Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen

Topi Sorsakoski -  Viimeiseen korttiin: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen. Johnny Kniga 2016.

"Topi Sorsakoski (1952-2011) oli yksi suomalaisen iskelmän ikonisimpia ääniä.
Topi Sorsakoski toi Agents-yhtyeen kanssa maaseudun tanssilavamusiikin kaupunkien rock-klubeille 1980-luvulla ja nousi samalla satumaiseen menestykseen, joka ei koskaan laantunut.

Sorsakoskella oli lapsuudestaan asti synnynnäinen taito joutua pulaan, mutta myös taito hankkia ympärilleen ihmisiä, joihin hän saattoi vaikeina aikoina nojata. Sorsakoski oli myös klassisen musiikin ja kirjallisuuden ystävä, joka tiesi tarkalleen, miten myyttiä renttutaiteilijasta pidetään yllä.

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat päässeet perikunnan siunauksella perehtymään Sorsakosken laajaan kotiarkistoon, demoihin, julkaisemattomiin sanoituksiin, dokumentteihin ja harvinaiseen videomateriaaliin. Noin sadan haastattelun pohjalta on syntynyt poikkeuksellinen muusikkoelämäkerta, joka maalaa karhean humoristisen ja paikoin resuisen kokokuvan Sorsakoskesta hänen traagiseen loppuunsa saakka.

Tätä tarinaa ei ole aiemmin kuultu. Mukana ovat kaikki keskeiset kollegat, ystävät, sukulaiset, naiset ja fanit. Moni heistä kertoo tarinansa Sorsakosken lesken tapaan ensimmäisen ja viimeisen kerran - vain tässä kirjassa."

Oma arvio:

Heti alkuun linkitän arvioni alkuun tekemäni Spotify-soittolistan, johon olen koonnut kirjassa siteeratut kappaleet (ne, jotka olivat saatavilla).

https://open.spotify.com/user/1136265330/playlist/7BgWNSpNPvRIaNziKTJG95

Ennen Topin ja Agentsin nousua iskelmällä ja rockilla oli omat kannattajakuntansa; rock oli kaupunkilaisten musiikkia ja elämänasennetta, sen sijaan iskelmä kuvasti maaseudun perinteistä elämäntapaa. Lopulta nämä kaksi musiikkilajia vaihtoivat 1980-luvulla tavallaan paikkaa: iskelmää alettiin esittää kaupungeissa, lähiöissä ja kapakoissa lohduksi juuriltaan muuttaneille, kun rock valtasi syrjäseudut ja houkutteli mukaansa nuoria, jotka olivat jääneet juurilleen. (s.102)

Tätä kirjaa lukiessa kuuntelin paljon Topi Sorsakoskea. Kun kirjan myötä esiteltiin jokin minulle tuntematon albumi, laitoin sen yleensä soimaan lukemisen taustalle. Suuri osa Topi Sorsakosken ja Agentsin tuotannosta on minulle tuttua, mutta Topin soolotuotanto on minulle vieraampaa. Toki sieltäkin ne muutamat hitit, kuten Hurmio ja Olet kaikki ovat syöpyneet mieleeni.

Tämä on kaikkiaan ensimmäinen elämäkertateos, jonka arvioin blogissani. Olen kyllä muutaman sellaisen ennenkin lukenut,  ja yleensä kimmokkeena lukemiseen on ollut jonkinasteinen fanitus kyseistä henkilöä kohtaan. Sama syy oli myös siihen, miksi halusin lukea Topi Sorsakosken elämästä ja musiikkituotannosta kertovan teoksen - suuri, syvä kunnioitus ja fanitus kyseistä tummaäänistä artistia kohtaan. Mitä lopulta tiesin Topi Sorsakoskesta? En juuri mitään, ja vielä vähemmän Pekka Tammilehdosta, joka kietoutuu mystisesti tuon artistinimen, tai sanotaanko kuvitteellisen hahmon, taakse. 

Minun isäni on kuunnellut Topi Sorsakosken ja Agentsin levyjä ja tartuttanut fanituksen minuun jo lapsesta saakka. Agentsin rautalankasoundit ovat kiehtovia eivätkä mielestäni yhtään niin elähtäneitä kuin perinteinen tanssimusiikki. Kaiken kruunaa Topin uniikki laulutyyli, joka on täynnä elämää, surua, kaihoa ja karheutta.

