Brielle & Bear -sarja: Salomey Doku

Brielle & Bear - Olipa kerran...: Salomey Doku. Suomentanut Viivi Ängeslevä. Otava 2024 (Brielle & Bear #1)

Englanninkielinen alkuteos: Brielle & Bear - Once upon a time... Kansi: Salomey Doku & Harper Collins Publishers Ltd

"Satujen lumoa ja ripaus taikaa: Briellen ja Bearin rakkaustarina on lukijalle karkkia.

Suloisen romanttisen sarjakuvasarjan ensimmäinen osa.

Satujen sääntö nro 1: parhaat sadut alkavat sanoilla Olipa kerran… Haaveilusta tykkäävä Brielle tietää kaiken saduista. Hän aloittaa opiskelun Olipa kerran -yliopistossa, ja kun hän tapaa kirjakaupassa Bearin, rugbyjoukkueen ujon varakapteenin, vuosi alkaa mainiosti. Kaksikkoa yhdistää rakkaus kirjoihin.

Brielle on päättänyt unohtaa menneet. Bearin kanssa hän kokee vihdoin elävänsä unelmaansa. Kunnes hän huomaa, ettei ole ainoa, joka salaa jotain…"(Otava)

Oma arvio:

Jee, söpöä sarjakuvaa nuorille! Sitä ei voi koskaan olla liikaa. Olin niin innoissani tästä Salomey Dokun sarjakuvasta, että harppasin valtaisan arvostelukappaleen järjestyksen ohi ja luin tämän siltä seisomalta, kun sain tämän käsiini. 

Brielle Da Rosa opiskelee kirjallisuutta ensimmäistä vuottaan Olipa kerran -yliopistossa ja työskentelee opintojensa ohella myyjänä - missäpäs muuallakaan kuin - kirjakaupassa. Hän rakastaa romantiikkaa, satuja ja tarinoita. Ja tottahan hänen ensikohtaamisensa koulun rugbyjoukkueen johtajan Atohi Yonasin eli Bearin kanssa tapahtuu kuin sadussa, sillä he törmäävät toisiinsa kirjakaupassa. Kiinnostus herää, mutta kumpikin aluksi keräävät rohkeutta ystäviensä tukemina. Briellen paras kaveri Rosalie opiskelee psykologiaa ja toimiikin ystävänsä ilmaisena terapeuttina. Bearin parhaat kaverit taas löytyvät rugbyjoukkueesta, jossa on ihan oma ryhmäpaineensa ja sääntönsä. 

Salomey Doku: Brielle & Bear - Olipa kerran... (s. 13)

Bear rohkenee pyytää apua Brielleltä oikolukuapua kirjoitustehtäviinsä. Näin hän saisi tekosyyn varjolla olla enemmän Briellen seurassa, joka tuntuu olevan aika suosittu tyttö kivan luonteensa takia. Opiskelujen ohessa he ystävystyvät, kunnes Brielle saa tietää Bearin salanneen häneltä asioita. Onneksi juttelemalla asiat selkiytyy, väärinkäsitykset oiotaan ja ystävyys syvenee. Ehkä he ovat joskus vielä enemmänkin? 

Salomey Doku: Brielle & Bear: Olipa kerran...(s. 89)

Briellen ja Bearin ohella sarjakuvassa on aika paljon sivuhenkilöitä, jotka kyllä esitellään pikaisesti niiden putkahtaessa tarinaan, mutta hiukan meinasin olla sekaisin, kuka on kuka. Ehkä keskeisimpiä sivuhenkilöitä Briellen bestiksen Rosalien lisäksi ovat liehittelevä Pavão ja hänen ystävänsä Malachi, joilla on muodostumassa säröjä ystävyyteen Pavãon käytöksen vuoksi. Myös Pavãon Jezia-tyttöystävä kärsii poikaystävänsä välinpitämättömyydestä, mutta onneks Mal on hänen puolellaan ja lohtunaan. Olisikohan jotain kolmiodraamaa vielä tulossa kuvioihin?

Satujen sääntö nro 11

Lumous löytää aina tien... (s.128)

Brielle & Bear  - Olipa kerran... on kertakaikkisen suloinen ja rakkaudentäyteinen sarjakuva, jossa satumaisuus kulkee mukana nimen lisäksi numeroituina satujen sääntöinä. Toki myös vakavia teemoja käsitellään, kuten lukivaikeuksia ja äidin kuolemaa. Heti ekassa osassa ei tykitetä ihan kaikkea, eli jotain jätetään seuraaviin osiinkin. Briellen ja Bearin  ystävyyssuhde kehittyy rauhassa kohti jotain muutakin, eikä ole instalovea laisinkaan. Väliin sijoitetut muutamat montaasityyliset tunnelmointisivut olivat ehkä hiukkasen tylsiä, etenkin kun niitä oli loppuvaiheilla tiheämmin, mutta muuten sarjakuva eteni sopivaan tahtiin. Piirrostyyli on todella söpöä, mutta ei minusta liian sellaista. Ainoa, mikä minua häiritsi, oli ihmisten liian alhaalla törröttävät korvat. Kirjan lopussa on useampi sivu sarjakuvantekijän selostusta työvaiheista ja muuta kivaa extraa. 

Odotan innolla, miten Briellen ja Bearin tarina jatkuu.

Annan tälle arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads

Olipa kerran: Kiyash Monsef

Olipa kerran: Kiyash Monsef. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2023

Englanninkielinen alkuteos: Once there was. Kansi: Mike Heath & Krista Vossen

"Neil Gaimanin ja Philip Pullmanin vahva tarinankerrontaperinne kohtaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!

Olipa kerran on lumoava lukukokemus ja arvoituksellinen seikkailu, jossa persialaiset kansantarut punoutuvat osaksi nykymaailmaamme.

Isänsä kuoleman jälkeen Marjan Dastani saa tietää, että isä ei ollutkaan vain tavallinen eläinlääkäri vaan hoiti salaa myyttisiä taruolentoja, joista oli kertonut iltasaduissa tyttärelleen. Marjan vedetään mukaan synkkään ja ahneeseen verkostoon, jossa kilpailevat ikiaikaiset yhteisöt ja modernin maailman suuruudenhullut eksentrikot.

Totuuden palasia kootessaan turhautunut Marjan uppoaa yhä syvemmälle taruolentojen ja isänsä murhan sokkeloihin, ja vastassa on aina vain suurempia vaaroja. Hän saa apua kahdelta epätodennäköiseltä ystävältä, kotoaan karanneelta teini-ikäiseltä noidalta Mallorynilta ja hurmaavalta brittipoika Sebastianilta, joka tietää millaista on kasvaa aarnikotkan kanssa. Mutta kun maailman tasapaino uhkaa järkkyä, täydellisen tuhon voi lopulta estää vain Marjan.

