Pelletaivas: Anne Lukkarila

 Pelletaivas: Anne Lukkarila. Basam Books 2021

Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie Design

"Iinun abivuotta sävyttää kasvava ahdistus. Läheisten sairaudet ja pelko heidän menettämisestä, näköalattomuus omasta tulevaisuudesta, tietään etsivät seksuaalisuus sekä eritysherkkyys luovat paineet, jotka purkautuvat Iinun spontaaniksi pakomatkaksi kesäiseen Eurooppaan juuri omien yo-juhlien kynnyksellä. Matkalla Iinun tavoittaa musertava uutinen, hänen paras ystävänsä jäi rattijuopon yliajamaksi lakkiaisyönä. Olisiko onnettomuutta tapahtunut, jos Iinu olisi jäänyt?

Milla näkee kuolemansa jälkeen ihmisen kokoista kipuilua enemmän ja ohjaa Iinun odysseiaa tuonpuoleisesta. Iinu hakee etsimäänsä Pariisista, Barcelonasta, L ́loret de Marista ja Venetsasta, kohtaa vaaroja, valoja ja varjoja tietämättä, miten Milla seuraa häntä matkallaan. Lopulta Iinu löytää haluamansa ja palaa kotiin, valmiina antamaan anteeksi itselleen ja Millalle. Iinu on oppinut luopumisen läksynsä.

Iinun matka on ihmisen kokoinen kasvutarina, Millan matka ihmiskunnan mittainen. Tarina avaa aikamme suuria teemoja, jotka näkyvät koko maailman kipuiluna. Ilmastonmuutos, läheisten katoaminen muistisairauteen, sota, pakolaisuus, ihmisen yksilöllisyyden ja sananvapauden kriisit. Kantavana teemana on lohtu. Tieto siitä, että kasvu tapahtuu aina kivun kautta, oli kyse ihmisestä tai ihmiskunnasta." (Basam Books)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa minulla oli sellainen tilanne, etten oikein alussa keksinyt mitään, mitä kirjoittaisin lukemastani kirjasta. Nappasin vinkin tästä kirjasta kirjailijan Twitter-tililtä ja pyysin arvostelukappaletta Pelletaivas-romaanista, jota Anne Lukkarila oli vasta esittelemässä myös Oulun kirjailijaseuran Uusi kirjallisuusfestivaali -nimisessä tapahtumassa. En tuolloin osallistunut kyseiseen tapahtumaan, mutta nimi jäi mieleen. Hiukan minua hämää kirjan kansikuva, josta minulle tulee ensivaikutelma, että kyseessä olisi lastenkirja. Kuvan leijaa pitelevä pellekin näyttää äkkiseltään pikkupojalta.

Pelletaivas ei ole pituudella pilattu, se on vain 130-sivuinen, mutta aiheeltaan ja sisällöltään raskas ja ahdistavakin. Päähenkilönä on Iinu, joka karkaa juuri ennen lakkiaisiaan Eurooppaan pakoon kaikkea sitä ahdistavaa, mitä hänellä kotimaahan jäi. Sinne jäi myös Milla, paras ystävä, jonka kanssa heidän piti viettää lakkiaisia yhdessä. Iinu ei vielä kirjan alussa tiedä, että Milla on kuollut. Rattijuoppo törmäsi yöllä taksiin, jonka kyydissä Milla oli. Nyt jo kuollut Milla vuorottelee minäkertojaäänenä kirjan muiden lukujen välissä. Milla seuraa Iinun matkaa halki Euroopan ja toimii tämän suojelusenkelinä - tai pikemminkin pellenä, sillä hän ottaa välillä ilmestyessään näkyviin Iinun ja Millan penkkariteemaisen pelleasun käyttöönsä uudelleen.