---Kiiruhdin salin puolelle katsomaan, minkälaisesta ihmisestä saattoi lähteä tuollainen ääni. Kun pääsin sisään ja näin Topin, menivät aivoni hetkellisesti solmuun. Ryhditön olemus, roikkuvat haivenet, rööki ja tuijotus lattiaan eivät osuneet siihen julamaiseen ääneen mitenkään. Olin totaalisen ällikällä - vielä senkin jälkeen kun omin silmin saatoin todeta, että enkelimäisen äänen ja ulkomuodon välinen ristiriita oli melkoinen. Ulkomusiikilliset seikat jäivät kuitenkin pian omaan arvoonsa, sillä musiikillinen anti oli lumoava ja vaikutus lähtemätön. (Mari Hatakka, Agentsin GO-GO-tanssija, s.78)

Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen esittelee Topin musiikkituotannon ihan alkulähteiltä saakka viimeiseen levyyn saakka. Jokaisen levyn tekovaiheista saa kattavan kuvan. Minulle oli  hyvin valaisevaa tutustua koko tuotantoon, ja tietenkin erityistä mielihyvää minulle tuotti lukea juuri niiden minulle tärkeiden kappaleiden syntyvaiheista. Topi Sorsakosken viimeiseksi levyksi jääneen Tummansinisen sävelen (jonka ostin muuten vinyyliversiona isälleni joululahjaksi) suosikkibiisini, Viimeiseen korttiin, on hämmästyksekseni Jonne Aaronin säveltämä.

Topi Sorsakoski oli jonkinlainen sekoitus samaania, nurkkabaarin perällä istunutta Kaurismäen Suomen kantapeikkoa ja heleä-äänistä Olavi Virtaa - kaikin tavoin epätodennäköinen tangolaulajan perikuva. (s.154)

Eniten nautin kuitenkin niistä osuuksista, joissa avataan Topi Sorsakosken persoonaa. Pidän siitä, miten kirjassa käytetään hyvin paljon eri henkilöiden suoria sitaatteja, joissa Topia ja hänen tekemisiään kommentoidaan, ja siitä, miten lukija itse saa koota nämä mielipiteet kokonaisuudeksi. Näin mitään suoraa mielipidettä kirja ei Topista muodosta. Vaikka kaikilla on oma tapansa luonnehtia Topia, niistä muotoutuu yhtenäinen, selkeä kuva tuosta herkästä ja ujosta taiteilijasta, joka kätkeytyi yleensä humalatilansa taakse. Mukana vilahtelee paljon viihdemaailmasta tuttuja nimiä, kuten TT Purontaka, Simo Silmu, Vicky Rosti, Kauko Simonen, Pedro Hietanen ja luonnollisesti kaikki, jotka soittivat Topin kulloisessakin taustabändissä. Myös entiset tyttöystävät saavat äänensä kuuluviin, joskin melko sivuavassa roolissa, ja myös Topin vaimo Heli sanoo muutaman sanasen, vaikka ei ole aiemmin julkisuudessa juuri ollut esillä. Hänen kerrontansa on hyvin kaunistelemattoman suoraa.

Pekka kuitenkin oli ihminen, jolle ei vain voinut olla pitkään vihainen. Ihmistähän ei voi muuttaa eikä varsinkaan luonnonlasta. (Cita Högnabba- Lumikero, s. 47)

Keikkaelämän kuvaus on hyvin suorasukaista ja peittelemätöntä. Vaikka viina virtaa keikoilla, Topi hoitaa lauluosuutensa - ainakin enimmäkseen. Joitakin surullisenhupaisia toikkarointeja sattuu matkan varrelle, mutta yleiskuva artistista on sympaattinen, hauska - ja erittäin älykäs. Hänen kerrotaan lukeneen paljon, niin kaunokirjallisuutta kuin elektroniikkalehtiä, sillä hänellä oli hirveän suuri kiinnostus kaikkeen elektroniseen näpertelyyn. Hän korjasi rikkoutuneet Vox-äänentoistolaitteet ja kaukosäätimet, ja jopa sairasvuoteellaan hän mietti happikoneen toimintamekanismia. Lisäksi Topia kiinnosti yhteiskunnalliset asia ja lähes kaikki ympärillään tapahtuva: useissa sitaateissa häntä luonnehditaan tarkkailijaksi ja tiedonkerääjäksi. Tarinankertoja hän oli henkeen ja vereen, ja juuri hänen mielikuvitustarinoissaan syntyi fiktiivinen hahmo Topi Sorsakoski, jolle aina sattui ja tapahtui. Nimi jäi elämään hänessä ihan itsestään.

"Haluaisin kirjoittaa."

"Elämänkertasiko?"

