Päivitys Nälkäpeli-trilogiaan

Luin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian esiosan Balladi laululinnuista ja käärmeistä. Kuvaa klikkaammalla pääset lukemaan ajatukseni tästä ja aiemmista osista.

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo

Tämä biisi on sinulle: Maurene Goo. Suomentanut Inka Parpola. Otava 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Somewhere only we know. Kansi: Elizabeth H Clark (suunnittelu), Jena Cumbo (kuva)

"Ihastuksen kipinät sinkoilevat K-popin kulisseissa. Hurmaava romanttinen komedia rakkauden riskeistä ja itsensä etsimisestä.

Lucky on K-popin kuumin tähti. Hän on juuri valloittanut Hongkongin Heartbeat-hitillään, ja seuraavaksi vuorossa on koko maailma. Mutta nyt, luksushotellin huoneessa ennen maailmanvalloitusta ja kauneusunia, hän haluaa epätoivoisesti hampurilaisen.

Samaan aikaan nuori ja koppava paparazzi Jack livahtaa luksushotelliin nuuskimaan. Matkalla hän törmää tyttöön, jolla on pelkät tohvelit jalassa ja hampurilainen mielessä. Hän näyttää tutulta. Ja aika söpöltä. Jackia alkaa ehkä vähän kiinnostaa.

Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen.(Otava)"

Oma arvio: 

Sopivasti kesän alkuun ilmestyi Maurene Goon kirjoittama, romanttinen K-popin maailmaan sijoittuva YA-kirja Tämä biisi on sinulle. Oma arvostelukappaleeni on taas hukkunut ilmeisesti jonnekin postin syövereihin, joten nappasin tämän kirjastosta mukaani, koska kaipasin kevyttä hömppää lomalukemiseksi.

Kundi ei tuntunut tietävän, kuka olin, ja se oli ihan täydellistä. Saisin hengailla pojan kanssa niin kuin kuka tahansa tavallinen teini-ikäinen tyttö. Sain ideasta virtaa, vaikka olinkin turtana lääkkeistä. (s. 49)

Kirjan päähenkilönä on Luckyksi kutsuttu K-pop-tähti, joka huomaa esiintymisen ja laulamisen palon hänessä sammahtaneen. Lucky on kaikin puolin täydellinen, osaa koreografiat, laulaa nuotilleen, on kaunis pakkaus, mutta hän tuntee, että jotain puuttuu. Jopa hänen ruokavalionsa on tarkoin säädelty, ja kun erään Hong Kongin keikan jälkeen Luckylla alkaa tehdä mieli kunnon hampurilaista, hän päättää harhauttaa henkivartijaansa ja ottaa hatkat uni- ja mielialalääketokkuroissaan ja hotellin tohvelit jaloissaan.

Toinen näkökulmahenkilöistä on Jack, joka on pakotettuna isän lakifirman harjoittelija. Jack haluaisi tehdä jotain luovempaa, ja on aina haaveillut valokuvaajan urasta. Hän ottaakin isältään salaa paparazzikuvia juorulehdelle, ja sattuu olemaan juuri kuvauskeikalla samassa hotellissa, josta Lucky lähtee metsästämään hampurilaista. Kuvan napattuaan Jack törmää ulkona hoippuvaan nättiin tyttöön, jota ei tunnista supertähdeksi, vaan luulee tämän olevan vain joku humalainen tyttö. Vastuuntuntoinen  Jack haluaa huolehtia, ettei tytölle käy mitenkään, ja kaikkien sattumusten kautta tyttö päätyy nukkumaan tokkuransa Jackin asunnolle. Vasta silloin poika saa tietää, kuka tyttö on, ja hänelle viriää ajatus - hän ottaa tytöstä kuvia ja myy ne juorulehdelle.

Lucky ei siis tiedä, että Jack tietää, kuka hän on. Lucky väittää pojalle olevansa kuoromatkalla, kun taas Jack valehtelee kuvaavansa häitä. Aamuisesta alkusäikähdyksestään selvittyään Lucky, tai oikeastaan Fern, antaa Jackille luvan järjestää hänelle ikimuistoisen päivän Hong Kongissa. Lucky on erityisen perso herkuille ja ruualle, ja niinpä he pysähtelevät tuon tuostakin maistelemaan Hong Kongin herkkuja. Minulle tulee kova nälkä kirjaa lukiessa.

Jossakin välissä jokin oli muuttunut. Ehkä, kun katsoin sitä videota hotellihuoneessani? Olin silloin tajunnut, että jotain puuttui. En vain tiennyt, mitä. Ja tämä ilta tämän pojan kanssa auttoi minua välttelemään koko asiaa. Unohtamaan, etteivät toteutuneet unelmat enää riittäneet. (s. 67)

Mukavan päivän aikana Lucky saa hetken elää tavallisen nuoren elämää söpön ja kohteliaan pojan seurassa, kun taas Jack painiskelee omantuntonsa kanssa. Voiko hän tosiaankin myydä päivän aikana ottamansa kuvat lehdelle, kun hän on alkanut tuntea jotain Ferniä kohtaan? Voiko Lucky palata takaisin samaan pyöritykseen, vai voisiko hän muuttaa asioita ja alkaa taas nauttia siitä, että hänellä on laulun ja esiintymisen lahja? Kuinka tärkeää on täyttää muiden odotukset, vai pitäisikö sittenkin kuunnella omaa itseään? Seikkailun ja hulvattomien sattumusten lomassa nämä nuoret joutuvat pohtimaan sitä, mitä he elämältään haluavat ja kenen toiveita he toteuttavat, vanhempiensa/managerinsa vai omiansa.

"Elämässäni ei ole ylettömästi ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua englantia. OLen saattanut poimia muutamia ilmauksia historiallisista rakkausromaaneista." (s. 109)

Rakastan romanttisia YA-kirjoja, mutta mikä tahansa ei minulle kelpaa. Jos en pääse henkilöhahmoista jyvälle, jos heidän vuoropuhelunsa tuntuu tönköiltä ja jos en tunne kipinää hahmojen välillä, se on siinä. Näin vähän taisi käydä tämän kirjan kanssa. Tämä kirja on ihan kiva ja viihdyttävä, hauskakin, mutta mahtavuuteen asti se ei yllä pääosin alkupuolen tönkköyden takia. En oikein osaa selittää, mikä kirjan alussa hiertää. Ehkä se on päähenkilöiden repliikit ja vuorovaikutus, koko asetelma tai sitten kirjoitustyyli. Luckysta on yritetty tehdä hiukan hupsua erilaisine hassuine sana- ja sanontavalintoineen. Jackin hauskuus taas perustuu suorasukaisuuteen. Välillä tämä toimii, mutta välillä ei.  Jotenkin minua myös häiritsee se, miten jälleen kerran kirjan pääpari hipoo ulkoisilta olemuksiltaan täydellisyyttä. Okei, luulisi minun jo tottuneen tähän, mutta nyt minusta jotenkin ärsyttää jo se, miten söpönä ja timminä Lucky/Fern Jackia alvariinsa pitää ja miten söpö ja kaunis ja taitava Lucky/Fern Jackin mielestä on. Blääh! Loppua kohti viihdyin kuitenkin hiukan paremmin Luckyn alias Fernin ja Jackin matkassa.

Arvosanani 3+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja vlogeissa:

Bibbidi Bobbibi Book 

Thebookbasement 

Bickering Book Reviews

Samantyylistä luettavaa:

Juno Dawson; Mallikappale

Ravilikat: Marika Riikonen

Ravilikat: Marika Riikonen. Karisto 2020

 Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Emma ei ole ikinä haaveillut ravihevosista, mutta mikä tahansa käy, kun on palava halu päästä hoitamaan hevosia. Eräänä elokuun päivänä Emma ja Kristin löytävät itsensä Emman mummolan lähellä olevan pienen ravitallin pihasta. Tytöt pyytävät päästä auttamaan hevosten hoidossa ja tallitöissä, ja tallin omistajat Paavo ja Eila antavat heille mahdollisuuden. Emma ja Kristin käyvät tallilla joka viikonloppu ja tottuvat hoitohevostensa oikkuihin. Lopulta he pääsevät kokeilemaan ajamistakin. Kaikki on täydellistä, kunnes Kristin alkaa tylsistyä.

Ravilikat on haikeankaunis tarina harrastuksesta ja intohimosta, joka riittää ystävyyden siteeksi ja täyttää koko elämän.(Karisto) "

Oma arvio:

Varhaisnuoruuteni ja teini-ikäni alkuvuodet heppatalleilla asuneena mieleni halajaa aina välillä siihen huolettomaan, kuivan heinän, hevosenlannan ja sahanpuruntuoksuiseen maailmaan, jonka voi kokea ainoastaan hevostallilla. Itse en ole koskaan ollut ratsastuskoulujen vakiokävijä, vaan olen lampannut yksityisillä talleilla, joissa on ollut vaihtelevasti niin ratsuja kuin ravureitakin. Niinpä osaan mainiosti heittäytyä siihen tunnelmaan, joka vallitsee tämän kirjan maalaisravitallilla.

Varoitankin nyt heti alkuun, että tämä postaus sisältää omia muistojani ja kokemuksiani heppatallielämästä.

Marika Riikosen Ravilikat on täydellinen kuvaus siitä, kun tallilla ei vallitsekaan "kärpästen herruus" eli tyttöjen välistä kyräilyä, suitset ja satulat eivät ole siistissä rivissä satulahuoneessa, hevosilla ei ole omia söpönvärisiä harjapakkeja ja karsinoiden ovissa ei ole hienoja nimikylttejä. Seiskan ja kasin välistä kesälomaa aloitteleva Emma on käynyt aiemmin ratsastuskoululla, mutta siellä hoitohevosen saaminen on todella vaikeaa. Niinpä hän on lähtenyt Kristinin kanssa kokeilemaan eräältä ravitallilta, joka sijaitsee noin yhdeksän kilsan pyörämatkan päässä. Voin niin hyvin samaistua siihen jännittyneeseen tunnelmaan, kun tytöt rohkenevat kysyä tallin omistajilta, Paavolta ja Eilalta, josko he saisivat alkaa hoitaa hevosia. Olen itsekin ollut monta kertaa samassa tilanteessa, ja saanut niin pakkeja kuin myöntäviä vastauksiakin. Tällä kertaa tyttöjä onnistaa, ja Paavo ja Eila lupaavat, joskin alkuun melko varovaisesti, tyttöjen alkaa käydä tallilla.

Kai se sitten käy. Maailman kaunein lause. (s.9)

Alussa tytöt saavat vain vähän vastuuta; karsinoiden siivousta, hevosten tarhasta hakua ja harjausta, valjastuksessa avustamista. Pikku hiljaa tyttöjen taidot karttuvat (Kristinillä kokemusta on hiukan enemmän) ja he alkavat päästä mukaan hiitille, saavat ajaa hevosia itsekin ja hoitaa iltatallit omistajien puolesta. Minusta on niin mukava pujahtaa ravitallin huolettomaan maailmaan, jossa suitsia ei sanota suitsiksi, vaan ne ovat päävehkeet, hevoset harjataan sillä harjalla, mikä sattuu käteen, omistaja ei anna laittaa nimikylttejä oviin ja tallipäivä aloitetaan hörppimällä Eilan keittämät, väkevät kahvit. Tai kahveet, niinkuin Eila sanoo.

"Jaa tolla tavallako ratsuille pannaan päävehkeet?" Paavo äimistelee. "Kai sen noinkin voi tehdä." (s. 29)

Kirjassa kuvataan pääosin tavallista talliarkea, johon kuuluu myös jännittävät hiitti- ja kisareissut, uusien asioiden oppiminen ja tallille pääsemisen haasteet. Kesällä tallimatka sujuu helposti pyöräillen, mutta koulujen alettua syksyllä ja ilmojen viiletessä matka alkaa tuntua pidemmälle. Välillä jomman kumman vanhemmat suostuu pitkin hampain kyyditsemään tallille. Teini-ikäisellä minulla  tallimatka oli vain 4-5 kilometriä, joka taitettiin kesät talvet pyörällä. Vanhemmat lähtivät tosi harvoin kuskiksi, joten monet kerrat poljimme parinkympin pakkasilla kohmeisina tallille ja sieltä kotia. Illalla kotona sulattelin varpaitani lämpimässä vesisaavissa. Mutta ei me valitettu, ainakaan kovin monesti. Tallille oli päästävä!

Emma on kuvitellut, ettei unelmaan voi tottua, mutta voi. Samalla hän nauttii siitä, että nyt työ vasta alkaa. Hän alkaa tuntea hevoset. Ne eivät ole enää lauma mustia jouhia ja ruskeita karvapeitteitä. Värien alta erottuu luonteita. (s. 39)

Tallitapahtumien sivussa käydään läpi Emman ja Kristinin ystävyyttä, joka perustuu pääosin vain tähän yhteiseen harrastukseen. Koulussa molemmilla on omat ystävänsä eivätkä he ole tekemisissä keskenään. Kristin on luonteeltaan kokeilunhaluisempi, rohkeampi ja impulsiivisempi kuin Emma, ja tämä alkaa pikku hiljaa hiertää tallikavereiden välejä. On tytöillä toki hauskat ja hupsut hetkensä tallilla. Paavon ja Eilan aikuinen poika Heikki herättää kitkaa tyttöjen välillä, sillä Emma on hyvin vaivaantunut huithapelinä tunnetun Heikin läsnäollessa, kun taas rohkeampi Kristin lähes flirttailee miehelle. Pian Kristin alkaa osoittaa tylsistymisen merkkejä tallilla, jossa ei aina tapahdu mitään jännittävää. Emma ei voi käsittää tätä, sillä hänelle on ihan okei istuskella heinäpaalin päällä ja odotella kyytiä kotiin. Hän rakastaa tallin verkkaista tunnelmaa. 

"Sä olet aina niin huolissas. Aina sä jaksat vatvoa", Kristinin ääni naukuu hänen korvissaan. (s. 147)

Kirjassa tuodaan myös hyvin esille vanhempien suhtautuminen talliharrastukseen. Kristinin äidin hienovaraiset vihjailut siitä, kuinka rankkaa työtä tytöt "joutuvat" tekemään eivätkä saa palkkaa siitä, olivat hyvin yleisiä ainakin minun talli-iässäni. Monien vanhemmilla tuntui olevan huoli siitä, että innokkaita heppatyttöjä ja -poikia käytettäisiin hyväksi ilmaisena työvoimana, vaikka näin ei missään vaiheessa ole. Kun sain hevoskärpäsen pureman, tein ilolla ihan mitä vain, mikä liittyi hevosiin: lakaisin käytäviä, siivosin karsinoita, putsasin harjoja ja varusteita, nakkelin heinäpaaleja jne. Kaikki se on osa harrastusta, ja siitä nautitaan. Emme osanneet olla vailla palkkaa, sillä palkkanamme oli se, kun saimme olla osa tallielämää. Minä en ainakaan ole koskaan katunut sitä, että vietin suurimman osan teini-ikääni talleilla, sillä opin siellä valtavasti vastuunottoa ja sosiaalisia taitoja. Hevosmaailmassa ollaan tekemissä todella monenikäisten ihmisten kanssa, ja siinä opittiin olemaan niin pienempien kuin aikuisten kanssa rennosti ja välittömästi tekemisissä sen sijaan, että oltaisiin riekuttu kylillä omanikäisten klimpissä.

Tie on erinäköinen, kun he ovat rattailla kaksin. Se on pidempi ja leveämpi ja täynnä ääniä. Ja kärryjen edessä askeltaa turhankin pirteänä uppo-outo hevonen. Vänrikin hokitetut kaviot tupsahtelevat tiehen, ja lumi narisee renkaiden alla. Pakkanen pistelee poskia, ja heidän edessään keikkuu paksu, musta häntä. (s. 139)

Ravilikat on pitkästä aikaa kunnon hevoskirja, johon ei ole tupattu liikaa epäuskottavia seikkailuja ja ihastumiskuvioita. Jos kaipaa ehtaa tallitunnelmaa ja sen kuvausta, tämä on oikea kirja. Emman ja Kristinin tarina tuo myös sen näkökulman esille, ettei aina hevosharrastukseen tarvita isoja rahoja, vaan hevosten kanssa voi olla ja puuhailla ihan ilmaiseksi, kun löytää oikean tallin. Myös minä jouduin ystäväni kanssa näkemään vaivaa, jotta pääsisin hevosten lähelle, sillä vanhemmillani ei ollut varaa kustantaa kalliita ratsastustunteja. Lisäksi kirja on mainio ystävyyskuvaus, jossa yksi yhteinen tekijä on saattanut kaverukset yhteen, ja kun tämä  tekijä poistetaan, jäljelle ei jää välttämättä mitään. Sen kanssa vain eletään. Jotkut lähtevät tallilta, kun muut asiat alkavat kiinnostaa, mutta jotkut jäävät. Kaiken kaikkiaan Ravilikat on aito, uskottava ja helppolukuinen kirja, jota suosittelen noin 11-14-vuotiaille.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly

Samantyylistä luettavaa:

Milja-sarja: Anna-Riikka Sairio 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame

Oikealla tavalla vääränlainen: Estelle Maskame. Suomentanut Maija Van De Pavert. Gummerus 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Wrong Side of Kai. Kansi: Shutterstock

"Mitä käy, kun koko koulu on nähnyt sinut alasti?

Vanessa ei usko vakaviin parisuhteisiin. Oikeastaan hän ei usko minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kun hänen kevyt juttunsa Harrisonin kanssa päättyy siihen, että Vanessasta kuvattu video on koko koulun katseltavana, Vanessa on raivoissaan. Hän aikoo kostaa, kävi miten kävi.

Onneksi Vanessalla on suunnitelma, ja sopiva rikoskumppanikin löytyy. Eikä Vanessaa haittaa lainkaan se, että hänen rikoskumppaninsa on pitkä, hauska ja häkellyttävän hyvännäköinen… Kuka olisi arvannut, että kosto voi olla näin suloinen?" (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut tähän mennessä kaikki Estelle Maskamen suomennetut YA-romaanit, joista olen ilokseni nähnyt hyvin vahvasti sen, miten hän on koko ajan kehittynyt kirjailijana. Paljon on tapahtunut epäuskottavan "kielletyn" rakkaustarinatrilogia DIMILY:n jälkeen. Maskamen kaikkia romaaneja yhdistää yksi hyvin vahva teema: perhe, sen ongelmat ja kipupisteet. Niin myös tässä uusimmassa, joka on yhtä lailla perhe- kuin rakkaustarina. 

Vanessa on seksuaalisesti hyvin avomielinen ja rento, ja tämän tietää jo kaikki hänen koulussaan. Hän ei halua seurustella vakavasti, vaan pitää ainoastaan hauskaa. Tällä kertaa Vanessalla on kierroksessa koulun pelipoika Harrison, jonka kanssa tämä taas rientää bileissä yläkertaan muhinoimaan. Harrison pilaa tunnelman kysymällä Vanessaa mukaan laskettelureissulle, mistä Vanessa tyrmistyy ja muistuttaa Harrisonia, kuinka heidän juttunsa on tarkoitus pitää kevyenä. Pari saa sovittua asian ja palkinnoksi Vanessa järjestää strippausesityksen komistukselleen, joka (tietenkin) kuvaa koko session. Noh, arvaahan sen, miten siinä käy. Kun myöhemmin Vanessa lemppaa Harrisonin, sillä ei saa pojan laskettelureissupyyntöä mielestään, Vanessan strippausvideo leviää kaikkien nähtäville.

Mitä tekee Vanessa? Hän on kuolla raivoon ja epätoivoon, muttei voi kertoa isälleen, joka on nykyään kuin varjo entisestä. Äidin kuoleman jälkeen isä ei ole huomannut Vanessaa eikä tämän pikkusiskoa Kennedyä, vaan tuntuu olevan aivan omissa maailmoissaan. Vanessa kaipaisi isällisiä neuvoja ja aikuista, joka asettaisi hänelle rajat. Isää ei kiinnosta, tuleeko Van kännissä kotiin tai onko tämä ja sisko syönyt kunnolla. Isä vain haikailee äidin perään ja vaalii tämän muistoa kummallisin yksityiskohdin.

Isä on poissa, eksynyt omiin huoliinsa niin, ettei hän tunnu enää edes huomaavan minua. Hän ei välitä. (s. 25)

Onneksi Vanessa löytää apua yllättävältä taholta. Vanessa törmäsi noissa kovan onnen bileissä naapurikoulusta muuttaneeseen Kai Washingtoniin ja läikytti vahingossa drinkin tämän päälle. Nyt tuo sama komistus ehdottaa Vanessalle yhteystyötä, jotta he voivat kostaa Harrisonille. Kailla on omat syynsä vihata tätä. Näin alkaa Vanessan ja Kain kumppanuus ja yhteystyö, joka muuttuu pikkuhiljaa pienehköstä flirtistä syvemmiksi tunteiksi. Vanessa ei kuitenkaan usko suhteisiin. Kannattaisi ehkä kuitenkin yrittää. Yhtäkkiä hän ei voi nimittäin muuta ajatellakaan kuin Kain suutelemista. Yllättäin Kai alkaa tuntua enemmän kuin pelkän hauskanpidon arvoiselta, mutta Vanessa ei voi tätä tietenkään myöntää itselleen, ennen kuin on löytänyt kipupisteensä ja käsitellyt sen.

Miten hän tekee tuon? Miten hän osaa tehdä kaiken oikein, vaikka on juuri tekemässä kaikkea väärää? Hän on niin huolettoman hurmaava, säkenöi sarkasmia ja älyä, mutta on myös oikeasti mukava, kun sitä tarvitaan. (s. 145)

Onko kostaminen kuitenkaan hyvä ratkaisu? Vanessan ja Kain kostotoimenpiteet onnistuvat, mutta Vanessa ei tunne itseään sen onnellisemmaksi. Lisäksi Harrison ystävineen ahdistelee Vanessaa ja yrittävät painostaa lopettamaan kostotoimenpiteet. Van kokee epäreiluksi sen, että koulussa kaikki paheksuvat Vanessan strippausvideota, vaikka Harrison on se, joka teki väärin jakaessaan sen. Miksi Vanessaa nimitetään hutsuksi ja helpoksi, vaikka ihan yhtä lailla pojatkin pitävät hauskaa eri tyttöjen kanssa? Kirja sisältääkin paljon #metoo-henkistä pohdintaa seksismistä ja epätasa-arvosta. Vanessan tapaus muistuttaa Jennifer Hanin Pojille, joita joskus rakastin -trilogian tapausta, jossa päähenkilöstä Lara Jeanista ja tämän poikakaveristaan leviää netissä poreammepusutteluvideo.

Ansaitsenko todellakin ikuisen nöyryytyksen, koska olin pojan kanssa, josta tykkäsin? Kaikkien mielestä näköjään ansaitsen. (s. 99)

Kirjassa läpikäydään monenlaisia tunteita ja huomaan liikuttuvani varsinkin sen loppuvaiheilla, kun Vanessa suree äitiään, sanoo viimeinkin isälleen ääneen, mitä häneltä kaipaisi ja uskaltaa lopulta avata itsensä Kaille. Vanessan isän reaktio tyttärensä avautumiselle on ehkä jopa epärealistisen toivottu ja onnistunut, mutta ihanan liikuttava. Hiukan minusta haiskahtaa taustalta sellainen tätimäinen opettavaisuus siitä, kuinka tärkeää on, että aikuinen asettaa rajat nuorelle, vaikka ne tuntuisivat ikävältä. Vanessa ottaa ehkä vähän liiankin innokkaasti ja kuuliaisesti heti vastaan uudistuneen ja heränneen isänsä rajoitukset.

Miksi kukaan edes haluaisi sielunkumppani, kun tietää sydämensä särkyvän, kun hänet menettää? (s. 111)

Oikealla tavalla vääränlainen on mielestäni paras Maskamen kirja tähänastisista. Viihdyin kirjan parissa, ja vaikka Vanessan valinnat tuntuivat suurimmalti osin typeriltä, samaistuin hänen tunteisiinsa ja ymmärsin, mikä ajoi hänet tekemään väärin. Kain ja Vanessan romanssi on ennalta-arvattavan ihana kaikkine käänteineen. Vaikka tällaisia asetelmia, joissa jompi kumpi päähenkilöistä ei usko rakkauteen, on ollut YA:ssa jo aika paljon (esim. Holly Bournen Niin käy vain elokuvissa ja Nicole Yoonin Aurinko on tähti -romaaneissa), on aina yhtä sykähdyttävää lukea tarina, jossa rakkaus on sittenkin se oikea vaihtoehto. Siihen lopputulokseen en koskaan kyllästy.

Tämä tarina voisi toimia loistavasti myös elokuvana.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa:

Estelle Maskame: Heittäydy jos uskallat


Lisään kirjan Popsugar-haasteen kohtaan:

A Book written by an author in their 20s

Vieraat: Johanna Sinisalo

Vieraat: Johanna Sinisalo. Karisto 2020.

Kansi: Jussi Karjalainen

"Kun kuusivuotias Sissi viiltää itseään päiväkodissa saksilla, hänen vanhempiensa maailma järkkyy. Siirin ja Essin perheessä lähes kaikki on siihen mennessä sujunut mallikkaasti: on kaksi kaunista lasta ja molemmat vanhemmat menestyviä uranaisia. Essillä on suosittu kahvila ja Siirillä kirjanpitoyritys. Lääkärintarkastuksessa selviää, että Sissillä on vanhempiakin haavoja. Suojeleeko lapsi jotakuta, onko perheen sisäpiirissä tuntematon uhka? Vai kostavatko menneisyyden haamut?

Vieraat valittiin Kariston kauhuromaanikilpailun voittajaksi keväällä 2019. Nerokas moderni kauhutarina uppoutuu perheen sisäisiin asioihin, muille näkymättömiin. Kuinka hyvin oikeastaan tunnet läheisesi?"(Karisto)

Oma arvio:

Kauhu kuuluu kesään, sanon minä! Kaiken huipuksi tämä Johanna Sinisalon Vieraat sopii mainiosti Yöpöydän kirjat -blogissa meneillään olevaan Pride lukuhaasteeseen, sillä sarjan keskiössä on sateenkaariperhe.

Kirjan näkökulmahenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat Essi, Siiri ja Sissi. Essi on tullut tunnetuksi yhtenä MasterChef-kisaajista ja on edelleen jonkin tason julkkis, vaikkei voittanutkaan kisaa. Kilpailun jälkeen Essi on perustanut Tampereelle vegaanisen kahvilansa Essin Messi, joka työllistää Essin lisäksi yhden henkilön, Cabdin. Essi on hyvin määrätietoinen, kunnianhimoinen ja raivostuttavan pikkutarkka. Juuri tämän vuoksi hänen kahvilansa on saavuttanut menestystä, mutta muu perhe-elämä tahtoo kärsiä, sillä Essi ei millään uskalla antaa Abdille enempää vastuuta, vaan häärii itsekin kokoajan paikalla.

Siiri on tällä hetkellä kotona, sillä hän haluaa hoitaa yhä kaksivuotiasta Luukasta kotona. Luukkaan puhe ei ole ottanut kehittyäkseen, eikä Siiri halua laittaa tätä päiväkotiin, ennen kuin hän osaa ilmaista itseään sanallisesti. Tämä aiheuttaa hieman närää Essissä. Toisaalta Siiri hoitaa kotia ja hakee heidän Sissi-tyttärensä eskarista ja hoitaa lasten iltatoimet, kun Essillä venyy töissä. Onneksi Siiri voi tehdä kirjapitotöitään kotona lasten- ja kodinhoidon ohessa.

Tiedänhän minä, mitä täällä on tapahtunut ennen muuttoamme. Voisiko siinä olla syy?

Syy siihen, mikä tuota lasta riivaa. Vai kuvittelenko vain? Olenko minä tässä se, jota jokin riivaa? (s. 171)

Sitten on Sissi. Kuusivuotias, ylikehittynyt lapsi, jonka suunnitelmallisuus ja älykkyys suorastaan pelottaa lukijaa. Sanoisinpa, että Sissin ajatusmaailma on vähän liiankin kehittynyt, mikä tekee hänen minäkertojuudestaan jokseenkin epäluotettavan. Sissi tutkii mielellään asioita ja hän käykin tiedepainotteista päiväkotia. Sissi on jokin aika sitten alkanut tuntea omassa kehossaan erikoista hyrinää, jonka hän on päätellyt tapahtuvan hermostossa. Hän ei uskalla puhua hermohyrinästään enää äidille eikä Siirille, koska sitten seuraisi taas lääkärireissuja. Eräänlaista hassua laitetta, vagushermostimulaattoria he kokeilivat, jotta Sissin korvissa kuuluva ääni häipyisi. Sissi ei kerro kenellekään, että laitteen käytön jälkeen hermonpäät ovat hirisseet entistä enemmän. Sissi tulee siihen tulokseen, että hänen mahassaan asuu masukki, joka alkaa keskustella hänen kanssaan yhä enemmän. Pian Flooraksi nimetty masukki päättää, mitä Sissi saa syödä (mahdollisimman terveellisesti).

En voi taaskaan välttää kylmää värähdystä: aivan kuin tytön koko olemuksesta paistaisi minäpä tiedän jotakin mitä sinä et tiedä.

Kuin paljon varttuneemman ihmisen katse. (s. 87)

Sissiä huolettaa pikkuveljen puhumattomuus, mutta pian hän huomaa, että hän ja hänen masukki voisivat auttaa Luukasta - ja myös Luukkaan masukkia, jonka Sissi pystyy myös aistimaan. Sissi on huomannut, että aina kun hän tuntee kipua, myös pikkuveljeen sattuu, mutta sen jälkeen hermohyrinä voimistuu ja olo on hetken tosi hyvä. Siitä alkaa Sissin pelottavat kokeilut milloin leipäveitsellä, päiväkodin saksilla kuin lahjaksi saadulla raastimella. Sissi on kuullut puhuttavan empatiasta, ja on varma, että tämä on sitä. Empatia saa Luukkaan puhumaan, ja sitten Essi ja Siirikin ovat onnellisempia yhdessä.

Siirin ja Essin välejä kaihertaa arjessa melko moni asia. Siiriä ärsyttää Essin huolettomuus kotona, kun tämä on töissä taas pikkutarkka kontrollifriikki.  Essi ei halua uskoa mitään pahaa Sissistä, jonka biologinen äiti tämä on. Lapsilla on yhteinen isä, neuropsykologi Ville, joka on Hisao-kumppaninsa kanssa tiiviisti mukana lasten arjessa. Ville kuitenkin hymistelee Siirin ylihuolehtivaisuudelle, etenkin kun tämä yrittää löytää joka puolelta syitä Luukkaan puhumattomuudelle. Siiri ei ole vain kertonut kellekään pojan oudoista poissaolokohtauksista, samanlaisista, joita Sissilläkin on joskus ollut.

Huomaan ärsyyntyväni hyvin paljon Essin ajatuksista, sillä hänen kontrollifriikkiys ja suoranainen ylenkatse Siiriä kohtaan huokuu voimakkaana. Kun Sissi saadaan kiinni ensimmäistä kertaa saksilla viiltelystä, Essi etsii vikoja muista. Siiri salailee asioita Essiltä ja lopulta lahjoo Sissinkin olemaan hiiskumatta tietyistä asioista äidilleen. Minua häiritsee ihan kamalasti se, miten Essillä ja Siirillä on hyvin vahvasti omat lapset, Siirillä Luukas ja Essillä Sissi. Miten he pitävät omia suosikkejaan. Hankala sanoa omalta kohdalta, kävisikö juuri noin, jos vanhemmista kumpikin olisi biologinen äiti tai isä vain toiselle.

Lapsi ehkä kuulee porraskäytävästä vaimeaa ääntä. Miksi tulin taas ajatelleeksi jotakin tuollaista, kuuloalueen laitamalla häämöttäviä aistimuksia? Miksi aina välillä olen kuulevinani, että jossakin tiedostamattoman laidalla jokin kuiskii?

Täällä. Jossakin lähellä.

Meidän kodissamme. Meidän lähellämme.

Liian lähellä. (s. 170)

Mitä kirjan kauhuelementteihin tulee, ne ovat juurikin psykologisia ja hiljaa mieleen hiipiviä. Varsinaiset kauhuteot tapahtuvat ihan kirjan loppusivuilla, mutta kyllä jo heti kirjan alussa alkaa hiipiä ikäviä tuntemuksia lukijan mieleen lähinnä Sissin ajatusten ja tekojen myötä. Siiri näkee ja kokee Essin lapsuudenasunnossa, jossa koko perhe nyt asuu, jotain selittämätöntä, mutta minulle jää epäselväksi, onko tässä joku yhteys Sissin kokemaan, hermohyrinää aiheuttavaan masukkiin, jonka tämä kuvailee tummaksi, häilyväksi ja karvaiseksi otukseksi. Lopussa myös Essin ajatuksista paljastuu pelottavia asioita, jotka jäävät lähinnä arvauksiksi ilmaan. Kirjan loppu on sopivan inhottava.

Suosittelen kirjaa kauhua kaihtavalle lukijalle. Sen vuoksi, että tässäkin romaanissa on paljon muutakin kuin kauhun tunteella mässäilyä, kuten loistavaa perhesuhteiden kuvausta sateenkaarevassa perheessä. Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Hannu)
Kirjanmerkkinä lentolippu
Kirjat kertovat


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A Book with a made-up language


Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat -blogin Pride lukuhaasteeseen.

Normaaleja ihmisiä - TV-sarja, joka herättää kirjan eloon

Yle Areenan suoratoistopalveluun tuli tämä Hulun ja BBC Three- kanavan tuottama irlantilaissarja Normaaleja ihmisiä toukokuun lopussa ja on katsottavissa siellä vuoden ajan. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen kirjaan, josta olen blogannut. Sarjan ovat ohjanneet Lenny Abrahamson ja Hettie Macdonald. Sarjan kirjoittamistiimissä ovat olleet kirjailija itse, Sally Rooney, sekä Alice Birch ja Mark O'Rowe. Sarja koostuu kahdestatoista noin puolen tunnin mittaisista jaksoista. Yle Areenan sivuilla ohjelmakuvaus on seuraavanlainen:

"Koskettava draamasarja, joka seuraa Mariannen (Daisy Edgar-Jones) ja Connellin (Paul Mescal) suhteen kehittymistä lukiovuosista aina yliopiston loppupuolelle. Marianne ja Connell asuvat pikkukaupungissa Irlannissa, mutta siihen yhtäläisyydet heidän välillään loppuvat. Connell on suosittu ja pidetty jalkapalloilija kun taas Marianne on koulussa yksin. Jokin epätodennäköistä kaksikkoa vetää yhteen. Sarja perustuu Sally Rooneyn palkittuu hittikirjaan Normal People.(Yle Areena)"

Juonikuvausta en ala nyt suuremmin tähän selostamaan, sillä olen kirjoittanut siitä jo kirja-arviossani. Sarja mukailee hämmästyttävän ja ilahduttavan uskollisesti kirjan juonta ja tapahtumia. Tästä suurin kiitokseni sarjan tekijöille. Kirjoitan tähän ajatuksiani siitä, miten sarja onnistui herättämään henkilöhahmot eloon ja vastasivatko he odotuksiani.

Sarjan toinen päähenkilö, Marienne, jota näyttelee herkän kaunis Daisy Edgar-Jones, esitellään sarjan alussa oikukkaana lukiolaistyttönä, joka silmiään räpäyttämättä, kylmänviileästi sanoo suorat sanat opettajilleen seurauksista piittaamatta. Luulisi tämän tekevän vaikutuksen muihin oppilaisiin, mutta päin vastoin: Mariannea pidetään omituisena ja hän on jatkuvan sanallisen kiusaamisen uhrina. Pahimpia ovat koulun suosituimmat pojat, joihin karismaattisen Paul Mescalin näyttelemä Connellkin kuuluu.

Minusta sarjan Marianne on kuitenkin siloitellumpi kuin minkä kuvan hänestä sain kirjaa lukiessani. Saan heti alussa hänestä hauraamman ja herkemmän vaikutelman, vaikka toisaalta hän ei näytä pilkkaajilleen koskaan heikkouttaan. Kaikkia hänen suorasukaisia kommenttejaan Connellille ei sarjassa kuulla, joten katsojalle voi jäädä ensimmäisestä osasta "Houkutus" hieman hassu olo, kun Connell sanoo Mariannea kummaksi tyypiksi sen jälkeen, kun tämä voitonriemuisena tokaisee houkuttaneensa Connellia.

Mariannen ja Connellin välinen vetovoima ei jää katsojilta huomaamatta. Ensimmäinen suudelma Mariannen kotona saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta. Paljon puhetta aiheuttaneet seksikohtaukset eivät pomppaa minun silmilleni, vaan ovat kauniita, sopivalla tavalla paljastavia ja eroottisia. Ne kuuluvat olennaisena osana tarinaa, sillä Mariannen ja Connellin seksuaalinen vetovoima on juuri se, miksi he yhteen ajautuvatkin. Tämä ei ole uusi asia ihmiskunnan historiassa. Joskus vetovoima on niin suuri ja vallitseva, että pitkiä tutustumisia ei tarvita, vaan voi mennä suoraan asiaan. Valitettavasti, kuten Mariannen ja Connellin tapauksessakin, suhde jää määrittelemättömäksi, mikä alkaa häiritä kumpaakin tavallaan. Sarja tuo minusta paremmin esille juuri sen, miten Connell ikään kuin käyttää Mariannea hyväksi, kun ei kehtaa tunnustaa koulussa suhdettaan häneen. Vaikka Marianne vakuuttaa tämän olevan ok, hänestä pian näkee, ettei se ainakaan nosta hänen itsetuntoaan.

Alastomuuteen ja seksiin sarjassa vielä palaten: olen hyvin positiivisesti yllättynyt, että yhdessä sarjan loppupään osassa nähdään kokonainen alaston miesvartalo. Tämä ei ole nyt mikään pervotätikommentti, vaan ylipäänsä ilahdus siitä, ettei olla sorruttu liikaan peittelyyn.

Sain kirjan perusteella pahemman kuvan Mariannen perheestä, kuin miten se on sarjassa esitelty. Mariannen kylmän viileä, väkivaltaisen miehensä traumatisoima äiti alussa tuntuu melkeinpä ihan mukiinmenevältä, joskin jäykähköltä, mutta sarjan edetessä huomaa, kuinka ponneton ja kylmä ihminen tämä on. Mariannen Alan-veli, jota näyttelee Frank Blake, käyttää henkistä väkivaltaa siskoaan kohtaan muun muassa nälvimällä, rajoittamalla ja halveksimalla tätä. Äiti seuraa tätä mykkänä sivusta sanomatta sanaakaan. Fyysisyyksiin veli ei kuitenkaan sorru kuin ihan sarjan lopussa, kun taas kirjassa  hän kirjaimellisesti muksii siskoaan säännöllisesti. Hyvin sarjassa on osattu kuvata perheen painostavaa tunnelmaa, mutta kuten sanoin, kirjassa tilanne oli vielä raadollisempi.

Paul Mescal onnistuu mielestäni hienosti tuomaan esille Connellin kommunikointivaikeudet. Välillä tekisi mieli ravistaa häntä olkapäistä ja pakottaa sanomaan ne asiat ulos, jota hän ajattelee. Väärinkäsityksiä syntyy, kun sanat vain juuttuvat hänen kurkkuunsa. Yksi herkimmistä ja kauneimmista kohtauksista on, kun Connell murtuu terapiavastaanotolla ja itkee viimein ulos kaiken surunsa. Katsojalla menee helposti siinä roska silmään.

En tietenkään myöskään pane pahakseni, että Mescal on ihan tajuttoman komea (tuskinpa se ketään haittaa.)

Connell on juuri niitä tyyppejä, joilla olisi paljon sanottavaa ja ajatuksia, mutta jotka he pitävät enimmäkseen itsellään. Introverttiluonteiset ihmiset varmasti saavat henkilöhahmoon samaistumispintaa. On ihanaa, kuinka TV-sarjassakin korostetaan sitä, kuinka Connell viihtyy usein kirja kädessään ja ilmaisee itseään kirjoittamalla. Pidän myös Connellin äitiä Lorrainea näyttelevää Sarah Greeneä loistavana valintana yksinhuoltajaäidin rooliin. Paras kohtaus äidin ja pojan välillä on se, kun Lorraine suivaantuu poikansa käytökseen Mariannea kohtaan, hyppää autosta ja kävelee loppumatkan kotiin. Lorrainen lämpö Mariannea, hänen entisen työnantajansa tytärtä kohtaan, välittyy ihanasti.

Sarjassa on myös joukko loistavia sivuosan esittäjiä, kuten aivan liian vähälle roolille jäänyt Mariannen Dublinin ystävää Joannaa näyttelevä Eliot Salt (yllä olevassa kuvassa kolmas oikealta) ja Peggyä näyttelevä India Mullen (kuvassa vasemmassa laidassa.) Ymmärrän kuitenkin sen, että sarjassa haluttiin keskittyä mahdollisimman paljon (kuten kirjassakin) Marianneen ja Connelliin, ettei yksikään heidän arvokkaista hetkistään joutuisi hukkaan.

Vaikka sarja keskittyy enimmäkseen Connellin ja Mariannen välien selvittelyyn, on sarjassa kirjan tavoin muitakin kantavia ja tärkeitä teemoja. Mariannen henkisen väkivallan täyttämä koti, nuorten aikuisten itsetunto-ongelmat, kommunikointivaikeudet, koulukiusaaminen ja sen jäljet myöhemmässä elämässä, sopeutumisongelmat, masennus.

Sarjan kuvauspaikkoina vaihtelevat koulun käytävät Sligossa, Mariannen perheen kaunis kartano, Connellin äidin pieni, mutta kotoisa asunto, urbaani Dublinilainen kaupunkialue ja yliopiston käytävät ja kirjasto, nuhjuiset opiskelija-asunnot, luminen ruotsalainen kaupunki ja  kartano Italiassa. Kotikaupungissaan Sligossa Marianne ja Connell nähdään usein harmaansävyisissä koulupuvuissa, Mariannen hiukset siististi letitettyinä. Kontrasti on suuri, kun opiskelukaupunki vaihtuu. Mariannen hiukset hulmuavat vapaina tai ovat siistin epäsiistillä nutturalla, silmät on meikattu tummiksi ja hän pukeutuu naisellisesti ja muodikkaasti.  Marianne puhkeaa kukkaansa. Tämän hän itsekin tokaisee sarkastisesti Connellille, kun he tapaavat sattumalta opiskelijabileissä.

Nähtäväksi jää, tuleeko sarjaan toinen tuotantokausi. Toisaalta toivon sitä kovasti, mutta toinen puoli minusta vastustaa. Mariannen ja Connellin tarina päättyy avoimeen loppuun, jossa katsoja saa itse tehdä johtopäätöksensä heistä ja heidän tulevaisuudestaan.

Jos sarjan musiikkia jää kaipaamaan, esimerkiksi BBC:n sivuilla voit kuunnella heidän valikoimat biisit sarjasta ja esimerkiksi Harpers Bazaar -sivusto on koonnut biisit kuunneltavaksi jaksoittain. Myös Spotifystä löytyy Soundtrack.

Normaaleja ihmisiä -sarja vaikutti minuun suuresti. Ensinnäkin en voi lakata hämmästelemästä sitä, kuinka hyvin sarjassa on osattu tuoda kirjan henki hyvin samantyylisenä esiin, kuin sen lukiessanikin koin. Asiaan varmasti vaikuttaa vahvasti Sally Rooneyn rooli käsikirjoittajatiimissä. Rakastan sarjan musiikkia, puvustusta ja valaistusta. Rakastan sitä, millaisia tunteita se saa katsojassa aikaan. Yhdestoista jakso on mielestäni kaikista vaikuttavin, sillä siinä tapahtuu parikin ratkaisevaa käännettä. Kun Connell pelastaa Mariannen veljensä kynsistä ja uhkaa lähtiessään tappaa tämän, jos ei jätä Mariannea rauhaan, katsoja saa suuren tyydytyksen, kun paha saa viimein palkkansa. Connellin Mariannelle autossa sanomat sanat saavat kyynelkanavani auki.

Arvosanani 5

Sarjasta on kirjoitettu muissakin blogeissa:

Tuijata.kulttuuripohdintoja
Musiikista ja muusta
Oma huone

Päivitys Väki-trilogiaan

Luin Elina Rouhiaisen Väki-trilogian viimeisen osan Unienpunoja. Kuvaa klikkaamalla pääset postaukseeni tästä ja aiemmista sarjan osista.

Amerikan kuninkaalliset -duologia: Katharine McGee

Amerikan kuninkaalliset: Katharine McGee. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2020 (Amerikan kuninkaalliset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2019): American Royals. Kansi: Johanna Junkala

"Velvollisuus. Juonittelu. Kruunu. Washingtonit ovat skandaalinkäryisin kuninkaallinen perhe kautta aikojen!

Prinsessa Beatricesta on tulossa Amerikan ensimmäinen kuningatar, mutta äkkiä velvollisuus tuntuukin kuristavalta. Täydellisen sisarensa varjossa prinsessa Samantha saa tehdä melkein mitä haluaa. Bileprinsessaa ei kiinnosta juuri mikään… paitsi se ainoa poika, jota hän ei voi saada.

Prinssi Jefferson olisi ollut itsestään selvä kruununperillinen sukupolvea aiemmin. Koko Amerikka jumaloi häikäisevän komeaa prinssiään, mutta kaksi hyvin erilaista tyttöä kilpailee napatakseen hänen sydämensä."(Otava)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=j9rMGAm4Z54

Oma arvio:

Pidin Katharine McGeen Tuhat kerrosta -trilogiaa niin viihdyttävänä, että halusin ehdottomasti lukea myös tämän uuden Amerikan kuninkaalliset -trilogian, jonka samanniminen avausosa julkaistiin suomeksi tänä keväänä. Johanna Junkalan taiteilema kansi on mielestäni erittäin onnistunut ja houkutteleva verrattuna alkuteoksen kanteen.

Kirjassa on hyvin herkullinen asetelma: historian saatossa asiat ovatkin kehittyneet niin, että Amerikka on säilynyt kuningaskuntana. Tarinassa seurataan Washingtonin kuningasperhettä, jotka ovat siitä erikoislaatuisia, että heidän päätöksestään perimysjärjestys on tasapuolistettu niin, että kruunun perii vanhin lapsi siitä huolimatta, kumpaa sukupuolta hän on. Niinpä kirjan yhtenä päähenkilönä oleva Beatrice on oleva seuraava hallitsija, jahka hänen isästään aika jättää. Nuorempi sisko, seurapiireissä viihtyvä, kapinallinen Samantha kokee viileän ja asiallisen isosiskonsa etäisenä. Kolmas kuninkaallisen perheen lapsista on Samanthan kaksoisveli Jefferson eli Jeff, joka kaksoissiskonsa tapaan osaa irrotella, mutta saa paljon enemmän anteeksi.

Tämä ei ollut hänen maailmansa eikä koskaan tulisi olemaankaan. (s. 366)

Nina Gonzales on tavallinen lukiolainen, mutta hänellä on erikoislaatuinen ystävä: lapsuudestaan saakka hän ja Samantha ovat olleet bestiksiä. Muille ystävilleen Nina ei kerro tuntevansa kuninkaalliset ja olevansa lähes samaa perhettä heidän kanssaan, sillä kaikki ihailevat ja palvovat Washingonin perheen jäseniä. Nina on viettänyt pakosta aikaa myös Jeffin kanssa, mutta nyt hän tuntee olonsa vaivautuneeksi prinssin seurassa, sillä he ovat viimeksi päätyneet  valmistujaisjuhlien yönä suutelemaan pimeässä huoneessa, ja tämä hämmentää Ninaa. Sitten hän kuulee, että Jeff on jättänyt täydellisenä pidetyn Dahpne-tyttöystävänsä pian tuon tapahtuman jälkeen. Ja tuntuu, että Jeff haluaa jatkaa siitä, mihin he juhlissa jäivät. Nina tulee huomaamaan, ettei prinssin kanssa seurustelu ole helppoa, kun paparazzit vaaninat joka kulman takana ja etsivät virheitä Ninasta.

"Jeff saisi kenet tahansa, ja tuonko hän sitten valitsi?" (s. 323)

Daphne on syntynyt juonittelevaksi pyrkyriksi, jonka ainoana tavoitteena on keplotella itsensä kuninkaalliseen perheeseen. Hänen äitinsä ei helpota asiaa, vaan painostaa tytärtään saamaan prinssin takaisin.  Daphne ei oikeastaan edes rakasta prinssiä, vaikka seurusteli tämän kanssa kolme vuotta ennen välirikkoa, vaan haluaa saada tämän hinnalla millä hyvänsä. Kun hän kuulee, että Jeff saattaa tapailla jotain toista tyttöä, Daphne aikoo tuhota tämän. Dahpne kääntää kaikkien päät, ja myös prinssin paras kaveri Ethan ei saa silmiään irti tytöstä. Ethanilla ja Daphnella on ollutkin hetkensä aiemmin, ja Daphne ei voi kieltää, etteikö tuntisi Ethanin lähellä kipinöintiä, mutta hänellä on vain yksi päämäärä. Jeff.

Tästä lähtien sinussa on kaksi eri ihmistä: tyttö nimeltä Beatrice ja kruununperijä Beatrice. Kun he kaksi haluavat eri asioita, kruunu voittaa. Aina. (s. 226)

Beatrice saa heti kirjan alussa vanhemmiltaan kehotuksen alkaa etsiä itselleen puolisoa vanhempien ennalta valitsemista ehdokkaista. Ajatus kylmää Beatricea, joka on oikeasti rakastunut omaan henkivartijaansa Connoriin. Kruununprinsessan on kuitenkin toteltava ja Kuningattaren tanssiaisissa hän tutustuu Teddyyn, joka voisi olla ihan tutustumisen arvoinen nuori mies. Harmi vaan, että Sam on iskenyt silmänsä myös tuohon hurmuriin ja käy muhinoimassa miehen kanssa vaatesäilössä juhlan aikana. Beatrice päättää kuitenkin kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan tavata Teddyä, jotta he saavat mielenrauhan, vaikka toisaalla viettää kuumia hetkiä Connorin kanssa. Mutta sitten Beatrice saa kuulla isältään ikäviä uutisia ja häät täytyy järjestää mahdollisimman pian. Miten Beatricen ja Connorin käy?

"Minun on vaikea kestää sitä, ettei minulla ole tarjota sinulle tämän enempää", hän sanoi karusti. "Ei maata,ei omaisuutta, ei arvonimeä. Voin antaa sinulle vain elämäni ja sydämeni. Ja niin minä olen antanutkin." (s. 279)

Amerikan kuninkaalliset on hyvin samantyylistä juonittelua, draamaa ja intohimoista romantiikkaa kuin Tuhat kerrosta -trilogiakin. Minulle tulee tästä hyvin vahvasti mieleen Gossip girl -TV-sarja, samanhenkisyyttä löytyy. Monet juonenkäänteet ovat hiukan epäuskottavia, kuten kuninkaan vakava sairaus, jota perilliset eivät ole muka missään vaiheessa huomanneet, Connorin ja Beatricen joutuminen lumimyrskyn vuoksi mökille, jossa sattuu olemaan vain yksi vuode jne.

"Minä olen kamppaillut vuosikausia, jotta olisin tarpeeksi täydellinen kuninkaalliselle perheelle", hän sanoi kiihkeästi. "Sinulla ei ole aavistustakaan, miten raskasta se on ollut." (s. 345)

---

"Minä säälin sinua. Jos sinä puhut nyt totta - jos olet koko elämäsi ajan vain pyrkinyt olemaan jokin täydellinen prinsessahahmo - se on säälittävää." (s.365)

Daphne on henkilöhahmoista räikein, oikea keinottelija, joka ei tunnu välittävän omista tunteistaan Ethania kohtaan, vaan toimii pakkomielteensä ja äitinsä tahdon ohjaamana. Lisäksi Ethanilla ja Daphnella on yhteinen salaisuus, joka liittyy sairaalassa koomassa makaavaan Himariin. Henkilöhahmoihin ei kauheasti pääse kiintymään, vaan he jäävät melko pinnallisiksi. Lähes jokaiselle kirjan hahmolle löytyy samantyyppinen vastine McGeen aiemmasta trilogiasta. Eniten nautin kuitenkin Beatricen ja Connorin kielletystä kuninkaallisen ja vartiostoon kuuluvan suhteesta, jonkatyyppisiä on ollut muissakin YA-kirjoissa, kuten Sally Greenin Savuvarkaat -trilogiassa ja Claudia Grayn Firebird-trilogiassa.

Revere-kaartin vala kaikui hänen mielessään. Minä olen lyhty joka säteilee kunniaa ja totuutta, minä olen valo pimeyden keskellä. Kunnian ja omatuntoni kautta lupaan vartioida tätä valtakuntaa ja sen kruunua viimeiseen hetkeeni saakka.

Viimeiseen hetkeeni saakka. Connor oli kirjaimellisesti luvannut suojella häntä kuolemaansa asti. Beatrice oli tiennyt sen ennenkin, mutta oli täysin eri asia kokea, miten Connor heittäytyi hänen eteensä kuin elävä kilpi. Ja todella tietää, että tämä taistelisi hänen puolestaan, jos tilanne vaatisi. Hän tunsi itsensä kummallisen nöyräksi. (s. 99)

Kirjaa oli kaikesta epäuskottavuudestaan huolimatta mukavaa ja viihdyttävää lukea, koska Amerikka kuningaskuntana on kiehtova ja erikoinen asetelma, ja kirja juoni on tulvillaan taattua romanttista ja draamavoittoista perusviihdettä. Kirjassa on kahtiajakoisuus eri luokkien välillä, kuninkaalliset aristokraatit versus rahvas. Tätä eriarvoisuutta olisi toki voinut mielestäni korostaa vielä enemmän, kun nyt se tulee lähinnä esiin Jeffin ja Beatricen tuhoontuomituissa parinvalinnoissa. Mielelläni luen sarjan jatko-osatkin, joista toinen osa Majesty ilmestyy englanniksi syyskuussa 2020.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Amman kirjablogi

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

11. Vaihtoehtohistoria

Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti: Katharine McGee. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2021 (Amerikan kuninkaalliset #2)

Englanninkielinen alkuteos (2020): American Royals II: Majesty. Kansi: Johanna Junkala, Adobestock

"Kuningatar on täällä – oletko valmis? Sukella maailmaan täynnä draamaa, kuumia salaisuuksia ja romantiikkaa.

21-vuotias Beatrice on juuri kruunattu kuningattareksi, ja Amerikka on uuden valtakauden kynnyksellä. Samalla kun Beatrice kamppailee kaiken sen kanssa, mitä on kruunun vuoksi menettänyt, bileprinsessa Samanthan tähtäimessä on prinssin löytäminen. Nina yrittää vältellä palatsia – ja prinssi Jeffersonia – hinnalla millä hyvänsä. Ja Daphnen huolelliset suunnitelmat prinssin naimisesta uhkaavat kaatua salaisuuden paljastumiseen."(Otava)

Oma arvio: 

Minulla taisi juuri tällä hetkellä olla viihdyttävän kirjan kokoinen aukko sydämessäni, sillä tämä Katherine McGeen uusin Amerikan kuninkaalliset -duologian toinen osa Majesteetti sopi tähän hetkeen loistavasti. Kirja jatkaa samaa tasaista juonittelun, draaman ja romantiikan kaarta kuin kirjailijan aiemmat suomennokset. 

Viime osa jäi melkoisen hykerryttävään kohtaan, kun prinsessa Beatrice kosi sittenkin prinssi Theodorea ja antoi luvan kruunauttaa itsensä kuningattareksi. Nina ja prinssi Jefferson erosivat osin mediakohun vuoksi, Samantha jäi haikailemaan Teddyn perään ja kiero pyrkyri Daphne alkoi punoa uusia juoniaan saadakseen Jeffersonin uudelleen haaviinsa. Niin ja kuningaskin kuoli.

Hän päästäisi irti tytöstä nimeltä Beatrice. Hän olisi kuningatar Beatrice. (s. 17)

Samojen henkilöiden näkökulmat vuorottelevat tässäkin osassa. Beatrice on alkuun surullinen (isänsä kuoleman lisäksi) hyvästeltyään henkivartijansa ja  kielletyn rakkautensa Connorin, mutta alkaa sitten hitaasti tutustua prinssi Theodoreen, joka ei vaikutakaan yhtään hullummalta. Välit Samanthaan ovat toki tulehtuneet, sillä Samantha luuli siskonsa arvostavan tämän tunteita Teddyä kohtaan ja kieltäytyvänsä avioitumasta tämän kanssa. Sam ei vain tiedä, mitä tapahtui ennen heidän isänsä kuolemaa: Beatrice oli päättänyt tunnustaa suhteensa Connoriin tälle ja kieltäytyvänsä kruunusta. Beatrice syyttää itseään isänsä kuolemasta, ja muutti sen vuoksi suunnitelmiaan.

Beatrice oli alkanut ymmärtää, että ihmissydän oli maaginen kapistus. Se oli niin avara, että sinne mahtui elämän aikana useampi kapistus. (s. 338)

Samantha päättää eräässä tilaisuudessa hieman feikata erään Marshall-nimisen lordin kanssa tehdäkseen Teddyn mustasukkaiseksi, ja kaksikko herättääkin kohua, kun heistä leviää uima-allasmuhinointikuvia julkisuuteen. Kuninkaallinen neuvonantaja, Robert, läksyttää Samia ja määrää tämän näyttäytymään jatkossa Marshallin kanssa pariskuntana säädyllisesti erilaisissa tilaisuuksissa Beatricen häihin saakka, jotta kohu tasaantuu. Yllätys pyllätys, Samantha ja Marshall alkavat viihtyä yhdessä yllättävän hyvin, ja Sam huomaa pian, ettei Teddy oikeastaan enää häntä harmitakaan niin paljoa.

Hän ei olisi ikimaailmassa myöntänyt sitä, mutta hän oli jotenkin jo ehtinyt tottua Marshallin käyttämiin naurettaviin hellittelynimiin. Hän tulisi kaipaamaan niitä ihan oikeasti sitten kun tämä koko esitys olisi ohi. (s. 261)

Nina on alkanut viettää tavallista opiskelijaelämää eronsa jälkeen. Hän nauttii siitä, että voi olla niin kuin tavallinen nuori nainen, eikä tarvi välittää julkisuudesta, kuten prinssin kanssa seurustellessaan. Yllättäin prinssin paras ystävä Ethan lähestyy Ninaa ja he alkavat viettää aikaa ystävinä yhdessä. Nina ei tiedä, että Ethan on lähestynyt tätä ainoastaan kieroilevan Daphnen pyynnöstä, jotta Nina pysyisi kaukana Jeffistä. Heidän välillä alkaa kuitenkin olla jotain muutakin kuin toverillisuutta.

Jossain mielensä kolkassa hän yhden huikentelevan hetken verran kuvitteli, että sanoisi kyllä. Luopuisi Jeffersonista ja antaisi periksi tälle luonnonvoimaa muistuttavalle tunteelle, joka veti häntä kohti Ethania. Sellainen maailma tuntui todella pienen tovin verran olevan olemassa, yhtä aineettomina ja hauraana kuin saippuakupla, ja sitten se hajosi. (s. 52)

Ja sitten on tämä Daphne, kieroileva myrkyllinen ex-tyttöystävä, joka alkaa luikerrella takaisin Jeffin suosioon, vaikka tunteekin omituisen voimakasta intohimoa Ethania kohtaan. Daphnea hiukan huolettaa hänen ystävänsä Himarin herääminen koomasta, sillä siihen johtanut onnettomuus oli aika lailla Daphnen aiheuttama. Daphne toivoo, ettei Himarin muisti palaisi näiden tapahtumien osalta. Jeff ei näe Daphnen kieroilujen lävitse, mutta Ethan alkaa viimein tajuta, miten häikäilemätön tämä osaa olla. 

Kuten sekavista yritelmistäni selostaa kirjan juonikuvioita voi päätellä, Amerikan kuninkaalliset - Majesteetti on oikea ihmissuhdesotkujen vyyhti, mutta erittäin viihdyttävä sellainen, jos tällaista kaipaa. Romanttiset kuviot eivät pääse kovinkaan roihuaviksi kenenkään osalta ja henkilöhahmot jäävät melko pintaraapaisuiksi, mutta viihdyin kirjan mukana oikein mainiosti. Kirjailijan Tuhat kerrosta -trilogian lukeneena voin sanoa, että hän hieman jo toistaa itseään niin henkilöhahmoissa kuin juonikuvioissaan, eli se hiukan häiritsi. Esimerkiksi Daphnen ja hänen kamalan äitinsä vastaava versio löytyy myös aiemmasta kirjasarjasta. Samaten jäi ihmetyttämään Samin ja Beatricen äidin rooli: hän jäi hyvin kylmähköksi statistiksi taustalle.

Kirjan pääidea, eli Amerikka ja monet muutkin maanosat kuningaskuntana on hyvin kiehtova ja erikoinen, joka tuo draamailuille lisäarvoa. Tulisipas tästä kiva TV-sarja tai leffa. Vielä ei ainakaan ole tietoa, onko filmatisointeja tulossa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle. 

Muissa blogeissa:

---

Samantyylistä luettavaa:

Kiera Cass: Valinta-sarja

Katharine McGee: Tuhat kerrosta -trilogia

 

Lisään kirjan Popsugar haasteen kohtaan:

A Book with a gem, mineral, or rock in the title (tässä tapauksessa sovelsin, sillä kansikuvassa on helmiä, mutta ei kirjan nimessä kylläkään...)

Saan myös ensimmäisen ruksin huipun Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -romantiikkalukuhaasteen kohtaan:

Myrkyllinen ex