Meidän piti muuttaa maailmaa, Milla lauloi ja kun hän puristi Iinua käsikynkästä, uskoi Iinu mihin vaan. (s. 16)

Alussa lukijalle valotetaan niitä syitä, jotka johtivat Iinun äkilliseen lähtöön: Hänen pappansa on sairaalassa. Hänen exänsä, Nipa, jonka kanssa hänellä oli lähinnä seksiä, kiinnostaa Millaa, eikä Iinu ole oikein varma, mitä mieltä asiasta on. Iina tutustuu kaunissilmäiseen Taruun Levin reissulla ja rakastuu - samalla hän joutuu pyörittelemään päässään seksuaali-identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä, tulemaan ulos kaapista perheelleen ja ystävilleen ja selittelemään itseään Millalle. Tulevaisuudensuunnitelmatkin ahdistaa. Kaikki tämä alkaa olla paljon ajattelevalle Iinulle liikaa, ja sitten hän päättää vain häipyä. 

Iinusta tuntui, että hän oli kotona mutta ei kuitenkaan ollut. (s.30)

Iinu seikkailee Pariisissa, missä joutuu puhelimessa selittelemään lähtöään itkuiselle Tarulle, kuulee Millan kuolemasta ja ostaa Disneylandista itselleen pehmopellen, jotka kantaa matkassaan lopun matkaa. Hän yrittää selittää puhelimessa Millan äidille tämän halunneen hautauksen sijaan polttohautauksen. Barcelonassa hän tutustuu Bastianiin ja Imadiin, musiikkituottajaan ja IT-nörttiin, jotka suunnittelevat uutta mullistavaa sovellusta. Espanjan rantakohteessa hän kohtaa norjalaisen Louin ja rakastuu. Loui on valokuvaaja ja hänelläkin on jonkinlaista epävarmuutta identiteettinsä kanssa. Vaikka kuinka Iinu haluaisi pitää Louista kiinni, tämä palaa takaisin Norjaan ja ohjaa Iinun matkustamaan Venetsiaan, jossa suomalainen Ritu toimisi tämän oppaana. Kaikki nämä matkat Milla seuraa varjona ystävänsä perässä ja pelastaa tämän välillä hankalista tilanteista ottamalla pellehahmon itselleen.

Tämä kirja oli jotenkin kamalan raskasta luettavaa. Kuolleen ystävän mukanaolo ja pelleteema teki siitä minusta jotenkin vielä ahdistavamman. En oikein saanut kiinni mistään, enkä löytänyt valonkipinää oikein mistään loppua lukuunottamatta. Kyllä se toivo siellä jossain oli, mutta minun oli sitä kauhean vaikea kaivaa kaiken synkkämielisyyden keskeltä. Haamu-Millan näkökulmat olivat väliin hiukan liian filosofisia minun makuuni. Kuitenkin ajatus suojelusenkelistä on minusta ihana: kuinka monesta pulasta Milla ehtiikään Iinun pelastaa reissun aikana.

Saapuva aika on ilmaelementin aikaa. Ilma symboloi vapautta ja itsenäisyyttä. Ihminen keksii uusia tapoja lentää ja tekoäly kehittyy nopeasti. (s. 66)

Tämä on  mielestäni new adult  -ikäisille (18-30) sopiva ja ajatuksia herättävä kirja identiteetistä, kasvusta, ahdistuksesta, luopumisesta ja hyväksymisestä. Voikin olla, että ehkä joku valveutunut, ilmastoahdistuksen ja identiteetin kanssa kipuileva nuori aikuinen saa tästä enemmän  kuin esim. minä.

Arvosanani 3-

Kiitos kirjailijalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Tuhkataivas: Kati-Annika Ansas 

Silmät avatessa on edelleen pimeää: Riina Mattila

Dodo ja Khimaira: J.S. Meresmaa 

 

Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta

 Kuunpäivän kirjeet: Emmi Itäranta. Teos 2020

Kansi: Jussi Kaakinen

"Aurinkokunta on ihmisen valtakunta, jonka kaivokset, tehtaat ja viljelmät hyödyntävät taivaankappaleita uuraasti ja järjestelmällisesti. Siirtokuntien väliset luokkaerot tuntuvat perheissä ja tuntemattomien välillä; Maasta pois päässeet eivät halua sinne takaisin. 

