Antiikin pahikset -sarja: Jasmine Mas

Herkuleen veri: Jasmine Mas. Suomentanut Laura Haavisto. Gummerus 2025 (Antiikin pahikset #1)

Englanninkielinen alkuteos (2024): Blood Of Hercules. Kansi: Maria At Steamy Design.

"Antiikin hahmoja herkullisen synkässä hittiromantasiassa

Villi, sekopäinen ja uskomattoman koukuttava matka antiikin taruihin!

Ujo Alexis koettaa pysytellä näkymättömänä titaanien maailmassa. Sitten verikoe paljastaa yllättävän faktan: Alexis on eliittiä, yksi heistä. Spartalainen.

Alexis joutuu inhimillisyyden rajat ylittävään Spartan sotakouluun, missä hän saa mentoreikseen Akilleen ja Patron sekä julmiksi opettajikseen kuoleman lautturin Kharonin ja sodan pojan Augustuksen. Heillä vain ei ole aavistustakaan, kenen kanssa ovat oikeasti tekemisissä." (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Villi & sekopäinen, lukee tämän kirjan takakansitekstissä. Se osuukin naulan kantaan, nimittäin jo tämän Antiikin pahikset -sarjan asetelma on vähintäänkin sekopäinen: antiikin kreikan jumalat ja kauhua aiheuttavat titaanit sotkettuna nykyaikaiseen maailmaan. Siksi kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka vannotinkin vielä vähän aikaa sitten pitäväni taukoa romantasioista.

Tänään oli maanantai.

Oli selvittävä enää neljä päivää nälässä. Käytännössä kolme, koska maanantai oli melkein ohi ja perjantaina saisimme ruokaa.

Seitsemänkymmentäkaksi tuntia kurnivaa vatsaa. (s. 76)

Alexiksen elämä on ollut yhtä kurjuutta niin kauan kuin hän muistaa. Kirjan alussa kymmenvuotias tyttö on joutunut taas päihdekoukussa olevien sijaisvanhempiensa pahoinpitelemäksi, kun hän kuulee niityllä oudon äänen. Näin hän tulee tutustuneeksi näkymättömään käärmeeseen, Nyksiin, joka lyöttäytyy tytön suojelijaksi ja ainoaksi ystäväksi. Kukaan muu ei näe tätä käärmettä eikä kuule hänen ääntään, ainoastaan Alexis voi keskustella Nyksin kanssa.

Vuonna 2090 ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa titaanien hyökkäysten pelossa. Nuo kammottavat otukset surmaavat kaiken, mikä osuu heidän tielleen. Onneksi ihmisten apuna ovat Spartalaiset, nuo antiikin 12 jumalasta polveutuvat sankarit, joita koulutetaan jatkuvasti uusia ja jotka tekevät puoliverisiksi kutsuttuja jälkeläisiä ihmisten kanssa. Ihmiset ihailevat noita kuumia, voimakkaita ja urheita nuoria spartalaisia, joiden gladiaattoritaisteluita he voivat seurata TV-lähetyksistä. erityisen suosittu on Tulipunaduo, johon kuuluvat Akhilleus ja Patroklos. He kuuluvat paljon puhuttuun ktooniseen sukulinjaan, eli ovat todellisia pahiksia ja raakalaisia.

Alexiksen yksinäinen elämä saa tarkoituksensa, kun sijaisvanhemmille tuodaan uusi lapsi hoidettavaksi. Charliesta Alexis saa kaivatun sisaruksen ja ystävän, jonka kanssa selvitä onnettomien vanhempiensa hoivassa. Koulussa Alexiksella ei ole yhtään ystävää, vaan häntä pilkataan siellä tuon tuosta änkytyksen, likaisten vaatteiden ja pahan hajun takia. Paidan alla matkustava Nyks-käärme on hänen ainoa lohtunsa, mutta myös erittäin sinnikäs ja periksiantamaton luonne. 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun titaanit hyökkäävät heidän kotiinsa ja surmaavat verisesti vanhemmat. Tämän jälkeen omasta kodistaan häädetyt Alex ja Charlie asuvat metsässä kyhätyssä pahvilaatikkoasumuksessaan ja yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Alexis ei osaa aavistaa, mitä vielä onkaan edessä. 19-vuotiaana hän osallistuu muiden tavoin spartalaisten kelpoisuuskokeeseen, jossa selviää yllättäin, että Alexis on spartalainen. Tämä on ällistyttävää senkin takia, että hän on tyttö. Naispuolisia spartalaisia ei ole juuri tavattu. Saman tien shokissa oleva Alex hyppäytetään Kreikkaan valmistautumaan kovaan koulutukseen ja muihin initaatiomenoihin, joihin spartalaiskoulutettavat joutuvat. Hän saa omiksi mentoreikseen Tulipunaduon eli Patron ja Akhilleuksen, joiden hulppeassa talossa hän saa viettää lyhyet taukonsa rankan koulutuksen välissä.

Zeus katsoi alaspäin meihin. "Kokelaat, onko teissä ainesta JUMALIKSI?" hän karjahti täysin palkein. (s. 95)

Spartan sotilasakatemian ankeassa, kosteassa luolastossa suoritettava koulutus on rankka ja vie Alexiksen ja muiden koulutettavien voimat äärimmilleen. Kenraali Kleandro on säälimätön kouluttaja ja hänen apunaan ovat myös kenraali Pine, Augustus ja Kahron. Intensiivisissä koulutusjaksoissa kokelaat eivät saa juuri taukoa eivätkä lepoa, saati ravintoa ja peseytymismahdollisuuksia. Opiskeluohjelmassa on matematiikkaa eli thagorasta, kadonnutta klassista tarustoa sekä kuria ja voimankäyttöä. Sokraattisen menetelmän mukaan kenen tahansa oppilaan väärästä vastauksesta seuraa kaikille rangaistus, joka on hornankierros. Käytännössä se tarkoittaa rankkaa juoksukierrosta vuoren huipulla, joka huipentuu uimareissuun säälimätön Kharon kintereillä. Heti ensimmäisellä kierroksellä yksi kokelaista kuolee hyiseen veteen. Lähempänä tulikoetta kokelaat pääsevät valitsemaan villieläinpuistosta oman voimaeläimensä. Se, joka ei saa itselleen eläintä, tapetaan. Säälimätöntä on siis tämä koulutus.

"Sinulla ei ole voimia, ei koulutusta, ei suvun tukea, mutta runsaasti luunmurtumia jo ennestäänkin. Sekö on sinun antisi?"

Lisäksi toinen silmäni on sokea ja toinen silmäni kuuro, ja Tim-Tom sanoi kerran, että ruumiinrakenteeni on kuin sairaalla kirahvilla - en tosin vieläkään ole varma, tarkoittiko hän sairaalla tosi hyvää vai oikeasti fyysisesti huonokuntoista. (s. 145)

Alexis ystävystyy yhden koulutettavan, Drexin kanssa, mutta muuten muut tyypit jäävät aika etäiseksi - tai he pilkkaavat Alexista. Siihen hän on tottunut, mutta eri asia, sietääkö hän enää sitä. Häntä hämmästyttää julmana pidetyn professori Augustuksen käytös häntä kohtaan, sillä vaikka se on avoimen vihamielistä, se on myös oudon suojelevaa ja kiihkeää. Sama homma pelätyn Kharonin kanssa, joka onkin iskenyt silmänsä Alexikseen heti ensimmäisen hornankierroksen aikana. Hän nimittäin tietää Alexiksesta jotain, mitä kukaan muu, edes tyttö itse, ei vielä tiedä. Lyhyet tauot mentoreiden Patron ja Akhilleuksen luona osoittavat, että hänestä huolehditaan. Hänelle selviää, että Patrokles ja Akhilleus ovat pari. Myös Patron 16-vuotias pikkusisar Helena vierailee heidän luonaan, ja hänestä Alex saa kauan kaivatun naispuolisen ystävän.

Vatsaani kouraisi, kun he tulivat yhä lähemmäs. Minulla oli paha aavistus siitä, keitä he olivat.

"Nyt me tanssimme kanssasi", toinen sanoi.

Se ei ollut pyyntö.

Se oli käsky. 

Ennen kuin ehdin edes vetää henkeä, smaragdisilmäinen mies laski kätensä omalla kädelleni ja kietoi toisen vyötärölleni.

Perhoset lepattivat.

Toinen mies astui astui taakseni ja tarttui minut lantiolta molemmin käsin.

Perhoset räjähtivät lentoon, ja minä vedin vapisten henkeä.

Tämä ei vaikuta hyvältä. (s. 474)

Mitä suunnitelmia Augustuksella ja Kharonilla onkaan Alexin päänmenoksi? Onko Alexis sittenkään periytynyt Zeuksen suvusta, kuten alussa luullaan? Ketkä selviävät hengissä tulikokeesta ja pääsevät spartalaiseen armeijaan? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, ja myös niitä kuumia kohtauksia. Tulisuudeltaan tämä ei nyt ole ihan kolmea chiliä enempää ja kuumimmat kohtaukset on säästetty ihan loppuun. 

Herkuleen veri tarjoaa kyllä hyvin erikoisen maailman olympolaisine jumalineen ja rankkoine juonenkäänteineen, mutta en nyt ollut tästä kovin haltioitunut. Kirjoitustyyli on aika tönkköä, hahmot melko  mitäänsanomattomia (muut kokelaat) tai liian samankaltaisia (puoliveriset.) Kuumat kohtaukset eivät oikein tehneet minuun vaikutusta. Alexiksen hahmosta on toki tehty hyvin mieleenpainuva, sinnikäs, oikeudentajuinen jne, mutta en oikein tykännyt tästä toksisesta asetelmasta, jossa kokematon ja kaltoinkohdeltu nuori nainen joutuu kahden dominoivan, agressiivisesti lähestyvän ja kaikkialla suihkineen mieskaksikon kynsiin, halusi tai ei. Tokihan Alexis kokee seksuaalista heräämistä näiden ktoonisten olentojen läheisyydessä ja kokee Augustuksen ahdistelut yhtä aikaa kauhistuttavina ja kiihottavina, mutta en minä tiedä. Jokin näissä asetelmissa ei vain oikein tunnu kivalta.

Kirja loppuu tietysti sen verran herkulliseen kohtaan, että saatan kuitenkin uteliaisuuttani vilkaista seuraavaa osaa. 