"En saakeli varmaan mitään niin tylsää. Minua kiehtoo synkkä metsä, kun ajamme tuolla yöllä keikkabussilla. Mitä jänisrukka tekee siellä pimeässä? Pelkää. Ja miten se nauttii päivällä lumella elämästään!" (Topi, s.147)

Mielestäni Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen ovat koonneet onnistuneesti kirjaan kaiken oleellisen, mitä tulee tietää Pekka Tammilehdosta aka Topi Sorsakoskesta. Se kunnioittaa hänen muistoaan ja on hieno johdatus ylipäänsä suomalaiseen musiikkituotantoon ja keikkakulttuuriin 1980-1990-luvuilla. Kirja ei valista eikä anna suoria totuuksia, vaan herättää lukijaansa tekemään omia johtopäätöksiä.

---Oltiin Topin kanssa pihalla tupakalla, kun kun hän taputti minua veljellisesti olkapäähän ja sanoi, että minun tekstejäni on ollut aina niin hyvä laulaa. Se oli reilun jätkän kaunis kiitos. Sen kummallisempia filosofioita ei ihmisten kesken lopulta tarvita. (Jukka Itkonen, s.274)

Kirjan kahdessa kuvaliitteessä on kuvia niin perheenjäsenten albumeista kuin ammattilaisvalokuvaajien arkistoista. 

Kirjassa oleva kuva: Stefan Bremer. Kuvassa myös oma levyni Topi Sorsakoski & Agents: Surujen kitata - 32 Greatest hits.

Kirjasta välittyy aidonoloinen kuva Topi Sorsakoskesta, joka suorasukaisuudessaan ja tietynlaisessa kroonisessa alakuloisuudessaan ja ujoudessaan edustaa juuri sellaista mieskuvaa, jollaiseen olen lapsuudestani saakka tottunut. Olen miettinyt, miksi tunnen niin voimakasta yhteyttä tuohon hampuusimaisesti pukeutuneeseen, välillä hyvin jätättävään laulutyyliin ja erikoisiin maneereihin sortuvaan laulajaan, joka ei muuten edusta sitä musiikkityyliä, mitä enimmäkseen kuuntelen. Hänessä on jotain, mikä on aina vetänyt puoleensa. Hänen keikalleen en ole koskaan päässyt, mutta onneksi Topin musiikki on jäänyt elämään. Kun kirjan lopussa tulee Topin viimeiset sanat vaimolleen Helille, en voi välttyä kyyneleiltä. En olisi halunnut hyvästellä vielä tätä kirjaa ja sen päähenkilöä.

"Nukutaan vielä vähän, nukutaanhan?"(s. 334)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Topi Sorsakoski - Viimeiseen korttiin muissa blogeissa:

Esa Mäkijärvi (Image) 
Kohtaamisia - kulttuuriblogi
Elma Susanna (Suomi lukee)
Kirjan vuoksi - kulttuuriblogi

 Linkki Topi Sorsakosken viralliselle fanisivulle:
  http://www.topisorsakoski.net/

Omat suosikkini Topin tuotannosta:

Levyt: 

Besame Mucho
Tummansininen sävel

Kappaleet:

Varjojen yö
Viimeiseen korttiin
Surujen kitara
Olet kaikki
Levoton mieli
Tyhjää
Kuin yö
Paras päivä
Yksinäinen merimies


 Tällä kirjalla osallistun viime tingassa Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challengeen, sillä tämä on ensimmäinen elämäkertateos blogissani.

Päivitys Endgame-trilogiaan

Luin päätökseen James Freyn ja Nils Johnson-Sheltonin Endgame-trilogian. Käy kurkkaamassa tästä linkistä, mitä pidin kirjasta Endgame - Pelin säännöt.

Päivitys The Dark Heroine -trilogiaan

Luin Abigail Gibbsin The Dark Heroine -trilogian toisen osan Autumn Rose. Lue tästä mietteitäni.

Dysphoria-blogi vetäytyy joulun viettoon

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua!

Hyvää joulua kustantajille, jotka lähettävät minulle arvostelukappaleita! Hyvää joulua kirjailijoille ja suomentajille, jotka luotte minulle hämmästyttäviä, uusia lukuelämyksiä! Hyvää joulua kirjojen kuvittajille, jotka taiteilette ihastuttavia visuaalisia nautintoja kirjojen kansiin ja sivuille, taittajille, kustannustoimittajille, kaikille, jotka osallistutte kirjojen tekoon! Hyvää joulua Oulun kaupunginkirjastolle, jossa kiltisti hyväksytään lähes kaikki hankintapyyntöni ja toimitetaan varaukseni ripeästi varaushyllyyn! Hyvää joulua kirjabloggaajakollegoilleni, joilta saan paljon hyviä vinkkejä lukemiseen ja bloggaamiseen ja joiden kanssa on mukavaa olla tekemisissä. Me olemme hyvä blogiyhteisö!

