Royalteen-sarja: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug

 Royalteen - Puoli valtakuntaa: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2022 (Royalteen #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Halve kongeriket. Arvingen. Kansi: Kaisu Sandberg (suunnittelu) ja Hilla Semeri (kuvitus)

"Hittisarjan avaus, jonka pohjalta on juuri tehty Netflix-elokuva!

Maan tunnetuin poika ja suurta salaisuutta mukanaan kantava tyttö. Lukuisiin maihin myyty kuninkaallinen romanssi on tarina pelkojen voittamisesta ja yllättävästä rakkaudesta norjalaisessa eliittikoulussa.

17-vuotias Lena on juuri muuttanut Osloon, eikä oman paikan löytäminen upeassa eliittikoulussa ole helppoa. Lenalla on takanaan menneisyys juorukuningattarena ja kotona suuri salaisuus, josta kukaan uudessa koulussa ei saa tietää mitään. Mutta kun Lenan ja samaa koulua käyvän kruununprinssi Kallen elämät risteävät, Lena saa unohtaa toiveensa välttää liiallista huomiota. Miten paljastaa omat salaisuutensa, kun ihastus on koko valtakunnan seuratuin nuori – niin tosielämässä kuin sosiaalisessa mediassakin? 

Raikas ja koukuttava Royalteen: Puoli valtakuntaa on ollut valtava hitti kotimaassaan Norjassa ja sarjasta on kasvanut neliosainen. Ensimmäisen kirjan filmausoikeuksista kilpailtiin rajusti, ja lopputuloksena tarina valloittaa nyt maailmaa myös Netflix-elokuvana."(WSOY)

Oma arvio:

Tämä kirja tulla tupsahti taas jostain näkökenttääni syksyllä, ja kiinnostuin oitis valtavasti. Ensinnäkin siksi, että norjalaista YA:ta en olekaan vielä lukenut, ja toiseksikin, koska kuninkaalliset. Niin, olen jotenkin hirmuisen mieltynyt viime aikoina kirjoihin, joissa vilisee kuninkaallisia. Ja kolmas syy: tästä on tehty Netflix-elokuva, joten voin täydentää lukukokemukseni vielä katsomalla leffan. Mikäs sen parempaa.

Hänen täytyi olla varovainen.

He eivät saisi koskaan tietää. (s. 86)

On hankala kertoa kirjan juonesta paljastamatta liikaa, sillä haluaisin muidenkin yllättyvän samanlailla kuin minäkin tarinan edetessä. Yritän siis olla varovainen:

Lena on muuttanut pieneltä paikkakunnalta isän, äidin ja suloisen pienen Theon kanssa suureen kaupunkiin, Osloon. Lenalle on tapahtunut jotakin Hortenissa, ja hänen perheensä on päättänyt antaa hänelle uuden alun Oslossa, jossa hän aloittaa hienossa Elisenbergin lukiossa. 

Heti ensimmäisenä päivänä Lena huomaa, etteivät uudet lukiokaverit ole keitä tahansa: muun muassa norjan kuninkaalliset kaksoset Margrethe ja Karl Johan käyvät samaa lukiota. Karl Johan kiinnittää huomionsa Lenaan, mutta kukaan muu ei tunnu huomaavan tyttöä. Uusi alku ei siis vaikuta kovin lupaavalta. Lenaa se ei haittaa, mutta vanhemmat toivoisivat hänen saavan ystäviä. Lena kaipaa Horteniin jäänyttä ystäväänsä Liviä, jonka kanssa hänellä meni välit tyystin ennen heidän muuttoaan. Lukijalle syy selviää toki myöhemmin.

- Me taidamme nyt olla sujut. Minä pelastin  sinut korvesta ja sinä minut punkkikuolemalta. (s. 33)

Eräänä päivänä Lena lähtee käyttämään Theoa vaunulenkillä, kun hän eksyy uudessa ympäristössä. Sattumoisin lenkillä ollut Karl Johan eli Kalle pelastaa Lenan pinteestä ja ottaa heistä kuvan snäppiin, kun Lena vuorostaan pelastaa Kallen punkin puremalta. Kun snäppikuva sattuu muiden näkökenttään, Lena yhtäkkiä huomataan. Nyt hän pääsee kuninkaallisiin piireihin ja tulee kutsutuksi Ingridin bileisiin, vaikka Lena ei halua lähteä. 

Kalle on sinnikäs ja hakee tytön väkisillä mukaan. Hiukan Lenaa häiritsee se, että Kalle vapettaa maria leikkimökissä ja jättää sitten hänet huomiotta loppubileiden ajaksi. Kukaan ei tunnu syövän bileissä mitään eikä kukaan ui uima-altaassa, vaikka sellainen on. Lenaa alkaa ärsyttää. Hän juo liikaa ja mokaa pahemman lailla. Menettikö hän nyt maineensa Oslossakin? Katsooko Kalle enää häneen päinkään? Miksi Margrethe on niin ynseä Lenaa kohtaan?

Kruununprinssi veti voitonriemuisena esiin purkillisen makrillia tomaattikastikkeessa. (s. 95)

Norjalaisuus tulee kivasti esille esimerkiksi Lenan eväsleivissä, joissa on päällä makrilleja tomaattikastikkeessa (ja jota Kalle ei voi sietää!) Vai oliko tässä nyt viljelty kliseetä, jonka mukaan norjalaiset tykkäisivät makrilleista, vaikka suurin osa nuorista oikeasti vihaa niitä? Joitakin kyseenalaisia kohtia tässä oli, jotka jättivät hiukan hämmentyneen olon, kuten Kallen vapettaminen ja samaan hengenvetoon sen puolusteleminen ryyppäämistä järkevämpänä vaihtoehtona, mutta toisaalta tässä näytetään kirjan nuorten aikuisten elämää sellaisena kuin se on eikä aleta heti valistaa. Pidin kirjaa kuitenkin tosi viihdyttävänä ja helppolukuisena.

Nyt Lena oli itse yksi heistä.

Oslolaisista. (s. 167)

Kirjan loppuosa menetti hiukan otettaan, eli pidin paljon enemmän kirjan kahdesta ensimmäisestä kolmanneksesta. Kallen ja Lenan  epäonniset sekstailuyritykset toivat  kiusaantuneen olon. Toisaalta, siinä mielessä ne ehkä olivatkin onnistuneita kuvauksessaan. Eihän se läheskään aina mene ekalla kerralla nappiin eivätkä toiveet kohtaa. Tässä on myös käännetty asetelma toisin päin totutusta, eli poika ei ole valmis, vaikka tyttö on.

Kirja loppuu melkoiseen cliffhangeriin, joten jatkoa seuraa...

Seuraavaksi siirryn sitten leffan pariin ja odottelen keväällä ilmestyvää jatko-osaa Onnellisina loppuun asti.

Arvosanani 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Royalteen - Onnellisina loppuun asti: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2023 (Royalteen #2)

Norjankielinen alkuteos (2021): Halve kongeriket 2: Drømmeprinsen. Kansi: Kaisu Sandberg (suunnittelu), Hilla Semeri (kuvat)

"Lukuisiin maihin myyty hittisarja, josta on juuri tehty Netflix-elokuva!

Salaisuuksia, juoruja ja virheitä. Koukuttavan Royalteen-sarjan toinen osa keskittyy prinsessa Margrethen myrskyisään elämään. Miten toteuttaa tavalliset teinitytön unelmat, jos koko maa tarkkailee sinua?

Prinsessa Margrethen elämä on täynnä rajoitteita ja ihmisiä, jotka odottavat, että hän mokaa lopullisesti. Samalla hänelle on kehittymässä salainen, rajat ylittävä kuninkaallinen romanssi. Kaiken päälle Margrethen vanhemmat, Norjan kuningas ja kuningatar, ovat vieraantuneet nykyajasta. Aivan toisenlaisia kuninkaallisia ovat modernit ja empaattiset naapurit Tanskassa. Kun kuningasperheet päätyvät yhteiselle hiihtoreissulle, Tanskan kruununprinssi osoittautuu myös varsin hurmaavaksi. Mutta unelmien prinssit ja prinsessat eivät välttämättä ole sitä miltä päälle päin näyttää. Royalteen-sarja on valtaisa norjalainen hitti. Sen toinen osa Onnellisina loppuun asti on yhtä aikaa raadollinen ja suloinen tarina, jota on mahdoton laskea käsistään." (WSOY)

Oma arvio:

Royalteen-sarjan toinen osa ei pettänyt odotuksiani. Onnellisina loppuun asti esittelee nyt viileän jääprinsessa Margrethen kaikkine heikkouksineen. Eikä Kallen sisar, joka ensimmäisen osan lopussa tuupertui kesken koulun halloweenbileiden lattialle, ole niin viileä kuin mitä hän antaa ymmärtää.

Tässä toisessa osassa eletään Covid19-viruksen aikaa, jolloin koulutkin olivat hetken suljettuna. Niinpä Margrethe on saanut toipua rauhassa hänen tuupertumisensa aiheuttamasta kohusta ja hämmennyksestä. Toisin kuin arvellaan, Margrethen pyörtyminen johtui paracetamolin ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, ei sen kummemmasta. Muut luulevat sen johtuvan yliannostuksesta. Vain Margrethe itse tietää totuuden paremmin, eikä korjaa asiaa, vaikka ystävänsä Arnie kokee syyllisyyttä tuon illan tapahtumista annettuaan gammaa prinsessalle.

- Onko naama järjestyksessä? Oletko valmis tekemään comebackin? (s. 7)

Kalle ja Margrethe palaavat kouluun muiden tavoin koronasulkutoimenpiteiden laannuttua. Kuninkaallisperhe on kuitenkin tiukan syynin alla, jotta kansalaiset saisivat heidät kiinni pienestäkin rikkeestä, jolla he rikkoisivat koronarajoituksia. Margrethe saa alkuun kyräilyä osakseen, mutta kipakkaan tyyliinsä hän hiljentää äkkiä kuiskutteluporukat ja yrittää palata normaaliin. Muilta salaa hän jatkaa kuitenkin voimakkaiden paracetamol-kipulääkkeiden syömistä krooniseen päänsärkyynsä. Lääkkeitä hän nyysii äidiltään, joka on liian väsynyt ja masentunut huomatakseen mitään. 

Margrethellä on salaisuus: hän on viestitellyt Tanskan kruununprinssi Henrikin kanssa jonkin aikaa, ja uskoo, että heillä voisi olla jotain kipinää välillään. Henrik on häntä muutaman vuoden vanhempi, mutta tuskinpa se haittaa. Sitten Margrethe kuulee, että Tanskan kuninkaalliset tulevat viettämään pääsiäistä Norjan hovin kanssa laskettelun ja mökkeilyn parissa, joten Margrethe on kuin tulisilla hiilillä. Hän haluaa kokea ensimmäisen seksikertansa komean ja mukavan Henrikin kanssa. Tämä on ihan toista maata kuin eräs Gustav, joka osoittautui ihan erilaiseksi kuin Margrethe kuvitteli - ja joka kiristää nyt Margretheä eräällä asialla.

Mihin kaikkeen hän olisikaan valmis, jos vain saisi sen tekemättömäksi. Koko sen illan. (s. 55)

Margrethe huomaa välillä vieraantuvansa niin perheestään kuin hänen ja Kallen yhteisestä kaveriporukasta: isällä on outoja menoja ja hän käyttäytyy muutenkin oudosta, äidillä omat ongelmansa, Kalle haluaa vain bilettää ja olla Lenan kanssa ja kaveriporukka unohtaa välillä kutsua Margrethen yhteisiin bileisiin. Ainoastaan Arnie ja Fanny tuntuu välittävän hänestä, mutta sitten Lenan ystävä Liv iskee kyntensä Arnieen. Prinsessa tuntee olevansa aika yksin kaiken keskellä. Fannylle hän ei ole kertonut kaikkea, kuten sitä, mitä tapahtui Gustavin kanssa. Tuupertumiskohtauksen takia hän haluaa välttää alkoholia, mutta sekään ei ole niin helppoa alkoholinhuuruisissa bileissä. Sitten tapahtuu yksi ylilyönti, joka vaikuttaa koko perheen maineeseen.

Pandemia meni, pääsiäinen tuli.

Rinteet täynnä valkeaa! Shottisuksi odottaa! Jodl doi dii, jodl doi daa! (s. 119)

Onnellisina loppuun asti on yhtä viihdyttävä, hauska ja koskettava kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Parasta antia on kuninkaallisten mökkeily, Arnien tehtailemat biisit ja Fannyn ikimuistoiset synttäribileet. Muutama kohta Margrethen ja Henrikin välillä minua jäi häiritsemään, jonka takia en ihan viis kautta viittä tälle anna. Lisäksi motkotin jo eka osan kohdalla vapettamisesta, ja nyt mukana oli myös gammaa bileiden buustaajana. (Jotenkin haluaisin, että nuortenkirjat jätettäisiin vähemmälle tuommoisista aineista. Varsinkin, kun ne esitetään mielestäni tässä kirjassa aika normalisoituna.) Noista epäkohdista huolimatta nautin lukea kuninkaallisen perheen elämästä, joka ei ole sekään yhtä juhlaa, Margrethen kertomana. Romanttiset kuviot toimivat myös oikein kivasti. Suorittajankeskeinen Margrethe haluaa pitää kaiken kontrollissa ja hänen on vaikea olla oma itsensä, sillä se tarkoittaisi hölläämistä kaikesta suunnitellusta. Kirjan aikana hän oppii hiukan löysäämään ja olemaan pingottamatta niin paljoa, mutta vaikeaa se on. Siinä on myös hiuksenhieno raja, kuinka paljon kannattaa höllätä ja antaa palaa. 

Se oli takuulla Margrethen vähiten sujuva ja tyylikäs lasku koskaan, mutta näin hauskaa hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan. (s. 145)

Kirja loppuu jälleen melkoiseen cliffhangeriin, josta käy sanomattakin selväksi, että seuraavan osan päähenkilönä on somettaja Tess. Royalteen 3 - Vallan huipulla ilmestyy marraskuussa -23, joten jään innolla odottamaan jatkoa. Kävin Goodreadsissa nuuskimassa ja selvitin, että 4. osassa näkökulmahenkilönä on kruununprinssi Kalle, 5. osassa Kallen ja Margrethen ystäväpiiristä Ingrid ja 6. osassa Margrethen paras ystävä Fanny.

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Royalteen - Vallan huipulla: Anne Gunn Halvorsen ja Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2023 (Royalteen #3)

Norjankielinen alkuteos (2021): Halve kongeriket 3: På tronen. Kansi: Kaisu Sandberg

"Kuka nykymaailmassa käyttää suurinta valtaa? Netflixistä tutun, eliittikoulun kuninkaallisia kuvaavan Royalteen-sarjan kolmannessa osassa päärooliin nousee somevaltiatar Tess.

Meikkivinkkeihin aiemmin Instagramissa keskittynyt Tess kohoaa mielipidevaikuttajaksi sen jälkeen, kun hänen yhteenotostaan rasistisesti käyttäytyvän laulajan kanssa tulee valtakunnan uutinen. Mutta ymmärtääkö 17-vuotias varakkaan perheen tytär ja somejulkkis oikeasti mistä puhuu? Kun Tess lisäksi päätyy tutustumaan laulajaan, josta koko soppa lähti liikkeelle, hän joutuu miettimään tarkkaan, missä kulkevat yksityisyyden rajat. Romanttinen ja raikas Royalteen-sarja kuvaa norjalaisen eliittikoulun elämää ja Norjan kuningasperheen lasten ihmissuhteita. Sarjan kolmannessa osassa pohditaan kiinnostavalla tavalla nykyaikaista vallankäyttöä ja vaikuttamista."(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Norjalaisen Royalteen-sarjan kolmannessa osassa loistaa sometähti Tess, joka oli ensimmäisessä osassa Puoli valtakuntaa prinsessa Margrethan epäsuosiossa, mutta jonka ystävällinen tulokas ja kirjan päähenkilö Lena ujutti takaisin kuninkaalliseen ystäväpiiriin. Toinen osa, Onnellisina loppuun asti, jonka päähenkilönä on itse prinsessa Margrethe, päättyy siihen, kun ystäväpiiri lukee Tryvannin festarikeikan päätteeksi otsikoista, että heidän ystävänsä Tess on heilutellut nyrkkejään erästä kuuluisaa artistia, TÖS:iä päin. Mitä kummaa on tapahtunut? Juttu jää auki.

Nyt Tess pääsee kertomaan tuon karmean illan tapahtumista itse. Kuinka TÖS ja hänen typerät kaverinsa nöyryyttivät Tessiä, kuvasivat hänen twerkkaustaan ja käyttäytyivät rasistisesti häntä kohtaan - eikä suosittu artisti puuttunut asiaan mitenkään. Kaiken huipuksi TÖS tarttui Tessiin kiinni repien tämän paidan, jonka seurauksena tytön oli pakko puolustaa itseään ja huitaista nuorta miestä nyrkillään. Ja nyt kaikki otsikot toitottavat samaa. Tessin isoveli ei voi ymmärtää, miten hänen siskonsa saattoi olla niin ajattelematon ja pahoinpidellä suositun artistin. Tess taas ei voi ymmärtää, miksei isoveli puolusta häntä. Hän päättää luottaa uskollisiin katsojiinsa ja tuuttaa someen videota, jossa esiintyy repeytynyt paita päällään. Näin syntyy antirasismia ja metoo-henkeä huokuva  #isketakaisin-kampanja, joka suistaa TÖS.in suosion laskuun - mutta Tessin seuraajamäärät senkun kasvaa.

Tess nosti puhelimensa Laminin silmien eteen.

- Iske takaisin? Mitä vastaan?

- Arkipäivän rasismia tietenkin! Minun eilisen toimintani innoittamana! (s. 35)

Some on Tessille turvasatama, rakas harrastus ja keino ilmaista itseään. Hänen meikkausvideonsa ovat todella suosittuja, mutta isoveli ei ymmärrä, kuinka isosta jutusta on kyse. Tess tekee hyvän sopimuksen Sunny-aurinkovoideyrityksen kanssa ja on esikuvana muille ruskeille tytöille - sillä ruskeidenkin tyttöjen täytyy suojautua auringolta. Sitten Tessiä pyydetään ehdolle suosittuun Bloggarit-ohjelmaan, ja hänellä riittää menoa erilaisissa tilaisuuksissa ja bileissä, joiden aikana arvioidaan Tessin sopivuutta ohjelmaan. Mutta sitten Tess saa kuulla jotain, joka ei ole tarkoitettu hänen korvilleen. Täyttääkö hän vain ruskean tytön kiintiön ohjelmassa?

No niin, Tess ajatteli. Siinä oli tv-väelle sisältöä!

Eikä tämä liittynyt mitenkään hänen ihonväriinsä. Hän oli saanut tämän aikaan ihan itse. Samoin kuin kaiken muunkin. (s. 176)

Missä ovat Tessin vanhemmat? He omistavat Dubaissa hotellin ja viettävät arkensa siellä, kun taas Tess ja norjalaista hotellia johtava Lamin-veli asustavat kahdestaan. Tess huomaa, että välit ystäväpiiriin alkavat rakoilla niin #isketakaisin-jupakan kuin Tessin somekiireiden vuoksi. Paras ystävä Ingrid tarvitsisi kipeästi Tessin apua matematiikan kokeisiin valmistautumisessa, mutta närkästyy, kun Tess tuo paikalle Bloggarit-kuvausryhmän. Kuninkaallisen perheen nuoret, Kalle ja Margrethe eivät taas arvosta sitä, että Tess yrittää tuoda kuvausryhmän mukanaan kansallispäivän bileisiin. Tess tuntuu olevan puun ja kuoren välissä: hän ei itsekään haluaisi sotkea ystäviään kaikkeen mukaan, mutta toisaalta hänen pitäisi vakuuttaa Bloggarit-tuotantoryhmä siitä, että hän sopisi ohjelmaan ja voisi tuottaa sinne mielenkiintoista sisältöä.

Oliko hän tosissaan yrittänyt viedä kuvausryhmän mukanaan kuninkaanlinnaan Norjan kansallispäivänä? Mitä hän oikein kuvitteli? Että hän olisi Margrethelle ja Kallelle niin tärkeä, että he suostuisivat siihen? (s. 167)

Tess tutustuu söpöön Jonakseen, hiukan homssuiseen poikaan, joka on poliittisesti aktiivinen ja vastustaa muun muassa kuningaskuntaa. Poika vaikuttaa aluksi oikein ihanalta, mutta onko hänkään ihan sitä, mitä väittää olevansa? Viekö pojan mielipiteet kuninkaallisista ja muista etuoikeutetuista, joihin koko Tessin ystäväpiiri kuuluu, häntä kauemmaksi ystävistään? Voivatko he koskaan ymmärtää häntä, ruskeaa tyttöä Norjassa, täysin? Saako hän enää tukea ystävistään, kun hän heitä eniten tarvitsisi? 

Tämä  sarjan kolmas osa oli yhtä viihdyttävä ja hyvä kuin aiemmatkin, ellei jopa paras tähänastisista. Sivumäärältään tämä on sarjan muhkein osa, sillä sivumäärä hurahtaa pikkaisen yli kolmensadan (kun taas viimeinen osa on vain 200-sivuinen.) Rasismin lisäksi sosiaalisen median valta ja voima on hyvin keskeisessä roolissa, niin hyvässä kuin pahassa. Tessin lisäksi myös muilla henkilöillä ei mene niin nappiin, ja voi arvatakin, että tänä keväänä ilmestyvässä sarjan neljännessä osassa Teidän majesteettinne setvitään pääosassa olevan prinssi Kallen näkökulman kautta  tässä osassa ilmenneitä ongelmia. 

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Royalteen - Teidän majesteettinne: Anne Gunn Halvorsen & Randi Fuglehaug. Suomentanut Kati Valli. WSOY 2024 (Royalteen #4)

Norjankielinen alkuteos (2022): Halve Kongeriket 4:  Audiens. Kansi: Hilla Semeri

"Norjalaisessa hittisarjassa on vietetty ikimuistoisia hetkiä jo usean samaa eliittikoulua käyvän päähenkilön kanssa. Nyt ääneen pääsee viimeinkin kruununprinssi Kalle itse.

Aurinko hellii Norjan Lofootteja ja surffauskaupunki Unstadia, mutta kruununprinssi Kallen elämää peittävät varjot. Hän on kesälomareissulla ystävien kanssa, mutta samalla hänen olisi voitettava takaisin puolelleen sekä entinen tyttöystävänsä Lena että koko Norjan kansa. Onko Kalle pelkkä bileprinssi vai olisiko hänestä muuhunkin? Kallen tilannetta ei auta sekään, ettei hän tunnu pärjäävän Unstadin omille pojille, jotka ovat harrastaneet surffausta koko ikänsä. Kesäisille Lofooteille sijoittuva dramaattinen ja romanttinen tarina tarjoilee tunnemyrskyjä ja suuria paljastuksia jylhissä maisemissa. Se on pakollista ahmittavaa kirjasarjan ja Netflix-elokuvien maailmasta tutun kuninkaallisen ystäväporukan seuraajille."(WSOY)

Lukunäyte

Oma arvio:

Norjalainen Royalteen-sarja on ollut tasaisen viihdyttäbää luettavaa, ja jokaisessa osassa on ollut jokin oma teemansa, jota on seurattu eri näkökulmahenkilön kautta. Omat osansa ovat nyt saaneet kruununprinssin kanssa seurusteleva teiniäiti Lena, päihdeongelmista toipuva prinsessa Margrethe ja somettaja-Tess. Vaikka jokaisessa osassa keskiössä on kulloisenkin päähenkilön vaiheet, koko eliittikoulun porukan vaiheet seuraavat mukana ja kirjat ovat loppuneet cliffhangeriin, josta on sitten jatkettu uuden näkökulmahenkilön parissa. Neljännessä osassa päästään viimein kurkistamaan lähemmin kruununprinssi Carl Johanin eli Kallen elämään. Odotin tätä innolla, mutta en nyt kirjan luettuani olekaan ihan varma, mitä sanoa.

Viime osassa Lenan ja Kallen suhde alkoi kriiseillä ja nyt Lena on halunnut, että hän ja Kalle olisivat enää vain ystäviä. Kallen on hankala niellä tätä, sillä hän kaipaa Lenaa kovasti. Hän ottaakin suhteen kariutumisen omille niskoilleen, tarkastelee tekemiään virheitä ja päättää kunnostautua sellaiseksi, että Lenan on pakko ottaa hänet takaisin hänen ja pikkuisen Theon elämään. Avuksi tähän Kalle lainaa erilaisten elämäntaito-oppaiden kirjoja ja podcasteja, joissa opastetaan, miten kunnon mieheksi tullaan. Kalle alkaa treenata tosissaan, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Ajatuksesi muokkaavat sinua itseäsi. Jos ajattelet heikkoja ajatuksia, sinusta tulee heikko mies. Podcastin puhujaääni kaikui hänen korvissaan. (s. 19)

Eliittikoulun porukka on muutenkin kriisissä, sillä Ingrid ei ilmestynyt kevätjuhlaan ja ilmoitti lähteneensä somessa tapaamansa surffaripojan Falkin luokse Lofooteille asumaan. Kalle keplottelee vanhemmiltaan luvan, että he saavat lähteä porukalla suostuttelemaan Ingrid takaisin kotiin. Kalle laatii täydelliset matkasuunnitelmat, vuokraa porukalle huippuasumuksen ja hykertelee täydellinen loma mielessään. Taka-ajatuksena hänellä on toki saada Lena takaisin oppaidensa neuvojen avulla. Hänen on osoitettava olevansa kunnon mies Lenalle. Harmi vain, että toksista mieskuvaa ylläpitävät self helpit eivät ole tähän ehkä paras ratkaisu.

Hän oli ajatellut, että reissusta tulisi leppoisa, lämmin ja mahtava, mutta kaikki olikin ollut vain kylmää, märkää ja kamalaa.(s. 124)

Kallen suunnitelmat eivät oikein ota onnistuakseen. Varattu majapaikka onkin melkoinen mörskä, Falk osoittautuu oikeaksi Kallen oppaiden esikuvalliseksi urooksi ja lisäksi naapurimaatilalla asusteleva, raamikas Tommy tuntuu kiinnostuneen Lenasta liikaa - ja toisinpäin. Muuta porukkaa ei tunnu haittaavan, vaikka puitteet reissulle eivät ole täydelliset, mutta Kalle kiristelee koko ajan hampaitaan. Arnie tuntuu saavan ihan liikaa huomiota ja Kalle ilkeilee kaverilleen. Tess motkottaa vain sopivan somekontentin puutteesta, Ingrid tuntuu olevan täysin tyytyväinen Falkin seuraan, mutta jokin mättää heidän suhteessaan. Lena ei tunnu arvostavan Kallen hössötystä. Margrethe vaikuttaa olevan pettynyt veljeensä. Kaikki siis tökkii, mutta muulla porukalla tuntuu olevan ihmeen hauskaa. 

Kalle nielaisi. Tuota hän ei ainakaan tekisi. Tai ehkä tekisikin. Aivan, juuri tuollaisia juttujahan hän nykyään teki! Hän oli mies! (s. 96)

Kallen käytös on lähes sietämätöntä koko kirjan ajan. Hän ihailee toksisia mieskuvia ja miettii jatkuvasti, miten hänen tulisi olla lihaksikkaampi ja "enemmän mies". Tämä käy lukijalle melko ärsyttäväksi, vaikka toki ymmärtäisi, mikä tässä on tarkoituksena. Tokihan Kalle lopussa sitten herää tähän päivään, mutta minun kohdallani se on myöhäistä: olen jo ehtinyt ärsyyntyä liikaa. Kalle saattaa itsensä parikin kertaa vaaraan välinpitämättömyydellään ja tarpeellaan todistella osaamistaan. Osaako hän oikeasti tehdä muuta kuin bilettää, miettii hän. Miksi Lena kiinnostuu rempseästä lammastarhuripojasta, oikeasta maalaisjuntista, kun Kalle yrittää koko ajan tosissaan pitää tytöstä huolta. Hänellä on siihen rahaa. Hän osaa suositella kunnon ulkoiluvarusteet ja järkätä parhaimmat herkut bileisiin. 

Eipä unohdeta kuitenkaan kirjan juonen kannalta tärkeää seikkaa, eli saavatko nuoret houkuteltua Ingridin palaamaan kanssaan kotiin, vai haluaako tyttö jäädä elämään vapaata elämää autossa asuvan surffarin kanssa, joka arvostaa tytön ruuanlaittotaitoja. Onkohan parin suhteessa kaikki kunnossa, sillä ihan kuin Ingridin pitäisi kysyä kaikkeen Falkin lupa. Kalle huomaa myös, että Ingridin lähellä tuntuu jotenkin jännältä, ja hänellä menee ajatukset sekaisin, kun saa kuulla tytön olleen tosi ihastunut Kalleen ennen Lenaa. 

Olin jotekin ajatellut, että Royalteen-sarja päättyy tähän, mutta eipäs päätykään! Norjaksi on ilmestynyt vielä kaksi osaa lisää, joista seuraavissa osissa päähenkilöinä ovat Ingrid ja Fanny. Kirja loppuikin taas sen verran kutkuttavaan kohtaan, että jään innolla odottamaan Ingridin näkökulmaa.

Annan arvosaksi tälle osalle 3+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Samantyylistä luettavaa: 

Kihlattu: Kiera Cass

Tokion prinsessa -sarja: Emiko Jean

Amerikan kuninkaalliset -duologia: Katharine McGee

Vardari-trilogia: Siri Pettersen

Rautasusi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2021 (Vardari #1)

Norjankielinen alkuteos (2020): Jernulven (Vardari 1). Kansi ja kartat: Siri Pettersen

"Vangitseva pohjoinen mysteeri verestä, halusta ja riippuvuudesta.

Juva inhoaa verenlukijoita. Heitä ihaillaan ja ylistetään kyvyistään, mutta he ovat pelkkiä rahan- ja vallanjanoisia huijareita. Juva tietää tämän varsin hyvin, koska hän on syntynyt verenlukijoiden sukuun.

Kun Juvan perhettä uhkaavat vardarit, kammottavat olennot jotka eivät vanhene, hän sotkeutuu mukaan kamppailuun verenlukijoiden perinnöstä: synkästä salaisuudesta, joka kerran mullisti koko maailman - ja saattaa tehdä niin uudestaan. Selviytyäkseen Juvan on kohdattava lapsuusmuistonsa, jonka hän on yrittänyt unohtaa: hän on nähnyt paholaisen.

Rautasusi aloittaa itsenäisen Vardari-trilogian, joka sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin palkintoja ja kansainvälistä ylistystä kahminut Korpinkehät-sarja" (Jalava) 

Voit katsoa kirjatrailerin tästä.

Oma arvio:

Olen jankuttanut parin viime vuoden ajan kyllästymisestäni ja pettymyksistäni fantasiaan. Olen jättänyt monia aloittamiani sarjoja kesken, muun muassa siksi, että keskittymiseni ei ole riittänyt monimutkaisiin fantasiamaailmoihin, mutta myös siksi, että niissä on toistunut usein samat lainalaisuudet. Olen silti odottanut tätä Siri Pettersenin uutta Vardari-trilogian avausosaa Rautasusi kuumeisesti. Rakastin kirjailijan Korpinkehät-trilogiaa, enkä ole lukenut sen veroista ennen enkä jälkeen. Vielä kun kuulin, että tämä uusi eeppinen sarja sijoittuu samaan fantasiauniversumiin kuin Korpinkehät, en voinut olla innostuneempi. Palauttaako Rautasusi jälleen uskoni ja intoni fantasiaan?

Juva ei tappanut susia rahasta eikä varsinkaan metsästämisen ilosta. Hän tappoi, koska hänen oli pakko. Koska maailma olisi ratkennut liitoksistaan, jos hän olisi lopettanut. (s. 24)

Kirjan päähenkilö, nuori nainen nimeltä Juva, on tarinan alussa vaarallisessa susijahdissa, joka valitettavasti menee pahasti pieleen erään osaamattoman tulokkaan takia, joka paljastuu vieläpä veritrokariksi. Nämä myyvät sudenverta niitä janoaville, vaikka metsästettyjen susien veri kuuluu ehdottomasti kiville. Juvan pisteliäs ja päämäärätietoinen luonne tulee heti alussa selväksi, kun hän antaa mielipiteensä moisesta tunaroinnista. Susijahti on Juvalle kaikki kaikessa, mutta kaikkein eniten hän haluaisi olla tukijansa Broddmarin mukana metsästämässä kaupungin susitautisia. Siihen sairastuvat ne, jotka ovat nauttineet saastuttavaa sudenverta huumaustarkoituksessa. Broddmar kuitenkin kieltäytyy jyrkästi ottamasta nuorta Juvaa niin vaaralliseen hommaan.

---Nuorin sisarista, punapukuinen, ymmärsi paholaisen olevan kaikkialla. Kaikissa sydämissä. Hän ei tehnyt mitään, ja jäi eloon. Siitä saakka verenlukijat ovat aina tienneet, missä paholainen on. (s. 53)

Juvan äiti, Lagalune, on kohuttu verenlukija ja kunnioitetun Verenlukijain killan puheenjohtaja. Juva ei voi arvostaa äitinsä ammattia, koska hän kokee sen huijauksena: eivät verenlukijat osaa lukea ihmisiä oikeasti. Juvalla on skyky lukea ihmisiä, mutta sen hän pitää omana tietonaan. Hänellä on muitakin murheita: eräs Rugen jätti hänet aiemmin kuin nallin kalliolle, Broddmar ei ota häntä susitautisten jahtiin ja oudot sydämentykytykset vaativat häntä käyttämään hermoja rauhoittavaa juomaa, Torapiikkiä. Kun Juvan 16-vuotias sisar Solde hakee Juvan sairaan äitinsä luo, lähtee Juva melko ynseästi äitiään tapaamaan. Äiti haluaa Juvan muuttavan takaisin luokseen ja perivän äitinsä aseman tämän kuoltua. Juvaa vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sitten kylällä tapahtuu kummia. Paikallaan pysyneet kivikehät ovat liikahtaneet ja niiden keskellä oleva Todistaja-patsas on alkanut liikkua. Huhutaan, että Mahti on palannut. Kivikehiä vartioidaan nyt entistä tiukemmin.

Hän veti henkeä ja keräsi ajatuksensa sydämestään. Hän tukahdutti pelon, jonka sydämentykytys aina nosti pintaan, ja keskittyi hauraaseen yhteyden tunteeseen. Siihen, että oli jonkin vaarallisen lähellä. Jonkin, joka haisteli hänen sydäntään. (s. 97)

Todistajan liikkumisen jälkeen alkaa monimutkaisten vyyhtien ketju: Sen jälkeen kun Juva näkee äitinsä kiistelemässä pelätyn vardarin, Nafraímin kanssa, Lagalune menehtyy. Hän saa koristua viimeisillä voimillaan Juvalle, että tämä perisi kaiken eikä saa ikinä antaa Paholaista muille.  Paholaista, jota Juva on lapsesta saakka pelännyt, ja jonka on vannottu hänelle olevan pötyä. Äiti sanoo nyt sen olevan totta. Soldesta ei olisi Verenlukijain killan johtajaksi, äiti varoittelee Juvaa.  Juva tajuaa, että jotain vaarallista on nyt meneillään, mutta häneltä kestää aikaa tajuta, mikä ja missä on tuo paholainen, jota ei pitänyt olla olemassakaan. Hän ei haluaisi myöskään jatkaa äitinsä perintöä ja tuhoaa siksi äitinsä testamentin, jotta Solde saisi haluamansa perinnön. Kaikki ei mene kuitenkaan Juvan suunnitelmien mukaan, sillä moni muukin saa surmansa Lagalunen jälkeen. Kuka on murhaaja, Nafraímko?

Haluaisin kertoa niin paljon enemmän tästä kirjasta, mutta en voi alkaa kuitenkaan spoilata enempää. Voin vain kertoa, miten nerokkaalla tavalla puuttuvat palaset alkavat loksahdella kohdalleen: Juva tekee hyvin merkittävän löydön kotoaan ja saa viimein selville merkillisten sydämentykytystensä syyn. Juva joutuu punnitsemaan sitä, keneen voi luottaa ja mitkä ovat oikeamielisiä ratkaisuja. Hänen perässään ovat  kuolemattomat vardarit, jotka havittelevat häneltä yhtä asiaa. Tätä Juva ei aio missään nimessä heille antaa. 

Hän etsi katseellaan Nafraímia, mutta tiesi ettei löytäisi tätä. Tiesi sen, sillä hänen ruumiissaan oli vain yksi sydän, eikä se ollut milloinkaan ollut niin pieni. Hauras, murtuva kuori ja yksinäinen pulssi. Kipeä ja herkkä, kuin henkäys. (s. 476)

Siri Pettersen on onnistunut jälleen luomaan kiehtovan ja omalaatuisen fantasiakirjan, jonka luin ahmimalla. Mukana on sopivasti vaaran ja intohimon tunteita, jotka sekoittuvat kirjan pahaenteiseen tunnelmaan. Vaikka kirja ei suoranaisesti kytkeydy Korpinkehät-trilogian tiettyihin henkilöihin ja paikkoihin, se antaa viitteitä siitä, miten samassa maailmassa liikutaan. Korpinkehissä puhutaan muun muassa ihmisistä, unohdetuista, jotka ovat saaneet saastutettua verta ja elävät ikuisesti, mutta kärsivät janotessaan lisää. Ovatko he juuri vardareita, mietiskelin lukiessani. Uskon, että kytköksiä tulee olemaan vielä enemmän, jos seuraavissa osissa matkataan toisiin ulottuvuuksiin. En vain tiedä, miten ihmeessä maltan odottaa seuraavaa osaa. (Täytyy kai opetella lukemaan norjaksi.)

En ole ehkä ihan samaa mieltä kirjaston kanssa, että kirja olisi lasten ja nuorten aineistoa. Jalava-kustannuksen ja Risingshadow -sivuston mukaan kirja on aikuisten fantasiaa, ja komppaan kyllä tätä. Vaikka päähenkilö on nuori, on kuumimmat seksisävytteiset kohtaukset mielestäni kuvailultaan enemmän aikuistasoa. Muutenkaan en mieltäisi kirjaa luonteeltaan YA:ksi, kuten en Korpinkehiäkään. Miksei selkeästi aikuisille suunnattu fantasiasarja voisi olla kirjastossa aikuisten fantasiahyllyssä? 

Suosittelen tätä erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole  aiemmin uskaltautunut lukemaan fantasiaa. Pettersen osaa kirjoittaa hyvin kiehtovalla tavalla, hänen luomaansa fantasiamaailmaan on helppo astua ja siinä viihtyy. Lisämausteena on kiehtovia hahmoja ja kuumia kohtauksia, jotka antavat lupausta jostain vieläkin kuumemmasta jatkossa. Ikäsuositukseni on 16+

En ole pitkään aikaan antanut täysiä pisteitä kirjalle. Mutta nyt...

Annan arvosanaksi 5+  

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

-

Lisään kirjan Booklist Queen haasteen kohtaan:

A Highly Anticipated Book

Hopeakurkku: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Hertta 2024 (Vardari #2)

Norjankielinen alkuteos (2023): Vardari 2: Sølvstrupen. Kansi: Siri Pettersen

"Juva on saanut elinikäisen arven mieheltä, jonka hän itse päästi vapaaksi. Surun ja raivon lisäksi hän on hukkumassa ongelmiin: vardareilta on riistetty ikuisen elämänsä lähde, ja susitautisia on aina vain enemmän.

Kun levottomuus kaupungissa yltyy, Náklavissa alkavat levitä uudet, fanaattisen uskonnolliset voimat. Juvalle valkenee, että hän on aloittanut sodan, jonka seurauksia hän ei osaa aavistaa.

Hopeakurkku jatkaa Rautasuden aloittamaa Vardari-trilogiaa, synkän vangitsevaa pohjoista fantasiamysteeriä verestä ja vallasta, haluista ja pakkomielteistä." (Hertta)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Olin niin hullaantunut Pettersenin Vardari-trilogian aloitusosasta Rautasusi, että seuraavan osan odottelu on ollut yhtä tuskaa. Viimein viime syksynä odotus palkittiin, vaikka pääsinkin kirjan kimppuun vasta tämän vuoden puolella. Nyt tämän toisen osan luettuani voin vielä vahvemmin sanoa, että tämä trilogia on enemmän aikuisille suunnattua fantasiaa. Ihmettelen kovasti, miksi kirjastossamme tämä on laitettu lanu-puolelle.

Mies pani otsansa Juvan reittä vasten. Kylmän, mutta hikisen. Hän avasi suunsa ja painoi huulensa haavalle. Hän imi verta kuin pieni porsas. Juva tunsi miehen hampaiden ja kielen liikkuvan ihollaan, ja äkkiä Gríf oli taas läsnä hänen ajatuksissaan. (s. 154)

Juva jatkaa susitautisten metsästämistä tutun Nahkahallissa majailevan porukkansa kanssa, mutta muistot Grífistä vaivaavat häntä. Siitä, miten tämä viime hetkillä, ennen kuin katosi kivikehän kautta, petti Juvan ja kävi tämän kimppuun. Rinnassa olevat arvet muistuttavat Juvaa siitä, miten hölmö hän oli luottaessaan moiseen petoon. Juvan seurana kulkee uskollinen Skarr-susi ja hän majoittaa salaa myös pelastamaansa 12-vuotiasta Keflaa, josta on Juvalle niin seuraa kuin apuakin. Loput sydämenlukijakyvyn omaavat lapset Juva majoitti viime osassa turvaan Talvipuutarha-nimiseen paikkaan.

Mutta hän tiesi valehtelevansa itselleen. Hän oli tavannut Grífin. Hän oli vapauttanut hirviön, eikä mikään palaisi koskaan ennalleen. (s. 30)

Sitten Juvan korviin kantautuu tieto Náklaviin ilmestyneestä Hopeakurkku-nimisestä fanaattisesta uskovaisesta, joka on tullut pelastamaan kaupungin pelätyiltä vardareilta, iäisiltä. Vaikka eihän heitä pitäisi olla olemassakaan. Hän julistaa saavansa jumalilta kuvia tuhottavista vardareista, ja kuinkas kummaa, myös Juva on todistamassa tilaisuutta, jossa metallilevylle ilmestyy ihmeellisesti aina jonkin tuhottavan kuva. Hopeakurkku saa heti joukkoonsa yhä enemmän öyhöttäjiä, jotka osaltaan lietsovat kaupungissa sekasortoa ja paniikkia. Kaiken lisäksi jonkun epäillään levittävän susitautia tahallaan, sillä sairastuneita on yhä enemmän.

Tämä lipevä mies eli Hopeakurkku, jonka Juva muistaa aiemmin tavanneensakin, haluaa Juvan yhteistyöhön metsästämään kaikki vardarit kaupungista. Vardareita ei kuitenkaan tapeta, vaan heille suoritetaan ikiaikainen upotus - eli heidät lähtetään Nákla-kehän kivien kautta Druknaan jumalten luo. Juvalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin suostua tämän kamalan, irstaanoloisen sekavan höyrypään leipiin. Tämä aiheuttaa närää Juvan pitkäaikaisten metsästäjäkavereissa ja Juva ajaantuukin surukseen heistä erilleen, sillä Hopeakurkku on määrännyt Juvalle uudet vardarinmetsästyskaverit. 

"Olen elänyt koko elämäni pelossa, ja se on sinun syytäsi!"

"Eli aiot elää loppuikäsi vihaisena?"

"Minä aion kuolla vihaisena!" (s. 230)

Vardareita, onko heitä? No onhan heitä, ja sen Juva tietää. Hän ei vielä tiedä, että hänen pahin vihollisensa Nafraím on yhä elossa, itse luomansa julman vardarin Eldredin vankina ja kidutettavana. Vardarit ovat huolissaan joukkojensa vähenemisestä, sillä ihmeellisten hopealevyille ilmestyvien kuvien takia heitä alkaa kuolla. Kun Nafraím viimein pääsee pakenemaan vankeudestaan, hänen on vakuutettava Juva siitä, että Hopeakurkku on pysäytettävä. Kaiken järjen mukaan Juvan olisi kuitenkin tapettava tuo luopio, joka oli vastuussa Grifin vangitsemisesta kellariin ja Juvan isän kuolemasta. Juvalle alkaa kuitenkin paljastua, mistä nuo Hopeakurkun kuvat ovat peräisin. Hän myös alkaa ymmärtää enemmän vardareita, ja siihenkin on eräs hyvin ratkaiseva syy. 

Juva nojasi päätään seinään. Hän kertoi itselleen jokaisena kirottuna päivänä, ettei rintaan kasvanut solmu ollut oikea tunne. Se ei ollut surua tai rakkautta vaan kiukkua. Ja häpeää, koska hän oli antanut käyttää itseään hyväksi. Mitä muutakaan se olisi ollut? (s. 178-179)

Tämä Vardari-trilogian kakkososa ei ehkä  ollut minulle niin upea kokemus kuin sarjan avausosa, muun muassa koska en ollut niin innoissani tästä uskontoteemasta, ja muutenkin pääsin aika nihkeästi sisään tarinaan pitkähkön tauon jälkeen. Toki tämä on maailmaltaan niin uskomatonta fantasiaa, ja päähenkilö Juva kaiken kaikkiaan mahtava tyyppi, ettei lukukokemukseni ollut huonokaan.  Saatoin hiukan kaivata Juvan tavoin Grifiä mukaan, sillä ensimmäisen osan romanttiset osuudet olivat se juttu. Grif kulkee mukana Juvan katkerissa muistoissa, mutta myöhemmin Juvalle paljastuu myös toinen näkökulma tämän ihanan pedon poistumiseen liittyvistä tapahtumista. Kirjan loppu on uskomattoman lohdullinen, ja viimeinen lause kruunaa kaiken. Minun on luettava seuraava osa!

Hän oli saanut tarpeekseen salailusta ja halusi näyttää minkä vuoksi taisteli. Sota oli sotaa ja hän voittaisi sen rakkautensa vuoksi. (s. 304)

Kuten aiemmin mainitsin, tämä trilogia ei mene minusta YA-kategoriaan vaan on aikuisempaa fantasiaa. Mukana on kuitenkin niin ruumiillista kuin henkistä alistamista ja jopa kohtaus, jossa tapahtuu melkein nekrofiliaa. Kirjan tunnelma on toivottoman harmaa, juuri samansävyinen kuin kirjan kannen värityskin. Pettersenin luoma maailma on uskomattoman kiehtova, siinä on uniikkia pohjoismaalaista henkeä. Suosittelen tätä ja sarjan aiempaa osaa kaikille synkähkön fantasian ystäville.

Annan kirjalle arvosanaksi 4-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Kupla: Siri Pettersen

Kupla: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2018.

Norjankielinen alkuteos (2017): Bobla. Kansi: Siri Pettersen

"Kine on orja.

Hänen on pakko herätä joka aamu, pakko mennä kouluun ja pakko päntätä kaikkea turhaa. Hänen on pakko kestää pilkkanimeä Kupla, pakko juoda kevytmaitoa täysmaidon sijasta ja pakko laulaa maailman noloimmassa joulukuorossa. Hän on toisten keksimien tyhmien sääntöjen armoilla, tyhmässä kaupungissa, tyhmässä maailmassa.

Kaikkien aikojen kamalimman koulupäivän jälkeen hän löytää hautausmaalta salaperäisen lasipallon, jonka sisällä on riepunukke. Pallosta kasvaa valtava kupla, johon voi mennä sisään. Siinä on Kinen kaipaama avain vapauteen. Kupla osaa lentääkin! Lopultakin Kine pääsee eroon kaikesta! Hän saa haistattaa kaikille pitkät ja olla ihan rauhassa. Vain hän ja omituinen riepunukke. Ikuisesti…" (Jalava)

Oma arvio:

Siri Pettersen teki sen taas. Hänellä on niin riemastuttavan hyvä tarinan kirjoittamisen taito, että en oikeastaan osannutkaan odottaa muuta kuin mahtavaa lukunautintoa. Hänen aiempi, nuorille aikuisille suunnattu Korpinkehät-fantasiatrilogia vei minut mennessään, ja nyt olen ihan "kuplissani" tästä kekseliäästä ja ajatuksia herättävästä varhaisnuorille suunnatusta kirjasta.

Kuplan päähenkilön, 12-vuotiaan Kinen kauhuista suurimpia ovat koulun uintitunnit. En oikein pääse täydellisesti selville, mikä on se lopullinen syy Kinen kammoon: onko se tytön pullukka olomuoto ja kiusaavat pojat? Kine kuitenkin koettaa aina lintsata kaikin mahdollisin keinoin uintitunneista, vaikkapa piiloutumalla sänkynsä alle. Hänen isänsä on kuitenkin ovelampi, löytää Kinen ja pakottaa tämän kouluun. Uintitunti muodostuu taas katastrofiksi, minkä seurauksena Kine ryntää pois koulusta ja suoraan haustausmaalle kiroamaan erään pojan, Jarlen. Kine ei osaa arvatakaan, mikä tapahtumien vyyhti lähtee käyntiin, kun hän raapustaa värikynällään Jarlen nimen yhteen hautakiveen toivoen tämän kuolemaa. Hautausmaalta löytynyt lasikuula taskussaan hän palaa kotiin, mutta aamulla valtava kupla on hänen huoneessaan. Sinne sisälle ei pääse kukaan muu kuin Kine, eikä kukaan enää voi häiritä häntä!

Kine tunsi olevansa kuin mätä banaani. Kuori halkeaisi pian, ja kaikki se ällöttävä ja syömäkelvoton pursuaisi ulos hänen ihostaan. Hänen teki niin mieli kertoa kaikki.  Selittää isälle kaikki se, mikä odotti kuplan ulkopuolella ja minkä vuoksi hän ei aikonut tulla ulos. Uimatunnit, idiootti-Jarle, paha Monrad joka poltti ihmisten pipoja, naurettavan ruma uimapuku, viimeöinen karkkipussi, äidin raivo... Kaikki. (s. 80)

Kinen vanhemmat, bakteereja tutkiva äiti ja maanjäristyksistä kiinnostunut isä ovat voimattomia, kun Kine on jumittunut kuplaansa. Kine pääsee kuplamaisella asumuksellaan lentämään kotikaupunkinsa, Möllbyn, yllä ja tarkkailemaan ihmisiä. Kine huomaa, että hän voi pyytää kuplaansa kaikkea mahdollista elotonta, ja toivomansa vessanpöntön kautta hän voi poistaa käyttämänsä ja muutenkin ylimääräiset tavarat. Seuranaan omituinen, ruma ja täytteistä pursuava nukke hän on hetken onnensa kukkuloilla omassa, hiljaisessa kuplassaan. Pian alkaa kuitenkin ikävä kalvaa, onhan Kinellä ihanat ystävät Aurora ja Vivi, mutta kaikki ikävät ajatukset koulusta ja kotoa kuitenkin pitävät tytön kuplassa. Sitä paitsi tuntuu siltä, että kupla ei enää haluakaan päästää Kineä ulos. Nukkekin alkaa vaikuttaa oudolta, sillä sen täytteistä pursuaa Kinelle menneisyydestä tuttuja asioita. Joskus hän kuulee nuken sisältä vaimeaa sydämenlyöntiä...

Kupla on aivan tajuttoman viihdyttävä kirja, mutta samalla maagisen tarinan taakse kätkeytyy tärkeitä merkityksiä. Kuplassa ollessaan Kine joutuu miettimään sitä, mitkä tavarat ovat loppujen lopuksi välttämättömiä ja myös sitä, ettei hän itsekään ole ollut virheetön. Hän alkaa ymmärtää muita ihmisiä ja myös tajuaa sen, ettei kukaan pärjää yksin, vaikka voisi toivoa kaikki maailman tavarat. Ja mihin päätyvät kaikki Kinen pönttöön viskaamat tavarat? Hän joutuu ottamaan vastuun kerskakuluttamisestaan. Kine huomaa myös tykkäävänsä eräästä ihmisestä enemmän kuin luulikaan, ja oppii tältä hyvin olennaisen asian, sen, että kaikilla on oma juttunsa. Hän tulee myös huomaamaan, että asiat selviää, kun niistä suostuu puhumaan, niin vanhempiensa kuin koulukavereidensakin kanssa. Aikuisena lukijana havahduin miettimään sitä, miten pienetkin asiat voivat paisua lapsen mielessä isoiksi, ja silloin kupla voisi olla hyvin houkuttava vaihtoehto kaiken pois sulkemiseen.

Kuplaa voisin suositella erityisesti 10-13-vuotiaille lukijoille, yhtä lailla tytöille ja pojille.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Darlah: 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad

Darlah: 172 tuntia Kuussa: Johan Harstad. Suomentanut Elina Uotila. Karisto 2012.

Norjankielinen alkuteos (2008): Darlah: 172 timer på månen

"NASA aikoo palata Kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennennäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan koittaessa koko maailma jännittää heidän mukanaan – paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhulla vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia – Kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.

Pian yhteys Maahan katkeaa. Tukikohdan generaattori sammuu. Happivarastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja Kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa."

Oma arvio:
Minua on aina kiehtonut avaruus ja sen kuvaukset kirjallisuudessa ja elokuvissa, joten tämä kirja pomppasi eduksensa esiin Oulun kaupunginkirjaston nettisivujen nuortenkirjavinkkauksista. Tykkäsin  Beth Revisin Across the Universe -trilogiasta, ja olen sen jälkeen kaivannut luettavakseni lisää avaruusmatkailuun liittyvää nuorten scifiä, joka ei kuitenkaan tyyliltään muistuttaisi pätkääkään Star Warseja tai vastaavia avaruusoopperoita.

Tämä kirja olisi kaivannut alkuun tiivistämistä, sillä tarinan alussa keskitytään  mielestäni liikaa  päähenkilöiden esittelyyn ja kuumatkalle valmistautumiseen. Avaruuteen nämä kolme nuorta - Mia, Midori ja Antoine - pääsevät matkustamaan vasta nelisataasivuisen kirjan puolivälissä. Sitä ennen kirjassa ei oikeastaan tapahdu kuin muutama outous, joille löytyy selitys vasta tarinan lopussa. 

Mian ja Antoinen romanssi Darlah-kuuasemalla tuntuu jotenkin pakolliselta lisältä, joka on mielestäni aika tarpeeton. En oikein muutenkaan saa irti mitään nuorten ja miehistön ahdingosta, kun asemalla alkaa viimein tapahtua kummia tapahtumia. Jokin jää puuttumaan, että osaisin samaistua ja olla kauhuissani tapahtumista.

Kirjan sivuilla vilistävät avaruusaseman karttakuvat ja valokuvat ovat erikoinen lisä ja tuovat kirjaan todentuntuisuutta. Herra Himmelfarbin hatarat muistikuvat palvelukodissa antavat vihiä siitä, että jotain pahaa kuumatkailussa tulisi tapahtumaan.

Avaruusmatkailuun ja Darlah-kuuasemiin liittyvät seikat on kuvattu näin maallikon näkökulmasta uskottavasti, ja ne onkin kirjan parasta antia. Loppu on melko lohduton ja kauhistuttava.

Arvosanani kirjalle 4

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Odininlapsi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2015.

  Norjankielinen alkuteos (2013): Odinsbarn

"Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.
Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti."

Oma arvio:
Minua hiukan pelotti alkaa lukea tätä 600-sivuista fantasiajärkälettä, varsinkin kun luin ennakkoon kirjan saamasta huimasta suosiosta Norjassa ja muualla maailmassa.  Mitä jos en pitäisikään tästä ollenkaan? Mitä jos tämä menisi minulta yli hilseen?

Pelkoni oli turha. Kun pääsin sisälle kirjan henkilöihin ja ympäristöön, joka ei ollut niin vaikea ymmärtää kuin esimerkiksi Tolkienin TSH:ssa, rakastuin totaalisesti. Rakastuin ihanaan, rohkeaan mutta aidosti tuntevaan ja välittävään Hirkaan, rakastuin Pohjolassa sijaitsevaan karuun Yminmaahan ja sen asukkaisiin, joilla oli yliluonnollisia kykyjä - he osasivat syleillä. Rakastuin Mahdin voimaan ja ennen kaikkea, rakastuin Rimeen, joka osasi kyseenalaistaa asioita ja käydä vaaroja päin, mutta myös rakastaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tarinassa ei ollut yliromanttista, höttöistä rakkaustarinaa, vaan aitoja tunteita ja välittämistä kahden yhdessä kasvaneen nuoren välillä. Rimen ja Hirkan yhteys vahvistuu Mahdin kautta - Hirka ei osaa syleillä, hän on siis maasokea, mutta hän kykenee tuntemaan nuoren Rimen voimakkaan mahdin ja alkaa janota tätä kaikkeuden tunnetta. Alussa minun oli vaikea ymmärtää, mitä syleily oli, mutta käsittäisin sen olevan voimakasta yhteyttä maan kanssa.

Minua on häirinnyt monessa kirjassa se, miten päähenkilöt ovat suhtautuneet epäuskottavan tyynesti raakuuksiin, joko itse tekemiinsä tai jonkun muun aiheuttamiin. Ikään kuin se olisi helppo nakki survaista miekalla jotain reiteen ja nähdä veren pulppuavan. Hirka onkin siinä mielessä aidon samaistuttava ja sympaattinen päähenkilö, sillä hän ei osaa sopeutua alkuunkaan veritekoihin. Hän tuntee inhimilliseen tapaan inhoa, suuttumusta ja kuvotusta. 

Tarinaa on mukava seurata, sillä fantasiaelementtejä on juuri sopivasti. Pettersen yhdistää tarinaan Pohjolan myyttejä ja perinteitä, kuten kivikehiä ja korppeja ja sairauden parantamista kuvitteellisten villiyrttien avulla. 

Kirjan kansikuva on ihastuttavan etova verisine häntineen, mutta toisaalta juuri se herätti kiinnostukseni. Erikoinen kansikuva on itsensä Siri Pettersenin käsialaa. Kiitos Siri, olet Norjan lahja maailmalle! Odotan innolla seuraavaa osaa Mätä, joka julkaistaneen ensi vuonna.

Arvosanani tälle kirjalle 5-. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Odininlapsi muissa blogeissa:

Madonluvut
Morren maailma
Oksan hyllyltä
Ullan luetut kirjat


Mätä: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2016.

 Norjankielinen alkuteos (2014): Råta



"Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.
Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet.
Hirka on joutunut kuolevaan maailmaan, kamppailuun saalistajiensa ja kuolleena syntyneiden kanssa. Maailmaan, jossa hän antaisi mitä vain nähdäkseen jälleen ystävänsä Rimen. Mutta eloonjäämisestä taisteleminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun Hirka ymmärtää kuka hän todellisuudessa on.

Tuhannen vuoden ajan mädän lähde on tahtonut päästä vapauteen. Sen vapauden vain Hirka pystyy tarjoamaan."




Oma arvio:

Apua! En tiedä mistä alkaisin, sillä mieleni on niin kuohuksissa. En olisi uskonut, että pitäisin tästä Korpinkehät-trilogian toisesta osasta jopa vielä enemmän kuin ensimmäisestä osasta Odininlapsi. Osittain tämä voi johtua siitä, että minulle selveni nyt moni asia, jotka vielä olivat epäselviä aiemmin, kuten mitä Korpinkehät ovat, millaisia ovat Sokeat,  mikä on Näkijän rooli, mikä on Mätä... Mätää voisi luonnehtia Hirkan tarinan syventäväksi osaksi. Se on toki myös paljon muuta. 

Tässä kirjassa seikkaillaan enimmäkseen urbaanissa ihmisten maailmassa, mutta Yminmaa pääsee vilahtamaan mukana Rimen tarinaa seuratessa. Hirka on päätynyt pois Yminmaasta Korpinkehien kautta, mutta tuntee edelleen olevansa vääränlainen, vaikka onkin hännätön kuten muutkin ihmiset. Kaikki on vain kovin outoa häntä ympäröivässä maailmassa, ja tämä uusi maailma tuntuu niin kuolleelta, vaikka omenatkin tuntuvat säilyvän ikuisesti. Hirka ei tunne itseään hyödylliseksi, koska hän ei löydä kuolevasta maasta samoja kasveja, joita käytti Yminmaassa parantamiseen.

---Yminmaassa oli asioita, jotka olisivat voineet pelastaa henkiä täällä. Ja täällä oli asioita, jotka olisivat voineet pelastaa henkiä Yminmaassa. Kaksi maailmaa. Ongelmien meri. Eikä jälkeäkään Mahdista.---



Hirka menettää rakkaan korppinsa Kuron, mutta saa tilalle jotain ihan muuta – totuuden Näkijästä. Naiell, Näkijä, on lymynnyt ihmisten maailmassa ja etsii kuumeisesti veljeään Graalia, joka on sairastuttanut suuren joukon ihmisiä verellään. Näitä kuolemattomia ihmispoloja kutsutaan Unohdetuiksi. He elävät ikuisesti, mutta kärsivät ikuisesta janosta, sillä Graal on jättänyt heidät oman onnensa nojaan.

Stefan on menettänyt äitinsä Graalille, ja metsästää nyt raivoissaan Unohdettuja. Hän kerää näiden kulmahampaita, sillä niistä saa hyvät rahat. Hirkan ja Stefanin tiet kohtaavat epämiellyttävissä merkeissä, mutta he saavat toisiltaan yllättävää tukea. Pian nämä kolme, Hirka, Stefan ja Naiell kulkevat yhdessä yhteisenä päämääränään löytää Graal ja estää tätä valtaamasta koko maailman itselleen. Totuus vaan onkin ihan muuta, mitä Hirka on osannut odottaa. Se tuo Hirkalle yhtä aikaa hämmennyksen että tunteen, että hän viimeinkin kuuluu johonkin.
”Tiedätkö, luulin tulevani kotiin. Luulin, että kaikki näkisivät, että olen samanlainen kuin tekin heti kun tulisin tänne. Odininlapsi. Te ottaisitte minut avosylin vastaan. Niin minä luulin.”


Hirka on aivan mahtava päähenkilö. Hän on rohkea, lahjomaton, hän on luottavainen ja hiukan uhkarohkeakin. Hän ei kumartele ketään. Hän on ihanan vilpitön ihmisten karussa maailmassa. Hän luottaa Naielliin, vaikka aavistelee sisimmässään, ettei ehkä pitäisi. Hän antaa Stefanille anteeksi sen, että tämä on hiukan pelkuri ja julma metsästäjä. Hirka ymmärtää Stefanin pahan olon ja tarjoaa tälle hiljaista tukeaan. Hirkan rakkaus Rimeä kohtaan on suurta ja unohtumatonta. Heidän kohtaamisensa rock-konsertissa on ehkä mahtipontisin ja tunteikkain kohtaaminen, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Niisk.

Hän oli seissyt täällä ennenkin. Hirka myös. Tuuli oli repinyt Hirkan punaista tukkaa. Sekoittanut sitä Rimen valkoisiin hiuksiin. Hän oli rakastanut Hirkaa. Ja vihannut. 
Ja hänen piti vaarantaa kaikki, mitä hänellä oli. Kaikki, mitä hän oli.
Hirkan vuoksi.

Mitä Rimeen tulee, hän myös on minun suosikkini. Ihana, valkohiuksinen sankari, joka kärsii hiljaisesti siitä, että Hirka joutui lähtemään Yminmaasta. Kun hän saa kuulla, miten asiat oikeasti menivät, eli ettei Hirka lähtenytkään vapaasta tahdostaan eikä hän olekaan mädän kantaja, tämä nuori mies on valmis tekemään pahimman mahdollisen, jotta hän pääsee Hirkan perään. Hän joutuu taistelemaan kouluttajaansa ja ystäväänsä Mustaliekkiä vastaan. Hän löytää Hirkan, vaikka tämä ei olisi halunnut tulla pelastetuksi. Hän joutuu lisäksi tekemään ihmisten maailmassa sellaisen teon, jota Hirkan on vaikea antaa ehkä ikinä anteeksi.

Pidän paljon kirjan miljöistä: tarinassa seikkaillaan milloin New Yorkissa, myös Italiassa ja Norjassa. Olen enemmän urbaanin fantasian ystävä, joten siksi tämä osa miellytti minua erityisesti. Todella hauska on myös seurata Hirkan ihmettelyjä modernin maailman asioista ja esineistä. Tarinan myötä Hirkan tietty naiivius karisee pois ja hän selvästi aikuistuu ja kypsyy kirjan loppua kohti.

---Täällä ei poltettu ihmisiä. Heidät vain haudattiin ja jätettiin mätänemään. Se ei ollut oikein. Vain murhaajat tekivät sellaista. Täällä se ei vaivannut ketään. 
Hirka oli kysynyt, eikö täällä koskaan syötetty kuolleita korpeille, mutta sekin oli yksi monista asioista, joita hän ei enää kysyisi.



 
Kirjan kolmas osa Mahti, joka ilmestyy ensi syksynä, esittelee arvatenkin enemmän Sokeita ja niiden maailmaa. Uskoisin, että Yminmaa ja Mannfalla tulee olemaan myös enemmän tapahtumien keskipisteenä. Toivoisin kuitenkin, että pääsisin myös lukemaan, miten Stefan jatkaa elämäänsä. Erityisen paljon minua kuitenkin kiinnostaa Hirkan ja Rimen tarina: pystyykö Hirka antamaan anteeksi Rimelle? Tuleeko heistä toistensa vihollisia? Tuleeko Mannfallaan uusi sota, vai säilyykö rauha Yminmaassa? En malttaisi odottaa… 



Arvosanani tälle 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 

Mätä muissa blogeissa:

Notko, se lukeva peikko
Mustemaailmani

Mahti: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2016.

Norjankielinen alkuteos (2015): Evna

 
"Pelätyn kansan kuva.
Heidän vihansa ja kostonjanonsa symboli.
Maanpakoon karkotetun johtajan tytär, jonka kohtalona on osoittaa lopun alku.

Hirka valmistautuu ottamaan paikkansa isänsä synnyinmaassa – sokeiden kylmässä maailmassa, jossa heikkoutta halveksitaan. Hän on hyväksynyt osansa vastentahtoisesti, jotta voisi pitää Yminmaan turvassa ja Rimen elossa. Mutta kuolleena syntyneet janoavat Mahtia suunnattomasti, ja Hirka alkaa käsittää, että sota on väistämätön. Onko millään, mihin hän on uskonut ja minkä puolesta taistellut, lopultakaan mitään merkitystä?

Mahti on kriitikoiden ylistämän, suursuosioon nousseen Korpinkehät-trilogian päätösosa, jossa valta, viha ja ylpeys kohtaavat. Norjassa sarjan kirjat ovat saaneet useita palkintoja, ja niistä on tekeillä elokuva."

Oma arvio:

Pitkään surin, pelkäsin ja jännitin tähän viimeiseen Korpinkehät-trilogian kirjaan tarttumista. Pidin niin kovasti toisesta osasta Mätä, etten halunnut pettyä. Toisaalta olin surullinen jo etukäteen, että tämä trilogia tulisi päätökseen. Olen kiintynyt Pettersenin luomaan fantasiamaailmaan, Yminmaahan, sekä sen erikoisiin henkilöihin: rohkeaan, mutta herkkään Hirkaan, komeaan soturiin Rimeen ja maitosilmäisiin Sokeisiin ja muihin.

Skerri veti hupun tiukemmin Hirkan kasvojen ympärille. "Älä anna toisten nähdä sitä. Ei sinusta ole ennenkään paljoa näkynyt", hän sanoi. Sitten hän lähti.

Hirka nieli kiukkunsa ja seurasi perässä

Mahti vie lukijansa jälleen uuteen ympäristöön, kun Hirka on siirtynyt edellisessä osassa kivikehien kautta Sokeiden eli Umpirien maahan Dreysiliin. Vaikka Hirka pääsee omiensa joukkoon, hän on jälleen vieras ja vieroksuttu: hän ei ole kunnolla Umpiri, ihmisten maassa hän ei ollut kuin muut ihmiset ja Yminmaassa hänellä ei ollut häntää. Hirka tapaa viimeinkin sukulaisiaan, mutta Umpirit ovat niin kovin erilaisia tavoiltaan ja tunteiltaan. Skerri on pahimmasta päästä; hän tuntuu vihaavan Hirkaa. Erääseen Umpiriin Hirka kiintyy muita enemmän: Keskolailiin, jota Hirkan pitäisi hyljeksiä, onhan hän langenneita.

Hän oli vetänyt hupun syvälle päähänsä, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä. Häntä tuijotettiin kuitenkin. Sillä Umpirit eivät ontuneet. Umpirit eivät osoittaneet heikkoutta. Mädäntyköön joka ainoa. Nähköön Vainajalassa unia, joissa he ovat vanhoja, loukkaantuneita ja avuttomia.

Samaan aikaan kun Hirkaa yritetään kouluttaa Umpirien tavoille ja kielelle, Rime hiippailee Mannfallassa, Sokeainkorvessa ja Korppihovin tienoilla tarkkailemassa tilannetta. Välillä hänen  mieltään lämmittää muisto Hirkasta ja suudelmasta, mutta myös tuska siitä, ettei tämä ehkä anna hänelle anteeksi Naiellin surmaamista. Lisäksi Rime joutuu nyt pitämään nokkaa kaulassaan ja pitämään yhteyttä Hirkan isään, Graaliin.

Ehkä hän olikin hullu. Hän oli käynyt toisessa maailmassa. Maailmassa, jota hän ei kyennyt ymmärtämään. Hän oli katkaissut oman häntänsä. Tappanut oman mestarinsa.hän oli sekaantunut sokeainkeinoihin. Hän piilotteli kaulassaan nokkaa, joka teki hänestä kuolleena syntyneen sotapäällikön orjan. Ja hän oli ainoa, joka tiesi kahden maailman välisen sodan olevan tulossa.

Niinhän siinä kävi, että kirjan tapahtumat imaisivat minut mukanaan ja olin taas hyvin hurmioitunut tästä fantasiaseikkailusta. Hirka kasvoi ja kehittyi tässä jaksossa kovapintaiseksi soturiksi, kun taas Rime alkoi löytää pehmeämmän puolensa. Rimen ja Hirkan kohtaaminen Korppihovissa on yksi kiihkeimmistä ja suloisimmasta, mitä olen pitkään aikaan saanut lukea. Kolailin ja Hirkan erilainen ystävyys lämmittää sydäntäni.


Kirjassa taivalletaan kohti suurta lopputaistelua, jossa Umpireilla, Hirkalla ja Yminmaan Sokeilla on hiukan eri tavoitteet. Suurin kysymys lienee, saadaanko Mahti taas kaikkien ulottuville, sillä se on aikoinaan viety Umpirien maasta. Hirka saa tuta, miten kovan hinnan hän joutuu maksamaan tavoitteeseensa pääsystä, mutta lopputulos kannattaa. Perimmäisin kysymys on ollut koko kirjasarjan ajan, pääseekö Hirka maasokeudestaan ja oppiiko hän tuntemaan Mahdin? Sanotaanko näin, että kaikki ovat kuta kuinkin tyytyväisiä siihen, mitä Hirka valinnoillaan saavuttaa. Kyyneleitä ei lopussa tarvitse vuodattaa, mitä nyt onnen ja ilon kyyneleitä. Ihana, kaunis päätös loistavalle trilogialle, joka tekee kunniaa pohjoismaiselle kirjallisuudelle. Ilokseni tästä on myös tekeillä elokuva.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitän kustantajaa.

Mahti muissa blogeissa:

Mustemaailmani
Annelin lukuvinkit



Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta -trilogia