Lumi Salo etsii puolisoaan. Sol, kasvitieteilijä, ei ole saapunut jälleennäkemiseen, ei seuraavaankaan tapaamiseen, rikosta epäillään, terrorismista huhutaan. Solin perhe ei osaa tai halua kertoa mitään. Vaillinaisen tiedon varassa Lumi joutuu etsimään Solia muistikirjan sivuilla, sanoin, ja vieläkin syvemmältä, parantajien maailmasta – monet suhtautuvat Lumin ammattiin skeptisesti, Solkin. Mihin Sol on kadonnut, mihin sekaantunut? Kenet hän tuntee? Kuka hän oikeastaan on? 

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet avaa synkkyydessäkin uskomattoman kauniin avaruuden ja kielen, joka kurkottaa kohti jotain mennyttä ja yhteistä. Niin Solin kuin oikean kodin kaukaisuus luovat romaaniin päättäväisen haikean vireen, joka rivi riviltä kysyy: Mikä kaikki on liian kaukana, ja minkä voimme vielä pelastaa?"(Teos)

Oma arvio:

Olen odottanut Emmi Itärannalta uutta kirjaa viisi vuotta sitten ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin jälkeen. Kuunpäivän kirjeet ei petä odotuksiani: siinä on huikaisevan huolella mietitty maailma, johon Itärannan taidokkaan kirjoittamistyylin takia onnistun upputumaan ja lähes sulautumaan totaalisesti. Sain hetken asua avaruuden siirtokunnissa ja matkustaa supernopeaa planeettojen välisillä aluksilla. 

Kirja perustuu päähenkilön ja minäkertojan kirjeisiin, jotka on osoitettu yhdelle tietylle henkilölle. Nuori nainen, Lumi Salo, on kotoisin Maasta. Kirjeiden kirjoittamisen aikaan hän asuu kuitenkin tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuden siirtokuntiin eri planeetoille, kuten Marsiin ja sen ilmakehän sylinterikaupunkeihin. Lumin vanhemmat jäivät ilmastonmuutoksen runtelemaan Maahan, Talvimaahan, kun nuori Lumi lähti Vivian-nimisen parantajan oppiin avaruuteen. Kuun kautta Lumi siirtyi Marsiin tutustuttuaan ja rakastuttuaan kasvitieteilijä Sol Uriarteen. Sol on juuri se, jolle kirjeet on kohdennettu. Lumin kirjoittamien kirjeiden välissä on myös lyhyitä sähköposteja pääasiassa Solilta.

Lumi rakkaani,

tämänhetkiset olosuhteet estävät minua kuvailemasta ympäristöni ominaisuuksia tai kertomasta sinulle sijaintini koordinaatteja. Itsestäni riippumattomista syistä tietoliikenteeni on rajattua. Olen viettänyt viime päivät pohtien, kuinka saada kontakti sinuun ja mitä kertoa. (s. 153)

Samalla kun kirjan tapahtumissa käydään läpi Lumin vaiheita parantajana, on siinä hyvin vahvasti mukana mysteerijuoni, jossa Lumi yrittää löytää rakkaansa vihjeiden perusteella. Jupiterin Europa-kuuhun sijoittuvan työkomennuksensa jälkeen Lumin on tarkoitus tavata Sol Marsin Harmoniassa, jossa Solin perhe asuu. Kun Lumi ja hänen Ziggy-kissansa saapuvat perille, hän saa kiireisen oloisen viestin, jossa Sol pyytää häntä tulemaan Marsin Datong-nimiseen kaupunkiin ja odottavansa tätä hotellihuoneessa. Sol ei kuitenkaan koskaan tule hotellihuoneeseen ja pian pyytääkin Lumia palaamaan takaisin Harmoniaan. Lisäksi tämä viestissään pyytää Lumia palaamaan Kuunpäivän taloon. Kuunpäivän talo on Solin ja Lumin yhteinen unelma, fantasia, johon he ovat tehneet mielikuvitusmatkoja. Kuvitelmiin uppoutumalla Lumi saattaa löytää vihjeen Solin olinpaikasta. Mutta sitten Lumi saa kuulla tapahtuneen jotain kamalaa, eikä Solin olinpaikasta tunnu löytyvän kuin vihje sieltä, toinen täältä. Onko Sol siepattu? Mihin ihmeeseen Sol on sekaantunut?

