Aivokemiaa: Ali Hazelwood

Aivokemiaa: Ali Hazelwood. Suomentanut Riina Vuokko. WSOY 2026 

Englanninkielinen alkuteos (2022): Love on the Brain. Kansi: Lilithsaur

"Flirttaileva uutuus Rakkaushypoteesin kirjoittajalta.

Hermosolut sähköistyvät ja sydänkäyrät villiintyvät tiedemaailmaan sijoittuvassa romanttisessa komediassa.

Miesselittäjät ja tiedemaailman ankeuttajat vaviskoot! Vuosikausia pätkätöitä tehnyt neurotieteilijä Bee Königswasser saa uskomattoman upean työtarjouksen NASAsta. Harmi vain, että hän joutuu työskentelemään yhdessä arkkivihollisensa Levi Wardin kanssa, jonka yrmeää naamaa ja käsittämättömän leveitä hartioita ei näemmä pääse pakoon missään. Mutta hetkinen – reistaileeko Been takaraivolohko vai onko Levi juuri niin seksikäs kuin miltä näyttääkin? Laboratorion lämpötila nousee järisyttävän kuumiin lukemiin, kun huippulahjakkaat tohtorit ottavat toisistaan mittaa."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olen lukenut aiemmin Ali Hazelwoodin romanttiset kirjat The Love Hypothesis (joka oli ensimmäisiä nykyajan spicyjä kirjoja, joita aikuisiälläni luin, ja siksi kirjan arvostelu on sitä luokkaa LOL) ja nuorille aikuisille suunnatun Shakkimatti. Ensiksi mainittu on myös suomennettu viime vuonna nimellä Rakkaushypoteesi. Tämän Aivokemiaa-kirjan olen ostanut parisen vuotta sitten enkunkielisenä kirjahyllyäni lämmittämään. Onneksi tuli tämä suomennos, koska minun kielitaidollani iso osa kirjan nokkeluuksista olisi saattanut mennä ohi enkunkielisen version kanssa.

Liki kolmikymppinen Terveysviraston tutkijana työskentelevä Bee Königswasser on onnensa kukkuloilla saadessaan paikan NASA:n BLINK-projektista. Hän pääsee kauemmas niljakkaasta ja seksistisestä Trevor-pomostaan ja exästään Timistä. Hän pääsee muuttamaan Houstoniin ja tekemään töitä neurologian osaajana huipputiimissä. Ainoa mutta on hänen tuleva työparinsa, Levi Ward, jonka hän on nimennyt Mulkku-Leviksi, koska tämä on ollut aina todella töykeä häntä kohtaan aina opiskeluajoista lähtien. Onnekseen hän saa ottaa mukaan assistentikseen Rocíon, goottityyliin pukeutuvan ja erikoisia, synkähköjä faktoja jakelevan persoonan. Been rakas kaksoissisko Reike matkustelee ympäri maailmaa, joten hän on aina yhtä kaukana Beestä, missä hän onkaan.

Työ NASA:lla alkaa lupaavasti, sillä ystävällinen astronautti Guy, joka on oleva myös BLINK:issä suunnitellun avaruuskypärän testihenkilö, esittelee Beelle avuliaasti paikkoja. Toki outoa on, että Been työhuone on mahdollisimman kaukana muusta tutkimusryhmästä eikä hänelle ole vielä toimitettu tarvittavia laitteita, saati hommattu toimivaa kulkukorttia. Kaikki tuntuu hiukan vielä tökkivän. Ensikohtaaminen isokokoisen Levin kanssa on niin tönkkö kuin Bee kuvittelikin. Tosin sitten sattuu hassu juttu, jossa on osallisena tutkimustiloissa luikkiva kissa, kaatuva kuorma ja herkästi pyörtyvä Bee, joka päätyy Levin käsivarsille ja erikoisen vihreiden silmien tarkkailtavaksi. 

Hän seisoo ovella.

Tuijottaa minua.

Vain tuijottaa. Jykevä ja ankara lumihuippuinen vuori. Sama ilme kuin silloin vuosia sitten, hiljainen ja hymytön. 

Halveksunnan Fujivuori. (s. 52)

Bee on hyvin mielenkiintoinen, räväkkä persoona. Tämä alle 150-senttinen tehopakkaus violetteine hiuksineen ja lävistyksineen on erikoinen näky NASA:n käytävillä, ja tuntuu ettei Levi voi sietää sitä, miltä Bee näyttää. Beellä on salaisuus, josta kukaan ei tiedä: Hän kirjoittaa Twitteriin nimimerkillä @MitäMarieTekisi feministisiä mielipiteitään lempiaiheenaan seksismi tieteen aloilla, ja hänellä on vankka kannattajakuntansa. Bee pitää Marie Curieta esikuvanaan ja siitä hän on saanut idean nimimerkkiinsä. Ajan myötä hän on päätynyt viesteilemään yksityisesti Scmack-nimimerkin kanssa, jolla on tällä hetkellä naishuolia. 

Kun projekti alkaa alkukankeuksien jälkeen käynnistyä, Been on yritettävä tulla toimeen jäyhän Levin kanssa, joka kylläkin alkaa osoittaa paikoin mukaviakin puolia itsestään pikku hiljaa. Kaikkihan nyt tietää, miten tässä tulee käymään. 

"Olet oikeassa. Ei tämä helppoa ole. Mutta ei niistä syistä kuin luulet." (s. 158)

Aivokemiaa sattui minulla nyt oikein sopivaan saumaan ja tykkäsin tästä oikein paljon. Been ja Rocíon hahmot ovat mainiot ja vastakkainasettelu yli 180-senttisen Levin ja alle 150-senttisen Been, joka kaiken lisäksi pyörtyy todella herkästi, on hulvaton. Pidän siitä, miten feministiset ajatukset on tuotu Marie Curien kautta ja Been Twitter-viesteilyn kautta mukaan luontevasti. Spicyt kohtaukset ovat niin spicyjä kuin arvelinkin, mutta näihin alkaa jo tottua. Onhan Bee kuvattu vähän karikatyyrimäisen herkäksi ja heikoksi yksilöksi: hän purskahtaa itkuun aina nähdessään kuolleen eläimen, pyörtyy niin nähdessään exänsä kuin lapsen leikkihämähäkin jne. Tämä vain korostaa sitä, miten järkälemäisen iso Levi on ja tyyni kuin...vuori. Arvasin melko äkkiä kaikki kirjan juonikuviot, mutta mitäpä se haittaa, kun kirja oli ihan superviihdyttävä ja hauska.

"Saanen huomauttaa, ettei meille kaikille ole suotu sellaista ylellisyyttä kuin tasainen verenpaine." (s. 309)

Erityisen mahtavia yksityiskohtia mainitakseni: Bee käyttää öisin purentakiskoja (en ole koskaan ennen bongannut purentakiskoja kirjasta), mainitsee Lemon Drop -shotit (siis ne on paljon parempia kuin Tequila shotit!) ja Levin kissan nimi on Schrödinger. Kirjassa esiintyy itse asiassa kaksi kissaa!

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Lukunurkka

Samantyylistä:

The Love Hypothesis: Ali Hazelwood

Shakkimatti: Ali Hazelwood

Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen

 Mykkien lintujen museo: Marisha Rasi-Koskinen. WSOY 2026

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti (suunnittelu), Zulmaury Saavedra / Unsplash (kuva)

" 'Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut.'

Maagisrealistisen kerronnan mestarin uusi nuortenromaani vie kartalta kadonneen kylän aavemaiseen tunnelmaan. Mykkien lintujen museo on tarina pahuudesta ja kostosta mutta myös selviytymisestä.

On elokuu 1985. Takaristin kyläkoulua on johtanut sama opettaja jo vuosikymmenten ajan. Kun kylään muuttaa kaksi tuntematonta tyttöä undulaatteineen ja umpimielisine hymyineen, kaikki menee sekaisin. Käynnistyy tapahtumasarja, jossa jokainen on osallinen, mutta jota kukaan ei hallitse.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä ja päätyy moottoritien alle jääneeseen Takaristiin. Paikka näyttää ensin rykelmältä raunioita mutta sitten unet ja todellisuus alkavat sekoittua. Joku kuvaa Veronikaa vanhanaikaiselle videonauhalle. Ja tappaa undulaatteja.

Mykkien lintujen museo on kauhuun vivahtava maaginen tarina lapsuudesta ja vallasta. Se on itsenäinen osa todellisuuden rajoja tutkivaa trilogiaa, johon kuuluvat teokset Auringon pimeä puoli ja Pudonneet."(WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Jos jotakin kirjaa olen odotellut kieli pitkällä tänä keväänä, on se tämä Marisha Rasi-Koskisen uusin Mykkien lintujen museo. Hänen aiemmat nuorten aikuisten romaaninsa Auringon pimeä puoli ja Pudonneet tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja osasin aavistella, että tulisin rakastamaan tätä uusintakin, joka on tavallaan kolmas osa trilogiaa. Kaikki teokset ovat kuitenkin ihan omia, itsenäisiä tarinoita, mutta niitä yhdistää maagisrealistinen kerronta ja aikaulottuvuuksilla leikittely. 

Nuori Veronika tupsahtaa keskelle lähes kuollutta kylää. Hän haluaa tehdä podcast-jakson Kadonneiden kylien salaisuudet ison valtatien alle hautautuneesta Takaristin kylästä, josta joku Anonyymi86 postasi videon wastenet404-sivulle. Video oli hylätystä Takaristin koulusta, ja siitä Veronika sai idean lähteä itsekin kuvaamaan kylää. Mukaansa hän ei halunnut ketään, ei edes tyttöystäväänsä Marttaa, sillä salaa hän halusi hiukan etäisyyttä täydelliseen ihanaan tyttöystäväänsä. Hän haluaa tehdä tämän ihan itse.

Näistä linnuista ei voi sanoa mitä ne ovat, mutta ainakaan ne eivät liiku. Ne istuvat ja odottavat, ovat paikoillaan kuin unessa. Tai kuin olisivat täytettyjä ennemmin kuin eläviä. (s. 215)

Takaristin kylässä on aavemainen tunnelma. Veronikan hämmästykseksi koulurakennus onkin pahoin palanut, vaikka videolla se on vielä ihan kunnossa, ränsistynyt toki kyllä. Läheltä löytyy talon perustukset, mutta navettarakennus on yhä pystyssä. Siellä Veronika voisi yöpyä. Kaikki tuntuu kuitenkin todella kummalliselta, ja lähistöltä löytyy jonkun väsäämiä linnunpelättimiä. Ja kun Veronika tarkemmin kuuntelee, alueella ei kuulu linnunlaulua ollenkaan. Sitten hän löytää vielä keltaisen undulaatin raadon. Onko alueella joku vaarallinen tyyppi? Anonyymi86:n videot katoaa netistä saman tien, kun Veronika on ehtinyt ne katsoa. Martta väittää Veronikan laittaneet hänelle jotakin outoja kuvia, joita hän ei itse muista laittaneensa. Mitä ihmettä tapahtuu?