Mikä on se jokin, joka erottaa Marjanin kaikista muista ihmisistä – yksisarvisen jättämä arpi rinnassa vai vielä mahtavampi taikuus?"(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Olipa kerran, ja kerran ei ollut. Näin sadunomaisesti alkaa iranilais-amerikkalaisen Kiyash Monsefin fantasiateos, jossa vuorottelevat persialaiset kansansadut ja mukaansatempaava fantasiatarina. Jos pidät ihmeotuksista, kuten yksisarvisista, keijuista ja muista käsittämättömistä mielikuvitusolennoista, tämä on kirja juuri sinua varten.

"Mitä minun on tarkoitus tehdä? Mitä ylipäätään voi tehdä pidätysvaivaiselle" - hiljensin ääntäni kuiskaukseksi - "tontulle?" (s. 118)

Nuori Marjan on saanut vastuulleen isänsä omistaman, konkurssin partaalla olevan eläinlääkäriaseman tämän kuoltua hämärissä olosuhteissa. Marjanilla on ristiriitaiset muistot kiireisestä isästään, joka sai tuon tuosta mystisiä puheluita, jonka jälkeen tämä katosi maailmalle joksikin aikaa. Marjanilla ei ole aavistustakaan, mitä isän työ piti sisällään. Mutta kun hän saa itsekin puhelun, jossa häntä pyydetään lentämään välittömästi Lontooseen, Marjan alkaa tajuta, ettei hänen isänsä ollutkaan ihan tavallinen eläinlääkäri. Lontoossa Marjan pyydetään parantamaan sairas aarnikotka nimeltä Kipling, Stoddardin suvun rakkain ja vaalituin taikaolento. Hämillään oleva Marjan ei tiedä, mitä tehdä, mutta kun hän koskettaa Kiplingiä, hän kokee jotain outoa: hän pystyy saamaan otukseen yhteyden, tuntemaan tämän tunteen, kuulemaan ajatukset ja näin ollen paikantamaan sen, mikä aarnikotkaa vaivaa. Samalla reissulla Marjan tutustuu Stoddardien poikaan Sebastianiin.

Hetkeksi aivoni tyhjentyivät täysin. Minua ei pelottanut. En ollut ihmeissäni. En ollut yhtään mitään. Päässäni oli yksi ainoa ajatus, mitään muuta sinne ei mahtunut.

Aarnikotka on olemassa. (s. 36)

Kotiin palattuaan Marjan ei tiedä, mitä ajatella. Hän haluaisi elää tavallista nuoren tytön elämää, viettää aikaa ystäviensä kanssa, mutta erikoiskyvyn tuoma taakka alkaa viedä häneltä liikaa voimia ja ajatuksia muualle. Viestittely Sebastianin kanssa antaa Marjanille voimia jaksaa. Hän alkaa saada lisää outoja pyyntöjä, joista yksi on mullistava hänen elämänsä. Ohjelmistoyhtiö Menagerien omistaja Horatio Prendergast esittelee Marjanille omituisten otusten kokoelmansa, jota hän pitää yhtiönsä tarkoin vartioidussa kellarikerroksessa. Häkeissään viruvat mm. keiju, Kultasarvi, Makara, kotitonttu ja tajuttoman pelottava, ihmiskasvoinen Manticora, jotka ovat tuttuja Marjanin lapsuuden saduista, joita hänen iranilaislähtöinen isänsä hänelle kertoi. Horatiolla on suunnutelma pelastaa maailma keräämällä otuksia ensin omaan säilöönsä. Hän tarjoaa Marjanille töitä, mutta tyttö ei voi suostua työskentelemään moisessa paikassa. 

Näillä eläimillä oli ihmeellinen taito löytää juuri sopiva paikka. Ihmisten elämässä oli niin paljon tyhjää tilaa. Minullakin oli. Ehkä tyhjä tila oli kuin magneetti. Ehkä se oli majakka - ei mille tahansa eläimelle vaan juuri sille tietylle. (s. 421)

Marjan tuntuu olevan haluttu, sillä myös taruolentojen parantamiskeikkoja Marjanille tarjonnut Jane Glass -nimisen henkilö haluaa Marjanilta jotain. Käy ilmi, että kyseinen nainen järjestää taikaolentojen huutokauppoja apunaan Glassin suvun perinteenä säilynyt teekannu, jossa on sisälle vangittuna minikokoinen lohikäärme. Marjan ei tiedä, kumman puoleen kääntyisi, Horation vai Janen, sillä molemmat tuntuvat toimivan moraalittomasti.

"Tämä eläin ei kuulu teille. Ei kenellekään. Se on erilainen kuin kaikki muut." (s. 256)

Marjan alkaa saada vihiä, että hänen isänsä saattoi tietää jotakin sellaista, joka vei hänen henkensä. Hän alkaa tehdä salapoliisityötä nuuskien isänsä kirjanpidot ja löytää johtolangan, lentoliput Ithacaan, jossa olisi nähty uskomattomin taikaolento, yksisarvinen, joka tarujen mukaan olisi kaikkien taikaolentojen alkulähde. Marjan lähtee yksin vaaralliselle matkalla, mutta paikan päällä häntä odottaa yllättävä, joskin toivottu matkaseuralainen. Mutta moni muukin haluaa löytää yksisarvisen, ja Marjan huomaa olevansa tekemisissä hyvin riskialttiiden asioiden kanssa. 

Olipa kerran on uskomattoman kiehtova ja omaperäinen fantasia. Persialaissadut ihmeolennoista taustoittavat aina kunkin olennon alkuperää ja ominaisuuksia. Kirjan juoni on hyvin loppua kohti tiivistyvä ja otteessaan pitävä. Pidän myös siitä, ettei tarinaan ole väkisillä tupattu romanttista sivujuonnetta, vaan se painottaa ystävyyttä ja luottamusta kahden ihmisen välillä, kaikkine komplekseineen. Toki mukana on lupaus enemmästäkin, mutta kaikki se jää lukijan itsensä mielikuvituksen varaan. Kirjassa on taustalla hyvin vahva oikean ja väärän välinen tasapainottelu. Onko moraalisesti oikein säilöä hoteisiinsa uhanalaisia otuksia toivoen niille parempaa aikaa olla taas vapaana? Onko oikein päättää ihmiskunnan kohtalosta, vaikka se olisikin itse pilannut omat mahdollisuutensa?

Tiesittekö muuten, ettei yksisarvinen ole sellainen kimaltava, valkoinen tai pinkki nätti sarvekas hevonen, vaan lähinnä kolhoa hirvieläintä muistuttava ruskea otus sorkkineen päivineen?

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin sanomat

Samantyylistä luettavaa:

Myrrys: Anniina Mikama

Satu maahispeikosta: Janette Backman

Satu maahispeikosta: Janette Backman. 147 sivua. Aviador 2017.

