Pese hampaat ennen kuin pussaat: Satu Kivinen

Pese hampaat ennen kuin pussaat: Satu Kivinen. Otava 2018

Kansi: Tuuli Juusela

"Kunpa olisi poikaystävä ja edes B-kupin tissit! Päiväkirja paljastaa 14-vuotiaan Sofian haaveet ja inhokit. Hulvaton esikoisromaani.

Kummitäti luonnehtisi Sofiaa rasittavaksi takapenkin teiniksi, paras ystävä Iines taas laiskimukseksi. Omasta mielestään Sofia on varsin mukiinmenevä olemattomia tissejä lukuun ottamatta. Hän rakastaa pizzaa ja listojen laatimista. Hän pystyy kertomaan Salattujen elämien juonenkäänteet 10 vuoden ajalta. Hän on perillä muotivillityksistä. Hän saa pierun tulemaan tahdonvoimalla. Hänen tulevaisuuden suunnitelmissaan Hollywood ei ole pois suljettu vaihtoehto.

Sofiasta ei ole mitään järkeä himmailla puolivaloilla: elämä on ihanaa!"(Otava)

Oma arvio: 

Oi että, tämä kirja meinasi mennä minulta täysin ohitse, mutta onneksi bongasin tämän pinkkikantisen ihanuuden töissäni ja otin luettavakseni. Ihana piristys nuortenkirjavalikoimaan sateenkaari-, mielenterveys- ja feministiteemojen jälkeen (enkä nyt sano, että vakavissa teemoissa nuortenkirjallisuudessa olisi mitään vikaa, mutta vaihtelu virkistää...) Satu Kivisen Pese hampaat ennen kuin pussaat hurmaa niin kirjan nimellä, kansikuvalla kuin päiväkirjamaisella sisällöllään taatusti kohderyhmäyleisönsä (noin 12-15-vuotiaat) ja myös toki sitä vanhemmatkin.

Klo 16

Tiedättekö mikä on inhottavaa? Se, kun menee yleiseen vessaan pissalle ruuhka-aikaan. Joku aina käynyt kakalla ennen vuoroasi, ja seuraava kävijä luulee tietenkin sinun jättäneen hajut jälkeesi. (s. 36)

Päiväkirjamainen muoto tuo kirjan päähenkilön, 14-vuotiaan Sofia Mikkolan ajatukset ja kommellukset lukijan lähelle bridgetjonesimaiseen tyyliin. Tätä voisikin tituleerata nuorten Bridget Jonesiksi tai toisaalta tyttöjen versioksi suorapuheisesta Paretskoin K15-sarjasta. Sofialla on läpinäkyvässä yöpaidassa kekkuloiva äiti, joka omistaa lahjatavaraliikkeen ja uhkaa tunkea koulun halloween-bileiden valvojaksi, ja boheemi Päivi-täti, joka työskentelee kampaajana (mutta on tehnyt elämänsä aikana kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä) eikä säästele sanojaan opettaessaan siskontyttärelle elämän saloista. Parasta antia kirjassa onkin Sofian ja Päivin välillä hersyvä huumori, joka ei aina tavoita Sofian äitiä. Sofian höpsö mummu tulee myös mukaan kuvioihin, sillä hänen on muutettava hetkeksi heille evakkoon. Entäs Sofian isä? Häntä ei tarinassa esiinny kuin sivulauseissa, sillä Sofian vanhemmat ovat eronneet kymmenisen vuotta sitten. Lisäksi Sofialla on höperö Raipe-koira.

Kun olin saanut ravisteltua itseni hereille, lähetin Päivi-tädille viestin Whatsappissa: Oletko sitonut miehiä tuoleihin viime aikoina? 

Täti vastasi heti: En tuoleihin, mutta...

Lähetin uuden viestin: Ethän kuuna päivänä yrittäisi mukiloida Jare Henrik Tiihosta?

Täti: Oletko unohtanut ottaa aamulääkkeesi? (s. 126)

Myös Sofian sporttisella ystävällä Iineksellä on sana hallussa, ja Sofian harmiksi isompi rintavarustus. Kaveriporukkaan kuuluvat myös kaksoset Jossu ja Jutta, sekä usein myös pojat Kassu ja Leo. Kouluun tulee myös kirjan alussa uusi, komeatukkainen poika, jonka tytöt nimeävät Dragon Balliksi. Sofian pasmat menevät sekaisin, kun hän törmää Leon ja tämän veljensä Aleksin luona komistukseen, Perttuun.  (Minua huvittaa, kun Sofia vertaa Perttua Shadowhunters-sarjan Dominic Sherwoodiin - aivan mahtavaa!) Sofialle tulee Pertusta pakkomielle, mutta miten hän saisi tämän kiinnostumaan itsestään, kun hän ei ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa eikä oikein pidä itseään valloittavan kauniina. Leo lupaa toimia puhemiehenä, mutta kaikki ei menekään ihan suunnitelmien mukaan. Sofia saa myös mukavan liittolaisen Aleksista. Alankin heti pyöritellä päässäni eri poikavaihtoehtoja ja yrittää arvailla, kenen pojan kanssa Sofia pääsee lopulta pussailemaan ensisuudelmansa.

Olen tutkaillut itseäni koko illan kokovartalopeilistä. Muistan lukeneeni naistenlehdestä, että monilla naisilla on stringejä käyttäessään itsevarma ja seksikäs olo. Harmi vain, että stringit hiertävät persvakoa niin vietävästi. Kuka tällaiset perverssit pornopöksyt on oikein mennyt keksimään? (s. 100)

Sofia miettii kirjassa tavanomaisia (?) teinitytön ongelmia: miten saada poikakaveri, isommat rinnat, vähemmän nolo äiti, vähemmän kahjo täti ja ensisuudelma. Välillä Sofian tissikompleksi menee minusta hiukan toistamiseksi, mutta kaipa se on hänelle niin polttava ongelma.  Pidän kirjan intertekstuaalisista viitteistä pop-kulttuuriin, ne tuovat tarinaan mukavalla tavalla eloa - erityisesti kun Shadowhunters-sarja saa maininnan. Huumori on suurimmaksi osin tosi osuvaa, vaikka välillä tuntuu, että vähemmälläkin yrittämisellä henkilöiden väliset sanailut olisivat hauskuttaneet. Kirjan päähenkilö on ihanan samaistuttava epävarmuudessaan, ja pidän hänen itseironian taidostaan, ja muutkin kirjan henkilöt perusteltuja. Ainoastaan kaveripoika Leo ja hänen tarkoitusperänsä jäävät kirjassa täysin hämärän peittoon, eikä yhtä hänen melko ratkaisevaa siirtoansa selitetä kirjassa mitenkään.

Kirja loppuu totaalisen, räjäyttävän, mahtavan yllätyksellisesti ja pistää pakan sekaisin. Toivon hartaasti, että tähän saadaan jatkoa! Pese hampaat ennen kuin pussaat on nuorten chick litiä parhaimmillaan, kevyttä ja helppoa luettavaa, joten tätä voi suositella sellaisillekin nuorille (tytöille), jotka eivät ole lukeneet paljon.  Sivuja kirjassa on sopivat 256.

Arvosanani 4-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja verkkolehdissä:

Kirsin kirjanurkka
Sivupiiri 
Etelä-Saimaa
Keskisuomalainen

Varjostajat: Maija & Anssi Hurme

Varjostajat: Maija & Anssi Hurme. S&S 2018

"Upeasti kuvitettu tarina lapsesta, isästä ja suuresta kaipuusta.

Varjostajat on salaperäinen tarina lapsesta, jonka elämään ilmaantuu outo hahmo. Sitä ei näe kukaan muu, mutta se kulkee mukana kaikkialle. Se estää syömästä aamupalaa, leikkimästä kavereiden kanssa päiväkodissa ja pyytää lukemaan kaikkein pelottavimman iltasadun.

Hienostuneesti kuvitettu kertomus ei anna hahmolle nimeä, mutta sitä voisi kutsua suruksi, huoleksi tai kaipaukseksi. Alkuun hieman pelottava hahmo muuttuu vähitellen lempeämmäksi ja päästää lopulta otteensa." (S&S) 

Oma arvio:
 

Varjostajat on kirja surusta. Kirjan tarina kertoo siitä, millaista on, kun suru (tai huoli) on kuin suuri varjo, tässä tapauksessa varjostaja, joka seuraa kaikkialle.

Tässä kirjassa lapsen suru äidin menettämisestä on saanut klovnimaisen ihmismuodon: omituinen varjostaja ilmestyy eräänä yönä lapsen hänen huoneeseen, istuu sängyn laidalle, seuraa aamupalalle ja päiväkotiin, kaikkialle. Lapsen on vaikea osallistua leikkihin, koska varjostaja pitää varjoaan hänen yllä. Kukaan muu ei näe sitä, ei edes aluksi isä, vaikka hänellä on sama suru: äiti on poissa. Kirjassa ei kerrota suoraan, onko äiti kuollut vai muuttanut pois, joten lukija saa sen itse päättää.

Tiesin, että se oli huoneessa jo ennen kuin avasin silmäni.

Pistin silmät kiinni ja teeskentelin, että nukuin.

Ehkä se lähtisi pois.

Mutta ei. Aamulla se oli kiivennyt sänkyyni.

-Kuka sinä olet? kysyin.

Se ei vastannut.

- Oletko sinä nähnyt äitiäni? kysyin.

Turhaan. Se pysyi vaiti.

Myöhemmin myös isä saa oman varjostajan. Nyt varjostajat sotkevat aamupalan ja hidastavat bussin kulkua. Ne kasvavat koko ajan suuremmiksi, pian ne eivät mahdu edes talon sisään. Isällä ja lapsella on yhteinen salaisuus, jota muut eivät tiedä. Heillä on yhteinen suru.

Kirjan värisävyt täydentävät lapsen ja isän surua: on harmaata, vihertävää, sinertävää. Kun kirjan lopussa varjostavat viimein poistuvat ja suru hälvenee, värejäkin tulee lisää  kirjan sivuille. Kuvitus on mielestäni todella kaunista, harmonista, muttei synkkää.En tiedä, vetoaako tämä kuvitustyyli lapsiin, jotka ovat tottuneet räiskyvimpiin värisävyihin Disney-kirjojen tyyliin, mutta ainakin minun aikuisensilmiäni se hivelee.

Alussa huoneeseen ilmestyvä varjostaja ihmetyttää kirjan lasta, hiukan pelottaa, mutta myös turhauttaa, koska varjostaja ei osaa sanoa, milloin äiti palaa. Sitten se tulee tutummaksi, viimein se hellittää ja jää taustalle, mutta seuraa toki sivummalta. Ihan kuten surukin. Lopulta varjostajat tempautuvat tuulen mukaan ja häviävät, mutta tyttö tietää, että hän tulee vielä kohtaamaan ne.Suru ei koskaan häviä, se jää vain taaemmas.

Samassa tuuli tarttui niiden valtaviin varjoihin.

Tuuli tempaisi varjostajat mukaansa. Juoksin perässä niin kauan kuin jaksoin.

-Hei sitten! Huusin.

Tiesin, että näkisimme taas.

Varjostajat kuvastaa todella kauniilla ja herkällä tavalla lapsen (miksei aikuisenkin) surua ja kaipausta. Kirja tuo lohtua, sillä sen loppu on hyvin vapauttava. Monet ovat sanoneet kirjaa hieman pelottavaksi klovnihahmoineen, mutta toisaalta: suru voi olla pelottavakin seuralainen.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan sain omakseni työni puolesta.

Muissa blogeissa ja podcasteissa:

Baba Lybeck, kirja vieköön 
Lastenkirjahylly 
Sininen keskitie

Varjostajat on yksi vuoden 2018 lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandiapalkintoehdokkaista, ja voittaja julkistetaan ensi keskiviikkona 28.11. 2018. Esittelin tämän kirjan 20. marraskuuta Oulun kaupunginkirjaston jokavuotisessa, perinteikkäässä Finlandiaehdokkaiden esittelytilaisuudessa.

Päivitys Kaksosauringot-trilogiaan

Luin päätökseen Erika Vikin Kaksosauringot-trilogian. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan mietteeni Nefrin tytär -teoksesta sekä muistakin trilogian osista.