Toisessa tarinalinjassa eletään vuotta 1985, jolloin Takaristi on vielä elinvoimainen pikku kylä. Sen keskiössä on pieni koulu, jossa kaikki 19 oppilasta ykkösestä kuutoseen opiskelevat samassa luokassa. Nyt tapahtuukin jotakin jännittävää, sillä luokkaan on tulossa kaksi uutta tyttöä: Anna ja Karina. He muuttavat Mutapohjan autiotaloon, ja kylässä ollaan hyvin jännittyneissä tunnelmissa. Perheen äiti on hiukan erikoinen, taiteellinen. Anna on vanhempi ja osaa laulaa kauniisti, mutta ei ensimmäisen päivän laulukokeessa pääse täydellisesti korkeaan nuottiin. Opettaja maisteri Jylhä pyytää tyttöä ystävällisesti yrittämään uudelleen, niin kauan että se onnistuu. Lopulta nuorempi, vilkkaamman oloinen Karina käy laulamassa luokan edessä Ukko Nooan.

Kirjassa vaihtuvat näkökulmahenkilöt tiuhaan tahtiin, sillä lähes kaikki luokan oppilaat saavat oman vuoronsa: Tiina, joka toivoo Karinasta uutta ystävää, Floora, jolla on kaikkein uusimmat levyt ja hienoimmat Barbiet, Piia, joka kuulee tuoreimmat juorut vanhempiensa kaupalla (ja on open mukaan liian pullea), Jouko ja Ville, luokan urheilulliset pojat ja metsästäjät, Tommi, jonka status luokan parhaimpana on nyt vaarassa (ope varoitti tästä heti), Taina, joka on tottunut olemaan näkymätön (ope jaksaa muistuttaa Tainan mielisairaasta äidistä), Santeri, joka kerää pakkomielteisesti tavaroita, Hilja, joka on löytänyt syvän uskon ja ilahtuu, kun Anna valitsee eka laulukseen virren, Petri, joka on koukussa Donkey Kong -elektroniikkapeliin, Annika, joka on herkkä puhkeamaan kyyneliin (ja jonka pisamat johtuvat open mielestä siitä, että hän on pienenä tippunut huussin reiästä) ja Jani, joka on liian tyttömäinen. Sitten on tietysti eka-tokaluokkalaiset, Puutarhatontut, joilla ei ole omaa nimeä - sillä he ovat vain puutarhatonttuja siihen saakka, että ovat vähintäänkin kolmosella.

"Miksi kukaan ei koskaan puhu opettajasta?" (s. 282)

Kuten jo saattaa aavistaa, opettaja Maisteri Jylhä on kamala. Hän verhoaa kaiken tekemisensä hyvyyden alle ja pitää koko kylää vallassaan manipuloidessaan kaikkea taitavasti ja ovelasti. Hän väittää taistelleensa jatkosodassa ja Vietnamin sodassa, luokan seinällä on kunniamerkit todisteena. Hän on säveltänyt hienoa musiikkia ja onpa jopa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanin yksi hahmoista. Vanhemmat eivät puhu opettajasta, joka on ollut aiemmin myös heidän opettajansa. Jotakin kamalaa häneen liittyy, sen aistii heti kirjan alkusivuilta saakka. 

Uusien kyläläisten tulo sekoittaa koulun ja koko kylän dynamiikkaa. Kyläläiset ovat huolissaan heidän suunnitelmista perustaa kylään omaa liiketoimintaa, kioskia sun muuta. Ovatpa uudet asukkaat myös bonganneet uhanalaisen lintulajin ja raportoineet siitä, jolloin heidän maista tehtäisiin suojelualue. Sehän ei käy, sillä mailla on metsästetty ja poltettu perinteinen Unohtamisen juhlan kokko joka marraskuu. Siellä jokainen polttaa itselleen tärkeimpiä tavaroita, oli se sitten lintujen tunnistusopas, elektroniikkapeli, Kissin levy tai mummon rukousnauha. Lisäksi on olemassa Karkausyön juhla joka neljäs vuosi. Se on myös opettajan syntymäyö.

"Tehän tiedätte", maisteri Jylhä sanoo samalla kun napsauttaa kiinni suksiensa siteet, "että ne jotka ovat syntyneet karkauspäivänä, viettävät syntymäpäiväänsä vain kerran neljässä vuodessa. Mutta vielä harvemmin juhlivat ne, jotka ovat syntyneet karkausyön aikana. Sellaiset ihmiset eivät ikäänny juuri lainkaan. He voivat elää lähestulkoon ikuisesti." (s. 204)

Uusista tytöistä Karina uskaltaa kyseenalaistaa opettajan valheellisia tarinointeja, jotka opettaja tietenkin kääntää kuitenkin omaksi edukseen. Anna on lahjakas oppilas, mutta kärsii jatkuvista migreeneistä. Opettaja antaa sen vuoksi Annalle koko ajan lisätehtäviä, koska tämä on niin paljon poissa. Annan migreenit vain pahenevat ja lisätehtävät kasaantuvat. 

Nykyajassa Veronika joutuu yhä hämmästyttävimpien tapahtumien kieputukseen. Hän ei enää välillä tiedä, mikä on unta ja mikä on totta. Miksi keltainen undulaatti löytyy välillä kuolleena, välillä elävänä? Miksi yhtäkkiä sataa lunta? Miksi läheisen lammen rannalla on vain mökin perustukset, mutta toisella kertaa siellä on täysin pystyssä oleva huvila? Läheiset alkavat huolestua, niin Martta kuin Veronikan vanhemmat. 

Veronika on yksin. Hänen seuranaan on vain täytettyjä lintuja vitriineissä. Olen unessa, hän sanoo itselleen, tämä ei tapahdu oikeasti. Alakerrassa ei ole harmonia. Tässä huoneessa ei ole lintuja eikä täällä missään tapauksessa ole ovea, jossa ei ole kahvaa. Silti hän ei voi mitään itselleen. Hän alkaa hakata ovea kunnes hänen käteensä sattuu. (s. 267)

En tietystikään paljasta enempää kirjan juonesta, enkä kyllä osaisikaan, niin taitavasti se kieputtelee lukijaansa aikasilmukoissaan. Olin jälleen kerran täysin mykistynyt lukiessani Rasi-Koskisen taitavaa kerrontaa, jossa aika ei todellakaan kulje tavallista reittiään. Alussa lukuisa määrä lapsiminäkertojia hämmästytti, mutta yllättävän hyvin pääsin sisälle tapahtumiin niiden kautta. Erityisen ilahduttavaa kirjassa on myös kasarille sijoittuva nostalgiatrippi, jossa monet sen ajan ilmiöt tulevat tutuiksi. Valitettavasti myös asenteet ja suhtautuminen erilaisuuteen, nepsy-kirjoon ja sairauksiin, kuten migreeniin ja masennukseen. Lukuisten lapsinäkökulmahenkilöiden kautta tulevat esille todella monet nykypäivänä paremmin tiedostetut oppilaiden haasteet, jotka sadistinen Maisteri Jylhä nyt valjastaa omiksi vallankäytön välineikseen. Pahaenteisyys kirjassa tuo siihen kauhusäväyksiä ja lopussa jopa jännärimäisiä tunnelmia.

Mykkien lintujen museo ei ole helppo kirja nuorelle, vähän lukeneelle lukijalle, mutta kokeneille lukijoille tätä voi ehdottomasti suositella. Kirjalla on kaksoisluokitus, eli se on sekä nuorten (aikuisten) että aikuisten kirja. Minä suosittelen tätä upeaa mielenmyllertävää kirjaa kaikille, jotka eivät säiky hiukan haasteellisempaa aikaulottuvuuksien käsittelyä kirjassa.

Minun täytyy nyt saada lukea lisää Rasi-Koskista, joten olen laittanut tbr-listalleni myös hänen aikuistenkirjallisuutta, mm. uusimman Kesuuran, joka sai juuri Tähtivaeltaja-palkinnon.

Annan arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjavinkit

Lastenkirjahylly

Keskisuomalainen 

tai Savon sanomat (vaativat kirjautumisen, maksuton)

Samantyylistä:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen

Pudonneet: Marisha Rasi-Koskinen

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson

Rachel Pricen paluu: Holly Jackson. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2025 

Englanninkielinen alkuteos ( 2024): The Reappearance of Rachel Price. Kansi: Christine Blackburne (kuva), Casey Moses (suunnittelu)

"Hittikirjailijan tajunnanräjäyttävä, true crimesta ammentava trilleri tytöstä, joka etsii totuutta perheestään kameroiden kuvatessa.

Kun Rachel Price kuusitoista vuotta sitten katosi salaperäisesti, hänen kaksivuotias tyttärensä Bel oli ainoa todistaja. Bel ei muista tapahtumista mitään ja haluaisi vain jättää menneet taakseen.

Belin vastustuksesta huolimatta tapauksesta aletaan kuvata true crime -dokumenttia. Silloin mahdoton tapahtuu: Rachel Price ilmaantuu paikalle ilmielävänä.

Rachelilla on selitys katoamiselleen, mutta Bel ei tiedä mitä uskoa. Kamerat käyvät, kun Bel yrittää selvittää, mitä hänen äidilleen aikoinaan tapahtui – ja miksi tämä nyt on palannut." (Karisto)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tänä vuonna on Holly Jacksonin faneja hemmoteltu oikeinpa kahdella suomennetulla jännärillä. Keväällä ilmestyi Kuudes kuolee, joka oli erittäin hyvä, ja nyt syksyllä sain käsiini tämän Rachel Pricen paluun. Hiukkasen minua hirvitti kirjan paksuus, sillä tässä on asiaa jopa 550 sivun verran, mikä on jännärille aika paljon. Tämän kirjailijan kirjoihin minulla on kuitenkin niin kova luotto, että olin varma, että lukisin tämän viikossa. Ja näin teinkin.

"Maan häiriintyneimmälle perheelle. Kippis!" (s. 241)

Annabel Pricen sisällä on sykkyrä, joka liittyy hänen perheessä tapahtuneeseen tragediaan. Tätä sykkyrää Bel yrittää lieventää näpistelemällä pikku tavaroita. Bel asuu kahdestaan isänsä kanssa, sillä hänen äitinsä on kadonnut - kuin tuhka tuuleen - 16 vuotta sitten, Belin ollessa parivuotias. Belin äidin, Rachel Pricen auto löydettiin käynnissä erään syrjäisemmän tien varresta takapenkillään pikkuinen Bel. Onneksi Belin opettaja Julian Tripp saapui paikalle ja nappasi pikkuisen turvaan.