"Satu maahispeikosta on kuvitettu kertomus kaikenikäisille Lappiin rakastuneille ja Lapin mytologiasta kiinnostuneille. Sadussa seikkailee pieni maahispeikko Halti, joka tahtoo nähdä ja kokea koko laajan Lapinmaan, ja lähtee rohkeasti kotikolostaan maailmalle.

Matkallaan Halti kohtaa sykähdyttäviä maisemia ja saa uusia ystäviä. Hän tutustuu tarinoita kertovaan karhuun ja metsälammen haukivanhukseen, saa liitää taivaalla tunturipöllön selässä ja näkee vilauksen jopa salaperäisestä Tuliketusta. Falav-poron, Haltin läheisimmän matkatoverin kyydissä maisemat vaihtuvat joutuisasti, ja vauhdikkailta tilanteilta ja kommelluksiltakaan ei vältytä. Matkallaan maahispeikko kohtaa myös kaltaisensa, peikkotyttö Freyan, joka jättää pysyvän jäljen tämän sydämeen. Pitkän taipaleen aikana pieni rohkea matkaaja joutuu kokemaan iloa tuottavien elämysten lisäksi luopumisen tuskaa ja oivaltaa, mikä elämässä on tärkeää."(Aviador)

Oma arvio: 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan poikani kanssa.

Eteneminen oli muutenkin toisinaan upottavassa lumessa peikolle vaivalloista, mutta Haltin pienet tihrusilmät loistivat ja paloivat kuin kaksi hehkuvaa kekälettä mustuvassa yössä. Tarmoa ja päättäväisyyttä uhkuen maahispeikko ruukalsi eteenpäin. (s. 28)

Satu maahispeikosta johdattelee lukijansa Halti-maahispeikon matkaan, joka on utelias, seikkailunhaluinen ja kotiseutunsa tunturimaisemiin hellyttävällä tavalla juurtunut. Matkalla pääsemme tutustumaan monenlaisiin eläimiin ja otuksiin, kuten uskolliseen Falav-poroon, tonttu Ragnariin, nälkäiseen kettuun, korskeaan haukeen, valtavaan kontioon ja pöllöpariskuntaan. Maisemina vilahtavat tunturit, aapasuot, vaaramaisemat ja jokirotkot ja Jäämeren tyrskyt. Vuodenajat vaihtuvat purevista pakkasista komeaan ruskaan ja lempeään kesään itikoineen kaikkineen.

Backmanin kuvitukset ovat henkeäsalpaavia ja niin eläviä, että niihin tekisi mieli astua sisään. Lapin mytologiat tulevat monipuolisesti esille ja lappilaiset murresanat siivittävät tarinaa. Moni sana on niin outo, että sen merkitys on pakko kurkata tarinan lopussa olevasta murresanaluettelosta. Tämä on aivan mahtava teos murteista kiinnostuneille, mutta myös kattava johdatus Lapin mytologiaan seikkailuhenkisen sadun muodossa. Tarinan sekaan on myös ujutettu loitsuja ja taikaloruja.

Vaikka nautin kovasti Backmanin kuvista ja pidän Halti-peikon koko elämänkaaren läpi seuraavaa tarinaa kiehtovana, tarina käy välillä hiukan jaarittelevaksi ja toisteiseksi. Pieni tiivistys olisi ollut paikallaan. Kirjan kieli on kuitenkin murresanojenkin ansiosta monipuolista ja elävää. Huomasin, että tarina kyllä kiinnosti enimmäkseen pientä ekaluokkalaista kuuntelijaa, mutta välillä hänkin tuskastui tarinan junnaavampiin jaksoihin. Olemme lukeneet satua melko pitkän ajanjakson ajan, luku kerrallaan, sillä 124-sivuisessa sadussa riittää luettavaa.

Poikani luonnehtii kirjaa hauskaksi, riemastuttavaksi ja kiinnostavaksi. Falav-poro on hänen mielestään mielenkiintoisin hahmo, koska se on niin kiva. Kuvia on hänen mielestään kirjassa aika paljon eli tarpeeksi, ja ne ovat hänestä värikkäitä, hauskoja, tarkkoja ja kiinnostavia. Erityisesti poikani mieleen jäi kirjan alku, kun Halti-peikko lähti seikkailulleen matkaan. Hän ei pitänyt ollenkaan Freya-neidosta, johon Halti oli nuoruudessaan rakastunut, eikä myöskään kirjan loppuratkaisusta, johon Haltin elämänkaari päättyy. Kirja olisi myös hänestä saanut olla hiukan lyhyempi. Poikani suosittelee kirjaa vähän itseään vanhemmille pojille, koska tämä on kuulemma "sellainen poikien kirja".  Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, ettei kirja välttämättä kiinnosta vielä kovin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, mutta poikkeuksiakin toki voi olla.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jokaisen lappilaisen koulun lukemistoon, ja toivottavasti koulut ovatkin löytäneet tämän kirjan. Toki tätä voi lukea muuallakin kuin Lapissa, mutta erityisesti oman alueen mytologoiden tuntemus on tärkeää. Toivoisin vastaavaa teosta myös oman alueeni, Pohjois-Pohjanmaan, myyteistä ja murresanoista. 

Arvosanaksi poikani antaa 5
minä annan 4-
Yhteensä  4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa verkkojulkaisuissa:

Retkipaikka
Koillissanomat
YleUutiset

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

23. Kirjassa on mukana meri

Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille: Juri Nummelin (toim.)

Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille: Juri Nummelin (toim.) Jalava 2017. Novellikokoelma.

 Kansi ja taitto: Samppa Ranta/ Punavuoren Folio Oy. Kannen kuva: Charlie Bowater

"Masentunut Ruusunen satuttaa sormensa leipäveitseen, Tuhkimon prinssillä on kenkäfetissi, ja Lumikin ilkeän äitipuolen peili päätyy kampaamoon.

Sadan vuoden unissa suomalaiset eturivin kirjailijat tarttuvat vanhoihin satuihin, eikä mikään ole enää kuten ennen. Kirjassa on kolmetoista aikuisille kirjoitettua muunnelmaa kaikkien tuntemista satuklassikoista. Mukana on niin Grimmin veljesten ja Charles Perrault’n kertomuksia kuin Aisopoksen eläinsatuja, hölmöläisten toilailuja unohtamatta.

Kirjan kirjoittajat ovat suomalaisen spekulatiivisen fiktion veteraaneja sekä nousevia kykyjä. Hyytävissä, ravistelevissa ja ilkikurisissa tarinoissa kirjoittajien äänet sekoittuvat vanhoihin myytteihin, kun tutut hahmot kohtaavat elämän realiteetit.