Kun suljen silmäni, olen Kuunpäivän talossa. Siellä huoneet aukeavat vaitonaisina ja puutarha odottaa. Minua, sinua. Meitä, joiden ajatukset ovat sen ainoa koti, aivan kuten sekin on ainoa koti meidän yhteisille ajatuksille. (s. 310)

Kirjassa seurataan Lumin epätoivoista etsintää, johtolankojen onkimista ja muistoihin uppoutumista. Lumin parantajan työtä avataan hiukan, ja myös kirjan kiehtovaa maailmaa valotetaan erilaisin faktatiedoin kirjeiden välissä. Ei voi muuta kuin ihailla Itärannan taitoa luoda näin ihmeellinen, mutta silti uskottava maailma siirtokuntineen ja teknologioineen. Hän on taustoittanut kaiken kirjoittamansa hyvin. Kirjan parasta antia minulle onkin itse maailma, sillä henkilöhahmot eivät minulle tulleet kovin läheisiksi ja tärkeiksi. Myönnettäköön, että toki jännitin kovasti, löytävätkö Sol ja Lumi koskaan toisiaan. Solin ja Lumin rakkaus on kuvattu kauniin, varovaisen intiimisti. Siitä nykyaikaan heijastettava erikoinen rakkaudenkuvaus tämä on, että seksiä ei kuvata oikeastaan lainkaan, vain syvää läheisyyttä. Enkä minä kyllä seksikuvauksia kirjaan kaivannutkaan.

Kuunpäivän kirjeet sisältää hyvin vahvan ilmastoon ja ympäristöön liittyvän tematiikan. Marsin asuttaneet ihmiset riistävät Maata, joka yrittää pyristellä vahingoittuneella Maapallolla. Ihmisten eriarvoisuus näkyy hyvin vahvoina luokkaeroina, ja käytännössä köyhimmät ovat jääneet asumaan Maahan tai työskentelevät esimerkiksi Kuussa. Terroristijärjestö Kivenkääntäjät ottaakin ohjat omiin käsiinsä pelastaakseen Maa-planeetan, johon kaikilla, myös Marsissa ikänsä eläneillä tuntuu olevan vielä vahva yhteys ja kytkös. 

Tiesitkö, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet  Maassa, ikävöivät sinne? Kysyin hetken kuluttua.

Olen kuullut ilmiöstä, sanoit. Lääketieteessä sitä kutsutaan alkukotisyndroomaksi. (s. 204)

Tämä kirja hämmästytti ja huikaisi minut kiehtovalla avaruusmaailmallaan, sillä olen suuri avaruusfani. Itäranta kirjoittaa myös niin huolellisen kaunista ja eteenpäin soljuvaa tekstiä, että sitä on aina ilo lukea. Kerrassaan mieleenpainuva lukukokemus!

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Iltaluvut

Kirjasähkökäyrä

Tuulevin lukublogi

Kirjahilla

Samantyylistä luettavaa:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Andy Weir: Yksin Marsissa

 

 

Runosunnuntai osa 11 ~ Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni

Haikuja räjähtäville sydämille: Sanna Pelliccioni. S&S 2020.

Kansi: Sanna Pelliccioni

"Valo ja vesi. 
Sateenkaaren väreissä 
saavut luokseni.

 

Kuvittajana ja lastenkirjailijana tunnetun Sanna Pelliccionin ilmaisuvoimaisissa haikuissa kaikuu nuoruuden vimma, voima ja herkkyys, pelot, toiveet ja haaveet.

Kirjoitan haikuja, koska niiden muoto on niin hieno. Haikut ovat samalla keveitä ja syviä, helppoja ja hitaasti avautuvia. Haiku voi läväyttää muutamalla tavulla auki koko maailman, tiivistää epätoivon tai henkäistä ulos järkyttävän ihastumisen parilla rivillä.

Taka-ajatuksena on myös kannustaa kirjoittamaan omia runoja itselle tärkeistä aiheista runoilu auttaa pysähtymään, pohtimaan tuntojaan, eikä sen tarvitse olla vaikeaa. Haikun muoto ohjaa kirjoittamista ja vapauttaa mielikuvituksen." (S&S)

Oma arvio:

Tämä pieni, ihana haikurunoteos on omiaan lieventämään tällä hetkellä vallitsevaa korona-ahdistusta. Sanna Pelliccionin Haikuja räjähtäville sydämille on yhdistelmä nuoruuden tunneskaalaa ja vaihtelevaa värimaailmaa; siveltimenvetoja ja kauniita väriläiskiä.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Tämä runoteos on rakennettu niin, että haikujen tunteet siirtyvät symmetriassa kuvituksen kanssa ensin  ihastumisen pakahduttavasta tunteesta rakkauteen, oman tulevaisuuden ja identiteetin pohdinnan tunteista monikulttuurisuuden kautta jätetyksi tulemisen suruun, josta noustaan taas elämän ja olemisen riemuun ja iloon, pohdiskellaan ympäristön ja ilmaston tilaa ja käydään lapsuuden mummolassa, sitten sukelletaan aikuistumisen vapauden tunteeseen, rentoudutaan ja keskitytään elämään. Runoteos loppuu luottavaisiin tunteisiin ja väreihin.

Voisinpa jättää

nämä painavat kivet

jonkun kellariin.  

----------

Kun olet siinä

koko maailmankaikkeus

puhuu minulle.

Akvarellimaiset kuvitukset noudattavat hyvin muodoltaan ja  värimaailmaltaan haikujen tunnelmaa. Pidän kovasti kuvien väreistä, jotka vaihtelevat turkoosinsinisestä auringonkeltaiseen, pikimustaan ja pirteään pinkkiin kontekstinsa mukaan.

Piirros: Sanna Pelliccioni

Sanna Pelliccioni innostaa tällä nuorille suunnatulla haikuteoksellaan kokeilemaan haikurunoutta myös itse. Tämä teos voisi ollakin mahtava apuväline runopajojen toteuttamisen, ja ainakin minulla virisi mieleeni ideoita, joita voisin kirjastotyössäni toteuttaa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Revi se: Kaisa Happonen ja Karri Miettinen
Salasana: rakkaus: Eppu Nuotio, Sanna Pelliccioni ja Maami Snellman.

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta


***Kokonaiset haikusitaatit on julkaistu kirjailijan luvalla.***

Linnunsitoja: Helena Waris

Linnunsitoja: Helena Waris. Otava 2017. (Kone #1)

Päällys: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Vapaus on hauraiden linnunsiipien varassa.

"Näihin lintuihin sidotuissa viesteissä me olemme Koneitten saavuttamattomissa. Se tekee meistäkin vapaita."

Helikopteri vie Zemin keskelle merta, majakkasaarelle, jonne Valtion, Kuilujen ja Koneiden valvovat silmät eivät yllä. Saari on vastarintaliikkeen tukikohta, eikä kenenkään ole pakko kertoa, miksi on siellä tai mistä on tullut. Majakan huipulla on kyyhkyslakka. Kyyhkyt kuljettavat viestejä meren yli, ne ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi. Vain lintujen avulla vastarintaliike pysyy elossa." (Otava)

Oma arvio:

Olen viime aikoina lukenut melkoisia järkeleitä, joten olipas ihanan vapauttavaa lukea välillä hiukan ohuempi kirja. Linnunsitoja on tiukkaan sataanseitsemäänkymmeneen sivuun nipistetty nuorten aikuisten scifikirja, johon varmasti vähemmän lukeva nuori (15+) uskaltaa herkemmin tarttua kuin tavallisen pituiseen, 300 - 400-sivuiseen kirjaan.

Kolme sääntöä aluksi. Kunnioitetaan niitä, niin meidän on helpompi tulla toimeen. Ensimmäisenä: Kenenkään ei ole pakko kertoa miksi on täällä, ja mistä on tullut. Kysyä saa, mutta vastata ei tarvitse muille kuin Sazille. Me kaikki olemme täällä hyvästä syystä. Se riittäköön tiedoksi. (s.27)

Kirjan tarina alkaa melkoisen epämääräisellä, sadistisella asetelmalla,  kun kirjan päähenkilö Zemi kärvistelee alastomana ja sidottuna Ada-nimisen naisen julmahkossa käsittelyssä. Olin hiukan hämmentynyt, mutta samaisiin tunnelmiin kirjassa ei kuitenkaan enää palata muuten kuin silloin, kun Zemi kertoo menneisyydestään Adan kylpylän leivissä. Kirjan alussa seurataan lähinnä Zemin ja Thomin pakoa Koneen vaikutuspiiristä myrskyjen koettelemalle majakkasaarelle, jossa on muitakin Konetta vastaan kapinoivia. Tämän jälkeen juoni kietoutuu Zemin sopeutumisen, majakkalaisiin tutustumisen ja erilaisten tehtävien ympärille. Taustalla häilyy kapinan suunnittelu, mutta myös pelko siitä, ettei se onnistukaan ja Kone saa vihiä kapinaliikkeestä.

Kuva: Pixabay

Mikä on tuo mystinen Kone? Sitä ei oikeastaan missään vaiheessa kovin syvällisesti avata, mutta asiayhteyksistä siitä saa pian jonkinlaista käsitystä. Kone on käsittääkseni eräänlainen tekoäly, tietojärjestelmä, joka hallitsee, kontrolloi ja tarkkailee ihmisiä. Se ohjaa ihmiset tasa-arvoisiksi ja pystyy kehittymään, kuten oppii valehtelemaan. Koneita on useita, ja kapinalliset haluavat sulkea koneet ja palata takaisin ihmisten hallitsemaan yhteiskuntaan. Kirjassa on siis myös dystopisia aineksia, ja siinä muun muassa mainitaan, että aiemmassa maailmassa jokaisella oli omat Koneet, eli älypuhelimet, joten tuokin seikka viittaa kirjan sijoittuvan jonnekin kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen.

Iltapäivällä sylissäni on lintu. Kaunis harmaa kyyhkynen, jonka rinnassa on mustia pilkkuja. Thom esittelee sen kolmenollaysinä, mutta päätän antaa sille nimen, vaikka vain salaisen.

Sinä olet Pilkkurinta. (s.57)

Koska kännyköitä ei ole, kapinalliset käyttävät kyyhkysiä viestimiseen. Majakkasaarella yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin kyyhkysistä ja niiden mukana tulevista viesteistä huolehtiminen. Zemin matkakumppani Thom hallitsee kyyhkyset, ja yllätyksekseen Zemikin alkaa pitää linnuista, Hän jopa salaa nimeää niitä, vaikka ne on pelkästään numeroitu. Hän alkaa myös pitää Thomista, jota on aiemmin nimittänyt tylsäksi. Tylsyys muuttuu tuttuudeksi ja turvallisuudeksi.

Thom katsoo sormieni liikettä. Kerron hänelle totuuden, jos hän kysyy miten minusta on tullut sitoja. Mutta ei hän kysy. Hän vain seuraa työtäni vaiti, ojentaa säikeen kun edellinen on kiinni ja antaa hiljaisuuden puhua välillämme. (s. 123)

Kirjassa vilisee mielenkiintoisia hahmoja, kuten Zemiä aluksi dissaava Ines, hänen veljensä Saz, majakkasaaren johtohahmo, ja Zemiä ahdisteleva Ola, joka kuitenkin ottaa opikseen ja katuu tekoaan. Henkilöhahmot jäävät kuitenkin kehityksessään puolitiehen, ymmärrettävää kyllä. Zemin mystinen isoveli Jesber on mukana taustalla koko tarinan, vaikka hän esiintyy kirjassa varsinaisesti vain  alussa lähettäsessään siskonsa Thomin kanssa matkaan. Hän lupaa tulla perässä löydettyään kadoksissa olevan tyttöystävänsä Jaden, ja Zemi odottaa veljeään saapuvaksi joka päivä.

Zemin ikää ei missään vaiheessa suoraan mainita, mutta hän kuitenkin mainitsee saavuttaneensa jo täysi-ikäisyyden, joten veikkaisin hänen olevan jo parikymppinen - ellei sitten kirjan maailmassa täysi-ikä tule täyteen jo aiemmin. Hän puhuu myös Thomista miehenä, ei poikana, joten päähenkilöiden iänkin puolesta uskon tämän kirjan olevan suunnattu enemmän nuorille aikuisille kuin varhaisteineille.

 Yllätyin, miten hienon tarinan ja toimivan juonenkaaren Waris on saanut mahdutettua näin ohueen kirjaan. Koska turhille täytesivuille ei ole tilaa, kirjaa on mukava lukea ja mielenkiinto säilyy koko kirjan ajan. Surettaa silti, ettei henkilöihin pääse syventymään sen paremmin, ja loppu tulee ihan liian nopeaa. Joskus kuitenkin napakka scifipläjäyskin on paikallaan, eikä kaikista tarinoista tarvitse tehdä trilogioita. Lukemisen jälkeen jäi jäljelle silti hienoinen harmistus ja nälkä tietää asioista lisää, kuten Koneen hallitsemasta yhteiskunnasta ja henkilöhahmoista. Kirjan tarkkaan rakennettu, vaikkakin epämääräinen maailma jäi kuitenkin pitkäksi aikaa mieleeni.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)
Oksan hyllyltä
Evarian kirjahylly
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirsin kirjanurkka

Vedenkehrääjä: Helena Waris. Otava 2018. (Kone #2)

Kansi: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella." (Otava)

Oma arvio: 

Olin ajatellut Wariksen aiempaa teosta Linnunsitojaa itsenäisenä teoksena, ja yllätyin, kun siihen tulikin jatkoa. Vedenkehrääjässä ollaan siirrytty pois majakkasaarelta, Sazin matkassa kuivuudesta kärsiviin rannikkokaupunkeihin. Edellisessä osassa traagisesti siskonsa Ineksen menettänyt Saz matkustaa junalla Maximilianin luo, miehen, jota Sazin lapsi Miu on pitänyt aina oikeana isänään. Sazilla on mielessään myös Amelii, Miun äiti, joka on menehtynyt. Saz lähtee etsimään Maximiliania päällään mystinen vedenkehrääjän asu, jota ihmiset näyttävät kunnioittavan. Mies joutuu myös ottamaan mukaansa kännykän, vaikka hän onkin konevastainen. Kännykästä ei ole juuri matkalaiselle apua, sillä hän ei osaa käyttää sitä.

Saz saa matkaseuralaisekseen Dillan pakoisen Mariian ja hänen  miehensä siskonpojan Hikon. Saz ei ole alkuun kovinkaan innoissaan seurasta, mutta avautuu Mariialle asioistaan, ja saa tietää Mariian miehen Rodinin olevan konevastarintaliikkeen jäseniä. Saz ei aio kuitenkaan muuttaa matkasuunnitelmiaan, vaan jättää Mariian ja Hikon kotikaupunkiinsa ja jatkaa eteenpäin.

Mutta minä en voi muuttua konemyönteiseksi, en koskaan!

Olen elänyt koko elämäni vastustaen ihmisen kaikenlaista kahlitsemista. Koneet kammottavat minua, niiden alaisuudessa ihmisistä tulee tahdottomia, älynsä ja ilonsa sammuttaneita partikkeleja. Haluan elää vapaan taivaan alaa päättäen tekemisistäni, en lukittautua katsomaan mitä Kone minulle tarjoaa.

En koskaan alistu, en ikinä! (s. 113)

Sazin tarina tuo toisen näkökulman koneisiin, joita on siis suunnitteilla myös merenrantakaupunkeihin. Hän tajuaa, ettei kaupungeissa ole asiat kovinkaan hyvällä tolalla. Merien saastumisen vuoksi vedenkehrääjiä tarvitaan kipeästi, mutta hekään eivät pysty ihmeisiin. Saz joutuu ristiriitaisten tunteiden eteen kohdatessaan Ameliin aviomiehen Maximilianin ja kuullessaan totuuden Ameliin kohtalosta. Mukana roikkuva Mariia ja hänen miehensä luotsaama konevastarintaliike hämmentävät lisää Sazin pyrkimyksiä. Onko koneiden tulo sittenkin välttämättömyys?

Vedenkehrääjä on hyvin tiukkaan pakettiin huolellisesti pakattu tieteisfantasiatyyppinen tarina (vaikka se dystopiaksikin on määritelty). Se on kaksoisluokiteltu nuorten että aikuisten puolelle, ja soveltuukin haastavuutensa takia parhaiten nuorille aikuisille ja sitä vanhemmille. Ensimmäinen osa Linnunsitoja on minusta hiukan kiehtovampi kuin tämä aavikkohenkinen Sazin matkakertomus. Olisin kaivannut hiukan keveyttä tarinaan, joka on nyt hirveän synkkä ja raskas lukea. Tarinan sisään pääseminen on haastavaa, sillä maailmaa ei avata tässäkään osassa rautalangasta vääntäen.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Jäänvartija: Helena Waris. Otava 2019 (Kone #3)

 Kansi: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat.

Vastarinnan kukistumisen jälkeen Thom on jatkanut elämäänsä Maharin Kuilussa, mutta salatun radioviestin nappaaminen suistaa kaiken raiteiltaan. Thom saa selville, että mantereiden tila on kaikkea muuta kuin vakaa. Kun kaaos leviää, Thomin seurue suuntaa asumattomaan pohjoiseen.

Jäänvartija on Wariksen Konetrilogian viimeinen osa, paluu Linnunsitojan ja Vedenkehrääjän jännittävään tarinaan. Mikä on ihmisten kohtalo Koneiden hallitsemassa maailmassa?" (Otava)

Oma arvio:

Wariksen Kone-trilogia ollut kiehtova, nopeasti luettava trilogia, jonka jokainen osa on vain reilut satasivuinen. Sami Saramäen huikeat kansikuvat tekevät sarjasta vielä houkuttelevamman. Trilogian vahvana teemana on ilmastonmuutos, jota säätelemään on täytynyt kehitellä erityisiä Koneita.

Pidin tosi paljon ensimmäisestä osasta Linnunsitoja, kun taas aavikolle sijoittuva Vedenkehrääjä ei ollut niin kiehtova kuin edeltäjänsä. Jäänvartijassa palataan taas Koneen alaisuudessa toimivaan Maharin Kuiluun, jossa Thom vierailee onnettomuudesta toipuvan Zemin kanssa. Thom seurustelee nyt helikopterikuski Magdan kanssa, joka kuitenkin alkaa aavistella Thomilla olevan muitakin kuin kaverillisia tunteita Zemiä kohtaan.

Aavikolla viime osassa vaeltanut Saz palaa kuvioihin ja paljastaa Thomille konevastaisten tulevat suunnitelmat sulkea kaikki koneet yksitellen. Thom on kauhuissaan - sairaalassa makaava Zemi on pelastettava. Kuilun ulkopuolella olevassa kylässä asuu yllättäviä tuttuja, joiden luona Zemi saa roipua sen aikaa, kun Thom lähtee vaaralliselle matkalle kohti pohjoisen tukikohtaa, jossa pitäisi vielä olla yksi, merkittävä kone.

Myönnän, että Jesber on oikeassa sanoessaan, että elinolosuhteemme olisivat merkittävästi huonommat ilman Konetta, mutta suurin ongelma ja uhka onkin tulevaisuudessa.

Itse Kone.

Pelkään Konetta. Se on paljon älykkäämpi kuin sen rakentaneet ihmiset ikinä. (s. 38)

Jäänvartija on hyvin rakennettu trilogian päätösosa. On ihailtavaa, miten 139 sivuun on saatu tiivistettyä näin paljon kaikkea: kahden eri henkilön (Thomin ja Zemin) vuorottelevat näkökulmat, mukaansatempaavan juonen ja tunnelmaltaan synkän dystopisen maailman, jossa ihmisten tulevaisuus on koneiden varassa. Muuttuneeseen ilmastoon ei oteta sen kummemmin kantaa,vaan se vain on tapahtunut. Se on ihmiskunnan väistämättä otettava vastaan ja sopeuduttava. Kirjassa otetaan myös ovelasti kantaa tekoälyyn ja siihen liittyviin pelkoihin ja uhkakuviin.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Yöpöydän kirjat
Eniten minua kiinnostaa tie

Lisään kirjan Yöpöydän kirjat -blogin Scifilukuhaasteeseen.

YA-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

Oma suosikkigenre

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja

Popsugar-haasteesta saan merkittyä kohdan:

41. A cli-fi (Climate Fiction) book