä Teganin kohtaloa. He ovat jääneet koulutuskeskukseen julman Cedrigin oppilaiksi. Heidän orastavaa romanssia oli mukava seurata, vaikken mitään suuria kipinöitä aistinutkaan.

Kun Tegan löytää kotoaan äitinsä kirjoittaman kirjan, joka kertoo Felina ja Flyer -nimisistä sisaruksista, hän pääsee tarinaa lukemalla  lähemmäksi äitiään. Pidän siitä, että miten tämä tarina tarinan sisällä kietoutuu lopulta kirjan todellisuuteen. Selvennyksen vuoksi olisi vain ollut hyvä, jos tarinanlukujaksot olisi erotettu muusta tekstistä kursivoinnilla.

Kirjan loppu jättää minun hyvin uteliaaksi jatko-osan suhteen. 

Arvosana 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 

Samantyylistä luettavaa:

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia   

Veronica Roth: Outolintu-trilogia

Merkitsin Helmet-lukuhaasteeseen kohdan:  

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Kirjassa käsitellään myös ystävyyttä keskeisenä teemana, joten merkitsen kirjan myös BFF-lukuhaasteeseen.