Satujen kirjoittajat:

Markus Harju
Artemis Kelosaari
Juha-Pekka Koskinen
Markus Leikola
Anne Leinonen
Heikki Nevala
Sari Peltoniemi
Tiina Raevaara
Marika Riikonen
Johanna Sinisalo
Vesa Sisättö
Shimo Suntila
Johanna Venho 

Kirjan on toimittanut Juri Nummelin, joka tunnetaan monista spekulatiiviseen fiktioon keskittyvistä novelliantologioistaan, muun muassa Kirotun kirjan vartija: suomalaisia Cthulhu-tarinoita (Jalava 2016) ja Kuun pimeä puoli: suomalaisia ihmissusinovelleja (Jalava 2013). (Art House -ryhmä)

Oma arvio:

Nyt vuoden vyöryvät täysinä kuin vain sellaisen vuodet, joka on nukkunut sata vuotta (Johanna Venho: Sadan vuoden unet, s. 19)

Kukaan ei ole liian vanha lukemaan satuja. Kun tarkemmin ajatellaan, esimerkiksi Grimmin veljekset kirjoittivat satunsa alunperin aikuisille, ja ne olivat paljon raaempia kuin lapsille siivotut versiot. Juri Nummelin on toimittanut kaiken kattavan satukokoelman, jossa toinen toistaan taitavammat suomalaiset kirjailijat pistävät sadunkerrontataitonsa peliin, toki vanhoja satuklassikoita mukaillen. Osa saduista on minulle outoja, joten on mahtavaa, että kirjan lopussa on osio, jossa kirjailija kertoo, mihin satuun hän viittaa omassa versiossaan.

Olen lukenut tätä novellikokoelmaa hiljaa nautiskellen. Päätin jo heti kirjan saatuani, etten lue tätä heti suinpäin putkeen, vaan luen sadun silloin, kun siltä tuntuu, sulattelen lukemaani ja luen seuraavan sadun sitten taas joskus. 

Kuten viini paranee vanhetessaan, myös tämän novellikokoelman helmet ovat mielestäni kirjan loppupäässä. Minun suurimmaksi suosikiksi nousi Johanna Sinisalon nokkela, nykyaikaistettu ja brutaali versio Hannu ja Kerttu -sadusta nimeltään Hantta ja Kertsi. Myös Anne Leinosen post-apokalyptinen Luola, joka on mukaelma Ali Baban sadusta, on nautinnollista luettavaa, joskin se jää turhan lyhyeksi nautinnoksi. Myös Tiina Raevaaran mukaelma Grimmin satujen Korpista on loistava, hyytävän kauhutunnelmainen novelli, joka jättää monta kysymystä lukukokemuksen päätteeksi. 

Korpin viisaat, vihaiset silmät, kasvot, jotka olivat hyvin epäinhimilliset, mutta kasvot kuitenkin. Terävä ja syyttävä katse. Tuttu, sillä tämä oli juuri se korppi.

Marilla kirkaisi. (Tiina Raevaara: Korppi, s. 313) 

Kuva: Pixabay

Kaikki novellit eivät oikein innostaneet minua, kuten esimerkiksi Juha-Pekka Koskisen Lumikuningatar-satuun pohjautuva  Jääsydän ja Markus Harjun Tittelintuure-mukaelma Pieni mies, muodoltaan väärä, saati Heikki Nevalan Aisopoksen Mies ja käärme -sadun innoittama Ikuisuuden purema ei saanut minua vakuutettua. Silti kirjan novellit ovat mielestäni yleisesti ottaen huolella harkittuja ja hyvin hiottuja aikuisten satuja, joten koko kokoelman taso on ihan hyvä. Tällaisia vain lisää! 

Erikoiskiitos kauniille kansikuvalle.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

Kirjat kertovat 
Usva
Bookishteaparty
Kirjan vuoksi
Evarian kirjahylly
Tuijata.Kulttuuripohdintoja

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai.

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai. Kuvittanut Teemu Juhani. Lastenkertomus, 48 s. Karisto 2017. 

"Vahvatunnelmainen satu pienestä tytöstä ja kissasta, joka ahmii koko maailman

Olipa kerran pieni tyttö, joka tapasi ison kissan, ja sillä kissalla oli hurjan kurniva maha. Kissa on jo ahminut ihmisiä, armeijoita, metsien eläimet, meren kalat, kylien viljat… Mutta onko yhden luvallista syödä koko maailma nälkäänsä?

Kurnivamahainen kissa on fantasiahenkinen saturomaani ahneuteen hajoavasta maailmasta ja pienten tyttöjen voimasta. Oivaltavasti ympäristöasiaa käsittelevän sadun kanssa käyvät vuoropuhelua kuvittaja Teemu Juhanin vahvatunnelmaiset mustavalkokuvat. "(Karisto)

Oma arvio: 

Luimme kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kurnivamahainen kissa on opettavainen satu siitä, miksei yksi tyyppi saa rohmuta kaikkea itselleen. Siinä otetaan kantaa vaivihkaa nykymaailman kulutushysteriaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Tarinan tyttö on rohkea ja peloton, mutta myös ennakkoluuloton pikku-sankaritar: hän ottaa kissan ystäväkseen, vaikka tämä on itsekäs, ahne ja töykeä. Hän lupaa etsiä kissalle ruokaa tämän alati jatkuvaan nälkäänsä, jotta tämä ei söisi tyttöä.

Maailmasta vaan ei enää tahdo löytyä kissalle enää mitään syötävää, sillä se kaikki on jo kissan sisuksissa. Lopulta tyttö löytää itsensä kissan mahasta, ja löytää syyn kissan kurisevaan mahaan. Tohtiiko kissa oksentaa kaiken ulos mahastaan? Palkinto on jotain paljon suurempaa kuin jatkuva nälän tyydyttämisen nautinto - tytön ystävyys, rakkaus ja huolenpito.

"Voi kissa. Olet antanut kurnivan vatsasi päättää elämäsi suunnan, etkä ole missään vaiheessa pysähtynyt miettimään, onko se, mitä teet, oikein." (s. 23)

Tyttäreni mielestä kirja on hauska ja kiinnostava. Kirjassa parasta on itse kurnivamahainen kissa, "koska se on niin iso ja söpö." Kissan mahassa asuva Kaikenherra Hneus taas ei miellytä häntä lainkaan, enkä ihmettele, sillä tuo otus on kuvailtu hyvin vastenmieliseksi ja omaa etuaan ajavaksi. Kirjan mustavalkokuvat ovat tyttäreni mielestä kivoja ja hauskoja, ja niitä on kirjan sivuilla tarpeeksi. Parhaiten kirjasta jäi tyttöni mieleen se, kun kissa ja tyttö ystävystyivät. Kirja olisi saanut olla hiukan pidempi, mutta tarina päättyy kuulemma onnistuneesti. Jos tyttäreni saisi jatkaa tarinaa, kirjan tyttö pääsisi orpokotiin, saisi vanhemmat ja kissa pääsisi hänen mukaansa uuteen kotiin. Kirjaa hän suosittelee noin 5-9-vuotiaille tytöille ja pojille. Hän aikoo ehkä joskus vielä lukea kirjan uudelleen.

