Kirjabloggaajien klassikkohaaste 3: Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010. 

Englanninkielinen alkuteos (1865): Alice's Adventures in Wonderland

"Maailman rakastetuimpiin kuuluvasta sadusta on nähty lukemattomia versioita niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Kaikkein ihmeellisin on kuitenkin Lewis Carrollin alkuperäinen tarina, joka kiehtoo niin suurten kuin pienten lukijoiden mielikuvitusta vuosikymmenestä toiseen.

Liisa näyttää tien ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki on nurinpäin eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Herttuatar, Hatuntekijä, Valkoinen Kani ja monet muut lumoavat hahmot heräävät eloon Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin hersyvässä suomennoksessa. John Tennielin alkuperäinen kuvitus vuodelta 1865 ei ole menettänyt hitustakaan loistostaan."


Oma arvio:


Taas on tullut se aika vuodesta, kun on aika kehua ja ylistää itseään loistosuorituksesta, nimittäin tänään on aika julkistaa järjestyksessään kolmas Kirjabloggaajien lukuhaaste -bloggaus. Haasteen tarkoituksena on saada bloggaajat lukemaan jokin itse klassikoksi määrittelemänsä kirja, jota ei ole häpeäkseen saanut koskaan luettua. Ei ole väliä, onko klassikko lasten-, nuorten- vai aikuisten kirja, ja itse klassikon määritelmäkin on häilyvä. Tämä on ollut mahtava perinne, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään. Tänä vuonna klassikkohaastetta luotsaa Marile blogissaan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, kiitos hänelle! Käy toki kurkkaamassa myös muiden haastebloggauksia.


Viimeksi olen lukenut seuraavat klassikot:


Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 2 (Tuijata.Kulttuuripohdintoja): Harry Potter ja Viisasten kivi: J.K: Rowling
Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 1 (Reader, why did i marry him): Taru Sormusten herrasta: J.R.R. Tolkien

Liisan seikkailut ihmemaassa on ikivanha satu, jonka olen nähnyt joskus elokuvana, mutten koskaan lukenut kirjana. Nyt luin tämän ääneen kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni, ja vietimme kirjan parissa hyvin mielenkiintoisia hetkiä. Välillä olimme hyvinkin ihmeissämme, välillä hiukan pitkästyneitä, välillä odottavaisia. Joskus meitä hiukan huvittikin.

Liisa on mielenkiintoinen päähenkilö, jolla on melkoinen taipumus yksinpuheluun. Hän hämmästelee ääneen asioita ja makustelee sanoja. Hän on luonteeltaan utelias, rohkea, pelkäämätön ja sanavalmis, mutta silti tahdikkaan hyväkäytöksinen, herkkä ja lämminsydäminen. Täydellinen tyttösankari siis. Hän ei välitä äkäisestä kuningattaresta, joka uhkaa lyödä kaikilta pään poikki. Hiukan hän myös piikittelee hiirelle puhumalla toistuvasti kissastaan, vaikka se on tälle arka aihe.

Kirjassa on hyvin vahvassa pääosassa runot, lorut ja kielellä leikittely. Koska ihmemaassa kaikki on vähän vinksallaan, Liisa joutuu harmistumaan monesti, kun ei osaa lausua tuntemiaan loruja oikein, vaan kaikki sanat tuntuvat menevän väärinpäin. Lisäksi hän ei tunnu olevan koskaan sopivan kokoinen: milloin hän kutistuu, milloin kasvaa niin, että talot rikkoontuu. Läpi koko tarinan Liisa joutuu tasapainottelemaan erilaisten taikajuomien  ja -sienien avulla kokoaan tilanteeseen sopivaksi.

Meidän suosikkihahmomme kirjassa on tyhjästä esiin ilmestyvä ja taas katoava sarkastinen irvikissa, Mörökölli.

-En voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu.

Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?

- Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

Välillä tarina käy hiukan puuduttavaksi jaaritteluineen. Valekilpikonnan pitkä tarina ei tuntunut meistä kovinkaan kiinnostavalta, ja myös kirjan lopussa oleva oikeudenkäynti syödyistä piparkakuista haukotutti. Silti Liisan seikkailut viihdyttivät meitä omalaatuisuudellaan, ja on mahtavaa, että näinkin vanha satu jaksaa kiinnostaa tytärtäni. Myös John Tennielin kuvitus hivelee silmiäni. Jatkamme tästä samaan hengenvetoon jatko-osan, joka on samassa niteessä, eli 1875 julkaistun Liisan seikkailut peilimaailmassa. Elokuvat aiomme myös katsoa.

Olen siis taas saanut sivistettyä itseäni (ja samalla lastani) mahtavalla satuklassikolla ja voin taputtaa itseäni hellästi päähän. Hyvä minä! Puolen vuoden päästä uusi haaste ja uudet kujeet.

Arvosanani kirjalle 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Liisan seikkailut ihmemaassa muissa blogeissa:

 Yöpöydän kirjat
Matkalla Mikä-Mikä-maahan
Koko lailla kirjallisesti
Sallan lukupäiväkirja
Jokken kirjanurkka

Liisan seikkailut peilimaailmassa: Lewis Carroll. Suomentaneet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kuvittanut John Tenniel. Kolmas painos (yhteisnide). Gummerus 2010.

Englanninkielinen alkuteos (1875): Through the Looking Glass.

Oma arvio:

Liisa miettii, millaista olisi mennä peilin taakse ja millainen olisi maailma siellä. Kohta hän huomaakin humpsahtaneensa peilin toiselle puolelle, missä kaikki on nurinkurin ja totaalisen vinksallaan. Kun Ihmemaassa oli hahmoja pelikorteista, peilintakamaassa seikkailevat shakkinappulat: on röyhkeä, mutta hiukan reppana punainen kuningatar ja käsillä viuhtova valkoinen kuningatar. Identtiset kaksoset Tittelitom ja Tittelityy ovat melkoisen teräväkielisiä kavereita, jotka kertovat lorun Mursusta ja Nikkarista.  Liisa kohtaa myös aidalla istuvan Tyyris Tyllerön, jonka hahmo on ikimuistettava.