Hyvää joulua erityisesti blogini ihanille lukijoille, jotka jaksatte myös kommentoida välillä postauksiani - ja myös kaikille niille, jotka eivät koskaan kommentoikaan. Toivottavasti saatte ihania kirjalahjoja ja ehditte lukea kirjoja joulun pyhinä. Nauttikaa läheisten seurasta ja hyvästä ruuasta, viettäkää oikein ihana joulu!

Palaan asiaan väliviikolla :)

Päivitys The Body Jumper -trilogiaan

Luin Elena Madyn The Body Jumper -trilogian toisen osan Varjo. Lue tästä, mitä ajatuksia se herätti.

Varpaat: Marko Hautala & Broci

Varpaat: Marko Hautala & Broci. Sarjakuva-albumi. Haamu 2016.

Perustuu Marko Hautalan novelliin "Varpaat", joka on julkaistu Valkoiset varpaat -kauhuantologiassa (Haamu 2015)

"Kriisiin ajautunut reppureissaajapariskunta päätyy ranskalaiseen pikkukylään. Majatalossa heidän pöytäänsä tunkeutuu mies, jolla on villi retkiehdotus muinaisiin luolastoihin, joihin ei virallisten oppaiden kanssa ole asiaa. Muukalainen nostaa pöydälle jalkansa, jossa on jäljellä vain isovarvas. Puuttuvien varpaiden arvoitus vie pariskunnan syvälle maan uumeniin, kylmän kiven ympäröimään pimeyteen.

Sarjakuvataiteilija Brocin ja kauhukirjailija Marko Hautalan yhteistyö kutsuu piinaavalle matkalle ihmismielen syvyyksiin."

Kirjatraileri: https://youtu.be/j6YfCqT6E7k

Oma arvio:

Olen pitkään harmitellut sitä, etten oikein osaa lukea sarjakuvia, vaikka ne kiehtovat minua visuaalisuuudellaan ja helppolukuisuudellaan. Olen huomannut kirjastotyössä ollessani ja muisten bloggauksia lukiessani, miten hienoja sarjakuvia on olemassa - mutta en vain osaa tarttua niihin. Toki Aku Ankat ovat tuttuja, Kati Kovácsin sarjakuvia luin nuorempana ystäväni suosituksesta sekä joitakin muita kokemuksia minulla on, mutta ne ovat jääneet hyvin vähäisiksi. Tämä Marko Hautalan ja Brocin sarjakuva-albumi Varpaat on siis ihan ensimmäinen sarjakuva laatuaan, jonka esittelen blogissani. Suonette anteeksi kokemattomuuteni, yritän kuitenkin saada aikaiseksi jotain rakentavaa tässä postauksessani.

Viime vuonna julkaistussa kauhuantologissa Valkoiset varpaat oli yksi novelli ylitse muiden, ja se oli mielestäni Marko Hautalan kammottava Varpaat. Niinpä innostuin heti, kun kuulin, että minulle ennestään tuntematon Broci on tehnyt siitä sarjakuvasovituksen. Kansikuva on mielestäni erittäin karmivan kutsuva ja houkuttelee lukijaa kammottavan tarinan pariin. Heti ensimmäisistä kuvasarjoista lähtien tarinan pariskunnan välisen kireyden aistii selvästi. Tummatukkaiseksi piirretty Nina on kärttyinen ja kova suustaan, kun taas Ninaa vanhempi Pete hiukan ymmällään tyttöystävänsä äkkipikaisuudesta. Peten ilme on enimmäkseen väsynyt. Epämääräinen luolareissu tulee heille kuin tilauksesta, mutta kuinka sattumanvaraista olikaan, että he törmäsivät juuri tähän varpaansa menettäneeseen oppaaseen? Tarinasta tulee mieleen Hostel-elokuvat, joissa myös pahaa-aavistamattomat turistit johdateltiin kauheuksien keskelle.

Pidän kovasti Brocin kynänjäljestä, joka on hyvin konstailematonta ja miellyttävää katsella. Ninan ilmeissä on välillä hiukan naiiveja piirteitä ja  Peten kasvoille on loihdittu hyvin onnistuneesti hämmennyksen ja epätoivon täyttämiä ilmeitä. Luolan pimeys ja ahdistava ahtaus välittyy kuvista kammottavan hyvin. Mustavalkoisuus toimii tämän tarinan kuvituksessa paremmin kuin mikään.