Annan tälle arvosanaksi 3-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Rebecca Yarros: Empyrean-trilogia

Kohtalottomien saaga -sarja: Danielle L. Jensen

Jennifer L. Armentrout: Veri ja tuhka -sarja

Muualla:

---

Silloin ennen: Oliver Lovrenski

Silloin ennen: Oliver Lovrenski. Suomentanut Onerva Kuusi. Gummerus 2025 

Norjankielinen alkuteos (2023): Da vi var yngre. Kansi: Hilla Semeri

"Huumeita, väkivaltaa, ystävyyttä ja toivoa - pysäytyskuvia teinipoikien elämästä

Ivor ja hänen parhaat ystävänsä Marco, Jonas ja Arjan ovat kuusitoistavuotiaita kaupunkilaisia, jotka vajoavat yhä syvemmälle väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan. Mutta siellä on myös nuorten miesten välistä ystävyyttä, naurua ja rakkautta. ​Heidän päivittäinen elämänsä avautuu, kun Ivor antaa ajatustensa virrata puhelimensa muistioon. Syntyy armoton tarina hektisestä kaupunkielämästä, jota värittävät niin väkivalta ja rikokset kuin ystävyys ja toivo.​

​Silloin ennen on romaani ystävyydestä, liian nopeasta aikuistumisesta ja jonkin sellaisen kaipuusta, mitä ei ole ikinä ollutkaan."(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale ***

Niukin naukin parikymppinen norjalainen Oliver Lovrenski kirjoitti omakohtaisen kirjan huumeiden- ja rikollisuudentäyttämästä nuoruudesta muodolla, joka lähentelee säeromaania. Kirjasta on tullut menestys niin kotimaassaan Norjassa kuin käännösoikeuksia on myyty jo useille kielille. Hassua, että kirjan nimessä ikään kuin muistellaan menneitä nuoruuden aikoja, kun kirjoittaja itse ei kovin vanha ole vieläkään. Noh, paljon on toki saattanut tapahtua muutamassa vuodessa. Hoksautan vielä, että Silloin ennen ei ole varsinaisesti nuortenkirja, mutta varmasti tekee suurimman vaikutuksen juurikin nuoriin aikusiin lukijoihinsa.

Ennen pystyin laskee yhden käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarviin tyyliin mustekalan (s. 36)

Mitä tapahtui Ivorille ja hänen haaveilleen tulla asianajajaksi? Ivor on kirjan kertoja, 16-vuotias kroatialaistaustainen poika, joka tutustui afrotukkaiseen somalitaustaiseen Marcoon (oikeasti Liban Mohamed Aliin) jo ekaluokalla. Myöhemmin porukkaan tuli mukaan intialaistaustainen Arjan ja uusimpana tuttavuutena kantanorjalainen Jonas, valkonaamainen reppana, jonka perään veljien täytyy olla koko ajan katsomassa. Koska he ovat henkeen ja vereen veljiä, pitämässä aina toistensa puolia. He jakavat ilot ja surut, ottavat välillä yhteen mutta sopivat taas hetken kuluttua.

Yläkoulussa poikien elämään ujuttautui huumeet. He halusivat aiheuttaa kaaosta ja herättää huomiota, koska koulunkäynti kävi heillä tylsäksi. He olisivat Ivorin mukaan kaivanneet haastetta koulunkäyntiin, sillä olivat melkoisen välkkyjä poikia. Ivor yrittää lukion alussa kuiville, sillä eräs opettaja huomaa hänen älykkyytensä ja valaa toivoa siihen, että Ivorista voisi ihan oikeasti tulla asianajaja. Eihän se kuitenkaan kauaa kestä, kun kaveriporukka on mitä on. Todellisuus astuu kehiin ensimmäistä kertaa kunnolla siinä vaiheessa, kun joutuu puukotetuksi. Sekin tosin koetaan vain jonkinasteisena "katukonfirmointina". Juuri näillä sanoilla. Ja veljen täytyy kostaa, jos veljeä puukotetaan.

Mun sisäl oli jäätävä sota, toinen puoli halus tehä

hyvii juttui mut toinen taas sano et ota iisisti äläkä

stressaa, ota viimenen viiva

lopetat sit huomen (s. 67)

Ivorin erittäin puhekielisissä, tuokionomaisissa säkeissä käsitellään heidän erilaisia etnisiä taustoja, miten he puhuvat sekaisin somalia, arabiaa, norjaa, kroatiaa ja englantia. Ivor kertoo myös hieman kotimaastaan, jossa kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Suurempaa kosketusta Kroatiaan hänellä ei kuitenkaan ole. Poikien isovanhemmat ovat hyvin tiiviisti mukana, ja surullisia hetkiä koetaan, kun heistä joudutaan luopumaan. Välillä muistellaan menneitä, lapsuutta ja ystävyyttä, jäätelökesiä ja kaikkea sitä viatonta olemista ennen kuin päihteet tulevat kuvioihin. Nyt poikien elämää sävyttää kaikenlainen sekoilu, biletys ja väkivalta. Välillä otetaan vähän liikaa, haetaan kaveri sairaalasta ja joudutaan muutenkin vaikeuksiin.

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne

ihmiset on rehellisesti aitoi papukaijoja, niiden

mielest me jotenki pilataan toisemme, ne ei

ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais

vedetty huumeita joka tapaukses, me pidetään

toisistamme huolta (s. 93)

Rakkauskin astuu kuvioihin kun ihanan Aylan muodossa - fiksun opiskelijan, joka ei käytä päihteitä. Marco, joka käyttää naisia lähinnä kertakäyttötavarana, varoittaa Ivania sitoutumasta keneenkään. Siitä ei hyvää seuraa etenkään naiselle. Tuhoon tuomittuhan suhde onkin heti alkuunsa, mutta jättää kipeän jäljen Ivaniin, joka saa hetken tuntea olevansa kunnon ihminen Aylan ja hänen opiskelijaystäviensä seurassa. 

Sossut ovat tietysti huolissaan näistä nuorista miehistä ja he käyvät vuoron perään antamassa huumeseuloja (joissa tietenkin yritetään huijata sen  minkä pystyy) ja selvittelemässä asioita. Nuoria miehiä uhkaillaan laitoksella, jos homma ei parane. Nuorisopsykiatrillakin käydään juttelemassa. Mitenkäs sitten  vanhemmat? He kyllä ovat olemassa ja välähtelevät mukana, mutta eivät ilmeisesti juurikaan voi mitään. Marcon vanhemmat eroavat.  Veljet ovat huolissaan Jonaksesta, jonka isä pahoinpitelee häntä ja muutenkin väheksyy poikaansa. Jonaksen rakkaan mummon kuolema taittaa kamelin selän. Sen jälkeen he voivat vain pelätä pahinta.

sanot mulle ettet haluu enää elää, ja mä vastaan et

asiat järjestyy, aina ne järjestyy, ja joskus katot viel

taaksepäin ja oot ilonen ettet lähteny, ja sä kysyt

uskotsä sieluun, mä en haluu valehdella joten

vastaan, en, mut se on silti totta (s. 222)

Olisin halunnut vaikuttua (ja järkyttyä) tästä kirjasta enemmän, mutta tämä jätti minut aika neutraaliin mielentilaan. Toki loppu oli hyvin surullinen, mutta en päässyt ihan täysin sisään näiden nuorten miesten elämään. Puhekielinen tyyli, finglismi, slangisanat ja somalinkieliset sanat tuovat kyllä hyvin autenttisen vaikutelman. Kirjan lopussa on sanasto helpottamaan asiaan vihkiytymättömiä pääsemään jyvälle, mitä tarkoittaa esimerkiksi bastoolada (pistooli) tai 304 (kevytkenkäinen mimmi.)

Lisäsin tämän kirjan lukiolaisten vaikuttavien kirjojen listalle, sillä psykologisten ja dramaattisen rankkojen kirjojen  nuorille ystäville tämä on varmasti nappiosuma.

Annan arvosanaksi tälle 3,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

--

Samantyylistä:

Minuutin mittainen ikuisuus: Jason Reynolds

Faebound-trilogia: Saara El-Arifi

Faebound - Veren erottamat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2024 ( Faebound #1)

Englanninkielinen alkuteos: Faebound. Kansi: Ellie Game © Harpercollinspublishers ltd 2024 (suunnittelu), Joe Wilson/ Début Art Type Design and Leaves by Dan Jones (kuvat)

"Yeeran on haltioiden armeijan sotapäällikkö, jonka elämä on täynnä taisteluita ja väkivaltaa. Hänen pikkusiskonsa Lettle yrittää ansaita elantonsa etsien enteitä paremmasta tulevaisuudesta. Kun Yeeran ja Lettle tempaistaan Haltiamaasta keijujen lumovoimaiseen valtakuntaan, sisarten välinen uskollisuus rakoilee ja intohimoinen rakkaus repii heidän kummankin sydäntään... "(Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta pyydetty arvostelukappale *** Juonipaljastuksia!

Ensireaktioni oli saatuani tämän kirjan käsiini, että voi jestas miten kaunis kansi voi ollakaan kirjassa! Fyysisessä kirjassa näkyy vielä lehtien, tähtien ja tekstien kultaukset niin ihanasti. Olin juuri tätä ennen lukenut Armentroutin Verestä ja tuhkasta, jonka sijoitin vuoden -24 parhaaksi aikuisten romantasiaksi, mutta nyt täältä tulikin kova haastaja. Arvion lopussa lukee, kuinka kävi. 

Tämä mies on vienyt sydämeni.

---

Ja jonain päivänä tapan sinut. (s. 357)

Eletään maailmassa, jota hallitsee kolme jumalaa: maan jumala Asase, joka loi ihmiset, auringon jumala Ewia, joka loi keijut ja kuun jumala Bosome, joka loi haltiat. Erinäisten sotaisten eripurien myötä ihmiset on pyyhkäisty maan pinnalta ja haltiat vallitsevat maailmaa. Myös keijujen uskotaan olevan olemassa enää vain tarinoissa. 