Päivitys Punaisen luostarin kronikoita -trilogiaan

Luin Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoita -trilogian päätösosan Maresin voima. Klikkaa kansikuvaa päästäksesi lukemaan arvioni koko trilogiasta.

Sydänhengitystä: Anu Holopainen

Sydänhengitystä: Anu Holopainen. Karisto 2018

Kansi; Pirta Syrjänen. Kannen kuva: @Stephen Carroll/ Trevillion Images

"Sukellusta harrastava Tiira rakastaa merta enemmän kuin mitään muuta. Hänen suurin haaveensa on päästä lukion päätyttyä vapaaehtoistyöhön mertensuojeluprojektiin Filippiineillä, ja sen jälkeen kouluttautua meribiologiksi voidakseen tehdä jotakin konkreettista maailman merien hyväksi. Unelman ylle kohoaa kuitenkin uhkaava varjo: kaksi viivaa raskaustestissä. Tiira tietää heti, mitä on tehtävä - mutta kaikki hänen ympärillään eivät ole samaa mieltä." (Karisto)

Oma arvio:

Anu Holopainen on rohjennut kirjoittaa nuortenkirjan aiheesta, joka varmasti herättää ajatuksia. Kun kirjan keskiössä on abortti, ei voi lukija välttyä omien moraalisten arvojensa miettimiseltä, etenkään kun kirjan keskeiset henkilöt vuorottelevat minäkertojina, ja tuovat näin ollen jokainen omanlaisensa näkemyksen asiaan. Kenen puolelle sinä asetut?

Mulla on suunnitelmat valmiina, eikä niihin kuulu synnärit eikä supparit eikä epparit eikä tissittely eikä vaippailu. (s. 34)

Kirjan päähenkilö, raskaudestaan kauhuissaan oleva Tiira, ei koe vatsassaan olevaa solurypästä vielä elolliseksi olennoksi, eikä usko kokevansa minkäänlaisia tunnontuskia keskeyttäessään raskautensa. Tiiran ystävä Olivia, jolle äitiys on ollut pitkään haave, kokee epäreiluksi sen, että Tiira saisi kokea äitiyden, muttei halua. Tiiran äiti taas pitää tytärtään hirviönä, joka surmaa oman syntymättömän lapsensa ilman tunnontuskia. Tiiran siskolla Lilillä on itsellään kaksi lasta, mutta hän silti ymmärtää Tiiran valinnan täysin - tai juuri siksi. Henri on se, jonka kanssa raskaus sai alkunsa, ja joka ei oikein tiedä miten suhtautua, varsinkaan sen jälkeen, kun Tiiran äiti soittaa hänelle ja sekoittaa hänen päänsä. Sitten pitäisi vielä lukijana muodostaa oma kanta tähän asiaan. Se ei ole helppoa. Tämä yllättää minut itsenikin.

- Miten mikään voi olla tärkeämpää kuin oma lapsi? Anteeksi kun  oon tyhmä, mutta mä en vaan tajua. Enkä itse asiassa haluakaan tajuta. (s.131)

Minun on kamalan hankala pitää Tiirasta, saati samaistua häneen. Johtuuko tämä nyt sitten erilaisesta moraalikäsityksestämme? Ymmärrän toki sen, että Tiira ei ole vielä kypsä aikuinen, ja hänen tilanteensa on hyvin hankala ja tukala. Vaikka yritän ymmärtää hänen asemaansa ja ajatella itseäni 18-vuotiaana samanlaisessa tilanteessa, huomaan välillä Tiiran äidin ja Olivian näkemyksissä hyviä pointteja ja mietiskelen asiaa paljonkin. Voiko ajatella noin, että lapsi pilaa tarkkaan harkitut suunnitelmat, tässä tapauksessa Tiiran vapaaehtoistyön mertensuojeluprojektissa, vai voisiko ajatella, että lapsi toisi hänelle mukanaan jotain ihan erilaista, mutta paljon parempaa? Voiko 18-vuotiaana olla täysin varma, ettei ikinä, koskaan, missään tilanteessa halua saada lapsia? Moinen ehdottomuus kuuluu nuoruuteen, tosin joillakin se jatkuu koko elämän. Ihmisen elämässä on kuitenkin monenlaisia vaiheita, jolloin mielipiteet voivat muuttua tilanteen mukaan, ja myös lapsettomiksi vannoutuneet haluavatkin myöhemmin äidiksi.

Kirja pistää miettimään, onko äitiys  sisäänrakennettu ominaisuus, joka joko on tai ei ole ihmisessä, vai voiko sitä kaikki oppia tai kehittää? Vaikka ei 18-vuotiaana kokisi itseään äidilliseksi, tarkoittaako se, ettei olisi sitä koskaan? Täytyykö olla äidillinen sillä hetkellä, kun tulee raskaaksi? Onko alkio vain pelkkä solurypäs, kuten Tiira ajattelee, vai onko siinä jo ajatus ihmisestä, ja onko se siis jo ihminen, jonka pitäisi saada syntyä?

Miten voin vakuuttaa?

Miten osaan kertoa oikein?

Miten saan kuulemaan, ymmärtämään? 

Miten voin olla varma

että hän on varma 

ettei hän kadu

koskaan 

ettei hän vain uhmaa

vaan todella tietää?

Ja jos hän joskus katuu

miten voin kestää

hänen surunsa? (s. 41-42)

Tiiran äidin sanojen julmuus on ehkä viety piirun verran yli, mutta toisaalta hänen surunsa ja tuskansa tyttärensä päätöksestä on käsinkosketeltavaa. Se kätkeytyy juuri tuon kaiken vihapurkauksen taakse. Totta kai hän haluaisi saada lapsenlapsen, ja ajatus siitä, ettei Tiira halua suoda hänelle sitä, loukkaa. Tyttären moraalikäsitys on hänelle vieras, ja hän on takuuvarma siitä, että tytär tulee vielä katumaan päätöstään. Millaiseksi ihmiseksi hän on kasvattanut hänet, jos hän ei katuisi aborttiaan? Häntä pelottaa, että Tiira tekee kaiken vain uhmatakseen äitiään, ettei hän ole miettinyt asiaa kunnolla loppuun ja tulee kokemaan abortin jälkeen kovan surun, romahduksen. Miten äiti voi sitten olla tukena? Tiiran isosisko on Tiiran tukipylväs: hän ei moralisoi, hän ymmärtää, hän tukee siskonsa päätöstä, ja sanoo, että tekisi itsekin samoin, jos olisi Tiiran tilanteessa. Vaikka hän on itsekin äiti, häntä ei kauhistuta Tiiran aborttipäätös. Tiiran isä ei ota kovin syvällisesti asiaan kantaa, mutta tokaisee vain, että Tiira tekee niinkuin itse parhaiten haluaa.

En halua

en halua

En

vain 

HALUA!

EN! (s.76)

Kirja on kerronnaltaa melko suoraviivainen matka kohti Tiiran aborttia. Tiiran lääkkeellisen raskaudenkeskeytyksen vaiheet kuvaillaan hyvin tarkasti, ja myös siitä aiheutuvat kivut ja tuska on niin intensiivisesti kuvattuja, että lukijalle käy selväksi, ettei asia hoidu vain nielemällä pari tablettia. Kivutta ei selviä, päätti miten päin vaan. Pidän siitä, miten kirjan lukuja täydentää pienet runonpätkät eri osapuolien tuntemuksista. Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, joten aiheen käsittely ei jää yksipuoliseksi, vaan pistää lukijan  miettimään oman puolensa. Puolta ei ole toki pakko valita, vaan se voi olla yhdistelmä eri näkemyksiä. 

Arvosanani 3+

Tämän kirjan olen ostanut omakseni.

Muissa blogeissa:

Todella vaiheessa
Lukeva peikko
Teatterinna
Luetaanko tämä?

Näpit irti!: Jennifer Mathieu

Näpit irti!: Jennifer Mathieu. Suomentanut Lotta Sonninen. Otava 2018.

Englanninkielinen alkuteos (2017): MOXIE. Kansi: Elisabeth H. Clark ja  Elnur / Shutterstock ja Dean Drobot/ Shutterstock

"Voimaa! Ylpeyttä! Asennetta! Yhden tytön rohkeus sytyttää kaikki koulun tytöt kapinaan ahdistelua ja syrjintää vastaan.

Yhtenä päivänä Viv päättää että nyt riittää. Miksi jalkapallojoukkueen poikien annetaan kouria tyttöjä koulun käytävillä ilman rangaistusta? Miksi heidän ällöttäviin kommentteihinsa ei puututa? Viv on kyllästynyt noudattamaan tyttöjä syrjiviä epäreiluja sääntöjä.

Vivin äiti oli 90-luvun punkkari, Riot Grrrl. Viv lainaa hänen asennettaan ja ryhtyy tekemään omaa lehteä, jota hän jakaa salaa tyttöjen vessassa. Hän kutsuu tyttöjä kapinaan, ja muut tytöt vastaavat.
Nämä tytöt eivät alistu vaan iskevät takaisin!"(Otava)

Oma arvio:

Juuri kun olen hyvästellyt haikein mielin Holly Bournen feministihenkisen Normaali-trilogian, ilmestyy  tämä mainio Jennifer Mathieun Näpit irti!, jossa tartutaan seksismiin  hiukan erilaisella otteella, vaikka samankaltaisuuksiakin toki aiemmin mainitsemaani kirjasarjaan on.

Kaikki alkaa siitä, kun luokan uusi tyttö, Lucy, saa vastatessaan opettajan kysymykseen luokan pojilta tyypillisen "painu ämmä keittiöön" -yskähdyksen (lausahdus kuulostaa suomennettuna hiukan tönköltä, ja olisi ollut ihan hyvä, jos tämä olisi jätetty englanninkieliseksi fraasiksi.) Lucy on tottunut aiemmassa koulussaan siihen, ettei moista käytöstä suvaita, ja on hyvin hämmentynyt siitä, ettei edes opettaja reagoi. Tämä saa sivusta seuranneen Vivianin heräämään. Miksi pojat saavat huudella tuollaisia seksistisiä älyvapauksia seuraamuksitta? 

Viv tietää, että hänen äitinsä on kuulunut 90-luvun punkkarijärjestöön nimeltä Riot Grrrl. Kuunnellessaan Bikini Girl yhtyeen kantaaottavia biisejä, saa hiljaisena ja myötäilevänä tunnettu Viv ajatuksen. Hän aikoo perustaa nimettömänä Puhtimuijat-nimisen yhteisön, painattaa kopioliikkeessä ensimmäiset Puhti-lehtiset eli -zinet ja jakaa niitä aamuvarhaisella koululle. Hän aikoo olla se, joka herättää keskustelun poikien käytöksestä. Ensimmäisessä zinessä hän pyytää kaikkia niitä, jotka haluavat kannattaa ajatusta, piirtää tiettynä päivänä käsiinsä sydämiä ja tähtiä. Viv jännittää ihan sikana, onko kenenkään kädessä kuvioita. Kannatus ei ole aluksi kovin suurta, mutta muutamakin kädessä nähty sydän tai tähti saa Vivin mielen kohenemaan.

"Se Vivian, jonka he tuntevat, ei ikinä tekisi tällaista." (s. 293) 

East Rockportin koulussa ei ole asiat oikein kohdallaan. Koulun rehtorin poika, Mitchell, on kaikista pahin tyttöjen ahdistelija, mutta häntä ei tietenkään kukaan uskalla ojentaa. Asiat menevät vielä äärimmäisemmiksi, kun koulussa aletaan tehdä tyttöjen pukeutumistarkastuksia. Tuossa nöyryyttävässä toimenpiteessä katsotaan luokkapistokokein, kenellä on esimerkiksi liian ohuet topin olkaimet tai tiukka paita, ja rangaistukseksi tyttö joutuu verhoutumaan loppupäiväksi esimerkiksi jättihuppariin. Lucy haukkoo henkeään pöyristyksestä, mutta Viv ja hänen ystävänsä Claudia vakuuttavat, että tämä on ihan normaali käytäntö heidän koulussaan. Tietenkään kukaan ei puutu Jasonin mauttomiin paitoihin, joissa lukee esimerkiksi: "KIVAT JALAT - MIHIN AIKAAN NE AVATAAN."

Vaatetarkastukset jatkuvat koko viikon, ja huomaan pukevani aamuisin ylleni löysimmät paitani ja nuhruisimmat farkkuni, jotta minua ei vain komennettaisi kaikkien tuijotettavaksi. Joka kerta kun joku tytöistä käsketään luokan eteen seisomaan, tunnen vajoavani syvemmälle omaan pulpettiini. (s. 93)

Viv kärsii tunnontuskia siitä, etteivät edes hänen ystävänsä tiedä hänen olevan Puhti-liikkeen takana. Claudia on melko varovainen Puhdin suhteen, mikä hiukan hiertää ystävysten välejä, kun taas uusi tyttö Lucy on aivan innoissaan. Myös koulun uusi poika, melkoisen söpö Seth Acosta, joka saa vahingossa tietää Vivin olevan Puhti-liikkeen takana, kannattaa tyttöjen toimia. Hän nimittäin haluaa todistaa, etteivät kaikki pojat ole kusipäitä. Viv on tästä melkoisen vakuuttunut, mutta ekojen melkein-treffien jälkeen hän ei enää olekaan varma. 

Rockportin koulussa alkaa tosissaan tapahtua ja Puhti-sanoma leviää yhä laajemmalle. Rehtori ei ole tästä lainkaan mielissään ja aikoo erottaa kaikki tytöt, jotka osallistuvat Puhti-kapinointiin. Pientä panikointia alkaa olla aistittavissa, kun rehtorin poikaa syytetään nimettömästi hyvin vakavasta teosta. Viv ei itsekään tiedä, kuka on tämän yhden Puhti-zinen takana. Viv alkaa saada uusia ystäviä koulusta, eikä ihonväri enää jaottele ruokalan tyttöporukoita omiksi ryhmikseen. Puhti luo tyttöjen välille voimaa ja oikeaa ryhmähenkeä. Myös Vivin vanhemmat ja isovanhemmat ovat ymmärtäväisiä, vaikka varoittelevat Viviä pilaamasta tulevaisuuttaan liikkeen takia. 

Kaikki hurraavat jälleen, ja sitten me kaikki tanssimme, koko iso tyttömassa juhlii ja pitää hauskaa. Kun katselen kuinka Lucy pyörähtelee tummat kiharat heiluen, ja kuuntelen kuinka Claudia nauraa ja laulaa mukana (nuotin vierestä), mieleeni tulee että tätä on olla feministi. Ei mikään humanisti eikä tasa-arvon kannattaja, vaan feministi. Se ei ole mikään kirosana. Tästä lähtien sen saattaa olla lempisanani. Sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että tytöt tukevat toinen toisiaan tullakseen kohdelluksi ihmisinä, vaikka maailma yrittäisi viestiä että he ovat vähempiarvoisia. (s. 253)

Näpit irti! tarttuu hyvin tärkeään aiheeseen roisilla otteella. Pidän kovasti hiljaisena tunnetun Vivin kasvutarinasta kohti rohkeaa naisenalkua, joka haluaa kaikille tytöille oikeuden käydä koulua rauhassa ilman seksistisiä huutoja ja kourimisia. Vaikka tytöllä on välillä epätoivonkin hetkiä, hän nostaa päätään ja saa muiden tyttöjen tuella asiansa päätökseen. Mathieu ei kirjoita ihan niin humoristisella otteella kuin Bourne, mutta käsittelee feminismi-teemaa sopivalla intensiteetillä. Rockportin koulun vaatetarkastukset tuntuvat välillä hiukan äärimmäisiltä ja epäuskottavilta, mutta ehkä tämä johtuu siitä, ettei suomalaisena usko moiseen äärikonservatiivisten toimien olemassaoloon. Tiedä häntä, onko tuollaisia tarkastuksia oikeasti? Kirjan tarinassa havaitsen myös hiukan yhtäläisyyttä Jay Asherin Kolmetoista syytä -teokseen, jossa myös rehtorin poika on tarinan pahis.

Pidän erityisesti myös kirjan kannesta, joka on yhtäaikaa simppelin yksinkertainen, mutta huomiota herättävä.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book
Nörttitytöt (Niina Tolonen)

Samantyylistä luettavaa:

Normaali-trilogia: Holly Bourne

Kolmetoista syytä: Jay Asher