Tarina ei loppua kohti tuntunut minusta niin kammottavalta, kuin miltä se tuntui lukiessani Hautalan novellia. En saanut kuvista sitä samaa kauhun tunnelmaa, vaikka kuinka yritin eläytyä kuvien ja puhekuplatekstien mukana. Silti olen hyvin tyytyväinen Brocin sarjakuvasovitukseen ja hänen sarjakuviaan voisin lukea enemmänkin. Kävin tutustumassa hänen blogiinsa Broci's stuff blog, ja siellä on monenlaisia mielenkiintoisia taidonnäytteitä.

Sarjakuvien lukemiseen minun täytyy vielä harjaantua. Kirjaan verrattuna se on dynaamisempi tapa viedä tarinaan eteenpäin, ja välillä minua häiritsee se vauhti, millä tapahtumat etenevät. Minun  on myös vaikea tottua erilaisten äänien kuvailuun: "SPRUITS, PLIP, SMASH jne." Ne tuntuvat minusta jotenkin koomisilta, enkä osaa kuvitella niitä omassa mielessäni luonnollisen kuuloisiksi ääniksi. Tähänkin varmaan tottuisi, mitä enemmän sarjakuvia lukisi. Ehkäpä näette vielä lisää sarjakuvia blogissani tästedes.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Koska tämä oli ensimmäinen sarjakuva-arvioni, osallistun tällä Ullan luetut kirjat -blogin New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseen.


Varpaat muissa blogeissa: 

Kirjapallon kirjablogi

Sumu: Steinar Bragi

Sumu: Steinar Bragi. Suomentanut Tuomas Kauko. Like 2016.

Islanninkielinen alkuteos (2011): Hálendid

"Neljä nuorta aikuista on lomalla Islannissa, kun heidän jeeppinsä törmää sankassa sumussa mökin seinään keskellä ei mitään. Auto hajoaa ja mökin salaperäiset vanhukset tarjoavat matkalaisille yöpaikan. Puhelimet eivät löydä kenttää, seurueen koira katoaa ja selittämättömät tapahtumat alkavat horjuttaa matkalaisten mieltä. "

Oma arvio:

Tartuin hyvin odottavaisin mielin tähän kirjaan, sillä jo kirjan kansi ja tarina tuntuivat sopivan kammottavalta. Islantilaista kirjallisuutta en ole ikinä lukenut, joten siinäkin mielessä Sumu vaikutti tutustumisen arvoiselta teokselta.

Tarina alkaa siitä, kun Hrafn, Vigdis, Anna ja Egille ajelevat Islannin  erämailla ja leikkivät eräänlaista ajatusleikkiä niin innokkaasti, etteivät huomaa eksyneensä tieltä - asiaa ei helpota sumu, joka on laskeutunut heidän ylleen. Tapahtuu outoja asioita, joiden takia Egill loukkaantuu. Onnekseen nämä pariskunnat löytävät ränsistyneen maatilan, jota asuttaa Åsa ja hänen muistisairaudesta kärsivä miehensä. Jotain vanhukset tuntuvat salaavan, eikä heidän lainaansa auto toimi muutamaa metriä kauemmas, joten poispääsy tuntuu erityisen vaikealta. Talon liepeillä vierailee kaksi kettua ja keskellä erämaata on oudosti yksinäinen valopylväs. Tuntuu, että talo on salaisuuksia täynnä.

"...nelinkontin ja hävisi pimeyteen", Hrafn sanoi kuvaillen sitä, mitä oli nähnyt ikkunasta edellisenä iltana.

"Aha, aloit heti nähdä harhoja?"

"En minä kuvitellut mitään. Se laukkasi nelinkontin hietikolle ja hävisi."

Pidän siitä, miten kirjassa rakennetaan kauhun tunteita jättämällä paljon lukijan mielikuvituksen varaan. Taidokkaasti kauhu on mukana tarinan oudoissa sattumuksissa, välillä tunnelmassa. Kovasti minua kuitenkin tarinassa häiritsee henkilöt ja takaumat heidän elämästään. Egillin ja Hrafnin monivaiheinen ystävyys on täynnä katkeruutta, mikä kulminoituu kirjan loppuvaiheilla miesten riitaan. Annan seksiriippuvuus ja menneisyyden kertaus tuntuu myös jotenkin tarinaan kuulumattomalta. Tuntuu, että lukija yritetään päästää henkilöihin syvälle, mutta minusta kaikki henkilöt jäivät irrallisiksi.

