Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä

Verikuu - ja muita outoja tarinoita: Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä. Haamu 2018.

Kansi: Ivi Rebova

"Milloin viimeksi katsoit kuuta? Oliko se punainen? Ole varuillasi! Silloin metsä alkaa elää. Kalpeita haamuja, teräviä hampaita, hiisiä, noitia, menninkäisiä ja muodonmuuttajia. Nekin katsovat kuuta. Ja odottavat. Sinua?

Jaana Ala-Huissin ja Mervi Heikkilän novelleissa historia herää eloon, nykytodellisuus vinksahtaa ja kansanperinne tulee osaksi arkea – eikä aina hyvin seurauksin."(Haamu)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=D0DbbVtuKMQ

Oma arvio: 

Jos haluat sukeltaa keskelle suomalaista kansanperinnettä ja myyttejä, tämä novellikokoelma kannattaa lukea. Marjo Heikkilän ja Jaana Ala-Huissin novellit eivät ole ihan sitä perinteisintä kauhua, vaan ne sekoittuvat kotoisiin mytologioihin ja uskomuksiin. Sekä nykyaikaan että menneeseen aikaan sijoittuvissa tarinoissa vilahtelee niin etiäisiä, peikkoja kuin aaveitakin. Välillä päähenkilö huomaa joutuneensa aikahypyn kautta menneisyyteen, välillä taas asioimaan omituista, kauhistuttavaa kauppaa tekevän noidan kanssa.

Kokoelmassa on seuraavat novellit, joista jokaisesta haluan kirjoittaa sanasen ja antaa oman arvosanan:

Verikuu: Mervi Heikkilä

Nuoren Jannen näkökulmasta kerrottu tarina, jossa hirviin ja kylän naisiin liittyy jotain eriskummallista.  Verikuun aikaan kaikki kulminoituu traagisiksi menetyksiksi.
Arvosanani 3,5

Piilopirtti: Jaana Ala-Huissi

- Oi, kuu ma sua palvon ja kanssasi valvon!

Kuun kanssa ei pitäisi leikkiä. (s.17)

Nuori Oona on mökkireissulla ystäviensä kanssa, kun hän huomaa yhtäkkiä joutuneensa aikahypyn myötä menneisyyteen. Vanhan taian avulla hän viimein pääsee takaisin nykyaikaan.
Arvosanani 4,5

Lupaus: Mervi Heikkilä

Maria jää yksin Hiitelän syrjäiselle tutkimusasemalla, joka on edeskävijä peikkotutkimuksessa. Hän odottelee tyttöystäväänsä Milaa vierailulle, joka tuleekin yhtäkkiä etuajassa. Kiihkeän yön jälkeen karu totuus paljastuu Maria ja saa tämän pois raiteiltaan.
Arvosanani 4+

Vierashuone: Jaana Ala-Huissi

Nuori teologian ylioppilas Ilkka Sovelius kokee aavemaisia tunnelmia vanhassa pappilassa. Arvosanani 3+

Pannoitetut: Mervi Heikkilä

Nuori opiskelijapoika saa kutsun rasittavalta Hessu-serkultaan tutustumaan kaupunkiin. Kaupungissa on syytä varoa Pannoitettuja, ihmiskunnan hylkiöitä, venäjältä saapuneita eräänlaisia mutantteja. Kauhukseen poika huomaa pian olevansa serkkunsa johdattelemana bileissä, joka kuhisee Pannattomia. Eräs tyttö kiinnittää huomiota  poikaan, mutta onko vaarallista ihastua Pannattomaan? Arvosana 4+

Kuokkavieras: Jaana Ala-Huissi

Nuori, häihinsä valmistautuva Kaarina kokee jotain pahaenteistä, ja hän suorittaa erilaisia rituaaleja karkottaakseen pahan. Tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen liittyviä uskomuksia.
Arvosana 3,5

Chatte: Mervi Heikkilä

Kun itseään väheksyvä puuseppä saa ovelleen ranskalaisen tyrmäävän naisen, Chaten, hän ei meinaa uskoa sitä todeksi. Mutta miksi Chatte palaa jokavuotiselta sukuloimisreissultaan aina yhtä sormea köyhempänä.
Arvosana 4

Juhannusyö: Jaana Ala-Huissi

Nuori Elvi kokee kauhistuttavia hetkiä öisessä metsässä. Lyhyt tarina esittelee suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvia uskomuksia.
Arvosana 3,5

Agnes: Mervi Heikkilä

Milla lomittaa ison hevostallin omistajaa tämän loman ajan, kun hänen täytyy harmikseen kutsumaan jalkansa katkaisseelle hevoselle eläinlääkärin. Omituinen eläinlääkäri on vailla erikoista maksua.
Arvosana 4-

Jauhot: Jaana Ala-Huissi

Nuori Fiia joutuu kerjuulle, mutta ison tilan isännältä eri heru armoa. Hän saa kuitenkin apua yllättävältä taholta.
Arvosana 4

Kuusi on minun puuni: Mervi Heikkilä

Olin kaksitoista. Istuin kuusen juurella selkä tiukasti sen runkoa vasten ja puristin silmäni lujasti kiinni. Keskityin oikein kovasti ja tunsin, kuinka ihoni alkoi liueta pois. (s. 115)

Nuori biologianopiskelija, pietarilainen Galina joutuu kohtaamaan menneisyytensä, kun tummasilmäinen Juri ilmestyy metsään hänen kesätyöpaikkaansa. Tytöllä on erikoinen suhde puihin.
Arvosana 4,5

Kuutamokeikka: Jaana Ala-Huissi

Insinööri Soininen joutuu pyytämään apua yllättältä taholta työmaallaan tuulivoimapuistossa, kun hänen jalkansa juuttuu maakoloon.
Arvosana 3+

Kirsikkalikööriä: Mervi Heikkilä

- Myöhässä! Taas myöhässä! kärttyinen ääni soimasi.

Mitään ei näkynyt. (s. 132)

Tarina Miiasta, joka piilottelee kotonaan ikävää salaisuutta, joka velvoittaa häntä joka päivä. Kun hän rakastuu työkaveriinsa, hänen on päästävä ongelmastaan eroon.
Arvosana 5-

Aarre: Jaana Ala-Huissi

Eevertti löytää pellolta ikivanhan arkun, joka kätkee sisäänsä salaisuuden.
Arvosana 3-

Suosikkinovellejani ovat siis Heikkilän kirjoittamat Kirsikkalikööriä, jossa on ripaus huumoria mukana, ja Kuusi on minun puuni, jossa pahaenteisen tunnelman sävyttävä tarina saa lohdullisen lopun, sekä Ala-Huissilan kirjoittama Piilopirtti, jossa päähenkilö kokee hämmentävän aikahypyn täysikuun aikaan. Pidän siitä, miten novellit on tehty pilke silmäkulmassa, kunnioittaen suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Novellit on melko tasalaatuisia, vaikka kaikista en toki pitänyt niin paljon kuin muista.

Tätä novellikokoelmaa voin suositella kaikille kauhun ystäville, jotka ovat kiinnostuneita suomalaisista uskomuksista. Novellikokoelma sopii aikuisten lisäksi mainiosti myös nuorille aikuisille.

27. heinäkuuta 2018 on taivaalla näkyvissä harvinainen, täydellinen kuunpimennys, jossa pimentynyt kuu näkyy taivaalla punaisena eli verikuuna. Pimennys on syvimmillaan klo 23.22 (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa)

Novellikokoelman arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahullun päiväkirja 
Joukon taideblogi

Samantyylistä luettavaa:

Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhutarinoita:  Markku Sadelehto (toim.)

Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita: Anders Fager, Satu Grönroos, Marko Hautala (toim.), Sami Hilvo, Virpi Hämeen-Anttila, Essi Kummu ja Jaakko Yli-Juonikas

Tämä kirja on osana Naistenviikon lukuhaastetta.

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

Novellikokoelma

Kirjankansibingosta ruksin kohdan:

Keltainen ja oranssi

Every day -sarja: David Levithan

Every day: David Levithan. Electric Monkey 2018 (julkaistu ensimmäisen kerran UK  2013, USA 2012 by Alfred A Knopf)   (Every day #1) Ei suomennettu.

"very day a different body. Every day a different life. Every day in love with the same girl.
There’s never any warning about where it will be or who it will be. A has made peace with that, even established guidelines by which to live: Never get too attached. Avoid being noticed. Do not interfere.

It’s all fine until the morning that A wakes up in the body of Justin and meets Justin’s girlfriend, Rhiannon. From that moment, the rules by which A has been living no longer apply. Because finally A has found someone A wants to be with—day in, day out, day after day. "

Oma arvio: 

Tämä kirja suorastaan pakotti itsensä mukaani Turun Akateemisesta kirjakaupasta, jonka englanninkielisen YA-hyllyn ääreltä mieheni piti melkein raahata minut pois. Olen pitkään halunnut tutustua Levithanin tuottoisaan YA-kirjatarjontaan, sillä olen lukenut häneltä ainoastaan John Greenin kanssa yhteistyössä kirjoittaman Will Grayson, Will Grayson -teoksen, joka on siis ainoa Levithanilta suomennettu, ja josta pidin tosi paljon. Levithan on tunnettu sateenkaarevista nuortenkirjoistaan, ja nyt järjestyksessään toinen hänen romaaneistaan on päätynyt myös valkokankaalle elokuvan muodossa. Siksipä tästä Every day -sarjan aloitusosasta on painettu tämä elokuvakannellinen versio.

"What's your name today?"

"A," I tell her. "For you, it's always A." (s. 203)

Every day -kirjassa on hyvin kiehtova idea: A:ksi itsensä nimennyt nuori elää joka ikisen vuorokautensa aina eri ihmisen ruumiissa. Kirja käy läpi vuorokausi vuorokaudelta läpi A:n elämää aloittaen päivästä 5994 ja päättyen päivään 6033, eli kirja käy läpi reilun kuukauden mittaisen ajanjakson. Tämä ruumiista ruumiiseen vaellus muistuttaa hyvin paljon Elena Madyn The Body Jumper -trilogian ideaa, sillä erotuksella, että A ei ole koskaan voinut jäädä kenenkään ruumiiseen yhtä vuorokautta pidemmäksi. Lisäksi myös Stephenie Meyerin scifiromaanissa Vieras on ulkoavaruudesta tullut sielu vierailemassa Melanien ruumiissa.

I never want to stay. I'm always ready to leave.

But not tonight.

Tonight I'm haunted by the fact that tomorrow he'll be here and I won't be.

I want to stay.

I pray to stay.

I close my eyes and wish to stay. (s. 33)

A on varhaisessa lapsuudessaan tajunnut, ettei tällainen ole normaalia, että joka aamu hänellä on eri koti, eri vanhemmat, eri ystävät, eri opettajat. Jossain vaiheessa hän on oppinut suremaan sitä, ettei hän voi koskaan muodostaa syvää kiintymyssuhdetta vanhempiinsa ja ystäviinsä, ja tultuaan teini-ikään hänelle on valjennut, ettei hän voi koskaan rakastua. Vai voiko?

A sattuu joutumaan tyhjäpäisen Justinin ruumiiseen, jonka tyttöystävällä Rhiannonilla on riipaisevan surumielinen katse. A tajuaa hyvin pian, ettei Justin ole ollut kovin mallikelpoinen poikaystävä, vaan tämä on pitänyt Rhiannonia itsestäänselvyytenä, joten A päättää korjata asian ja antaa Rhiannonille edes yhden ikimuistoisen päivän poikaystävänsä kanssa merenrannalla. Yleensä A kunnioittaa ruumiita ja yrittää elää päivänsä sotkematta näiden omia kuvioita. Hän pystyy onkimaan isäntä/emäntäruumiin muistoja ja rakentamaan päivänsä mahdollisimman uskottaviksi. Tällä kertaa A tekee siis kuitenkin poikkeuksen, hurmaa Rhiannonin ja poistuu sitten seuraavana aamuna seuraavaan ruumiiseen. Ongelma on vain siinä, ettei A saa enää Rhiannonia mielestään ja hänen on saatava nähdä tämä uudestaan. Miten se on mahdollista, kun seuraavana päivänä hän on taas ihan jonkun muun näköinen?
 

Sähköposti on  ainoa keino, jolla A pystyy pitämään yhteyttä ihmisiin, jatkossa lähinnä Rhiannoniin. Hänen on nimittäin pakko tavata Rhiannon ja kertoa tytölle totuus itsestään, jotta heidän suhteensa pääsisi kehittymään.

In my experience, desire is desire, love is love. I have never fallen in love with a gender. I have fallen for individuals. (s. 165)

Every day kätkee taakseen suuren teeman: kuinka paljon ulkokuorella merkitystä, kun on kyse rakkaudesta? A ei koe olevansa poika eikä tyttö; hän on yhtä lailla kotonaan tyttöjen ja poikien ruumiissa, on ihastunut pojan ruumiissa poikaan, tytön ruumiissa tyttöön ja niin edelleen. Nyt hän rakastaa Rhiannonia yhtä lailla, oli hän mallinvartaloinen kaunotar tai liki satakiloinen pojankossi. Rhiannonille tämä ei ole kuitenkaan helppoa: kun A on reippaasti ylipainoisen Finnin ruumiissa, Rhiannon sanoo, ettei voi tuntea mitään häntä kohtaan ulkomuodon vuoksi. Sinä päivänä A ja Rhiannon eivät suutele. Samoin näin käy aina, kun A on tytön ruumiissa.

I really need to speak to you right now. The girl whose body I'm in wants to kill herself. This is not a joke. (s. 148)

Mielenkiintoisinta on se erilaisten elämien kirjo, millaisiin  A tulee osallistuneeksi ja sekaantuneeksi vieraillessaan muiden kehoissa. Hän tulee pelastaneeksi yhden tytön, jonka hän tietää aikovan tehdä itsemurhan. Hän taistelee läpi masentuneen nuoren päivän, on tiukan kotikoulukasvatuksen parissa, on transsukupuolisen nuoren ruumiissa, niin homo- kuin lesbonuoren elämässä, ylipainoisen, kuvankauniin, tietokonenörtin, tajuttoman mukavan ja täyden kusipään ruumiissa. Pian A huomaa, ettei häntä enää kiinnosta niin paljon kuin aiemmin isäntä/emäntäruumiiden elämä, vaan hänen omat tarpeensa alkavat ajaa edelle - tarve nähdä Rhiannon. Aamuisin häntä kiinnostaa vain tieto, kuinka monen tunnin ajomatka hänellä on Rhiannonia tapaamaan, miten hän voi skipata tyylikkäästi ruumiin omistajan päivän ja tekemään omansa. Aina se ei vain mitenkään onnistu, sillä esimerkiksi oman isoisänsä hautajaisista ei ketään voi riistää pois. Isäntä/emäntäruumiit nimittäin voivat muistaa jotakin A:n viettämistä päivistä, ainakin ne tärkeimmät muistot. Onko oikein viedä jonkun ensisuudelma tai eka kerta, tällaisia asioita hän joutuu pohtimaan päivittäin.

Pidän oikein paljon kirjan sielunvaellusideasta ja siitä, miten erilaisia nuoria sen kautta tulee esitellyksi, mutta olen hieman pettynyt Levithanin yksinkertaiseen kirjoitustyyliin. Se tekee kirjasta toki helppolukuisen, mutta hieman tylsähkön ja tönkön. A:n tarina käy lisäksi jossain vaiheessa hieman puuduttavaksi, kun A:n instarakkaus Rhiannoniin täyttää hänen ajatuksensa pakkomielteenomaisesti, eivätkä kaikki isäntä/emäntäruumiit ole niin kiehtovia seurata. Rhiannonin ja A:n rakkaustarina ei oikein ota tuulta alleen minun mittarillani. Rhiannon ei ole minusta kovin fiksu henkilöhahmo, kun on roikkunut jo pitkään Justinin kaltaisen idioottipoikaystävän seurassa ja hermostuu A:n arvostellessa tätä. Kirjan loppu jää kuitenkin kivasti avoimeksi ja jättää yhtä aikaa onnellisen ja haikean olotilan.

Kirjassa ei anneta minkään valtakunnan selityksiä sille, miksi A:n sielu kieppuu ruumiista toiseen. Mistä hän on tullut? Onko muita samanlaisia? Miksi hän siirtyy vain Yhdysvaltojen rajojen sisällä asuvien nuorten ruumiisiin, miksei ympäri maailmaa? Näin tarina olisi saanut uusia ulottuvuuksia, mutta toisaalta tehnyt Rhiannonin ja A:n rakkaustarinasta hankalasti toteutettavan.

Sarjan toinen osa, Another day kertoo saman tarinan Rhiannonin näkökulmasta. Lisäksi tarinaan saadaan jatkoa tänä syksynä osalla Someday. Every day -kirjasta tehty elokuva on julkaistu tänä keväänä (traileri). Sen aion ehdottomasti katsoa, kunhan leffan saa DVD:nä.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan olen ostanut itselleni.

Muissa blogeissa:

Kirjaneidon tornihuone
Valopolku
Todella vaiheessa

Samantyylistä luettavaa:

The Body Jumper -trilogia: Elena Mady
Vieras: Stephenie Meyer


Lisään tämän YA-lukuhaasteen kohtaan:

Kirjasta on tullut/tulossa elokuva


Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Valokuva

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne

Ennen kuolemaani: S. K. Tremayne. Suomentanut Antti Autio. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: Just Before I Died

"Mitä tehdä kun elämästä on yhtäkkiä kadonnut monta viikkoa? Uusi hyytävä trilleri Jääkaksosten tekijältä, jossa pahimmat pelot ja painajaisunet käyvät toteen.

Kate herää koomasta auto-onnettomuuden jälkeen eikä muista mitään viikoista ennen onnettomuutta. Miksi hänen läheisensä käyttäytyvät omituisesti? Mikä aiheutti onnettomuuden? Hän alkaa nähdä painajaisia, joissa joku läheinen satuttaa häntä. Kate tuntee olevansa vaarassa ja vajoaa syvemmälle epätietoisuuteen siitä, mikä on totta ja mikä vain unta." (Otava)

Oma arvio:

Olen lukenut (tai toisen olen kuunnellut) S.K. Tremaynen kaksi aiempaa psykologista jännäriä, Jääkaksoset ja Tulilapsi, ja pitänyt kovin hänen  tyylistään sekoittaa ripaus yliluonnollista ja kauhuntunnetta hyytävään jännitykseen ja mysteeriin.

Ennen kuolemaani noudattaa tutusti samaa kaavaa kuin aimmat Tremaynen teokset: keskiössä on yhden lapsen pariskunta, joiden lapsi käyttäytyy kummallisesti. (Kaikissa kolmessa hänen teoksessaan lapsi on avainasemassa juonen kannalta ja käyttäytyy erikoisesti.) Tapahtumat sijoittuvat niin ikään kirjailijan tyylille uskollisesti sääspiiskaamalle ja karulle Englannin rannikkoseudulle, tällä kertaa Dartmooriin. Hyytäviä juonenkäänteitä siivittävät siis nummimaisemat, lammasaitaukset, Dartmoorinponilaumat ja karut metsät pyhäinjäännöksineen. Pidän kovasti kirjan kannesta, joka tuo hyvin esille kirjan tunnelmaa.

"Miksi sinä teit sen? Miksi, miksi, miksi, äiti? Miksi sinä yritit jättää minut yksin? Etkö sinä rakastakaan minua?" (s. 260)

Kirjan päähenkilö Kath yrittää kovasti muistaa, mitä hänelle tapahtui ennen kamalaa auto-onnettomuutta, jossa hän ajautui Burratorin tekojärveen. Hänen miehensä Adam käyttäytyy oudon tylysti vaimoansa kohtaan, ihan kuin hänen tekonsa olisi ollut tahallinen. Adam on henkilönä melko luotaantyöntävä, sillä hänen reagointinsa itseään kokoilevaan Kathiin on kylmää ja tunteetonta. (Tremaynen kaikissa kolmessa romaanissa näyttää olevan tämä sama ilmiö.) Kaiken lisäksi heidän ainokaisensa Lyla käyttäytyy oudosti. Asperger-oireileva tyttö on alkanut nähdä jonkun miehen tarkkailemassa metsässä, ja väittää tämän olevan isänsä Adam, ja lisäksi hän järjestelee kuolleiden pikkueläinten raatoja säännönmukaisiin kuvioihin. Kath on kauhuissaan, koska ei muista onnettomuuspäivästään muuta kuin jäisen tien tekojärven kohdalla. Ja sitten hän kuulee, ettei sinä päivänä tiellä voinut mitenkään olla jäätä... 