Minusta mieleenpainuvin on valkoinen ritari, jonka Liisa kohtaa metsässä. Ritari kantaa satulassa omia, melko hupsuja keksintöjään, eikä pysy montaa sekuntia kauempaa ratsunsa satulassa, vaan muksahtelee alas tuon tuostakin.

- Miten voit puhua noin rauhallisesti, vaikka seisot päälläsi, kysyi Liisa ja tarttui Valkoisen Ritarin jalkoihin ja veti häntä ojan reunalle.

Ritari näytti hämmästyneeltä.

- Ei merkitse mitään, kuinka päin seison, hän sanoi. - En ajattele jaloillani. Päinvastoin, keksintöjen teko sujuu vain helpommin kun seisoo päällään.

Tyttäreni mielestä mukavinta kirjassa on kukkaniityn puhuvat kukat. Minua vain hiukan häiritsi, kuten muidenkin hahmojen kohdalla se, miksi kaikki on kamalan koppavia, viisastelevia, sarkastisia tai muuten vain töykeitä. Tytärtäni häiritsi myös se, miten eri hahmot tulevat ja menevät - aina kun Liisa tapaa jonkun, se häviää hetken kuluttua jonnekin ja pian mukaan tarinaan tulee uusi hahmo.

Lopussa Liisa saa kruunun päähänsä ja hän pääsee maailman kummallisimpaan juhlaan, missä ruokalajit ovat eläviä. Tyttäreni mielestä on tosi hauskaa, kun Liisasta tulee kuningatar. Pian Liisa kuitenkin herää kissanpentu sylissään ja tajuaa nähneensä vain unta. Vai oliko se unta sittenkään? Sitä me pohdimme, mutta  tyttäreni mielestä sen täytyi olla unta, koska tarinassa välillä viitattiin siihen, miten Liisa kertoi myöhemmin tapahtumista sisarelleen. Minä taas haluaisin uskoa, että Liisa ihan oikeasti oli peilimaailmassa.

Tytön mielestä kirja loppui liian hauskaan kohtaan ja olisi siis saanut olla pidempi. Erityisesti Liisan kissoista, Millistä ja Killistä hän olisi halunnut lukea enemmän, mutta ne ovat vain tarinan taustalla alussa ja lopussa. Minulle alkoi jo riittää tämä psykedeelinen tarina, joka vaikutti välillä ihan kuin se olisi pöllyssä kirjoitettu. Tytön mielestä osa runoista olisi voinut jäädä pois, mutta osasta hän piti, niinkuin Mursu ja Nikkari -runosta.

Tytön mielipide kirjasta:

Minä annan arvosanan 3+

Liisan seikkailut peilimaailmassa muissa blogeissa:

Hurja hassu lukija
Ihminen välissä - enimmäkseen asian vierestä

Osallistun samalla tällä kirjalla Kirjavat kissat -lukuhaasteesteeseen.

Älä riko pintaa: Katri Alatalo

Älä riko pintaa: Katri Alatalo. Novellikokoelma. Vaskikirjat 2016.

"älä riko pintaa
älä astu hopeiseen virtaan

Kirkas vedenpinta piilottelee suvun synkkää salaisuutta. Tyttö koettaa irtautua ylisuojelevasta isästään, mutta isä pelkää tytön hukkuvan uniin äitinsä tavoin. Orpopoika huolehtii veljestään, jonka erilaisuutta pieni kyläyhteisö ei hyväksy. Nuori mies rakentaa kaunista seikkailujen laivaa, mutta onko sen köydet sittenkin punottu aaveiden hiuksista?

Katri Alatalon kauhusävyiset fantasianovellit vievät lukijansa pohjoiseen Talvilaaksoon ja kaukaisille Kesäsaarille. Novellit sijoittuvat Mustien ruusujen maa -romaanitrilogiasta tuttuun maailmaan, mutta ne ovat itsenäisiä kertomuksia. Tarinat kertovat perheestä, aikuistumisesta, lähtemisestä ja matkanteosta. Kuolema koskettaa monia tarinoiden henkilöitä, ja jokaisen on valittava oma tapansa suhtautua asiaan: toiset surevat, toiset vastustavat, ja joku odottaa kuolemaa luokseen kuin vanhaa ystävää.

Novelleista viisi on julkaistu aiemmin, mutta kirja tarjoaa lisäksi viisi uutta mukaansatempaavaa tarinaa!

I OSA (KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA)

Susiveli

Unien puutarhat

Ei poikasi ole kuollut

Narvaranin linnut

Talviyön tarina


II OSA (SIELLÄ MISSÄ PUUT KASVAVAT JOESTA)

Älä riko pintaa

Kulkija

Tee minulle syksy

Jos seinät voisivat tuntea

Rubiinilaiva"

Oma arvio: 

Harvoinpa olen lukenut tällaista novellikokoelmaa, missä jokainen novelli on suosikkini! En ole lukenut Katri Alatalon aiempaa Mustien ruusujen maa -trilogiaa, johon nämä novellit pohjautuvat, mutta uppouduin silti välittömästi Talvilaakson ja Kesäsaarten elämään ja tunnelmaan. Novellien henkilöhahmot ovat uskottavia, miellyttäviä ja miljöön kuvaus uskomattoman kaunista ja elävää. Tarinoissa on minun makuuni fantasiaelementtejä juuri tarpeeksi, ja pieni lisäys kauhua ja myytillisyyttä tekee niistä vielä viihdyttävämpiä lukea. Alatalon tyyli kirjoittaa on korumaisen kaunista, jota luen mielelläni makustellen.

Novellikokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäisen osan novellit kertovat Talvilaakson myyttien sävyttämästä, hyisestä elämästä ja niiden aiheina ovat perheväkivalta, lykantropia, kuolleista herääminen, Unimaailman petollisuus ja tarinankerronta. Pidin kaikista eniten Narvaranin linnut -novellista, jossa Serene saa kärsiä miehensä Aranin väkivaltaisuudessa. Kun joukko pahaenteisiä mustia lintuja kokoontuu pariskunnan talon ympärille, Serene tekee oudon tilan vallassa jotain peruuttamatonta.

Peräännyin muutaman askeleen ja tuijotin lammen rikkoutunutta pintaa. Tyttö ei noussut enää. Takanani kuului siipien suhahdus, ja vilkaisin olkani yli. Siinä lintu taas oli, istumassa kirveen kahvalla niin kuin aamullakin jo. Lintu katsoi minua kuin olisi tiennyt jotain mitä minä en. Käänsi katseeni takaisin lampeen ja yritin ymmärtää ( Novellista Narvaranin linnut).

Novellikokoelman toisessa osassa kerrotaan vehreistä Kesäsaarista ja niiden myytillisestä syntytarinasta, vanhan merenkulkijan kuolemasta, kirjaston karmivasta salaisuudesta, rakkaustarinasta, noidan kammottavasta lumouksesta ja suvussa kulkevasta kirouksesta, jonka johdosta sulhasehdokkaat kokevat kamalan kohtalon. Oma suosikkini on kirjastomaailmaan sijoittuva novelli Jos seinät voisivat tuntea, jossa nuori Siria haluaa pestautua kirjastonhoitajaksi Homlunin kirjastoon. Sen seiniin kätkeytyy salaisuuksia, jotka utelias ja itseriittoinen Siria tulee paljastaneeksi kohtalokkain seurauksin. Toinen suosikkini, Tee minulle syksy, on tarina rakkaudesta ja sen eteen tehtävistä uhrauksista.

"Mitä sinä haluaisit, että teen sinulle lahjaksi?"Azi kysyi. ---"Hyvä on. Hyvä on sitten. Jos haluat tehdä minulle jotain, tee minulle syksy. Voitko tehdä sen? Veistä minulle syksy ja laita se kauniisti rasiaan! Tee minulle syksy ja vangitse se pieneen suloiseen lehtikoriin, joita Ode tekee, ja anna se minulle että voin... Voin...(Novellista Tee minulle syksy)"

Erikoiskehut annan vielä karmivan kauniille kannelle, josta vastaa Jarno Kantelinen.

Arvosanani kokoelmalle 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.



Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Teoria Katherinesta: John Green

Teoria Katherinesta: John Green. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2006): An Abundance of Katherines

"Colin Singletonin naistyyppi? Katherine!

Voiko matemaattinen kaava korjata särkyneen sydämen? John Greenillä on kysymykseen kirjanpituinen vastaus. Colin Singleton on entinen lapsinero, joka suhtautuu intohimoisesti anagrammeihin ja seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa. Yhdeksästoista Katherine on juuri jättänyt hänet.
Sydän säpäleinä Colin lähtee parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille keskilänteen. Matkan ytimeksi muodostuu arkkiherttua Frans Ferdinandin hauta, rakkaussuhteiden ennustettavuutta tutkivan matemaattisen kaavan kehittely - sekä tyttö, jonka nimi ei ole Katherine."

Oma arvio:

Olen aiemmin lukenut vain yhden John Greenin romaanin, Tähtiin kirjoitetun virheen, ja pidin siinä erittäin paljon henkilöiden nerokkaista ja hauskoista dialogeista. Samalla linjalla mennään tässä Greenin järjestyksessään toisessa romaanissa, joka on suomennettu nyt vasta, kymmenen vuotta alkuperäisteoksen jälkeen.

Tämä kirja ihan kuin soljuu eteenpäin, niin mukavaa ja vaivatonta on lukea Colinin, Hassanin ja muiden hulvattomien henkilöiden elämästä. Colin on varmasti yksi friikeimmistä päähenkilöistä, joihin olen kirjassa törmännyt viime aikoina: se, että hän kehittelee matemaattista kaavaa siitä, kumpi suhteessa on jättäjä ja kumpi jätetty on pientä verrattuna hänen Katherine-pakkomielteeseen.

Surkuhupaisaa, että hänen ensimmäinen ja samalla myös viimeisin, järjestyksessään yhdeksästoista Katherine saa hänet epätoivoisen sydänsurun vallassa lähtemään road tripille omalaatuisen ystävänsä Hassanin kanssa. Heidän matkansa tyssää Gutshot-nimiseen kyläpahaseen, jossa he tulevat pestatuiksi haastattelemaan tamponinnaruja valmistavan tehtaan työntekijöitä.

"Hassan Harbish. Sunnimuslimi. En ole terroristi."

"Lindsey Lee Wells. Metodisti. Enkä minäkään ole terroristi." Tyttö hymyili taas. Colin ei ajatellut muuta kuin itseään, viimeisintä Katherinea ja kadonnutta palaansa, mutta tytön hymyä ei voinut sivuuttaa. Se oli hymy joka voisi lopettaa sodat ja parantaa syövän.

Kirjan rakenne on hauska, sillä tekstin oheen on sijoiteltu alaviitteitä, joista saa ihan oikeita tiedonmurusia milloin mistäkin, tai sitten niissä on vain jokin purevan hauska kommentti. Kirjan lopussa on oikean matemaatikon laatima, kammottavan monimutkainen liite, jossa on selitetty Colinin matemaattista kaavaa jättäjän ja jätetyn suhteesta. Sitä tuskin on kenenkään asiaan vihkiytymättömän tarve lukea kokonaan, mutta on hauska lisä kirjalle. Parasta on myös Colinin anagrammit, sillä hän on ollut haka niissä pienestä pitäen, ja latelee niitä tuon tuostakin.

Colinin ja Hassanin ystävyys on mielenkiintoista. He ovat mainio parivaljakko, rastatukkainen juutalainen ja ylipainoinen muslimi, joiden ystävyys perustuu purevaan mutta leikittelevään piikittelyyn, joka kasvaa välillä mahdottomiin mittasuhteisiin.

"Voisin olla homo, jos paras kaverini olisi paremman näköinen", Hassan sanoi.

"Ja minä voisin olla homo, jos löytäisin peniksesi noiden läskimakkaroiden alta."

"Skitso, voisin lihoa sata kiloa, ja näkisit silti pikkukaverin roikkuvan polvissani."

Teoria Katherinesta on oivaltava, viihdyttävä ja kepeä kirja älykkäästä pojasta, hänen sarkastisesta ystävästään ja kipakasta Lindseystä (joka rikkoo ennalta-arvattavasti Colinin Katherine-pakkomielteen. )Jotenkin minä näkisin tämän kirjan elokuvana, ja ihmettelen kovasti, miksei tätä ole filmatisoitu. Tästä kirjasta sain kimmokkeen lukea myös muut suomennetut John Greenin kirjat, sillä pidän oikein kovasti hänen tyylistään!

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Teoria Katherinesta muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Kirjan vuoksi
Mustetta paperilla
Lillin kirjataivas
Kirjasähkökäyrä
Ihminen välissä

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Punainen kuningatar: Victoria Aveyard. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2015): Red Queen

"Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa."

Oma arvio:

Sain kunniakseni lukea tämän nuorille aikuisille suunnatun, Victoria Aveyardin Hopea-sarjan avausosan ennakkokappaleen, ja kirjan tarina tempaisi minut mukaansa heti alkumetreillä ja luin tämän parissa päivässä.

Minua aina hirvittää, jos kirjaa verrataan etukäteen suosittuihin kirjasarjoihin, sillä se asettaa jo valmiiksi todella suuret ennakko-odotukset kirjaa kohtaan. Hopea-sarjaa luonnehditaan takakansitekstissä näin: "Nälkäpeli kohtaa Game of Thronesin." Rising Shadow -sivustolla kirjaa myös verrataan myös Outolintuun.  Game of Thrones-sarjasta minulla ei ole mitään kokemuspohjaa, mutta Nälkäpeli- ja Outolintu-vertaukset aina hiukan jännittävät.

Tätä kirjaa lukiessani löysin toki minäkin paljon samoja elementtejä muutamista lukemistani kirjasarjoista: Punainen kuningatar on vähän Nälkäpeliä, hiukan Outolintua , aavistus Särkynyt meri -trilogiaa , ripaus Valinta-sarjaa  - ja varmasti sitä Game of Thronesiakin (suomeksi Valtaistuinpeli), mutta en voi vertailla siihen tällä tietämystasollani. Silti tämän kirjan tarina on ihan omaa luokkaansa, ja sain taas luettavakseni jotain ihan uutta - ja ihastuttavan mukaansatempaavaa!

Teeskentele, että sinut kasvatettiin Punaiseksi mutta veresi on Hopeista. Olet nyt Punainen päässäsi, Hopeinen sydämessäsi.

Kirjan päähenkilö Mare on tarinan alussa taskuvaras, joka kuuluu huonompaan, Punaisten kastiin, mutta sattumuksien summa johdattaa hänet äkkiarvaamatta Hopeisten joukkoon, kuninkaallisen hovin palvelijaksi. Kun hän itselleenkin yllätyksenä tulee paljastaneeksi hoville erikoiskykynsä, taidon luoda ja hallita salamoita, hänestä aletaan kouluttaa kuningasperheen nuorimman pojan Mavenin morsianta ja prinsessaa. Jotta asia ei olisi niin yksinkertainen, "Salamatyttö" Mare tuntee kuitenkin kovin hämmentäviä tuntemuksia vanhempaa veljestä, kruununprinssi Calia kohtaan, joka on valinnut pakon edessä tulevaksi kuningattarekseen pelottavan magnetronin, Evangelinen. Vaikka tarinaa sävyttääkin kolmiodraaman ainekset, se ei nouse missään vaiheessa pääasiaksi, vaan pääosassa on kuningasperheen juonittelu ja hiipivä kapinan uhka ja  jännitys tulevasta.

Hopea-kastiin kuuluvilla on erikoiskykyjä, joita esitellään kirjassa mieletön määrä: Telkki pystyy liikuttavaan rakennelmia ajatuksensa voimalla, viheriä hallitsee kasveja ja puita, nymfi voi hallita vesimassoja, voimanpesät ovat epätavallisen voimakkaita, magnetron osaa hallita metallia, kuiskaaja tunkeutuu muiden ajatuksiin ja voi manipuloida niitä, varjo taivuttaa valoa, veren parantajat kykenevät parantamaan itsensä, ihon parantajat parantavat myös muita. Minä nautin kovasti lukea juuri näistä erikoistaidoista, joita putkahtelee esiin pitkin tarinaa.

Punaisten kastiin kuuluvilla ei pitäisi olla mitään kykyjä, joten Mare poikkeaa heistä tämän piirteen takia (vrt. Outolintu-trilogia), mutta erityisen tekee hänestä myös se, että hän voi luoda salamoinnit itsestään, kun taas Hopeiden kyvyt vaativat aina jonkin välikappaleen toteutuakseen. Punaiset ja Hopeat myös erottaa toisistaan veren väristä, joka on Punaisilla tietenkin punaista ja Hopeisilla hopeista.

En vain hallitse, vaan luon. Olen erityinen.

Kirja etenee toiminnallisella tarinallaan  ripeästi eteenpäin, mutta sinänsä harmi, että se tapahtuu välillä ihmissuhteiden kustannuksella. Olisin esimerkiksi halunnut lukea enemmän Maren ja hänen henkivartijansa Lucasin kepeämielisiä keskusteluja, eikä Maren ja hänen lapsuudenystävänsä Kilornin välinen ystävyys pääse oikeuksiinsa. Ehkäpä seuraavissa osissa he saavat enemmän tilaa. Myöskin Calin ja Maren välistä kipinöintiä on kuvattu kirjassa säästeliäästi, mutta toisaalta, uskon että hyvää kannattaa odottaa. Lähimmäksi lukija pääsee tässä ensimmäisessä osassa Maren ja Mavenin välistä suhdetta, joka hiljaa hiipien kehittyy lämpimäksi yhteisymmärrykseksi.

Suutelen häntä suulle vapisten läpikotaisin. Hän valitsee minut. Hänen ihonsa tuntuu kylmältä omaani vasten, kuin kuolleelta.

"Valitse minut", henkäisen häntä vasten. "Valitse uusi maailma, tee tästä parempi---"

Punainen kuningatar on henkeäsalpaavan koukuttava sarjan aloitus, joka yhdistelee omalaatuisella tavalla fantasiaa ja dystopiaa. Kirjan henkilöt asustelevat kuvitteellisessa Nortan kuningaskunnassa, joka kuvataan sivumennen tulevaisuuden yhteiskunnaksi - mainitaan muun muassa "jäänteet rautateistä", joilla punakaartilaisten, kapinallisten supernopeat alijunat kulkevat.

Me nousemme punaisena kuin sarastus.

Tarinan loppu osaa yllättää minut täysin, kääntää asetelmat vinksin vonksin, paljastaa henkilöiden todelliset kasvot  - ja saa janoamaan lisää. Nyt minun ei auta kuin odotella kiltisti suomennettua jatko-osaa tai hankkia enkunkielinen osa Glass Sword käsiini. Olenkin odottanut jo tällaista kirjahelmeä sitten Outolintu-trilogian! Tästä lienee myös tulossa elokuva, mikäs sen mukavampaa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Punainen kuningatar muissa blogeissa:

Notko, se lukeva peikko 
Kirjamaailma 
Kirjakko ruispellossa

Lasinen miekka: Victoria Aveyard. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2017 

 Englanninkielinen alkuteos (2016): Glass Sword

”Nortan kuningaskunnassa kuohuu – punaisten keskuudessa muhii kansannousu ja hopeiset ovat varpaillaan. Heidän ylivaltaansa on ilmestynyt punainen särö nimeltä Mare Barrow, jonka kyky hallita sähköä ja salamoita on ennennäkemätön jopa mahtavia kykyjä hallitsevien hopeisten keskuudessa.

Kostonhimoinen prinssi Maven on kruunattu Nortan kuninkaaksi ja hän on päättänyt napata Maren. Ajojahdin kiihtyessä Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia punahopeisia vapaustaistelijoita avukseen. Samalla hän joutuu kohtaamaan sisällään kuohuvan pimeyden. Onko hän muuttumassa samanlaiseksi hirviöksi kuin hopeiset vastustajansa? Ovatko petokset ja vääryydet kovettaneet hänen sydämensä? Vallasta syrjäytetty prinssi Cal, Mavenin isoveli, seuraa Maren mukana, eivätkä Maren tunteet häntä kohtaan ole sammuneet.(Aula & Co)

Oma arvio:

Hopea-sarjan toisessa osassa Lasinen miekka seurataan jälleen Marea, Salamatyttöä, joka on yksi harvinaisista uusverisistä: vereltään punainen, mutta jolla on hopeisten erikoiskykyjä. Hän pakenee kieroilevaa ja hänet pettänyttä kuningas Mavenia. Mare on saanut pakomatkalleen rinnalleen veljensä Shaden, joka on myös uusverinen ja osaa tehdä loikkauksia ajassa ja paikassa sekä ystävänsä Kilornin ja Farleyn. Lisäksi Mare pääsee taas tapaamaan vanhempiaan, veljiään Breetä ja Tramya sekä siskoansa Gisaa.

Bree ei tunne minua sellaisena kuin nyt, koska hän ei ole minua melkein viiteen vuoteen. Elämäni on toisaalta kahden viime kuukauden kuluessa muuttunut enemmän kuin koskaan ennen.Vain kaksi ihmistä eli tapahtumat kanssani. Yksi heistä on vangittu ja toisella on päässään verellä lunastettu kruunu. Kilorn kutsuu heitä vihollisikseni. (s. 74.)

 Uusveristen pelastusoperaatiossa matkaa mukana tietysti myös prinssi Cal, joka joutui ensimmäisessä osassa surmaamaan isänsä ja pakenemaan kieroa veljeään. Calin ja Maren välit ovat ristiriitaiset, mutta he eivät voi unohtaa hetkiä, jolloin he tunsivat toisiaan kohtaan erittäin lämpöisiä tuntemuksia.

Lasinen miekka lähtee minulla kankeahkosti käyntiin, ja  kestää todella kauan päästä mukaan tarinaan, eikä pelkästään siksi, etten muista kunnolla kaikkia alkuosan Punainen kuningatar henkilöitä ja juonikuvioita. Pala palalta tarinan edetessä alan muistaa ja hahmottaa, missä mentiin, mutta tämä jatko-osa saa minut aavistuksen verran pettymään. Mietin, olivatko Maren ajatukset niin tavattoman, lapsekkaan mahtipontisia edellisessä osassa?  Hänen ja Calin välit tuntuvat hämmentäviltä: välillä he ovat kylmiä toisilleen, välillä käpertyvät lähekkäin. En saa oikein otetta heihin, ja jos Aveyard on yrittänyt luoda jännitettä heidän välilleen, se ei ole mielestäni kovin onnistunutta. Alkupuolella tapahtuvat kieroilut ja takinkäännöt hämmentävät, ja mietinkin, missä määrin voi tarinassa olla kieroilua, ettei se ala syödä uskottavuutta.

Kiipeämme yhä korkeammalle. Kuulemme vain moottoreiden jyrinän ja omien sydäntemme sykkeen. Pilvenriekaleita lehehtelee edessämme ja kone lävistää ne kuin aukeavat, valkeat verhot. En voi olla nojaamatta eteenpäin ja melkein painan nenäni lasiin nähdäkseni paremmin. Saari pyörii allamme oliivinvihreänä raudanväristä merta vasten ja pienenee joka hetki, kunnes en pysty enää erottamaan kiitorataa tai parakkeja. (s. 147.)

Pidän kirjassa eniten sen maailmasta: välillä en tiedä, luenko fantasiaa vai dystopiaa. (Onko kukaan vielä nimennyt näiden kahden lajin fuusiota, fantopia olisi mahtava nimitys…) Myös erikoiset lentävät kulkuvälineet, kuten Mustasiivet,  tuovat muuten fantasiapainotteiseen tarinaan dystopisia sävytteitä, ja henkilöiden erikoiskyvyt laajassa kirjossaan ovat mielenkiintoisia. Lyhyesti tiivistettynä kirjan juonikuviot ovat toimivia ja viihdyttävät, yllättävätkin, mutta juoni olisi nimenomaan kaivannut tiivistystä yli viidestäsadasta sivusta. Tavaraa oli nyt minulle liikaa.

Henkilöhahmoja tulee tässä osassa lisää, kun Cal, Mare ja muut värväävät Julianin antaman listan mukaan uusverisiä riveihinsä. Mukaan tulee  muun muassa muiden erikoiskyvyt lamauttava Cameron, vahingoittumaton Nix, kasveja kuihduttava Luther, olomuotoaan muuttava Nanny, ääntä hallitseva Farrah ja esineitä räjäyttävä Ketha. Henkilöihin ei pureuduta sen kummemmin, vaan suuri osa jää melko lailla sivurooliin. Eniten Maren ohella pääsee tarinassa esiin Maren ystävä paaluilta, Kilorn, joka Mareen rakastuneena kyräilee Calin läsnä ollessa. Olisi ollut mukava seurata enemmän Maren ja Kilornin ystävyyttä. Farley ja Maren veli Shade lähentyvät tarinan edetessä, ja olisi ollut kiintoisaa lukea tarinaa myös heidän näkökulmastaan. Ehkä useamman kertojan kautta kerrottuna tarina olisi ollut monisävyisempi, kun se nyt jää hiukan uppiniskaisen minäkertojan Maren varaan.

Pelkään yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Miksi siis teen näin? Miksi työnnän rakkaimpani luotani ja pakenen heitä? Mikä minussa on vialla?

En tiedä.

Enkä tiedä, miten voin lopettaa sen. (s. 305.)

Lasinen miekka jättää melkoiset odotukset seuraavalle osalle, etenkin kun se päättyy melko synkällä tavalla. Kolmas osa King’s Cage ilmestyy englanniksi helmikuussa 2017 ja seuraavaa osaa kaavaillaan jo alkuvuodelle 2018. Toivottavasti suomennos saadaan pian kolmannesta osasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lasinen miekka muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Unelmien aika
Lukunurkka
Brush on Silk
Ikuinen lukutoukka
Sivujen välissä
Nousu (Tiina Kukkoaho)
Siniset helmet

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Kuninkaan kahleet: Victoria Aveyard. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2017.

 Englanninkielinen alkuteos (2017): King's Cage

"Victoria Aveyardin Hopea-sarjan hengästyttävässä kolmannessa osassa liittolaiset punnitaan ja mahtavat armeijat kohtaavat toisensa. Mutta kuka johtaa uusveristen ja kapinallisten armeijan taisteluun, kun salamatyttö Mare Barrow on kadottanut kipinänsä ja viruu tyrmässä sadistisen kuningas Mavenin vankina? Olivatko kaikki hänen ja muiden uusveristen tekemät uhraukset turhia? Maven vaalii kuolleen äitinsä, julman kuningatar Elaran perintöä ja hallitsee valtakuntaansa ja vankiaan häikäilemättömästi.

Maren ystäviensä kanssa yhdistämä ja kouluttama uusveristen ja punaisten kapinallisten armeija jatkaa järjestäytymistä ja kasvaa entisestään. He valmistautuvat vääjäämättä edessä olevaan sotaan tietäen, että varjoissa piileskelyn aika on lopullisesti ohitse. Prinssi Cal, Maren rakastettu ja punaisten hopeaverinen liittolainen on päättänyt, ettei mikään estä häntä vapauttamasta salamatyttöä pahan veljensä kynsistä." (Aula & Co)

Oma arvio:

Lumiselle pihalla leijailee lunta raudanharmaalta taivaalta vihmovan tuulen mukana. Ikkunan lasi tuntuu kylmältä, mutta kieltäytyy jäätymästä.

Niin kuin minäkin. (s. 28)

Nyt sain käsiini tämän Hopea-sarjan kolmannen osan kiitettävän pian edellisen osan ilmestymisestä, joten sarjan tapahtumat eivät olleet vielä päässeet pyyhkiytymään pois muististani. Edellinen osa, Lasinen miekka, päättyy siihen, kun Mare jää Mavenin vangiksi. Mare odottaa kurjia olosuhteita, eristämistä,kidutusta ja piinaa, ja sitä hän alkuun saakin kokea, mutta huomaa pian, ettei Maven ole suunnitellut pelkästään sellaista hänen kohdalleen. Hän on paljon ovelampi - hän tekee Maresta keulakuvansa, jonka avulla hän voi houkutella lisää uusverisiä omaan joukkoonsa. Mare joutuu noudattamaan Mavenin käsikirjoitusta, mutta hän saa myös eri vapauksia, kuten läjän Julianin kirjoittamia kirjoja viihdykkeekseen. Toisaalta hänen kykynsä tuottaa salamoita on tukahdettu hiljaisesta kivestä tehdyillä kahleilla, mikä ahdistaa Marea suuresti - hän purkaa raivoaan rikkomalla sellissään astioita.

Kuva: Pixabay

Toisaalla Purppurakaartin jäsenet suunnittelevat Hopeisten kukistamista. Cal ei oikein tiedä, mitä ajatella Maresta: onko hän kääntänyt oikeasti selkänsä Purppurakaartille? Farley on viimeisillään raskaana ja suree Shaden, lapsen isän kuolemaa. Cameron on ärsyyntynyt siitä, että muut tuntuvat kaipaavan yhä Marea joukkoihinsa. Hänestä Mare on petturi, ja häntä ärsyttää Calin ponnettomuus. Cameron on mielestäni rasittava ja turha henkilöhahmo, joka ei kirjan loppuosassa onneksi enää juuri esiinnykään. Farley taas ansaitsisi mielestäni enemmän tilaa kirjan sivuilla. Tässä osassa myös Evangeline saa puheenvuoron muutamassa luvussa, jotka tuovat hieman eri näkökulmaa tarinaan.

Minä pidän kovasti niistä osioista, jotka kertovat Maren ajasta Mavenin vankina, mutta muut näkökulmahahmot ja niiden seuraaminen ei napannut minua ollenkaan. Prinssi Maven alkaa osoittaa inhimillisyyden merkkejä, ja hetken jopa luulen, että hänen ja Maren välille voisi syntyä jotain, mutta menneisyyden haamut ja Mavenin aivopesty mieli eivät tee tuon prinssipolon kanssa ystävystymisestä helppoa. Pahuus asuu hänessä tiukasti.

Kuva: Pixabay

 Katson alas ja näen violettia ja valkoista. Paljas sähkö virtaa sormieni välissä ja sihisee ilmassa. Edestakainen liike on tuttu. Kykyni ja voimani on palannut. (s. 363)

Maren ja Calin väliset kinat tuntuvat kadonneen kuin tuhka tuuleen, kun he jälleen kohtaavat. Maren jälleennäkeminen perheensä ja lapsuudenystävänsä Kilornin kanssa ja kiihkeät kuhertelut Calin kanssa tuovat kirjan loppuun onnellisen suvannevaiheen ennen odotettavissa olevaa, eeppisiin mittoihin kasvavaa lopputaistelua Punaisten ja Hopeisten välillä: salamat sinkoilee, tulet leiskuu, muurit murtuvat ja ihmisiä kaatuu. (En ole koskaan ollut taistelukohtausten ystävä, sillä niissä yleensä tapahtuu liikaa kaikkea hässäkää kerralla.)

Ikävä kyllä hopeiset ja uusveriset eivät voi muuttaa menneisyyttään. Virheitään ei voi korjata, unohtaa tai sivuuttaa. Mutta hyvittää niitä voi. Tässä ja nyt. (s. 232)

Erehdyksellisesti olen ajatellut tämän olevan koko ajan trilogian päätösosa, ja ihmettelin hiukan töksähtävää ja toivotonta loppuratkaisua. Olin hiukan, että "TÄH!!?" Sarjaan on kuitenkin tulossa neljäs osa, War Storm, jonka arvioitu julkaisu sijoittuu vuoden 2018 toukokuulle.

Viihdyttävämpi Kuninkaan kahleet on kuitenkin kuin edellinen osa.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Brush on Silk

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Outolintu-trilogia: Veronica Roth
Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins
Särkynyt meri -trilogia: Joe Abercrombie
Valinta-sarja: Kiera Cass
Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

Päivitys Unien kirjat -trilogiaan

Luin päätökseen Kerstin Gierin Unien Kirjat -trilogian. Kurkkaa tästä, mitä pidin osasta Liitto - Unien kolmas kirja.

Päivitys Mystic City -trilogiaan

Luin Theo Lawrencen Mystic City -trilogian viimeisen osan Hehkuva ruumis. Lue tästä, mitä mieltä olen.

Jääkaksoset: S. K. Tremayne

Jääkaksoset: S.K. Tremayne. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2016.

Englanninkielinen alkuteos (2015): The Ice Twins


"Identtisistä kaksostytöistä toinen on kuollut – mutta vanhemmat eivät ole varmoja, kumpi. Hyytävä psykologinen trilleri on ollut suurmenestys ympäri maailman.

On kulunut vuosi siitä, kun toinen identtisistä kaksostytöistä on kuollut onnettomuudessa. Perhe päättää muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää taakseen hirveä tragedia. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä vanhempien kauhuksi henkiin jäänyt tytär väittää olevansa kuollut sisarensa.

Kun myrsky pakottaa perheen äidin ja tyttären eristyksiin saarelle, piinaavat kysymykset eivät jätä äitiä rauhaan. Mitä oikein tapahtui tuona kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista menehtyi?"

 Oma arvio:

Sain lukea ennakkoon tämän kirjan, jonka oikein onnistunut kansikuva ainakin antaa vihiä hyytävästä, kylmäävästä jännityksestä - ja ehkäpä jopa värisyttävistä kauhun tunteista (Alan Clarke / Arcangel Images & Shutterstock).  Olisiko tämä sellainen kirja, joka saisi minun sykkeeni kiihtymään jännityksestä?

Niinhän siinä kävi, että ahmaisin Jääkaksoset parissa päivässä. Kirjan alussa Sarah ja Angus Moorcroft haluavat  päästä aloittamaan perheen elämän alusta Anguksen perimällä Torranin majakkasaarella. He surevat vuosi sitten menettämäänsä tytärtä Lydiaa, joka putosi Sarahin vanhempien parvekkeelta. Hyytävää on kuitenkin eloon jääneen kaksosen, Kirstien käytös. Sarah huomaa tyttäressään jotain outoa jo Lontoossa, mutta ei halua sotkea miestänsä epäilyksiinsä.

"Äiti..."

Hänen äänensä kuulostaa oudolta. Jähmetyn hetkeksi hölmönä ovelle. En haluaisi mennä sisään.

Minua pelottaa.

Tämä on järjetöntä, mutta sydämeni jyskyttää äkillisen paniikin vallassa. Enkö pysty menemään oman tyttäreni huoneeseen?

Ihastelin lukiessani sitä, kuinka elävästi Skotlannin tyrskyisät kalliot ja koko ilmapiiri on kuvattu. Jo se pelkästään antaa kauhistuksen hiipiä kuin huomaamattaan selkäpiitäni pitkin. Kirstien kammottavat painajaisunet ja outo käytös on pelottavaa. Voin myös eläytyä äidin tuskaan, kun hän yrittää tukea sekaisin olevaa tytärtään ja saada elämän rullaamaan Torranin mökissä, joka ei ole kovinkaan häävissä kunnossa. Hän silti kaikesta huolimatta rakastuu saareen.

Ensimmäistä kertaa muuttomme jälkeen minut valtaa vahva kuuluvuuden tunne. Kurjuudesta ja kauneudesta huolimatta olen rakastumassa uuden kotimme tavattoman aitoon kauneuteen: rakastumassa Salmadairin ohi etelään kuohuvien vesien mahtiin, haltioitumassa merenlahtien välissä kohoavan Knoydartin arvokkaasta yksinäisyydestä. Kauneus tekee kipeää: se sattuu samalla tavalla kuin haavat, jotka alkavat parantua.

En halua ikinä palata Lontooseen. Haluan jäädä tänne.

 Sarahin ja Anguksen välillä tuntuu olevan etäisyys, joka kasvaa tarinan edetessä yhä suuremmaksi. Angus ei saa minulta kovinkaan suuria pisteitä. Hän on kyllä huomaavainen isä tyttärelleen, mutta hänen taipumuksensa juopotteluun, ajoittain kylmäävä käytös vaimoaan kohtaan ja pinnan alla kytevät salaisuudet tekevät hänestä vastenmielisen. Toisaalta Sarah ei vaikuta täysin tasapainoiselta äidiltä, mikä on toki olosuhteet huomioon ottaen ymmärrettävää. Hän on käynyt läpi rankan vuoden lapsensa menettämisestä johtuvan masennuksensa kourissa, ja on nyt pikku hiljaa kasaamassa itseään uudelleen - mutta huoli Kirstiestä saa hänen mielen taas sekaisin.

"Äiti, olenko minä nyt näkymätön?"

Tämä kirja pyörittelee ja kääntelee juonta ja sai ainakin minut epäilemään ihan vääriä henkilöitä. Kauhuntunteita koin niin että meinasin yöuneni menettää - hyvin onnistunutta psykologista kauhua Jääkaksoset on, sen voin sanoa. Yliluonnollisuutta tarinassa on vain hitusen, mutta kauhistusta luo enemmän pikku hiljaa paljastuvat salaisuudet sekä itse tunnelma myrskyisellä saarella. Kirjan loppu  on ihan muuta mitä odotin, eli hyvin onnistunut lopetus mainiolle jännityskirjalle.

Arvosanani  4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Jääkaksoset muissa blogeissa:

Lukutoukan kulttuuriblogi 
Annelin kirjoissa 
Järjellä ja tunteella
Leena Lumi
Rakkaudesta kirjoihin

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen.

Pikkuväen poluilla: Tuula Aaltonen. Kuvittanut Miranda Mord. Haamu 2016. Lasten kuvakirja. 99 sivua.

"Ihmeellinen satumaailma elää oman todellisuutemme ympärillä. Pikkuväen polut kulkevat ihmisten reiteillä, mutta niillä tallaavat lähes näkymättöminä kummitukset, keijukaiset, haltiat, peikot, menninkäiset, tontut ja maahiset ihan siinä silmiemme alla.

 

Pikkuväen maailmassa tehdään mukavia asioita: jutellaan, saunotaan, syödään pullaa, leikitään, hoidetaan puutarhaa, musisoidaan ja juhlitaan. 

 

Joskus eteen sattuu ongelmia, jotka ratkotaan yhteistuumin. Esimerkiksi silloin, kun kummituksia katoaa, leipomossa käy öisiä pullavarkaita tai Hiisi aiheuttaa päänvaivaa Pikkuväelle.

 

Vapaus ja vastuunkanto ovat Pikkuväelle tärkeitä arvoja, eikä suurempia selkkauksia juuri ole. Mutta joskus, äärimmäisen harvoin, kenties kerran vuosisadassa, joku painaa hälytysnappia. Ja silloin Pikkuväki valpastuu."

 

Oma arvio:

 

Luimme tämän kirjan yhdessä 8-vuotiaan tyttäreni ja 6-vuotiaan poikani kanssa, joten heidänkin äänensä pääsee kuuluviin arviossa.

 

Kirjassa on kansien välissä  yhteensä kaksikymmentäkolme napakkaa, kauniisti kuvitettua tarinaa pikkuväestä. Kirjan tarinat ovat saaneet inspiraationsa Loviisan kaupungissa tehdystä tempauksesta, jossa useaan taloon rakennettiin kulkureittejä, ovia ja kohtaamispaikkoja talojen ja alueiden pienille suojelushengille. 

 

Lapset pitävät Miranda Mordin kuvituksesta tosi paljon, kuin myös minäkin. Hänen kuvituksensa ovat tuttuja Gabriel Hullo - sekä Kummajaisten kylä -kirjoista.  Pientä narinaa tuli pojalta vain siitä, että joka tarinaan liittyvä,  sivun kokoinen kuva on aina tarinan aloitussivulla, kun taas toinen aukeama on aina kuvaton. Tyttö kehui, että kuvat ovat tosi värikkäitä ja hienoja. Minusta ne ovat mahtavan persoonallisia, ja etenkin mustapohjainen kansikuva saa mieleni hykertelemään kauneudellaan.

 

Tarinat kiinnostivat lapsia kovasti. Tytön mukaan kirja kertoo Pikkuväestä ja kaikista haamuista  ja poika lisää, että siinä on paljon jaksoja. Pojan suosikki on Kimalaiskiipeli-niminen tarina, jossa nuori tyttö nielaisee suuhunsa kimalaisen. Tyttöä jostain syystä harmittaa se kohta, kun kimalainen otetaan tarinan tytön mahasta pois houkuttelemalla. Hän pitää eniten tarinasta Puu-Ukko ja herra Hauki, jossa ilkeästä hauesta tulee lopulta kiltti. Poika ei pidä kirjan viimeisestä tarinasta Kukkaisväen jaettu ilo, joten ilmeisesti puutarhanhoito ei ole hänen heiniään. 

Minusta tämä kirja pitää sisällään sopivia iltasatuja, vaikka me kyllä luimme kirjan noin kolmessa osassa, monta tarinaa putkeen. Seuraavalla kerralla voisimmekin makustella aina yhden tarinan kerrallaan. En tiedä, riittääkö kovin pienillä mielenkiinto näiden kuuntelemiseen, mutta ainakin meidän lapset ovat sopivaa kohderyhmää. Parasta tässä on tarinoiden monipuolisuus: prinsessa- ja keijufaneille löytyy omat tarinansa, kummitusfaneille omansa, on noitia, maahisia... 

 

Minun suosikkini kirjassa on Riemumaisteri, jota luonnehditaan näin:

 

Riemumaisteri on velho, joka todella pitää opiskelusta. Aina kun sen näkee, on sillä kirja mukanaan. Riemumaisteri on sellainen, joka on kerran valmistunut maisteriksi ja viidenkymmenen vuoden kuluttua valmistuu uudelleen riemumaisteriksi.

Minäkin haluaisin ruveta riemumaisteriksi!

 

Tällaiset fiilikset lapsille jäi kirjasta:

 

Tyttö:

 

 

Poika:

Minä annan arvosanan 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitämme kustantajaa!

Päivitys Engelsfors-trilogiaan

Luin Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogian kolmannen osan Avain. Lue tästä, miten se kolahti.