---Hän luki uudestaan alimmalla rivillä olevat sanat: "Sillä ei ole sielua." Lause oli alleviivattu kahdesti.

---Millä ei ole sielua?

Välillä kirjan outo tunnelma toi, ihan pienien hetkien ajan vain, mieleen Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian maailman. Twinpeaksimäisyyttä en oikeastaan tunnistanut kirjasta, vaikka kannessa siihen viitattiinkin. Sumun kauhukuvauksessa on kuitenkin mielestäni hiukan  uuskumman vaikutteita, ja etenkin loppua kohti tarina onnistui säikäyttämään minut. Loppu jättää sopivasti kaiken avoimeksi eikä lukijalle paljastata koskaan ihan täysin, mistä oli kysymys.

Arvosana 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle

Osallistun samalla tällä kirjalla Ullan Luetut Kirjat -blogin New to You Reading Challenge -haasteeseen, sillä luin ensimmäistä kertaa islantilaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan.

Sumu muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjataivas
Kirjavaras Rere
Evarian kirjahylly

Kirjabloggaajien joulukalenterin 11. luukku: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

Hyvää joulun odotusta ja kolmatta adventtisunnuntaita kaikille!

 Osallistun tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenterin tekemiseen ja päätin esitellä teille ihastuttavan, uutukaisen joulukalenterikirjan. Luimme sen yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni kanssa. Sitä olisi ollut luonnollisesti tarkoitus lukea yksi luku päivässä jouluaattoon saakka, mutta  luimme kirjan hiukan nopeammassa tahdissa.

Eilen Jassu esitteli Hurja Hassu Lukija -blogissaan meille  kirjahyllyn joulutuunausvinkkejä, ja huomenna on vuorossa Annelin Kirjoissa -blogi.

Vielä ei ole myöhäistä alkaa seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, joten käypäs katsomassa Hyllytontun höpinöitä -blogissa koko listaa, niin selviää, missä blogissa on joulukalenteripostaus minäkin päivänä.

***************************************

Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä: Annukka Kiuru. Kuvittanut Sirkku Linnea. Lasten kertomus. 144 sivua. Minerva 2016.

"Tonttu Toljanteri esiintyi ensi kerran Yleisradion joulukalenterissa vuonna 1998. Suuren suosionsa siivittämänä tonttu jatkoi seikkailujaan kuudessa eri joulukalenterissa, kahdessa kymmenosaisessa sarjassa sekä tv-elokuvassa. Jaksoja on esitetty toiveuusintoina ja myyntiin niistä on tehty useita DVD-levyjä.

Nyt lasten ja vanhempien yhteiseksi iloksi Tonttu Toljanteri seikkailee myös kirjan sivuilla tuoden jännitystä, hauskuutta ja lämpöä joulun odotukseen. Jokaiselle päivälle joulukuun ensimmäisestä jouluaattoon on kirjassa oma seikkailunsa.

On joulukuu. Tontut kulkevat kylissä ja kaupungeissa ja piiloissaan partioivat. He muistiin merkitsevät ja pukille raportoivat kunkin hyvät ja huonommatkin työt.
Mitä tapahtuu, kun kommelluksille altis Tonttu Toljanteri saa tuon salaisen tehtävän? Monenlaista hämminkiähän siitä syntyy. Ei ole annettu tontulle malttia ja harkintaa, joiden avulla pysytellä hiljaa piilossa, mutta hyvää sydäntä senkin edestä. Sillä Toljanteri ratkaisee monta pulmaa. Suurin niistä liittyy joulupukin lahjakonttiin ja kiellettyjen lelujen kirstuun.

Sirkku Linnea on kuvituksellaan tavoittanut oivallisesti tv:stä tutun Tonttu Toljanterin hahmon sekä koko tv-sarjan hengen, joka varmasti ilahduttaa yhtä lailla uutta lukijaa kuin vanhaa tv-sarjan fania."

Oma arvio:

Pidimme kovasti Tonttu Toljanterin seikkailuista, vaikka emme ole erityisesti TV-sarjasta välittäneet. Tyttäreni luonnehtii kirjaa jännittäväksi, hauskaksi ja kiinnostavaksi. Sirkku Linnean kuvitukset ovat pehmeän kauniita, vaikka tyttöni olisi halunnut niitä olevan hiukan enemmän.

Jokaiselle päivälle on noin kolmen aukeaman mittainen tarina, jonka lapsi jaksaa kuunnella vaihtelevasti. Meidän seitsemänvuotias poika kyllästyi heti alkuunsa, mutta tyttö halusi  kuulla kerralla monta tarinaa peräkkäin. Tarinoiden punaisena lankana oli selvittää, tulisiko Joulupukin kontti aattoon mennessä täyteen. Lisäksi tarinoissa sivuttiin monia tärkeitä teemoja: rehellisyyttä, pettymystä, kateutta, liiallista varovaisuutta, ylpeyttä, lupausten pitämistä jne. 

