Synninkantajat: Pauliina Rauhala

Synninkantajat: Pauliina Rauhala. Gummerus 2018.
 

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. Kuva: Shutterstock

"1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki ja sen varrella Kylä, jossa eletään kirjaimellisesti ajan ja ikuisuuden rannalla: Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä.

Taisto puhelee päivisin puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin hän rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat.

Aliisa muistaa uskosta toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa hoitokokoukset. Hänen tyttärensä Auroora kamppailee rajan ylittävän rakkauden kanssa.

Aaron on sekä mummin että papan silmäterä. Hänen hartain rukouksensa on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin. Aaron kirjoittaa Tärkeiden Asioiden Vihkoon salaisuuksia ja rakentaa omaa Arkkiaan.

Synninkantajat on vahvasti kaunokirjallinen ja psykologisesti uskottava romaani sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkauden monista merkityksistä. Se kurkottaa yhden suvun tarinasta yleisinhimilliseen ja hakee rinnastuksia myös historiasta ja nykypäivästä." (Gummerus)

Lukunäyte:  file:///C:/Users/adelh/AppData/Local/Temp/Synninkantajat_lukunayte.pdf

Oma arvio:

Teen poikkeuksen ja otan tällä kertaa blogiini arvioitavaksi kirjan, joka poikkeaa niin aiheeltaan kuin tyyliltään täysin blogini yleisestä linjasta. Valotan hieman nyt syitä, miksi loikkaan pois mukavuusalueeltani: Olen saattanut muutaman kerran mainita, että Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu on yksi niistä kirjoista, joka on vaikuttanut minuun vahvasti. Samaistuin sen päähenkilöön, nuoreen äitiin Viljaan, vaikka meidän lähtökohdat, elämäntilanne ja ajatusmaailma on ihan erilaiset. Rauhala osasi kuvailla äidin ajatuksia ja tuskaa niin vakuuttavasti, että tunsin sen kaiken nahoissani.  Vaikken minä olekaan äitinä kokenut Viljan lailla romahdusta, hänen tunteensa tulivat ihoni alle. Ehkäpä useat pienten lasten äidit kuitenkin elävät jatkuvaa romahdusuhkan aikaa.  Rakastuin myös Rauhalan kauniiseen tapaan käsitellä suomen kieltä, hänen tekstityyliinsä.

Sanottakoon vain, että lestadiolaisuus on jollain tapaa aina mietityttänyt ja kiehtonut minua: olen halukas ymmärtämään tuon liikkeen periaatteitä, joka on aina minusta tuntunut niin rajoittavalta, ahdistavalta ja ikään kuin jäänteeltä jostain menneisyydestä. Olen elänyt lapsuuteni pohjoispohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa lestadiolaisia oli ja on edelleen melko paljon. Tarinoita ja kokemuksia minulla riittäisi aiheesta vielä vaikka kuinka paljon, osa hyviä ja osa huonoja, mutta se ei nyt ole tämän postauksen tarkoitus.

Aloittaessani Synninkantajien lukemista ajatuksissani oli toki valehtelematta tuo Taivaslaulu-romaanin jättämä muisto. Hyvin pian sain huomata, että se olisi kuitenkin karistettava pois harteiltani ja aloitettava tämän kirjan lukeminen puhtain mielin, ilman ennakko-odotuksia - muuten ei tulisi mitään. Tämä kirja ja sen tarina nimittäin alkaa hyvin eri tavalla ja se on lukijalleen heti haastavampi. Minulta kesti, ennen kuin pääsin kunnolla tarinan sisään. Saatoin myös hiukan karsastaa kahden kirjan keskeisen henkilön, Taisto-nimisen vanhan miehen ja hänen lapsenlapsensa Aaronin hyvin hartaan uskonnollista, vanhoillislestadiolaista ajatusmaailmaa. Kalastusta, lintuja ja puutarhanhoitoa rakastavan Taiston seurassa kulkeminen aiheutti minulle hyvin voimakkaita puistatuksia, sillä minulla ei tuntunut olevan yhtään mitään samaistumispintaa häneen. Ei pienintäkään. Ihminen, jonka ajatuksissa kulkee koko ajan Jumalan läsnäolo ja synnit, jonka arkea rytmittää Siionin virret ja joka siirtää näitä myös herkälle ja vastaanottavaiselle lapselle, Aaronille, saa niskakarvani pystyyn. Onhan Taistossa myös muutakin, kuten suuri rakkaus luontoon ja ylpeys Aaronista. Vaimoaan Eevaa hän rakastaa, mutta luontoa ja Jumalaa ehkä hiukan enemmän.

Kiveä vasten painautuneena käsitän ikävän, Auroorankin hulluuden, mutta samalla suren, kun suunta on väärä, Jumalasta poispäin. Turhuuteen, epätoivoon ja kuolemaan sellainen voi vain johtaa, siksi oma halu on erotettava Jumalan tahdosta ja rajattava oikein. (TAISTO, s. 113)

Taisto on tunnettu lestadiolaisten puhujamies, joka joutuu olemaan valppeillaan myös lähipiirinsä suhteen. Oma tytär, Aliisa, on jatkuvasti lestadiolaisten hoitokokousten puheenaiheena, sillä hän ei muun muassa suostu lopettamaan kirkkokuorossa laulamista. Lisäksi Aliisan tytär Auroora on ihastunut epäuskoiseen poikaan, Juhaniin. Hoitokokouksissa ruoditaan niin e-liikkeessä käymistä, kuin television katselua (myös koulutelevisio lasketaan), "vääräuskoisten" eli eriseurausten kanssa hengailua ja epäuskoisen papin saarnan kuuntelua, kososlaisuutta, metsästysseuraan kuulumista, kirkkokuoron, -konsertin tai kansalaisopiston piirissä toimimisesta, maatalousseuraan kuulumisesta ja SMP:n kannatuksesta. Myöskään fiktiivisen kirjallisuuden lukeminen ei ole suotavaa. Muutamia termejä jää minulle hyvin hämärän peittoon: mitä tarkoittavat hempeä henki, itsensä kuivaaminen (sitäkö?), vikova henki, ulkokullaisuuden henki, kuiva henki? Jonkinlainen selittävä sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva.

Tämä mittää Jumalan työtä oo, mies murahti ovelta matalalla äänellä, senku ihmisiä kiusaatte. (s. 70)

Hoitokokouksista tiedän etukäteen sen verran, mitä olen lukenut Hurtigin ja Leppäsen kirjoittamasta, tositapahtumiin pohjautuvasta teoksesta Maijan tarina. Synninkantajat kuvaa juuri  samaa 1970-luvun ahdistavinta hoitokokousten aikaa. Hoitokokoukset ovat henkistä painostusta, suoranaista väkivaltaa. Jos parannuksen tarpeessa oleva henkilö ei saavu paikalle, häntä varten järjestetään uusi kokous. Puhujamies vainoaa synnintekijää omaan kotiin saakka,  kuten tässä tapauksessa tekee Taisto Aliisalle, ja muistuttaa synneistä ja hoitokokouksissa käymisen tärkeydestä. Jos ei suostu tekemään parannusta ja pyytämään syntejään anteeksi kaikkien hoitokokouksessa olevien kuullen ja nähden, päätetään henkilö lopulta erottaa ryhmästä eli "jätetään sidottuun tilaan". Silloin muut eivät enää saa enää tervehtiä eikä sääliä tätä ihmistä, vaikka kyseessä olisi oma tytär, äiti tai mummo. Tällainen aiheuttaa tuskaa jokaiselle osapuolelle. Kirjassa hoitokokoukset ovat aidon näköisiä pöytäkirjoja, jotka pohjautuvat oikeisiin pöytäkirjoihin, haastatteluihin ja muihin lähteisiin. Muuten hoitokokoukset käydään läpi kerran Aliisan ja Aaronin näkökulmasta.

Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (AARON, s. 288)

Kirjassa on yhteensä viisi näkökulmaa: Taiston, Aliisan, Aurooran ja Aaronin, ja kaiken taustalla on vielä yksi kertojaääni, jonka kertomat luvut on nimetty matkakertomuksiksi. Hän on perheenisä, opettaja, joka kirjoittaa Aliisan, Aurooran, Taiston ja Aaronin tarinaa. Matkakertomuksissa kuvataan kirjailijan tiedonkeruuta käsikirjoitustaan varten fantasiamaisina välähdyksinä, joissa hän siirtyy milloin Itkumuurille, milloin Amissiyhteisön joukkoon.  Koen  lopussa  kovin suuren yllätyksen, mihin tämä kertojana toimiva mies liittyy, ja josta minulla ei kyllä ollut etukäteen vihiäkään.

Kuva: Pixabay

Olisin ehkä kaivannut vielä Aaronin äidin ja Aliisan tyttären Raakelin näkökulmaa, mutta ehkä on hyvä niin, ettei näkökulmia tule yhteen kirjaan liikaa. Puolisot jäävät tässä tarinassa taustalle: Raakelin miehestä Matista ei saada irti kuin välähdyksiä, ja hänet on kuvailtu hyvin jähmeäksi ja vankkumattomaksi persoonaksi. Aliisan edesmennyt mies Jalmari oli epäuskovainen, ja siitäkin Aliisa on saanut kuulla kunniansa. Myös Aurooran suuri ihastus Juhani jää hyvin nopeaksi leimahdukseksi kirjan tarinassa, ja minulle jää hänestä hyvin ikävä kaiku. Taiston vaimosta Eevasta ei myöskään saa juuri mitään irti, hän vain on. Kaikki muut neljästä näkökulmahenkilöistä ovat minämuotoisia kertojia, paitsi Aliisa.

Pelkään, että nyt ollaan rakentamassa kultaista patsasta, jonka nimi on seurakuntajumala. Kristus on jäämässä sivuhenkilöksi. (ALIISA, s. 221)

Pidän tietenkin eniten oman tiensä kulkijasta, Aliisasta, joka yhteisön paineesta huolimatta jatkaa kirkkokuorossa käyntiään eikä puutu Aurooran rakkausasioihin Taiston painostuksesta huolimatta. Ikävä kyllä Juhani katoaa kuitenkin kuvioista, ja minulle jää hämärän peittoon, mikä hänen ja Aurooran välille oikein tuli. Olisi ollut mielenkiintoista lukea heidän tarinansa lohdullisemmassa valossa. Nyt Auroorasta jää minulle hiukan hämmentynyt mielikuva, onneton, epätoivoinen ja jotenkin ponneton. Lopussa hän kuitenkin yllättää vahvuudellaan ja vankkumattomuudellaan tukiessaan äitiään muiden hyljätessä hänet.

 Sillä synnillä on nimi, kahtia halkeamisella. Sen nimi on hempeys. Tekee mieli rakastaa. Tekee mieli sääliä. Vaikkei enää saisi.

Siitä synnistä ovat joutuneet melkein kaikki mummot ja äidit tekemään parannusta öisin. Se on tavallisesti naistentauti. Jakaantumisen vuoksi mummokin joutui Saatanan omaksi. Hän ei pystynyt jättämään epäuskoisia ystäviä. Miehet osaavat yleensä paremmin pysyä kokonaisina. Heillä on lujempi vastustuskyky. He ovat vahvoja ja karaistuneita. Paitsi minä. (AARON, s. 277)

Kouluikäisen Aaronin ajatukset tuntuvat minusta välillä liian aikuismaisilta, minkä kertojaääni

itsekin myöntää. Aaron ihailee pappaansa sumeilematta ja haluaa isona samanlaiseksi kuin hän. Poika toisteleekin pappansa opettamia Raamatunpätkiä ja laulaa pappansa iloksi Siionin virsiä. Syntien pelko on kuitenkin usein liikaa noin pienelle ja herkälle mielelle. Ihmisen anatomian opetus koulussa saa pienen pojan suunniltaan ja karkaamaan koulusta kesken päivän. Itseäni kylmää ajatus siitä, että noin pienille ihmisille syötetään ajatuksia synnistä ja pahoista hengistä. Lapsen päähän kun on helppo syöttää valmiiksi pureskeltuja ajatuksia.

Synninkantajat on erittäin moniulotteinen teos. Mietin, että onko hiukan liikaakin. Kirjan lukeminen on hyvin vaativaa niin monen näkökulmahenkilön ja varsinaisen minäkertojan vaiheita seuratessa, ja kieli on toki edelleen Rauhalan tyyliin kaunista, mutta välillä minun makuuni liiankin proosallista, vieraannuttavaa. (Tämä voi kyllä johtua ihan vain siitä, että olen lukenut näin kaunokirjallista tekstiä hyvin vähän viime vuosina.) Lukuisat lintu- ja kukkametaforat ja -kuvailut myös alkavat välillä turruttaa. Olen myös sen verran pöhelö, etten millään tajua matkakertomuksissa esiintyvän kettuhahmon syvempää merkitystä. Ehkä se vaatisi minulta vielä toisen lukukerran ajatuksen kanssa. Raskaasti uskonnon sävyttämää tekstiä minun on hankala lukea, sillä minulle tulee automaattisesti torjunta päälle, enkä ole silloin kovin vastaanottavaisin mielin ja avoimin sydämin uppoutumassa tarinaan. Pidän kuitenkin kirjan tarinasta, henkilöiden kaarista ja siitä, mihin kaikki kulminoituu: ei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta. Kannattaa vain kuunnella omaa sydäntään.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lumiomena 
Rakkaudesta kirjoihin 
Kirjojen kauneudesta
Kirjapolkuni
Kirjoihin kadonnut
Kirjabrunssi


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Kupla: Siri Pettersen

Kupla: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2018.

Norjankielinen alkuteos (2017): Bobla. Kansi: Siri Pettersen

"Kine on orja.

Hänen on pakko herätä joka aamu, pakko mennä kouluun ja pakko päntätä kaikkea turhaa. Hänen on pakko kestää pilkkanimeä Kupla, pakko juoda kevytmaitoa täysmaidon sijasta ja pakko laulaa maailman noloimmassa joulukuorossa. Hän on toisten keksimien tyhmien sääntöjen armoilla, tyhmässä kaupungissa, tyhmässä maailmassa.

Kaikkien aikojen kamalimman koulupäivän jälkeen hän löytää hautausmaalta salaperäisen lasipallon, jonka sisällä on riepunukke. Pallosta kasvaa valtava kupla, johon voi mennä sisään. Siinä on Kinen kaipaama avain vapauteen. Kupla osaa lentääkin! Lopultakin Kine pääsee eroon kaikesta! Hän saa haistattaa kaikille pitkät ja olla ihan rauhassa. Vain hän ja omituinen riepunukke. Ikuisesti…" (Jalava)

Oma arvio:

Siri Pettersen teki sen taas. Hänellä on niin riemastuttavan hyvä tarinan kirjoittamisen taito, että en oikeastaan osannutkaan odottaa muuta kuin mahtavaa lukunautintoa. Hänen aiempi, nuorille aikuisille suunnattu Korpinkehät-fantasiatrilogia vei minut mennessään, ja nyt olen ihan "kuplissani" tästä kekseliäästä ja ajatuksia herättävästä varhaisnuorille suunnatusta kirjasta.

Kuplan päähenkilön, 12-vuotiaan Kinen kauhuista suurimpia ovat koulun uintitunnit. En oikein pääse täydellisesti selville, mikä on se lopullinen syy Kinen kammoon: onko se tytön pullukka olomuoto ja kiusaavat pojat? Kine kuitenkin koettaa aina lintsata kaikin mahdollisin keinoin uintitunneista, vaikkapa piiloutumalla sänkynsä alle. Hänen isänsä on kuitenkin ovelampi, löytää Kinen ja pakottaa tämän kouluun. Uintitunti muodostuu taas katastrofiksi, minkä seurauksena Kine ryntää pois koulusta ja suoraan haustausmaalle kiroamaan erään pojan, Jarlen. Kine ei osaa arvatakaan, mikä tapahtumien vyyhti lähtee käyntiin, kun hän raapustaa värikynällään Jarlen nimen yhteen hautakiveen toivoen tämän kuolemaa. Hautausmaalta löytynyt lasikuula taskussaan hän palaa kotiin, mutta aamulla valtava kupla on hänen huoneessaan. Sinne sisälle ei pääse kukaan muu kuin Kine, eikä kukaan enää voi häiritä häntä!

Kine tunsi olevansa kuin mätä banaani. Kuori halkeaisi pian, ja kaikki se ällöttävä ja syömäkelvoton pursuaisi ulos hänen ihostaan. Hänen teki niin mieli kertoa kaikki.  Selittää isälle kaikki se, mikä odotti kuplan ulkopuolella ja minkä vuoksi hän ei aikonut tulla ulos. Uimatunnit, idiootti-Jarle, paha Monrad joka poltti ihmisten pipoja, naurettavan ruma uimapuku, viimeöinen karkkipussi, äidin raivo... Kaikki. (s. 80)

Kinen vanhemmat, bakteereja tutkiva äiti ja maanjäristyksistä kiinnostunut isä ovat voimattomia, kun Kine on jumittunut kuplaansa. Kine pääsee kuplamaisella asumuksellaan lentämään kotikaupunkinsa, Möllbyn, yllä ja tarkkailemaan ihmisiä. Kine huomaa, että hän voi pyytää kuplaansa kaikkea mahdollista elotonta, ja toivomansa vessanpöntön kautta hän voi poistaa käyttämänsä ja muutenkin ylimääräiset tavarat. Seuranaan omituinen, ruma ja täytteistä pursuava nukke hän on hetken onnensa kukkuloilla omassa, hiljaisessa kuplassaan. Pian alkaa kuitenkin ikävä kalvaa, onhan Kinellä ihanat ystävät Aurora ja Vivi, mutta kaikki ikävät ajatukset koulusta ja kotoa kuitenkin pitävät tytön kuplassa. Sitä paitsi tuntuu siltä, että kupla ei enää haluakaan päästää Kineä ulos. Nukkekin alkaa vaikuttaa oudolta, sillä sen täytteistä pursuaa Kinelle menneisyydestä tuttuja asioita. Joskus hän kuulee nuken sisältä vaimeaa sydämenlyöntiä...

Kupla on aivan tajuttoman viihdyttävä kirja, mutta samalla maagisen tarinan taakse kätkeytyy tärkeitä merkityksiä. Kuplassa ollessaan Kine joutuu miettimään sitä, mitkä tavarat ovat loppujen lopuksi välttämättömiä ja myös sitä, ettei hän itsekään ole ollut virheetön. Hän alkaa ymmärtää muita ihmisiä ja myös tajuaa sen, ettei kukaan pärjää yksin, vaikka voisi toivoa kaikki maailman tavarat. Ja mihin päätyvät kaikki Kinen pönttöön viskaamat tavarat? Hän joutuu ottamaan vastuun kerskakuluttamisestaan. Kine huomaa myös tykkäävänsä eräästä ihmisestä enemmän kuin luulikaan, ja oppii tältä hyvin olennaisen asian, sen, että kaikilla on oma juttunsa. Hän tulee myös huomaamaan, että asiat selviää, kun niistä suostuu puhumaan, niin vanhempiensa kuin koulukavereidensakin kanssa. Aikuisena lukijana havahduin miettimään sitä, miten pienetkin asiat voivat paisua lapsen mielessä isoiksi, ja silloin kupla voisi olla hyvin houkuttava vaihtoehto kaiken pois sulkemiseen.

Kuplaa voisin suositella erityisesti 10-13-vuotiaille lukijoille, yhtä lailla tytöille ja pojille.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Runosunnuntai osa 7 ~ Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen

Kylmyyden monologi: Tarita Ikonen. Kirjokansi 2018. (runoteos)

 Kansi: Pexels

"Kylmyyden monologi on raju kuvaus koulukiusaamisesta ja kostofantasioista. Halusta tulla nähdyksi, tarpeesta unohtaa kaikki.

Pakkosyötetty keltainen lumi valuu öisin reisiäsi pitkin
lumen alta paljastuvat kengät ja pipo
lapsen sisältä ei enää mitään. Ei mitään." (Kirjokansi)


Oma arvio:

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta koulukiusaamisen uhrina olosta, mutta luettuani Tarita Ikosen runoteoksen Kylmyyden monologi tuntuu, kuin olisin käynyt juuri itse läpi jotakin aivan kauheaa. Mieleeni syöpyy kirjasta huokuva suru, pelko, ahdistus, viha, raivo, toivottomuus. Säikähdin hieman kirjan takakansitekstissä käytettyä sanaa 'kostofantasia'. Ymmärrän sen, että kun on ollut vuosikausia jatkuvan pilkan, välinpitämättömyyden, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn kohteena, ihmisen mieli alkaa kehitellä mielessään fantasioita siitä, miten hän joku päivä näyttää kaikille. Eivätkä ne fantasiat ole aina kovin herkille korville sopivia.

Ei pidä hämätä ihmistä jolla ei ole mitään

menetettävää.

Se voi luulla, 

ettei sinullakaan ole. (s. 23)

Ikonen kuitenkin käsittelee kostofantasiat runoissaan  juuri sovinnaisuuden ja sopimattomuuden rimaa hipoen. En voi sille mitään, että aina kun runossa viitataan joko suoraan tai välillisesti kouluampumisiin, hätkähdän ja mietin, sopiiko minun nyt lukea tämmöistä. Sopiiko kenenkään lukea tämmöistä. Kaikki kouluampumistapaukset niin Suomessa kuin muualla maailmassa ovat olleet niin shokeeraavia, että niihin johtuvista seikoista puhuminen tuntuu tabulta. Tarkoitan niihin johtavilla seikoilla juuri sitä, mitä nuoren kiusatun päässä tapahtuu, kun hän alkaa hautoa sellaisia ajatuksia päässään, että hän veisi aseen kouluun. Ne ovat kauheita ajatuksia, ne eivät ole millään lailla hyväksyttäviä ajatuksia, mutta ne ovat ymmärrettäviä ajatuksia nuorille ja lapsille, joiden itsetunto on murskattu eikä toivoa näy missään. Pitää myös muistaa se, että ajatus ei ole yhtä kuin teko, fantasia ei ole sama kuin reaalimaailma. 

Vuotava veri on pimeänäkökamerakuvaa,

sen nähtyään kukaan ei kysele,

kaikki näkivät, kaikki näkivät tarpeeksi 

(Runosta Haave, s. 38)

Ikosen runot eivät tietenkään ole pelkkää kostofantasiaa, vaan runoista kumpuaa myös muitakin ajatuksia ja tunteita, joita kiusattu käy mielessään. Myös sarkasmi kulkee mukana. Runoissa on sijansa myös välinpitämättömille vanhemmille ja opettajille, ja runojen muodot vaihtelevat hauskasti. Esimerkiksi teoksen osa III: Monet poljetaan/kehän kuningas on lautapelin muotoon tehty. Idea on mainio ja hyvin verrattavissa koulumaailmaan, joka on kuin peliä sääntöineen ja turva- ja sattumakortteineen. Tämä on minusta teoksen paras osa.

Sattuma

Mene suoraan jälki-istuntoon

sinulla ei ole ollut tarvittavia varusteita

ja olet heikentänyt koulun yhteishenkeä.

Menetät yhden elämän. 

Vastustaja osuu kehäruutu kohtaan.

Hän uhraa yhden kavereistaan. Eikä joudu kehälle. 

(Teoksen osasta III Monet poljetaan/ Kehänkuningas, s. 54)

Ilahdun myös teoksen intertekstuaalisuudesta. Yhdessä runossa käytetään Isä meidän -rukouksen mallia pyydettäessä koulurauhaa, Joulurauhan julistus on käännetty sarkastisesti Kiusaamisrauhan julistukseksi ja onpa käytetty myös Metsämökin tonttu -laulua runon kehyksenä. Monista runoista löytää joko muodosta tai sisällöstä yhteyksiä muualle.

Kuva: Pixabay

Vaikka teos on pääasiassa kiusatun tunteiden läpikäymistä, eräs runo kiinnittää syvemmän huomioni, sillä siinä on kiusaaja pääosassa. Siinä yritetään ymmärtää niitä syitä, mitkä johtavat kiusaamiseen, ja pidän tästä runosta erittäin paljon. Siinä Makkonen-niminen tyyppi toivoisi, että voisi lopettaa jo kiusaamisen, mutta muut tekevät siitä kovin vaikeaa, eivätkä aikuisetkaan puutu asiaan ja lopettaisi koko juttua.

Tiedätsä, mä en tajuu mikä noita maikkoja vaivaa?

Eiks niitä vaan paskaakaan kiinnosta jos me revitään toistemme päät irti? 

(Runosta Viihdetoimisto Makkonen s. 85)

Suosittelen Kylmyyden monologia kiusatuille, kiusaajille mutta etenkin niille, joilla ei ole mitään tarttumapintaa kyseiseen ilmiöön. Kirja auttaa tuntemaan samoja tunteita, ymmärtämään kiusatun ahdistusta ja sitä toivottumuuden tunnetta, kun kukaan ei huomaa eikä auta.

Näiden runojen pohjalta ovat Q-teatterin nuoret tehneet viime vuonna (2017) näytelmän: Ruma, tyhmä, vaarallinen.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos Tarita Ikoselle!

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

24. Surullinen kirja

Lisäksi osallistun Reader, why did I marry him -blogin Runohaasteeseen.

Päivitys Normaali-trilogiaan

Luin Holly Bournen Normaali-trilogian kolmannen osan Mitä tytön täytyy tehdä? Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan ajatuksiani niin tästä kuin aiemmistakin osista.

Minna Canthin päivän lukuhaaste ~ Sylvi

Sylvi: Minna Canth. Näytelmä neljässä näytöksessä. Otava 1893 (Teoksessa Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2: Ilpo Tiitinen (toim.) W&G 1990)

Kuva: Heidi Petrov

Oma arvio:

Oikein hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää kaikille! 

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canthin päivän lukuhaasteeseen. Valitsin hyllystäni Kodin suuret klassikot: Minna Canth 2 -kokoelman, jossa on niin novelleja, näytelmiä kuin Canthin esseitä ja lehtikirjoituksia. Viime kesänä luin Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Naistenviikkohaasteeseen kirjasta novellin Agnes. Olen myös lukenut (mutten blogannut)  novellit/näytelmät Työmiehen vaimo, Papin perhe, Anna Liisa ja Hanna. 

ANNI: Herrat ihastuvat aina  pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin. Sehän on tunnettu asia. (s. 214)

Sylvi on näytelmän päähenkilö, 18-vuotias nuori nainen, joka on naimisisissa itseään oman ikänsä verran vanhemman Aksel Vahlin kanssa. Notario Vahl on ollut Sylvin holhooja tämän vanhempien kuoltua yhtäaikaisesti, ja sitten Vahl "on napannut" kauniin ja leikkisän Sylvin omakseen. Nimenomaan omakseen, sillä Akselin puheesta kaikuu jatkuvasti se, miten hän pitää nuorta vaimoaan omistuksessaan, miten lapsellinen Sylvi on ja miten hän ei edes voi olla mustasukkainen nuorikostaan, koska Aksel kuitenkin saa pitää Sylvin omaisuutenaan. Ensimmäisessä näytöksessä Sylvi kinuaa miestään jättämään työnsä ja viettämään vapaa-aikaa tylsistyneen vaimonsa kanssa, mutta Aksel viittaa Sylvin lapsellisuuteen ja kutsuu tätä leikittelevästi pikku kissimirriksi, pulmuseksi, lintuseksi, omaksi puoliskoksi, hyväksi lapseksi, lemmikiksi, muruseksi, sirkkuseksi... Lempinimiä tuntuu riittävän.  Sylvi puhuttelee miestään lähinnä (rakkahin) Akseliksi tai holhooja-sedäksi.

Koska Sylvi on niin tylsistynyt, Aksel kehottaa tätä kutsumaan vieraita luokseen. Entiset koulukaverit, Karin, Anni ja Elin saavat lähinnä puistatuksia aikaan Sylvissä, joten hän pyytää saada kutsua luokseen lapsuudenaikaisen ystävänsä, arkkitehti Viktor Hovingin ja tämän siskon Alman. Eipä Aksel arvaakaan, mikä tapahtumien vyyhti tästä lähteekään liikkeelle: lukittuja ovia, pitkiä katseita, hippaleikkiä vanhojen toverien kesken. Kaikki se sellainen on Akselista täyttä lapsellista hulluttelua, kuten Almastakin, joka heti huomaa jotain salamyhkäistä Viktorin ja Sylvin välillä, ja yrittää puuttua asiaan.

SYLVI. Viktor - nyt sinulla taas on tuo sama katse.

VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?

SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee minut vapisemaan. (s. 218)

Kirjan toisessa näytöksessä ollaan tanssiaisissa, ja kohtauksesta tulee kovasti mieleeni Jane Austenin romaanit, kuten Ylpeys ja Ennakkoluulo, jossa on paljon tanssiaisiin sijoittuvia kohtauksia. Sylvin ja Viktorin tunteet leimahtavat tanssiaisissa, joissa myös Aksel on mukana, mutta kuohahtavat tunteet saavat pian muuttua pettymykseksi ja Sylvi päätyy ryntäämään kotiin. Jotta en paljastaisi koko näytelmän juonta, kerron vain, että Sylvi tekee rakkauden epätoivossaan erikoisen ja kohtalokkaan ratkaisun, eikä kukaan päädy tarinassa voittajaksi.

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei muu auta. (s. 220)

Minna Canth ottaa selvästi tässä näytelmässä kantaa siihen, kuuluuko avioliiton perustua rakkauteen vai järkiperäisiin syihin, ja onko vaimo miehensä omaisuutta. Nuori Sylvi ei tiedä olevansa onneton rakkaudettomassa avioliitossaan kanssa, kunnes hän rakastuu Viktoriin. Hän tajuaa rakastaneensa nuorta miestä jo 12-vuotiaasta saakka, kun he joutuivat eroon toisistaan. Sylvi kyselee mieheltään naisen mahdollisuutta ottaa avioero, mutta Aksel naureskelee ja tokaisee, ettei koskaan antaisi Sylville eroa, vaikka tämä olisi uskoton, vaan pitäisi tämän edelleen omanaan. Sylvi ajautuu epätoivoiseksi, koska hänelle ei anneta mitään mahdollisuutta olla rakastamansa ihmisen kanssa. 

Mutta se on yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ett'ei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailtkoot sitten vaikka kuinka - niin - kissa vieköön - se se tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... (s. 244-245)

Pidän kovasti Sylvin tarinan romanttisuudesta ja dramaattisuudesta, se tuo minulle kovasti mieleen Shakespearen Romeon ja Julian tarinan, vaikka loppuratkaisu on hyvin erilainen.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on omasta hyllystäni.

Sylvi muissa blogeissa:

Kirjakaapin kummitus

Samantyylistä luettavaa:

Ylpeys ja ennakkoluulo: Jane Austen

Agnes: Minna Canth 

Tyttösi sun: Meredith Russo

Tyttösi sun: Meredith Russo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2016): If I Was Your Girl. Kannen design: Liz Dresner ja Elaine C. Damasco, Sakari Tiikkaja (suomennoksen kansi)

"Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa… ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

Tyttösi sun on koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään."(Karisto)

Oma arvio:

 "Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?" (s. 19)

Amandan kertomus alkaa bussimatkasta kohti Lambertvilleä isänsä luo. Hän on kaunis, fiksu tyttö, jonka yllä kulkee musta pilvi. 18-vuotias Amanda on saanut kokea paljon ihmisten vihaa ja jopa väkivaltaa kotikaupungissaan, josta hän nyt pakenee - säästääkseen henkensä. Pelko seuraa kuitenkin joka paikkaan. Pelko siitä, että joku saa tietää, ettei hän ole aina ollut Amanda, tuo kaunis, tummatukkainen, pitkäsäärinen tyttö, vaan vielä kaksi vuotta sitten hänen nimensä oli Andrew Hardy. Tuolloin hänen suurin pelkonsa oli murrosikä ja se, että hänelle tulisi äänenmurros ja partakarvoja.

 En pääsisi koskaan eroon menneisyydestäni; se olisi aina läsnä, se odottaisi kuin musta aukko päästäkseen imaisemaan minut sisäänsä ja murskaamaan minut. Ainoa tapa päästä pakoon oli pysyä liikkeessä. (s. 88)

Amandan vanhemmat erosivat  muutamia vuosia sitten, koska heidän avioliittonsa ei kantanut heidän pojan ruumiseen syntyneen tyttärensä ongelmia. Nyt Amandan ja isän on alettava rakentaa suhdettaan kuntoon. Kun Amanda yritti itsemurhaa erään koulumatkalla tapahtuneen ikävän välikohtauksen jälkeen, isästä ei kuulunut mitään. Muutenkaan Amanda ei ole ollut tekemisissä isänsä kanssa, jolle on ollut vaikeaa sulatella kaikkea sitä, mikä liittyy Amandan transsukupuolisuuteen. Isä kuitenkin yrittää kovasti, siitä sympatiapisteet hänelle.

Koulussa kaunis Amanda saa heti paljon ihailijoita peräänsä. Grant, jalkapalloilija, joita Amanda on tottunut karttamaan ja pelkäämään, tuntuu olevan erityisen paljon tytön perään. Amanda yrittää olla torjuva, ihan itsesuojeluvaistonsakin määräämänä, mutta pian hän huomaa tuntevansa kivaa kihelmöintiä poikaa ajatellessaan ja ollessaan hänen seurassaan.

"Mulla on menneisyys. Etkä sä todellakaan halua sekaantua siihen." (s. 103)

Kirjassa vuorotellaan nykyhetken ja takaumien välillä. Minäkertojana toimiva Amanda raottaa edellisen elämänsä vaiheita aina itsemurhayritykseen johtaneesta päivästä ensimmäisen hormonitabletin nielemisen kautta tukiryhmässä kulkemiseen. Muutama välähdys nähdään myös hänen alakoululaisesta minästä, joka haaveilee kouluaineessaan aikuisena olevansa nainen. Tällaisia asioita on Amandan isän vaikea hyväksyä, ja systemaattisesti hän on yrittänyt pakottaa hänet "poikamuottiin" esimerkiksi pakottamalla hänet pallonkopittelukaveriksi, vaikka Amanda on aina ollut siinä surkea. Amandan äiti on kuitenkin suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi, mutta ei hänellekään kaikki ole helppoa.

"Minulla on ikävä häntä", äiti kuiskasi väistäen katsettani.

"Isääkö?"

"Ei", äiti vastasi ja kuulin hänen kurkkunsa kuristuvan. Yksittäinen kyynel vieri hänen poskeaan. "Ei, minulla on ikävä poikaani." (s. 235)

Amandan seesteisesti etenevä tarina etenee kohti vääjäämätöntä konfliktia, mitä  koko ajan aavistelin ja pelkäsin. Kirjan loppu ei kuitenkaan muserra lukijaansa vaan antaa pikemminkin toivoa. Kuten kirjailija kirjoittaa jälkisanoissaan, Amandan tarina on pedattu melko hyvin kirjassa, sillä hän pääsee hyvin kalliiseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen nuorempana kuin se todellisuudessa olisi mahdollista. Hän on myös piirteiltään hyvin siropiirteisen kaunis. Russo (transnainen itsekin) myöntää, että tarinasta olisi tullut hyvin erilainen, jos Amanda ei olisi ollut kaunis, tai jos hän ei olisi vielä päässyt sukuelinten korjausleikkaukseen. Voisi olla, että tarina olisi saanut kuitenkin hiukan enemmän rosoa ja elämänmakua, jos kaikki ei olisi sujunut Amandan sukupuolenkorjausoperaatiossa niin mallikkaasti. Entä jos Amandan terapeutti ei olisi ollut niin valveutunut tytön itsemurhayrityksen jälkeen, ottanut hänen hätäänsä tosissaan ja ottanut ajaakseen hänen prosessiaan eteenpäin? Entä jos...

Minulle tulee Amandan tarinasta mieleen Kimberly Peircen ohjaama elokuva vuodelta 1999 nimeltä Boy's Don't Cry, jossa Hilary Swankin transsukupuolinen roolihahmo Brandon kokee kamalan kohtalon. Onneksi Amandalle käy paremmin. Myös Siri Kolun teoksessa Kesän jälkeen kaikki on toisin on samanlainen teema, mutta nyt transmiehen näkökulmasta, kun päähenkilö Peetu valmistautuu sukupuolenkorjausleikkaukseensa.

"---mä olin syy äidin ja isän eroon." (s. 154)

Tyttösi sun on suoraviivainen, kaunis ja liikuttava romaani, mutta myös opettavainen ja hyödyllinen transseksuaalisuuden ymmärtämiseen. Russon omat kokemukset transnaisena olosta varmasti heijastuvat Amandan tarinaan ja tekevät Amandan tuntemuksista aidon oloisia. Tätä kirjaa suosittelen niin nuorille kuin  aikuisillekin.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Luetaanko tämä?
Suudelmia & sukkanauhoja


 Samantyylistä luettavaa:

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

33. Selviytymistarina

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta 

Loukkupoika: Nonna Wasiljeff

Loukkupoika: Nonna Wasiljeff. Otava 2018.

"Fantasiatrilleri vankeuteen syntyneestä pojasta, jonka kohtalo heittää vaaralliselle matkalle.

15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.

Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa. Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja. "(Otava)

Oma arvio:

"Tämä on hauta. Me vain odotamme kuolemaa."

"Emme me odota kuolemaa", Mortimer vastasi. "Odotamme Toista tasoa." (s. 36)

Olin jotenkin ajatellut tämän kirjan dystopiaksi ennakkotietojen perusteella, ja ihmettelin vielä siinä vaiheessa, kun olin alkanut kirjaa lukea, miksi tätä markkinoidaan fantasiatrillerinä. Kirjan alkuasetelma on hyvin dystopiamainen. Loukkuun vangitut ihmiset, joista ainoastaan Aaron ei ole koskaan elänyt sitä ympäröivässä maailmassa, elävät tiukan valvonnan ja tiukkojen sääntöjen alaisuudessa. Loukkua ympäröi kauhistuttavat Toinen ja Kolmas taso, jotka erottavat Loukussa asuvat ulkomaailmasta. Sekään ei kuitenkaan ole turvallinen paikka elää, sillä kammottavia Tomuja, erikoiskykyjä omaavia vartijoita on kaikkialla. He etsivät luonnokkaita omiin kokeisiinsa. Luonnokkaat ovat siis ihmisiä, joille on kehittynyt jokin erikoiskyky, ihan kuten Aaronille - hän kykenee kuulemaan Tomujen telepaattiset keskustelut.

"Ajattele Ensimmäistä tasoa. Eikö se tarjoakin asukkailleen mukavan ja turvallisen elämän? Eikö se tarjoa ruokaa, suojaa, vaatteita, ystäviä? Siellä on kirjoja, joita lukea, puutarha, jota hoitaa. Se ei ole vankila. Se on osoitus armosta, jonka suomme niille, joita muuten olisi odottanut kuolema.Se on osoitus meidän hyvyydestämme, meidän moraalistamme, meidän tahdostamme auttaa." (s. 140)

Kirjan luettuani olen kuitenkin lokeroinut sen itsekin enemmän seikkailulliseksi fantasiaksi kuin dystopiaksi. Kun Aaron pakenee  Holtin, Evertin, Mortimerin, Taikurin ja Toiselta tasolta löytyneen Ellinorin kanssa Loukusta, heidän elämänsä ei ainakaan helpotu. Monien vastoinkäymisten, kamppailujen, vankeuden ja loukkaantumisten jälkeen he löytävät itsensä keskellä aavikkoista kylää sijaitsevasta sirkuksesta, jota Taikuri johtaa. Aaronia painaa suru äitinsä kuolemasta, mutta onneksi hänellä on ohjenuoranaan äitinsä kirjoittamat ohjeet Seitsemän pientä hiippalakkia -nimisen satukirjan marginaaleissa sekä mystinen sormus. Aaronin tärkein missio on kuitenkin löytää Sofia, hänen lapsuudenystävänsä, joka katosi Loukusta yllättäin vuosia sitten.

Minä viihdyin oikeastaan kirjan parissa vasta tarinan loppuvaiheilla, kun mukaan juoneen tulee varjot ja sen takana lymyilevä Syvyys-niminen ulottuvuus. Loppuun on myös säästetty mielenkiintoisimmat juonenkäänteet ja paljastukset, tottahan toki. Satukirjasta otetut pitkät lainaukset harppasin ohi, tai luin niistä vain Aaronin äidin kirjoittamat muistiinpanot. (Olen huomannut jo aiemmin, etten jaksa lukea mitään kursiivilla kirjoitettuja tarinoita tarinan sisältä.) Petyin myös Toiseen tasoon, sillä sen kauheus ei oikein välittynyt minulle. Olin odottanut jotain vielä pahaenteisempää.

Varjomaailma vaikuttaa hyvin kiehtovalta: se on siis toinen ulottuvuus, jonka raja ei ole kuitenkaan niin kiinteä kuin yleensä. Varjojen turvin Aaron kumppaneineen pystyvät kätkeytymään nopeasti pakoillessan Tomuja. Aaron löytää itsestään kyvyn kurkata vielä varjojen takana olevaan Syvyyteen, josta häntä varotellaan kovasti. Syvyys vaikuttaakin hyvin ahdistavalta paikalta.

"---Syvyyteen ei kurkistella! Syvyyteen ei katsota! Se katsoo aina takaisin!"(s.315)

Loukkupojan maailma on tosi huolellisesti rakennettu. Seikkailuvoittoisen tarinan ansiosta tämä kirja sopii erityisen hyvin yläasteikäisille pojille. Erikoista kyllä, romanttista sivujuonta ei kirjassa ole. Sellaista kuitenkin aavistelen tulevan seuraavassa osassa Aaronin Sofia-dilemman takia. Odotan mielenkiinnolla jatkoa sarjaan.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Yöpöydän kirjat

Kirjavinkit (Mikko)

Eniten minua kiinnostaa tie

Siniset helmet

Samantyylistä luettavaa:

Maze Runner -sarja: James Dashner

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan: 

Kirjailija, jota et ole lukenut aiemmin

Sensored Reality -trilogia: Anders Vacklin & Aki Parhamaa

Beta. Sensored Reality 1: Anders Vacklin & Aki Parhamaa. Tammi 2018. (Sensored Reality #1)

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

"Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?

Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.

Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin. Uhkarohkea Bug ei voi vastustaa kiusausta. Hän vetää ylleen uuden sukupolven pelipuvun ja löytää itsensä maailmasta, jota ei tiennyt olevan olemassakaan. Pelissä Bug kohtaa ninja-sensein, joka opastaa häntä tiellä salamurhaajaksi. Sensorein varustettu puku saa henkeäsalpaavan seikkailun tuntumaan siltä kuin se olisi todellisuutta - kunnes se yllättäen onkin. Bugin suurmestarilta omaksuma kurinalaisuus ja taistelutaidot tulevat kipeästi tarpeeseen, kun arki- ja virtuaalitodellisuus kammottavalla tavalla sekoittuvat..." (Tammi)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789513196356_lukun.pdf

Oma arvio:

Sain luettavakseni ennakkoon tämän kirjan pdf-muodossa ennen varsinaista julkaisupäivää, joka on siis tällä viikolla. En ole innostunut e-kirjoista, mutta oli mukava huomata, että voin ehkä silloin tällöin lukea kirjan myös sähköisessä muodossa. Mutta nyt itse asiaan...

"Et tarvitse enää ohjainta, sillä ohjain olet sinä." (s. 64)

Beta. Sensored Reality 1 aloittaa nuorille, noin yläasteikäisille suunnatun trilogian, jossa seikkaillaan suurimmaksi osin virtuaalisessa pelimaailmassa. Kirjan kehystarinassa päähenkilö, puoliksi japanilainen Minako eli Bug muuttaa veden valtaamaan Helsinkiin, äitinsä synnyinkaupunkiin, ja tulee huomaamaan, ettei häntä oteta uudessa koulussa ihan avosylin vastaan. Hän joutuu kahnauksiin heti ensimmäisenä päivänä ylimielisen Jaden ja hänen porukkansa kanssa, jotka tunnetaan voittamattomina mustan vyön taistelijoina. Lisäksi koulun rehtori ottaa lintsaamiseen taipuvaisen tytön heti puhutteluunsa. Koulunkäynti ei ole pelaamisesta kiinnostuneen Bugin prioriteetti. Bug uppoutuu joka päivä niin pelien maailmaan, että joko unohtaa mennä kouluun tai myöhästyy sieltä roimasti

Oppilaiden zombimaisuus ehkä kertoo hyvin sen, miksi arvostan pelaamista koulua enemmän. Jopa zombipeleissä on enemmän energiaa ja aivotoimintaa kuin täällä. Videopelissä voin vierailla antiikin Kreikassa ja keskustella leikisti Aristoteleen kanssa. Videopelissä voin tehdä fantastisen matkan avaruuteen tai oppia kirurgiaa suorittamalla itse leikkauksen ilman että kenellekään käy oikeasti huonosti. Tämänkaltainen koulu sen sijaan tekee oppimisesta tylsää ja vaikeaa. (s. 31)

Kirjan tulevaisuuden Helsingin ihmisten elämä pyörii hyvin pitkälti virtuaalisen teknologian ympärillä. Teknologia näkyy myös Bugin kotona -  he esimerkiksi hommaavat asuntoonsa älytapetit, joiden avulla voi luoda kotiinsa vaikkapa viidakkomaiseman, ja tietenkin lukea sähköpostinsa näppärästi virtuaaliälyn Ada Lovelacen avustamana. Bugin äiti on sattumoisin suuren pelifirman, Realdream Interactive Studiosin johtaja, ja kannustaa tyttöään pelaamaan. Pian on ilmestymässä kaiken mullistava Next Level, joka on RIS:in salainen projekti.

Kuva: Pixabay

Bug pääsee sattuman kaupalla erikoisvalmisteisen Sensored Reality -pelipuvun avulla opettelemaan ninjasoturin taitoja kaikkine aistimuksineen Shadow Warriors II -pelissä. Ningon-niminen lohikäärme auttaa taitavaa Bugia eteenpäin keskiajan Japaniin sijoittuvassa pelissä, missä Yoshiro-niminen suurmestari neuvoo ja opastaa häntä ninjaksi. Kuvaukset Bugin seikkailuista virtuaalimaailmassa ovat hyvin kiehtovia ja tarkkaan rakennettuja (joskin minä huomaan välillä pitkästyväni pitkistä pelikohtauksista.) Samalla lukija saa tietoa keskiajan Japanista.

”Tämä on vain peli, Bug”, toistan itselleni neljä kertaa.
Olen väärässä.
Tämä ei ole vain peli.
Tämä on jotain muuta. (s.85)

Minun on hiukan vaikea päästä Bugin pään sisälle, sillä hän ei tunnu tekevän vapaa-ajallaan juurikaan muuta kuin pelaavan: hän ei lue, harrasta liikuntaa, vietä aikaa ystävien kanssa. Dystopisessa Helsingissä ei tunnu olevan tarinan perusteella juuri muuta vapaa-ajanohjelmaa kuin pelit - jopa Bugin opettajat ja rehtori pelaavat. Toisaalta siinä onkin koko kirjan juonen kulmakivi, sillä kun Bug ajautuu uuden pelin ja siihen liittyvän aistimuksia välittävän peliasun betatestaajaksi, pelimaailma tuntuu varastavan kaikki hänen ajatuksensa ja aikansa. Lisäksi hän joutuu hämmennyksiin siitä, missä menee pelin ja todellisuuden raja - se on enää kovin häilyvä. Kirja onkin dystopia siitä, mitä maailma voisi joskus olla, jos digitaalinen kehitys jatkaisi kasvuaan ja siitä tulisi niin olennainen osa ihmisten arkipäivää kuin kirjassa. Tokihan tämä ilmiö on jo nyt nähtävillä, muttei ihan niin kärjistetysti kuin kirjassa. Toisaalta kirjan maailmassa pelit kannustavat kuitenkin peliasuineen liikkumaan, ja Bug hyötyy ninjaharjoittelustaan myös tosielämässään, sillä hänen mielen- ja kehonhallintansa kehittyvät pelaamisen myötä.

Jokin tässä meren valtaamassa kaupungissa tuo mieleeni lauseen, jonka luin kerran jostain: ”Historia alkaa, kun muisti päättyy.” (s.24)

Pidän kovasti kirjan maailmasta, joka keskittyy siis ilmastonmuutoksen ja siitä seuranneen vedenpinnan nousun vuoksi veden alle jääneeseen Helsinkiin. Vain kaikista korkeimmat rakennukset ovat jääneet vedenpinnan ylle, sekä muutamat korkeammat maanpinnan osat. Paikasta toiseen liikutaan vesibusseilla ja -takseilla. Veden vallassa oleva Helsinki on kuvattu niin taitavasti, että minun on helppo elää mielikuvituksessani siellä tarinan henkilöiden mukana. Olisin kaivannut vielä enemmän kuvauksia siitä, millaista elämä vetisessä kaupungissa on - ja millaista elämää mahdollisesti veden alla on. Lisäksi tässä osassa kurkataan myös dystopisen Helsingin yhteiskunnallisesti alempaan yhteiskuntaluokkaan, johon päässee tutustumaan toivon mukaan lisää seuraavissa osissa.

 En ole koskaan pelännyt asettua voimakkaita ihmisiä vastaan. Saatan jännittää ensimmäistä koulupäivää mutta voin silti heittäytyä keskelle hurjia tilanteita, vaikka se tarkoittaisikin mustaa silmää. (s. 39)

Kirjan päähenkilö Bug on rohkea ja utelias nuori, joka yrittää päivä päivältä selvityä isänsä äkillisestä kuolemasta ja rakentaa uutta elämää uudessa kaupungissa. Onneksi hän saa muutaman ystävän koulusta, ettei joudu ihan kokonaan päähänpotkituksi. Pientä romantiikkaakin on ilmassa, mutta se jää hyvin vähäiseksi ainakin tässä ensimmäisessä osassa. Uskon, että tämä kirja  saattaisi kiinnostaa nimenomaan poikia pelimaailmaan painottuvan tarinansa ja seikkaluhenkisyytensä puolesta, mutta yhtä lailla tytöt voivat ottaa tämän omakseen - Bugin tarinaan liittyy paljon muutakin kuin virtuaalisia pelielämyksiä, vaikka hänen elämänsä pyöriikin paljon pelaamisen ympärillä. Kirjan lopussa tiivistyvä jännitys ja käännekohdat saavat odottelemaan jatko-osia.

Beta ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta jätti minut uteliaaksi.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Ei vielä muita blogiarvioita

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

29. Kirjassa on lohikäärme

Päivitys Throne of Glass -sarjaan

Luin Sarah J. Maasin Throne Of Glass -sarjan toisen osan Keskiyön kruunu. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan aatokseni tästä ja edellisestä osasta.

Runosunnuntai osa 6 ~ Yksi: Sarah Crossan

Yksi: Sarah Crossan. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2018. (Proosaruno)

 Englanninkielinen alkuteos (2015): One. Kansi: Aino Ahtiainen.

"Teini-ikäiset Grace ja Tippi eivät siedä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. He toivovat enemmän kuin mitään muuta, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?

Kun vanhemmilla ei ole varaa jatkaa tyttöjen kotikoulutusta, heidän täytyy mennä tavalliseen kouluun muiden nuorten armoille. Vaikka muutos ei ole helppo, samalla avartuu maailma.

Mutta Tippin ja Gracen edessä on raastava valinta. Heidän on tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti Koskettava ja poikkeukselliseen proosarunon muotoon kirjoitettu romaani kertoo identiteetistä, sisaruudesta ja rakkaudesta ja kysyy tärkeän kysymyksen: mitä sielunsisaruus todella merkitsee?" (S&S)

Oma arvio:

Pitkästä aikaa saan taas runosunnuntai-postauksen blogiini, kun yllätyksekseni Sarah Crossanin Yksi on runoproosamuotoon kirjoitettu kirja. Tämä muoto tekee kirjasta todella nopea- ja miellyttävälukuisen, ja onkin hienoa, että näin erikoiseen ja vakavaankin aiheeseen on uskallettu ottaa runollisempi muoto.

Ajan kuluessa

todennäköisyys että me

yhtäkkiä vain

lakkaamme

olemasta

nousee

sangen

korkeaksi. (s. 38)

Kirjan pääosassa on siamilaiset kaksoset, Grace ja Tippi, jotka jakavat alavartalon lantiosta alaspäin. Tarina kerrotaan pelkästään Gracen näkökulmasta, ja lopussa siihen oikeastaan selviää todellinen syy. Kaksosten välinen henkinen yhteys on niin sanoinkuvaamattoman syvä ja tiukka, että sitä on muiden vaikea ymmärtää. Tämä yhteys vielä korostuu, jos kaksoset ovat kiinni toisissaan. Ulkopuolisten on hankala käsittää sitä, etteivät Grace ja Tippi koe heidän synnynnäistä virhettään kärsimykseksi, tai etteivät he halua heitä irrotettavan leikkauksella. He ovat yhtä, mutta kuitenkin kaksi erillistä ihmistä.

Me voidaan tehdä mitä tahansa.

Okei?

"Okei", minä sanon.

"Mutta me ei voida ikinä

ikinä

rakastua.

Tajuatko?" (s. 193)

Kirjassa lukija haastetaan pohtimaan sitä, voiko siamilainen kaksonen koskaan rakastua, kun hän on kiinni toisessa ihmisessä. Gracen yllättää hyvin voimakkaat tunteet uutta ystävää Jonia kohtaan. Siskonsa varoituksista huolimatta hän rakastuu. Voiko siitä seurata mitään hyvää?

Kirjassa käsitellään myös muita vakavia teemoja, kuten vanhemman alkoholismia ja miten se vaikuttaa koko perheeseen. Grace yrittää silotella kodin tunnelmaa, ettei hänen ailahtelevainen isänsä mieli järkkyisi eikä hän tarttuisi pulloon, mutta Tippiä moinen ärsyttää, sillä hän tajuaa, ettei isän juominen ole kenenkään muun käsissä. Kun kaksosista aletaan tehdä dokumenttia, isän juomisongelma on pakko ottaa puheeksi, sillä perhe ei halua koko maailman tietävän siitä.

Kukaan ei sano mitään viimeisestä

perunasta joka kylmenee uunissa.

Kukaan ei sano mitään oksennuksenhajusta

joka leijuu eteisessä. (s.88)

Gracen ja Tipin 14-vuotias  pikkusisko Nicole, jota he kutsuvat Lohikäärmeeksi, edustaa kaikkea sitä "normaaliutta", mitä kaksoset eivät ole. Hän on intohimoinen tanssija, notkea ja ketterä. Gracen ja Tipin ystävät, Yasmeen ja Jon, vihkivät tytöt kaikkeen normaaliin nuorten vapaa-ajanviettoon, johon kuuluu salassa tupakointia ja juomista vanhan kirkon raunioissa. Välillä Grace ja Tippi käyvät kumpikin oman terapeuttinsa luona puhumassa ajatuksistaan, vaikka Grace ei käsitä sitä, miksi hänen pitäisi avata mieltään kellekään. Eihän hänen mielessään ole mitään vikaa!

"Olen onnellinen", sanon.

"Mutta pelottaa kamalasti.

Mitä jos herään ja sinä olet poissa?

En halua herätä ilman sinua." (s.391)

Varoitan, ettei lopussa voi välttyä kyyneliltä: koin hyvin voimakkaita tunteita tätä kirjaa lukiessani.  Gracen ja Tippin sisaruus on kuvattu tajuttoman kauniisti. Heidän arkeansa varjostaa jatkuvasti tieto siitä, kuinka heidän elämänsä roikkuu pelkän hiuskarvan varassa. Silti he saavat niin paljon voimaa toisistaan, ettei lukija voi kuin ihastella heidän välistä tunnesidettään.

Arvosanani täydet 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä

Evarian kirjahylly
Lukeva peikko

Samantyylistä luettavaa: 

Ihme: R.J. Palacio

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Ruksaan kirjan YA-haasteessa kohtaan:

Kirja, jonka voit lukea päivässä

Lisäksi Yksi on ensimmäinen  Reader, why Did I Marry Him -blogin Runohaasteeseen 2018 lukemani kirja.

Miss you: Kate Eberlen

Miss you: Kate Eberlen. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2016): Miss you. Kannen suunnittelu: Jo Thomson.

"Rolling Stones laulaa: "I've been holding out so long, I've been sleeping all alone, Lord I miss you." Myös Tess ja Gus kaipaavat toisiaan – mutta he eivät vain ole vielä koskaan tavanneet kunnolla...

Ensimmäisen kerran heidän polkunsa risteävät ohimennen Firenzessä. Silloin 18-vuotias Tess on interreilaamassa parhaan ystävänsä kanssa, Gus matkalla isoveljensä menetystä surevan perheensä kanssa.

Tulevien 16 vuoden aikana elämä heittää molemmat odottamattomiin suuntiin. Väärään ammattiin, yllätysvanhemmaksi, vieraaseen sänkyyn, epätoivoon. Monta kertaa he miltei kohtaavat. Mutta jos kohtalo voi pitää erillään kaksi kuin toisilleen luotua ihmistä, ehkä se voi myös tuoda heidät uudelleen yhteen." (Gummerus)

Oma arvio:

Mahtavaa, pääsin taas kerran Lontooseen, kun jo toisen perättäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat sinne. Kaiken huipuksi Kate Eberlenin esikoisteoksessa Miss you pääsen muistelemaan 1990-lukua ja siihen liittyviä ilmiöitä, sillä kirjan päähenkilöiden, Tessin ja Gusin, taival kirjassa alkaa omina tarinalinjoinaan vuodesta 1997 ja etenee siitä parin vuoden sykäyksittäin aina vuoteen 2013 saakka. Tarina alkaa Italian Firenzestä ja myös päättyy sinne, mutta siinä välissä risteillään pitkin poikin Lontoota. Tarinassa vilahtelee kauppakujien täyttämä Camden Town, kuuluisa piknik-kukkula Primrose Hill, China Townin aasialaisalue ja monet muut Lontoon kuuluisat aukiot, puistot ja kadut. Pidän kovasti siitä, miten ison roolin Lontoo miljöönä on saanut kirjassa.

"Tiedätkö mitä? Ihmiset haikailevat suureen maailmaan, mutta olen käynyt Dubaissa, Saint-Tropez'ssa ja Floridassa ja asunut viiden tähden hotelleissa. Mikään ei oikeasti voita sitä, että saan istua täällä keittiössänne ja syödä keksin, jos siltä tuntuu.Joskus onni on lähempänä kuin tajuaakaan." (s. 230)

Odotin, että Miss you räjäyttäisi romantiikannälkäni ja jättäisi sydämeni pamppailemaan vielä viikoksi lukemisen jälkeen. Jouduin hiukan pettymään, sillä luvattua romantiikkaa on kirjassa mielestäni aika vaisusti. Kirjan henkilöille vain tapahtuu asioita, asiat soljuvat eteenpäin, mutta oloni jää ontoksi. Ymmärrän, että molempien, sekä Jessin että Gusin elämän ponnettomuus kohoaa sfääreihinsä vasta lopussa, mutta minusta oli kurjaa odotella koko kirjan ajan jotain suurta tapahtuvaksi. 

Toisaalta, oli mielenkiintoista seurata Tessin ja Gusin vaiheita, jotka sattumalta ristesivät heidän tietämättään, mutta olivat molemmilla suurilta osin väärään suuntaan hapuilua. Ihan olisi tehnyt mieleni puuttua asiaan ja ohjata heidät yhteen heti paikalla. Gusin teot ja päätökset saavat minut kihisemään kiukusta: kuinka hän saattaa mennä niin halpaan ja harhautua turvallisesta, mukavasta elämästään kohti tuntematonta. Minä kun halusin oikeasti pitää tuosta lääkäriksi opiskelevasta, pitkänhuiskeasta pojasta, joka joutuu kokemaan paljon surua isoveljensä kuoleman jälkeen. Gus on hölmöistä hairahduksistaan huolimatta tyyppinä aivan mainio ja on lastensa Bellan ja Floran ihailtavasti paneutunut koti-isä lasten äidin luodessa uraansa.

Tess tuntuu saavan ihan liian suuren taakan kannettavakseen, kun hän joutuu jo 18-vuotiaana ottamaan vastuun pikkusisarestaan Hopesta, jolla todetaan vieläpä aspergerin oireyhtyma. Tessin elämää myös varjostaa suvun geenivirhe, joka altistaa tavallista enemmän rintasyövälle. Lisäksi hänen isänsä on mahdottoman jääräpäinen tolvana ja ystävä Doll petollinen selkäänpuukottaja. En ole oikein varma, pidänkö uhrautuvaisesta ja turhan sinisilmäisestä Tessistä henkilönä. Nautin kuitenkin suuresti hänen ja Hopen välisestä yhteydestä, jota aspergerin oireyhtymä tuskin helpottaa, mutta jonka kanssa Tess osaa elää. Pidän myös siitä, miten Hopen elämä on kirjassa pedattu hänen aikuistuessaan. Pidän myös siitä, miten hänen hyviä puolia nostetaan esille, kuten äärimmäistä tarkkuutta, kykyä huomata sellaisia asioita, mitä muut eivät huomaa ja musikaalista lahjakkuutta.

"Nukutko sinä?" Hope kysyi.

"Melkein", kuiskasin.

"Laulanko sinulle?"

"Se olisi mukavaa."

Niinpä vaivuin uneen, kun Hope tulkitsi virheettömästi ABBAn kappaleen I have a dream. (s. 405)

Gusin opiskeluaikainen ystävä Nash olisi voinut saada tarinaan isomman roolin. Ihmettelinkin jo, miten niin kiintoisa hahmo katosi pitkäksi aikaa kirjan sivuilta, mutta onneksi hän vielä palasi mukaan kirjan loppuvaiheilla. Sääli, ettei hänelle annettu enempää sivuja.

Kuva: Pixabay

Miss you on oiva osoitus siitä, miten ihmisten elämä määräytyy sattumuksien ja olosuhteiden kautta omille uomilleen - jotkut nimittävät sitä kohtaloksi. Tess ja Gus olisivat voineet löytää toisensa jo heti tarinan alussa, mutta sitten tarina olisi ollut ihan erilainen. Molempien päähenkilöiden täytyy maksaa kipurahansa ja kokea sekä ikäviä että mukavia asioita, ennen kuin he ovat valmiita kohtaamaan toisensa ja voivat todeta, että tämä tässä oli kaiken tarkoitus. Loppu on kirjassa hyvin onnistunut ja kiteyttää kirjan tarinan kauniisti.

Miss you ei ole varsinaisesti nuorten aikuisten romaani, mutta  sen päähenkilöt ovat tarinan aikana 18-34-vuotiaita,  joten kirjaa voisin suositella myös noin yli 16-vuotiaille nuorille aikuisille.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjanmerkkinä lentolippu

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman

Mirror, mirror: Cara Delevingne & Rowan Coleman. Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017) : Mirror, mirror.

"Ystävä, rakastaja, uhri, petturi - mitä näet, kun katsot peiliin?

Supertähti Cara Delevingnen väkevä esikoisromaani ystävyydestä, identiteetistä ja ulkokuoren petollisuudesta

Red, Leo, Rose ja Naomi ovat sopeutumattomia - jokaisella on omat mustat pisteensä ja tapansa selvitä niistä. Turvallisuutta tuo bändi, Mirror, Mirror, ja treenit ovatkin ainoa paikka, missä nuoret saavat olla oma itsensä.

Sitten Naomi löydetään puolikuolleena Thames-joen saastan joukosta, ja poliisi uskoo hänen yrittäneen itsemurhaa. Ystävät ovat järkyttyneitä, heidän piti suojella toisiaan, mutta kukaan ei tajunnut, kuinka rikki Naomi oli. Kuinka hyvin he loppujen lopuksi tuntevat toisensa?

Asiat eivät kuitenkaan ole niin kuin niiden halutaan uskotella olevan: matkalla totuuteen Red, Leo ja Rose joutuvat kääntymään kohti itseään, toisiaan ja pahuutta, joka väijyy pinnan alla."(WSOY)

Kirjatraileri: https://www.youtube.com/watch?v=_2PaK90z3qc&feature=youtu.be

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510431382_lukun.pdf 

Oma arvio: 

Minua hieman hämäsi tämän kirjan kansi, kun sain sen käsiini. Kirjan tekijäksi on merkitty isoin kirjaimin Cara Delevingne, jota kirjan liepeessä tituleerataan sukupolvensa vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Minä olisin ollut täysin tietämätön, kuka hän on, mutta onneksi minua valistettiin kirjan sisäkannessa, että hän on sekä menestyksekäs malli että näyttelijä, joka on tähdittänyt muun muassa elokuvaa Paper Town. Nyt hän on myös kirjailija, joka tosin on tehnyt tämän esikoisteoksensa yhdessä Rowan Colemanin kanssa. Colemanin nimi on kannessa pikkuriikkisillä kirjaimilla kirjoitettuna, ja on hiukan epäselvää, kuinka suuri rooli hänellä on ollut kirjan teossa. Se jäänee arvoitukseksi.

Karkotan kuitenkin alkuhämmennykseni pian, sillä minä todella viihdyn Mirror, mirrorin parissa. Minulle tulee sen hengestä mieleen lempiteinisarjani Skins - Liekeissä, joka sijoittuu Bristoliin, ja jossa myös kuvataan hyvin todentuntuisesti ja kaunistelemattomasti nuorten elämää. Mirror, mirror taas sijoittuu Lontooseen, tuohon persoonalliseen ja hämmentävään suurkaupunkiin. Kirjan minäkertojana toimiva Red onnistuu myös hämmentämään minut totaalisesti, sillä... no, enpä kerrokaan, jos vaikka joku muukin menisi samaan kuin minä. (Älä siis myöskään lue tunnisteita bloggauksen lopusta.)

Luulin, että tuntisin jotain, kun me saataisiin Naomi takaisin. Onnea tai surua, jotain! Sen sijaan me kolme vain istutaan hänen vuoteensa vierellä tuppisuina, tuntien...ei mitään. Me ollaan tyhjiössä. (s.73)

Kirjan nimi viittaa samannimiseen bändiin, joka on nyt murroksessa, koska sen lahjakas basisti makaa koomassa sairaalassa. Red, Rose ja Leo päättävät kuitenkin soittaa hyväntekeväisyyskeikan Naomin vuoksi ja pestaavat mukaan basistiksi Lecraj'n. Nuoret ovat hämmennyksissä ja sekaisin ystävänsä tilasta, eivätkä tiedä uskoako Naomin olleen masentunut ja yrittäneen itsemurhaa, vai uskoako jonku tehneen hänelle pahaa. Red, epävarmasta punapäästä hiukan rohkaistunut ja tyylinsä räväköittänyt, uskoo jälkimmäiseen ja saa liittolaisekseen Naomin isosiskon, huippuhakkeritaitoisen Ashin.

En halua enää palata siksi punatukkaiseksi, ruipeloksi mitättömyydeksi, joka ei merkinnyt mitään kenellekään. En halua olla enää näkymätön. Voi jumalauta, välillä oksetan itseänikin! (s. 123)

Kirjassa on hyvin paljon dekkarimaisia aineksia, mutta myös nuorten aikuisten identiteettihapuilua, rakkauden etsimistä ja perustavanlaatuista kipuilua. Kaikkien näiden nuorten elämässä tapahtuu hämmentäviä asioita: Redin kotona on alkoholiongelmaa ja uskottomuutta, Rosen kotona uusperheen sopeutumattomuutta ja Leon kotona kuohuu, kun hänen veljensä palaa kotiin vankilasta. Nämä hyvin erilaisten asioiden kanssa kipuilevat nuoret yrittävät puhaltaa yhteen hiileen Nain vuoksi, mutta heidän välinsä ovat rakoilemassa. Leo ja Red ovat molemmat rakastuneet kuvankauniiseen Roseen, joka taas tapailee jotain mystistä, vanhempaa miestä. Rose ei voi sietää isänsä uutta, nuorta naisystävää, mutta Leo ja Red eivät voi tajuta, miksi yltäkylläisyydessä elävä Rose viitsii valittaa. Red kadehtii lisäksi Leoa, joka saa kaikki naiset lakoamaan jalkoihinsa. Red taas kokee olevansa liian omituinen, liian punapää, liian erikoislaatuinen... eikä hänen oma äitinsäkään hyväksy tätä sellaisena kuin tämä on.

Me seistään kylki kyljessä ja katsotaan huoneeseen, jossa tuo meille rakas, kaunis, eloisa tyttö makaa kuoleman kaltaisessa horroksessa , enkä keksi yhtikäs mitään sanottavaa, mistä olisi apua.(s. 210)

Kirjan lopussa paljastuu inhottavia asioita, jotka horjuttavat näiden nuorten turvallisuudentunnetta, mutta kulminoivat heidän ystävyytensä uuteen uskoon. Jotkut henkilöhahmot ovat tässä kirjassa hyvin vahvoja, kuten Red ja Ash, mutta Rose, Leo ja Lecraj jäävät mielestäni turhan ohkaisiksi ja ontoiksi persooniksi.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Mirror, mirror muissa blogeissa:

The Good Morning 

Mustetta paperilla
 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Sinua kiinnostava aika/paikka