Yeeran on reilu kolmekymppinen haltianainen, joka johtaa Alakuun armeijaa. Hän on sisukas, itsenäinen ja aika kovapäinen nainen, jonka sisaruutta muutaman vuoden nuorempi sisar Lettle kaipaisi kovasti enemmän. Yeeran on kuitenkin hyvin omistautunut omalle sotilasuralleen, vaikka hänen isänsä tätä vielä eläessään kovasti vastusti. Yeeranilla on kiihkeä suhde Alakuun heimopäällikkö Salawan kanssa.

Eräänä päivänä Yeeranin johtama hyökkäys menee kuitenkin todella pahasti pieleen, koska hän itsepäisesti kieltäytyy noudattamasta ylempien käskyjä ja johdattaa näin joukkojansa surman suuhun. Salawan on karkotettava rakkaansa haltiamaasta ja niinpä musertunut mutta tuomionsa ymmärtävä Yeeran lähtee vaeltamaan Salawan lahjoittama uudenkarhea taistelurumpu kainalossaan. Taistelurummut tehdään obeah-eläinten nahasta, josta rumpuun saadaan taikavoimia. Harvinainen, mustanahkainen obeah ei ole helpoin metsästettävä, joten nahka on arvossaan. 

Yeeran ei vielä tiedä, että sisukas, joskin sairasteluistaan heikko sisar Lettle on lähtenyt siskonsa perään. Kuten myös yksi hänen armeijan kapteeneistaan, Rayan, joka on pahoillaan siitä, että osin hänen syystään Yeeran sai rangaistuksena karkotuksen. Lettle ei haluaisi Rayania matkaseurakseen, mutta tajuaa pian hyötyvänsä kokkaustaitoisesta soturista. Jotain kiinnostavaa tuossa raamikkaassa miehessä myös on.

Yeeranin kohtaloksi koituu obeah, jonka hän bongaa matkallaan. Hän huomaa tilaisuutensa tulleen: jos hän saisi osuman rumputulituksellaan, hän voisi viedä arvokkaan nahan Salawalle ja hänen rangaistuksensa ehkä kumottaisiin. Hän onnistuukin kaatamaan eläimen, mutta joutuu saman tien tyyppien piirittämäksi, jotka väittävät hänen juuri tappaneen keijujen prinssin. Selviää, että keijuja on yhä olemassa, pakotettuna asumaan maansisäisessä luolassa, Mosimassa.  Ja sinne nyt raahataan pahan rikoksen tehnyt Yeeran mukanaan myös Lettle ja Rayan. 

Kuinka monta obeahia on vuosien saatossa murhattu? Kuinka monta keijua on kuollut samalla? (s. 124)

Obeahit eivät olekaan ihan mitä tahansa elukoita, vaan ne voivat tehdä taiallaan sidoksen keijuihin. Silloin obeahin nahka muuttuu mustaksi ja sidoksessa oleva keiju saa taikavoimia obeahiltaan. Koska Yeeran tappoi Mosiman prinssin kanssa sidoksissa olleen obeahin, myös prinssi menehtyi. Todennäköisesti tämä tulisi koitumaan Yeeranin kohtaloksi eli johtaisi kuolemantuomioon, ihan kuten Lettle hänelle aiemmin ennusti. Lettle on  näet liittynyt kohtalonkatsojien klaaniin ja ennusti siskolleen obeahin sisälmyksistä juuri ennen tämän tuhoon tuomittua sotaretkeään.

Olenko minä kuollut?

Et. Minun nimeni on Pila. Me olemme sidottuja, sinä ja minä. (s. 156)

Keijujen suljetussa maassa on paljon ihmeteltävää haltioille. He saavat heti oman stylistin, Golanin, josta tuleekin heidän ystävänsä. Keijumaassa ollaan tarkkoja, miten pukeudutaan erilaisiin tilanteisiin. He suosivat läpikuultavia, paljastavia asuja. Yeeranin pahimmaksi vihaajaksi osoittautuu uskomattoman upea Furi, kuolleen prinssin sisar,  joka saa Yeeranin kiemurtelemaan olemuksellaan niin hyvässä kuin pahassa. Furi määrätään antamaan Yeeranille taisteluopetusta tulevaa koettelemusta varten, jolla he pääsevät kiertämään tiettyjä sääntöjä. Yeeranin kuolemaantuomion täytäntöpäivänä nimittäin Pila-niminen obeah tekee yllättäin taikasidoksen hänen kanssaan eikä näin ollen keijut voikaan enää surmata häntä. Nyt Yeeran ymmärtää, miten tärkeitä olentoja obeahit ovat. Hän saa itsekin sidoksen myötä taikavoimia ja alkaa ymmärtää keijujen kieltä. Lisäksi hän saa oppia keijujen tavoista Furin veljeltä Neradilta, joka on siskoaan huomattavasti ystävällisempi tapaus. 

Jos hän nyt pyytäisi minua rakastamaan häntä, en ole varma, riittäisikö tahdonvoimani kieltäytymiseen. (s. 286)

Samaan aikaan Lettlen ja Rayanin välillä tunteet kuohuu, mutta Lettle luottaa saamaansa ennustukseen, jonka mukaan hän ei voi antautua tunteilleen Rayania kohtaan. Hän törmää keijuhovin entiseen näkijään, Sahariin, ja saa tältä oppia ennustamisesta keijumaassa. Obeahin sisälmyksien käyttäminen ei tule enää ikinä kuuloonkaan, sen Lettle tietää. Myös Yeeran tajuaa, miten kamalaa heidän obeahinmetsästyksensä on ollut. Hänen olisi päästävä takaisin Alakuuhun kertomaan asiasta muille haltioille. 

Alku lähti minulla nahkeasti käyntiin (joka voi johtua myös siitä, että toisesta fantasiamaailmasta toiseen siirtyminen on usein hankalaa), mutta sitten kirja imaisi minut totaalisesti maailmaansa. Viihdyin ja nautin! Kirjassa on aivan upeasti rakennettu maailma, joka ei ole kuitenkaan liian monimutkainen eikä kirja sisällä pitkiä infodumppauksia. Erityisen kiehtovaa oli tietysti keijumaailma ja sen henkilöt ja eläimet taianomaisia obeaheja unohtamatta. Sukupuolten moninaisuus näkyy kirjassa hyvin luontevasti, etenkin kun keijujen seksuaalisuus on hyvin vapaata ja luokittelematonta. Loppua kohti myös mukaan tulee juonittelukuvioita, jotka kuuluvat tietysti asiaan, kun on kuninkaallisista kyse.

Pidän siitä, miten tässä kirjassa henkilöhahmojen ennakkoluulot rikkoutuvat tiedon lisääntyessä. Yeeran kumppaneineen tajuaa, miten he ovat käyttäneet hyväkseen obeaheja ja miten väärät luulot heillä ylipäänsä on keijuista. Keijut taas ajattelevat myös haltioista pääsääntöisesti  pahaa, koska ovathan nämä tietämättään surmanneet heitä. Haltioilla on vaarallista kulkea keijujen keskellä ilman vartijaa, sillä monet haluavat heidät hengiltä. Keijut pitävät arkisena asiana niin taikavoimaisia obeaheja kuin pimeässä luolassa ainoana valonlähteenä käyttämäänsä Fraedia-kristallia, jotka taas ovat haltioille arvokkaita ja vaikeasti saatavia rikkauksia. Yeeran ajattelee alussa vievänsä mahdollisimman paljon Fraediaa haltiamaahan, kunhan pääsee Mosimasta pakoon.

Romanttisista kuvioista vielä sen verran, että tässä kirjassa ei ole menty lähellekään niin överille  tasolle seksikuvauksissa kuin viime aikoina lukemissani. Lajityypilleen uskollisena romanssit ovat aika insta-rakkauksia, heti ensi silmäyksellä ulkoiseen olemukseen perustuvia, jotka siitä lähtevät kehittämään kuumottavammiksi. Siitä pieni miinus, mutta muuta moitteen sanaa minulla ei ole antaa.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 2024 paras lukemani romantasia!

Annan arvosanaksi 5-

Kiitos arvostelukappaleesta!

Muualla:

POC-lukupiiri

Cursebound - Kohtalon vangitsemat: Saara El-Arifi. Suomentanut Helka Sivill. Gummerus 2025 (Faebound #2)

Englanninkielinen alkuteos: Cursebound. Kansi: Ellie Game @HarperCollinsPublishers Ltd (suunnittelu), Joe Wilson/Début Art (kuvat)

"Afroromantasiassa haltiasiskoksia sitovat sydänten kahleet

Soturiksi syntyneelle Yeeranille rakkaus on toissijaista. Niinpä hän on jättänyt keijukuningattarensa palatakseen kotimaahansa. Siellä häntä odottavat synkät uutiset: heimopäällikkö Salawa, Yeeranin entinen rakastettu, uhkaa keijuja verisellä sodalla.​

Keijujen valtakuntaan jäänyt pikkusisko Lettle on päättänyt murtaa keijujen kirouksen. Mutta kohtalottaret, jotka kerran puhuivat hänelle, ovat nyt vaienneet.​

Kykenevätkö Lettle ja Yeeran yhdistämään keijut ja haltiat ennen kuin pelätyt taistelut syttyvät?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Kustantajalta saatu arvostelukappale ***

Olin aivan iki-ihastunut viime vuonna ilmestyneeseen Faebound-trilogian avausosaan, joka poikkesi nykyisistä romantasiakirjoista todella edukseen. Olipas ihanaa saada tänä syksynä käsiini tämä trilogian kakkososa, jonka kansikin on niin kaunis, että ihan hykerryttää.

Ensin hän oli ollut tässä unohdetussa maassa vankina. Sitten vieraana. Ja nyt hän oli kuninkaan puoliso: haltia, joka kuului keijujen kuninkaalliseen hoviin. (s. 35)

Viime osassa koettiin dramaattisia hetkiä, kun  entinen Alakuun armeijan eversti Yeeran päätti lähteä Mosimasta varoittamaan entista rakastajatartaan, Alakuun heimopäällikkö Salawaa muiden haltiakansojen ja keijujen liittoumasta. Tuore kuningatar Furi jää suremaan rakkaansa lähtöä ja Yeeranin näkijä-sisar Lettle puremaan hammastaan närkästyksestä, kun sisko taas lähti omille teilleen. Lettlellä on sentään rakas Rayan tukenaan, joka on nykyisin keijuvaltakunnan kuningas. 

Mosimassa ei todellakaan ole kaikki kunnossa, sillä Lettle joutuu salamurhauksen uhriksi ja on menettää Rayanin samassa hötäkässä. Kuka yritti myrkyttää Lettlen? Lettleä turhauttaa myös se, ettei hän näe taika-amuleteillaan yhtään mitään tulevaisuudesta. Lettle ja stylistinä toimiva Golan lähtevät vaaralliselle matkalle Mosiman ulkopuolelle etsimään Rayanin isän piilottamaa Afan loitsukirjaa, jossa voisi olla toivottuja vastauksia keijujen kirouksen purkamiseen, jonka ihmiset ovat aikoinaan langettaneet. 

Onko kaikki hyvin? Pila kysyi.

On.

Ei.

Kaikki ei ikimaailmassa olisi hyvin. Furi oli sytyttänyt Yeeranissa jotakin, minkä hän ei halunnut koskaan sammuvan. (s. 66)

Yeeranin matka kohti Alakuuta sujuu sutjakkaasti hänen obeahinsa Pilan turvaamana. Toki Yeeranilla on jatkuva huoli, etteivät salametsästäjät saa hänen kallisarvoista sidoseläintään kiinni - se tietäisi myös Yeeranin hengenmenoa. Hän tulee pohtineeksi ja hävenneeksi omaa aiempaa elämäänsä, johon kuului juuri obeahien metsästys. Silloin hän ei tiennyt niiden sidoksista keijuihin. Yeeran tulee myös tutustuneeksi taivaltajien porukkaan, jotka ovat aiemman Kuunsirpin armeijasta eronneita haltioita, joiden elämäntyyliin kuuluu paikasta toiseen vaeltelu. Darel on yksi heistä, joka tarjoaa ystävällisesti Yeeranille ruokaa ja yönsijan heidän puuhun viritetyssä asumuksessaan. Väärinkäsityksen vuoksi Yeeranille tulee nopea lähtö leiristä keskellä yötä. Tämä liittyy Darelin hyvin kiusalliseen vaivaan, unissakävelyyn.

"Hirsipuuta odottavaksi naiseksi sinulla on melko paljon vaatimuksia." (s. 86)

Ottaako Salawa karkottamansa entisen rakastettunsa vastaan suopeasti, varsinkin kun hänellä on hyvin epäuskottavia uutisia mukanaan? Pystyykö Lettle elämään ikinä enää turvassa Mosimassa, jossa häntä nykyään ympäröi henkivartijoiden kaarti ja kaikki hänen ruokansa maistellaan etukäteen? 

Mosimassa valottomat eli ne keijut, jotka eivät ole saaneet luotua sidosta omaan obeahiin, ovat pitkään kokeneet asemansa eriarvoiseksi. Siksipä kapinaliikettä on ilmassa, etenkin, kun heitä kismittää muualta tulleet haltiat Lettle ja Yeeran, jotka ovat heti päässeet parempiin olosuhteisiin Keijuhovin ylellisyyksiin. Sattuneista syistä Mosimaan joutunut Darelkin pääsee selville levottomuuksista ja tyytymättömyydestä Mosiman epätasa-arvoiseen järjestykseen Golanin kautta, joka aiheuttaa lisäksi Darelissa hyvin voimakkaita tuntemuksia. Myöhemmin Darel joutuukin hyvin hankalan valinnan eteen: jatkaako takaisin oman rakkaan taivaltaja-perheensä luo vai jääkö hän sadunomaiseen Mosimaan Golanin luo.

Wau, miten kirjan lopussa alkoi paljastua herkullisia vihjeitä tulevista juonenkäänteistä. Pikkuisen saattaa jo aavistaa, mutta siltikään mikään ei ole vielä täysin selvää. Tämä toinen osa lähti minulla hiukan hitaasti käyntiin eikä alku napannut mukaansa minua, mutta loppua kohti imeydyin jo ihan täysin kirjan maailmaan. Varsinkin, kun uusia asioita alkoi paljastua.

Vielä sananen kirjan kuumista kohtauksista. Tässä kirjassa on juuri oivallettu se, miten voidaan kirjoittaa kuumat kohtaukset tyylillä. Ei ole siis luvassa monen sivun mittaisia, yksityiskohtaisia ja karkeasanaisia rakastelukohtauksia, vaan sopivanmittaisia, tyylillä ja taidolla tehtyjä kohtauksia, jotka eivät vie liikaa tilaa juonelta ja muuten kiehtovilta tapahtumilta. 

Parasta kirjan maailmassa ovat kuitenkin obeahit, nuo täydellä sydämellä isäntiinsä tai emäntiinsä sitoutuneet eläimet, jotka ovat yhtä aikaa lapsekkaan eläimellisiä ja viisauden ruumiillistumia.

Jään odottelemaan kirjan päätösosaa, joka tulee varmasti räjäyttämään tajuntani.

Annan arvosanaksi 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä:

Ilman väki -trilogia: Holly Black

Empyrean-trilogia: Rebecca Yarros

Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta

 Keuhkopuiden uni: Siiri Enoranta. Gummerus 2024

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"Ylenpalttiset kartanot ympäröivät keuhkopuita, joihin jokaisen Homo arboriksen on selviytyäkseen kiinnityttävä yöksi. Vain surkastuneet siivet muistuttavat heitä esivanhempien taivaisiin yltäneistä lennoista.

Vapautta janoava Katica on tottunut hurmaamaan seurapiiriläisiä huvikseen, mutta kiehtova taidemesenaatti Sera vangitsee hänen mielenkiintonsa.

Katican veli suunnittelee lentokonetta, jolla päästä takaisin taivaalle. Se ei seurapiirejä hallinnoivan tohtorimarkiisin aatteisiin sovi. Yhdellä teollaan Katica tuhoaa veljensä ja tohtorimarkiisin suunnitelmat. Alkaa koston kierre, jonka jälkeen maailma ei ole enää ennallaan." (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut Siiri Enorannan nuortenkirjoista viisi (tästä linkistä voit katsoa aiemmat postaukseni) eikä yksikään niistä ole saanut minulta arvosanaa neljä huonompaa. Hänen kirjoitustyylinsä on erittäin nautittavaa luettavaa, kieli rikasta ja huolellista ja hänen luomansa fantasiamaailmat yhtä aikaa hämmästyttävän monipuolisia, mutta yhtä lailla niihin on helppo solahtaa sekaan selkeän tyylin ansiosta. Keuhkopuiden uni on ensimmäinen Enorannan aikuisille suunnattu romaani, jonka saan lukea. Häneltä on ilmestynyt aiemmin aikuisille Josir Jalatvan eriskummallinen elämä vuonna 2017.

Kirjassa eletään vuosia 1023-1025, jolloin päähenkilö Katica, koko nimeltään Kreivitär Aikaterine da Rosetta Caesonius on 23-25-vuotias nuori nainen. Jälleen kerran hän on vannehameineen, peruukkeineen ja korsetteineen juhlissa vaikutusvaltaisen Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunion kartanossa, aivan heidän oman kotikartanonsa naapurissa. Juhlissa käy kova keskustelu tohtorimarkiisi Berenicen kehittelemästä, uudesta siirapista, jonka avulla homo arborikset voivat olla yhä pidempään erossa keuhkopuistaan. Tämä vapauttaisi heitä yhä enemmän muihin huvituksiin, ja ainoastaan öisin heidän olisi taas riisuttava itsensä alasti ja kavuttava kukin oman keuhkopuunsa hoteisiin näkemään yhdessä unia puunsa kanssa, ja saamaan uutta elinvoimaa puun mahlasta seuraavaa päivää varten. 

Katica tunsi kaikkien salongissa olevien katseet ihollaan. Jotkut tuijottivat avoimesti, toiset yrittivät olla vaivihkaisia. Edellisviikolla eräs rouva oli katican selän nähdessään oksentanut simpukankuorilla koristeltuun hedelmävatiin. (s. 40)

Katica ei ole siirappia kokeillut, eikä myöskään hänen juhlissa tapaamansa pyörätuolissa istuva taidemesenaatti Seraphina Varinius Valerius, josta on tuleva Katicalle hyvin tärkeä - varsinkin sitten, kun kukaan ei enää pidä Katicasta hänen tekojensa vuoksi. Mutta ei mennä vielä siihen, vaan pohditaan syitä siihen, miksi Katica seuraavaksi kohahduttaa juhlakansaa saapumalla paikalle siivet leikattuina. Näky kuvottaa muita siivellisiä. Miten Katica voi edes enää nukkua, koska hänen keuhkopuunsahan on täytynyt hylätä hänet siipien leikkaamisen jälkeen? Miten hän pysyy hengissä ilman puun ravinteita?

Katica oli pienestä asti oppinut, että juurtuneet olivat hurskaita, taikauskoisia ja typeriä. Totta kai emopuita tuli kunnioittaa, mutta juurtuneet palvoivat emopuuta epäterveellä kiihkolla ja omistautuivat sille järjettöminä. He pysyivät puussaan lähes jatkuvasti, vaikkei se olisi edes kutsunut. (s. 46)

Tottahan on se, että siivet ovat nykyään siinä määrin hyödyttömät, että kukaan ei enää kykene lentämään niillä. Ainoastaan paljon parjatut juurtuneet, jotka eivät enää kykene irrottautumaan pitkäksi aikaa sinetöidystä emopuusta, kuuleman mukaan osaisivat ehkä lentää. Katican pikkuveli Aingeru on kiinnostunut pakkomielteisesti lentokonesuunnittelusta ja hänellä onkin jonkinasteinen projekti hyvillä tulilla, kunnes Katica menee ja sotkee kaiken. Serakin on ollut aikoinaan ollut kiinnostunut lentämisestä, mutta jaksavatko homo arboriksen siivet kantaa, vaikka usko siihen olisi kuinka kova?

Mutta hän lentäisi, tänään hän lentäisi. (s. 201)

Kirjassa vuorotellaan nykyisen ja menneen välillä. Tapahtuu raakuuksia, jotka puistatuttavat, käydään Katican seurassa tuon paljon puhutun emopuun luona ja tavataan juurtuneita, kieroillaan ja keinotellaan korsettien ja puuteroitujen peruukkien valtaamassa yhteisössä. Katica tekee osin kostonhalussaan, osin oman itsekkään halun vuoksi teon, joka vaikuttaa koko lajin tulevaisuuteen. Saattaa hänellä olla motiivina myös yhteiskunnan pelastus, tiedä häntä. Hän suututtaa oman veljensä niin, ettei tämä kykene ehkä ikinä antamaan anteeksi sisarelleen. Mutta rakkaus Seraan pysyy.

---Katica, muistatko, kun ensimmäisen kerran sain kaislaliidokkini lentämään puuni latvasta sinun puusi latvaan? Tiedän, että muistat. Minä en osaa antaa anteeksi. Rakkaudella, Aingeru. (s. 224)

Keuhkopuiden uni on hämmästyttävä ja uniikki fantasiasatu aikuisille. Siinä on erityistä kiihkoa, tiettyä pahaenteisyyttä mutta myös kaunis ajatus täydellisestä yhteydestä luontoon. Siivekäs ihmislaji, jonka veri on mahlaa ja joka saa elinvoimansa omasta keuhkopuustaan, on kuvattu niin uskottavasti, että voisi olettaa tämän olevan kirja ihmislajin historiasta. Välillä kirjassa on hiukan puistattavia, kehollisia kohtia, joten pelkkää luontoyhteyttä, iloa ja auvoa ei tarina tuo. Kantava teema luontosuhteen lisäksi kirjassa on vapaus, jota tavoitellaan monenlaisin keinoin. Onko keuhkopuusta vapautuminen tie onneen?

Kirjan maailma ja tunnelma muistuttaa hiukan Enorannan vuonna 2020 ilmestynyttä nuortenkirjaa Kesämyrsky. Tämä on ihan kuin sen isosisko. Lentäminen on viime aikoina ollut kirjailijan kirjoissa toistuva elementti, kuten mainitsemani Kesämyrskyn lentureiden lisäksi vuonna 2022  Maailmantyttärissä, jossa esiintyi lentäviä feizhongeja. 

Viihdyin todella hyvin keuhkopuiden ympäröimissä kartanoissa, vannehameiden kahinassa ja mädänhajuisten keuhkopuiden hoteissa. On ilo lukea kirjaa, jossa sanat soljuvat eteenpäin kuin itsestään, jossa tunnelma nappaa armottomasti mukaansa ja joka saa minut vuoroin hämmästelemään, ihastelemaan, hiukan järkyttymäänkin. Enpä ihmettelisi, jos tämä kirja olisi Finlandia-palkintoehdokkaana ensi vuonna.

Erikoismaininta vielä Sanna-Reeta Meilahden suunnittelemalle, erittäin kauniille kannelle!

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Helsingin Sanomat

Kirjavinkit (Mikko)

Jorman lukunurkka

Siniset Helmet

Kulttuuritoimitus

Samantyylistä: 

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin

Huomenna, huomenna ja huomenna: Gabrielle Zevin. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023

Englanninkielinen alkuteos (2022): Tomorrow, tomorrow and tomorrow. 

"Suuri amerikkalainen romaani elämänmittaisesta ystävyydestä, unelmien tavoittelusta, ja pelialan pioneereista.

Intohimoisen vastaanoton saanut ilmiöromaani täynnä ysärinostalgiaa. Lapsuudenystävät Sam ja Sadie kohtaavat uudelleen opiskelijoina 1990-luvun alussa, ja heidän kehittämästään pelistä tulee megahitti. He ovat loistavia ja lahjakkaita, mutta mikään ei suojele heitä kyltymättömältä kunnianhimolta ja katkerilta pettymyksiltä." (Gummerus)

Oma arvio:

Minä olen vähän sitä koulukuntaa, että kirjoja ei saisi liian vähällä jättää kesken. Minulla saattaa joskus kestää, että pääsen kirjan sisälle, ja kun se sitten tapahtuu, lukukokemus voi olla kirjan lopussa jopa viis-kautta-viis. (Osaltaan toki arvostelukappaleen lukemisessa on se paine, että kun olen itse pyytänyt kirjan kustantajalta, minun velvollisuuteni on lukea se loppuun ja kirjoittaa siitä. Tämä velvollisuus on minun itseni asettama, ja toimii hyvänä kannustimena.) Tämän Gabrielle Zevinin paljon hypetetyn Huomenna, huomenna ja huomenna -kirjan kanssa meinasi käydä niin, etten jaksanut päästä alkua pidemmälle. Kirja alkaa kyllä kiinnostavasti, mutta alun innostuksen jälkeen minun mielenkiintoani seurasi hetkellinen lopahdus. Mutta kun sinnikkäästi jatkoin ja annoin kirjalle mahdollisuuden, lopputulos oli sen arvoinen. Tästä tulikin yksi vuoden 2023 parhaimmista lukukokemuksista!

"Meistä on varmaan olemassa sellaisetkin versiot, jotka eivät tee pelejä."

"Mitä he sitten tekevät?"

"He ovat ystäviä. Heillä on elämä!" Sadie sanoi. (s. 466)

Huomenna, huomenna ja huomenna on ylistys ystävyydelle. Ja videopeleille. Ja rakkaudelle, mutta ei pelkästään romanttiselle sellaiselle. Sam Masur, myöhemmin taiteilijanimeltään Mazer, ja Sadie Green kohtaavat  sattumalta metroasemalla parikymppisinä nuorina aikuisina. He vaihtavat kuulumisia ja yrittävät saada kuvaa näkyville metroaseman taikasilmä-julisteesta. Sadie on matkalla poikaystävänsä luokse, mutta lykkää viime hetkellä Samin kouraan pelidisketin testattavaksi. Hän opiskelee nimittäin pelisuunnittelua ja sattuu seurustelemaan edistyneiden peliseminaarin ohjaajansa, Dov Mizrahin kanssa. Sam testaa peliä kämppäkaverinsa Marxin kanssa ja Solution-niminen peli tekee vaikutuksen heihin erikoisuudellaan. Sama peli aiheutti hyvin paljon närkästystä Sadien peliseminaarissa.

Sam ja Sadie  ovat tavanneet ensi kertaa teini-iän kynnyksellä sairaalaympäristössä, kun onnettomuudesta ja äitinsä menetyksestä toipuva Sam saa seuraa Sadiesta, jonka isosisko Alice käy sairaalassa syöpähoidoissa. Sadie on häikäistynyt siitä, miten hyvin Sam pelaa Super Mario -peliä. Kuinka kummassa hän saa Marion hyppäämään kentän lopussa lipputangon huipulle asti? Sam lupaa opettaa, ja vaikka hän ei ole päästänyt oikein ketään lähelleen onnettomuuden jälkeen, Sadie pääsee. Hän viettää pitkiä aikoja Samin seurana, kunnes Samille selviää, että hän on ottanut käynneistään hyödyn irti ja kerännyt merkintöjä vapaaehtoistyöstä. Sam suuttuu ja panee välit poikki. Tähänkö loppuu hyvin alkanut ystävyys?

Parikymppinen Sam ei saa mielestään Sadieta pelattuaan Solutionia. Hän yrittää ottaa entiseen ystäväänsä yhteyttä sähköpostilla, mutta turhaan. Lopulta hän menee käymään Sadien asuntolassa ja saa huomata, ettei tällä mene kovin hyvin. Sam ei tiedä, että Sadie on masentunut osin häntä huonosti kohtelevan Dovin takia, osin siitä, ettei hänen pelinsä ole saaneet hyvää palautetta seminaareissa. Sinnikkäästi Sam kuitenkin alkaa vierailla Sadien luona ja tekee ehdotukseen; voisivatko he alkaa suunnitella yhdessä peliä?

"Ole kiltti minun kanssani, Sammy. Huomasit ehkä, että olen ollut hieman masentunut." (s. 79)

Tästä alkaa Samin ja Sadien vankkumaton ja menestyksekäs yhteistyö. Mukaan ujuttautuu myös Marx, jonka varakkaat vanhemmat (ja hulppea asunto, jota Sam ja Sadie saavat asuttaa) ovat hyödyksi. Dovilta lainattu pelimoottori mahdollistaa hyvät grafiikat. Ensimmäinen peli, Ichigo, muuttaa kaiken. Siitä tulee suosituin peli kautta aikojen, joka saa myöhemmin myös jatko-osan. Myöhemmin kolmikko perustaa yhdessä pelisuunnittelufirman nimeltä Unfair Games.

Huomenna, huomenna ja huomenna imaisi minut sisuksiinsa äkkiarvaamatta. Vaikken tajua juuri mitään pelisuunnittelusta, oli erityisen mielenkiintoista lukea Samin ja Sadien yhteistyöstä, ideoinnista itse käytännön pelisuunnitteluun. Pelinörtteilyä on sopivasti ja ymmärrettävällä tasolla. Ichigo on kuvattu niin hyvin, että minun alkoi tehdä mieleni pelata sitä, vaikkei sitä tietenkään ole olemassa. Pidän siitä, miten paljon kirjassa pelien tarinallisuutta korostetaan. Itsellenikin pelissä tärkeintä on tarina, johon pelatessa pääsee sisälle. Vaikka minun kaikkien aikojen suosikkipelini on XBoxin räiskintäpeli Halo, siinäkin on taustalla suuri tarina, joka tekee minusta juuri Halosta parhaan.

"Miksi tehdä yhtään mitään, jollei usko että siitä voi tulla jotain suurta?" (s. 91)

Kaikki UG:n pelit eivät tietenkään ole yhtä menestyksekkäitä ja takapakkia tulee. Myös Samin ja Sadien ystävyys on välillä koetuksella, sillä näkemyseroja syntyy. Pelisuunnittelun ohella käsitellään muun muassa Samin lapsuuden traumaattisia kokemuksia sekä Sadien epätervettä parisuhdetta naimissa olevan ja alistavista S&M-leikeistä pitävän Dovin kanssa. Samin ja Sadien ystävyyttä hiertää myös erilaiset oletukset asioista ja osin väärinymmärryksetkin. Ne tulevat hyvin lukijan tietoisuuteen, sillä näkökulmat vaihtuvat hyvin usein.

Ichigon pelin markkinoinnissa Sam on ollut esillä enemmän kuin Sadie, jonka vuoksi Samia aletaan pitää pelin ja muidenkin Unfair Gamesin pelien varsinaisena ja ainoana suunnittelijana. Naisten osuus pelialalla on muutenkin hyvin näkymätöntä 1990-luvulla, johon kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. Sadie ei kaipaakaan julkisuutta, sillä hän on introvertimpi luonne kuin Sam, mutta hän haluaa toki, että hänetkin huomioidaan pelisuunnittelijana. Samilla on myös huolta kipuilevasta jalastaan, jota on silloin teini-iässä jouduttu korjailemaan metalliosilla. Marx pyörittää firman asioita kuin vanha tekijä, ja siinä sivussa lukuisia naisiaan. Kunnes hän löytää yhden erityisen, jonka kanssa hän voisi harkita vakiintuvansa.

Kirja muistuttaa hyvin paljon muita lukemiani  new adult -ikäisille otollisia kirjoja, joissa ihmissuhteet ja niiden pyöritykset ovat suuressa roolissa - ja jotka taidokkaasti imaisevat lukijan mukaansa ja kiinnyttävät tarinan henkilöihin. Esimerkkinä mainittakoon Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet , Juuli Niemen Mahdottomia oletuksia sekä Jenni Toivoniemen Valtakausi. Ysärinostalgiaa tämä tarjoaa toki myös sekä pelien ystävien iloksi joukko klassikkopelejä vilahtelee tekstissä Donkey Kongista lähtien. Vielä 2000-luvun puolella Samin lohtupelejä ovat vanhat klassikot, joihin hän palaa aina uudelleen. Muitakin 90-luvun pop-ilmiöitä vilahtelee tuon tuosta.

Annan arvosanaksi tälle 5-

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Muualla:

Nörttitytöt (Elisa Wiik)

Kirjavinkit (Mikko)

Konsoli- & Filmifin (Sannapallo)

Helsingin Sanomat (Venla Rouhiainen)

Samantyylistä;

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia 

Emma Jane Unsworth: Aikuiset

Jenni Toivoniemi: Valtakausi 

Muista minut -trilogia: Kerstin Gier

Päivänvalolla ei näe: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2023 (Muista minut #1)

Saksankielinen alkuteos (2021): Vergissmeinnicht. Was man bei Licht nicht sehen kann. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Quinnin parhaan kaverin Lassen 18-vuotisbileisiin ilmestyy Kim, lävistetty ja vahvasti meikattu vanhempi tyttö, jota kukaan ei tunne. Kim lähestyy Quinnia juhlissa ja vetää hänet mukaansa pelottavaan seikkailuun: auttaessaan Kimiä pakenemaan karmivia olentoja Quinn loukkaantuu vakavasti.

Kenelle Quinn voi uskoutua, kun hän yhtäkkiä alkaa nähdä asioita, jotka eivät voi olla tästä maailmasta – kehnoja riimejä lausuvia patsaita ja tuttavallisesti virnuilevia pääkalloja? Naapurissa asuva fantasiaromaaneita rakastava Matilda ei ole ollenkaan Quinnin tyyppiä, mutta ainoastaan hän ymmärtää Quinnin kokemuksia. Yhdessä he päätyvät maagiseen seikkailuun, ja yllätyksekseen Quinn huomaa tunteidensa heräävän..." (Gummerus)

Oma arvio:

Luettuani putkeen kaksi aikuisille suunnattua, melko synkkää fantasiaa, on ihana tarttua välillä nuorten hupsuun fantasiaan. Sillä mitä olen aiemmin lukenut Kerstin Gieriltä, hupsu on juuri oikea sana kuvaamaan hänen romaaniensa tyyliä. Olen siis lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa: Rakkaus ei katso aikaa -trilogian, Unien kirjat -trilogian sekä yksittäisen teoksen Pilvilinna. Ensimmäiseksi kirjan käteen saatuani ihastelin ääneen sen uskomattoman kaunista, monia yksityiskohtia sisältävää kantta. 

Heti kirjan alussa tapahtuu onnettomuus. Päähenkilö, 17-vuotias Quinn seuraa outoa, lävistettyä tyttöä ulos kaverinsa synttäribileistä ja jää omituisten otusten jahtaamana auton alle. Hän loukkaantuu pahasti, mutta lääkärit ovat ihmeissään, sillä heidän mielestä on suoranainen ihme, ettei hän menettänyt henkeään onnettomuudessa. Paras ystävä Lasse ihmettelee Quinnin höpinöitä sairaalavuoteella ja alkaa karttaa tämän seuraa, koska uskoo kaiken johtuvan ystävänsä aivovammasta. Mutta totta se on: Quinn on alkanut nähdä hahmoja, joita muut eivät näe. Hän näkee kasvoja paikoissa, missä niitä ei pitäisi olla. Hän näkee kuolleita ihmisiä, joita kukaan muu ei näe. 

"Minäkin olen huolissani", Quinn vastasi kireänä. "Nimittäin siitä, ettet ole pystynyt puhumaan minun onnettomuuteni jälkeen kokonaisia lauseita." (s. 314)

Quinnin kotiuduttua hän vetäytyy omiin oloihinsa. Lilly-tyttöystävää hän ei halua nähdä, varsinkaan kun hän oli juuri aikonut jättää tämän ennen onnettomuutta. Lasse loistaa poissaolollaan ja Quinnin elämää rytmittää lähinnä niin psyko- kuin fysioterapiakäynnit. Psykoterapeutti tuntuu tosin vain lannistavan poikaa, kun taas fysioterapeutti uskoo tämän vielä nousevan pyörätuolista kävelemään.

"Näetkö sinäkin toisinaan asioita, joita ei oikeastaan voi olla olemassa?" (s. 113)

Quinnin harmiksi (myöhemmin iloksi) hänen äitinsä palkkaa naapurin rasittavan uskistytön, hymykuoppanaaman eli Matildan pitämään pojalleen seuraa ja kuskaamaan tätä fyssarille ja terapiaan. Tosin Quinn ei tiedä, että äiti on maksanut Matildalle, vaan uskoo tämän auttavan hyvää, katolilaisen kasvatuksen ansioittamaa hyvyyttään. Heistä tulee alkukähinän jälkeen hyvät liittolaiset, sillä Matilda joutuu sotkeutumaan Quinnin mukana hyvin maagisiin asioihin. Quinn haluaa selvittää, kuka oli tuo sinitukkainen tyttö bileissä ja tämän jälkeen ulkona ilmestynyt hattupäämies, josta kaikki vaikeudet alkoivat. Asioita alkaa lähistön kukkakaupasta, jossa hääräävät erikoiset Fee ja Hyasintti. Quinnille alkaa paljastua, miksi hän näkee asioita, joita muut eivät, ja mitä erikoista hänessä on.

"Minun pitäisi siis...pelastaa maailma? Eikö siinä ole hiukan liian liikaa vastuuta pyörätuolissa istuvalle pojalle?"(s. 305)

Matilda on kirjan toinen näkökulmahenkilö ja mielestäni valloittava, nerokas persoona, jonka fantasiakirjatietämyksestä on hyötyä parivaljakon seikkailuissa. Hän on hyvin uskonnollisesta perheestä, mutta kokee olevansa suvun musta lammas, ja lisäksi häntä ärsyttää, miten kaikki sotkevat hänet aina ärsyttävään, täydelliseen Luise-serkkuun. Luise ja Leopold -serkut ovatkin melkoisia tekopyhiä piikkejä Matildan lihassa, jotka kyttäävät tämän tekemisiä jatkuvasti, jotta pääsevät juoruamaan tästä. Matilda hämmentyy Quinnin äidin pyynnöstä pitää pojalle seuraa, etenkin koska hän on ollut jo pitkään salaa ihastunut saavuttamattomaan naapurin hulivilipoikaan. Mutta pikku hiljaa, tutustuttuaan poikaan, hän ei ehkä edes haluaisi ottaa maksua tämän tapaamisesta. Pientä, mukavaa kipinää alkaa syttyä parivaljakon välille seikkailun tiimellyksessä.

Minusta tämä oli samaa taattua, mukavan rentoa, hupsua ja viihdyttävää Kerstin Gieriä, mitä odotinkin. Ajan trendien mukaisesti nähdään kuolleita, löydetään piileviä erikoisvoimia ja seikkaillaan hautausmaalla. Romanttiset kuviot Matildan ja Quinnin välillä toimivat oikein kivasti. Muutenkin päähenkilöt olivat mukavia persoonia ja heidän mukana oli miellyttävää viettää reilut 400 sivua. Vaikka Matilda on uskovaisesta perheestä, ei uskonnollisuus näy kirjan sivuilla muuten kuin hänen perheensä tavoissa toimia. Pidän myös kirjan huumorista, joka ei ole yliampuvaa, mutta kulkee sopivasti mukana tuomassa pilkettä silmäkulmaan. Saatoin jopa ääneen hörähtää jossakin kohtaa. Toivotaan, että jatkoa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Juuri tällaista hyvän mielen fantasiaa olenkin kaivannut luettavakseni.

Tätä voi huoletta vinkata jo seiskaluokkalaisille romanttisen fantasian ystäville.

Arvosanaksi annan 4,5

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

Kirjakasta

Oksan hyllyltä

Jo kadotettua: Kerstin Gier. Suomentanut Heli Naski. Gummerus 2025 (Muista minut #2)

Saksankielinen alkuteos (2023): Was Bisher Verloren War - Vergissmeinnicht 2. Kansi: Eva Schöffmann-Davidov

"Ystävyyttä, supervoimia ja keijuja

Häikäisevä fantasiaseikkailu jatkuu

Supervoimia omaava Quinn on tottunut viettämään aikaa keijujen kanssa ja kävelemään portaalien kautta rinnakkaiseen maailmaan. Harmi kyllä jokainen hänen paljastamansa salaisuus tuo eteen aina vain uusia pulmia.​

Ilman Matildaa ja tämän ylivertaista neuvokkuutta Quinn olisi täysin eksyksissä. Hän haluaisi suojella Matildaa kaikkialla uhkaavilta vaaroilta, mutta se ei riitä estämään Matildaa syöksymästä suin päin seikkailuun.​ Kaksikolla on selvitettävänään joukko kysymyksiä: Onko Quinnin isän kuoleman takana salaseura? Entä kuinka kesyttää sfinksi ja juoniva uusi luokkatoveri?" (Gummerus)

Oma arvio:

*** Arvostelukappale saatu kustantajalta ***

Kerstin Gier on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että hän osaa kirjoittaa viihdyttävää, hauskaa ja persoonallista fantasiaa. Tämä Muista minut -trilogian kakkososa on jo yhdeksäs lukemani Gierin kirja, enkä vieläkään ole hänen tyyliinsä kyllästynyt. 

Ja katsokaa nyt, mikä ihana kansi tässä kirjassa on! Kuvan yksityiskohtia voisi tuijotella ikuisuuden. 

Quinn totuttelee uusiin supervoimiinsa ensimmäisen osan järisyttävien tapahtumien jälkeen. Hän viihtyy Reunalla, eräänlaisessa toisen ulottuvuuden maailmassa, missä hän voi parkourata sielunsa kyllyydestä, koska siellä hänen jaloissaan ei ole mitään vikaa. Siellä hän voi myös yrittää unohtaa ikävänsä naapurin Matildaa kohtaan, jonka kanssa heillä tuli ero kaikkien järkyttävien tapahtumien päätteeksi, vieläpä Quinnin aloitteesta. Nyt häntä on hiukan alkanut kaduttaa. Reunan pahamaineisessa Varjokaupungissa tosin on joka nurkan takana vaanivia, mustiin pukeutuneita nexejä, joita Quinn joutuu väistelemään parhaansa mukaan. Yksi sellainen on aikanaan surmannut hänen isänsäkin.

"Minäpä kerron sinulle nyt salaisuuden, Kiharapää." Se alensi merkitsevästi ääntään ja katsoi minua syvälle silmiin jatkaessaan: "Söpöt ovat aina kaikkein vaarallisimpia." (s. 200)

Matildalla on uusi erikoinen ystävä, nimittäin suloinen räystäpiru Bax ilmestyy tuon tuostakin hänen seuraansa. Muut eivät tietenkään näe tätä erikoista otusta. Matildalla on viime aikoina ollut hankaluuksia vältellä naapurissa asuvaa Quinnia, ja kotiinsakin hän joutuu menemään erikoisia kiertoreittejä pitkin. Ikävä kalvaa häntä kovasti. Lisäksi hän palaa halusta tietää lisää maagisesta Reunasta, vielä pelottavammasta Pohjasta ja kaikesta siitä, mikä liittyy valitun Quinnin elämään nykyään. 

Kaiken mullistaa Jeanne D'Arcin ilmestyminen Quinnin ja Matildan koululle uudeksi oppilaaksi tekeytyneenä.  Samainen historiasta tuttu tyttönenhän meinasi tappaa Matildan viime osassa. Hän kuitenkin yrittää vakuuttaa Quinnille olevansa hyödyksi hänelle. Quinn ei oikein uskalla luottaa tuohon tyttöön, joka on kietonut pian koko koulun pikkusormensa ympärille.

Pikku hiljaa Matildan ja Quinnin on kohdattava toisensa ja tunnustettua yhä olemassa olevat tunteensa. Yhteinen sävel löytyy sinitukkaisen Kimin myötä, sillä tämän kautta he tulevat tutustuneeksi erääseen salattua portaalia vartioivaan kolmikkoon. Quinn saa myös selville, mitä hänen isälleen Yurille aikoinaan tapahtui, sillä Kimillä on hallussaan eräs tärkeä videotallenne. Pääsisikö Matildakin pian Reunalle? Quinn on ehdottomasti tätä vastaan, mikä luo uutta kitkaa heidän välille. Matildan ystävyyssuhde Julieenkin alkaa rakoilla, koska ei pysty olemaan tälle rehellinen. Eihän hän missään tapauksessa voisi edes uskoa puolta siitä, mitä Matilda on kokenut. Matildalla on onneksi keinonsa, sillä onhan hänellä Bax apunaan ja seuranaan.

Pakko myöntää, että tuntui ihan viihtyisältä, kun Bax kierähti viereeni tyytyväisesti hyristen ja siivet huolellisesti kokoon taitettuina ja kiersi lohikäärmeenhännän ympärilleen. (s. 224)

Tässä osassa tulee myös hauska intertekstuaalisuus Gierin aiempaan kirjasarjaan Unien kirjat, sillä Matilda pääsee Baxin avustamana seikkailemaan Pohjalla, jossa sijaitsevat kaikkien ihmisten persoonalliset uniovet. Samanlaisista uniovista kuljettiin nimittäin myös tuossa mainitsemassani trilogiassa. Tällä kertaa Matilda ei kuitenkaan seikkaile muiden uniovien takana, vaan kohtaa käytävällä arvoituksia heittelevän sfinksin. Onneksi Matilda on haka arvoituksissa, muuten hänelle kävisi kalpaten.

"Olisihan se pitänyt arvata. Sinä olet...ihme!", sanoin. Vähät siitä, etten enää hallinnut suupieliäni, vaan hymyilin Matildalle aivan haltioissani. Hän oli ihme. Tarkemmin sanottuna minun ihmeeni. (s. 84)

Quinn löytää tarinan edetessä myös uuden kyvyn itsestään. Sama kyky saattaa olla myös Matildallakin. Hänen ja Matildan uudelleen syttyvä suhde on kiva lisämauste kiehtovan fantasiajuonen ohella, mutta liikaa tässä ei romantiikalla herkutella. Olisi jopa voinut olla minun makuuni hiukan enemmän. Matildan katolilainen perhe ja suku herättää hilpeyttä erikoisine perinteineen ja uskonto on Matildan arjessa läsnä, vaikka hän itse ei kovin harras olekaan.  Quinnin perhe taas on hyvin erilainen, rennompi, joten tosi kiva kontrasti tulee näiden kahden kotioloista.

Kaikesta tänään kuulemastani minua oli kiehtonyt eniten Tunteiden panttilainaamo. Siellä saattoi kuulemma vaihtaa epämiellyttävät tunteet, kuten rakkaussurut ja kaikenlaiset pelot mieluisampiin, pulloihin ja purnukoihin pakattuihin tunteisiin. (s. 222)

Kirjan kiehtovinta antia on Quinnin ja muiden seikkailut Reunalla, minkä paremmalla puolella voi esimerkiksi matkustaa zeppeliinivalaan kyydissä. Toivon mukaan viimeisessä osassa seikkailtaisiin Reunalla vielä enemmän.

Kuten sanoin aiemmin, viihdyn Gierin kirjojen maailmassa ja pidän hänen tyylistään. Jo kadotettua ei kärsi trilogian toisen kirjan syndroomasta, vaan on hauska, viihdyttävä ja yllättävä paketti. Odotan innokkaasti trilogian päätösosaa Mikä pitää maailman koossa. 

Annan arvosanaksi tälle 4,5

Kiitos arvostelukappaleesta!

Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus ei katso aikaa -trilogia: Kerstin Gier

Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier

Pilvilinna: Kerstin Gier

Caraval-trilogia: Stephanie Garber

Crescent City -sarja: Sarah J. Maas

Maan ja veren huone: Sarah J. Maas. Suomentanut Sarianna Silvonen. Gummerus 2023 (Crescent City #1)

Englanninkielinen alkuteos (2020): House of Earth and Blood. Kansi: David Mann (suunnittelu), Carlos Quevedo (kuvat), Virginia Allyn (kartta)

"Fantasiakirjallisuuden supertähden eeppinen ja hekumallinen uusi sarja alkaa

Bryce Quinlanin elämä oli täydellistä. Päivät hän paiski töitä ja yöt juhli rankasti. Sitten demoni murhasi hänen lähimmät ystävänsä.

Kun samankaltaiset murhat alkavat toistua, Bryce ymmärtää jonkun janoavan hänen vertaan. Hän on kuitenkin päättänyt kostaa ystäviensä kuoleman hinnalla millä hyvänsä. Avukseen Bryce saa poliisivoimille työskentelevän Hunt Athalarin, langenneen enkelin, jolle on tarjottu vapautta vastineeksi tapauksen ratkaisusta.

Kaivautuessaan syvälle Lunathionin synkimpiin salaisuuksiin Bryce ja Hunt törmäävät totuuteen, joka uhkaa koko kaupunkia. Apunaan heillä on vain toisensa, kun maailma heidän ympärillään suistuu kaaokseen."(Gummerus)

Oma arvio:

Huhhuh, oli ensimmäinen reaktioni, kun sain postista tämän Sarah J. Maasin fantasiauutuuden. Kirja on nimittäin vaatimattomat 964-sivuinen järkäle. Olin ehkä hiukan kauhuissanikin. Miten ihmeessä ehdin lukea tätä ikinä loppuun, ja mitä jos tämä ei vedäkään ja tahkoan tätä vielä jouluun asti? Kiinnostuin keväällä kustantajan luettelotekstin perusteella kuitenkin valtavasti tästä rehellisesti aikuisten fantasiakirjaksi luokitellusta sarjan aloituksesta. Ja wau, mikä kansi! Tästä tulee ehdottomasti kirjahyllyni kaunistus.

Minun J. Maas-historiaani kuuluu se, että olen lukenut häneltä tunnetun Throne of Glass -YA-fantasiasarjan viisi ensimmäistä osaa, jonka jälkeen turhauduin ja jätin sarjan sikseen. Sarjassa oli muutamia osia, jotka saivat minut täysin häkellyksiin, positiivisessa mielessä siis, mutta tuo viides osa oli melkoinen koettelemus. Niinpä minulta jäi sarjan kolme viimeistä toistaiseksi lukematta. Lisäksi kirjailijan toinen YA-sarja Valtakunta on minulta vielä lukematta. Sen eka osa Okaruusujen valtakunta on lämmittänyt omaa kirjahyllyäni jo parisen vuotta, mutta ehkä vielä joskus...

" Se tyttö on aina ollut erinomaisen lahjakas olemaan siellä, missä hänen ei pitäisi olla." (s. 202)

Maan ja veren huoneen päätähti Bryce Quinlan on 23-vuotias, muodokas, itsevarma ja vetävä puolihaltia, joka on työskentelee Kuunsirpin eli Lunathionin kaupungissa 400-vuotiaan velhottaren, Jesiban, galleriassa, ja rakastaa tanssimista, bilettämistä ja seksiä. Jesiba on  Brycen hyvin häijy työnantaja, 400-vuotias velhotar, joka uhkaa muuttaa Brycen milloin miksikin elukaksi, jos tämä ei hoida työtään mallikkaasti. Tämä uhkaus kannattaa ottaa todesta, sillä noidalla on todellakin kyky muuttaa ihmisiä eläimiksi. Hienojen arvoesineiden lisäksi Jesiba keräilee alempiarvoisia elukoita, joista osa saattaa ollakin hänen taikuutensa tuloksia. Galleriassa on myös salattu osa, kirjasto, jota vartioi sympaattinen tulikeiju Lehabah. Kirjat ovat kiellettyjä ja sisältävät salattua tietoa, ja lisäksi niillä on taikavoimia.

Huomenna hän tuskin kykenisi kävelemään, hänen aivonsa eivät toimisi lainkaan, mutta voi helvetti sentään - lisää, lisää, lisää. (s. 78)

Brycen paras ystävä Danika Fendyr, Pirulaumaksi kutsuttuun porukkaan kuuluva ihmissusi pölähtää eräänä päivänä Brycen työpaikalle ja kehottaa tätä piilottamaan sinne erään miekan. Ystävykset ovat kovien bilettäjien maineessa ja syystä, sillä yökerhot ja päihteet ovat näille hyvin tuttua viihdettä.  Lisäksi he ottavat ja saavat kenet haluavat, ja tästä syystä saavat lutka-huuteluja välillä osakseen. Danika ja Bryce ovat päättäneet suorittaa pian yhdessä pudotuksen, eräänlaisen kuolemattomuuden tuovan rituaalin, jossa samalla syntyy arvokasta ensivaloa, jota käytetään parantamiseen ja energianlähteeksi kaupungille  Pirulaumassa on myös eräs Connor, komea susimies, joka on pyydellyt sinnikkäästi Bryceä treffeille, mutta vaikka heidän välillä suorastaan kipinöi, on haltianainen kieltäytynyt tähän asti. Mutta nyt hän viimeinkin antaa Connorille toivoa ja lupaa mennä joku päivä tämän kanssa ulos. 

Tuota päivää ei kuitenkaan koskaan tule, sillä tapahtuu jotain todella järkyttävää: Danikan asunnossa tapahtuu hirvittävä verilöyly ja kaikki siellä olevat Pirulauman bilettäjät menehtyvät. Sillä aikaa kun Bryce on ollut panemassa jotakin random-tyyppiä, hän on menettänyt sekä rakkaimman ystävänsä että ehkä tulevaisuuden kumppaninsa. Bryce on se, joka saapuu ensimmäisenä veriroiskeiselle asunnolle, ja josta hän huomaa livahtavan ulos jonkin hirmuisen otuksen. Tämä on nuoren haltianaisen ensimmäinen, muttei viimeinen karu kohtaaminen demonin kanssa, joka todennäköisimmin teurasti hänen ystävänsä. Bryce voittaa surun ja raivon voimalla demonin ja tulee pelastaneeksi sen kynsistä erään hyvin tärkeän henkilön. Hän myös saa vakavan vamman jalkaansa ja tulee kärsimään tästä vielä pitkään. Tärkeintä on kuitenkin se, kuinka hän selviää henkisesti kaikesta kauheudesta, jota hän joutui todistamaan omin silmin. 

Hänen ei olisi pitänyt antaa Athalarin painostaa itseään tulemaan, hänen ei olisi pitänyt nähdä tätä, hänen ei olisi pitänyt joutua muistamaan. (s. 310)

Kuvioihin astuu jo tässä vaiheessa mukaan kirjan toinen päähenkilö, langennut enkeli Hunt Athalar, jota kaikki kavahtavat ja kutsuvat nimellä Umbra Mortis eli Kuoleman Varjo erään aiemman kapinan vuoksi. Hän on rangaistuksena aiemmista teoistaan arkkienkeli Micahin omistuksessa, eräänlaisena orjana siis, pakotettuna työskentelemään 33. legioonan palveluksessa, jotka ovat enkeleistä koostuvia Lunathonin lainvartijoita. Hunt on ensimmäisenä paikalla, kun järkyttynyt ja haavoittunut, demonin kukistanut Bryce löydetään ja  kuulustellaan. Bryce on shokissa, eikä asiaa auta Danikan kamala Sabine-äiti, joka pitää Bryceä maailman pahimpana lutkana ja osasyyllisenä tyttärensä kuolemaan. 

Kirjassa hypätään sitten kaksi vuotta eteenpäin. Bryce yrittää toipua Danikan menetyksestä. Hän asuu Danikan entisessä, hulppeassa asunnossa, välttelee miekkaa kyselevää Sabinea, juoksee kipeästä jalastaan huolimatta ja on lopettanut kokonaan bilettämisen ja itselleen rakkaan harrastuksen tanssin. Syrinxin hän on lunastanut omaksi lemmikikseen, mutta on tästä ikuisesti veloissa työnantajalleen Jesiballe. Sitten kaupungissa alkaa taas tapahtua. Demoni näyttää päässeen taas valloilleen, sillä eräs Brycen hoitelema vampyyrimies joutuu tämän uhriksi. Tässä vaiheessa Brycen ja Huntin tiet kohtaavat, sillä arkkienkeli Micah määrää Huntin tutkimaan demonisurmia ja Brycen turvamieheksi. Bryce ei halua tuota rasittavaa enkeliä riesakseen, mutta ei voi muuta kuin sietää sitä, että tuo lihaksikas könsikäs kyttää mistä milloinkin yläilmoista hänen asuntoaan. Pian he kuitenkin huomaavat, että heillä on yhteinen päämäärä: he haluavat selvittää, kuka on kutsunut vaarallisen demonin  surmaamaan vaaneja, joiksi kirjassa kutsutaan kaikkia puhdasverisiä fantasiaolentoja. 

Bryce haluaa kostaa Danikan ja Connorin kuoleman, sillä hän on täynnä vihaa ja järkytystä. Saako Hunt Athalar murrettua uskomattoman viehkeän Brycen kovan ulkokuoren tärkeän tehtävänsä lomassa? 

Tuhanteen sivuun mahtuu hirmuisesti tapahtumia ja juonenkäänteitä, vaikka parhaat käänteet on säästelty loppuun. Kirjan maailma on kiehtova sekoitus urbaania ja korkean fantasian maailmaa: Kuunsirpissä käytetään kännyköitä ja katsotaan uutisia telkkarista, käydään yökerhoissa, mutta se vilisee fantasiahahmoja keijuista vampyyreihin, susista merenmiehiin, enkeleistä haltioihin ja noitiin ja näkkeihin, muun muassa. Muinaiset valtarakenteet ja olentojen arvojärjestykset ovat taas hyvin perinteisiä fantasiamaailman elementtejä.  Alussa minulle meinasi  tulla fantasiahahmoähky ja mietin, miksi ihmeessä kaikki mahdollinen on pitänyt tupata mukaan tähän maailmaan. Mutta kun pääsin sisään tarinaan (joka tapahtui ehkä vasta noin 200 sivun jälkeen), kaikki hahmot ja otukset löytävät kyllä paikkansa. 

Kirjan nimi Maan ja veren huone viittaa Midgardin valtakunnan yhteen huoneeseen, johon kuuluvat muun muassa ihmiset ja muodonmuuttajat. Kaikki valtakunnan neljä huonetta on esitelty heti kirjan alussa ennen Kuunsirpin kaupungin karttaa. Kuunsirpin kaupunkia hallitsee kuusi päällikköä kaupunginosittain. Yksi näistä, Viisruusu-nimisen haltioiden kaupunginosan johtaja, Syyskuningas, on Brycen vaiettu biologinen isä, joka on käännyttänyt 13-vuotiaan tyttärensä luotaan ja saanut tämän hyvin katkeraksi. Brycen haltiaveli Ruhn Danaan, jota tämä muille esittelee serkkunaan, on menettänyt myös luottamuksensa siskonsa silmissä, vaikka tämä pitää kovasti siskonsa turvallisuudesta huolta. Ruhnin ja Brycen sisarussuhteen kehittyminen oli minusta yksi parhaimmista kirjan ansioista. Mutta kaikista suurimmat ansiot annan tietysti Huntin ja Brycen haters-to-lovers-romanssista, joka on melkoista kiusaamista kirjan loppusivuille saakka. Etenkin yksi erityisen kuuma kohtaus vahvistaa sen, että tämä on pikemminkin new adult - tai aikuistenromaani kuin YA. Kliseiltä ei toki voida välttyä romanttisten kuvioiden osalta, mutta sehän onkin arvattavissa. 

Kun kirja imaisi minut sisäänsä noin parinsadan kolmensadan sivun jälkeen, se oli sitten menoa se. Sivut sen kuin viuhuivat eteenpäin, sillä niin romanttiset juonikuviot kuin murhamysteerin selvittelyt eeppisine lopputaisteluineen saivat minut pauloihinsa. Jos kirjan alku olisi ollut tiiviimpi, olisin antanut kirjalle huomattavasti korkeamman arvosanan, mutta nyt pisteytystäni laskee hieman kirjan paksuus. Sillä onhan siinä ihan hirmuisesti tiivistämisen varaa! Näköjään sarjan seuraavat osat ovat ihan samanlaisia tiiliskiviä. Mietinkin nyt, jätänkö sarjan tähän, sillä Maan ja veren huone loppuu melko tyydyttävästi eikä jätä minua juurikaan roikkumaan epätietoisuudessa. 

Ehdottomasti suosittelen lukemaan tämän loppuun, vaikka alku ei lähtisi vetämään, kuten minulla kävi. Kirjan maailma, valtarakenteet, fantasiahahmojen väliset suhteet ja keskeiset henkilöhahmot on mielestäni upeasti rakennettu ja ne kehittyvät kirjan edetessä. Lempisivuhahmojani on nenäkäs tulikeiju Lehabah, joka saa kuitenkin hyvin merkittävän roolin juonen kannalta, sekä Brycen oma itsepäinen lemmikkikimeeri Syrinx. Ja mikä mahtava loppurytinätaistelu kirjassa on: se sai minut välillä lähes hermoraunioksi käänteillään. Mikä urakka, mikä kokemus. Kyllä kannatti!

Arvosanaksi annan 4+

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Muualla:

tarinoitalukemisesta (IG)

Samantyylistä:

Cassandra Clare: Varjometsästäjät-trilogia ja Varjojen kaupungit -sarja