Tämän  eli 11. päivän tarinassa Toljanteri selvittää Irmelin puolesta ennennäkemätöntä tapausta, sillä lelutarkastamon Irmeli on nähnyt jonkun pikkuotuksen hiippailevan lelutarkastamon liepeillä. Tonttutyttö Juuliksihan se lopulta paljastuu.

Tyttäreni mieleen jäi erityisesti tarina, jossa Toljanteri ja Ylermi päättävät testata rattikelkkaa todistaakseen Irmelille, ettei se ole vaarallinen. Irmeliä tietenkin pelottaa suunnattomasti, kun tontut laskevat hurjaa vauhtia. Lisäksi mieleen jäi tarina, jossa Ylermi kaataa vahingossa rosolliin vadelmavaahtoa, eikä heti tunnusta, mutta tulee sitten katumapäälle ja pyytää anteeksi. Tämä oli tyttöni mielestä erityisen mukavaa. 

"Neljä yötä jouluun ja kontti oli yhä tyhjä, pehmeitä paketteja vain". Näin luonnehti tyttäreni kirjan tympeintä puolta. Häntä myös kismitti kovasti se, kun Toljanteri ei osannut vakoilla näkymättömissä, vaan aina huusi jotain ja paljastui piilopaikastaan.

Kirjassa on monenlaisia hauskoja hahmoja, joista esittelemme muutaman: 

Tonttu Toljanteri on sympaattinen, hiukan hupsu ja erittäin sydämellinen hahmo. Hän on tyttäreni lempihahmo,  "koska se oli vaan mukava." 

Viänäsestä hän myös piti kovasti, tuosta kivasti savoa viäntävästä partiotontusta. Kun Viänänen loukkaa olkapäänsä, joutuu hän jäämään Tonttulaan hiukan pidemmäksi aikaa, mutta hänestä ja Toljanterista tulee tuona aikana kelpo ystävykset.

Tiukkapipoinen Irmeli, virallinen lelutarkastaja, aiheuttaa Toljanterille harmia, sillä hänen laadunvalvonnastaan ei tunnu pääsevän mikään lelu läpi!  Tyttäreni ei pitänyt Irmelistä alkuunkaan juuri tästä syystä, sillä hän takavarikoi jopa rattikelkan vaarallisuutensa takia salaiseen kirstuun. Myös jouluturtut ovat Irmelin mielestä vaarallisia, onhan niissä ihan liian kuuma hillo. Toljanteri ja Juuli-tonttu ovat melko varmoja, että syynä joulukontin tyhjyyteen on juuri Irmeli ja hänen liian tarkat vaatimuksensa.

 Lääkäritonttu Lettu on Toljanterin rakkauden kohde. Harmiksemme Lettu ei saa kovinkaan suurta roolia kirjassa, vaikka hän toisinaan pistäytyy kihertämässä Toljanterille tai hoitamassa potilaitaan.

Ainoat tonttulapset kirjassa ovat Inkeri ja Eevertti. He ovat hauskoja ja eloisia lapsia, jotka leikkivät pihalla hippaa tai rakentelevat lumiukkoja.

Tarinan alkuvaiheilla Korvatunturille saapuu uusi leipuritonttu, Ylermi, joka hämmästyttää muita taidoillaan - ja ylimielisyydellään. Pikku hiljaa kovan kuoren alta alkaa paljastua ihan tavallinen tonttu.

Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on takuulla viihdyttävä joulukalenterikirja, josta ei puutu hauskoja tilanteita, joulun odotuksen tunnelmaa ja hupaisia sattumuksia. Kirjaa suositellaan 4-10-vuotiaille, joskin tyttäreni mielestä se sopii kahdeksasta vuodesta eteenpäin, sekä tytöille että pojille yhtä paljon.

Tyttäreni arvosana on 5, minä annan arvosanan 4,5,

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, jouluinen kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Lina)
Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiiri

Päivitys Korpinkehät-trilogiaan

Luin päätökseen Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogian teoksella Mahti. Lue tästä mielipiteeni.

Emeliina ja laulavan koiran tapaus: Tittamari Marttinen

Emeliina ja laulavan koiran tapaus: Tittamari Marttinen. Kuvittanyt Lotta Kauppi. 114 sivua. Lastenkertomus. Lasten Keskus 2016.

