Päätepysäkki: Casey McQuiston

Päätepysäkki: Casey McQuiston. Suomentaneet Johanna Auranheimo ja Kaisa Kattelus. Tammi 2024

Englanninkielinen alkuteos (2011): One Last Stop. Kansi: Monique Aimee, Kerri Resnick

"Modernin romanssikirjallisuuden tähden Casey McQuistonin romaani ystävyydestä, elämänilosta – ja kuumista hetkistä New Yorkin metrossa. Takuuvarma kesähitti saa lukijat ihastuksesta raiteiltaan!

23-vuotias August on kyynikko, joka on päättänyt jättää taakseen kaiken vanhan – kuten esimerkiksi kaikenlaiset ihmissuhteet, niistä kun seuraa vain surua. New Yorkiin muuton on tarkoitus olla lopullinen irtiotto. Mutta sitten August muuttaa asuntoon täynnä värikkäitä kämppiksiä. Ja saa työpaikan ympäri vuorokauden auki olevasta pannukakkuravintolasta. Ja kohtaa metrossa ihmeellisen naisen… Ennen kuin August aavistaakaan, on hänen hyvin järjestelty elämänsä ihanalla, kiihkeällä tavalla sekaisin. Kenties mahdoton voi sittenkin muuttua mahdolliseksi ja meistä yksinäisinkin löytää elämäänsä rippusen lämpöä sekä ystävyyden taikaa?" (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin yhden Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä, josta pidin kyllä, mutta en ihan hulluna hullaantunut. En oikein osannut odottaa mitään Päätepysäkiltä, jonka enkunkielistä versiota olen monesti katsellut lukuaikeissa. Kansikuvan ja nimen perusteella saattoi kuitenkin arvailla, että metrolla olisi kirjassa aika iso rooli. Minulle tuli hiukan mieleen Clare Pooleyn Joka päivä laiturilla 5, jonka luin viime keväänä, sillä siinä ollaan vastaavasti melko ison osan aikaa junan kyydissä. Siihen kuitenkin eroavaisuudet loppuvatkin.

Kirjan  päähenkilö, sympaattinen August on hiukan eksyksissä. Hän on muutanut New Yorkiin, viimeinkin kauemmas äidistään, jolle tuntuu olevan suuri pakkomielle etsiä vuosikymmeniä sitten kadonnutta Augie-veljeään. August tarvitsee tietenkin kämpän, ja sopiva huone löytyykin hyvin värikkään seurueen asunnosta. Transsukupuolinen Niko nimittäin paljastuu selvännäkijäksi, hänen tyttöystävänsä Myla on värikäs taiteilijapersoona, jonka omalaatuiset veistokset koristavat kämppää, ja Wes vaikuttaa hyvin sulkeutuneelta persoonalta, kunnes häneen tutustuu kunnolla. Samassa rapussa asuva drag queen -taiteilija Isaiah on vienyt täysin Wesin sydämen, mutta tämä ei halua tehdä asialle mitään. Täydessä esiintymisvarustuksessaan oleva drag-Annie on upea ilmestys, ja August pitää heti uudesta naapuristaan. 

Mukavien kämppisten ansiosta Augustille järjestyy vieläpä työpaikka opintojen ohelle läheisestä pannukakkuravintolasta, jonka nimi on hupaisasti Pannukakku-Billyn Pannukakkupaikka. Kaikki tuntuu sujuvan. Eka päivänä matkalla collegeen August törmää tosi cooliin tyttöön Q-linjan metrossa. Tämä nahkatakkinen tyttö antaa ystävällisesti Augustille huivin peittämään paidalle läikkynyttä kahvitahraa - ja tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin Jane tuntuu olevan metrossa aina, kun Augustkin. Heistä tulee toisilleen Metrotyttö ja Kahvityttö. He tutustuvat, ystävystyvät.

"Sinussa on oikeasti jotain helvetin taikaa!" (s. 144)

August huomaa ihastuneensa Janeen ja pyytää tätä treffeille, mutta tämä yllättäen kieltäytyy. Se tuntuu Augustista kamalalta ja käsittämättömältä, koska hän oli aistivinaan, että Janekin olisi ollut kiinnostunut hänestä, mutta myöhemmin selviääkin,  että Janella oli pätevä syynsä kieltäytyä. Hän ei voi nimittäin poistua ikinä metrosta. Miksi ei, siihen täytyy löytää selvyys. Pala palalta Augustille alkaa selvitä asioita, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja hänen ja Janen mysteeriin sotkeentuvat ajan myötä myös hänen rakkaat kämppiksensä.

Ehkä vastaus piilee heissä, ehkä Augustissa. Ehkä August on ratkaisu. (s. 128)

Päätepysäkki on kiehtova sekoitus kipeää äitisuhdetta, yksinäisyyttä, tunteiden patoamista, ystävyyttä, räiskyvää sateenkaarevuutta drag-yhteisöineen ja maagista realismia. Kirjailijalle tuttuun tapaan seksikohtaukset ovat kuumaakin kuumempia, mutta ei mitenkään liian graafisesti kuvattuja. Nostalgianälkäisille on luvassa mainintoja menneiden vuosien hittibiiseistä ja muistakin popkulttuurin ilmiöistä Augustin ja Janen keskustelujen myötä. Kirjan maagisrealistiset, scifiin taipuvat elementit tulevat hiukan puun takaa, jos ei osaa aavistaa kirjassa sellaisia olevan. Se on sinänsä aika iso osa kirjan tarinaa, mutta kuitenkaan ei niin iso, että kirjan genretys olisi jotain muuta kuin romantiikka/viihde.

Hän on kaksikymmentäkolme, ja vain sillä on väliä. Hän on kaksikymmentäkolme, ja hänellä on täysi oikeus tehdä ties mitä typeryyksiä milloin vain haluaa. Miten hän ei aiemmin  tajunnut tätä? (s. 184)

Pidin tästä kirjasta kovasti, etenkin Augustin ja Janen henkilöhahmoista, mutta myös Augustin sateenkaarevista kämppiksistään ja siitä hulvattomasta meiningistä, mitä heillä jatkuvasti oli meneillään. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että jossakin vaiheessa Janen ja Augustin tilanteen jankkaaminen alkoi puuduttaa minua, joten siksi arvosanani ei pompsahda nyt ihan kärkisijoille saakka. Vaikka Janen ja Augustin välillä on sähköä, en kuitenkaan ollut ihan täysin sydän sykkyrälläni heidän puolestaan. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Turhanpäiväinen kiroilu myös vähän ärsytti välillä (kai mussa on sitten sen verran kukkahattutätiä.) 

"En kai voi tuosta vain hypätä 2000-luvulle ilman, että edes tiedän, miten vihvi toimii - "

"Wi-fi." (s. 307)

Loppua kohti viihdyin taas kirjan parissa paremmin, kun solmuja alkoi aueta ja monia mysteerejä selvitä, kuten Augie-enon kohtalo. Eräänlainen parikymppisen kasvutarina tämä on rakkausromaanin lisäksi. August kipuilee äitisuhteensa vuoksi, sillä äiti on eristänyt hänet muusta suvusta ja keskittynyt aina omiin Augie-tutkimuksiinsa, joihin on sotkenut myös tyttärensä. Kirjan teemoissa sivutaan myös hlbtq+ihmisten sopeutumista vähemmistönä sukuun ja koko yhteiskuntaan eri aikakausina, mutta se ei nouse pääteemaksi, vaan enemmänkin erilaiset ihmisten tunteiden patoutumat ja jumiutumat. Kuka on jumissa metrossa, kuka taas omien tunteidensa kanssa.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Kuolinhetki-trilogia: Adam Silvera

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro

Otavaisen olkapäillä: Laura Mauro. Suomentanut Lauri Lattu. Haamu 2024

Englanninkielinen alkuteos (2020): On the shoulders of Otava. Kansi: Noora Jantunen

"On vuosi 1918. Köyhän perheen tytär Siiri Tuokkola on liittynyt punakaartiin. Omien joukossa naistaistelijoita sekä vierastetaan että toisaalta ylistetään proletariaatin yhtenäisyyden symbolina. Valkoiset pitävät heitä pahan ruumiillistumana.

Sodan kurimukseen ilmestyy lisäjuonne, kun rintamia erottavissa metsissä alkaa liikkua jotain vihollistakin vaarallisempaa. Huhutaan oudoista valoista, joiden kohtaaminen vie järjen ja lopulta hengen.

Kun yksi tovereista katoaa lumimyrskyssä, Siiri päättää löytää hänet. Matka vie sodan kauhuista vanhan mysteerin äärelle.

Palkitun brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaanissa Suomen sisällissota yhdistyy nerokkaasti kansanperinteen ja mytologian taianomaisiin sävyihin. Otavaisen olkapäillä on kirjailijan ensimmäinen suomeksi ilmestynyt teos." (Haamu)

Traileri

Oma arvio:

Pakkohan minun oli tarttua tähän kirjaan, sillä brittiläiskirjailijan kauhumainen, suomalaista mytologiaa hyödyntävä pienoisromaani sijoittuen Suomen sisällissodan aikaan on jotakin niin kiehtovaa, että se on luettava. Sotatarinat aiheena eivät minua niin paljon kiinnosta, mutta suomalaiseen metsään liittyvä, myyttinen uhka enemmänkin. Lauri Latun suomentamassa kirjassa on alussa meidän oman kauhumestarimme Marko Hautalan alkusanat pohjustamassa tarinaa.

Kirjan alussa ollaan odottavissa ja pelokkaissa tunnelmissa. Tuvallinen punaisten joukkoihin lähteneitä tyttöjä on sulloutuneena pieneen pappilaan ja yrittävät tulla toimeen ennen kuin käsky seuraavaan tehtävään käy. Mirva on joukon vanhin, 18-vuotias, ja hän yrittää pitää tyttölaumassa jöötä. Siiri ja Elina ovat kiintyneet toisiinsa, Ester on kovin kipakka suustaan. Kuohuntaa aiheuttaa tumma, paikallaan tönöttävä miehen hahmo hautuumaalla - se on Osku, joka ei näytä kuulevan eikä näkevän ketään. Seuraavana päivänä Osku tekee jotakin kamalaa ja käsittämätöntä. Tytöt ovat järkyttyneitä, ja kuulevat, että huhun mukaan Osku olisi nähnyt jotakin metsässä ennen sekoamistaan.

Tuolla, ulkona hautuumaalla. Pitkä varjo. Mies, siluetti tasaiseksi tallautunutta lunta vasten. Pimeässä hautuumaa on vieras ja aavemainen. Murenevat hautakivet kuin murjottuja hampaita.(s. 17)

Matkalla taistelukentille suurin osa tytöistä jänistää ja palaa takaisin Tampereelle. Miehet eivät usko naisista olevan mitään hyötyä taistelussa ja osin passittavat heitä kotimatkalle. Jäljelle jäävät vain Siiri, Ester ja Mirva, jotka sinnikkäästi haluavat ottaa osaa taisteluun. Siiri kaipaa Elinaa ja on harmissaan, että tämä palasi. Sitten Mirva katoaa. Hän höpisee jostakin valosta, jonka myös Osku kertoo nähneensä ennen sekoamistaan. Jäljellä ovat enää Siiri ja töykeästi käyttäytyvä Ester. Kun pieni tyttö tupsahtaa heidän tielleen lumisessa metsässä aseella osoittaen, Siiri joutuu tekemään ikävän valinnan. 

Älä uskallakaan kuolla, Ester. Hänen piti kaatua taistellen. Hänen piti kaatua hampaat miehen kurkussa, veri leukaa pitkin virraten. Ei näin. (s. 66)

Mitä metsässä on, joka saa ihmiset sekoamaan? Onko puheet liekkiöistä totta vai pelkkää taikauskoisten höpötystä? Miksi Ester pelkää karhuja eikä halua Siirin puhuvan niistä mitään?

"Ehkä se johtuu sodasta. Ehkä taistelut häiritsevät niitä ja ne tulevat ulos piiloistaan. Niin minä ainakin luulen." (s. 76)

Kirjan tunnelma on yhtä aikaa kaunis ja hyytävä. Tyttöjen selviytyminen talvisessa metsässä laukausten kummutessa taustalla on kuvattu niin taidokkaasti, että lukiessani kirjaa tunnen olevani itsekin metsässä. Kauhuelementit tulevat kirjaan nimenomaan hyytävän pahaenteisen tunnelman kautta. Siirin kaiho Tampereelle palannutta Elinaa kohtaan on kaunis vastapaino Esterin luotaantyöntävälle olemukselle, jota Siirin on hankala - mutta pakko - sietää. 

Pidän kovasti kirjan kauniista kielestä (kiitos Lauri Latulle käännöksestä) ja tunnelmasta. Suomalaista mytologiaa on ujutettu tarinan sekaan omaperäisellä tavalla. Repliikeissä on välillä suomalaiseen tyyliin karskia kielenkäyttöä, joten tämä kirja olisi hyvinkin voinut olla senkin puolesta syntyperäisen suomalaisen kirjoittama. Tähän karmean kauniiseen tarinaan on vangittu hyvin suomalaisuuden henki. 

Annan arvosanaksi tälle 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirsin kirjanurkka

Zeno: Dess Terentjeva

 Zeno: Dess Terentjeva. WSOY 2024

Kansi: Riikka Turkulainen

" 'Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?'

Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.

Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?" (WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Dess Terentjevan säeromaaneistä kolmannessa tapahtumat sijoittuvat etelä-karjalalaiseen pikkupaikkakuntaan Joutsenoon, josta myös paikkakunnan lempinimi Zeno on antanut kirjalle nimensä. Säeromaanin lukujen välissä on hauskoja knoppitietoja tai muita lausahduksia joutsenista tai Joutseno-paikkakunnasta, joka on nykyisen kuntaliitoksen myötä osa Lappeenrannan kaupunkia.

Nellaa hävettää, sillä hänen avoimesti biseksuaali isosiskonsa Miisa liehuu sateenkaarilippunsa kanssa koulun pihassa. Koulussa sipistään ja supistaan Nellan aktivisti-isosiskosta, mutta Nella haluaisi olla puhumatta koko aiheesta. Hän haluaisi vain olla söpön Eetun kanssa. Miksi Nella on sitten niin vaivautunut? Koska hänellä itselläänkin olisi jotakin kerrottavaa. Hän nimittäin on itsekin bi, eikä tiedä, kannattaisiko hänen kertoa asiasta Eetulle. Tai Miisalle. 

Nellasta bi-lippu on kauniin värinen

Violetti ja pinkki eivät kuitenkaan sovi Nellalle,

hän tykkää enemmän maanläheisistä sävyistä (s. 32)

Nella uskoo, että Eetuun voi luottaa, sillä tämä ei yleensä lähde mukaan muiden poikien, kuten Matiaksen, tapaan yleiseen nälvimiseen ja suunsoittoon. Niinpä Nella rohkaisee mielensä ja kertoo. Eetu ottaa asian aika hyvin, tai niin Nella kuvittelee. Kun hän kertoo Miisalle saman, isosisko tulistuu, sillä hänen mielestään Eetun suhtautuminen ei todellakaan ole okei. Hän on huolissaan, että pikkusisko saa siipeensä. Nellaa suututtaa - onko Miisan aina pakko olla tuollainen.

"Mie en jaksa siun aktivismia koko ajan!!!!!" (s. 51)

Nella saa huomata, että ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea luottaa Eetuun. Koulussa kaikki ovat niin ahdasmielisiä, että Setasta koululla vieraillut mies saa pelkkää kettuilua osakseen. Toisaalta, hän ei välitä siitä pätkääkään. Nellaan kuitenkin sattuu Eetun lavertelu hänen biseksuaalisuudestaan ja Matiaksen ja muiden ilkeily, joka paisuu  kiusaamiseksi. Nella yrittää olla kiva koulun uudelle oppilaalle, Akselille, jota muut kiusaavat erikoisen tyylin takia, mutta saa tältäkin vain haistatteluja osakseen. Iskä juo hiukkasen liikaa, se on tehnyt sitä äidin kuoleman jälkeen. Onneksi Nellalla on isosisko tukenaan.

"Mie haluisin että

elämä ois vaan yksinkertaista" (s. 69) 

Zeno jatkaa Terentjevan sateenkaarevien säeromaanien sarjaa, jossa tällä kertaa on aiheena harvinaisemmin nuortenkirjoissa esille tuleva biseksuaalisuus. Tosin tässä  ei pohdinnan aiheena ole sinänsä biseksuaalisuuteen liittyvät identiteettiongelmat, vaan lähinnä se, onko pakko olla aktivisti, jos on sateenkaariväkeä. Isosisko Miisa on vastakohta syrjäänvetäytyvämmälle pikkusiskolleen Nellalle, joka ei haluaisi taistella vähemmistöjen puolesta vaan olla vaan rauhassa oma itsensä. Kaikki eivät halua marssia Pride-kulkueessa ja liehutella sateenkaarilippua. Sisarukset löytävät onneksi pienten vastoinkäymisten jälkeen yhteisen sävelen, jolloin molemmat voivat olla omia itsejään.

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

Minä en saanut hirveästi tarttumapintaa kirjan henkilöihin ja teemoihin. Tärkeä, puhutteleva aihe ja kaunista kielellä leikittelyä, kuten kaikissa kirjailijan säeromaaneissa on ollut, mutta minun sydämeni ei nyt sykähdellyt niin vimmaisesti tälle säeromaanille, kuin olisin halunnut sen sykähtelevän.

Arvosanaksi annan tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta

Samantyylistä luettavaa: 

Freestyle: Dess Terentjeva

Muualla:

Paikallislehti Joutseno

Siniset helmet

Päivitys Kuolinhetki-trilogiaan

Luin Adam Silveran Kuolinhetki-trilogian toisen osan Ensimmäinen viimeinen päivä. Klikkaa kansikuvaa lukeakseni arvioni molemmista osista.

Päivitys Alex Stern -trilogiaan

 Luin Leigh Bardugon Alex Stern -trilogian toisen osan Helvettiin ja takaisin. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan ajatuksiani tästä ja aiemmasta osasta.