"Onnettomuuteesi liittyy eräs asia, joka sinun on kuultava, eikä se voi enää odottaa." (s. 78)

Kirjan juoni punoutuu mukavasti sen ympärille, mitä Kath alkaa pala palalta muistaa asioita ennen veteen suistumistaan. Kath saa apua veljensä Danin vaimolta Tessalta, joka toimii psykologina. Hän yrittää olla kälynsä tukena ammattimaisesti, mutta kauhistuu jossain vaiheessa siitä, mitä Kath on nähnyt ja kokenut onnettomuuden jälkeen. Pikku hiljaa alkaa näyttää myös siltä, että Dan salailee jotain.

Kathin ja Dan-veljen taustalla on pienoista säröä siitä, kun heidän äitinsä on syöpään kuoltuaan jättänyt Danille perinnöksi talon, kun taas Kath on saanut vain joitakin arvottomia esineitä. Kaikenlaisesta okkultismista kiinnostuneeseen äitiin liittyy jotain muutakin hämärää, joka alkaa paljastua Kathin selvittelyiden myötä. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa, palaset loksahtelevat kohdalleen mutta lopputulos ei (tietenkään) ole sitä, mitä lukija aavistelee vihjeiden perusteella, vaan jotain ihan muuta. Täytyy myöntää, että loppuratkaisu ei ollut ihan minun mieleeni, ja muutama asia jäi kummallisesti auki. 

Kathin muistinpalautusyritysten ohessa tarinassa seurataan Kathin ja Adamin kiristyneitä välejä ja Lylan erikoisuutta, jota pariskunta ei ole koskaan halunnut diagnosoida lokeroimisen pelossa. Vanhemmilla on jatkuva huoli ja suru tyttärestään, jota muut lapset kavahtavat.  

Haluaisin ottaa tyttäreni syliin ja rutistaa häntä niin pitkään, että kaikki suru olisi poissa. Se ei kuitenkaan auttaisi. Tätä se on, ajattelen murheissani.Tällaisia ovat vanhemmuuden ikävimmät hetket, jolloin sitä tajuaa, että vaikka kuinka yrittäisi ja ponnistelisi, oman lapsen onnellisuutta on mahdoton varmistaa. Lapsiaan ei yksinkertaisesti pysty suojelemaan murheelta ja pettymyksiltä. (s. 209)

Nautin kovasti kirjan lukemisesta enkä malttanut odottaa, että saisin tietää lopullisen tapahtumakulun, joka vei pienen tytön äidin autolla veden syvyyteen. Tremayne saa vangittua hyvin Dartmoorin nummien ja syrjäisen kotimökin tunnelman kirjan sivuille. Pieni ripaus yliluonnollisesta jää hiukan minusta irralliseksi ja turhaksi, mutta psykologisen jännityksen ja kauhun tunteet tulevat takuulla lukijan luihin ja ytimiin. Suosittelen kaikille, jotka nauttivat hitaasti hiippailevasta jännityksen tunteesta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Rakkaudesta kirjoihin
Kirjat kertovat
Kaksi sivullista

Samantyylistä luettavaa:

Jäälapset: S. K. Tremayne

Tulilapsi: S. K. Tremayne

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

Hyvä naapuri: Shari Lapena 

Nainen junassa: Paula Hawkins 

Lisään kirjan Kansikuvabingon kohtaan:

Sininen ja vihreä

Onnenkepparit-sarja: Merja ja Marvi Jalo

Olivia ja onnentähti: Merja ja Marvi Jalo. Kuvittanut Reetta Niemensivu. WSOY 2018 (Onnenkepparit #1)

"Uusi valloittava sarja keppihevostytöistä!

Tokaluokkalaiset tytöt perustavat keppihevosille tallin, jossa sattuu ja tapahtuu.

Olivian paras ystävä käy joka viikko talleilla ratsastamassa ihanilla poneilla, mutta Olivia on allerginen, ja joutuu ihailemaan ystävänsä harrastusta kaukaa. Eräänä kesäloman päivänä hän löytää Onnentähden, maailman suloisimman keppihevosen. Pian koko Olivian kaveriporukka on keppariharrastuksen lumoissa: pihaan perustetaan keppihevosille oma talli ja kisojakin pidetään. Olivia on viimeinkin oikea hevostyttö!

Olivia ja Onnentähti aloittaa suosittujen heppakirjailijoiden uuden, leikki-ikäisille ja alakoululaisille suunnatun sarjan, jossa on Reetta Niemensivun vauhdikas ja söpö kuvitus." (WSOY)

Oma arvio:

Koska meillä asuu tällä hetkellä kaksi keppihevosharrastajaa, innostuin valtavasti, kun huomasin tämän uuden Merja ja Marvi Jalon Onnenkepparit-sarjan aloitusosan Olivia ja Onnentähti kustantajan katalogissa. Mukana kirjaa arvioimassa siis 8- ja 10-vuotiaat lapseni, poika ja tyttö.

Keppariharrastus alkaa olla Suomessa hyvin suosittua ikään ja kokoon katsomatta - keppareita harrastavat myös nuoret ja aikuiset, joten pelkkä pikkulapsien oma harrastus ei ole kyseessä. Sosiaalisessa mediassa keppariharrastajat ovat erittäin aktiivisia ja jakavat monesti itsetekemiensä taidonnäytteiden kuvia. "Harrastan, en leiki" -slogan lukee monen keppariharrastajan Instagram-biossa. 

Olivia ja Onnentähti edustaa kuitenkin ehkä sitä leikillisempää kouluikäisten lasten keppihevosharrastusta, jossa kepparit ovat osana hevostallileikkiä. Kirjan pääosassa on Olivian lisäksi hänen kolme ystäväänsä, Valpuri, Lilli ja Juuli. Tapahtumat alkavat  Olivian harmitellessa sitä, kun hän ei pääse ystävänsä Valpurin kanssa ratsastustunneille läheiselle ratsastuskoululle allergiansa takia. Hän löytää onnekseen yllättäen metsästä hylätyn, rähjäisen keppihevosen, pelastaa tämän ja vie kotiinsa korjattavaksi. 

Pian Valpurikin tuo oman, upouuden ja vaaleanpunaisen Prinsessansa Olivian talliin, ja Olivia tuntee pienoisen kateudenpiston, etenkin kun myös Juuli ja Lilli huomaavat vain Prinsessan. Myös Juuli ja Lilli tuovat omat hevosensa mukaan ja tytöt alkavat suunnitella keppihevosnäyttelyitä. Hieman eripuraa meinaa syntyä, koska muut tytöt eivät ymmärrä onnentähden ainutlaatuisuutta. Ei aina uusi keppari ole se paras.

Kirjassa keppihevoset esitellään omina persoonina, ei pelkkinä leikkikaluina. Samaa olen huomannut lasteni keppariharrastuksesta: heidän jokainen keppari on oma yksilönsä, jolla on omat luonteenpiirteet ja historia. Olivia tuntee hienoista kateutta Juulin ja Valpurin upouusista keppareista, mutta tuntee suurta kiintymystä omaa Onnentähteä kohtaan. Näyttelyssä sattuneen onnettomuuden takia Olivia joutuu lähettämään Onnentähden hevossairaalaan (eli tädilleen korjattavaksi). Onneksi Olivian synttäreillä tapahtuu mieluinen yllätys.

Olivia ja onnentähti on mielenkiintoinen, raikas ja helppolukuinen sarjanavauskirja ja Reetta Niemensivun kuvitukset ovat tuttuun tapaan enemmän kuin mukavia katsella. Odotamme mielenkiinnolla sarjan jatko-osia, joihin varmasti riittää uusia, mukavia tapahtumia. Sitä jäin vain miettimään, että olisiko joku Olivian kavereista voinut olla poika, niin tarinassa ei olisi ollut niin stereotyyppisesti neljän tytön kimppa? Vaikka minun poikaani ei niin häiritsekään lukea tyttövoittoisia tarinoita, olisi voinut hänellekin ja muille pojille olla toki keppariporukassa samaistumiskohteeksi jokunen poika. Nyt tarinan ainoa poikien edustaja on Juulin veli Jope, joka meinaa pilata tyttöjen kepparinäyttelyt tuomaroinnillaan.

Lapseni tuumailivat kirjasta seuraavaa: Molempien mielestä mukavinta kirjassa on se, kun Olivia saa Onnenlennon (=uuden kepparin) kirjan lopussa, ja tympeintä se, kun Onnentähti menee näyttelyssä rikki. Tyttäreni ei tykännyt kirjan kuvista (hän kaipaisi "vähemmän lapsellisia" kuvia) kun taas pojastani ne ovat kivoja ja niitä voisi olla enemmänkin. Molempien mielestä paras kirjan hahmo on Juulin Amietta-niminen keppari, mutta pinkistä Prinsessasta he eivät pitäneet. Heidän mielestään kirjan opetus on se, että ei kannata pilkata eikä olla kateellinen. Jatko-osaan lapseni ehdottavat seuraavaa: poikani mielestä Onnenlentokin menisi rikki ja Olivia saisi tosi hienon uuden kepparin. Tyttöni mielestä taas Olivia pitäisi tallin omanaan ja hommaisi sinne 20 uutta keppihevosta. Poikani suosittelee kirjaa 7-12-vuotiaille, tyttäreni 5-12-vuotiaille. Heidän mielestään kirja sopii niin tytöille kuin pojillekin, riippuen siitä tykkääkö hevosista ja keppareista. 

Poikani arvosana 4

Tyttäreni arvosana 3

Minä annan arvosanan 4,5

Yhteisarvosanamme: 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa.


Keppihevosaiheista kirjallisuutta:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016.
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016

Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017

Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017.

Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016

Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan: 

Ilo


Suomen keppihevosharrastajat ry:n sivuilta voi löytää lisää tietoa harrastuksesta ja tulevista kilpailuista ja näyttelyistä.

Myös esimerkiksi Elävä perintö -sivun artikkelissa on mielenkiintoista tietoa harrastuksesta (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Keppihevosharrastus) sekä Helsingin Sanomien vuodentakaisessa jutussa (https://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/385724-pilkka-ei-hidasta-keppihevosten-menoa-keppareita-harrastavat-myos-aikuiset).

Välimatkoja: Nina LaCour

Välimatkoja: Nina LaCour. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): We Are Okay. Kansi: Adams Carvalho (kuva); Samira Iravani (alkuperäisdesign); Sakari Tiikkaja (suomennos)

"Marin ei ole puhunut yhdellekään tutulle sen jälkeen, kun hän pakkasi laukkunsa ja muutti toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Kukaan ei tiedä totuutta hänen viimeisistä viikoistaan kotona, ei edes Marinin paras ystävä Mabel. Mutta tuhansienkin kilometrien päässä kotoa, collegessa New Yorkissa, Marin tuntee menneisyyden kutsun. Nyt, kuukausia myöhemmin, hän odottaa yksin joululoman ajaksi tyhjenneessä opiskelija-asuntolassa. Mabel on tulossa kolmeksi päiväksi vierailulle, ja Marinin on kohdattava kaikki mikä on jäänyt sanomatta, yksinäisyys joka on kalvanut häntä kesästä asti."(Karisto)

Oma arvio:

Sattumoisin sain luettua tämän kirjan hiukan ennen Prideviikon alkua, mutta säästelin tätä postausta tälle viikolle, sillä saan tämän lisättyä kätevästi osaksi Prideviikon lukutempausta, joka on tänäkin vuonna Yöpöydän kirjat -blogin emännöimä.

Me olimme ihme.

Me  olimme meren väkeä.

Meillä oli aarteita taskussa ja toistemme tuntu iholla. (s. 115)

Välimatkoja ei ole markkinoitu sateenkaarikirjana, joten en oikeastaan tiennyt tämän käsittelevän sateenkaariteemaa ennen kuin luettuani kirjan. Toisaalta ymmärrän, miksi ei ole. Kirjassa ei nimittäin alleviivata päähenkilön homoseksuaalisuutta, vaan muut teemat puskevat paljon vahvemmin esille - joista vahvimpana yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunne. Lisäksi kirjasta kumpuaa menettämisen suru niin vahvana, että se tunkeutuu lukijan luihin ja ytimiin.

Kirjan alkuasetelmassa Marin hyvästelee kämppäkaverinsa Hannahin joulun pyhiksi ja valmistautuu jäämään ypöyksin newyorkilaiseen opiskelija-asuntolaan, vain puutarhuri valvojanaan. Lukijan päässä alkaa viritä kysymyksiä: miksei Marin mene kotiinsa jouluksi oman perheensä luo? Onko hänellä perhettä? Marin tuntuu kantavan sisällään suurta surua ja pettymystä, josta lukijalla ei ole aluksi pienintäkään vihiä.

Taivas on tumminta sineä, jokainen tähti erottuu selkeänä ja kirkkaana. Kämmenet tuntuvat lämpimiltä polvea vasten. Ihminen voi olla yksin monella tavalla. Sen tiedän todeksi. Hengitän sisään (tähtiä ja taivasta.)Hengitän ulos (lunta ja puita.)

Ihminen voi olla yksin monella tavalla, ja viimeksi se ei ollut tällaista. (s. 13)

Marinin ystävä Mabel on kuitenkin tulossa muutamaksi päiväksi hänen seurakseen, ja Marinia tämä kovasti jännittää. Pikku hiljaa alkaa paljastua salaisuuden verho ja Mabelin saavuttua valkenee, ettei kaikki ole nyt kunnossa ystävysten välillä. Jotain on tapahtunut. Mabelilla on myös suuri pyyntö Marinille, niin suuri, ettei Marin osaa vastata siihen heti, vaikka siinä pyynnössä on kaikki, mistä hän on jäänyt elämässään paitsi.

Marin alkaa takautumin paljastaa paloja elämästään ennen New Yorkia. Hänen äitinsä on kuollut hänen ollessa pieni, isästä ei ole oikein tietoa ja hänen vaarinsa, jonka luona hän on elänyt, on hyvin omalaatuinen tapaus. Vaari ei liikoja tunteile, mutta hän tykkää pitää luentoja tytöille aiheesta kuin aiheesta, leipoa ja kirjoittaa kirjeitä. Hän on vuosikausia kirjoitellut erään naisen kanssa, jota hän nimittää Birdieksi. Jotain salamyhkäistä vaarissa kuitenkin on, eikä Marin ole koskaan astunut talon takaosaan, jossa vaari asustaa. Vaari ei ala jakamaan muistojaan Marinin äidistä, mikä tekee Marinin surulliseksi.

Jotain ikävää ja romahduttavaa on tapahtunut Marinille, jonka vuoksi hän on kadonnut etuajassa New Yorkiin ja katkaissut välinsä Mabeliin, joka on epätoivoisesti yrittänyt tavoittaa ystäväänsä. Mitä ystävysten välillä on tapahtunut? Olen suorastaan hermostuksissani yrittäessäni lukea kirjan mahdollisimman nopeaa, jotta saan selville, mitä Marin kantaa sisällään. Miksi vaari on niin kipeä puheenaihe Marinille?

Sitä hetkeä ei ole mahdollista saada takaisin. Sitä luottamusta. Vapautunutta naurua. Sitä tunnetta että on lähtenyt kotoa vain hetkeksi. Tai sitä että on koti, johon palata. (s. 129)

Välimatkoja on todella tunteikas, mutta myös toiveikas kirja, jossa keskiössä ovat yksinäisyys, ystävyys, ensirakkaus ja pettymys. Miltä tuntuu, kun huomaa tulleensa huijatuksi ja petetyksi koko elämänsä ajan? Voiko sellaisesta nousta ehjänä ja vahvana ihmisenä? Kirjan kerronta on kaunista ja suvuvalukuista, se menee ihon alle.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjakko ruispellossa
Reader, why did I marry him?
Sivutiellä
Anun ihmeelliset matkat


Samantyylistä luettavaa:

Syvään veteen: Anna-Maija Aalto (suru)

Kun enkelit katsovat muualle & Minuuttivalssi: Salla Simukka (sateenkaari)

Valoa valoa valoa: Vilja-Tuulia Huotarinen (sateenkaari)

Tyttösi sun: Meredith Russo (sateenkaari, menneisyyden pakeneminen, ystävyys)


Lisään tämän YA-haasteen kohtaan:

kirjassa naiskertoja

Kirjankansibingosta ruksaan kohdan:

uimarannalla

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley

Paholaisen päivä: Andrew Michael Hurley. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): Devil's Day. Kansi: IStock/ Sebastian Knight

"Kaikki laaksosta kertovat tarinat alkavat paholaisesta." 

Sumuiset nummet Humisevan harjun maisemissa, vanhoista legendoista kumpuava pelko sekä perinteiden taakka ja kirous kertautuvat maagisessa Paholaisen päivässä. 

Joka vuosi John Pentecost palaa juurilleen syrjäiseen kylään Luoteis-Englannin nummille. Laaksossa asiat pysyvät muuttumattomina vuodesta toiseen, mutta tänä vuonna on toisin. Johnin isoisä – kyläläisille Gaffer – on kuollut ja John tuo hautajaisiin myös tuoreen vaimonsa, Katherinen.

Kauan sitten sakea lumipyry eristi koko laakson viikoiksi ja paholainen livahti lammasten vaatteissa kylään. Tuho oli valtava. Nyt kylässä vietetään Paholaisen päivää joka syksy, ulkopuolisten mielestä perin kummallista juhlaa. Mutta kyläläiset tietävät, että perinteitä pitää kunnioittaa ja vanhat rituaalit varmistavat, että kaikki ovat turvassa paholaiselta tänäkin vuonna. Vaan kuinka käy?" (WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510430798_lukun.pdf

Oma arvio:

Olen hiipivän, piilotetun kauhun ystävä. Kirjan tai elokuvan tunnelma itsessään voi luoda kauhun väristyksiä, kun se on oikein rakennettu. Hirviöitä ei ole pakko näyttää. Niinpä olen ihan hekumoissani luettuani tämän Paholaisen päivän, jossa kauhu hiipii sivu sivulta lukijan tajuntaan niin salakavalaa, ettei lukija edes huomaa joutuneensa keskelle kauheutta.

Hurleyn kerronta on kirjassa kaunista ja lukeminen on sen takia hyvin nautittavaa. Pentecostin omalaatuinen suku on kuvattu hyvin elävästi, ihan kuin olisin itsekin mukana keskellä Ukon hautajaisjärjestelyjä ja lammasajoja. Kirjan päähenkilön, John Pentecostin ja hänen isänsä, Taatan, välit ovat lähes huvittavan jäyhät, mutta kuitenkin ymmärrys ja lämpö löytyy kaiken takaa. John on päättänyt jäädä Endlandsiin Taatan avuksi ja kasvattaa pian syntyvän poikansa alueella, jossa Paholaisen pelko on aina läsnä. Taata ei voi ymmärtää, miksi John toisi kaupunkilaisen vaimonsa sinne.

Nimittäin kuin Paholainen oli kätkenyt itsensä lampaiden joukkoon, niin kuin Ukko minulle kertoi, juuri me huomasimme ensimmäiseksi, että jotain oli vialla. Karitsat, jotka olivat kesän mittaan kasvaneet tupasvillalla pulskiksi ja vahvoiksi, alkoivat kuolla ilman mitään näkyvää syytä. Koirat tulivat sokeiksi ja niiden silmät kuhisivat valkoisia matoja.  Sienet, joita tilalliset olivat aina keränneet syksyllä metsästä, aiheuttivatkin nyt kohtauksia, ja Ukon sisar Emily, joka oli keväällä mennyt naimisiin ja nauranut kovempaa kuin kukaan muu viinilasin pudotessa isänsä kädestä, oli kaatunut kouristusten vallassa ja nielaissut oman kielensä. (s. 91)

Hykerrellen luen myös siitä, kuinka suorasti Pentecostin naiset vinoilevat Johnin vaimolle Katille, ja kuinka Kat ei välitä tuon taivaallista näiden naisten kommenteista. Kat on Pentecostin suvun naisten mielestä liian laiha ja tyylikäs, mutta Kat osaa olla välittämättä naisväen osin hyväntahtoisista piikittelyistä ja sinnikkäästi hän osallistuu Paholaisen päiävn rituaalien valmisteluun ja lammasajoon. Varsinaisena Paholaisen päivänä Katille tapahtuu jotain kummaa, joka saa aikaan minulle kylmät väreet yllättävyydellään. Kat ei ole ennen tuota tajunnut kyläläisten pelkoa, mutta hänen näkökulmansa muuttuu.

Ja eikö arinalla häivähtänytkin ylimääräinen varjo? Eikö takanreunuksella olevan viskilasin pinta värähtänyt? Ja eikö lusikka liikahtanut kulhossa? (s. 287)

Kaikkein hyytävin henkilöhahmo on Lizin ja Jeffin tyttö Grace, Johnin siskontyttö, joka palvoo ja ihailee Katia. Gracessa on kuitenkin jotain kummaa: hän on meinannut viiltää ranteensa peilillä ennen Endlandsiin saapumistaan, ja hän tarkkailee Katia aina, kun silmä välttää. Hän tietää myös asioita, joita Kat ei ole omasta mielestään kertonut hänelle. Gracen isä Jeff on istunut linnassa ja on nyt reissutyössä, ja tyttö odottaa isäänsä kovasti Paholaisen Päiväksi. Suku ei kauheana arvosta retkumaista Jeffiä, ja pahoin pelkäävät, ettei tämä ilmaannu Endlandsiin.

John paljastaa kirjan edetessä takaumina, mitä Undercloughin  kylässä tapahtui vuosia sitten, kun pullea, kiusattu Lennie löytyi hukkuneena virrasta. Kylässä on tapahtunut myös paljon muutakin hämärää, ja kaiken takana sanotaan olevan kirous, joka on langetettu kylän ylle. Sen seurauksena Paholainen, Vanha Kehno, hyppää eläimistä toiseen ja jopa ihmiseen ja saa aikaan kaikenlaisia kauheuksia. Tämän vuoksi joka vuosi vietetään Paholaisen päivää, jossa Vanha Kehno houkutellaan pirttiin, leikitään erilaisia rituaalileikkejä ja seuraavana päivänä se herätetään ja ajetaan pois. Talon pässi kruunataan Paholaisen karkottamisen kunniaksi. Onko tämä kaikki vain uskomusta ja leikkiä, vai totisinsa totta?

Mutta pahinta, sanottiin, kaikkein pahinta siinä oli, että kukaan ei tiennyt, kenen luokse Paholainen menisi seuraavaksi. Se ei jättänyt jälkiä lumeen, ei koputtanut ovelle. Aivan kuin se olisi ollut ilmaa, sanottiin. Ilmaa, jota ihminen hengitti. (s. 11)

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät hiipivästä kauhusta ja jännityksestä, mutta haluavat kirjassa olevan myös muuta kuin kauhun hiippailuja. Paholaisen päivä on kertomus erikoisesta kylästä, suvusta ja siihen liittyvistä siteistä. Hurleyn kerronta tempaa tarinan syövereihin ja saa aikaan kirjalle oman, yhtä aikaa synkän ja lämpöisen, tunnelmansa.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:

Hylätty ranta: Andrew Michael Hurley

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

metsä

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh

Hän lupasi soittaa: Rosie Walsh. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos: The Man Who Didn't Call. Kansi: Emmi Kyytsönen.

"Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.

Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.

Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?(Otava)"

Oma arvio: 

Kesän ja syksyn mahtavia YA-kirjoja odotellessa olen lukenut ennätyksellisen paljon perus aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joista kaikista en ole blogannut ollenkaan (Goodreadsissa niistä on toki lyhyet arviot ja tähditykset.) Enpä siis ole kirjoittanut blogissani aiemmin kuin yhdestä romantiikka-genren kirjasta, Kate Eberlenin kirjasta Miss You.

Hän lupasi soittaa on perusidealtaan simppeli: neljänkympin kynnyksellä olevat nainen ja mies tutustuvat ja rakastuvat, viettävät viikon yhdessä, mutta koska Atlantin valtameri erottaa heidät, joutuvat eroamaan hetkeksi. Tuo hetki kuitenkin venyy viikoiksi ja kuukausiksi, sillä mies ei lupauksistaan huolimatta soitakaan naiselle. Miehen kaveritkaan eivät tiedä, missä mies on, josta nainen luonnollisesti huolestuu eikä saa miestä mielestään, vaikka naisen ystävät ovat sitä mieltä, että mies ei vain halunnut soittaa.

Oli helpotus saada puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka ei tiennyt oletetusta tuskastani. Joka ei kallistanut säälivästi päätään puhuessaan minulle. Joka sai minut nauramaan. (s.44)

Äkkiseltään kirjan juoni kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä tämä valloittava kirja ei ole. Sarahin ja Eddien tarina on kerrottu kiehtovasti, ja minä ainakin vakuutuin heidän kuuluvan toisilleen, vaikka he viettivätkin vain viikon yhdessä. Osaan omasta kokemuksestani kertoa, että ihmisen intuitio voi olla ihan oikeassa ja jo viikossa voi tietää, onko kyseinen ihminen rakkauden arvoinen. 

Eddien ja Rosien tarinaa valotetaan kirjan edetessä takaumien kautta - sitä, kuinka he tapasivat lammasaitauksen luona Englannin Gloucestershiressä, jossa Rosien vanhemmat asuvat. Rosie itse on muuttanut Yhdysvaltoihin  ikävän onnettomuuden jälkeen, jossa hän on menettänyt sisarensa Hannahin. Tuo ikävä trauma seuraa häntä yhä eikä Eddien katoaminen helpota yhtään. Rosien on hankala jatkaa elämäänsä eteenpäin, koska hän ei jaksa uskoa, että Eddie olisi vain halunnut kadota hänen elämästään. Hänellä oli niin varma olo heistä.

Sano se, ajattelin. Sano se, vaikka se on ihan hullua, vaikka olemme tunteneet toisemme vasta viikon. Sano se! (s. 78)

Rosie on myös toipumassa avioerostaan Reubenin kanssa, joka on edelleen hänen yhteistyökumppaninsa sairaalaklovneja kouluttavassa ja välittävässä järjestössä. Reubenilla on jo uusi kumppani Kaia, joka ärsyttävästi tunkeutuu mukaan bisnekseen Yoko Onon lailla. Rosien amerikkalainen, suorapuheinen ystävä Jenni on mainio tuki Rosielle, ja olisin halunnut kirjan sivuille häntä hieman enemmänkin.

Minulle tulee hetkittäin kirjaa lukiessa mieleen Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjojen tunnelmat, vaikka tämä ei olekaan niin kieli poskella tehty. Rosien ystävät, Tommy ja Jo, jäävät harmillisen ohuiksi persooniksi, mutta heillä on myös omat suhdesotkunsa, joihin Sarah saa hetkeksi uppoutua ja unohtaa Eddie-mysteerin. Kehittelen tietenkin itsekin omassa päässäni erilaisia teorioita siitä, missä Eddie on, miksi hän ei soittanut ja mitä hänelle on tapahtunut. Kaikki ne tietenkin menevät mönkään. Kun lopussa minulle alkaa yhdessä Rosien kanssa valjeta, missä mennään, koen suuren epätoivon tunteen.  Mysteeri on siinä mielessä täydellisesti rakennettu, etten olisi millään osannut aavistaa sitä. Minua pidetään myös samalla hyvin kamalassa epätietoisuuden tilassa, mitä Rosielle sattuu Atlantin toisella puolella, kun tarina siirtyy Eddien näkökulmaan. Lopussa paljastuu myös eräs muu asia, joka on lukijan annettu kirjan alusta saakka käsittää väärin.

"En usko, että rakkauden on tarkoitus olla räjähtävää. Sen ei ole tarkoitus olla dramaattista eikä nälkäistä eikä mitään muutkaan hupsua, mistä kirjailijat ja lauluntekijät kirjoittavat. Uskon kuitenkin, että todellisen rakkauden tunnistaa.---"(s. 148)

Onko loppu onnellinen? Siitä en aio hiiskua sanaakaan. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, sillä tämä on yhtä aikaa keveää kesälukemista, mutta myös hienosti rakennettu mysteeri siitä, mitä on tapahtunut miehelle, joka lupasi täydestä sydämestään soittaa naiselle, johon juuri myönsi olevansa rakastumassa. Kirja ei ole sokerisen siirappisen romanttinen, vaan sopivan realistinen kuvaus rakastumisesta, kaipauksesta ja menettämisen surusta.

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Muissa blogeissa:

Lukuaikaa etsimässä

Samantyylistä luettavaa:

Miss You: Kate Eberlen

Lisään tämän Kirjankansibingon kohtaan:

Kukkia

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips

Niin kuin me olisimme kauniita: Gin Phillips. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. S&S 2018

Englanninkielinen alkuteos (2017): Fierce Kingdom. Kansi: Anders Carpelan.

"Piinaava trilleri äidin ja pojan siteestä Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan koko romaanin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

Niin kuin me olisimme kauniita on mestarillinen trilleri ja vahva kuvaus siitä eläimellisestä vaistosta, joka yhdistää vanhemman lapseensa. Se kysyy, mihin saakka olemme valmiita menemään suojellaksemme rakkaitamme." (S&S)

Lukunäyte:  https://issuu.com/setsforlag/docs/niinkuinmeolisimmekauniita_lukunayt

Oma arvio:

Pyysin ennakkokappaleen tästä kirjasta (jonka julkaisupäivä on tänään) sillä minut teki uteliaaksi eläintarha miljöönä jännityskirjassa. Toisaalta hiukan inhotti ajatus siitä, kärsisikö eläimet tarinan myötä.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. (s. 139)

Tarina lähtee liikkeelle äidin ja pojan suhteen kuvauksella, kun Joan ja hänen erikoisen älykäs neljävuotias poikansa leikkivät eläintarhassa lähellä sulkemisaikaa. Joan kuvaa ajatuksiaan pojasta ja äitiydestään tunnontarkasti ja Lincoln esittää pikkuvanhoja kommentteja, joista syntyy hauskoja sanailuja äidin ja pojan välille. Joania huolettaa, miten hän saa pojan lähtemään kotiin ennen kuin eläintarha suljetaan, sillä poika ei kestä mitään äkillisiä muutoksia, vaan asia pitää saada jotenkin esitettyä pehmennetysti. Oletan heti Lincolnin olevan erityislapsi, sillä Joan miettii hiukan turhan tarkkaan poikansa mielenliikkeitä hänen ollakseen tavallinen. Sitä ei kuitenkaan oteta puheeksi missään vaiheessa kirjaa, vaan asia jää lukijan pääteltäväksi. Lincolnin erityisyydestä tulee olemaan juonen kannalta hyötyä loppuvaiheessa, ja se saattaa pelastaa hänen henkensä.

Kuva: Pixabay

Toinen näkökulmahenkilö on Robby, yksi niistä kolmesta sekopäästä, jotka ovat päättäneet leikkiä metsästäjää eläintarhassa. Robby on hiukan onneton kaveri, joka on lähtenyt hommaan mukaan lähinnä Mark-kaverinsa ja uuden tuttavuuden, Destinin aloitteesta. Destin on hyvin eksyksissä oleva tyyppi, jolla on tietty missio eläintarhalahtauksen muodossa. Eipä näiden kavereisen motiiveista pääse ihan lopullisesti perille, mutta se tekeekin tarinasta erityisen hyytävän. Robbyyn saa jonkinlaisen inhimillisen otteen, sillä hänen lapsuuttaan muistellaan hiukan, ja hän osoittaa kuitenkin pieniä epäröinnin merkkejä tarinan loppuvaiheilla.

Onko kaikkien muiden yhtä vaikea saada ajatuksensa pysymään siististi jonossa, yksi ajatus toisensa jälkeen, kuin junanvaunut peräkkäin kytkettynä? Hänellä ne ovat aina suistumassa ties mihin väärään suuntaan, ja tunteet puskevat taas pintaan. (s. 73)

Tarinaan mukaan sujahtavat myös nuori kahvilatyöntekijä Kailynn sekä eläkkeelle jäänyt opettaja Margaret Powell. Kolmikon tiet yhdistyvät, mutta myös eroavat juonen myötä. Opettajalla varsinkin on hyvin suuri rooli juonen kannalta, sillä ilman häntä Joan ja Lincoln ei välttämättä pysyisi hengissä. Kailynn on melko ohut ja tyhjänpäiväinen henkilöhahmo, joka puhuu liikaa Joanin makuun, mutta hänelläkin on lopussa tärkeä rooli. Jos koko kirja olisi ollut Joanin ja Lincolnin välistä vuorovaikutusta, joka välillä intensiivisyydessään ja myötäileväisyydessään käy melko rasittavaksi, olisi  kirja ollut melko nuiva lukea.

Myös Joan haluaisi sulkea silmänsä, mutta ei sulje. Sen sijaan hän alkaa hengittää samaan tahtiin Lincolnin kanssa. Hän tuntee Lincolnin käsien takuttavan tukkaansa ja painuvan niskaansa. Hän tuntee Lincolnin itseään vasten varpaista otsaan. (s. 76-77)

Niin kuin me olisimme kauniita on sutjakkalukuinen ja hyytävä yhdenpäivänromaani, joka kärsii pienistä käynnistysvaikeuksista, mutta tiivistää juonen hyvin loppua kohti. Eläinraakuuksia ei pelostani huolimatta ole kuin muutama, eikä niitäkään ole kuvattu kovin yksityiskohtaisesti. Pakokauhun tunne pimeässä eläintarhan metsässä, jossa jokainen risahdus on uhka, luo hyvin hyytävän olon lukijalle. Minua jäi häiritsemään se, että niin moni asia jäi ratkeamatta, ja mieltäni jää kaihertamaan esimerkiksi erään vauvan tapaus. Myös monet Joanin valinnat ja teot sotivat omaa ajattelumaailmaani vastaan. Kirja on kuitenkin oivallinen kuvaus siitä, miten loppujen lopuksi pelon vallassa oleva ihminen ei välttämättä ole sankarillinen, pelasta muita ennen itseään, varsinkin jos hänellä on jatkuva huoli oman rakkaan lapsensa hengissä pysymisestä. Veri on vettä sakeampaa.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

tulossa

Ruksaan Kirjankansibingosta kohdan:

Rakkaus