"Emeliina on vauhdikas ja hyväsydäminen tyttö, joka auttaa mielellään toisia, mutta joutuu usein itse kiipeliin. Kiperän tilanteen koittaessa Emeliinalla on erityisiä taitoja ja voimia, joilla hän saa asiat ratkaistua parhain päin. Toisinaan supersankarityttö saa esineet leijumaan ja välillä osata lukea myös ajatuksia!

Emeliinan luokkakaveri Ronja saa lahjaksi espanjalaisen löytökoiran, joka ei olekaan mikä tahansa koira - se osaa laulaa! Emeliinan supertaitoja tarvitaan toden teolla, kun koiranpentu katoaa juuri ennen tärkeää esiintymistä. Ehkä se on saanut hulinasta tarpeekseen!

Kirja juuri lukemaan oppineille."

Oma arvio:

Luimme tämän yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Emeliina on mielestäni nykyajan Peppi Pitkätossu, joka osaa liikutella tavaroita ajatuksen voimalla - välillä paremmalla, välillä kehnommalla menestyksellä. Hänen parhaat ystävänsä ovat Minna-mummi (jolta hän on perinyt tavaroidenleijuttamistaitonsa) ja Antti-niminen poika. Minna-mummi on hiukan epätavallinen mummo, sillä Emeliinan sanojen mukaan hän on lapsellisempi kuin hän.  Emeliinan vanhemmista ei mainita tarinassa mitään, mutta mummonsa luona hän ei ainakaan asu, sillä hänen mainitaan olevan vain yökylässä.

Emeliina ja Antti tutustuvat koulun uuteen tyttöön, Ronjaan, joka näyttää heille salaperäisen piilopaikkansa, kellotornissa olevan huoneen. Ronja saa koiran nimeltä Teppo, josta paljastuu hämmästyttävä kyky: kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, koira osaa laulaa. Harmikseni tämän laulavan koiran rooli jää kirjassa muiden tapahtumien varjoon.

Kirjassa tapahtuu monenlaista: Emeliina ja Antti vierailevat yksinäisyydestä kärsivän elokuvatähti Sara Wangin luona, osallistuvat kirjeenkirjoituskilpailuun, etsivät äkäluonteisen Maria-kauppiaan Riku-poikaa teatterin puvustamosta. Kaikki kääntyy tietenkin parhain päin ja kaikki kirjan henkilöt ovat lopussa tyytyväisia. Kirja on lohdullinen ja kertoo siitä, miten kanssaihmisistä täytyy välittää, olivat he sitten yksinäisiä tai hiukan kiukkuisia luonteeltaan. Paha saa myös palkkansa, kun eläinkauppias Kultanen jää kiinni vilpistä.

Tyttäreni mieleen jäi kirjasta erityisesti  Tepon laulaminen ja se, kuinka hassulta Riku näytti teatterin puvustamosta napattu hattu päässään. Henkilöistä Ronja oli kiinnostavin, "koska sillä oli kivanvärinen tukka ja koska se oli vasta muuttanut." Riku-poika oli kuulemma söpö ja tykkäsi kovasti Teposta. Itse tarina tuntui tyttärestäni hauskalta ja kiinnostavalta. Kirjan kuvia oli kuulemma tarpeeksi ja ne olivät hänestä värikkäitä, hauskoja ja hiukan epätarkkoja. Minunkin mielestäni Lotta Kaupin tekemistä kuvista välittyy hauskuus.

Kaapo Kultasesta eli epärehellisestä eläinkauppiaasta tyttäreni ei erityisesti välittänyt, samoin kuin leipuri Oivasta. Kirjan loppu miellytti häntä vähän ja jos hän saisi keksiä tarinalle jatkoa, päähenkilöt eli Ronja, Emeliina ja Antti olisivat menneet takaisin kellotorniin ja hypänneet sieltä alas laskuvarjoilla. teppo olisi ollut Ronjan sylissä hypyn aikana. Hieman siis ekstremeä tyttäreni olisi selvästi kaivannut loppuun.

Tyttäreni suosittelisi kirjaa oman ikäisilleen ja vanhemmille, yhtä lailla sekä tytöille että pojille. Hän haluaa mieluusti lukea kirjan vielä joskus uudestaan. Iloksemme tämä kirja on uuden kirjasarjan alku, eli saamme jatkossakin lukea supersankari Emeliinan seikkailuista!

Tyttäreni arvosana kirjalle 4, minun oma arvosanani 3,5 eli

Yhteisarvosanamme 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajan!

Emeliina ja laulavan koiran tapaus muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi