Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh

Sitruunapuiden aika: Zoulfa Katouh. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): As Long as the Lemon Trees Grow. Kansi: David Curtis, Laura Lyytinen

"Koskettava romaani 18-vuotiaasta syyrialaistytöstä, Salamasta, hänen perheestään ja hänen ensirakkaudestaan.

Salaman on päätettävä jääkö hän Syyriaan auttamaan haavoittuneita sairaalassa vai lähteekö pois maasta." (Tammi)

Lukunäyte

Oma arvio:

Ai että. On onni löytää yhä uudelleen ja uudelleen kirja, joka tekee minuun vaikutuksen. Joka auttaa ymmärtämään. Joka ravisuttaa ja liikauttaa mieltäni. Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika on sitä koko reilun 570 sivun verran, kirjailijan jälkisanoineen ja kiitoksineen kaikkineen (harvoin luen kokonaan kiitos-osuuksia, mutta nyt oli pakko.)

Puoleltapäivin tulee katastrofi, kun viereiseen alakouluun sataa pomminsirpaleita. Lasten päälle.

Maailma hidastuu, kun uhrit tuodaan sisään. Lenkkarini ovat verentahrimat ja jalat tarttuvat kiinni. Olen keskellä verilöylyä, todistan hetkiä elämän ja kuoleman rajamailla. Panen merkille jokaisen kyynelet ja jokaisen sielun, joka kohoaa Luojansa luo. (s. 77)

18-vuotias farmaseutiksi opiskellut Salama on menettänyt lähes koko perheensä Syyrian sisällissodan vuoksi. Äiti kuoli hänen käsivarsilleen ja isä ja Hamza-veli jäivät kiinni eräässä mielenosoituksessa. Todennäköisesti he ovat kuolleet - tai sitten kidutettavana jossain vankileirillä. Salama rukoilee ensimmäistä vaihtoehtoa. Salamalla on jäljellä enää rakas ystävänsä Layla, joka on myös Hamzan vaimo ja odottaa tälle lasta. Yhdessä he asuttavat Laylan ja Hamzan ensikotia, jonka piti olla heidän rakkauden tyyssijansa. Nyt ystävyksillä on enää toisensa. Ja heidän on paettava Syyriasta, ennen kuin lapsi syntyy. Tämän Salama on vannonut ja luvannut veljelleen.

Farmaseutit määräävät lääkkeitä - eivät tee leikkauksia. Minun oli tarkoitus valmistua farmaseutiksi. Tai jatkaa tutkijaksi. En ole kirurgi. Minua ei ole tarkoitettu avaamaan ihmisiä, ompelemaan haavoja eikä amputoimaan raajoja, mutta pakotin itseni siihen. (s. 45)

Myös Salama on saanut vammoja samassa pommi-iskussa, joka vei äidin hengen. Hänet kursi kasaan tohtori Ziad, joka otti Salaman töihin sairaalaansa. Sinne kuskataan jatkuvasti salamurhaajien iskujen uhreja: vauvoja, lapsia, naisia, miehiä. Tilanteet ovat kaoottisia, ja jatkuvasti täytyy tehdä valintoja, kenet ehtii pelastaa. Salama poistaa kranaatinsirpaleita ihmisistä siinä missä koulutetut lääkäritkin. Hädässä ei kysellä tutkintopapereita. Lempeä mutta jämäkkä Ziad on isähahmo Salamalle, joka ei aina tunnista omien voimavarojensa ehtymistä. Salama kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta, jonka seurauksena hän on nähnyt äitinsä kuolemasta saakka hallusinaation: savukkeita polttelevan miehen, Khawfin, joka näyttää hänelle näkyjä pahimmista mahdollisista skenaarioista. Tietyin ajoin ilmestyvä mies haastaa Salaman ratkaisuja, näyttää väläyksiä niin menneisyyden traumaattisista kuin ihanistakin muistoista ja väläyttelee myös kauhukuvia siitä, mitä kaikkea voi tapahtua Salaman valintojen seurauksena.

Salaman on hankittava hänelle ja Laylalle venekyyti Välimeren yli Kreikkaan, josta heidät kyyditään sitten Saksaan. Sairaalassa vieraileva Am järjestää kyytejä, mutta hänellä on kovat hinnat. Hänelle se on bisnestä. Kun sitten Salama saa syliinsä Amin vertavuotavan tyttären Samirin, hän työntää syrjään oman moraalinsa ja omatuntonsa, kovettaa itsensä ja kiristää Amilta hänelle ja Laylalle venepaikat pilkkahintaan. Muuten hän ei pelastaisi Samiria. Amin ei auta kuin suostua, mutta hän ei anna tätä hetkeä ikinä anteeksi Salamalle. Ja Salama ei pysty tämän tapahtuman jälkeen enää syömään, ja pelkkä muisto saa hänet oksentamaan. Mutta nyt hänellä on venepaikat hankittuna, ja se on tärkeintä. Nyt täytyy vain selvitä hengissä lähtöpäivään saakka.

Salaman ajatuksia sekoittaa kuitenkin eräs nuori mies, jonka pikkusisko sairastuu pahasti sairaalasta kotouttamisen jälkeen. Salama lupaa seurata Kenania tämän kotiinsa pelastamaan Lama-tyttö, jonka vatsaan on jäänyt vielä yksi sirpale. Lama toipuu, ja samalla Salama tutustuu Kenaniin, joka kuvaa mielenosoituksia ja muita Syyrian tapahtumia Youtubeen näyttääkseen maailmalle, mitä Syyriassa tapahtuu. Kenan haaveilee animaatioiden tekemisestä, mutta ei halua jättää kotimaataan. Salama miettii, missä on nähnyt tuon pojan aiemmin.  Hän pyytää Kenania kameroineen myös sairaalalle kuvaamaan, jotta ihmiset näkisivät, mitä kauheuksia syyrialaiset joutuvat kestämään. Tästä alkaa kehittyä näiden kahden välille syvä luottamus, ystävyys ja lopulta rakkaus. Mutta Salaman on lähdettävä, eikä Kenan halua lähteä.

Hän tulee lähemmäksi, sormet koskettavat työtakkini reunaa, ja kaikki pysähtyy. Jaloissamme tanssivat kuolleet lehdet, kylmä tuuli, sirkuttavat linnut. Kaikki. Ainakin mielessäni. (s. 313)

Sitruunapuiden aika on surullinen, rankka ja raaka kuvaus maasta ja kulttuurista, joka on minulle hyvin vieras, mutta tulee Salaman kautta tutummaksi. Salaman tunteista huokuu rakkaus omaa synnyinmaata kohtaan, joka ei enää ole kuitenkaan se sama, turvallinen paikka. Hän haluaa taas nähdä värit, jotka ovat kadonneet kotikaupungista Homsista. Siellä on vain harmaata. Kenan lupaa auttaa Salamaa näkemään taas värit uudestaan. Salama muistelee äitiään ja hänen tekemäänsä herkullista sitruunamehua, jonka tämä teki tuoreista hedelmistä. Khawfista hän ei uskalla puhua kenellekään, vaikka Kenan alkaa aavistella jonkin olevan pielessä. Ja miten Kenan suhtautuisi siihen, mitä Salama teki Amille saadakseen venekyydin? Jatkuva huoli Laylan voinnista vie myös Salaman voimavaroja. Hän rauhoittelee aina itseään hokemalla eri lääkekasvien nimiä ja parannuskeinoja kuin mantrana itselleen. Myös uskostaan hän saa paljon voimaa.

Minuun vedotaan: Tämä on sinun maasi. Tämä maa kuuluu minulle ja lapsilleni. (s.481)

Suosittelin töissä tätä  kirjaa lukiolaiselle, joka etsi luettavaa lukiokurssin vieraita kulttuureja -teemaan. En ollut vielä itse lukenut tätä, mutta enpä kadu sokkosuositteluani nyt tippaakaan. Jos haluaa vaikuttavaa luettavaa nuorelle, noin 15+ ikäiselle, tässä se on. Toki melkoisen runsas sivumäärä voi karkottaa heikomman lukijan, mutta normaalin lukutaidon ja -halun omaavalle ihmiselle, niin nuorelle kuin aikuisellekin, Sitruunapuiden aika on loistovalinta. Kenanin ja Salaman rakkaustarina on kaunis ja riipaiseva, ja oman lisänsä siihen tuo kulttuuriset seikat, jotka toivat vielä lisää pakahduttavaa tunnetta tarinaan. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että kaikki kirjassa kuvatut tapahtumat ovat tosia ja elävästä elämästä ammennettuja. Tämä tieto tekee lukukokemuksesta vieläkin vavahduttavamman.

Kirjailijalla on työn alla jatko-osa Sitruunapuiden ajalle. Tämäpä onkin varsin mukava tieto.

Arvosanaksi annan täydet 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirja.fi: Zoulfa Katouh kertoo kirjastaan

Helsingin Sanomat (ei maksumuuria)

Samantyylistä luettavaa:

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas

Ihmisenhaltija-sarja : Satu Leisko

 Ihmisenhaltija: Satu Leisko. Avain 2023 (Ihmisenhaltija #1)

Kansi: Laura Noponen

"Tuuli asuu pienellä Kuustenkylän paikkakunnalla arvaamattoman isänsä kanssa. Kyläläisten elämää varjostaa pelko, sillä eräs asukas on äskettäin löydetty metsästä surmattuna. Kuolemasta epäillään kylän liepeillä liikkuvaa susilaumaa. Kun Kuustenkylälle muuttaa salaperäinen uusi tyttö Maria, Tuuli saa yllätyksekseen hänestä ystävän. Myös Tuulin ihastus Ossi alkaa odottamatta vastata hänen tunteisiinsa.

Pian Tuuli saa selville, että ihmisten kanssa rinnakkain elää salaisia olentoja, kuten eläimiksi muuntautuvia ihmiseläimiä ja ihmisten väkeä syöviä nälkäisiä. Samaan aikaan pahantahtoinen olento seuraa Tuulia metsissä, eikä uhka hellitä kotonakaan. Mikä on todellinen vaara ja miten se pysäytetään? 

Ihmisenhaltija on nykypäivään sijoittuva tummasävyinen young adult -romaani, jonka hahmoihin ja tarinaan ovat vaikuttaneet suomalaisen mytologian olennot." (Avain)

Oma arvio:

Olen tutustunut aiemmin Satu Leiskon selkokielisiin nuortenkirjoihin. Ihmisenhaltija on hänen ensimmäinen yleiskielinen kirjansa. Pidän kovasti kirjan uhkaavan utuisesta kansikuvasta, joka saattaa houkutella vähän vanhempiakin tarttumaan kirjaan.

Kirjan synkkä ja pahaenteinen tunnelma  huokuu heti ensi sivuilta saakka. Siinä on jotakin samaa kuin Meyerin Twilightin ja Rouhiaisen Susiraja-sarjan kirjoissa: syrjäinen asumus metsän keskellä, talven pimeys ja sinisyys, päähenkilö-Tuulin ulkopuolisuuden tunne. Heti kirjan alussa Tuuli tapaa matkallaan Kuustenkylän lukioon komean ja suositun Ossi-pojan, joka tytön hämmästykseksi huomaakin tämän. Ossissa on kuitenkin jotain tosi erikoista, jota Tuuli ei aluksi osaa selittää. Myöhemmin selviää kyllä, mitä.

Samoihin aikoihin kouluun tulee ulkomailta muuttanut uusi tyttö. Maria ystävystyy Tuulin kanssa, mutta tekee heti selväksi, ettei pidä siitä, että Tuuli on tekemisissä Ossin kanssa. Tuuli on varma, että näillä kahdella on yhteinen menneisyys. Kumpikaan ei kuitenkaan puhu alkuun, mikä mättää, kunnes Tuulille alkaa selvitä, etteivät Maria ja Ossi ole kumpikaan ihan tavallisia ihmisiä. 

Tuntui kuitenkin mahdottomalta tunnistaa, mikä oli oikea hetki. Milloin asiat olivat riittävän pahasti? Miten selittää tuntemattomille ihmisille vaara, jota ei voinut nähdä tai koskettaa, mutta joka ympäröi kaiken, oli kaikessa? (s. 149)

Tuulin kotona ei ole asiat hyvin. Alkoholisti-isä on arvaamaton, ja Tuuli on oppinut haistelemaan jo eteisessä, millä mielellä isä on, onko hänellä ryyppykavereita kotonaan ja hipsiikö hän vain hiljaa huoneeseen. Isä on ollut apeana hyvän ystävänsä Pekan kuoltua, ja Tuulia vaivaa Pekan kuolemaan liittyvät asiat. Raatelivatko susilaumat tosissaan Pekan kappaleiksi, niin kuin väitetään? Pikku hiljaa alkaa selvitä, etteivät Tuulin muistot isän kaverista ole kovinkaan kivoja. Kirjaan hiipii sivu sivulta yhä surullisempia ja rankempia asioita.

Tuuli saa voimaa syvenevästä suhteestaan Ossiin, jonka myötä hänen statuksensa lukiossakin paranee. Ystävyys Marian kanssa on myös tärkeää, vaikka hän joutuu tasapainottelemaan toisiinsa yhä ynseästi suhtautuvien Ossin ja Marian välillä. Lopussa kuitenkin eri olentolajien edustajat joutuvat tekemään yhteistyötä, sillä vaarassa oleva Tuuli on heille molemmille tärkeä. Pian Tuuli täyttäisi 18 ja voisi muuttaa pois isänsä luota. Isä tosin lopettaa erään ylilyöntinsä jälkeen juomisen ja alkaa käyttäytyä kuin kunnon isä konsanaan. Voiko Tuuli luottaa siihen, että isä on muuttunut parempaan päin? 

Tuulia seuraa outo, virnuileva nainen, jota kukaan muu ei tunnu huomaavan. Hän löytää itsestään myös hämmästyttäviä, orastavia kykyjä muuttaa muotoaan niin halutessaan. Kuka on tuo pelottava nainen, mitä se haluaa Tuulista ja mitä Tuulin kyvyt tarkoittavat? 

Oletko koskaan halunnut olla joku tai jokin muu? Halunnut sitä niin kovasti, että olet alkanut ajatella ja tuntea kuin se? (s. 200)

Kuten alussa kirjoitin, Ihmisenhaltijassa on paljon samoja elementtejä kuin muissa menneiden vuosien urbaanifantasian kirjoissa, mainitakseni Twilightin ja Susirajan lisäksi Stiefvaterin Väristys-trilogia. Perinteisten vampyyri- ja ihmissusihahmojen sijaan kirjassa esitellään suomalaiseen mytologiaan perustuvat nälkäiset, jotka elävät ihmisistä ottamallaan väellä, ihmisenhaltijat ja ihmiseläimet.

-Nälkäiset syntyy tavallaan kaksi kertaa. Ensin me synnytään ihmiseksi ja eletään ihmisenä, kunnes tapahtuu jokin meille merkittävä asia. Se aiheuttaa syntymisen, tai muutoksen, nälkäiseksi. Sen jälkeen me aletaan tarvita väkeä ja nälkäisen voimat aktivoituu.--- (s. 219)

Harmikseni kirjan alussa huokunut tunnelma kuitenkin rikkoutuu alkumetrien jälkeen eikä kirja täytäkään täysin alkuodotuksiani. Parhaimmillaan Leiskon kirjoitustyyli on tosi mukavaa ja kaunista luettavaa, mutta välillä ihmisten välisissä dialogeissa on kömpelyyttä eikä Ossin ja Tuulin romanssi aiheuta kovinkaan suuria perhoslaumoja vatsassani.  Juonessa on joitakin aukkoja, jotka jäävät selvittämättöminä kummittelemaan, mutta jospa jatko-osissa asioihin saadaan selvyys. 

Tuulin kokemukset isän luona ovat melko rankkoja ja kodin ilmapiiri ahdistavan painostava, ja vielä kun lisätään tapaus Pekka, jonkinlainen sisältövaroitus voisi jopa olla paikallaan. 

Arvosanani 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kulttuuritoimitus

Lukutoukan luetut sivut

 Varjotarha: Satu Leisko. Avain 2024 (Ihmisenhaltija #2)

Kansi: Laura Noponen

"18-vuotias Tuuli on lähtenyt kotoaan, pieneltä Kuustenkylältä dramaattisten tapahtumien jälkeen, jotta saisi uuden alun. Menneisyys varjostaa Tuulin yrityksiä elää tavallista elämää, ja yliluonnollinen piirittää häntä. Tuulin ystävätkään eivät ole aivan sitä, miltä näyttävät.

Tuulin ihastuksen, vaaraa tihkuvan Ossianin ja muun Kuustenkylälle jääneen joukon elämään Tuuli on jättänyt jäljet, joita kukaan heistä ei voi unohtaa. Ossian yrittää seurata sydäntään, mutta sen kuunteleminen osoittautuu hankalaksi. Vapaus voi löytyä odottamattomista paikoista, myös Ossianin omasta menneisyydestä." (Avain)

Oma arvio:

Viime vuonna ilmestynyt Ihmisenhaltija toi tuulahduksia perinteikkäästä nuorten aikuisten urbaanifantasiasta, jonka buumi on viime vuosina jo alkanut laantua sitten 2000-luvun alun, jolloin Twilightit julkaistiin ja joka poiki samantyylisiä paranormaalin romantiikan ilmentymiä.

Ihmisenhaltijassa tummia sävyjä mukaan toivat reaalimaailman kauhut, kuten Tuulin juopotteleva ja väkivaltainen isä ja tämän lääppivät juopottelukaverinsa, joista Pekka-niminen koki lopulta karmean kohtalon. Ensimmäisen osan lopussa Tuulille selviää, kuka surmasi Pekan, sillä hän löytää viimeinkin otuksen, ihmisenhaltijan itsestään. Tuuli on siis muodonmuuttaja. Hänen on nyt opittava hallitsemaan ihmisenhaltijaa itsessään, ettei moisia "vahinkosurmia" pääse enää jatkossa tapahtumaan.

Sisälläni ihmisenhaltija vaati: Käytä kykyjäsi! Et voi tietää, mitä on tulossa!

Ihmisenhaltija oli hereillä yhä useammin ja varasti minulta pieniä asioita: Se puristi käteni nyrkkeihin ennen kuin ehdin estää, niin nopeasti, ettei kukaan huomannut. Se jatkasiai ja ottaisi minulta aina vain jotakin isompaa, kunnes myöntyisin sen vaatimuksiin. (s. 31)

Tuuli on viimeinkin täyttänyt 18 ja hän on päässyt pakenemaan väkivaltaista, alkoholiongelmaista isäänsä Helsinkiin. Tätinsä luo hän ei voi kuitenkaan mennä, sillä viimeksikin tämä petti hänet ja ilmoitti isälle tyttärensä olinpaikana. Tuulin on siis oltava tarkkana, ettei paljasta osoitettaan kenellekään, ei edes tädilleen. Hän saa onnekseen töitä huvipuistosta, ja tutustuu siellä heti mukaviin tyyppeihin. Anton tuntuu olevan ihastunut Tuuliin, vaikka Tuuli ei alkuun tahdo tätä uskoa. Nada vaikuttaa yhtä salaperäiseltä kuin Tuulikin, joten hänestä hän saa luottoystävän. Nadassa tuntuu olevan jotain tosi erikoista.

Tuulilla on toki ikävä Ossiania, jonka hän jätti Kuustenkylälle paetessaan isäänsä. Hän uskoo kuitenkin, että Ossi ymmärtää häntä. Ossian ei voi kuitenkaan jättää asiaa sikseen, ja lähtee Helsinkiin etsimään Tuulia. Nälkäisiin kuuluva Ossi meinaa joutua heti hankaluuksiin juotuaan väkeä väärästä henkilöstä. Hän huomaa myös, että Tuulin perässä on ikäviä tyyppejä. Ja kuka on tuo huvipuiston poika, joka selvästi yrittää iskeä Tuulia. 

- Sä jätit mulle jonkin helvetin kirjeen. Et voinut edes kasvokkain kertoa, että jätät mut! (s. 134)

Varjotarha jatkaa hyvin tummissa tunnelmissa, jossa vuorottelevat Tuulin kamppailut muodonmuutosharjoitusten parissa ja  pelottavat muistot menneisyydestä sekä niistä eheytyminen, toisaalta Ossin kipuilut siitä, miksei Tuuli ota häntä innostuneemmin vastaan. Miksi hän jätti tälle vain kirjeen ja lähti noin vain? Miksi hän treffailee Antonia? Miksi Tuuli ei ole varovaisempi eikä usko Ossianin varoituksia vaarasta? Tuulin kämpille pölähtää Ossin harmiksi vielä Mikaela, Marian ihmissusi-kumppani, joka pyytää Tuulilta apua Marian löytämiseksi. Ossi ei halua Tuulin lähtevän millekään etsintäretkille vaan huolehtivan vain omasta turvallisuudestaan. Tuuli tuntee olevansa Ossin talutusnuorassa ja alkaa toimia tämän selän takana. 

- En tiedä, mitä se näkee sussa, mutta voisitko edes kerran kohdella sitä reilusti. (s. 192)

En saanut oikein  kunnolla otetta tästä kirjasta. Tuulin ja Ossin välit menivät melkoiseksi vatvomiseksi ja ehkä hiukan tekemällä tehdyn konfliktinhakuiseksi. Laimeat konfliktit eivät oikein johtaneet mihinkään, vaan sama vatvominen jatkui. Ossin alun stalkkailut muistuttivat hiukan liikaa vampyyri-Edwardin tyyliä Twilight-saagan kirjoissa. Antonin sivuhahmon tarkoitusperät jäivät minulle hämärän peittoon. Muutenkin synkkäsävyinen tunnelma istui ehkä hiukan paremmin Kuustenkylän korpiin, mutta pääkaupunkiseudulle istutettuna ei toiminutkaan niin hyvin. Loppua kohti, juonen tiivistyessä lukukokemukseni parani hiukan. Oletettavasti sarjaan on tulossa vielä jatkoa, sillä monikin asia jäi vielä auki.

Mikään paha ei voinut olla niin suuri, että se rikkoisi meidät. (s. 314)

Annan arvosanaksi tälle 3-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Elina Rouhiainen: Susiraja

Stephenie Meyer: Twilight

Maggie Stiefvater: Väristys

Yksinpeli: Alice Oseman

 Yksinpeli: Alice Oseman. Suomentanut Viia Viitanen. Tammi 2023

Englanninkielinen alkuteos (2014): Solitaire. Kansi: HarperCollinsPublishers, Laura Lyytinen

"Tämä ei sitten ole rakkaustarina.

Suuren suosion saavuttaneiden Heartstopper-sarjakuvien ja Netflix-sarjan luojan esikoisromaani kertoo Charlien pessimistisestä isosiskosta.

Tori Spring on ollut aina vakava. Hän uskoo syntyneensä kyynisenä ja sadetta toivoen, eikä hän tarvitse elämäänsä ketään. Pelkkä ajatus ystävyydestä ahdistaa, ja Tori torjuu niin lapsuudenkaverinsa Lucasin kuin Michaelinkin lähestymisyritykset. Toisaalta heitä kaikkia kuitenkin yhdistää salaperäinen Yksinpeli-blogi, joka aiheuttaa hämmennystä koululla. Kuka on yhä rajummiksi muuttuvien pilojen takana, ja miksei Tori vain voi antaa asian olla?

Minun nimeni on Victoria Spring. Tykkään nukkua ja blogata. Viime vuonna minulla oli vielä ystäviä. Kaikki oli silloin toisin, mutta se on mennyttä se.Nyt on Solitaire. Ja Michael Holden.En tajua, mitä Solitaire yrittää. Enkä ole kiinnostunut Michael Holdenista. En sitten vähääkään.(Tammi)

Oma arvio:

Ai että. juuri viime viikolla työkaverini kysyi, miten YA-kirjallisuus eroaa omaksi genrekseen, vai eroaako se. En osannut sillä hetkellä sanoa mitään järkevää, mutta nyt luettuani Alice Osemanin Yksinpelin vastaus välähti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: YA on ihan omalla, omintakeisella tyylillään puhuttelevaa ja tunteisiin vetoavaa. Siitä huokuu aitous ja rehellisyys, joka menee ainakin minulla suoraan luihin ja ytimiin. Lisäksi brittiläinen ja amerikkalainen YA eroaa perus kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta sillä, että vaikka siinä onkin nuoria päähenkilöitä yhtä lailla, kirjan teemat, jotka voivat olla rankkojakin, esitellään hyvin omintakeisella tyylillään. Niin, että se vetoaa myös aikuisiin, jos he vain ovat avoimia ottamaan kaiken vastaan. Enkä nyt tarkoita, etteikö meillä olisi myös kotimaisia YA-kirjoja, jotka täyttävät yllä mainitut tunnusmerkit, mutta ulkomaisissa on kuitenkin enemmän huippuja realistisen YA-tyylilajin edustajia, joista on muodostunut suuria suosikkejani, kuten Rainbow Rowell, Holly Bourne, Jenny Han, Nicola Yoon, Estelle Maskame ja Alice Oseman. Tyypillistä näiden kirjoissa on myös se, etteivät aikuiset tule lopussa pelastamaan tilannetta, vaan heidät on usein häivytetty taka-alalle taustarooliin.

En muista, milloin en olisi ollut vakava. Sikäli kuin itse tiedän, latelin kyynisiä lauseita ja toivoin sadetta heti kohdusta päästyäni. (s. 77)

Alice Oseman kirjoitti Yksinpelin 17-vuotiaana ennen suosittuja Heartstopper-sarjakuvia, jotka kertovat toisiinsa rakastuneiden Charlien ja Nickin tarinaa. Yksinpelin päähenkilö on Charlien pessimismiin taipuva isosisko Victoria eli Tori Spring. Tori on Higgsin tyttökoulun lukion ekaluokkalainen, joka vapaa-ajallaan lähinnä välttelee muita ihmisiä ja kirjoittaa blogiinsa. Vaikka Torista saa heti alkuun hyvin kyynisen, synkän, töykeänkin vaikutelman, käy selväksi, että hän ei ole lainkaan sydämetön ihminen. Vaikka hän enimmäkseen inhoaa ihmisten seuraa, hänellä on tärkeitä ihmisiä elämässään. Kaikista tärkein on syömishäiriönsä kanssa kamppaileva Charlie, kuten myös traktoreita fanittava pikkuveli Oliver. Torilla on myös paras ystävä, Becky, jonka poikahuolia Tori kuuntelee uskollisesti, vaikkei siitä aina nautikaan. Hän soitti ennen viulua, muttei enää. Hän vihaa lukemista ja Ylpeys ja ennakkoluulo on hänestä täyttä roskaa. Minua huvittaa Torin kommentit kyseisen kirjan elokuva-adaptaatiosta. 

Illalla katsoin Ylpeyden ja ennakkoluulon sen leffaversion, jossa on Keira Knightley, ja totean elokuvan olevan melkein yhtä kammottava kuin itse kirja. Ainoa siedettävä hahmo on herra Darcy. En tajua, miksi Elizabeth pitää häntä alussa ylpeänä, koska on täysin selvää, että Darcy on vain ujo. (s. 103)

Eräänä päivänä kaikki muuttuu, kun Tori johdatellaan mystisten lappusten avulla käytöstä poistettuun ATK:luokkaan, jossa hän törmää ensi töikseen sliipattuun poikaan. Käy ilmi, että tuo poika on Michael Holden, Truhamin poikakoulusta siirtynyt poika, josta puhutaan paljon hänen erikoisen käytöksensä takia. Michael on johdateltu tuonne luokkaan etsimään Victoria Spring -niminen tyttö. Luokan seinällä on lappu, jossa lukee blogin osoite: solitaire.co.uk. Käy ilmi, ettei blogissa ole mitään sisältöä. Vielä. Myöhemmin sinne nimittäin alkaa tulla kryptisiä tekstejä ja kuvia. Blogiosoite alkaa levitä opiskelijoiden keskuudesta ja siitä tulee kohistu puheenaihe. Blogin tietoiskut päättyvät aina lausahdukseen: Solitaire: Yksinpeli on kuolemaksi. (Solitaire tarkoittaa pasianssia, btw.) Blogin tavoite tuntuu olevan koulujärjestelmän vastustaminen, ja sen tempaukset muuttuvat yhä kyseenalaisemmiksi. Kuka on on blogin takana, ja miksi?

Solitaire-keissin takia Tori ja Michael tutustuvat. Michaelilla on kova tarve ystävystyä Torin kanssa, joka taas tekee kaikkensa tärvelläkseen ajatuksen. Hän huomaa toki kaipaavansa tuon erikoisen pojan seuraa yhä enemmän, mutta ei jaksa uskoa, että tämä oikeasti haluaisi Torin ystäväksi. Miksi ihmeessä, koska eihän Tori ole mitenkään kiva ihminen? Torin elämään tupsahtaa samoihin aikoihin myös toinen ihminen, Lucas, joka niin ikään on siirtynyt Truhamista ja on ollut aiemmin Torin paras ystävä. Lucas vaikuttaa aluksi kiinnostuvan Torista, vaikka onkin tämän seurassa hiukan jäykkä ja ujo, mutta alkaa sitten vältellä tämän seuraa. Tori ei enää tiedä, mitä ajatella, kun ystävyys Beckynkin kanssa on vaakalaudalla. Becky ei tunnu olevan aidosti Torin ystävä, eikä tätä kiinnosta kuin omat poikahuolet. 

Torin koulumenestys alkaa hiukan lipsua, sillä hänellä on monenlaista meneillään. Kaikki ovat tottuneet, että Tori on ankeuttaja ja pessimismin huipentuva, mutta hätkähtävät vasta siinä vaiheessa, kun Tori muuttaa käytöstään välinpitämättömästä ailahtelevaiseksi. Huoli Charliesta käy isosiskolle kovaksi, sillä terapiasta huolimatta Charlie ei ole vielä täysin okei. Vanhemmat eivät oikein osaa suhtautua Torin purkauksiin, vaikka toki kyselevät tämän vointia. Opettaja on huolestunut Torin laskevista arvosanoista. Soutava ja huopaava Tori suututtaa pariin otteeseen jopa Michaelin, vaikka tämä on ihmeen kärsivällinen tytön seurassa - hänellä kun on itselläänkin haasteita elämässään. Hän kokee, ettei sovellu koulumaailmaan ollenkaan, ja joutuu sen vuoksi usein vaikeuksiin. Siitä on seurannut myös hänen perässään kulkevat pahat juorut.

"Tiedäthän, että sinun täytyy vähän yrittää, jos haluat olla onnellisempi. Sen eteen täytyy nähdä vaivaa. Sinun ongelmasi on, että et edes yritä."

Yritän. Olen yrittänyt. Olen yrittänyt kuusitoista vuotta. (s.202)

Vaikka kirjan päähenkilö ei ole iloisimmista päästä ja teematkin ovat synkkääkin synkempiä, Yksinpeli antaa kuitenkin valoa syksyyni suoruudellaan ja teeskentelemättömyydellään. Uskomatonta, miten hienosti nuori Oseman on osannut rakentaa tämän romaanin. Minulla ainakin tämä tunki niin ihon alle kuin vain voi. Tori ei ole helppo henkilöhahmo ymmärtää, mutta minä koin suurta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. Jos perusluonne on vakava ja pessimisti, mutta se on itselle okei, täytyykö ihmisen yrittää muuttua muiden mieliksi. Onko oma elämä sen parempaa, jos yrittää suhtautua positiivisemmin asioihin? Torissa tapahtuu toki muutosta kirjan edetessä, mutta ei hänestä onneksi mitään ilopilleriä tule. Olisin pettynyt, jos olisi tullut. Kuitenkin hän oppii jopa hymyilemään silloin tällöin. Kirjan loppu on huikean tunteikas, yllättävä, rujo mutta kaunis. Se antaa toivoa ja uskoa parempaan, vaikka kirjan aikana sen olisi hetkeksi kadottanut. 

Ai että, kunpa tästä tulisi leffa!

(Hiukan tekisi muuten mieli pelata pitkästä aikaa pasianssia.)

Arvosanani 5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä

Sisäsiisti: Miska Valos

 Sisäsiisti: Miska Valos. WSOY 2023

Kansi: Kaisu Sandberg (suunnittelu), Joel Slotte (kuva: Kruununhaka toukokuussa)

"Nuoren kirjailijan kiihkeä esikoisromaani.

Sisäsiisti on parikymppisen Miska Valoksen vahva esikoisromaani oman turvaverkon löytämisestä ja ympäröivään maailmaan sopeutumisesta. Transpojan näkökulmasta kerrottu teos tutkii miehen malleja perheessä, kaveriporukassa ja kulttuuripiireissä, joita kaikkia leimaa hyväosaisuus – ja joissa yksilöt voivat pahoin.

Esra on transpoika, lukion toisella ja kulttuuriperheen kuopus. Hän räpiköi läpi perheillallisten, bileiden ja pakollisten kurssisuoritusten, ja ennen vapaudelta tuntuneet asiat ovat jo menettäneet hohtonsa. Elokuvaohjaajaisä on tehnyt Esrasta näyttelijän, äiti kirjoittaa autofiktiota ja siskon syömishäiriö herättää perheessä lähinnä julmuutta. Kyynistynyt Esra kamppailee ulkopuolisuuden tunteen kanssa ja kaipaa turvaa, muttei tiedä kuinka asian korjaisi. Miska Valos kirjoittaa tarkkanäköisesti perhesuhteista, nuoruudesta, transsukupuolisuudesta ja Helsingin kulttuuripiirien itseironisista vesoista." (WSOY)

Oma arvio:

Kirjan kansikuva alkuun hämmentää, sillä se on värimaailmoineen ja hedelmäasetelmineen jotenkin hyvin kasaria ja luo mielikuvan, että kyseessä olisi aikuisten romaani. Miska Valos kiittää esikoiskirjansa lopussa Joel Slottea taideteoksensa Kruununhaka toukokuussa lainaamista kansikuvaan, johon Kaisu Sandberg on sen hienosti sommitellut. Kansi on oikeasti tosi hieno ja huomiota herättävä, ja kirjan luettuani huomaan sen sopivan uskomattoman hyvin kirjan tarinaan. Kovin nuoria se ei välttämättä ensi kädessä houkuttele lukemaan, mutta en itsekään tätä lähtisi suosittelemaan kuin vähintään nuorille aikuisille.

Kirpputorilla kalju mies tulee luokseni vyötä pidellen. Hän haluaa tietää onhan se mielestäni miesten vyö. Minusta on tullut auktoriteetti näissä asioissa.(s. 298)

Kirjan päähenkilö on 17-vuotias transpoika Esra, joka kuuluu taiteilijaperheeseen: isä on tunnettu elokuvaohjaaja ja ex-malli äiti kirjailija, jolla on nyt työn alla autofiktiivinen teos. Esra näyttelee itsekin, sillä hän ei ole voinut välttyä rooleista isänsä elokuvissa. Hän on siinä vieläpä varsin hyvä. Eri asia, nauttiiko hän niinkään leffarooleistaan, vai tekeekö hän niin vain, koska isä käskee. Esra on myös luonnollisesti taidelukiossa, kuinkas muutenkaan. Esralla on myös vähän vanhempi isosisko Ingrid, jolla on jonkin sortin syömishäiriö. Niin ja sitten heillä on vanha kultainennoutaja, Kulta.

Kirjassa liikutaan tunnelmasta toiseen, kohtauksesta toiseen, kuin elokuvassa. Esra on aloittanut testojen käytön ja tarkkailee muutoksia itsessään. Hänen paras ystävänsä Hillevi on hankkinut niitä katukaupasta, koska Esra ei ole vielä päässyt transpolin asiakkaaksi. Ystävyys Hillevin kanssa on hyvin ongelmallista: Hillevi oli aiemmin yksi pahimmista Lumin kiusaajista. Lumi ja Esra olivat aiemmin hyvät ystävät, mutta nyt Lumi on aika ynseänä Esran takinkäännöstä. Hillevi on sitä paitsi oikea piikki lihassa, sillä hän saattaa päästellä vaikka mitä häijyä suustaan. Tosi rasittava persoona siis. 

Eräissä bileissä Esra tutustuu mielenkiintoiseen transpoika Karoon, josta hän selvästikin kaipaisi uutta ystävää itselleen hermostuttuaan Hilleviin, mutta sitten Hillevi tuntuu kaappaavan Karon kokonaan itselleen. On myös eräs Pontus, jonka kanssa Hillevillä on ollut aiemmin juttua, ja joka pussaa Esraa yllättäen. Myöhemmin kuvioihin tulee myös elokuvakuvioista tuttu Vilko, joka alkaa kiehtoa Esraa yhä enemmän. Kun hän vain osaisi olla.

"Katsekontaktin oleellisuus on neurotyypillistä propagandaa", Vilko sanoo ja laajentaa silmänsä lautasiksi, tuijottaa kalloni pohjalle saakka. (s- 276)

Kotona tunnelma on ankea ja jatkuvasti tulenarka. Ohjaajaisällä on monen sortin tunnevammoja ja hänen suhtautumisensa esimerkiksi Ingridin syömiseen on painostavaa. Hän ei oikein osaa tukea Esraakaan oikealla tavalla. Esra yrittää saada yhteyden äitiinsä, vaikka tätä ärsyttää se, että hän kirjoittaa omista lapsistaan kirjaan asioita. Yhteinen mökkiviikonloppu alkaa hyvin kiusallisissa tunnelmissa, mutta sujuu paremmin kuin koko perheen yhteinen joulu mökillä, jonka seurauksena Ingrid muuttaa pois kotoa. Esraa vaivaa isän metodit uusimman leffan kuvauksissa. Olisikohan Esrankin aika muuttaa omilleen?

"En mä nyt oikeesti kuvittele että teidän olis vaikeampi rakastaa mua koska mä olen trans. Mutta kyllä MUN on vaikeampi rakastaa TEITÄ sen takia. Kun aina tulee jotain tällaista paskaa vastaan."(s. 94)

Kirjan tyyli on minun makuuni hiukan liian tyylittelevä. Jos tämä olisi aikuisille suunnattu romaani, sen sallisin paremmin, mutta nuorten aikuisten kirjojen tyylissä rakastan juuri sellaista helppoutta, kikkailemattomuutta ja selkeyttä. En nyt väitä, että Sisäsiisti olisi varsinaisesti vaikea lukea, mutta jotain kirjan tyylissä kuitenkin on, joka ei iske minuun täysiä. Erittäin vaikuttava ja aiheeltaan tärkeä esikoisromaani tämä tyylistään huolimatta on. Esran tunteita ja ajatuksia muutosprosessissa tulee luontevasti muun, tasaisesti soljuvan juonen lomassa. Kirjassa ei tosin kovin mullistavia juonenkäänteitä ole. Se tasapainottelee Esran monien eri tunteiden välillä. Kirjassa on luopumista, mutta myös uuden opettelua, itsensä etsimistä, irtautumista ja joukkoon soluttautumista. Koko nuoruuden kirjo siis.

Ihmissuhteissa ei tapahdu juuri mitään, mutta silti tapahtuu paljon. Monet henkilöhahmoista ovat tosi hämmentäviä, jopa vastenmielisiä, kuten Hillevi ja Pontus. Minulle tulee tästä hiukan mieleen Jenni Toivoniemen Valtakausi, joka voisi Kallion taidelukiosta valmistuvien nuorten ihmissuhdesotkuineen olla hyvin jatko-osa tälle. Sisäsiisti johdattaa minut sellaiseen maailmaan, joka on minun nuoruuteeni peilaten mahdollisimman vieras. Amiksessa opiskelleena, Pohjois-Pohjanmaalaisen pikkupaikkakunnan nuorena liikuin täysin erilaisissa kuvioissa kuin taidelukiolainen helsinkiläinen nuori. Tietyt asiat ovat toki aina universaaleja, kuten epävarmuus, ystävyyssuhteiden ailahtelevaisuus ja oman paikan hakeminen nuoruuden ja aikuisuuden taitekohdassa.

"Kyllä viinakin aina välillä menee."

"Ootko sä sellainen sober curious. Selväutelias."(s. 275)

Kirjassa on muuten mielenkiintoinen samankaltaisuus muutamia vuosia sitten sattuneeseen #metoo-tapaukseen, jossa eräs tunnettu suomalainen elokuvaohjaaja vaadittiin tilille kyseenalaisten metodiensa vuoksi. Sattumoisin myös hänen ex-vaimonsa, joka viihtyy merenrantamökillä kuten tämän kirjan äitikin, kirjoitti  autofiktiivisen teoksen omista tunteistaan ja jälkikasvustaan. Sattumaako?

Arvosanani on 4-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Lukufiilis

Savon Sanomat (maksumuurin takana)

Samantyylistä:

Valtakausi: Jenni Toivoniemi

Normaaleja ihmisiä: Sally Rooney

Kesän jälkeen kaikki on toisin: Siri Kolu

Amiraali: Mila Teräs

Älä koskaan luota kaksoseen -sarja: Freja Nicole Woolf

Älä koskaan luota kaksoseen: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2023 (Älä koskaan luota kaksoseen #1)

Englanninkielinen alkuteos: Never trust a Gemini. Kansi: Lucia Picerno

"Kautta Afroditen, Cat Phillipsin rakkauselämä kaipaa planetaarista apua!

Vastustamaton nuortenkirja ihastumisesta on sekoitus niin Bridget Jonesia, Sex Educationia kuin Mr. Beaniäkin.

15-vuotias Cat Phillips on hulluna horoskooppeihin, altis onnettomuuksille, ilmaisee itseään mitä kummallisimmin sanankääntein – ja on rakastunut Allisoniin, yhteen parhaista ystävistään. Mutta sopisiko yltiöcool, kapinallinen Morgan hänelle paremmin - vaikka on kaksonen ja Cat tietää, ettei kaksoseen ole luottamista! Catin tarina on nolo ja riemukas kuvaus elämästä brittiläisessä pikkukaupungissa. Ei ole helppo hypätä kaapista ulos, kun on osa suosittujen tyttöjen klikkiä, jota johtaa epäkorrektin puheen kuningatar. (WSOY)"

Lukunäyte

Oma arvio:

Horoskooppeja, sateenkaarirakkautta, koheltamista, POC-hahmoja - jo tämän kirjan riemunkirjavasta, hupsuhenkisestä kannesta voi päätellä, ettei 24-vuotiaan Freja Nicole Woolfin esikoisteos Älä koskaan luota kaksoseen ole mitään ryppyotsaisen, vakavamielisen ihmisen luettavaa. Chick lit -tyylistä luettavaa nuorille ei ole koskaan liikaa, ja mukavaa, että tässä poiketaan heteronormatiivisuudesta.

"Aito rakkaus ja kiivas kannibalismi eivät yleensä käy käsi kädessä..." (s. 71)

Kymppiluokalla (vastannee meidän ysiä) opiskeleva Cat on suorastaan hauska ja holtiton henkilöhahmo, joka ihailee Taylor Zwiftiä, yrittää sietää ituhippihenkistä pikkusiskoaan Lunaa sekä muka-hauskoja vanhempiaan - ja jonka lempikirosana on voi hanhenmarjat. Hän on haksahtanut horoskooppeihin,  ja onkin ystäväpiirinsä luotettu horoskooppivastaava, joka jakelee kullekin tilanteeseen sopivia horoskooppeja apunaan Tähtien pyhä kirja valistuneille. Cat tykkää tytöistä, muttei ole kertonut tästä kuin parhaalle ystävälleen Zannalle. Hän onkin salaa rakastunut Allisoniin, joka kuitenkin on melko varmasti hetero. Cat kuuluu koulun suosittujen tyttöjen porukkaan, jota johtaa pelottava Siobhan. Välillä Cat haluaisi vastustaa Siobhania, etenkin kun tämä on taipuvainen muiden kiusaamiseen, mutta eihän ystävien tielle voi astua. Vai voiko?

Samalla kun Cat haaveilee Allisonista niin, että jää miltei bussin alle tämän takiaan, hänen elämäänsä tupsahtaa älyttömän siisti Morgan, joka urhoollisesti sukeltaa Catin veden varaan joutuneen piirustusvihon vedestä. Juuri sen vihon, johon Cat on piirtänyt lesbohenkisiä piirustuksiaan Disneyn tyttöhahmoista, kuten Frozenin Elsasta ja Vaianasta. Mutta miten ihmeessä Cat kuitenkin ajautuu seurustelemaan rasittavan perhetuttu Jamien kanssa, jonka omintakeiset biisiviritelmät ovat tehdä Catin hulluksi. Toisaalta, eihän Cat voisi mitenkään kuvitellakaan Morgania, sillä tämä on tähtimerkiltään Kaksonen, joilla on kaksi kokonaista puolta ja ovat siksi hyvin epäluotettavia. Mutta silti... kun Morgan sanoo Catin muistuttavan Madonnaa Missä olet, Susan -elokuvassa, tämän on ostettava samanhenkinen nahkatakki.

Heilautan blondit kutrini taakse. Minä olen vahva. Päätän heti, että tämä takki antaa minulle jumalaista naisenergiaa --- (s. 88)

Älä koskaan luota kaksoseen yllätti minut iloisesti. Odotin toki viihtyväni tämän parissa, mutten olisi uskonut, miten huikean hauska ja mukava kirja tämä olikaan. Kaapistatuloromaanin ei tarvitse todellakaan olla mikään vakavahenkinen, vaan sen voi lyödä läskiksi juuri tällä tavoin. Woolf on sotkenut monikulttuuriset henkilöhahmot ja monet vakavat teemat tähän hilpeähenkiseen pakettiin. Mitä tahansa voi tapahtua tässä kirjassa, mutta asiat esitetään niin kevyellä tavalla, ettei lukija ehdi synkistyä, kun on jo hihittelemässä seuraavalle Catin kohellukselle. Se ei silti tarkoita, etteivätkö henkilöhahmot kehittyisi ja viisastuisi kirjan edetessä kohti loppuaan. Onneksi ei kuitenkaan valuta siirappisuuden puolelle, vaan anteeksipyynnötkin voivat olla suurta hupia.

s. 206

      

Suosittelen hauskojen ja höpsöjen kirjojen ystäville. Itsellä tämä ainakin lähtee vakiovarusteeksi seiskojen vinkkauksiin. Ja muuten, minun horoskooppimerkkini on kaksonen.

Arvosanani 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

---

Syytä aina neitsyttä: Freja Nicole Woolf. Suomentanut Aila Herronen. WSOY 2024 (Älä koskaan luota kaksoseen #2)

Englanninkielinen alkuteos; Blame my virgo moon. Kansi: Lucia Picerno.

"Sapfo soikoon, Cat Phillips on täällä taas, täynnä energiaa, vitsejä ja sekoilua

Syytä aina neitsyttä on riemukkaan Älä koskaan luota kaksoseen -kirjan itsenäinen jatko-osa.

Cat Phillips seurustelee hyperviileän Morgan Delaneyn kanssa ja elämä hymyilee Guccin-upeasti. Kunnes ihana Morgan päättää haastaa Catin ystävän, ihaillun ja pelätyn Siobhanin, koulun johtajatyttövaaleissa. Catin uskollisuus on koetuksella, kun molemmat vaativat Catin tukea itselleen. Vastapainoksi hän päättää uppoutua sukupuolineutraaliin koulunäytelmäversioon Romeosta ja Juliasta. Päätös, jota hän pian katuu… (WSOY)

Oma arvio:

Tykästyin viime vuonna ilmestyneeseen Älä koskaan luota kaksoseen, jonka hervoton huumori, Freja Nicole Woolfin tekstin lähes överiksi menevät vertaukset ja kivat rakkauskuviot vetosivat minuun. Niinpä oli mukava saada jatkoa horoskooppeihin tosissaan uskovan Cat Phillipsin seikkailuista.

Catilla on kuumimmista kuumin tyttöystävä, Morgan, josta valitettavasti hänen muut ystävänsä eivät niinkään pidä. Koulun kuningataroppilas Siobhan järjestää Catille viisitoistavuotissynttärit teemalla keltainen, mutta lupaavan alun jälkeen kaikki alkaa mennä pieleen: kaikkien inhoama koheltajasäheltäjä Brooke tulee kutsumatta bileisiin pukeutuneena väärään väriin, ja myöhässä saapuva Morgan ryhtyy Catin kauhuksi puolustamaan Siobhanin läksyttämää Brookea. Sillä lailla ei Morgan ainakaan nosta statustaan Catin ystävien silmissä.

Minun ystäväni ja tyttöystäväni himoitsevat nyt avoimesti verta, ja minä olen se lampaanraato, josta he tappelevat. (s. 78)

Tämän jälkeen kaikki lähtee menemään väärään suuntaan: Morgan alkaa kaveerata häilyväisen Brooken kanssa ja asettautuu ehdolle koulun johtajaoppilaaksi Siobhanin vastaehdokkaana. Kumman puolella Catin kuuluisi olla? Cat hankkiutuu vähän niin kuin vahingossa koulun Romeo ja Julia -näytelmäryhmään ja saa hämmästyksekseen Brooken kanssa pääroolit: Cat on Julia ja Brooke Romeo. Tämä suututtaa pääroolia havitelleen, Kultakutri-jengiin kuuluvan öky-Elizabethin.

Ehkä tämän suhteen avain onkin kirjaimellisesti avain. Avain huoneeseen, jonne pääsemme vain me kaksi. (s. 115) 

Välillä Catilla ja Morganilla menee ihanasti ja rakkaus kukoistaa, mutta välillä Catin ystävät laittavat hänet miettimään, käyttäytyykö Morgan aina kivasti Catia kohtaan. Catin paras ystävä Zanna alkaa etääntyä Catista, sillä tämä keskittyy ihan liikaa omiin ongelmiinsa ja sivuuttaa jatkuvasti Zannan huolet, ja tämä aiheuttaa tietysti Catille suurta surua, sillä Cat ei tunne oloaan omakseen enää Siobhanin ja kumppaneiden kanssa heidän morkatessa jatkuvasti hänen tyttöystäväänsä. Sama homma taas on Morganin queer-ystävien kanssa, sillä nämä tuntuvat katsovan aina Catia kieroon, etenkin Maja. Morgan ei tunnu ottavan tätä vakavasti.

Ja niin minä aiheutin tyttöystävälleni mustan silmän. Joutsen on kunnossa, mutta minä en. Kokemus aiheutti melkoisen trauman, ja joudun kaiken huipuksi korvaamaan rikki menneen poluveneen! (s. 95)

Kaikesta tästä kaaoksesta Cat syyttää sitä, että hänen horoskoopissaan kuu on neitsyessä. Tästä tulee kirjan nimikin. Hän uskoo niin sokeasti tähtimerkkeihin, että on sokea monelle konkreettiselle asialle, kuten Siobhanin dominoivalle ja epäsuvaitsevalle käytökselle, oman navan ympärillä pyörimiselle sen sijaan, että kuuntelisi myös ystävänsä Zannan huolia, tai ottaisi huomioon myös Brooken tämän sekoiluista huolimatta. Vaikka Morgan on ihana tyttöystävä, tarvitsee Cat myös Zannaa. Miten hän saisi pyydettyä tältä anteeksi tohelouttaan? Totta kai jo totuttuun tapaan (katso edellisen osan arvio) anteeksipyyntökin on täynnä kohellusta, koska Cat vain on sellainen - hänelle aina sattuu ja tapahtuu.

Syytä aina neitsyttä tarjoaa samaa kohellusta, huumoria ja söpöä rakkautta kuin sarjan avausosakin. Välillä mietin, onko tekstissä liikaa hassunhauskoja vertauksia, omintakeisia huudahduksia ja erikoisia adjektiiveja, kuten tiukka kuin Tittelitom, kaikuu kuin keilahalli, ÜBER-guccimainen, voihan Wuhan! jne. Suomentaja Aila Herrosella on ollut kyllä kovasti tekemistä näiden ilmaisujen kanssa, hatunnosto hänelle tästä. Sitten taas, tämä kirja on vetänyt kaiken niin överiksi, että sama kai se on antaa mennä kunnolla. Kirjan tyylistä joko tykkää tai sitten ei, mutta vakavalla mielellä tähän ei kannata tarttua.

Taustalla kaiken kohelluksen ja hassuttelun takana on kuitenkin syvällisempiä teemoja, kuten oikein kattava POC- ja LHBGT-edustus, kiusaaminen ja syrjiminen, ystävyys jne. Toinen lukunsa on Catin perhe, jossa nolot vanhemmat keskittyvät maanisesti viherhuoneen rakentamiseen ja pikkuvanha hihhulipikkusisko Luna pitää joogasessioitaan huoneessaan.

Annan tälle arvosanaksi 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä luettavaa:

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Sari Luhtanen: Tuhkimo tennareissa

Ashley Elston: 10X Sokkotreffit ja 10 totuutta ja yksi tehtävä

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu