Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston

Suutelin Shara Wheeleriä: Casey McQuiston. Suomentanut Outi Järvinen. Tammi 2025

Englanninkielinen alkuteos (2022): I Kissed Shara Wheeler. Kansi: Allison Reimold

"Kaikki alkoi suudelmasta...

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -hittikirjailijan hauska ja rohkea queer-romaani sääntöjen rikkomisesta, ihmissuhdekiemuroista ja rakkaudesta, joka löytyy odottamattomista paikoista.

Kuukausi ennen valmistumistaan Willowgroven kristillisestä koulusta rehtorin täydellinen tytär, tanssiaisten kuningatar Shara Wheeler suutelee Chloe Greeniä ja katoaa. Pian selviää, että Chloe ei olekaan ainoa, jota Shara suuteli ennen katoamistaan. Suudelman saivat myös Sharan pitkäaikainen rakas Smith sekä naapurin paha poika Rory. Heillä kolmella ei tunnu olevan mitään muuta yhteistä kuin Shara ja ärsyttävän kryptiset vihjeet, jotka hän jätti jälkeensä. Epätodennäköisen kolmikon ei auta muu kuin seurata yhdessä johtolankoja ja yrittää löytää Shara. Jos tytön haluaa, hänet on ensin löydettävä." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen tähän mennessä lukenut molemmat McQuistonin suomennetut romaanit, Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä sekä Päätepysäkki, ja tykännyt niistä ihan kohtalaisesti. Nyt vuorossa onkin kirjailijan YA-romaani, johon olen törmännyt jo useaan otteeseen ja sen lukemista enkuksi harkinnutkin, mutta aina se on jäänyt harkinnaksi. 

Ennen päivän päättymistä hän oli jo ehtinyt kuulla seuraavat tosiseikat: 1. Se on Shara Wheeler. 2. Shara Wheelerin isä on rehtori Wheeler, joka taas on kaikkien Willovgroven arkaaisten sääntöjen takana. 3. Heidän perheellään on enemmän rahaa kuin itsellään Taivaan Herralla. 4. Kaikki - aivan kaikki - rakastavat Shara Wheeleriä. (s. 43)

Nyt ollaankin sitten Alabamassa, Willowgroven pikkukaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa tekemiset, niin hyvässä kuin pahassa. Chloe Green on yksi kaupungin kristillisen koulun oppilaista, avoimesti queer ahdasmielisessä koulussa, jossa julkisista hellyydenosoituksista voi seurata erottaminen. On menossa viimeinen lukiovuosi ennen kuin kaikki liihottavat ympäriinsä yliopistoihin, kuka minnekin. Chloe valmistunee todennäköisesti koulunsa parhaana oppilaana ja saa pitää puheen koulun päättäjäisissä. Enää muutama loppukoe, ja siihen päättyy lukiotaival. Kaiken kuitenkin sekoittaa koulun rehtorin tyttären, Shara Wheelerin katoaminen reilu kuukausi ennen valmistumista. Ennen lähtöään hän hämmentää Chloen suutelemalla tätä täysin yllättäen koulun hississä.

Chloen on selvitettävä, mihin Shara on mennyt, ja sen vuoksi hän tunkeutuu salaa hänen kotiinsa ja huoneeseensa. Yllättäen naapurin Rory on samoissa aikeissa. Kaksikko löytää huoneesta vaaleanpunainen kirjekuoren, jossa on viesti Rorylle, mutta maininta myös Chloesta ja Smithistä, Sharan poikaystävästä. Nyt Chloelle selviää, että Shara suuteli lähtiessään myös Roryä, jonka tiedetään olleen ihastunut Sharaan. Lapussa vihjataan, että lisää viestejä voisi olla löydettävissä, ja Chloen ja Roryn on otettava yhteyttä myös Smithiin ja tunnustettava tälle, että he ovat molemmat suudelleet hänen tyttöystäväänsä. Ja että yhdessä he voivat selvittää Sharan vihjeet ja löytää tämän olinpaikan.

Hän aikoo selvitä voittajana Sharan keksimästä pelistä. Ja sen jälkeen hän tuhoaa Sharan. (s. 63)

Chloen pitäisi keskittyä pänttäämään viimeisiin kokeisiin, mutta Sharan katoaminen ja erinäisistä paikoista löytyvät vihjeet sekoittavat hänen päänsä. Hänen ystävänsä tietävät suudelmasta, mutteivät viesteistä, jotka vievät Chloen aikaa ystäviltään. Kaikista tärkein heistä, vanhempiensa antikvariaatissa työskentelevä Georgia tarvisi ystävänsä tukea, mutta Chloe on muissa maailmoissa. Hän ajattelee vain Sharaa ja heidän vihamielistä suhdettaan, joka johtuu osittain heidän taistelustaan luokan parhaimman oppilaan tittelistä. Miksi Shara suuteli häntä? Missä hän on? Vihaako hän sittenkään Chloea, niin kuin antaa ymmärtää?

Mitä jos Willovgrove on sittenkin päässyt ihon alle? (s. 297)

Välillä taistellaan koulun ahdasmielistä kristillistä arvomaailmaa vastaan. Chloe on ottanut tavakseen rikkoa koulun pukeutumisnormeja, ihan vain huvikseen. Kun Georgia-ystävä joutuu vaikeuksiin, Chloe ei voi tehdä muuta kuin yrittää pelastaa tämän ja samalla heidän rakoilleen ystävyytensä. Onko Shara edes ollut tämän kaiken huomion arvoinen? Hän on tehnyt paljon ilkeitä asioita läheisilleen, koska on aina tottunut saamaan kaiken. Pitääkö hän Chloetakin vain pilkkanaan. Lopulta Rory ja Smith kyllästyvät Sharan kissa-ja-hiiri-leikkiin ja Chloe on jäänyt yksin koko asian kanssa.

"Sen takia me just tarvitaan sua", Georgia sanoo. "Kerran sukupolvessa syntyy biseksuaali, joka osaa laskea. Sä olet erityinen." (s. 133)

Pidin kovasti kirjan mysteeriosuudesta, eli Sharan jättämien pinkkien kirjekuorien etsimisestä ja niihin jätettyjen viestien tulkitsemisesta. Sharan löydyttyä kirjan juoni minusta hiukan lässähtää ja loppu menee hiukan korniksi oppilaiden, Chloen vanhempien ja erään opettajan manifestihulinaksi. Loppujen lopuksi Shara näyttäytyi minulle todella ikävänä persoonana, enkä päässyt tästä mielikuvasta eroon enää missään vaiheessa. En siis voinut mitenkään ymmärtää, miksi cool ja fiksu Chloe rakastui tähän. Kamala tyyppi koko Shara, olisi vain pysynyt piilossa. Lisäksi minä ajattelin, että hänen katoamiseensa olisi liittynyt jotakin paljon dramaattisempaa, kuin mikä oli lopullinen syy. 

Olen myös hiukan yllättynyt siitä, miten vähän kirjassa on tulisuutta. Aiemmissa lukemissani kirjoissa on hyvinkin kuumia kohtauksia, ja niitä on paljon, mutta tässä chilit loistavat poissaolollaan. Ja ymmärrän, että aiemmat ovat aikuisille suunnattuja, mutta en nyt käsitä, miksi YA:sta sitten on riisuttu pois lähes kaikki tulisuuden kipenet. Todella laimeaa, sanon minä.

Parhaita tyyppejä tässä kirjassa olivat Chloen lisäksi hänen kaksi äitiään, joista toinen oli aikanaan uhmannut Willovgroven ahdasmielisiä arvoja tulemalla kaapista ulos, sekä Sharan poikaystävä Smith, josta paljastui jotain ihan muuta kuin stereotyyppinen urheilijapoitsu.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Muualla:

Lue meille äitikulta

Unien sirkus: Johanna Förster

 Unien sirkus: Johanna Förster. S&S 2024

Kansi: Sami Saramäki

"Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.

Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.

Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.

Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista." (S&S)

Oma arvio:

Odotukseni olivat todella korkealla, kun näin tämän Johanna Försterin esikoisteoksen esittelyn kustantajan luettelossa. Sirkus aiheena on todella kiintoista, ja kuvauksesta saattoi muutenkin päätellä, että kirjassa kellutaan unen, satumaailman ja monenlaisten muidenkin teemojen ympärillä. Sami Saramäki on onnistunut loihtimaan kirjalle unenomaisen, mutta yhtä aikaa dystopishenkisen kannen.

Dystopiaksi minä tämän kirjan määrittelisin (kuten Risingshadow), ripauksella maagisrealistisuutta. Tai fantasiaa. Mutta määritteleminen on hyvin hankalaa tämänkaltaisessa, hyvin monikerroksisessa genrehybridikirjassa, eikä kovin tarkoituksenomaistakaan. Meidän kirjaston OUTI-tietokannassa tätä ei ole genretetty ollenkaan. Pikaisella katsauksella ainoastaan Helmet-kirjastoilla tämä on laitettu fantasia-genreen.

Juuli luulee nähneensä näkyjä, kun punaturkkinen otus vilahtaa hänen ohitseen viemäriaukosta sisään Valvoja perässään. Juuli on menossa töihin enonsa ja huoltajansa omistamaan viini- ja  juustopuotiin, joka on pieni jäänne ylellisyydestä tiukkavalvonteisessa tulevaisuuden maailmassa, jossa pelätyt Valvojat tarkkailevat ihmisten toimia kaduilla ja kaikkialla. Uhkaavasti käyttäytyvän Ministeri Kantolan asiointi puodissa saa Juulin olemaan loppupäivän varuillaan.

Minä tiedän sen ketun, Juuli tajusi, ja sävähdys kulki koko kehon läpi. Minä olen tuntenut hänet joskus, kauan sitten, ja hänet minä näin kadulla, kun hän syöksyi viemäriin. (s. 23)

Juuli alkaa nähdä unia kadulla näkemänsä ketun, Eduardo Hopean sirkuksesta, jossa kissamakit, seeprat, hilleri ja kummallinen raputyttö esiintyvät yleisölleen. Kettu vaikuttaa kumman tutulta. Toistuvat unet tai unenomaiset muistot hämmentävät Juulia, joka on asunut enonsa Kaunon, tämän vaimon Ullan sekä serkkunsa Linnean kanssa siitä asti, kun menetti oman perheensä. Tähän liittyy Juulin kipeimmät ja karmeimmat muistot, jotka hänelle ja lukijalle alkavat avautua pala palalta, uni unelta, muistikuva muistikuvalta. Miksi juuri sirkus toistuu Juulin unissa? 

Ajatusvirhe, väärä polku, portti kiinni ja heti! Äitiä ei ajatella! Kurkkua kuristi ja huone tuntui hajoavan. Äitiä ei ole. Kenen syy. (s. 97)

Kirjan totalitäärisessä maailmassa ei katsota hyvällä taidetta ja kulttuuria. Siksi esimerkiksi katu- ja performanssitaiteilijat ovat todellisia kapinallisia, jotka Valvojien pelosta huolimatta uskaltavat tuoda esitystensä iloa ihmisille pimeillä kujilla. Yhteen tällaisista porukoista Juuli törmää. Ensin hän huomaa viulua soittavan Niko-pojan vihreine hiuksineen, ja kun hän viimein uskaltautuu tämän kanssa juttusille, hän tutustuu myös Nikon ystävään Iidaan ja Nini-siskoon. Juuli alkaa viettää aikaansa  kolmikon boheemissa Vallilan asunnossa, enoltaan salassa tietenkin. Juuli on tottunut olemaan hiljainen ja huomaamaton, omissa oloissaan viihtyvä ja yksin suruaan kantava, mutta Niko ja muut huomaavat hänet. Varsinkin Nikon huomiota hän janoaa.

"Maailma olisi parempi paikka, olisi taas vapautta, ja taidetta saisivat tehdä kaikki, jotka haluavat, eikä olisi vesisotia, eikä pakolaisia. Me oltaisiin elävä muisto siltä ajalta, kun niin moni asia oli kielletty. Kaikkien niiden ihmisten muisto, jotka katosivat." (s. 317)

Taidemaailman valvonta ETU-maissa, eli EU:n jälkeen perustetun Euroopan Turvaunionin maissa eskaloituu koko ajan pahemmaksi, jonka seurauksena Nikon ja Iidan on paettava Berliiniin. Nikoon kovasti ihastunut Juuli on suruissaan, ja kun Ministeri on käynyt yhä uudelleen kysymässä juustokaupassa hänen peräänsä, pian hän huomaakin olevansa matkalla Saksaan yhdessä Ninin kanssa. Tästä alkaa monen moinen seikkailu, jossa Juulin Ninin ystävyys punnitaan, Juuli törmää menneisyyden ihmisiin ja saa tietää lisää karmeista muistoistaan. Hän leijuu todellisuuden, muistojen ja sirkusunien välimaastossa. Heidän on löydettävä Niko ja Iida, jotka tuntuvat kadonneen.

Kirjan juonessa ja kerroksissa olisi niin paljon selostettavaa, että tästä postauksesta voisi tulla romaanin mittainen. En siis spoilaa tämän enempää. 

Pidin kovasti kirjan ensimmäisestä alkupuolesta, ajasta jolloin Juuli tutustui nuoriin katutaiteilijoihin, mutta jossakin vaiheessa puolenvälin jälkeen saatoin tuntea pitkästymisen tunteita ja lukeminen hetkittäin takkusi. Kirja on yli 400-sivuinen ja myös vinkkausnäkökulmasta hyvin hankala. Sen monet tasot voivat avautua  kokeneelle nuorelle lukijallekin, ja aikuiselle toki vielä paremmin, mutta yläkoulun vinkkauspakettiini tätä tuskin otan. Välillä kerronnassa jäädään ehkä liikaa vellomaan suruun ja muistoihin, varsinkin puolivälin jälkeen, kun Juuli jää hetkeksi asumaan Surunkantajien luo. Ymmärrän toki tämän juonenkäänteen merkityksen, mutta se ei ollut minun lempikohtiani kirjassa, ja olisin voinut vallan hyvin elää ilmankin tätä. Minä hiukan myös petyin siinä, miten Juulin ja Nikon lämpenevät välit jotenkin unohtuivat kirjan tapahtumien saatossa. 

Surunkantajien luona ei tarvinnut puhua. Sai itkeä tai vain istua ja katsoa sisäänsä ja ulos, menneisyyteen ja nykyisyyteen. Suru ja sen jakaminen eivät tarvinneet sanoja. Surulla oli erilainen ääni, se soi sanojen takana ja alla. (s. 264)

Eniten pidin Juulin sirkusmuistoista ja sadunomaisista Eduardo Hopean sirkukseen liittyvistä unista. Loppua kohti tihenevät juonenkäänteet, jossa todellisuus ja unet sekoittuvat tosissaan toisiinsa, alkoivat temmata minua taas hyvin mukaansa. Hyvin nappasin myös kirjan sanoman siitä, miten ihmissielut näivettyisivät ilman taidetta ja kulttuuria. Millaista olisikaan maailmassa, jossa kiellettäisiin esimerkiksi musiikki, tanssiminen ja kuvataide?

Unien sirkus on kirja surusta, tukahdetuista tunteista ja muistoista ja taiteen merkityksestä. Toki myös ystävyydestä ja  nähdyksi tulemisen tarpeesta. Näinkin moniulotteinen ja syvällinen nuortenkirja saattaa olla hyvinkin ensi vuoden kirjallisuuspalkintoehdokkaana, veikkaisin. Harmi vain, että tämä on nuorille vinkattavaksi vähän liian hankala.

Annan arvosanaksi tälle 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Väki-trilogia: Elina Rouhiainen

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

Vampyria-trilogia: Victor Dixen

Pimeyden hovi: Victor Dixen. Suomentanut Taina Helkamo. Otava 2023 (Vampyria #1)

Ranskankielinen alkuteos (2020): Vampyria: La Cour des ténèbres. Kansi: Nekro (kuvitukset), Lores Romero (medaljongit), Tarwane (typografia)

"Veri tahrii Versaillesin palatsin kullanhohteen.

Huikea fantasiatrilogia alkaa.

Vuonna 1715 Aurinkokuningas muutettiin kuolemattomaksi vampyyriksi. Jo 300 vuoden ajan Pimeyden kuningas on hallinnut Vampyriaa kauhun tasapainolla: kansan on kirjaimellisesti ruokittava hovia verellään.

Nuori ihmisnainen Jeanne päätyy sattumien kautta kouluun, jossa aristokraatteja koulutetaan hovin jäseniksi. Sekä koulun että Versaillesin palatsin käytävät kuhisevat petoksia, julmia tekoja ja eläviä kuolleita. Kuinka kauan Jeanne voi selvitä? Pimeyden hovin sääntöjen rikkomisen hinta on kallis.(Otava)"

Oma arvio:

Tämä kirja pomppani näkökenttääni ihan puun takaa. Ei nyt kuitenkaan ihan kirjaimellisesti. Tämä Victor Dixenin Pimeyden hovi on Otavan kevään 2024 kirjaluettelon aikuisten romantasia puolella, joten eipä ihme, etten osannut tätä aiemmin odottaa syksyn kirjoihin. Tämä siis julkaistiin viime vuoden loppupuolella. Ostin jättipokkariversion itselleni joululahjaksi, sillä ajatus uudesta YA-vampyyrikirjasta on aina hekumallinen.

Jos genre romantasia on sinulle uusi, niin se oli minullekin vielä hetki sitten. Otavalla on jo kirjaluettelossaan tosiaan romantasialle oma osionsa, jossa siis tämä Pimeyden hovi ja Holly Blackin Julma prinssi (kustantaa Karisto) edustavat kyseistä genreä. Kuten nimestä voi päätellä, tämän lajityypin alle sijoittuvat usein nuorille aikuisille tai vieläkin vanhemmille suunnatut, romanttista fantasiaa sisältävät kirjat. Näin on tehty hiukan pesäeroa korkeaan fantasiaan, joissa romanttiset käänteet eivät ole niin suuressa roolissa. Muita esimerkkejä romantasia-kirjoista blogissani on Sarah J. Maasin Crescent Cityn ensimmäinen osa Maan ja veren huone ja Throne of Glass -sarja ja Stephanie Garberin Olipa kerran särkynyt sydän ja caraval-trilogia. Tänä keväänä ilmestyvä Rebecca Yarrosin Siivenisku, jonka ostin itselleni niin ikään joululahjaksi enkunkielisenä alkuversiona, kuuluu myös tähän genrehybridiin.

Kirjassa eletään vuotta 299, sillä ajanlasku on aloitettu alusta Magna Vampyrian valtakunnan syntyessä. Silloin Aurinkokuninkaasta on tehty vampyyri ja näin ollen pelätty Pimeyden kuningas. Yhteiskuntaluokat näkyvät valtakunnassa: alinta kastia ovat aatelittomat ihmiset, jotka joutuvat luovuttamaan kuukausittaiset veriannoksensa Kuolemattomien hoviin ravinnoksi. Aateliston, joka omistaa maat ja mannut, ei tarvitse vuodattaa vertaan, eikä myöskään kuolevaisten säätyjärjestelmässä toiseksi ylimpänä olevien hemaattisten tiedekuntien edustajien. Aatelittomia ihmisiä koskevat verenluovutuksen lisäksi lukuisat säännöt, kuten ulkonaliikkumiskiellot ja täydellinen alistuminen ylemmilleen. Nämä artiklat ja muut tärkeät seikat hienoine karttoineen esitellään heti kirjan alussa. Myös keskeiset henkilöhahmot on esitelty hienojen medaljonki-piirrosten sisällä.

Kirjan päähenkilö, aateliton Jeanne Froidelac joutuu todistamaan kamalaa verilöylyä, kun eräänä iltana inkvisiittori rakuunoineen tunkeutuu heidän kotiinsa syyttäen hänen apteekkarivanhempiaan kapinoinnista. Lähes koko perhe Jeannea ja hänen Bastian-veljeään lukuunottamatta kuolee, osin kellarissa sijaitsevan laboratorion räjähdyksen, osin rakuunoiden raakuuden takia. Bastian paljastaa Jeannelle tienneensä vanhempien salaisista kokeista kellarissa, joista 17-vuotiaalle Jeannelle on aiottu kertoa vasta hänen ollessa täysi-ikäinen. 

Lisää salaisuuksia paljastuu: Bastianilla on ollut salainen rakkaussuhde aatelissäätyyn kuuluvan Diane de Gastefrichen kanssa, ja veli johdattaa nyt sisarensa turvaan tämän neidon huoneeseen salareittejä pitkin. Ulkona liikkuminen yöaikaan on tavattoman vaarallista, sillä silloin ihmiset ovat vampyyreille vapaata riistaa. Onnekseen he pääsevät Dianen luo, mutta eivät voi aavistaa sen olevan ansa. Lopulta elossa on enää vain Jeanne, joka päättää hädissään pukea ylleen Dianen veriset aatelisen vaatteet, kun kuulee apujoukkojen olevan tulossa Gastefrichen linnaan.

"Verta. Lisää verta. Aina vain verta. Aina me palaamme samaan aiheeseen. Se on ehdottomasti ikävintä siinä, että on vampyyri. Meitä kutsutaan yön herroiksi, mutta orjia me todellisuudessa olemme: veren orjia." (s. 78)

Miten sitten Diane de Gastefricheksi tekeytynyt Jeanne päätyy erään hyvin vastenmielisen vampyyrin matkassa kuninkaalliseen sisäoppilaitokseen, ihan vampyyrien päämajan eli Versaillesin palatsin tuntumaan? Saako hän vakuuteltua kaikki siitä, että on aatelinen nainen, kun hänellä ei ole oikeita seurustelutaitoja? Oppilaat valmentuvat kohti kovaa koitosta, jossa vampyyrien hoviin valitaan vuosittain kaksi parasta, yksi tyttö ja yksi poika. Moniosaisen ottelun, johon kuuluu ratsastus-, miekkailu-, keskustelu- ja seurustelutaidon kokeet, voittaja pääsee tapaamaan itse kultanaamioista Pimeyden kuningasta ja nauttimaan kuninkaallisen kulauksen suoraan hänen käsivarrestaan. Tuon kulauksen myötä saa myös itselleen osan kuolemattomien voimista. Jeanne haluaa voittaa, sillä hän haluaa kostaa hänet kyydinneelle vampyyrille, huikentelevaiselle Alexandre de Mortangelle, vanhempiensa surman. Hoviin päästyään se onnistuisi helpommin. 

Jeannen on kuitenkin kestettävä paljon teeskennellessään olevansa joku aivan muu. Hänen perheensä päät pihapiirissä seipään nokkaan nostettuna eivät saa suistaa häntä raiteeltaan, eikä ystävyys erikoisen huonetoverinsa Naoko Takagarin kanssa unohtamaan kilpailua. Salaisuuden pitäminen on vaikeaa, sillä aatelisten nuorten asenteet aatelittomia kohtaan kuohuttavat Jeannea, ja hänen käsivartensa piikinjäljet voisivat myös paljastaa hänen alkuperänsä. Monta läheltäpititilannetta onkin. Jeanne saa yllättävän liittolaisen Tristan-nimisestä pojasta, jolla on myös omat intressinsä voittaa kisa. Parin välille syttyy alun feikkailun jälkeen oikeita romanttisia tunteita. 

Mikä on koulun kellarissa asustava kammottava hirviö, joka liikkuu linnassa öisin ja kerää Jeannen perheen päät seipäistä ateriakseen? Mikä salaisuus on Naokolla, joka ei juuri nuku öisin? Onko Jeannen kilpakumppani, ilkeä Hélénaïs läpeensä paha? Keneen Jeanne voi luottaa, ja kuka voi luottaa lopulta Jeanneen, joka raivaa esteet tieltään keinolla millä hyvänsä, vaikka vakuuttaa olevansa hyvän puolella?

"Kostonhimosi alkaa muuttua sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Synkät ajatuksesi ovat vieneet sinut mennessään. Puhut ihmiselämästä kuin kuin vampyyri. Varo, ettet muutu siksi, mitä itse inhoat. Silloin kostosi käy liian kalliiksi."(s. 358)

Olisin halunnut innostua tästä enemmän. Odotin ehkä hiukan vakavampaa romantasiaa, mutta ehkä  liiallinen huumoriaspekti on haitaksi. Kirjassa on kyllä mielenkiintoisia aineksia, kuten koko  vampyyrien valtaan perustuva vaihtoehtohistoriallinen maailma ja vampyyreihin liittyvät kiehtovat yksityiskohdat, joita esitellään sisäoppilaitoksen nuorille kokelaille oppitunneilla: vai miltä kuulostaa loputon gigue-tanssi, jossa viulujen puumateriaaliin on imeytetty soittajansa verta ja jota tanssin valtaan joutuneet joutuvat jatkamaan niin kauan, kun soitto soi? Tai syödä yhdessä illallista vampyyrien kanssa, kun heidän ruokalistallaan on erilaisia laadukkaita veriannoksia, kuten ulkoilmassa kasvaneiden metsureiden syysmetsäistä verta tai nuorilta neidoilta laskettua roseeverta? 

"Mikään hinta ei ole liian korkea perheeni kuoleman kostamisesta!"(s. 358)

Päähenkilö Jeanne on tavattoman lapsellinen ja epäjohdonmukainen ratkaisuissaan. Etenkin lopussa hän tekee todella inhottavan asian päästäkseen viimeiseen miekkailukokeeseensa, enkä meinaa päästä tästä yli. Romanttiset kuviot ovat myös tosi laimeita ja korneja, siis ne vähät, mitä tarinaan on saatu ujutettua. Välillä kirjassa on raakojakin kohtauksia, joissa päät lentelevät ja veri roiskuu, mutta nuorten tyttöjen kilpa ja juonittelu sisäoppilaitoksessa on melkoisen lapsekasta ja välillä tylsääkin luettavaa. Kirjan loppuosa veti paremmin, sillä juonenkäänteet alkoivat olla mielenkiintoisempia ja tiivistahtisempia. Kilpailulajit kohti kuninkaallista kulausta ovat persoonallisia. Mielenkiintoisin henkilöhahmo, vampyyrien piirissä mustaksi lampaaksi leimattu Clermontin varakreivi Alexandre  de Mortange, joka esiintyi kuitenkin kirjassa harmillisen vähän. Epäilen, että hänestä kuullaan vielä seuraavissa osissa.

Oli tämä siis nurinoistani huolimatta paikoin viihdyttäväkin, ja saattaa upota nuoriin fantasian ystäviin hyvinkin. Aion toki lukea jatko-osat niiden ilmestyttyä, sillä moni asia jää vielä auki. Uskon, että romanssejakin vielä syttyy eräiden henkilöhahmojen välillä. 

Arvosanaksi annan 3,5

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Muualla:

Lenkillä

Ihmeiden hovi: Victor Dixen. Suomentaneet Taina Helkamo ja Liisa Kuivasmäki. Otava 2024 (Vampyria #2)

Ranskankielinen alkuteos (2021): Vampyria - La Cour Des Miracles. Kansi: Nekro, Tarwane ( typografia), Loles Romero (medaljongit)

"Ihmeiden hovissa viehkoimmat unelmat heräävät eloon – samoin karmeimmat painajaiset.

Diane vaikuttaa Versaillesin vampyyrihovin uskolliselta kätyriltä, mutta todellisuudessa hän on rahvas maalaistyttö Jeanne, joka janoaa kostoa. Hän on liittynyt vastarintaan, joka suunnittelee vallankumousta ja vampyyrikuninkaan surmaamista.

Pariisin sydämestä paljastuu maanalainen, salattu hovi, jota johtaa muista kaltaisistaan irtautunut vampyyritar. Kuningas määrää parhaat sotilaansa nappaamaan luopion. Jeanne näkee mahdollisuuden: olisiko tästä Ihmeiden kuningattaresta apua hänen suunnitelmissaan?

Kansainvälistä suosiota ja ihastusta niittäneen, veretseisauttavan fantasiatrilogian toinen osa." (Otava)

Oma arvio:

***Kustantajalta pyydetty arvostelukappale***

Tavoitteenani on saada luettua syksyn -24 kirjat tammikuun loppuun mennessä, että pääsen uusien kirjojen kimppuun. Asiaa ei helpota yhtään, että luettavana on ollut useampi yli 500-sivuinen fantasia, kuten nyt tämä Vampyria-trilogian toinen osa. Kaiken huipuksi minulla oli hirmuisia käynnistymisvaikeuksia tämän kanssa, mutta onneksi selätin ne. Loppujen lopuksi nimittäin viihdyin tämän parissa oikein mainiosti.

Haluan tuhota epäonneni sepät, mutta tavoittelen koko sydämestäni myös parempaa maailmaa. Loputtoman talven jälkeen kevään täytyy koittaa. Valon täytyy palata maan päälle ja voittaa Pimeys. (s. 76)

Viime osassa Diane de Gastefricheksi tekeynyt Jeanne Froidelac pääsi kuin pääsikin kuninkaan kaartilaiseksi yhdessä kilpakumppaneidensa Surajin, Proserpinan, Rafaelin, Hélénaïsin ja Zacharien kanssa. Hän joutuu heti alkuun lähes salamurhatuksi huoneessaan, mutta saa onneksi tunkeilijan hengiltä. Pimeyden kuningas kiittelee Dianea tämän neuvokkuudesta, ja osin siitä saa idean lähettää hänet yhdessä ynseän Hélénaïsin ja Surajin kanssa vaaralliselle tehtävälle Pariisiin. Nimittäin kauan kuolleeksi luultu Ihmeiden valtiatar on elossa ja aikoo vallata itselleen Pariisin. Hän on kuuleman mukaan valjastanut maan alla asuvat, pimeydessä elävät ghulit omaan Ihmeiden hovin käyttöönsä ja pitää nyt kaupunkia pelon vallassa. Kolmikon on siis määrä etsiä tuo Ihmeiden valtiatar ja tuotava se Pimeyden kuninkaan eteen. Ei mikään kevyt tehtävä.

"Miten Muuttumaton saattaa edes kuvitella, että me saamme Ihmeiden valtiattaren nujerrettua? Mehän olemme vain kolme nuorta, hädin tuskin edes aikuista, ja vastassamme on kokonainen yön hirviöiden armeija!" (s. 156)

Dianen alias Jeannen henkilöllisyys paljastui muutamille tyypeille viime osan lopussa, ja silloin hänelle selvisi, että sisäoppilaitoksen vararehtori Raymond on mukana samassa vastarintaliikkeessä, jossa hänen surmatut vanhempansa olivat. Myös Jeannen hyvä ystävä Naoko tietää hänen olevan jotain muuta kuin aatelistyttö Diane. Nyt Raymondilla olisi Jeannelle toisenlainen tehtävä: hän haluaa, että tämä surmaa Ihmeiden valtiattaren, jotta Pimeyden kuningas ei saa tätä kynsiinsä. 

"Ne ovat kammottavia sekasikiöitä. Jotkut liikkuvat neljällä jalalla, toiset kahdella jalalla niin kuin ihmiset. Niiden kasvot ovat jotakin hirvittävien petojen ja ihmiskasvojen väliltä.---" (s. 155-156)

Sitten seikkaillaankin pitkin Pariisin katuja ja kujia, käydään Viattomien hautausmaalla ja parantumattomien vaivaistalolla, majoitutaan hämyiseen majataloon ja tutustutaan moniin oikeasti olemassa oleviin Pariisin rakennuksiin ja monumentteihin, jotka ovat tässä kuitenkin nimetty hieman eri lailla. Jeanne huomaa saaneensa kuninkaallisesta kulauksesta kyvyn nähdä tulevia asioita unissaan. Sitä ennen hän tosin turvautuu Viattomien hautausmaan tornin erakon ennustukseen, joka jää piinaamaan hänen mieltään hankalasti tulkittavana. Hän selviää myös nipin napin ghulien hyökkäykseltä, ja joutuu toipilaaksi samalla kun ylimielinen, yhä Jeannelle vihoitteleva Hélénaïs ja Suraj yrittävät löytää Ihmeiden valtiattaren. 

Yllättävä kohtaaminen punkkarityylisen kuolemattoman Sterling Raindustin kanssa saa hänet epäilemään seuralaisiaan. Hänen on toivuttuaan ghulien myrkystä jatkettava tutkimuksiaan omin päin. Hankaluuksia on tiedossa...

...Mutta sen sijaan, että hän iskisi kulmahampaansa minuun ja tekisi minusta lopun, tunnen haavoittuneella ihollani hänen pehmeän ja kylmän kielensä kosketuksen. (s. 360)

Tämä Vampyria-trilogian kakkososa oli ehkä jopa hivenen viihdyttävämpi kuin ensimmäinen osa. Nautin suuresti seikkailuista Pariisin pinnalla ja maan alla. Ghulit toivat omaa kauheuttaan, joten tässä osassa ei oikeastaan vampyyrit olleet lainkaan niitä pahimpia petoja. Jeannelle alkoi selvitä omien kykyjensä voima. Hän sai uuden liittolaisen, ehkäpä jopa ystävän erikoisesta punkkarivampyyristä. Palat loksahtelivat sujuvasti paikoilleen kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua. Hauskaa lisää toi vaihtoehtohistoriallisen juonen herkkupalat, kuten sähkön keksiminen ja väläytys rinnakkaistodellisuudesta, jossa oltaisiinkin nykymaailman vuodessa 2014. Tällaisia välähdyksiä Jeanne on nähnyt jo jonkin aikaa.

Ihmettelen vain kovasti, miten tämä trilogia on muka romantasiaa. Romantiikkaa tässäkin osassa oli ihan hippunen, ja sekin hyvin yksipuolista. Odotin hiukan enemmän rakkauskuvioita ekan osan jälkeen, mutta turhaan. Saapas nähdä, miten kolmannessa osassa sitten, räiskyykö rakkaus ollenkaan...

Annan arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lenkillä

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): As Long as the Lemon Trees Grow. Kansi: David Curtis, Laura Lyytinen

"Koskettava romaani 18-vuotiaasta syyrialaistytöstä, Salamasta, hänen perheestään ja hänen ensirakkaudestaan.

Salaman on päätettävä jääkö hän Syyriaan auttamaan haavoittuneita sairaalassa vai lähteekö pois maasta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ai että. On onni löytää yhä uudelleen ja uudelleen kirja, joka tekee minuun vaikutuksen. Joka auttaa ymmärtämään. Joka ravisuttaa ja liikauttaa mieltäni. Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika on sitä koko reilun 570 sivun verran, kirjailijan jälkisanoineen ja kiitoksineen kaikkineen (harvoin luen kokonaan kiitos-osuuksia, mutta nyt oli pakko.)

Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo. (s. 77)

18-vuotias farmaseutiksi opiskellut Salama on menettänyt lähes koko perheensä Syyrian sisällissodan vuoksi. Äiti kuoli hänen käsivarsilleen ja isä ja Hamza-veli jäivät kiinni eräässä mielenosoituksessa. Todennäköisesti he ovat kuolleet - tai sitten kidutettavana jossain vankileirillä. Salama rukoilee ensimmäistä vaihtoehtoa. Salamalla on jäljellä enää rakas ystävänsä Layla, joka on myös Hamzan vaimo ja odottaa tälle lasta. Yhdessä he asuttavat Laylan ja Hamzan ensikotia, jonka piti olla heidän rakkauden tyyssijansa. Nyt ystävyksillä on enää toisensa. Ja heidän on paettava Syyriasta, ennen kuin lapsi syntyy. Tämän Salama on vannonut ja luvannut veljelleen.

Farmaseutit määräävät lääkkeitä - eivät tee leikkauksia. Minun oli tarkoitus valmistua farmaseutiksi. Tai jatkaa tutkijaksi. En ole kirurgi. Minua ei ole tarkoitettu avaamaan ihmisiä, ompelemaan haavoja eikä amputoimaan raajoja, mutta pakotin itseni siihen. (s. 45)

Myös Salama on saanut vammoja samassa pommi-iskussa, joka vei äidin hengen. Hänet kursi kasaan tohtori Ziad, joka otti Salaman töihin sairaalaansa. Sinne kuskataan jatkuvasti salamurhaajien iskujen uhreja: vauvoja, lapsia, naisia, miehiä. Tilanteet ovat kaoottisia, ja jatkuvasti täytyy tehdä valintoja, kenet ehtii pelastaa. Salama poistaa kranaatinsirpaleita ihmisistä siinä missä koulutetut lääkäritkin. Hädässä ei kysellä tutkintopapereita. Lempeä mutta jämäkkä Ziad on isähahmo Salamalle, joka ei aina tunnista omien voimavarojensa ehtymistä. Salama kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta, jonka seurauksena hän on nähnyt äitinsä kuolemasta saakka hallusinaation: savukkeita polttelevan miehen, Khawfin, joka näyttää hänelle näkyjä pahimmista mahdollisista skenaarioista. Tietyin ajoin ilmestyvä mies haastaa Salaman ratkaisuja, näyttää väläyksiä niin menneisyyden traumaattisista kuin ihanistakin muistoista ja väläyttelee myös kauhukuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua Salaman valintojen seurauksena.

Salaman on hankittava hänelle ja Laylalle venekyyti Välimeren yli Kreikkaan, josta heidät kyyditään sitten Saksaan. Sairaalassa vieraileva Am järjestää kyytejä, mutta hänellä on kovat hinnat. Hänelle se on bisnestä. Kun sitten Salama saa syliinsä Amin vertavuotavan tyttären Samirin, hän työntää syrjään oman moraalinsa ja omatuntonsa, kovettaa itsensä ja kiristää Amilta hänelle ja Laylalle venepaikat pilkkahintaan. Muuten hän ei pelastaisi Samiria. Amin ei auta kuin suostua, mutta hän ei anna tätä hetkeä ikinä anteeksi Salamalle. Ja Salama ei pysty tämän tapahtuman jälkeen enää syömään, ja pelkkä muisto saa hänet oksentamaan. Mutta nyt hänellä on venepaikat hankittuna, ja se on tärkeintä. Nyt täytyy vain selvitä hengissä lähtöpäivään saakka.

Salaman ajatuksia sekoittaa kuitenkin eräs nuori mies, jonka pikkusisko sairastuu pahasti sairaalasta kotouttamisen jälkeen. Salama lupaa seurata Kenania tämän kotiinsa pelastamaan Lama-tyttö, jonka vatsaan on jäänyt vielä yksi sirpale. Lama toipuu, ja samalla Salama tutustuu Kenaniin, joka kuvaa mielenosoituksia ja muita Syyrian tapahtumia Youtubeen näyttääkseen maailmalle, mitä Syyriassa tapahtuu. Kenan haaveilee animaatioiden tekemisestä, mutta ei halua jättää kotimaataan. Salama miettii, missä on nähnyt tuon pojan aiemmin.  Hän pyytää Kenania kameroineen myös sairaalalle kuvaamaan, jotta ihmiset näkisivät, mitä kauheuksia syyrialaiset joutuvat kestämään. Tästä alkaa kehittyä näiden kahden välille syvä luottamus, ystävyys ja lopulta rakkaus. Mutta Salaman on lähdettävä, eikä Kenan halua lähteä.

Hän tulee lähemmäksi, sormet koskettavat työtakkini reunaa, ja kaikki pysähtyy. Jaloissamme tanssivat kuolleet lehdet, kylmä tuuli, sirkuttavat linnut. Kaikki. Ainakin mielessäni. (s. 313)

Sitruunapuiden aika on surullinen, rankka ja raaka kuvaus maasta ja kulttuurista, joka on minulle hyvin vieras, mutta tulee Salaman kautta tutummaksi. Salaman tunteista huokuu rakkaus omaa synnyinmaata kohtaan, joka ei enää ole kuitenkaan se sama, turvallinen paikka. Hän haluaa taas nähdä värit, jotka ovat kadonneet kotikaupungista Homsista. Siellä on vain harmaata. Kenan lupaa auttaa Salamaa näkemään taas värit uudestaan. Salama muistelee äitiään ja hänen tekemäänsä herkullista sitruunamehua, jonka tämä teki tuoreista hedelmistä. Khawfista hän ei uskalla puhua kenellekään, vaikka Kenan alkaa aavistella jonkin olevan pielessä. Ja miten Kenan suhtautuisi siihen, mitä Salama teki Amille saadakseen venekyydin? Jatkuva huoli Laylan voinnista vie myös Salaman voimavaroja. Hän rauhoittelee aina itseään hokemalla eri lääkekasvien nimiä ja parannuskeinoja kuin mantrana itselleen. Myös uskostaan hän saa paljon voimaa.

Minuun vedotaan: Tämä on sinun maasi. Tämä maa kuuluu minulle ja lapsilleni. (s.481)

Suosittelin töissä tätä  kirjaa lukiolaiselle, joka etsi luettavaa lukiokurssin vieraita kulttuureja -teemaan. En ollut vielä itse lukenut tätä, mutta enpä kadu sokkosuositteluani nyt tippaakaan. Jos haluaa vaikuttavaa luettavaa nuorelle, noin 15+ ikäiselle, tässä se on. Toki melkoisen runsas sivumäärä voi karkottaa heikomman lukijan, mutta normaalin lukutaidon ja -halun omaavalle ihmiselle, niin nuorelle kuin aikuisellekin, Sitruunapuiden aika on loistovalinta. Kenanin ja Salaman rakkaustarina on kaunis ja riipaiseva, ja oman lisänsä siihen tuo kulttuuriset seikat, jotka toivat vielä lisää pakahduttavaa tunnetta tarinaan. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat tosia ja elävästä elämästä ammennettuja. Tämä tieto tekee lukukokemuksesta vieläkin vavahduttavamman.

Kirjailijalla on työn alla jatko-osa Sitruunapuiden ajalle. Tämäpä onkin varsin mukava tieto.

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirja.fi: Zoulfa Katouh kertoo kirjastaan

Helsingin Sanomat (ei maksumuuria)

Samantyylistä luettavaa:

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas

Ei minun maailmassani: Terhi Raikas

 Ei minun maailmassani: Terhi Raikas. Basam Books 2023

Kansi: Naidzionysheva / Bigstock

"Kun poliittiset johtajat eivät osaa säilyttää maailmanrauhaa, onneksi on olemassa valveutuneita nuoria!

Somen kautta nuoret saavat äänensä kuuluviin ja näyttävät, etteivät hyväksy maailmassaan sotaa, pahuutta ja väkivaltaa. Pystyvätkö tavalliset teini-ikäiset ystävykset pelastamaan maailman kolmannelta maailmansodalta?

Terhi Raikas on 29-vuotias esikoiskirjailija, jonka sydäntä lähellä ovat ympäristönsuojelu ja nuorisopolitiikka. Näistä aineksista syntyi jännittävä, lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, joka innostaa vaikuttamaan kaikille tärkeiden asioiden puolesta." (Basam Books)

Oma arvio:

Huomasin tämän kirjan ihan sattumalta kustantajien sivuja selatessani (teen yleensä vielä luetteloiden lukemisen lisäksi haravointia kustantajien sivuilla, jos minulta on jäänyt joku nuortenkirja huomaamatta.) Terhi Raikkaan Ei minun maailmassani ei ole kustantajan toimesta laitettu nuortenkirjaksi, mutta sitä se ilmeisimmin on jo takakansitekstin perusteella. Kiinnostuin kovasti sen yhteiskunnallisesta sanomasta.

Kirjassa eletään vuotta 2117, Suomen 200-vuotisjuhlan aikaa. Tosin Suomi on enää yksi osavaltio Euroopan Unionissa. Ilmastonmuutoksen vuoksi Suomessa ei ole satanut lunta enää 40 vuoteen ja Afrikka on kuumuudessaan asumiskelvoton. Lihatuotteita ei enää kukaan käytä, ja kahvin ja teen sijaan juodaan lämmintä kauramaitoa (yök.) Suurimmalle osalle ihmisistä ei enää riittänyt töitä, varsinkin kun monet töistä hoidetaan roboteilla ja tekoälyllä, joten moni elelee aikuisikänsä perustulon turvin askarrellen omia juttujaan. Korona- ja influenssaepidemiat olivat arkipäivää ja jokavuotinen riesa ja niihin varaudutaan yhä maskeilla ja välimatkoilla (mikä tuntuu minusta hassulta, sillä nythän on jo luovuttu moisista varotoimista.) Maailmalla kuohuu ja puhutaan kolmannen maailmansodan uhasta.

Kirjan päähenkilö on lukion viimeistä vuotta opiskeleva Meeri, joka on alkuun ihan tavallinen opiskeleva nuori, mutta josta kehittyy oikea yhteiskunnallinen vaikuttaja, osin vahingossa. Meeri on tavallisesta perheestä, johon kuuluu kotona olevat äiti ja isä, pikkusisko Elli, jolla on Downin syndrooma, ja isoveli Eino, jota koulutetaan tällä hetkellä salaisessa paikassa armeijan tekoälyjoukkoihin. Meerillä on diagnosoitu ADHD ja lisäksi hän kärsii monesti änkytyksestä, josta koulun ärsyttävät tytöt sitten häntä kiusaavat. Lotta on ystävä päiväkotiajoista saakka, mutta Meeri kokee, ettei heitä enää yhdistä kovinkaan monet asiat. Etenkään yhteiskunnalliset asiat, joista taas Meeri on kiinnostunut. 

Lotta oli niitä, jotka haaveilivat takaisin siihen elämään, kun ihmiset vielä pystyivät kasvattamaan eläimiä syötäväkseen ja muuten hyödynnettäväkseen, käyttämään ajaessaan polttoaineita ja pitämään valoja jokaisessa huoneessa. Onneksi sittemmin oli tajuttu, että moisessa kulutusyhteiskunnassa olimme tuhon tiellä. (s. 21)

Meerin elämää on varjostanut isoäidin etenevä Alzheimerin tauti ja isoveljen poissaolo ja poikaystävä Yusufin etäinen käytös, mutta sitten lisämurhetta tuo Einon kirje, josta selviää, että hänet ollaan lähettämässä Kiinaan, ja ettei sieltä ole paluuta takaisin. Meeri uskoo, että sota on tulossa. Englanninopettaja Mirjami huolestuu Meerin alakulosta ja niinpä tämä uskoutuu politiikkaan hörähtäneelle opettajalleen kuulemastaan. Yusufista ei tunnu olevan apua Einon tilanteen selvittämisessä, sillä tällä tuntuu olevan aina jotain kiirettä. Meeri kertoo epäilyksistään siis myös etäystävälleen, Etelä-Amerikassa asuvalle Palomalle. Tästä lähteekin melkoinen tapahtumien ketju vyörymään liikkeelle, sillä ilman Meerin lupaa Paloma vuotaa tiedon Einon ja maailman tilanteesta someen. Meeristä kiinnostuu BBC:n toimittaja ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat. Laaja somekampanja #notinmyworld ajaa sodanvastaista kampanjaansa ja myös Meeri lähtee opettajansa Mirjamin kanssa Helsinkiin suureen sodanvastaiseen mielenosoitukseen.

---Kootaan voimamme yhteen, jotta Eino ja muut nuoret pääsevät takaisin kotiin. Kolmatta maailmansotaa ei saa tulla, joten ajetaan yhdessä rauhaa. #notinmyworld (s. 47)

Pystyykö nuorten liikkeelle laittama kampanja pysäyttämään käynnistyvän maailmansodan? Saako Meeri enää koskaan nähdä isoveljeään? 

Uskoisin, että kirjan yhteiskunnallinen vahva sanoma voisi kiinnostaa nuoria lukijoita. Omasta mielestäni kirjan kerronnalliset keinot ja juonen uskottavuus ei ole sen vahvuus, mutta onhan tämä mukavan (utopisen) optimistinen kuvaus nuorten osallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Kirjan henkilöhahmot eivät jättäneet syvempää jälkeä minuun, vaikka päähenkilön nepsy-piirteet ovat toki plussaa, mutta nautin kirjan tarkoista dystopisen maailman kuvauksista. Vaikka ajatuskin lihattomasta ja kahvittomasta maailmasta epäilyttää, mistäpä sen tietää, mihin tämä kaikki vie. En silti ihan usko, että somekamppikset saati kauppasaarrotkaan saisi suuria sotajohtajia pyörtämään päätöksiään. Onneksi kirjojen maailmassa kaikki on mahdollista.

Annan arvosanaksi 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Näpit irti!: Jennifer Mathieu

Maailmantyttäret: Siiri Enoranta

Kaupunki ilman koteja -sarja: Mirjami Sirén

Kaupunki ilman koteja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2023 (Kaupunki ilman koteja #1)

Kansi: Karin Niemi

"Kaupunki ilman koteja on mielikuvitusta kutkuttava nuortenromaani, joka kertoo teini-ikäisen Kipinän ja hänen perheensä riipivän jännittävistä hetkistä maasta pakenemisen kuohuissa.

Tänä yönä kaikki muuttuu. Tänä yönä he pakenevat.

Suljetussa kaupunkivaltio Airepoliksessa innovaatiot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä. Jokainen asukas kouluikäisestä lähtien pakotetaan keksimään uusia ideoita, joiden avulla kaupunki voi kehittyä. Kaupungissa ei ole lainkaan koteja, sillä siellä uskotaan, että paikallaan pysyminen tukahduttaa luovuuden.

Neljätoistavuotias Kipinä, hänen siskonsa Vanamo ja isänsä Jalava ovat saaneet tarpeekseen valtion ahdistavasta ilmapiiristä ja valvonnasta. Kipinän pahin painajainen on Luovuuskuutio, tiiviisti suljettu älyhuone, josta ei pääse ulos, ennen kuin on keksinyt uuden innovaation.

Mutta kun pakoretki alkaa, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Airepolis ulottaa lonkeronsa pelottavan pitkälle." (Myllylahti)

Kirjatraileri

Oma arvio:

Aivan mahtavaa, että yhä kirjoitetaan ja julkaistaan nuorten dystopiaa, vaikka se on viime vuosina jäänyt hiukan muiden genrejen jalkoihin. Mirjami Sirénin Kaupunki ilman koteja ilmestyi siis todelliseen tarpeeseen, jos minulta kysytään.

Kirjan nimikin jo viittaa sen perusideaan: ihmiset elävät Airepoliksen totalitäärisessä kaupungissa ilman pysyviä koteja. Myös eriarvoisuus näkyy selvästi, sillä asuinalueet on jaettu eri lohkoihin alkaen A:sta ja päättyen F:ään, joka on tasoltaan kaikista huonoin asuinalue. Valtiossa uskotaan siihen, että jatkuvien ideoiden lypsäminen kansalaisilta, jo kouluiästä lähtien, tekee unelmavaltion. Omaa asuinstatustaan voi parantaa keksimällä tuottavan ja ihmiselämää helpottavan innovaation. Ideoita kerätään Luovuuskuutioissa, joihin ihmiset suljetaan aina tietyksi aikaa kerrallaan. 

"Kun tänään astutte Luovuuskuutioihin, muistakaa tämä. Yhteiskunta voi toimia vain, jos se kehittyy ja kulkee eteenpäin. Pysähtyminen köyhdyttää henkisesti ja taloudellisesti. Taakse katsominen jarruttaa ja taannutta." (s. 80)

Kirjan päähenkilö, 14-vuotias poika nimeltä Kipinä, kärsii ajoittain ahdistusoireista ja niinpä hänelle tunnit Luovuuskuutiossa ovat aina yhtä piinaa. Heti kirjan alussa Kipinä perheineen ovat pakomatkalla, sillä he ovat päättäneet paeta Airepoliksesta Balukaviin, meren toisella puolella olevaan kaupunkiin, jossa kaikilla on omat kodit. Kipinä ja hänen pikkusiskonsa Vanamo on jouduttu sulkemaan ahtaaseen arkkuun vaarallisen pakomatkan ajaksi, mutta tilanne käy Kipinälle liian ahdistavaksi. Ylimääräisen pysähdyksen takia pakoauto havaitaan, isä ja hänen ystävänsä Sivi pidätetään ja laatikkoon suljetut Vanamo ja Kipinä joutuvat vaikean valinnan eteen: lähtevätkö he jatkamaan pakomatkaa kahdestaan vai yrittävätkö he palata takaisin kaupunkiin heidän sen hetkiseen D-tason asumukseensa niin, ettei heitä nähdä. He kuitenkin päättävät palata kaupunkiin, koska eivät halua jättää isää.

Mietin ihmisiä, jotka asuivat Balukavissa, meren toisella puolella. Kuvittelin perheen, samanlaisen kuin me. Isä ja kaksi lasta. He asuivat pienessä talossa, jonka pihassa kasvoi rautasaarni. He olivat asetelleen omat tavaransa paikoilleen, niillä oli kullakin oma paikkansa, josta ne aina löytyivät. Heillä oli kullakin oma sänky, jossa he nukkuivat joka yö. (s. 159)

Lasten harmiksi isä jää vangituksi ja heitäkin kuulustellaan. Heidät määrätään asumaan isotäti Seelian luokse. Seelia on viinaanmenevä, hiukan etäiseksi lapsille jäänyt täti, ja asuu kaiken lisäksi F-tason asumuksissa, joissa hygieniataso on hyvin heikko. Rappukäytävät ovat virtsanlemuisia ja asunnot ahtaita, likaisia ja koruttomia. Kipinä ja Vanamo jatkavat koulun käyntiä, mutta huoli isästä painaa. He saavat kuitenkin yllättäviä liittolaisia, ja myöhemmin heille alkaa paljastua lisää tietoa isästä, tämän suunnitelmista ja vastarintaliikkeestä, joka nostelee kaupungissa päätään tukahduttuaan aiemmin suureen pandemiaan, joka vei myös Kipinän ja Vanamon äidin mennessään. 

Pääsevätkö he sittenkään koskaan Balukaviin? Päästävätkö he isää koskaan vankilasta pois? Miten alkoholisoitunut Seelia pystyy pitämään heistä huolta? Nouseeko vastarintaliike kapinaan kaupungin hallintoa vastaan?

Oli kamalaa, että juuri tällä hetkellä toivoin, että hänen isänsä oli kuollut. Jotta minun isäni olisi elossa. (s. 238)

Kirjan rakenne on hyvin selkeä ja juoni etenee lineaarisesti eteenpäin paria pientä takaumaa lukuun ottamatta. Olisi tuonut hiukan monipuolisuutta ja syvyyttä, jos näkökulmahenkilöitä olisi ollut useampi. Hiukan paremman alueen asumuksissa asuva Kipinän ystävä Arne jää hiukan etäiseksi, ja mietinkin ensin, olisiko kirjassa voinut olla myös Arnen näkökulmaa. Toisaalta, Arnen perhe kuuluu vastoin Airepoliksen lakeja uskovaisiin. Pelkäsinkin, tuleeko Arnen myötä kirjaan liikaa hengellisyyttä, etenkin kun Kipinän isäkin lopussa kertoi miettineensä uskonasioita. Minun lukuintoani latistaa tällainen huomattavasti, sillä haluaisin, että nuortenkirjat pysyisivät olemassa olevien uskontojen suhteen neutraaleina.  Keksityt uskonnot ovat asia erikseen. Siksipä en hirveästi ilahtunut lopun kohdista, joissa puhuttiin rukouksista ja sen semmoisista. Onneksi uskonasiat eivät kuitenkaan saaneet  muutamaa riviä enempää tilaa. Toisin olisi voinut käydä, jos Arne olisi ollut toinen näkökulmahenkilö. Eli hyvä näin.

Pidän kovasti kirjan huolella rakennetusta ja perustellusta dystopisesta maailmasta. Luovuuskuutiot ja vaihtuvat asumukset on uusi ja tuore idea, tai ainakaan minä en ole vastaavaan vielä tämän genren kirjoissa törmännyt. Mielenkiintoista, että dystopioille tyypilliseen tapaan tässä ei mainittu, kuka tai ketkä pitävät valtaa tässä tarkoin säännellyssä kaupungissa. Se ei minusta kuitenkaan haitannut. Asumusten vaihdot tapahtuvat aamuisin, jolloin ihmisten tavarat siirretään konteissa seuraavan päivän asumukseen. Jokaiselle on lisäksi omat Tarvesettinsä, jossa on henkilökohtaisen hygienian tuotteet. Jos rupeaa miettimään, kuinka paljon kaupungilla menee resursseja siirtoihin ja parempien asumusten siivouksiin, eikö olisi kuitenkin järkevämpää, että kaikki pysyisivät omissa asumuksissaan? Kaupungin perusidea on kuitenkin se, että paikalleen ei jäädä, ettei jähmetytä. Ainakaan ihmiset eivät Airepoliksessa jemmaile turhaa tavaraa nurkkiinsa. Itsekin monesti mietin, että pitäisi muuttaa aina tietyin väliajoin juuri tästä syystä.

Kirjan juoni etenee tasaiseen tahtiin tarjoten välillä jännittäviä käänteitä ja vihjaten, että lopussa tapahtuu jotain isoa käännettä. Minun makuuni juoni eteni välillä hiukan liian verkkaisesti, mutta mielenkiintoni pysyi yllä suhteellisen tasaisesti. Loppua kohti toki juoni tiivistyy. Miinusta siitä, että en oikein kiintynyt keskeisiin henkilöhahmoihin. Etenkin Vanamo ja Kipinää auttanut Riitu jäivät tosi haaleiksi hahmoiksi. Loppuun odotin ehkä jotakin yllätystä, joka kääntäisi kauan odotetun pelastuksen ehkä joksikin muuksi kuin utopiaksi. Ehkä toiveikkuus on kuitenkin hyvä pitää yllä nuortenkirjoissa. Minä olen vain tällainen epäonnellisten loppujen ystävä.

Muuten kirjaa voisin suositella jo varhaisnuorillekin, sillä päähenkilö on aika lapsellinen ajatusmaailmaltaan, mutta kirjassa on joitakin kyseenalaisia teemoja, kuten Seelian alkoholismi ja Riitun aiempi itsetuhoisuus. Ehkä siksi suosittelen mieluummin kirjaa vasta seiskaluokkalaisista eteenpäin.

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Iltaluvut

Siniset helmet

Mirjami Sirén

Goodreads

Huone ilman ovea: Mirjami Sirén. Myllylahti 2024 (Kaupunki ilman koteja #2)

Kansi: Karin Niemi

"Huone ilman ovea on vauhdikkaan jännittävä nuortenromaani maailmasta, jossa tahto tehdä oikein vaatii raastavaa rohkeutta.

Suljettu kaupunki. Satoja salaisuuksia.

Kaksi nuorta, jotka janoavat vapautta.

'Ensimmäistä kertaa elämässämme meillä oli oikeasti koti. Silti, kun katselin kimmeltävää, lainehtivaa merta, näin vuorten takana kohoavat tummat pilvet. Ne muodostivat mielessäni Airepoliksen siluetin.'

Kuusitoistavuotias Kipinä asuu ensimmäistä kertaa kodissa. On kulunut vuosi siitä, kun hän pakeni perheensä kanssa suljetusta Airepoliksesta, kaupungista, jossa ei ole koteja. Uudessa kotimaassaan Balukavissa Kipinä saa vihdoin elää rauhassa, vapaana.

Rauha kuitenkin rikkoutuu, kun entisiä airepolislaisia alkaa kadota kodeistaan ja meren yli kantautuu huolestuttavia uutisia. Kun Kipinän perhe kohtaa kauhean tragedian, heillä on edessään vaikeita päätöksiä.

Samaan aikaan Airepoliksen eliittiin kuuluvan viisitoistavuotiaan Anian maailmankuvaa ravistellaan. Etuoikeutettu Ania ei ole tiennyt, mitä tavalliset asukkaat joutuvat kestämään, mutta kun hän kohtaa hallintoa vastustavat kapinalliset, alkaa sisäinen kamppailu. Kuka puhuu totta? Mitä kaikkea Airepoliksen pinnan alla oikein tapahtuu?

Kipinän ja Anian kohtalot kietoutuvat yhteen ja tempaavat lukijan mukaan vauhdikkaaseen tarinaan, jota on vaikea laskea käsistään." (Myllylahti)

Oma arvio:

Mahtava juttu, että viime vuonna ilmestynyt dystopinen Kaupunki ilman koteja sai kuin saikin jatkoa. Ja millaisen jatko-osan saikaan! Huone ilman ovea syventää hienosti dystopisen Airepolis-kaupungin kauheuksia ja on muutenkin todella mukaansatempaava, jännittäviä elementtejä sisältävä ja omalla tavallaan hyvin piinaava dystopia.

**************Arvioni sisältää juonipaljastuksia.**********************

Kipinä, pikkusisko Vanamo sekä heidän isänsä Jalava ja äitipuoli Sivi Valo-vauvoineen ovat asuneet nyt vuoden verran turvalliseksi mieltämässään Balukavissa, jonne he pakenivat meren toiselta puolen totalitäärisestä ja tehokkuusajattelussaan äärimmäisyyksiin menneestä Airepoliksen kaupungista. Myös 16-vuotiaan Kipinän ystävät Arne ja Riitu ovat päässeet pakoon, samoin Seelia-isotäti, jolla näyttää nyt menevän hyvin toipuvana alkoholistina. Kipinä tuntee pientä kipinää punatukkaista Riitua kohtaan, mutta hän on vielä hiukan epävarma tytön tunteista. Lapset käyvät balukavilaista koulua ja opettelevat uutta kieltä. Kaikki tuntuu olevan hyvin.

"Siinä lukee, että painukaa takaisin meren taakse."(s. 31)

Käärme kuitenkin luikertelee paratiisiin, ja pian Airepolis-pakolaisten pitää olla varppeillaan. Osa entisistä airepolislaisista on kaapattu takaisin kaupunkiin ja muutkin saavat vihamielisiä uhkauksia, joissa heitä kehotetaan palaamaan takaisin sinne mistä ovat tulleet. Niinpä Jalava ja Sivi alkavat harkita muuttoa syvemmälle sisämaahan, jossa Airepoliksen uhka ei olisi niin lähellä. Kaikki muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun Sivi ja Valo siepataan, Seelia kolkataan tajuttomaksi ja Jalava päättää lähteä takaisin Airepolikseen etsimään puolisoaan ja lastaan.  Määrätietoinen Vanamo olisi kovasti lähtemässä mukaan, kun taas harkitsevampi Kipinä vastustaa moista. Lopulta Seelia-täti ja nuoret saavat tärkeän tehtävän kalastusaluksella, jonne kuljetettaisiin Airepoliksesta pakenevia vastarintalaisia. He saisivat toimia tulkkeina lääkäreiden ja pakolaisten välillä.

Vastarintalaiset onnistuvat kaappaamaan Airepoliksen merkittävimpien henkilöiden, Helene Parokin ja hänen miehensä 15-vuotiaan Ania-tyttären, jota vanhemmat ovat pitäneet jo vuoden maan alla sieppausten pelossa. Vangitulle tytölle näytetään kansioita, joissa hänelle paljastuu totuus Airepoliksen kaupungista ja sen asumisjärjestelyistä. F-talon asumukset ovat paljon ruokottomampia, mitä hän on käsittänyt, ja yhä suurempi joukko kaupunkilaisista asuu niissä. Etuoikeutettu teini ei kuitenkaan usko alkuun mitään, mitä hänelle yritetään näyttää, sillä hän uskoo vastarintalaisten vain yrittävän aivopestä häntä. Pian hänen vanhempansa hakisivat hänet, eikö vaan?

"OLEN ANIA PAROK, HELENE PAROKIN TYTÄR! KAPINALLISET OVAT KAAPANNEET MINUT! AUTTAKAA! Huusin niin kovaa kuin ikinä pystyin. (s. 69)

Kun kalastusalukselle, jossa Seelia, Kipinä, Vanamo, Arne ja Riitu työskentelevät, tehdään isku ja nuoret viedään Airepolikseen kuulusteltavaksi ja Seelia vangitaan, kaikki suunnitelmat alkavat hajota käsiin. Helene Parok on perustamassa Airepolikseen uutta upeaa Ideapalatsia, suurta innovaatiokeskusta, jonka Innovaatiokasvatusinstituutissa kasvatettaisiin tulevaisuuden innovoijia jo vauvoista lähtien. Sen kylkiäisenä on uusi hulppea asuinalue Platinakortteli, johon pääsee parhaimmat innovoijat asumaan. Nämä kaikki tultaisiin esittelemään Uudet tuulet -juhlassa, jossa pidettäisiin myös "hauskana" ohjelmanumerona innovaatiomaraton, 24-tunnin sessio luovuuskuutiossa. 

Sitten meidän käskettiin astua Kuutioihin. Seinä sihahti sulkeutuessaan.

Innovaatiomaraton oli alkanut. (s. 285)

Ania, joka onnistui kuin onnistuikin pakenemaan kaappaajiltaan takaisin vanhempiensa suojin, alkaa epäillä kaiken tämän eettisyyttä. Hän huomaa kapinallisilta varastetussaan Cipid-laitteessa viestejä kaapatuista nuorista ja kokee voimakasta tarvetta pelastaa nämä kapinallisten lapset, jotka on sattumoisin otettu Innovaatioskasvatusinstituutin ensimmäisiksi koekaniineiksi. Ania keplottelee äidiltään työtehtävän Innovaatiokasvatusinstituutin vertaisvalmentajana, jotta hän pääsisi juttusille Kipinän ja muiden nuorten kanssa, ja voisi jotenkin auttaa heitä. Anian on saatava Kipinä luottamaan häneen. Ei ole myöskään kovin helppoa pettää omia vanhempiaan, vaikka tietää heidän toimivan väärin.

*********Juonipaljastukset päättyvät tähän!**********

Huone ilman ovea on selkeästi toimivampi ja juonikuvioiltaan jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa. Vaikka alku Balukavissa vaikuttaa seesteiseltä, kirjan tapahtumat syöksyvät välillä hyvin piinaaviin mittasuhteisiin. Molemmat tarinalinjat, niin Ania Parokin kuin Kipinän ja kumppaiden ovat hyvin mielenkiintoisia ja kiinnostavia. Näiden molempien näkökulmien kautta tulee todella kattava kirjan kuva kammottavan dystopisesta maailmasta, joka Airepoliksessa vallitsee. Tehokkuusajattelu on viety huippuunsa ja ihmisistä yritetään puristaa yhä enemmän innovaatioita ulos, hyvinvoinnista piittaamatta, ja kaikki nämä innovaatiot vievät kaupunkia eteenpäin. Paljon muissa vastaavantyyppisissä nuortenkirjoissa esiintyviä dystopian elementtejä on toki paljon, kuten suuruudenhullu johtaja, ihmisten lääkitsemistä, lasten sulkemista laitoksiin, tiukkaa kuria ja kontrollia, eriarvoisuus perustuen ihmisten tuottavuuteen (eri tason asumukset) ja kapinalliset, jotka tätä kaikkea yrittää muuttaa.

Kipinä on mielestäni nyt hiukan kypsemmän oloinen, kun pidin hänen henkilöhahmoaan hiukan lapsellisena 15-vuotiaaksi ensimmäistä osaa lukiessani. Romanttisia kuvioitakin tulee mukaan. Kipinä saa voimaa salaisista rukouksistaan kipeinä hetkinä. Aiemmassa osassahan Laarnin perhe, joka auttoi Kipinän perhettä, esitellään uskovaisena perheenä, mikä on Airepoliksessa ehdottomasti kiellettyä. Tällöin Kipinän isä Jalava kertoi pojalleen saaneensa voimaa rukoilusta, ja nyt Kipinäkin on uskossa. Kuten jo aiemman osan kohdalla sanoin, en oikein hykertele innosta, kun uskonto puskee nuortenkirjaan, ja tämä laski kirjan arvosanaani neljänneksellä. Eihän nämä kauhean tiuhaan kirjassa esiinny ja lähinnä mainitaan vain rukoukset, mutta olen aika nöpötarkka näissä asioissa. 

Pahimpina epätoivon hetkinäni, kun en ollut voinut tehdä mitään muuta, olin kuitenkin päättänyt huokaista äänettömän avunpyynnön. Silloin olin tuntenut vahvasti, että joku kuuli. Olin tuntenut, että oli olemassa jotain isompaa, ja etten ollut yksin. (s. 97)

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat hyvin kuvitteellisiin dystopisiin olosuhteisiin, on nämä teemat hyvin samanlaisia mitä nykymaailmassakin. Kipinän ja kumppanien ulkopuolisuuden tunne pakolaisena maassa, jossa kieli ja kulttuuri on eri, on hyvin samaistuttava tilanne monille tämän maailman pakolaisille. Se, miten nuoria komennetaan Airepoliksessa puhumaan tenveitä ja puhutaan halveksivaan sävyyn balukavin kielestä, on tapahtunut muun muassa saamelaisten pakkosuomalaistamisen aikana tai suomalaisten lasten käydessä koulua Ruotsissa. Kirjan tapahtumat ja teemat antavat siis ajattelemisen aihetta monessakin kohtaa.

Ei monestikaan kakkososa päihitä sarjan ensimmäistä osaa, mutta tässä tapauksessa minä ainakin koin tämän monin tavoin paremmaksi. Kirja vastasi moniin kysymyksiin, joita minulla syntyi ensimmäisen osan kohdalla. Oli hieno yksityiskohta, että myös se oli selitetty, miten vessa-asiat hoituisivat pitkissä Luovuuskuutiosessioissa. Tämmöiset mietityt yksityiskohdat ovat herkkua. Olisikohan vielä tulossa jatkoa, sillä kirjan loppu jätti vielä kysymyksiä?

Annan kirjalle arvosanaksi 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Lukutoukan luetut sivut

Valhe ilman sanoja: Mirjami Sirén. Myllylahti 2025 (Kaupunki ilman koteja #3)

Kansi: Karin Niemi

"Valhe ilman sanoja on sykähdyttävä nuortenromaani, jossa totuus ja rakkaus kamppailevat valheita ja välinpitämättömyyttä vastaan.

Viimeinen toivo. Viimeinen taistelu kodista ja vapaudesta.

”Kaksi viikkoa sitten olin kököttänyt kaksikymmentäneljä tuntia Luovuuskuutiossa Airepoliksen hallinnon järjestämässä Innovaatiomaratonissa. Kilpailun jälkeen olin lausunut koko Airepoliksen edessä sanat, joita hallinto ei todellakaan olisi halunnut ihmisten kuulevan.”

Teini-ikäiset Kipinä ja Ania kuuluvat kapinallisiin, jotka vastustavat Airepoliksen suljetun kaupunkivaltion totalitaarista hallitusta. He piilottelevat vastarinnan tukikohdassa ja pelkäävät oman ja rakkaidensa hengen puolesta.

Kipinä on huolissaan isästään, joka raivostuu mitättömistä asioista ja salailee jotain. Mistä on kyse isän oudossa öisessä puhelussa? Ania puolestaan on pettänyt äitinsä, joka on Airepoliksen ylin johtaja. Suostuuko vastarinta pitämään hänet turvassa?

Kun nuoret joutuvat eroon muista vastarintalaisista, he joutuvat vaikeiden päätösten eteen. Pikkuhiljaa heille alkaa paljastua valtavia valheita, joiden varaan Airepoliksen valtio on rakennettu.

Vahvatunnelmainen nuortenkirjatrilogia saa päätöksensä, kun Kipinä ja kumppanit nousevat Airepolista vastaan viimeisen kerran."(Myllylahti)

Oma arvio:

*** Kustanjalta saatu arvostelukappale ***

Nuorten dystopiatrilogia Kaupunki ilman koteja saa päätöksensä viimein tällä Valhe ilman sanoja -osalla. Harvinaista kyllä, pidin sarjan toista osaa Huone ilman ovea toimivampana kuin eka osaa. Nyt jännätään sitten, miten käy Kipinän perheen, kun kaupungin johtaja Helene Parok kaappasi heiltä Sivin, isän uuden naisystävän ja Kipinän puolivuotiaan sisarpuolen Valon äidin. Yltääkö trilogian päätösosa mielestäni yhtä korkealle kuin kakkososa?

Kipinän, Vanamon, isä Jalavan, Rikon, Riitun ja Arnen sekä muiden vastarintalaisten elämä Airepoliksessa ei ole kovin huoletonta piileskellen hylätyssä keilahallissa. Jatkuva pelko kiinni jäämisestä, elintarvikkeiden niukkuus ja vähäiset ulkoilumahdollisuudet eivät ole sitä parasta elämänlaatua, mutta ainakin he ovat toistaiseksi turvassa Helene Parokilta ja muulta Airepoliksen hallinnolta. Eikä Kipinän tarvitse enää olla Luovuuskuutioissa, joissa hän ahdistuu. Kipinä tosin jopa välillä toivoo pääsevänsä takaisin kuutioon, jotta vieroitusoireet hänelle annetusta lääkkeestä helpottaisivat. 

"Olen käyttäytynyt viime aikoina oudosti, menettänyt malttini liian usein. Tiedän sen. Mutta Kipinä, minä pystyn kyllä pitämään huolta lapsistani." Viimeisen lauseen kohdalla isän ääni jyrähti. (s. 55)

Isä on alkanut käyttäytyä todella ailahtelevasti, sillä hänellä on toki huolta Sivin tilanteesta ja joukko lapsia vastuullaan. Airepoliksen vankinaoloaika on myös jättänyt hänelle traumaperäisen stressihäiriön. Kipinä auttaa puolivuotiaan Valon hoidossa minkä pystyy, mutta isä ei oikein osaa ottaa aina apua vastaan. Hän ei myöskään luota ollenkaan Helenen tyttäreen Aniaan, joka kääntyi vastarinnan puolelle oltuaan luottokampaajansa Rikon ja muiden vastarintalaisten panttivankina. Ania haluaisi olla luottamuksen arvoinen, vaikka toki välillä hänen mieleensä hiipii ajatus, olisiko sittenkin parempi olla äidin ja isän luona. Hän on kuitenkin kiintynyt Rikoon, joka on kuin hänen isoveljensä, sekä tuntee hyvin lämpimiä tunteita Kipinää kohtaan. Aiempi suudelma on yhä hänen mielessään.

"Sinä pistit minut ja Anian vaaraan!" (s. 92)

*** juonipaljastus***

Epävarman alun jälkeen alkaa tapahtua, kun Kipinän isä päättää siirtää Anian eri paikkaan ja pyytää myös Kipinää tämän mukaan. Kyseessä on kuitenkin vaihtokauppa, jossa he saavat Sivin takaisin, jos palauttavat Anian isälleen. Kipinä ei voi uskoa, että isä teki moisen tempun. Sattuneesta syystä tilanne kuitenkin meinaa paljastua, joten Ania saa sittenkin vielä lähteä vastarintalaisten matkaan. Kauaa he eivät kuitenkaan ehdi juhlia Sivin takaisinpaluuta, sillä heidän piilopaikkansa on paljastunut ja on lähdettävä pakoon. Anian on pyydettävä apua isoäidiltään, jonka hän tietää olevan eri mieltä asioista kuin äitinsä. Isäkin alkaa olla samoilla linjoilla. 

*** juonipaljastus päättyy ***

Kirjassa on hyvin vahvasti esillä taistelu vastarinnan ja Airepoliksen hallinnon, jota johtaa häikäilemätön Helene Parok. Anialle selviää rankkoja asioita hänen taustastaan, mutta myös siitä, miksi Airepoliksen kaupungissa toimitaan nykyään niin julmasti. Selviää siis perinpohjaisesti, miksi ja miten Luovuuskuutiot on keksitty, miksi kaupungissa ei kuitenkaan ole vuosiin näkynyt isompia innovaatioita tulevan ja mikä ajaa Helene Parokia niin voimakkaasti eteenpäin välittämättä tyttärestään ja tämän toiveista. Julmilta käänteiltä ei voi välttyä kirjan loppuvaiheillakaan. Aika paljon Helene muistuttaakin Nälkäpelien Presidentti Snowta tai Outolintu-trilogian Jeaninea.

"Tuon tytön perhe... He ovat hulluja. Uskovat satuolentoihin. Näin heidät kerran, kun poistuivat sellaisesta kokouksesta. Tein työtäni. Velvollisuuteni. Ilmoitin heistä." (s. 173)

Valhe ilman sanoja vastasi mukavasti moniin kysymyksiin, mitä minulle on noussut mieleeni sarjan aiempia osia lukiessani. Uskontojutut kirjan väliin ripotettuina tuntuvat minusta edelleen turhilta, etenkin kun ne eivät näyttele kovin suurta osaa kirjassa (onneksi), lähinnä Kipinän pikaisten rukousten muodossa. Olisin ehkä toivonut hiukan lisää säpinää Kipinän ja Anian välille. Eniten ilahduin Anian ja Rikon lämpimästä, sisarussuhdetta muodostuvasta ystävyydestä. Jalava-isän käytös oli hiukan kummallista läpi kirjan, joka oli kyllä selitetty osin isän stressitilalla. Muutenkin kirjan aikuisilla tuntuu olevan kaikilla jotakin ongelmaa joko käytöksessä, persoonassa tai molemmissa, kuten Anian äidillä ja mummolla, Kipinän Seelia-tädillä (joka tosin tuntuu toipuneen alkoholismistaan) ja isällä. Eipähän ole liian siloiteltua.

"Meidän on pakko tehdä jotain!" Ania sanoi. "Emme voi vaan istua täällä ja odottaa, että joku tulee auttamaan." (s. 163)

Kirjan lapset ja nuoret joutuvat osin ottamaan vastuuta pärjäämisestään itselleen, ja käydään mielenkiintoisia pohdintoja siitä, keneen he voivat luottaa ja voiko Vanamolla olla teräaseita repussaan itsepuolustusta varten. He joutuvat myös tekemään melko rankan teon selviytyäkseen, mutta pidän siitä, miten he eivät unohda tekemiään asioita olankohautuksella, vaan että asiat jäävät vaivaamaan heitä. Sitä kutsutaan terveeksi omatunnoksi.

En nauttinut tämän osan lukemisesta ihan niin paljon kuin aiemman osan. Tuntui, että henkilöhahmoja oli hiukan liikaa ja tapahtumat menivät osin hiukan oudoiksi. En tiedä myöskään, mitä mieltä olen siitä, että dystopia kääntyykin lopulta utopiaksi, mutta täytyyhän sitä jotakin toivoa (nuorten)kirjassakin olla. Ihan hyvin suunniteltu päätös trilogialle oli tämä.

Kun eka osan arviossa mainitsin, että kirja voisi mennä varhaisnuorillekin, ajattelisin tämän päätösosan olevan kuitenkin 15+ -kamaa juurikin tuon aiemmin mainitsemani nuorten rankan teon takia.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

---

Samantyylistä luettavaa:

Outolintu-trilogia: Veronica Roth

Mystic city -trilogia: Theo Lawrence

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson

Jos vain kruunun saisin: Leah Johnson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2021

Englanninkielinen alkuteos (2020): You Should See Me in a Crown. Kansi: Stephanie Yang (suunnittelu), Michael Frost (kuva)

"Sydämellinen YA-romaani unelmista ja itsensä löytämisestä.

Liz uskoo olevansa liian musta, köyhä ja kömpelö loistaakseen pienessä, yläluokkaisessa kotikaupungissaan. Hän aikookin jättää Campbellin kauas taakseen ja suunnata eliitticollegeen. Suunnitelma kuitenkin romuttuu, kun hän ei saa rahallista tukea jatko-opintoihinsa.

Päättäjäistanssien kuningattarelle luvattu stipendi kattaisi collegen kustannukset, joten Liz karaisee itsensä ja osallistuu armottomaan kisaan. Kokemuksesta tekee siedettävän ainoastaan uusi oppilas Mack, joka tavoittelee samaista kruunua.

Estääkö kilpailijaan ihastuminen Liziä toteuttamasta unelmiaan... vai saako se ne toteutumaan?"(Karisto)

Oma arvio: 

Tätä kirjaa olen kovasti odotellut saapuvaksi. Kun näin ensi kerran kirjan alkuteoksen You Should See Me on A Crown kannen, joka on siis identtinen tämän suomennoksen kannen kanssa, kuvittelin kirjan olevan enemmänkin varhaisteini-ikäisten kirja. Mutta ei, kyllä tämä YA-kirja on. 

Kirjan alussa lukion viimeistä luokkaa käyvä Liz tuskastelee sitä, kuinka monta yliromanttista ja -ampuvaa päättäjäistanssiaiskutsua hän on jo koulussaan joutunut todistamaan. Nyt koulun suosituimpiin kuuluva Derek esittää Dirty Dancing -henkisen kutsun Rachelille, jota Liz pitää kilpailijanaan lähes kaikessa. Hän on niin kauhean suosittu, ja niin otettu kaikesta saamastaan huomiosta, kun taas Liz on tottunut pysyttelemään syrjässä kaikesta huomiosta. Mutta haluaako hän oikeasti olla syrjässä? Liz soittaa koulun orkesterissa, menestyy hyvin opinnoissaan ja onkin melko varma, että saisi stipendin Penningtonin huippucollegeen. Ystäviäkin löytyy, sillä hän liikkuu yleensä yhtenä tyttönelikosta, johon kuuluvat Gabi, Britt ja Stone. 

Jossain vaiheessa hän varmisti, että minä tajusin ystävyytemme olleen vain väliaikainen vaihe. Ja minun oli hyväksyttävä asia, koska en mahtanut sille mitään. (s. 18)

Silti Liziä kalvaa, ettei koulun söpöin ja mukavin poika Jordan enää huomaa häntä. He olivat yläkoulun loppuun asti vielä erottamaton kolmikko, Gabi, Liz ja Jordan, mutta lukion alussa Jordan käänsi Lizille selkänsä ja liittyi suosittujen tyyppien kerhoon. Liz ajattelee, että Jordan häpeää sitä, millainen Liz on: säkkärätukkainen tyttö, joka ei osaa olla niin viileä kuin esimerkiksi Rachel tai Jordanin viimeisin tyttöystävä Emme.

Kun Liz saa kuulla, ettei saakaan stipendiä, hänen unelmansa meinaavat romuttua. Hän ei voi sanoa suru-uutista mummolleen, joka on huolehtinut Lizistä ja hänen sirppisoluanemiaa sairastavasta pikkuveljestään Robbiesta sen jälkeen, kun heidän äitinsä menehtyi. Mummo kun pistäisi heti talon myyntiin ja tekisi kaikkensa, että Liz pääsisi opiskelemaan, eikä Liz halua sitä. Robbie keksiikin huippuidean: Liz voisi ilmoittautua tavoittelemaan tanssiaiskuningattaren osaa. 

Ensin hänen olisi päästävä tanssiaishoviin, johon valitaan kaikista ehdokkaista sopivimmat. Se tietäisi vapaaehtoistöihin osallistumista ja muutenkin edukseen esiintymistä. Palkkiona tanssiaiskuningattaren tittelistä olisi sievoinen summa rahaa, jolla Liz pääsisi opiskelemaan. Kun Lizin ystävät, etenki Gabi, ovat ajatelleet samaa, Liz päättää hammasta purren suostua. Gabi rupeaa hääräämään kuin kanaemo Lizin ympärillä, valitsee tämän vaatteet ja ohjailee muutenkin ystävänsä tekemisiä, jottei koulun some-eetteriin, Campbellin kuiskailuihin, tulisi mitään kyseenalaista julkaisua Lizistä.

En usko satuihin, rakkauteen ensisilmäyksellä tai muuhun vastaavaan, mutta mielessäni käy, että ehkä tämä tyttö ja nuo silmät ja pisamia täynnä olevat kasvot riittävät käännyttämään minut. (s. 50)

Liz tutustuu heti ensimmäisessä ilmoittautumistilaisuudessa tyttöön, joka erottuu tyyliltään ja käytökseltään muista kokelaista. Mackiksi itseään kutsuva tyttö saa Lizin pasmat sekaisin heti ensi katseesta ja tytöt ystävystyvätkin heti. Mack on hulvaton persoona, joka saattaa sanoa hermostuksissaan vähän mitä sattuu ja aiheuttaa näin pieniä väärinkäsityksiä. Liz on kuitenkin ihan hurmaantunut, eikä oikein jaksaisi enää välittää edes Jordanin sovittelevista lähentymisyrityksistä vapaaehtoistyön lomassa. Liz ei voi antaa anteeksi nöyryytystä, jonka koki heti ensimmäisenä lukiovuotena, kun Jordan käänsi tälle selkänsä kavereidensa edessä. Ei, vaikka Jordan vaikuttaa vilpittömältä.

"Tämä matalan profiilin juttu on rankempaa kuin uskoin, etenkin nyt kun mä jo tiedän, millaista on suudella sua." (s. 171)

Gabi ei ole kovin mielissään siitä, että Amanda (alias Mack) ja Liz ihastuvat toisiinsa. Ystävät ovat kyllä tienneet Lizin suuntautumisesta, mutta ovat sitä mieltä, ettei perinteisen tanssiaiskuningattaren roolin havittelussa kannattaisi päästää Campbellin kuiskailuihin kuvia, joissa Liz suutelee tyttöä. Gabi taas innostuu siitä, että Liz on viimein laskenut suojauksensa Jordania kohtaan ja päästänyt tämän taas elämäänsä. Gabi kannustaakin Liziä näyttäytymään enemmän Jordanin kanssa ja antamaan oletuksen siitä, että he olisivat pari. Liz alkaa jo kyllästyä Gabin ohjailuun, ja sitten Jordan kertoo vielä yhden jutun, joka saa Lizin tajuamaan, ettei Gabi olekaan ollut niin hyvä ystävä kuin hän on  luullut.

Koskaan ennen minusta ei ole tuntunut tällaiselta. Kuin en tietäisi, juoksenko jotain pakoon vai jotain kohti. Tiedän vain, että olen väsynyt, ihan uskomattoman väsynyt siihen, että minun ylipäänsä täytyy juosta. (s 105)

Olipas mukavan piristävää lukea YA-kirja, jossa on tosi isossa roolissa tytön ja pojan välinen ystävyys, joka ei missään vaiheessa muutu romanssiksi. Tietenkin se on ihan selvää, ettei se voisikaan muuttua, koska päähenkilö Liz tykkää tytöistä, mutta sekään ei aina kirjoissa ja elokuvissa anna takeita sille, etteikö sitten kuitenkin jossain vaiheessa ne lapsuuden tyttö-poika-kaverit kuitenkin lankeaisi toistensa syliin. Minusta Lizin ja Jordanin ystävyys, joka on ollut vuosia katkolla lähinnä huonon tuurin ja väärinkäsitysten vuoksi, mutta alkaa lämmetä uudelleen tanssiaishovikisan kuumetessa, on tämän kirjan ihanin juttu. Toki myös Amandan ja Lizin ihastuminen ja rakastuminen, Lizin perheen välittävä tunnelma kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) ja Lizin herkkä, ihastuttava ja tarvittaessa päämäärätietoinen persoona tekevät tästä unohtumattoman lukukokemuksen.

Olen mukana, kaiken keskellä. En ole vain Se musta tyttö tai Se tyttö, jonka äiti kuoli tai Se köyhä tyttö. Olen Liz Lighty - olen toki myös tuota muuta, mutta äkkiä se ei tunnu enää niin pahalta asialta. (s. 190)

Elizabeth Lighty pistää pikkukaupungin jämähtäneet ja tunkkaiset periaatteet romukoppaan ja raikastaa tanssiaiskuningatarkisan. Samalla hän saa itseluottamusta eikä enää suostu jäämään varjoon, vaikka paniikkikohtaukset välillä hiipivät nurkan takana. Hän saa rakkaan ystävänsä, Jordanin, takaisin, rakastuu ja tulee rakastetuksi ja  selvittää välit kateellisen ystävänsä Gabin kanssa. Oikein mukava, nykyajan selviytymistarina!

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muissa blogeissa:

-

Samantyylistä luettavaa:

Dumplin - isosti tai ei ollenkaan: Julie Murphy

Runoilija X: Elizabeth Acevedo

Mun vuoro: Angie Thomas

Lisään kirjan Booklist Queen lukuhaasteen kohtaan:

Own voices story