Nyt Rachel Pricen tapauksesta kuvataan dokumenttia, johon Belin isä on lupautunut mukaan osin rahapulassaan. Ramsey Leen kysymykset äitinsä katoamista turhauttavat Beliä, sillä ei hän muista siitä mitään. Hän voi vain arvailla, mitä tapahtui: hylkäsikö äiti lapsensa ja miehensä ja aloitti uuden elämän jossakin, vai kaappasiko hänet joku? Onko hän enää edes elossa? Belin isää epäiltiin aikoinaan vaimonsa murhasta, mutta todisteiden puuttuessa hän vapautui syytteistä. Onneksi, sillä Bel tietää, ettei isä voisi olla syyllinen.

Myös Belin lähisukulaiset joutuvat osaksi dokkaria: lähistöllä asuvat Jeff-setä ja Sherry-täti sekä Belin rakas, pari vuotta nuorempi Carter-serkku ovat kuvausryhmän haastateltavina. Mukaan raahataan myös vaari Pat, joka ei muista juurikaan enää mitään vuosi sitten saadun aivoinfarktin vuoksi. Bel ei edes yritä olla kohtelias kuvausryhmälle, sillä hän ei ole kiva juuri kenellekään, jos ei halua. Kamera-assistentti, Ramseyn sukulaispoika Ash tykkää Belin kipakasta tyylistä ja tuntuu olevan hänen puolellaan. Bel irvailee Ashin pukeutumistyylistä, joka on hyvin erikoinen, mutta Ash ei pahastu tästäkään. 

Kun Bel saa tarpeekseen rekonstruktiosta, jossa käydään läpi hänen äitinsä katoamishetkeen liittyvä tilanne, hän pakenee paikalta ja kävelee takaisin kotiinsa. Hän törmää resuisesti pukeutuneeseen naiseen, joka näyttää ihan hänen äidiltään. Ja itse asiassa, hän on Rachel Price, äiti, joka käveli pitkän matkan jalat rakoilla takaisin kotiin tienvarresta, johon hänen sieppaajansa hänet yllättäin jätti. Kuudentoista vuoden vankeuden jälkeen. Kaikki tämä on liian vaikea sisäistää, mutta siinä hän nyt on. Hän ei osaa sanoa Annabelia oikealla nimellä Beliksi, vaan kutsuu tätä Annaksi. Isä on ihan yhtä ihmeissään nähtyään vaimonsa luullen tämän jo kuolleen, samoin kuin sukulaiset. Ja koko kotikaupunki. 

Totuus ei käynyt järkeen. Silti se oli ainoa selitys, joka kävi järkeen.

Rachel Price oli palannut, ja Bel oli kadottanut ajattelukykynsä. (s. 99)

Tästä lähtien Belin ja Charlie-isän on totuttava siihen, että lehdistö päivystää heidän kotipihansa edessä päivin öin, että kaikki kyläläiset tuijottavat heitä ja että heidän kodissaan asuu tuttu, mutta täysin vieras ihminen. Belin pitäisi olla iloinen ja onnellinen, ainakin muiden mukaan. Carter-serkku ei ymmärrä, miksi Bel epäilee äitinsä valehtelevan siitä, missä tämä oli 16 vuotta. Bel on kuitenkin saanut äidin kiinni useasta epäjohdonmukaisuudesta tarinassaan, ja hänellä on outo aavistus tuosta ihan vieraalta tuntuvasta Rachel Pricesta. Ainoa, joka häntä uskoo, on Ash. Hänen kanssaan Bel alkaa kuvata omaa sivujuonnetta dokumenttiin, jonka nimeksi vaihdettiin Rachel Pricen paluu. 

Normaali oli outo sanavalinta: elämä oli ollut normaalia ennen Rachelin paluuta. Normaali elämä oli mennyttä nimenomaan hänen takiaan. (s. 154)

Onko Belin syytä pelätä omassa kodissaan? Miksi Rachel lukitsee oman makuuhuoneensa joka yö? Miksi isä alkaa tehdä töissä pidempiä päiviä ja viikonloppuvuoroja äidin paluun jälkeen? Onko äidin siepannutta miestä edes olemassa?

Ash uskoi häntä tai ainakin sanoi uskovansa, ja tässä vaiheessa se riitti Belille. Hänellä oli joku puolellaan, vaikkakin varsin epätodennäköinen ja täysin naurettava tyyppi. (s. 192)

Voi jestas, miten taidokkaasti rakennettu jännäri tämä olikaan! Alussa minulla oli vielä hiukan epäileväinen olo, mutta sitten Rachel Pricen paluun jälkeen alkoi tapahtua asioita ripotellen, lopussa suorastaan rytinällä. Bel on hyvin samankaltainen henkilöhahmo kuin muissakin Jacksonin kirjoissa. Tarkkaavaisuus, epäileväisyys ja kipakka luonne ajavat Beliä eteenpäin tutkimuksissaan, sillä hän ei aio niellä valheellisia tiedonmuruja. Hän luottaa vaistoonsa. Hän ei ole tottunut luottamaan keneenkään, siksi hän ei automaattisesti luota palanneeseen äitiinsäkään. Siitä hän ilahtuu kovasti, kun Ash uskoo häntä ja lähtee mukaan selvittämään äidin kertomusten paikkansapitävyyttä. Tämä lähentää heidän välejään huomattavasti. Pidin myös henkilöhahmoista kovasti erikoisesta Ashista, joka olisi voinut saada ehkä jopa hiukan enemmän tilaa kirjassa. Kirjailijalle tyypilliseen tapaan painotus on aina jännärijuonen kehityksessä ja päähenkilön ajatuksissa, eikä mahdolliset romanttiset kuviot valtaa kovinkaan isosti tilaa.

Enpä olisi arvannut lopputulemaa, eli tämä totisesti yllätti. Lopussa kuljetaan moraalisten rajojen tuolla puolen, mutta Kiltin tytön murhaopas -trilogian jälkeen mikään ei minua enää hätkähdytä Jacksonin kirjoissa ja henkilöhahmojen teoissa. Äärimmäinen tilanne vaatii äärimmäisiä tekoja.

Rachel Pricen paluu on sellainen YA-kirja, johon aikuisten jännärien ystävien kannattaisi ehdottomasti tarttua. Paljon lukeville 15+ lukijoille tämä on varmasti hittiosuma joulupukin konttiin (ellei tätä ole jo TikTokin innoittamana lukenut enkuksi...)

Annan tälle maksimiarvosanan 5+

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla: 

Kirjakaapin avain

Samantyylistä:

Kiltin tytön murhaopas -trilogia: Holly Jackson

Kuudes kuolee: Holly Jackson

Minne katosit, Monday?: Tiffany D. Jackson

Sulamispiste: Annukka Salama

 Sulamispiste: Annukka Salama. WSOY 2025

Kansi: Satu Ovaskainen (kuva), Kaisu Sandberg (suunnittelu)

"Niin kuumaa että jää sulaa!

Koukuttavien romanssien mestari Annukka Salama hengästyttää nyt lätkäkaukalossa! Oliver ja Niklas ovat jääkiekon superlupauksia – ja toistensa vihollisia junnumaajoukkueissa lahden molemmin puolin. Poikien joutuessa samaan joukkueeseen alkaa Suomi-Ruotsi maaottelu, jollaista ei ole ennen lätkässä nähty.

Oliver Järvinen singahtaa täydestä tuntemattomuudesta koeajalle maajoukkueeseen. Kaikki hänen hurjimmat unelmansa ovat toteutumassa, kunnes hänen elämäänsä luistelee Niklas Gauffin, ruotsinsuomalainen tähtikiekkoilija ja totaalinen kiusankappale. NHL-ykkösvaraukseksi povattu Niklas on vaihtanut Tre Kronor -pelipaidan yltään ja muuttanut Suomeen – ja kaiken huipuksi Oliverin huonekaveriksi lukion asuntolaan.

Kohtalon heittäessä heidät samaan kaukaloon peli ja otteet kuumenevat sietämättömiksi. Nuorten yksityisasiat ovat suurennuslasin alla, kun media seuraa heidän kauttaan ennen NHL-varauksia, ja pojat joutuvat isojen valintojen eteen taistellessaan tulevaisuutensa puolesta." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Tältä Annukka Salaman uutuudelta ei ole voinut välttyä somessa, niin ahkerasti ja taitavasti kirjailija on sitä siellä promonnut. Olen ihaillut myös keräilybokseja, joita on saanut tilata ennakkoon tai joita on voinut voittaa arvonnassa. Satu Ovaskaisen upeat kuvitukset ovat näkyneet myös etukäteen somessa ja lisänneet kiinnostusta kirjaan. Lisää tämmöistä! 

Olen saanut arvostelukappaleen jo aikoja sitten, mutta kiltisti olen malttanut olla tarttumatta tähän, koska jonossa on ollut muita kirjoja ensin. Kun viimeinkin annoin itselleni luvan lukea tämän kirjan, arvatkaapa kauanko tässä meni? Noin vuorokausi, ja kirja oli luettu. Sitä ennen olin tahkonnut erästä toista samanpaksuista kirjaa, joka oli minulle hyvin nihkeä lukukokemus, ja sen lukemiseen meni minulla 2 viikkoa. Tässä siis oiva esimerkki taas siitä, miten jotkut kirjat vetävät kuin itsestään, kun toiset taas eivät. Mutta nyt pitkän alkujaaritteluni jälkeen itse kirjaan ja arviooni siitä.

Oliver Järvisen aamurutiinit ovat aina samanlaiset: puurolla höystettyä smoothieta naamaan, hiihtokamppeet päälle ja aamutreenit vetämään ennen koulua. Oliver on lupaava ampumahiihtäjä, ja saa täyden kannustuksen ja tuen vanhemmiltaan, entiseltä kilpahiihtäjä-äidiltään ja Rasmukselta. He ovat varmoja siitä, että Oliver rakastaa hiihtämistä. He eivät kuitenkaan tiedä, että Oliver hiihtää tasan vanhalle avolouhokselle, johon kertynyt vesi on jäätynyt sopivasti, ja pukee hokkarit jalkaansa. Siellä hän treenaa kikkojaan ja haaveilee olevansa huippujääkiekkoilija, ihan kuten hänen vihaamansa täydellisyys, Ruotsin nuorten lupaus Niklas Gauffin, jonka kuva hänellä on näytönsäästäjänään. Ihan vain, jotta hän voi vihata ja kadehtia tätä tarpeeksi.

"Sanoitko sä jääkiekon? Ei ikinä. Vain mun kuolleen ruumiini yli."(s. 22)

Kun Oliverin todelliset haaveet paljastuvat, äiti saa hepulin. Ei missään nimessä, jääkiekko on toksisin laji ikinä ja Oliver syötäisiin siellä elävältä! Rasmus tukee kuitenkin Oliveria äidiltä salaa ja kannustaa tätä jääkiekkoharrastuksen pariin. Rasmuksen kuvaamat videot tulevat viraaliksi ja yhtäkkiä Oliverilla on hämmentävä kutsu kädessään: hänen kykynsä on huomattu ja hänelle tarjotaan paikkaa Holm Eliten Urheilulukiossa, jossa opiskelevista muodostuu maajoukkue U18. Oliver ei ole uskoa silmiään. Äiti sanoo tietysti heti ei, mutta Oliver päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja karkaa Holmiin. 

Holmissa Oliver pääsee asumaan muiden Mini-Jellonien kanssa hulppeaan asuntolaan, josta hän saa jopa oman huoneen. Hän tutustuu heti persoonalliseen joukkueen kapteeniin Häikkään, joka osoittautuu feministiksi henkeen ja vereen, sekä moniin muihin pelaajiin. Vaikka vastaanotto asuntolassa on hyvä, kaikkialla ei ole niin. Valmentaja Repe Rahkonen kohtelee Oliveria erityisen ankarasti, eikä Oliver ymmärrä miksi. Ensimmäisessä pelissä Ruotsia vastaan Oliver tulee todella pahasti taklatuksi, eikä anna juuri armoa anteeksipyytelevälle taklaajalle.

"Sun elinajanodote on nolla tolla hupparilla tässä talossa", sanon ja kohotan leukaani.Tajuan sillä hetkellä, että istun sängylläni ilman paitaa, kun hänen katseensa käy ensin hauiksellani ja sitten rinnallani. Mietin mittaileeko hän kannattaako kanssani tapella. (s. 123)

Kun Oliver saa kuulla saavansa huonetoverin, hän ei osaa arvatakaan, että juuri hänet taklannut tyyppi muuttaa samaan huoneeseen hänen kanssaan. Ja hän on Niklas Gauffin, kaksoiskansalaisuutensa vuoksi siirron Suomen joukkueeseen saanut täydellisyys. Poikien välillä alkaa armoton nokittelu, joka johtuu pääosin kateudesta: Oliver kadehtii Niklaksen vuosien kokemusta, kun taas Niklasta ärsyttää Oliverin nousu huipulle lähes tyhjästä. Muut joukkueen pojat joutuvat kestämään parivaljakon riitelyä jatkuvasti ja Häikkä on hermoromahduksen partaalla. Silti poikien välillä tuntuu olevan jotain muutakin, sen aistivat myös asuntolan muut pojat. 

"Voi jumankauta. En mä halua sua."

"Joo. Et tietenkään. Niinpä niin." (s.205)

Ai että minä viihdyin tämän kirjan parissa! Kuten alussa sanoin, luin tämän päivässä enkä vain voinut laskea kirjaa käsistäni, ennen kuin sain sen loppuun. Vaikka finglismi paikoin ärsytti minua, hyväksyin sen osana kirjan tyyliä (ja nuorille se ei särähdä varmastikaan niin paljon korvaan.) Kirjassa on paljon samaa kuin esimerkiksi Alice Osemanin Heartstopperissa, Hannah Gracen Icebreakerissa ja Ana Huangin Maalintekijässä, mutta kyllä Sulamispiste on oma persoonallinen teoksensa.  Tulisuusaste on nuorille lukijoille sopiva, joten ei pelkoa, että tämä olisi liian härski kuten kaksi viimeksi mainittua, aikuisille suunnattua urheiluromanssia. Salama ei selvästikään halua piilotella suosivansa tiettyjä trooppeja kirjoissaan, erityisesti vihollisista rakastavaisiksi -trooppia. Se onkin minusta oikein toimiva asetelma, vaikka joskus alkaa tuntua parivaljakon riidat jo liiankin hakemalla haetuilta. Sulamispistettä lukiessani minä hiukan jo tuhahtelin Oliverin riidanhakuisuudelle, joka lähti fritsusta. Onneksi tilanne tasoittui pian. 

"Oliko se parempaa kuin supermegaburgeri ekstra ananasrenkaalla ja aurajuustokastikkeella?" Hän mumisee kaulaani vasten. (s. 238)

Salama kirjoittaa loppusanoissaan koskettavasti edesmenneestä Janne Puhakasta, jota hän haastatteli kirjaa varten. Hän sanoo kirjan lähentelevän utopiaa siitä, millaista toksiseksi luonnehditussa jääkiekkomaailmassa voisi olla. Utopia tulikin lähinnä mieleeni, sillä minijellonien pojat ottivat Oliverin ja Niklaksen suhteen vastaan epäilyttävän hienosti. Muutenkin feminismin henkeen hönkivä kapteeni Häikkä on hiukkasen epäuskottavan puolelle menevä hahmo, mutta oikeasti vain niin hulvattoman ihana ja symppis.

Olin iloisesti yllättynyt, miten paljon kuvitusta kirjassa on. Satu Ovaskaisen piirroskuvat tukevat kivasti tarinaa ja ovat muutenkin upeita.

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjavinkit (Mikko)

Morren kirjablogi

Siniset helmet

Samantyylistä:

Alice Oseman: Heartstopper-sarja

Hannah Grace: Icebreaker - Sulavaa jäätä (K18)

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni

Petovala: Heidi Nummi

 Petovala: Heidi Nummi. WSOY 2025 

Kansi; Riikka Turkulainen

"Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä

Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.

Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.

Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Kirja, jonka kannessa on ilves, ei voi jäädä minulta lukematta! Heidi Nummen esikoisteos Petovala vaikutti heti ensi vilaisulta kiinnostavalta, etenkin kun varsinaisia ekodystopioita ei kovin monestikaan nuorille ilmesty nykyään.

Pihka asteli mieleni kankaalla, sen pehmeät tassut painuivat sydäntäni vasten. Uusi ravistus repi jälleen kehoani. Haukoin happea ja painoin nyrkkejä vatsaani vasten.

Minun parhaani ei ollut riittänyt. (s. 17)

Kirjan maailmassa suuri osa eläinlajeista on joko kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Niinpä on perustettu ympäristöministeriön alainen suojelijoiden keskus, jossa asustaa koko joukko eri eläinlajien suojelijoita. Jokaisella on siis oma eläinlaji suojeltavanaan, ja yleensä eläintä suojellaan niin kauan, kunnes se julistetaan sukupuuttoon kuolleeksi. Sitä ennen on käytävä läpi raskas saattohoitovaihe, jolloin mitään toivoa lajin säilymisestä ei enää ole, mutta seurataan vielä viimeisiä yksilöitä. Maailma on jaettu yhteisiin suojelusmaihin, elonkehiin, joista Suomenlahden elonkehä on yksi viidestäsadasta.

Kun elämä pakkautui tiiviisti yhteen, syntyi jotain ainutlaatuista. Samalla oli tärkeää rajat ihmisille omat reviirinsä, yksi laji ei voinut enää vallata koko maapalloa. (s. 47)

Mitä suojelijalle sitten tapahtuu, kun hänen suojeltavansa kuolee sukupuuttoon? Sitten otetaan joku toinen suojeltava eläin, tai sitten aletaan surunkantajaksi. Surunkantajat ovat erillään muista oleva, naamioitu lahko, jotka tekevät päivittäisiä suruharjoituksiaan.

17-vuotias Laika suojelee ilvestä. Hän on saanut ensikosketuksensa rakkaimpaan suojattiinsa Pihkaan tämän ollessa poikanen, ja se on ilveksistä ainoa, joka antaa Laikan koskettaa tätä. Laikan päivärutiineihin kuuluu valvontakameroiden ja Pihkaan asennetun seurantalaitteen seuraaminen ja näin ollen varmistaminen, että ilveksillä on kaikki hyvin. Laikalla on kuitenkin suuri murhe kannettavanaan, sillä hänen suojelulajinsa on määrätty kuukausi sitten saattohoitoon. Nyt ympäristöministeriössä toimiva Amanda on sitä mieltä, että ilves olisi jo tuomittu sukupuuttoon kuolleeksi. Tätä Laika ei halua hyväksyä. Laika ei ole kertonut tästä kenellekään suojelukeskuksessa, varsinkaan hyvälle ystävälleen Nenekille, joka on viime aikoina tuntunut kumman etäiseltä. Nenek ja Laika ovat kasvaneet samassa kasvatuskodissa, josta molemmat ovat siirtyneet vartuttuaan suojelijaksi. Nenekin suojelulaji on palokärkitikka, ja sympaattinen Raiku onkin tuttu näky Nenekin lähellä. 

Kaikki eivät ole niin suosiollisia petoeläimiä kohtaan. Seuraavissa vaaleissa äänivyöryn saa Ihmiset ensin -niminen äärihenkinen puolue, jota johtaa provokatiivinen Vaaranmaa. Hän haluaa, että villipetojen metsästys sallittaisiin uudelleen ja vaaralliset ilvekset poistettaisiin ihmisten läheltä. Suojelijoiden kauhuksi Vaaranmaa nimitetään ympäristöministeriksi, ja myös suojelijoiden keskus saattaa olla vaarassa. 

Kirjassa seurataan myös Kira-nimisen parikymppisen naisen haastattelua. Hän on ollut vangittuna useita kuukausia toimittuuaan Verivartio-nimisessä äärijärjestössä yhdessä poikaystävänsä Joelin kanssa. Verivartio on toiminut Vaaranmaan suojeluksessa ja heidän pääkohteenaan on ollut nimenomaan ilvekset. Kira kertoo haastattelumuotoisissa osissa epävakaasta lapsuudestaan, pikkusiskostaan, jota ei ole enää nähnyt aikoihin, väkivaltaisuudestaan ja siitä, miten hän joutui Joelin kautta Verivartioon. 

Laika kiinnostuu surunkantajista ja tutustuu erityisesti Geoon, joka vastoin surunkantajien sääntöjä opettaa Laikalle suruharjoituksen tekemistä.  Laikalla on vain jokin, joka estää häntä pääsemästä täysin surun sisälle. Jokin muiston varjo, jota hän ei saa päähänsä. Laikan ja Geon välille syntyy syvä luottamus ja ystävyys, ehkä jotain vielä enemmänkin, mutta Laikaa ahdistaa se, ettei hän pääse etenemään suruharjoituksessaan. Muu surunkantajien yhteisö suhtautuu tosi nuivasti Laikan läsnäoloon yhteisössä, mutta Geo yrittää murtaa suljetun yhteisön sääntöjä. Geon suojeluseläin on ollut aikoinaan siili, nyt jo sukupuuttoon kuollut sekin.

Putosin tyhjyyden läpi, pimeään tunneliin, josta kaikki elämä oli imetty tyhjiin. Aika katosi, surussa oli vain tämä loputtomiin venytetty hetki. Paikka menetti merkityksensä, sillä suru oli kaikkialla. (s. 162)

Mutta mitä Nenekillä on meneillään? Hän on viihtynyt viime aikoina tosi tiiviisti Balkanilaislähtöisen DJ.n Pavelin seurassa, mutta miksi hän ei tunnu olevan suojelija enää koko sydämestään? Laika tuntee, kuinka heidän välillään on jokin kuilu. Samalla suojelijoiden keskuksessa kuohuu, kun kylmäkiskoinen Vaaranmaa uhkaa heidän tulevaisuuttaan ja äärijärjestö Verivartio kylvää propagandaansa. Laika on huolissaan ilveksistään, jotka käyttäytyvät levottomasti, ja lisäksi joku on sabotoinut hänen valvontakameroitaan viime aikoina. Laika on valmis suojelemaan Pihkaa ja muita ilveksiä vaikka omalla hengellään.

Ihmiset ensin, niinkö? Eikö juuri sellainen ajattelu ollut aiheuttanut Punaisen myrskyn? Eikö sellainen maailmankuva ollut syynä koko vanhan maailman kiroukseen? (s. 26)

Pidin ihan valtavasti tästä kirjasta! Olen myös hyvin iloissani siitä, että tämä on valittu Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Dystopian keinoin Petovalassa otetaan kantaa uhanalaisten eläinten tilanteeseen ja salametsästykseen (kirjassa mm. sudet on salametsästetty sukupuuttoon), poliittisiin kahtiajakoihin yhteiskunnassa, ääriliikkeisiin ja myös suruun ja sen käsittelyyn. Kirja ei kuitenkaan paasaa eikä syyllistä, vaan siinä yritetään ymmärtää kaikkia osapuolia. Kira tuo oman näkemyksensä siitä, miten hän lähti väkivallan polulle ja liittyi äärijärjestöön. Vaaranmaa taas todistaa sen, miten pelko voi ajaa tekemään äärimmäisiä päätöksiä. Surunkantajat taas ovat uppoutuneet niin syvälle suruunsa, että ovat juuttuneet omaan sisäänpäin kääntyneeseen yhteisöönsä. Laika ei ymmärrä, miten joku voi ottaa uuden suojeltavan eläimen ja päästä surustaan yli - ja luopua toivosta.

Pihka hyppäsi suuren lohkareen päälle ja seisoi siinä aivan liikkumatta, eikä maailmassa ollut mitään kauniimpaa, vain kissapedon voima ja viisaus. (s. 50)

Kirja pitää sisällään todella mielenkiintoisia henkilöitä, erilaisia valintoja ja kohtaloita. Parasta kuitenkin ovat eläimet, erityisesti Laikan suojelemat ilvekset. Laika kokee uskomattomia tunteita juostessaan Pihkan kanssa metsässä ja tuntiessaan tämän turkin pehmeyden jalkaansa vasten. Heillä on hyvin ainutlaatuinen yhteys.

Kirjan juoni pitää tosi hyvin otteessaan. Loppua kohti tulee hyvinkin jännittäviä tilanteita, joissa sydämeni on pakahtua jännityksestä. Toiveikas kirja tämä on silti, ehdottomasti. Petovala on ehdottomasti parhaita lukemiani YA-dystopioita. Toivotan kirjalle kovasti onnea Finlandioihin!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5+

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

--

Emily Wilde -trilogia: Heather Fawcett

Emily Wilden Haltiatiedon opas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2025 (Emily Wilde #1)

Englanninkielinen alkuteos (2023): Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries. Kansi: Vera Drmanovski.

"Romanttinen hyvänmielen fantasia vie pohjoisen tuiskuihin ja haltioiden matkaan.

Yrmeä professori Emily Wilde matkaa pohjoiseen syrjäiselle saarelle tutkimaan keijuja ja haltioita. Työ kuljettaa hänet niin pahantahtoisen magian kuin odottamattoman rakkaudenkin äärelle. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö aloittaa valloittavan fantasiasarjan.

Emily Wilde on haltiatiedon asiantuntija ja nerokas tutkija, muttei järin hyvä ihmisten kanssa. Kun Emily saapuu nietosten peittämään Hrafnsvikin kylään tutkimusmatkalle, hänellä ei ole aikomustakaan tutustua paikallisiin. Eikä hän myöskään halua viettää aikaa kilpailijansa Wendell Bamblebyn kanssa. Bamblebyn, joka hurmaa kyläläiset, tunkee nokkansa Emilyn työhön ja hämmentää hänet läpikotaisesti.

Kun Emily raottaa ovea aiemmin tutkimattoman haltiakansan maailmaan, hän törmää toiseen mysteeriin: kuka on Wendell Bambleby? Ratkaistakseen arvoituksen Emilyn on paljastettava oman sydämensä salat." (Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että. Taas ollaan niin kauniin kansitaiteen äärellä, että kirjan lukemisen aloittamisesta ei meinaa tulla mitään, kun tekisi mieli vain jäädä ihastelemaan kantta. Emily Wilden Haltiatiedon opas sai vuoden 2023 Goodreads choice awardseissa neljänneksi eniten ääniä fantasiakategoriassa. Siispä minulla oli hyvät aavistukset tästä kirjasta ennakkoon.

Emily Wilde saapuu yhdessä Shadow-koiransa kanssa Norjan Ljoslannin saarelle, Hrafnsvikin kylään tutkimaan haltioita ja niistä kerrottuja tarinoita. Emily on tieteen nimeen vannova Cambridgen yliopiston professori, ja hänen erikoisalaansa on nimenomaan haltiatietous. Tämä on hänen viimeisen tutkimusetappinsa ennen hänen Haltiatiedon oppaansa viimeistelyä. Hänen on siis saatava juroista kyläläistä irti paljon kansanperinteenä kulkenutta tietoa, mutta se ei olekaan niin helppoa, sillä Emily ei ole käytökseltään mikään ihastuttava ihminen. Hän on puhtaasti ammatillinen ja paneutunut osaamisalaansa, mutta ihmisten kanssa hän on tönkkö, joidenkin mielestä jopa töykeä. Niinpä hän ensitöikseen onnistuu suututtamaan kylän arvossapidetyn emännän, Audin.

Emilyn vuokrakämppä on vetoisa ja karu, eikä hänellä ole kokemusta takan käytöstä saati polttopuiden hakkaamisesta. Onneksi mökin vuokraajan poika Finn auttaa Emilyn alkuun. Emily ei kuitenkaan vaadi luksusoloja, sillä Väen tutkiminen on hänelle tärkeintä. Niinpä hän suuntaakin metsään ja alkaa ensi töikseen pehmittämään erästä lähteen reunalla asuvaa pikkuista kansanhaltiaa. Koska haltiat pitävät lahjoista ja kaupanteosta, Emilyn ja Poen välille syntyy sopimus: Jos Emily toimittaa Poelle karhuntaljan ja lapioi talven tullen hänen kotitalon polkunsa, Poe valmistaa hänelle joka päivä tuoreen, herkullisen leivän. Näin alkaa Emilyn ja Poen välinen tuttavuus.

Sängyllä istuva poika oli kalvakka kuin kuutamon loiste vasta sataneella lumella. Pysähdyin siihen paikkaan, sillä olento ei ollut lainkaan samannäköinen kuin aiemmin kohtaamani vaihdokkaat - ne olivat viimeistä myöten rumia, luisevia otuksia, joilla oli yhtä paljon älliä kuin eläimillä. (s. 89)

Kylässä on tapahtunut ikäviä asioita, sillä pelätyt hienohaltiat ovat viime vuosina vieneet kyläläisten lapsia tiheämmin kuin ennen. Emily käy tapaamassa erästäkin perhettä, joita nyt piinaa erittäin ärhäkkä vaihdokas. Vaihdokasta ei voi surmata, sillä se surmaisi myös haltioiden maahan viedyn ihmislapsen. Emily haluaisi auttaa sekoamisen partaalla olevaa perhettä tietämyksensä ja Poelta saamiensa tietojen turvin.

Pakkaa saapuu hämmentämään kuvankaunis Wendell Bambleby, Emilyn kollega ja kilpailija Cambridgestä. Emilyllä on ollut aina aavistus siitä, ettei Bambleby ole täysin ihminen, sillä hän osaa hurmata ihmiset hämmästyttävällä tavalla. Niin käy myös Hrafnsvikin kylässä, jossa neidot lankeavat tuon kultahiuksisen, vihreäsilmäisen hurmurin jalkoihin ja Emilylle ärhennelleet kyläläiset syövät hänen kädestään. 

Bambleby nojautui taaksepäin, ja hänen huulillaan kareili hymy. "Em, tiedäthän sinä, että voisit helpottaa elämääsi todella paljon, jos yrittäisit edes välillä olla pidettävä." (s. 108)

Bambleby on kuin rasittava teini: hän nurisee kylmyydestä, hän vaatii palvelua ja laistaa hommista. Hän käy säikyttämässä Emilyn suojatin Poen kysymyksillään ja kiusoittelee työlleen omistautunutta, ulkonäöstään viis veisaavaa Emilyä. Heidän välillään on jotakin, sen kyllä aistii alusta saakka, mutta Emily verhoaa sen kiukkunsa taakse. Että kehtasikin Bambleby-ryökäle tulla sotkemaan kaiken! Toisaalta, hänen ansiostaan ja avullaan kyläläiset lämpenevät myös Emilylle, he saavat parempaa tarjoilua mökkiinsä ja Bambleby sisustaa mökistä paljon kodikkaamman. Hänen käsityötaitonsa ansiosta myös Emilyn laatikkomaiset vaatteet saavat uutta ilmettä, vaikka Emily ei tätä kovin arvostakaan.

Kirja etenee päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan, paitsi lopussa, kun tapahtumat menevät sen verran hämäriksi, että päivätkin ovat Emilyllä hukassa. Niistä en kerro sen enempää, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen yllättäviä. Alaviitteissä Emily selventää muutamia haltiatietouteen liittyviä seikkoja, ne ovat tosi kiva lisä. Mukana on myös muutama haltiatarina, jotka Emily siirtää kirjansa sivuille kuultuaan ne kyläläisiltä. Yhden tarinan perusteella hän ja Bambleby lähtevät etsimään Luunvalkeaa puuta, jonka sisään tarun mukaan olisi haltiakuningas. Tämän reissun jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kyllä, tunsinhan minä jotakin - en suinkaan ole hirviö.  Mutta lähtisinkö heidän peräänsä  vain heidän itsensä vuoksi, jos tiedossa ei olisi ainuttakaan tieteellistä löytöä?

En. En minä lähtisi. (s. 175)

Kylläpäs minä pidin tästä kirjasta! Emilyn ja Bamblebyn kemiat toimivat loistavasti, mutta romantiikalla ei ole tässä mällätty ollenkaan liikaa. En siis todellakaan laittaisi tätä romantasiakategoriaan, eikä itse asiassa seksiä ole tässä kirjassa ollenkaan. Emily on nepsypiirteineen riemastuttava henkilö, hellyyttävän kömpelö ja ihanan itsekäs, mutta ällistyttävän viisas ja empaattinen. Bambleby osaa olla yhtä aikaa rasittava, hemmoteltu olento, mutta myös oikea hurmaava herrasmies sille päälle sattuessaan. Hänen ihailunsa Emilyä kohtaan on niin suloista. Emilyn ja Bamblebyn välillä tapahtuu vain hiuksenhienoja, suloisen romanttisia asioita. Se saa lukijan toivoimaan lisää - ehkäpä sitten ensi osassa.

Kirja alkaa hyvin reaalifantasiamaisena, mutta menee välillä korkeafantasian määritelmiin. Ljoslannin  hyisevä ilmasto pureutuu lukiessa luihin ja ytimiin. (Googlettelu paljasti Norjassa olevan oikeasti Ljosland-niminen kylä, mutta kirjassa Ljoslann on hyvin Islanninkaltainen saari.)  Kaikista ihaninta kirjassa on kuitenkin sympaattinen kansanhaltia Poe. Kun hänen kotipuunsa miltei poltetaan, sydämeni on murtua. 

Odotan innolla ensi keväänä ilmestyvää jatko-osaa Emily Wilden Kätkettyjen maiden atlas. Ai että, pääsen taas lukemaan, miten Emilyn ja Bamblebyn juttu jatkuu ja mitä lisää Emily oppii haltioista.

Annan tälle arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Kirjahullun päiväkirja

Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas: Heather Fawcett. Suomentanut Taimi Tornikoski. Tammi 2026

Englanninkielinen alkuteos (2024): Emily Wilde´s Map of the Otherlands. Kansi: Vera Drmanovski.

"Karkaa keijujen matkaan! Emilyn ja Wendellin seikkailut jatkuvat romanttisessa hyvän mielen fantasiassa.

Nerokas professori Emily Wilde etsii ratkaisua keijuovien sekä oman sydämensä mysteereihin. Lukijat ja kriitikot lumonnut Tiktok-ilmiö saa odotettua jatkoa.

Emily Wilde on vihdoin saanut valmiiksi historian ensimmäisen kaikenkattavan haltiatiedon oppaan. Viimeisimmällä tutkimusmatkallaan hän pääsi perille myös raivostuttavan hurmaavan kollegansa Wendell Bamblebyn todellisesta identiteetistä: Wendell onkin murhanhimoista äitipuoltaan paennut haltiakuningas, joka etsii tietä takaisin valtakuntaansa. Ja nyt hän on mennyt kosimaan Emilyä! Tunteistaan huolimatta Emily ei ole kuitenkaan valmis vastaamaan kosintaan myöntävästi.

Emilyn mielen päällä on myös uusi projekti: hän työstää haltiavaltakuntien karttakirjaa. Nyt kaksikko on uuden seikkailun äärellä: tällä kertaa matka vie Itävallan Alpeille, mistä Emily uskoo heidän löytävän oven Wendellin valtakuntaan."(Tammi)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olipas mukava saada jatkoa viime vuonna hehkuttamalleni Emily Wilden haltiatiedon opas -kirjalle. Jälleen kirjan kansi saa minut henkäilemään ihastuksesta syvän metsänvihreällä taustasävyllään. Ja mitä ovat nuo söpöt kettuset kannen alalaidassa? Se selviää kirjan luettuaan....

Emily Wilde ja keijuksi paljastunut Wendell Pambleby jatkavat päivätyötään Cambridgen yliopistolla, mutta veri vetää heitä pian taas kenttätöihin. Wendellin kosintaan Emily vastaa yhä epämääräisesti, vaikka "kyllä"-vastauskaan ei tunnu hänestä niin kovin mahdottomalta. Hän rakastaa tuota turhamaista keijumiestä kyllä, mutta täytäähän sitä hieman harkita, voiko kuolevainen Em asettua asumaan keijujen valtakuntaan, jahka he sinne löytävät taas tien. Heidän on nimittäin löydettävä Keskusportti, jotta vallasta syösty keijuhallitsija Wendell pääsee taas takaisin vaatimaan vallan itselleen. Hänen äitipuolensa kun surmasi koko hänen perheensä ja ajoi Wendellin pois valtakunnastaan päästäkseen itse valtaistuimelle.

Niinpä seuraava tutkimusmatka vie heidät Itävallan Alpeille, samoille seuduille jossa tutkija nimeltä De Grey vuosia sitten katosi. Seuru on pelottavien puufaunien valtakuntaa, ja Emilyllä on mukanaan laukussa yliopistolta tutkimustarkoituksiin kähvelletty puufaunin jalka, jonka hän uskoo johdattavan heidät Keskusportille. Mukaan he ottavat Emilyn assistentin, 19-vuotiaan sukulaistyttö Ariadnen, sekä valitettavasti myös rasittavan tohtori Rosen, joka kiristää tekevänsä parivaljakosta muuten valituksen koskien heidän edellisiä matkojaan ja niissä tehtyjä laiminlyöntejä. 

St. Lieslissä tutkijoiden vastaanotto on suopeampi kuin aiemmassa osassa Ljuslannissa, tosin Wendell onkin heti alussa hurmaamassa kyläläisiä. Mökki on mukava, ruoka on hyvää ja kyläläisten suhtautuminen haltioihin kunnioittavaa, ehkä hieman pelonsekaistakin, mutta he opastavat tutkijoita mieluusti kuitenkin alkuun. Mukana porukassa on myös Emilylle aika ajoin ilmestyvä henkiolento, joka jakelee outoja viisauksia ja neuvoja. Tämä alkoi ilmestyä hänelle on Cambridgessä ja seuraa nyt näköjään häntä kaikkialle.

"Jos asenteesi on tuo, toivon että ystävämme vierailee seuraavaksi sinun luonasi. Itse en mieluiten tulisi outojen, seinien läpi kävelevien miekkosten vainoamaksi." (s. 81)

Seutu vilisee erilaisia haltioita ja niiden ovia, mutta Keskusporttipa ei niin helpolla löydykään. Lisäksi Wendellin vointi alkaa heiketä ja joutuupa Em pyytämään valillä apua Ljoslannin puuhaltia Poelta. Tutkijat eivät voi välttyä vaaroilta, etenkään kun he eivät aina noudata kyläläisten ohjeita. Pimeän aikaan seudulla ei todellakaan kannata hiippailla, ja haltiat on pidettävä tyytyväisenä. Emily saa usein apua Wendellin loitsimasta viitasta sekä Shadow-koiraltaan, joka on oikeasti Kalmankoira. He kohtaavat hyvin äkäisten kettuhaltioiden joukon, joista myöhemmin Alppikello-nimisestä tyypistä tuleekin heille oiva avustaja. Hiukan nokkava sellainen, mutta sopivalla mielistelyllä oikein kelpo apuri. (Tässä selviää siis myös kansikuvan kettujen tarkoitus.)

"Jos ovi minun valtakuntaani tosiaan piilee tässä herraan hylkäämässä vuorten ja kallioiden loukossa, uskon sydämeni pohjasta, että kaikista ihmisistä juuri sinä vielä löydät sen." (s. 113)

Mikä Wendelliä vaivaa? Miksi hän on koko ajan huonommassa kunnossa? Miksi haltiat ovat tyytymättömiä retkeläisten ruokalahjoihin joka yö ja tuntuvat tulevan pian ovesta läpi? Mikä tuon Emilylle ja pian toisillekin näyttäytyvän henkiolennon tarkoitus on?

Tässä osassa päästään hiukan kurkistamaan jo keijumaan sisäänkin, mutta siitä ei sen enempää. Seuravaavassa osassa Emily Wilden kadonneiden tarujen kirja, joka ilmestyy jo syksyllä -26, siellä ollaan jo sitten hiukkasen enemmän. Odottelen siis malttamattomasti jatkoa tähän hyvin kiehtovaan sarjaan, jota ei ole pilattu liialla spicymässäilyllä, vaan Wendellin ja Amilyn romanttinen suhde kulkee tarinan mukana kevyellä tavalla. En edes lähtisi tätä luonnehtimaan romantasiaksi, niin kuin jossakin taisin nähdä tehtävän, vaan enemmän tämä sarja on cozy fantasiaa.

Pyyhkäisin hiussuortuvia Wendellin kasvoilta. Hänen hiuksensa ovat hyvin pehmeät - itse asiassa miltei järjettömässä määrin, sillä ne tuntuvat ihmisen hiuksen sijaan pikemminkin kaniinin pohjakarvalta tai voikukan hahtuvilta. Huomasin, etten voinut olla silittämättä niitä. (s. 205)

Minulla kävi nyt tämän kakkososan kanssa hiukan niin, että lukeminen ei soljunut niin hyvin kuin eka osan kanssa. Alkuosa oli ehkä hiukan tylsähkö eikä vetänyt eteenpäin, ja pääsin vauhtiin vasta puolenvälin jälkeen. Siksi en ollut tästä niin innoissani kuin eka osasta, mutta loppua kohti lukeminen taas soljui suuremmalla mielenkiinnolla eteenpäin ja kokonaisuutena Emily Wilden kätkettyjen maiden atlas siivitti hienon polun trilogian kolmannelle osalle, jossa päästään seikkailemaan taas ihan erilaiseen miljööseen. Loppua kohti myös Wendellin erinomaisen ihana luonne pääsee oikeuksiinsa. Väriä tuo myös mukaan nuoruuden intoa puhkuva Ariadne, joka ei aina ihan  tiedä, mihin soppaan on lusikkansa laittanutkaan.

Annan tälle arvosanaksi 4

Kiitos arvostelukappaleesta.

Samantyylistä:

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Keijuvalta-kirjapari: Holly Black

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Häiveen tapauskirjat -sarja: Mari Renko

Pihlajapalatsi: Mari Renko. WSOY 2025 (Häiveen tapauskirjat #1)

Kansi: Kaisu Sandberg

" 'Siellä missä valo ja varjo kohtasivat, pimeyden rajamaalla missä äänet vaimenivat kuiskauksiksi, piileskeli Häive.'

Lumoava fantasia- ja mysteeriromaani vie keiju- ja ihmishovien ikiaikaisiin juonitteluihin. Rikoksen selvittämisen ympärille kehkeytyvää juonta höystää röyhkeän mestarivarkaan ja aatelisen etsiväneidin kipinöivä kemia.

Häive on Ilisiran hovia piinaava mestarivaras ja keiju. Viona Hollins on nuori aatelisetsivä, jonka tinkimättömiä tutkimuksia ei hidasta edes hänen kävelykeppinsä.

Varjonpäivän iltana kaikki silmäätekevät ovat koolla tanssiaisissa – myös Häive. Häive törmää yllättäviin vaikeuksiin keikallaan ja jää kiinni rikospaikalta ihmisaatelisen verta käsissään. Syyllisestä ei näytä olevan epäilystä, mutta keijuhovi palkkaa Vionan selvittämään tapausta.

Totuus on oletettua monimutkaisempi ja Viona huomaa pian avustavansa Häivettä vankilapaossa saadakseen sen selville. Rikosta ratkovan päähenkilökaksikon yhteispeli palaa herkullisesti kytevällä liekillä." (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Ai että, on ihanaa, kun tulee uusia kotimaisia nuorten aikuisten fantasiasarjoja. Mari Renko on minulle (ja monelle muullekin) ihan uusi nimi, mutta häneltä julkaistiinkin sitten kerralla kolme romaania tälle vuotta. Yksi näistä on siis tämä YA-kirja Pihlajapalatsi, jonka upean kannen on suunnitellut - kukas muukaan kuin - Kaisu Sandberg. 

Pitäisikö hänen luovuttaa ja tyytyä aatelisneidin rooliin? Jos hän yrittäisi enemmän, jos hän vain käyttäytyisi niin kuin kaikki muutkin? (s. 79)

Kirjan sympaattinen ja nokkela päähenkilö on aatelisneito Viona, joka ei ole tyytynyt vain tekemään kirjontatöitä ja juomaan teetä salongissa, vaan hän tutkii tilauksesta erilaisia rikoksia. Useimmiten hänellä on ollut toimeksiantoina erilaisia koruvarkauksia, mutta nyt hän saakin hyvin erilaisen tehtävän: Keijuprinssi Cory pyytää tätä selvittämään kuningattarenkaartin päällikön, Leodor Evertonin murhaa. Murhasta syytetään nyt siis Coryn pikkuveljeä, keijuhovin raikulipoikaa,  keijuvaras Elymus Adevanea, joka vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Ihmisten suhtautuminen keijuihin on hyvin asenteellista, joten kukaan ei ole kyseenalaistanutkaan, etteikö ruumiin kanssa samasta huoneesta yllätetty keijunuorukainen olisi syyllinen. Eipä silti, keijutkaan eivät oikein arvosta ihmisiä, jotka ovat ajaneet heidät omasta Pihlajapalatsistaan maan alle Käänteinen-nimiseen paikkaan.

Näky sai Elyn sydämen vihlomaan kaipuusta, joka oli tuttu jokaiselle keijulle. Se oli heidän kotinsa, heidän palatsinsa, jonka ihmiset ja tulikuningatar olivat varastaneet. (s. 138)

Ely ei ole syyllinen murhaan, sen saa tietää heti alussa lukijakin, joka pääsee seuraamaan tuon ketterän varkaan etenemistä Varjonpäivän tanssiaisten juhlarakennuksessa. Hänen on ollut määrä varastaa Evertonin työhuoneen kassakaapista eräs lipas, mutta saavuttuaan huoneeseen hän huomaakin jonkun ehtineen ensin - ja surmanneen herra Evertonin. Ja kuin kutsusta poliisit saapuvat samantien paikalle. Lavastettiinko Ely? Viona haluaa tavata vangitun keijupojan, joka paljastuu Vionan pitkään etsimäksi mestarivaras Häiveeksi, vaikka poliisipäällikkö Jac ei ole kovin innokas Vionan sekaantumisesta asiaan. Ely ei myöskään ole kovin yhteistyökykyinen Vionan kanssa, mutta hänen mieltä toki lämmittää pehmeä huivi, jonka neito sujauttaa tämän käsiraudoista kipeisiin ranteisiin. 

Ilisiran kaupungissa on odotettu jo pian saapuvaa tulikuningattaren uudelleensyntymää, joka on hyvin tärkeä tapahtuma. Kuningatar on hädissään, sillä juuri tuossa varastetussa lippaassa on tuon tapahtuman kannalta tärkeää tietoa. Niinpä hän pyytää Vionaa etsimään lippaan takaisin.

Viona päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja vapauttaa keijuprinssin, vaikka tämä onkin todella tylykäytöksinen. Apuna vankilapaossa hänellä on uusi lentohärveli, jonka hän on kehitellyt yhdessä herra Hastfieldin kanssa. Nyt ei ollut aikaa testilennolle, vaan Feenikssiiveksi nimetty kone pääsee tosi toimiin. Viona nimittäin haluaa tosissaan tietää, kuka murhasi herra Evertonin, kuka ehti varastaa kuningattarelle tärkeän lippaan ennen Elyä ja kuka palkkasi taas Elyn varastamaan lippaan? Ely saa toimeksiantonsa kammottavan Lyrissan välityksellä, mutta ei tiedä tarkalleen, kuka hänet palkkasi. 

Ely joutuu esittelemään rasittavan sinnikkään etsiväneidon asuinkumppaneilleen ja rikostovereilleen, peikkotyttö Meeralle ja kitsune Ryolle, joka pystyy muuttamaan muotoaan kolmihäntäisen ketun hahmostaan minkä tahansa ihmisen hahmoon. Yhdessä tämä varaskopla asustaa laitakaupungilla hylätyssä Puolen kuun teatterin rakennuksessa. Elyn harmiksi Viona sopeutuu joukkoon yllättävän hyvin, vaikka prinssillä on omat ennakkoajatuksensa aatelisista. Viona ei ole ihan täydellinen: hänellä on toisessa jalassaan proteesi, sillä hän on joutunut lapsena räjähdysonnettomuuteen ja menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen kasvojaan kehystävät kaiken lisäksi pyöreät rillit, jotka eivät ole tuossa maailmassa in.

Pikku hiljaa Vionan ja Elyn yhteistyö alkaa toimia, onhan heillä yhteinen päämäärä. Ketterä keijupoika ja kömpelö, mutta hyvin älykäs aatelisneito on loistava vastakohtapari. Välillä vieraillaan keijujen asuttamassa Käänteisessä, jossa Vionalle alkaa selvitä Elyn hankalat välit hänen perheeseensä. Pala palalta ratkotaan murhamysteeriä ja lippaan olinpaikkaa samalla, kun Vionan ja Elyn on selviteltävä välejään. Vionalle on kova pala huomata, miten syvästi Ely on riippuvinen tomusta, päihteestä, jolle erityisesti keijut ovat herkkiä. Kumpi on tärkeämpää Elylle, tomun tuoma vapauden tunne vai Vionan ystävyys?

Jos hän seuraisi himon kutsua, hän joutuisi jättämään tämän kaiken taakseen. Tomun tie oli yksinäinen. Ja hän todella oli saanut tarpeekseen yksin olemisesta. (s. 398)

Minä pidin tästä kirjasta valtavasti! Henkilöhahmot ovat todella moninaisia, Vionan ja Elyn  kemia toimii loistavasti, murhamysteerijuoni on kiehtova ja fantasiamaailma selkeä ja mielenkiintoinen yhdistelmä historiallista ja korkeafantasiaa. Mietin, olisinko halunnut romantiikan kipinää enemmän, mutta enpä sitten tiedä. On ihanaa, ettei tässä suin päin hypätä intohimon syövereihin, vaan selkeästi rakennetaan kunnon syvällistä pohjaa rakkaudelle. Tai niin ainakin oletan. Uudelleensyntyvä Feenikskuningatar on jotain ihan uutta ja jännittävää, keijut taas tuttua taattua muista YA-fantasioista. Ripaus steampunk-henkeäkin tulee Vionan lentohärvelikiinnostusten myötä. Plussaa myös siitä, että traagisen lapsuuskokemuksen jälkeen Vionalla on rakastava perhe tukenaan, eli aina ei tarvitse päähenkilön elää täysin kurjien ihmisten ympäröimänä.

"Nyt on aika näyttää koko maailmalle, että taikaolentojen aika on lopullisesti ohitse." (s. 256)

Jään innolla odottamaan Häiveen tapauskirjojen jatkoa, Elyn ja Vionan yhteistyön jatkoa ja ehkä jotakin muutakin heidän välilleen. Myös syntisen komea Cory-isovelikeiju aiheuttaa Vionalle sydämentykytyksiä, joten nähtäväksi jää, miten tässä vielä käy. Ihana, ihana kirja!

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

Siniset helmet

Samantyylistä:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras -trilogia

Jennifer Lynn Barnes: The Inheritance games -sarja

Kayvion Lewis: Thieves' Gambit -kirjapari

Holly Black: Ilman väki -trilogia ja Keijuvalta-kirjapari

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson

Kun maailma keinahtaa radaltaan: Jandy Nelson. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2025

Englanninkielinen alkuteos (2024): When the world tips over. Kansi: Theresa Evangelista. Sivujen kuvitukset: Jessica Cruickshank

"Villi romaani täynnä rakkautta, salaisuuksia ja lumoa

Kun maailma keinahtaa radaltaan on sisarusten välisen kilpailuhengen, sukukirousten ja rakkaustarinoiden ketju. Se on monisyinen tarina yhden perheen menneisyydestä, osoitus siitä, että vain historiansa tuntemalla voi muuttaa tulevaisuutensa.

Fallin sisarukset elävät Pohjois-Kalifornian viiniseudulla. Vuosia sitten heidän isänsä katosi salaperäisesti ja rikkoi perheen palasiksi. Nyt 12-vuotias Dizzy Fall näkee henkiolentoja ja toivoisi olevansa romanttisen kirjan päähenkilö. Miles Fall, 17, on komea älykkö ja koirakuiskaaja, joka haluaa epätoivoisesti löytää unelmiensa miehen. Yhdeksäntoistavuotias Wynton Fall vetää ihmisiä puoleensa ja on virtuoosimainen viulisti törmäyskurssilla tähteyteen… ellei tuhoa sitä ennen itseään.

Arvoituksellinen sateenkaaritukkainen Cassidy keikauttaa Fallien maailman raiteiltaan. Onko hän enkeli? Pyhimys? Vai ihan tavallinen tyttö? Jollain tapaa hänellä on voima muuttaa heistä jokaista. Mutta ennen kuin selviää, kuka hän on, tapahtuu onnettomuus ja Fallin perhe rikkoutuu pahemmin kuin koskaan. (WSOY)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Huhhuh, onpas paksu järkäle, oli ensiajatukseni tästä Jandy Nelsonin kirjasta. Kauankohan minulla menee taas tämän  yli 560-sivuisen kirjan lukemiseen, tuskastelin. Noh, arvatkaapa, menikö minulla kauaa tämän lukemiseen? Eipä ei. Olen häkeltynyt, hämmentynyt, sanomattoman onnellinen, että sain lukea näin mahtavan kirjan! 

Kun maailma keinahtaa radaltaan kertoo Paradise Springissä asuvan Fallin perheen tarinan. Se esittelee hyvin omalaatuisen perheen: 12-vuotiaan Dizzyn, jonka tukka on tumma kikkarapehko, joka näkee heidän tilansa pihalla haamuja, mm. suutelevat mieshaamut, joka on kiinnostunut erikoisista tiedonjyväsistä, joka rakastaa hulttioveljeään Wyntonia sekä Täydellistä Milesia (joka ei taas anna vastarakkautta pikkusiskolleen) ja näkee sanat väreinä. Dizzy höpöttää (äidin mielestä) kohtaamastaan  sateenkaaritukkaisesta enkelistä, joka pelasti Dizzyn jäämästä rekan alle (tätä hän ei kerro äidille). Dizzy suree myös sitä, ettei hänen rakas ystävänsä Lisko enää pidä hänestä, vaan Melindasta. 

Jälleen kerran hän joutui kasvokkain sen tosiasian kanssa, ette rakkaus aina ollut kaksisuuntaista.

Heidän isänsä ei vastannut heidän rakkauteensa. Siksi hän oli lähtenyt. (s. 429)

Täydellinen Miles, 17,  ei ole oikeastaan täydellinen. Hän on vain verhoutunut täydellisyyden valepukuun. Oikeasti hän on lopettanut koulun ja viettää päivät mustan labradorinnoutajan, Sandron seurassa. Kukaan ei tiedä, että he voivat kommunikoida telepaattisesti. Miles kerää toki ihmisten katseet, sillä hän on uskomattoman komea. Hän on perinyt piirteensä isältään Theo Fallilta. Miles on myös melko vasta suudellut ensimmäistä kertaa poikaa ja tajunnut, että hän on homo. Hän rakastaa lukemista ja kirjoittaa runoja. Hän ei tiedä itkevänsä unissaan kadonneen isänsä perään. Hän vihaa isoveljeään Wyntonia, joka on tehnyt hänelle vastikään hyvin inhottavan teon. Hän kohtaa Sandron kanssa kirjoja rakastavan, sateenkaaritukkaisen tytön, joka tuoksuu kukilta.

Jokin ei tuntunut todelliselta. Hänelle oli joskus aiemminkin tullut samanlainen tunne, kun lukeminen muuttui enemmänkin hengittämisen kaltaiseksi ja hän tiesi jättäneensä todellisen elämän taakseen ja sielu oli siirtynyt hänen ruumiistaan tarinaan. Mutta hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä toisen ihmisen kanssa - toisen ihmisen takia. (s. 76)

19-vuotias Wynton on saanut perheen äidiltä, Bernadetteltä porttikiellon heidän taloonsa, sillä hän on romuttanut äidin auton ja joutunut putkaan rikottuaan isoisoisää, Alonsoa esittävän patsaan. Isoveljeään jumaloiva Dizzy on kuitenkin salaa päästänyt veljensä vintille nukkumaan. Wyntonilla on uskomaton musiikin lahja - sen hän lienee perinyt trumpettia soittavalta isältään. Wyntonin soitin on viulu, ja hänellä on tulossa pian merkittävä keikka. Häntä harmittaa, miksei äiti ole kiinnostuneempi hänen soitostaan. Wynton on käyttäytynyt kamalasti nuorempaa veljeään, Täydellistä Milesia kohtaan isän lähdön jälkeen. Wynton itkee aina soittaessaan, minkä takia hän pitää aurinkolaseja.

Hän yritti olla olematta kusipää, todella yritti, mutta ei koskaan oikein edistynyt tavoitteessaan. Kun hän ei soittanut viulua, hän tylsistyi. Niin kuin kaada-bensaa-kurkkuun-ja-sytytä-tulitikku-tylsistyi. Ja hänelle tuli nälkäinen olo, elämännälkäinen, elämänkyltymätön. Silloin hän teki kaikkea mitä ei olisi pitänyt. (s. 90-91)

Myös Clive-setä asuu Fallin perheen tiluksilla, joka on siis aiemmin ollut Fallin suvun suuri viinitila, jonka Alonso Fall on aikanaan perustanut vaimonsa Marian kanssa. He toivat Espanjasta mukanaan ihmeköynnökset, ja heidän viininsä on aikanaan saanut arvostelijat vuodattamaan ylisanoja. Theo Fallin katoamisen jälkeen viininvalmistus loppui. Bernadette ei salli alkoholisoituneen Cliven tulevan heidän taloonsa, mutta Dizzy ja Miles vierailevat setänsä luona säännöllisesti. Setä soittaa trumpettia ja näkee enneunia.

Sitten on äiti Bernadette, jonka The Blue Spoonful -ravintolan annokset saavat ihmiset sekaisin onnesta. Bernadette kaipaa yhä miestään, joka lähti hänen odottaessaan Dizzyä ja jätti hänet kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän kattaa yhä aterian miehelleen ravintolaan joka ilta. 

Sitten tapahtuu onnettomuus - Wynton jää auton alle sen jälkeen, kun on soittanut uskomattoman keikan. Hänet pelastaa sateenkaaritukkainen Cassidy, joka antaa pojalle ensiapua ja hälyttää ambulanssin. Wynton makaa koomassa, kun tuo mystinen tyttö vierailee juttelemassa hänelle kenenkään tietämättä. 

Cassidy kertoo Wyntonin vuoteen vierellä omaa tarinaansa. Hän ei suinkaan ole enkeli, vaikka Dizzy niin lujasti siihen uskoo. Hän on kulkenut 14 ensimmäistä vuotta elämästään äitinsä Marigoldin kanssa asuntoautolla ympäriinsä etsien täydellistä Pikkukylää, johon asettua. Cassidy on kärsinyt yksinäisyydestä, vakaan turvallisen aikuisen puutteesta, isän kaipuusta ja juurettomuudesta koko elämänsä. Ailahtelevainen, epävakaa äiti on ollut hänen ainoa ystävänsä, kotiopettajansa, roolimallinsa. Äiti nautti miesten seurasta, toi toinen toistaan erikoisempia tyyppejä heidän asuntovaunulleen ja Cassidy joutui kestämään niitä - ja seksin ääniä. Välillä äiti tipahti omaan Äänettömään maailmaansa, jolloin Cassidy oli ihan omillaan. Kun kaksikko sitten vieraili Paradise Springissä, 13-vuotias Cassidy tapasi ihanan vaaleahiuksisen, viulua soittavan pojan, jonka kanssa hän tunsi hämmästyttävää yhteyttä. 

Wyntonin onnettomuus saa liikkeelle tapahtumaketjun, jossa Miles lähtee hakemaan Cassidyä Felix-nimisen kokkipojan ja Dizzyn kanssa - heidän toiveenaan on saada tuo pelastava enkeli parantamaan Wynton (heillä ei ole aavistustakaan, että Cassidy vierailee Wyntonin luona jo säännöllisesti). Mitä heidän määränpäässään odottaakaan? Kaiken lisäksi tuo Felix tietää uskomattomia tarinoita Fallin suvusta. Felixin katse saa Milesin hämmentymään, vaikka tämä sanoo, ettei ole saatavilla. Kuitenkin Miles huomaa heidän välillään sähköä. Miten joku voi olla niin innostunut kaikesta näkemästään kuin Felix? Hän on Milesin mielestä ihmeellisin tyyppi, jonka hän on koskaan tavannut.

En halua paljastaa tämän enempää juonesta, joka avautuu lukijalle ällistyttävän upealla tavalla kerros kerrokselta. Cassidyn traaginen tarina hänen itsensä kertomana, Bernadetten lähettämättämät kirjeet pojilleen, joissa hän lopulta tunnustaa kaiken, Milesin surulliset sähköpostiviestit isälleen, Fallin sukutarina sadunomaisesti kerrottuna, ja se, miten kaikki lopulta kiertyvät toistensa tarinoihin ja kaikilla on joku tärkeä roolinsa tässä tarinassa, kaikki nämä saivat minut rakastamaan tätä kirjaa. Kaikessa takana on tietysti rakkaus, oli se sitten rakkaus veljeä, äitiä, isää kohtaan, tai kipinöivää romanttista rakkautta jotakin ihanaa kohtaan. Muitakin vahvoja tunteita tässä tarkastellaan: kateutta, joka kulminoituu Fallin suvun kirouksenomaisena sisaruskateutena sekä isän, aviomiehen, ensirakkauden tai äidin ikävää. 

Rakas isä,

missä sinä olet? Miten saatoit jättää minut näiden ihmisten luo?

 

Miles (s. 85)

Kirjan henkilöt ovat uskomattomia persoonia, joiden tarinoita suorastaan ahmin itseeni. Surullinen Miles ei ymmärrä, miksi isoveli on alkanut vihata häntä ja miksi isä jätti heidät noin vain. Sandro-koira nokkeline viisauksineen on aivan hulvaton hahmo. Paljastuu, ettei Miles ole ainoa, joka ymmärtää koiran puhetta. Wynton taas on herkkä, väärinymmärretty musikaalinen lahjakkuus, joka ei ehkä vihaakaan Milesiä, kuten tämä luulee. Dizzy on hilpeä esiteini, joka ei ymmärrä, miksei rakkaus voi aina olla kaksisuuntaista. Miksi Lisko ei rakasta häntä enää? Miksi isä jätti heidät ja Miles itkee joka yö? Miksi Miles ei tykkää Dizzystä ja hänen hienoista tiedonjyväsistään?

Tämä kirja sopii hyvin Pride-kuukauden kirjaksi luontevalla sateenkaarevuudellaan. Kirjan paksuuden vuoksi tätä en välttämättä ota vinkkauksiin mukaan, mutta suosittelen kyllä kovasti paljon lukeville (15+) nuorille, jotka rakastavat erilaisia ihmiskohtaloita, sukutarinoita ja rakkaustarinoita. Tätä suosittelen erityisesti myös aikuisille, etenkin sellaisille, jotka haluavat tietää, mikä tekee YA-kirjallisuudesta niin erityistä. Kun maailma keinahtaa radaltaan on siitä malliesimerkki, miten paljon erilaisia teemoja voi yhdistää luontevasti uskomattoman upeaksi lukukokemukseksi, jossa lukija ei kuitenkaan menetä toivoaan.

Annan tälle arvosanaksi täydet 5

Kiitos arvostelukappaleesta!