Kurnivamahainen kissa on seikkailuhenkinen ja merkityksellinen satu, jota hienot, pikkutarkat kuvitukset täydentävät.

Tyttäreni arvosana 4

minun arvosanani 4+

Yhteisarvosana 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Kirjahilla

Vakka.fi

Yle Kulttuuricocktail (Siri Kolu)

Samantyylistä luettavaa:

Multakutri ja suon salaisuus: Jukka Laajarinne & Elina Warsta

Roald Dahl -lukuhaasteen loppurutistus ja koonti: Nilviöt, Ilmarin ihmelääke, Kekseliäs kettu sekä Jali ja suklaatehdas

Osallistuin viime keväänä Yöpöydän kirjat -blogin Niina T:n vetämään Roald Dahl -lukuhaasteeseen tavoitteenani saada luetuksi edes yhdestä kolmeen kirjaa. Roald Dahlin syntymästä tulee kuluneeksi tänä syksynä sata vuotta, joten on nyt viimeistään korkea aika tutustua tämän mestarillisen, lastenkirjallisuuden rajoja rikkovan brittiläiskirjailijan tuotantoon.

Luimme kesän aikana lasteni kanssa kirjan Iso kiltti jätti, jonka arvion voit lukea tästä. Sen jälkeen ehdimme lukea yhdessä vielä kirjat Ilmarin ihmelääke ja Kekseliäs kettu, ja itsekseni luin kirjat Nilviöt sekä Jali ja suklaatehdas.

*************************

Ilmarin ihmelääke: Roald Dahl. Suomentaneet Asser Korhonen ja Antti Mäkinen. Kuvittanut Quentin Blake. Seitsemäs painos. Art House 2005. 119 sivua. Lastenkertomus.

 Englanninkielinen alkuteos (1981): George's Marvellous Medicine


"Ilmarin on yksinkertaisesti tehtävä jotain kamalalle isoäidilleen, jolla on maailman kuvottavimmat syömätottumukset. Yleensähän isoäidit ovat herttaisia ja syövät kermakakkuja, mutta Ilmarin isoäidin lempiruokaa ovat tuhatjalkaiset, etanat kaalin kera ja pihtihännät.

Ilmari harkitsee erilaisia mukavia tapoja laittaa isoäiti kuriin; hän haluaisi tiputtaa käärmeitä tämän kaula-aukosta ja laittaa pommeja tämän tuolin alle. Mutta kaikki nämä sinällään käyttökelpoiset ideat saavat väistyä, kun hän päättää tehdä lääkkeen, joka muuttaa isoäidin kiltiksi vanhaksi rouvaksi tai saa tämän häviämään kokonaan. Ilmarin ihmelääkkeessä on aineksia karvanpoistoaineesta pakkasnesteeseen ja se saakin aikaan melkoisen mielenkiintoisia tuloksia."




Oma arvio:



Ilmarin isoäiti osaa kyllä olla niin paha suustaan, ettemme yhtään asettaneet  kyseenalaiseksi Ilmarin toivetta paremmasta mummosta - saati hänen lääkkeenvalmistustaan melkoisista aineksista. Poikani sanoikin, ettei mummo ollut oikein kiva. Tytön mielestä mummo oli niin tympeä, että oli jopa hauska.

"Kaalimadot kasvattavat älyä", Mummo jatkoi.

" Äiti huuhtoo kaalimadot aina viemäriin", Ilmari sanoi.

"Äitisi on yhtä tyhmä kuin sinäkin", Mummo sanoi. "Kaali ei maistu juuri miltään, jollei siinä ole höysteenä muutama keitetty kaalimato. Etanoista nyt puhumattakaan."

 Ymmärrän kyllä, että lapsille pitäisi opettaa, ettei edes ilkeille ihmisille saisi toivoa saati tehdä pahaa, mutta onhan se niin kutkuttava ajatus, että voisi tehdä oikein tympeälle ihmiselle ihmelääkkeen, jolla se muuttuisi ehkä mukavammaksi. Ilmarin lähtökohta lääkkeen teolle on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä. Pidimme kauhesti kirjan osasta, jossa luetellaan, mitä kaikkea Ilmari lääkkeeseen pistikään. Tuli ihan jano lukea lisää...mitä vielä? ja vielä... ja vielä!

Suurta hilpeyttä herätti meissä myös lääkkeen vaikutus mummoon, saati sitten maatilan eläimiin. Tosin tyttäreni mielestä se ei ollut hauskaa, kun lääkettä annettiin eläimille. Pojan mielestä hauskin hahmo on  Ilmarin isä, herra Intomieli, joka on nimensä mukaan yli-innokas ja innostuu yhä vain lisää, kun saa kuulla Ilmarin kehittelemästä lääkkeestä. Hänkin on saanut anopistaan jo tarpeekseen. Ilmarin äiti taas on tasaisempi luonne, joka yrittää toppuutella miehensä innokkuutta.

Tyttäreni mielestä kirja oli hiukan liian lyhyt, mutta pojan mielestä sopiva, Quentin Blaken kuvat miellyttävät yhä heidän silmäänsä, vaikkeivät ne ole kauhean tarkkarajaisia saati väritettyjä.

Molempien mielipide kirjasta:

Minun arvosanani 4-

Tämä kirja on lainattu kirjastosta.

Ilmarin ihmelääke muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Sonja)
Kirjojen keskellä
Oksan hyllyltä
Sininen keskitie
Yöpöydän kirjat

************************

Nilviöt: Roald Dahl. Suomentanut Sami Parkkinen. Kuvittanut Quentin Blake. Otava 2009. 95 sivua. Lastenkertomus. 

Englanninkielinen alkuteos (1980): The Twits

"Herra ja rouva Nilviö ovat inhottavia. He oikein kilpailevat keskenään siitä, kumpi osaa keksiä keljumpia jekkuja. Mutta koittaa päivä, jolloin ilkeydet osuvatkin Nilviöiden omaan nilkkaan! Kukas sitten saakaan nauraa..."

Oma arvio:

Oi kauhea, miten inhottaviksi ihmisiksi herra ja rouva Nilviö kuvataan. Minua meinasi heti alussa ällöttää, miten herran Nilviön pesemätöntä partanaamaa kuvaillaan ja eri toten sitä, miten hän saattoi saada itsensä kylläiseksi nuolaisemalla parrastaan vanhoja, homeisia ruuantähteitä. Yöks. Rouva Nilviö on taas kuvailtu järkyttävän rumaksi ämmäksi, joka on toki ollut nuorempana vallan kaunis, mutta vuosikausia rumia ajatuksia kantaneena hänen rumuutensa on päässyt valloilleen. Sinänsä oivallinen ajatus, että rumat ajatukset rumentaa ihmisen, kauniit kaunistaa.

Ihminen, jolla on hyviä ajatuksia, ei voi koskaan tulla rumaksi. Sinulla voi olla väärä nenä ja kiero suu ja kaksoisleuka ja ulkonevat hampaat, mutta jos sinulla on hyviä ajatuksia, ne loistavat kasvoiltasi kuin auringon säteet, ja näytät aina ihastuttavalta.

Minä tykästyin hirveänä kirjan älyttömyyteen. Janosin vain lisää, mitä ilkeyksiä tuo kamala pariskunta toisilleen keksikään. Loppujen lopuksi he kuitenkin halusivat puhaltaa yhteen hiileen, kun heidän hulvattomat sirkusapinansa päättivät ruveta vastarintaan ja pelastaa pihan linnut kohtaloltaan joutua herran Nilviön lintupiirakkaan. Nilviöt lähtevät yhdessä ostamaan haulikkoja, jotta he pääsisivät listimään linnut, mutta kokevatkin kotiin tullessaan karmean kohtalon - yhdessä.

Kirjan todelliseksi tähdeksi nousee Mukkelis-Makkelis niminen apina perheineen. Herra Nilviö on päättänyt kouluttaa apinoistaan sirkusapinoita, jotka tekevät aina kaiken nurinkurin pää alaspäin. Neuvokas Mukkelis-Makkelis ryhtyy toimiin pelastaakseen linnut sekä vapautuakseen Nilviön koulutuksesta. Pariskunta saa lopuksi maistaa omaa lääkettään.

Tämä tarina on niin karmean hirveän ilkeän ihana, että aion lukea vielä tämän lapsilleni ääneen, sillä uskon heidän rakastuvan tähän. Sopivan outoa huumoria minun makuuni.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Nilviöt muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Sonja)
Kirjojen keskellä
Luetut kirjat
Yöpöydän kirjat
Kirjanainen
Tuntematon lukija

Osallistun tällä kirjalla samalla Apinan vuosi -lukuhaasteeseen, joka on Evarian kirjahylly -blogin emännöimä.








***********************
Kekseliäs kettu: Roald Dahl. Suomentanut Panu Pekkanen. Kuvittanut Quentin Blake. WSOY 1999. 2. laitos (1. laitos ilmestynyt 1978.) 81 sivua. Lastenkertomus.

 Englanninkielinen alkuteos (1970,1998): Fantastic Mr Fox

"Olipa kerran laakso, jossa asui kolme häijyä tilanomistajaa: Pösö, Pärskä ja Papu.

Pösö on suunnattoman lihava kanankasvattaja, joka syö kolme keitettyä kanaa ja kasoittain perunapyöryköitä niin aamiaiseksi ja lounaaksi kuin illalliseksikin.

Pärskä on ankkoja ja hanhia kasvattava pömppömahainen kääpiö, jonka ruokavalio koostuu pelkistä munkeista ja hanhenmaksasta.

Papu on laiha kuin lyijykynä, eikä hän koskaan syö mitään, juo vain litrakaupalla valmistamaansa vahvaa omenaviiniä.

Tilanomistajien mailla asuu kettuperhe, jonka isä pihistelee kanoja, hanhia ja ankkoja ruoaksi perheelleen, ja sekös Pösöä, Pärskää ja Papua harmittaa. Yhdessä he tekevät katalan suunnitelman saadakseen ketut hengiltä. Mutta tällä kertaa he ovat tekemisissä itseään ovelamman vastustajan kanssa."

Oma arvio:

Harvoinpa ääneni kestää lukea lapsille 80-sivuista iltasatua. Niin siinä vain kävi, etteivät he antaneet minulle armoa, vaan minun oli pakko lukea tämä tarina loppuun. Aivan mainiohan tämä oli, ehkä nyt sitä lempeämpää Roald Dahlin tuotantoa aiempiin lukemiimme verrattuna.

Kekseliäs kettu muistuttaa rakenteeltaan ja aiheeltaan klassisia eläinsatuja, joissa kettu on totuttu näkemään ovelana ketkuna ja rotat epäkohteliaina ja törkyisinä tyyppeinä. Kirjassa seurataan tarinaa vuoroin kettuperheen ja vuoroin kolmen tilanomistajan näkökulmasta. Mukana seikkailee myös herra Mäyrä perheineen sekä omenaviinikellarissa asustava, juoppo ja epäkohtelias Rotta.

Tilanomistajat Pösö, Pärskä ja Papu on kuvattu - roalddahlimaiseen tapaan - hyvin epämiellyttäviksi, häikäilemättömiksi ja hiukkasen tyhmiksikin tyypeiksi. Pösö on lihava ja ahmii liikaa, Pärskä on isomahainen kääpiö, joka syö ällöttäviä, hanhenmaksalla täytettyjä munkkeja ja Papu on pahanhajuinen, honkkelomainen ukko, joka juo ihan liikaa omenaviiniä. Nämä kolme ovat päättäneet tehdä lopun ketusta, joka varastaa heidän kanojaan, ankkojaan ja kalkkunoitaan harva se päivä.

"Me emme saa liioitella", se sanoi. "Emme saa paljastaa tilannetta. Emme saa antaa  ihmisten tietää mitä meillä on tekeillä. Meidän täytyy toimia siististi ja varovasti ja ottaa vain muutamia parhaita paloja. Niinpä me otamme alkajaisiksi neljä lihavaa nuorta ankkaa."

Kettuperheen isä on tavattoman kekseliäs, eivätkä tilanomistajat pärjää hänelle oveluudessa. Lopulta kettu saa niin oivallisen idean, että se pelastaa koko heidän loppuelämänsä - ja samalla hän tarjoaa pelastuksen kaikille metsän eläimille. Pösö, Pärskä ja Papu kompastuvat omaan nokkeluuteensa, kun eivät osaa jääräpäisyydessään luovuttaa.

Tyttäreni mielestä kirjan paras kohta on se, kun ketut lähtevät kaivamaan luolastoa kohti tilanomistajien ruokavarastoja. Hänestä taas ei ollut yhtään kivaa, kun tilanomistajat yrittivät saada kettuperheen hengiltä. Huomasin, miten myös poikaa meinasi välillä surettaa kettujen kohtalo.

Tässä kirjassa on meidän iloksemme Quentin Blaken värikuvitus.

Pientä miinusta annan kirjan (liian) monista lyöntivirheistä. Pari sellaista vielä menettelee, mutta jos niitä alkaa olla useita, alkavat ne jo tympiä.

Lasteni arviot kirjasta:

Poika:

Tyttö:

Minun arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Kekseliäs kettu muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Hannu) 
Ei vain mustaa valkoisella
Hurja Hassu Lukija
Kirjojen keskellä

**************************************

Jali ja suklaatehdas: Roald Dahl. Aila Nissisen suomennoksen muokannut Nina Pitkänen. Otava 2005 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1971). 137 sivua. Lastenkertomus.

Englanninkielinen alkuteos (1964): Charlie and the Chokolate Factory

"Rutiköyhä Jali asuu perheineen suuren suklaatehtaan vieressä­ ja kuulee usein tarinoita suklaatehtailija Villi Vonkasta­ ja hänen ihmeellisistä tempauksistaan. Eräänä päivänä Villi Vonkka julistaa, että suklaalevyihin kätkettyjen kultaisten pääsylippujen löytäjät pääsevät vierailulle tehtaaseen, jonka ovet ovat olleet suljettuna vuosikausia. Jalilla on onnea: hän löytää kuin löytääkin kultaisen pääsylipun.

Ja niin aukeavat ovet Vonkan suklaatehtaaseen, jollaista ei ole koko maailmassa toista. Lapset ja heidän vanhempansa näkevät suklaavirran ja syötävän ruohikon, kurkkivat karkit, ihmeellisen puru­kumi­koneen ja tehtaan polvenkorkuiset työntekijät Umppa-Lumpat, jotka rakastavat kaakaopapuja ja laulamista. Ja lopulta Villi Vonkka paljastaa tutustumisretken tarkoituksen… "




Oma arvio:



Aiemmin, kun en vielä tuntenut Roald Dahlin tuotantoa, oli Jali ja suklaatehdas ainoa, josta olin joskus kuullut jotain. Lähinnä nimi toi minulle mieleen elokuvan, jota tähdittää Johnny Depp. Ja ei, en ole ikinä katsonut kyseistä elokuvaa muuta kuin sivusilmällä.

Olen yllättynyt, kuinka pidin kirjan opettavaisesta tarinasta. Koska Jali osaa olla kärsivällinen ja tottelee erikoislaatuisen Villi Vonkan sääntöjä tehdaskierroksellaan, hänet palkittaan ruhtinaallisesti. Kirjan muut lapsihahmot ovat hyvin karikatyyrisiä ja kompastuvat omiin heikkouksiinsa: karkkeja ahmiva Aukusti Lihavisto kompastuu ahneuteensa, hemmoteltu Marina Hillo omaan kyltymättömyyteensä, purukumia jauhava Orvokki Jauhiainen omaan purkkahimoonsa ja telkkarinorja Ari Telkkari - noh, tietenkin omaan telkkarinorjuuteensa. Kierroksen loputtua jäljellä on enää Jali ja hänen isoisänsä Justus.

Kummalliset, tehtaassa työskentelevät Umppa-Lumpat ovat mielestäni melko kammottavia. He naureskelevat syyttä suotta ja laulavat pilkkaavia laulujaan lapsista. Mitä ihmeitä he oikein ovat?

Ystävät, kyllä kai teistäkin

olio mitä inhottavin

on varmaan hän, joka leuoissaan

purukumia jauhaa jauhamistaan?

Niin, kyllä varmaan tuo tapa on

ruma ja aivan tarpeeton

ja purija muuttuu taatusti

itsekin tahmean tyhmäksi.

---

Villi Vonkka on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Pidän hänen ikinuoresta, lähes lapsellisesta olemuksestaan ja  sarkastisista huomautuksistaan. Vaikka alkuun ajattelin hänen olevan kamalan häijy ihminen, joka naureskelee pulaan joutuville lapsille, tajusin, että loppujen lopuksi hän on melko sympaattinen miekkonen, joka haluaa vain antaa lapsille opetuksen. (No okei, ja ehkä ihan pikkaisen häijy.)

"Minun vasen korvani on hiukan kuuro", sanoi herra Vonkka. "Annathan anteeksi jollen minä kuule kaikkea mitä sinä pälpätät."

Jali ja suklaatehdas on karkinmakuinen, keksintöjä pullollaan oleva ja lämminhenkinen (omalla kierolla tavallaan) tarina, jossa Jalin köyhää perhettä onnistaa enemmän kuin he olisivat osanneet toivoakaan. Tarinaan on olemassa jatko-osa, Jali ja lasihissi, jossa Villi Vonkkan suklaatehtaan erityinen lasihissi pääsee pääosaan.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan nappasin lapsuudenkotini kirjahyllystä.

Jali ja suklaatehdas muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Veera)
Lukujonossa
Villasukka kirjahyllyssä
Kirjojen keskellä
Illuusioita
Yöpöydän kirjat
Hurja Hassu Lukija

********************

Olen yllättynyt, että ehdinkin lukea haasteeseen viisi kirjaa ja saavuttaa täten arvonimen Ylinoita. Kiitos Niina haasteesta, nyt olen tutustunut ja ihastunut Dahlin kirjoihin, eikä nämä takuulla jää ainoiksi, joita hänen tuotannostaan luen.

Lopuksi vielä listaan kaikki luetut kirjat suosituimmuusjärjestyksessä:


1. Nilviöt
2. Iso Kiltti Jätti
3. Jali ja suklaatehdas 
4. Ilmarin ihmelääke
5. Kekseliäs kettu

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 3: Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010. 

Englanninkielinen alkuteos (1865): Alice's Adventures in Wonderland

"Maailman rakastetuimpiin kuuluvasta sadusta on nähty lukemattomia versioita niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin Lewis Carrollin alkuperäinen tarina, joka kiehtoo niin suurten kuin pienten lukijoiden mielikuvitusta vuosikymmenestä toiseen.

Liisa näyttää tien ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurinpäin eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Herttuatar, Hatuntekijä, Valkoinen Kani ja monet muut lumoavat hahmot heräävät eloon Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin hersyvässä suomennoksessa. John Tennielin alkuperäinen kuvitus vuodelta 1865 ei ole menettänyt hitustakaan loistostaan."


Oma arvio:


Taas on tullut se aika vuodesta, kun on aika kehua ja ylistää itseään loistosuorituksesta, nimittäin tänään on aika julkistaa järjestyksessään kolmas Kirjabloggaajien lukuhaaste -bloggaus. Haasteen tarkoituksena on saada bloggaajat lukemaan jokin itse klassikoksi määrittelemänsä kirja, jota ei ole häpeäkseen saanut koskaan luettua. Ei ole väliä, onko klassikko lasten-, nuorten- vai aikuisten kirja, ja itse klassikon määritelmäkin on häilyvä. Tämä on ollut mahtava perinne, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään. Tänä vuonna klassikkohaastetta luotsaa Marile blogissaan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, kiitos hänelle! Käy toki kurkkaamassa myös muiden haastebloggauksia.


Viimeksi olen lukenut seuraavat klassikot:


Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling
Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Liisan seikkailut ihmemaassa on ikivanha satu, jonka olen nähnyt joskus elokuvana, mutten koskaan lukenut kirjana. Nyt luin tämän ääneen kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, ja vietimme kirjan parissa hyvin mielenkiintoisia hetkiä. Välillä olimme hyvinkin ihmeissämme, välillä hiukan pitkästyneitä, välillä odottavaisia. Joskus meitä hiukan huvittikin.

Liisa on mielenkiintoinen päähenkilö, jolla on melkoinen taipumus yksinpuheluun. Hän hämmästelee ääneen asioita ja makustelee sanoja. Hän on luonteeltaan utelias, rohkea, pelkäämätön ja sanavalmis, mutta silti tahdikkaan hyväkäytöksinen, herkkä ja lämminsydäminen. Täydellinen tyttösankari siis. Hän ei välitä äkäisestä kuningattaresta, joka uhkaa lyödä kaikilta pään poikki. Hiukan hän myös piikittelee hiirelle puhumalla toistuvasti kissastaan, vaikka se on tälle arka aihe.

Kirjassa on hyvin vahvassa pääosassa runot, lorut ja kielellä leikittely. Koska ihmemaassa kaikki on vähän vinksallaan, Liisa joutuu harmistumaan monesti, kun ei osaa lausua tuntemiaan loruja oikein, vaan kaikki sanat tuntuvat menevän väärinpäin. Lisäksi hän ei tunnu olevan koskaan sopivan kokoinen: milloin hän kutistuu, milloin kasvaa niin, että talot rikkoontuu. Läpi koko tarinan Liisa joutuu tasapainottelemaan erilaisten taikajuomien  ja -sienien avulla kokoaan tilanteeseen sopivaksi.

Meidän suosikkihahmomme kirjassa on tyhjästä esiin ilmestyvä ja taas katoava sarkastinen irvikissa, Mörökölli.

-En voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.

Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?

- Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

Välillä tarina käy hiukan puuduttavaksi jaaritteluineen. Valekilpikonnan pitkä tarina ei tuntunut meistä kovinkaan kiinnostavalta, ja myös kirjan lopussa oleva oikeudenkäynti syödyistä piparkakuista haukotutti. Silti Liisan seikkailut viihdyttivät meitä omalaatuisuudellaan, ja on mahtavaa, että näinkin vanha satu jaksaa kiinnostaa tytärtäni. Myös John Tennielin kuvitus hivelee silmiäni. Jatkamme tästä samaan hengenvetoon jatko-osan, joka on samassa niteessä, eli 1875 julkaistun Liisan seikkailut peilimaailmassa. Elokuvat aiomme myös katsoa.

Olen siis taas saanut sivistettyä itseäni (ja samalla lastani) mahtavalla satuklassikolla ja voin taputtaa itseäni hellästi päähän. Hyvä minä! Puolen vuoden päästä uusi haaste ja uudet kujeet.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Liisan seikkailut ihmemaassa muissa blogeissa:

 Yöpöydän kirjat
Matkalla Mikä-Mikä-maahan
Koko lailla kirjallisesti
Sallan lukupäiväkirja
Jokken kirjanurkka

Liisan seikkailut peilimaailmassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010.

Englanninkielinen alkuteos (1875): Through the Looking Glass.

Oma arvio:

Liisa miettii, millaista olisi mennä peilin taakse ja millainen olisi maailma siellä. Kohta hän huomaakin humpsahtaneensa peilin toiselle puolelle, missä kaikki on nurinkurin ja totaalisen vinksallaan. Kun Ihmemaassa oli hahmoja pelikorteista, peilintakamaassa seikkailevat shakkinappulat: on röyhkeä, mutta hiukan reppana punainen kuningatar ja käsillä viuhtova valkoinen kuningatar. Identtiset kaksoset Tittelitom ja Tittelityy ovat melkoisen teräväkielisiä kavereita, jotka kertovat lorun Mursusta ja Nikkarista.  Liisa kohtaa myös aidalla istuvan Tyyris Tyllerön, jonka hahmo on ikimuistettava.

Minusta mieleenpainuvin on valkoinen ritari, jonka Liisa kohtaa metsässä. Ritari kantaa satulassa omia, melko hupsuja keksintöjään, eikä pysy montaa sekuntia kauempaa ratsunsa satulassa, vaan muksahtelee alas tuon tuostakin.

- Miten voit puhua noin rauhallisesti, vaikka seisot päälläsi, kysyi Liisa ja tarttui Valkoisen Ritarin jalkoihin ja veti häntä ojan reunalle.

Ritari näytti hämmästyneeltä.

- Ei merkitse mitään, kuinka päin seison, hän sanoi. - En ajattele jaloillani. Päinvastoin, keksintöjen teko sujuu vain helpommin kun seisoo päällään.

Tyttäreni mielestä mukavinta kirjassa on kukkaniityn puhuvat kukat. Minua vain hiukan häiritsi, kuten muidenkin hahmojen kohdalla se, miksi kaikki on kamalan koppavia, viisastelevia, sarkastisia tai muuten vain töykeitä. Tytärtäni häiritsi myös se, miten eri hahmot tulevat ja menevät - aina kun Liisa tapaa jonkun, se häviää hetken kuluttua jonnekin ja pian mukaan tarinaan tulee uusi hahmo.

Lopussa Liisa saa kruunun päähänsä ja hän pääsee maailman kummallisimpaan juhlaan, missä ruokalajit ovat eläviä. Tyttäreni mielestä on tosi hauskaa, kun Liisasta tulee kuningatar. Pian Liisa kuitenkin herää kissanpentu sylissään ja tajuaa nähneensä vain unta. Vai oliko se unta sittenkään? Sitä me pohdimme, mutta  tyttäreni mielestä sen täytyi olla unta, koska tarinassa välillä viitattiin siihen, miten Liisa kertoi myöhemmin tapahtumista sisarelleen. Minä taas haluaisin uskoa, että Liisa ihan oikeasti oli peilimaailmassa.

Tytön mielestä kirja loppui liian hauskaan kohtaan ja olisi siis saanut olla pidempi. Erityisesti Liisan kissoista, Millistä ja Killistä hän olisi halunnut lukea enemmän, mutta ne ovat vain tarinan taustalla alussa ja lopussa. Minulle alkoi jo riittää tämä psykedeelinen tarina, joka vaikutti välillä ihan kuin se olisi pöllyssä kirjoitettu. Tytön mielestä osa runoista olisi voinut jäädä pois, mutta osasta hän piti, niinkuin Mursu ja Nikkari -runosta.

Tytön mielipide kirjasta:

Minä annan arvosanan 3+

Liisan seikkailut peilimaailmassa muissa blogeissa:

Hurja hassu lukija
Ihminen välissä - enimmäkseen asian vierestä

Osallistun samalla tällä kirjalla Kirjavat kissat -lukuhaasteesteeseen.